Olen
jo vuoden ajan vuoroin miettinyt kirjablogin perustamista, vuoroin
unohtanut koko ajatuksen. Tässä se nyt on, sekä aivan ensimmäinen
postaus, että ensimmäinen kirjapostaus!
Kirja: Runotyttö etsii tähteään
Kirjailija: Lucy Maud Montgomery
Julkaisuvuosi: 1949
Suomentaja: Laine Järventaus-Aav
Alkuperäisteos: Emily's Quest (1927)
306 sivua
WSOY
"Runotyttö etsii tähteään" on Runotyttö-sarjan kolmas ja viimeinen osa. Se koostuu lähinnä kahdesta asiasta: rakkaudesta ja maineen kasvamisesta. Emilia Byrd
Starr, Uuden Kuun kartanon kasvatti, on jo nuori aikuinen ja kirjoittaa
lehtiin kertomuksia ja runoja niin ansiokkaasti, että ansaitsee niillä
elantonsa. Hän kuitenkin haluaa kiivetä "Alppipolullaan" kirjoittamalla
romaanin, mutta matkaan mahtuu mutkia. Ensimmäisen "kirjansa" Emilia polttaa,
vasta toisella yrityksellä kirja julkaistaan.
Samaan
aikaan Blair Waterin kylässä puhaltavat pienet muutoksen tuulet.
Elisabet-täti, Laura-täti ja Jimmy-serkku ovat käymässä vanhoiksi - mitä
Uudelle Kuulle käy heidän kuoltuaan? Emiliaa aletaan kosiskella mitä
erikoisimmilta tahoilta. Hänen lapsuuden ystävänsä, Ilse, Teddy ja Perry
ovat poissa opiskelemassa ja hankkimassa menestystä itse kukin.Ilse ja
Perry ovat edelleen hyviä tovereita, mutta Teddyyn Emilia alkaa tuntea
yhä suurempaa vetoa... Onko tunne molemminpuoleinen vai ei?
Kirjassa oli hyvin erikoisia juonenkäänteitä ja luin sitä odotuksella. (Vaikka luenkin paljon, en tunne kaikkiin kirjoihin tiettyä "vetoa" :))
Joitakin juonenkäänteitä tiesin kyllä jo etukäteen, koska olen lukenut
Sisko Ylimartimon "Anna ja muut ystävämme". Tuo kirja on todella hyvä,
muttei sitä kannata lukea, ennen kuin on lukenut ainakin Annat ja
Runotytöt... Emilia ja Ilse ovat lempihenkilöitäni - vaikka hekin joskus
ärsyttäviä -, samaten tykkäsin Elisabet-tädistä nyt enemmän, kun hän
hyväksyi paremmin Emilian kirjoittamisen.
Minua
surettivat ne muutokset, joita tapahtui Blair Waterissa tai uhkasi
tapahtua. En pidä itsekään muutoksista, ja modernimpi Uusi Kuu ilman
Elisabet-tätiä kuulostaa hirveältä! Asia, joka hiukan harmitti, oli
nopea lopetus: viisi sivua suuresta elämänmuutoksesta. Samaten välillä
tuntui, että tavallisia ihmisiä, jotka eivät kirjoittaneet tai
maalanneet, halveksuttiin hiukan. Mutta ehkä se oli vain puolustus
siihen aikaan, jolloin tavallisemmat ihmiset halveksuivat
"romantikkoja".