Kirsti Ellilä: Iiris

Kiinnostus heräsi: löysin suomenkielisten kirjojen hyllystä

Iiris                                          

Kirsti Ellilä
2006
200 sivua
Karisto

Viiru on yläasteella, vailla ystäviä ja rehtorin tytär, joka ei ole koskaan tavannut isäänsä tai saanut tältä muuta kuin lippaaseen säilömänsä setelit. Itsekseen hän epäilee olevansa maahisten hylkäämä vaihdokas, erilainen kuin muut. Samalla luokalla on myös Pilvi, jota kaikki, oppilaat ja opettajat, usuttavat laihduttamaan ylipainon vuoksi. Luokalle saapuu Iiris, joka kiinnittää huomionsa suosittujen sijasta juuri näihin kahteen tyttöön ja vaikuttaa hetken läsnäolollaan heidän elämäänsä.

"Oliko pianon omistaja koskaan itse tullut ajatelleeksi, että eräs tuntematon norsu oli luopunut elämästään, jotta hän saisi pimputella huolettomia kansanlaulujaan norsunluisilla koskettimilla?
     Se pisti ajattelemaan. Siis että joskus oli ollut pieni norsunpoikanen, joka oli imenyt emonsa nisiä. Ja nyt siitä oli jäljellä vain nuo koskettimet." -s.63

Kirjan kolme viikkoa sitten lukeneena muistan siitä sen verran, että aloitin sen eräänä iltana ja lopetin seuraavana yönä. Olisi voinut olla pidempikin teos.

Muistan, kuinka erilaisia kirjan henkilöt olivat. Kuinka pohdiskeleva, itseensä vetäytyvä ja sympaattinen Viiru oli, mutta kuitenkin suhtautui ensin ennakkoluuloisesti ja halveksuvasti toiseen yksinäiseen, Pilviin. Mutta niin, hän olikin ihminen. Kuinka piittaamattomia tai ymmärtämättömiä kirjan aikuiset tuntuivat olevan, kuinka Viirun äiti odotti kaikkien olevan normaaleja ihmisiä, joka on samaan aikaan sosiaalinen ja aikaansaava eikä kyseenalaista mitään. Iiris, joka oli ulkonaisesti puhelias ja valoisa persoona, kantoi myöskin kirjaimellisesti mukanaan arpia. 

Vaikka päähenkilöiden elämä parantuikin tarinan kuluessa, kirjan loppu oli surullinen, minusta selittämättömällä hiukan karmivakin. Viirun, Pilvin ja Iiriksen elämä sai myös hiukan masentumaan: olenko niin paljon onnellisempi kuin he? Tai entä jos oma elämäni muuttuukin joskus samanlaiseksi kuin heidän?

Ihmettelin kirjan suhtautumista tyttörakkauteen: Yhdessä kohtaa tytöt pelleilivät olevansa yhdessä ja Viiru painotti moneen kertaan, ettei tämä tarina kerro rakastumisesta. Kaipa se oli kuitenkin positiivinen yritys kertoa, ettei päähenkilöiden elämänmuutos perustunut siirappiselle rakkaustarinalle vaan ystävyydelle. Lukutoukan kulttuuriblogin Krista oli kuitenkin miettinyt, voisiko Viirulla olla tunteita Iiristä kohtaan. Kun ajattelen, saattoi ollakin, mutta ainakin heidän ystävyytensä oli tärkeää.

"Minusta tuntui, että ilta meni vähän pilalle, kun ne pojat pölähtivät siihen, vaikka ei tämä kyllä ole sellainen tarina, jossa tyttö ihastuu toiseen tyttöön ja ihmeellinen maailma avautuu. Minusta vain olisi ollut mukava istua siellä porttikonkissa kahdestaan, maistella konjakkia ja puhua elämästä, mutta Iiris taisi vähän ihastua siihen hupparipoikaan. Poika oli sen mielestä söpö. Sitä ei voi koskaan arvata kuka on kenenkin mielestä söpö. Mutta Iiris oli sanonut, että se ihastui herkästi. Ja kuvitteli aina ihastuessaan, että tämä nyt oli sitä oikeaa rakkautta, joka muuttaisi kaiken tai ainakin tekisi Iiriksen onnelliseksi." -s.95

Kirja kertoi pääosin näiden kolmen tytön elämän kehittymisestä, Viirun kontaktinhausta isäänsä ja sopeutumisesta elämäänsä, jota mukaili hänen tarinansa omaa paikkaansa etsivästä maahisvaihdokkaasta. Mutta samalla se vilautti muitakin ihmisiä ja kohtaloita: Pilvin ylihuolehtivia vanhempia, anoreksiaan kuollutta koulutoveria. Se kertoi rakkauden, onnellisuuden ja elämän oikean suunnan etsimisestä. Kirja näytti, että kaikilla on ongelmia, ja kuinka täydellinen elämä ei oikeastaan ole normaalia.

Ja kuinka paljon toinen ihminen voi vaikuttaa omaan elämään.

  "-Mä aion elää onnellisen elämän, Iiris sanoi.
   Sen silmät näyttivät tummilta, ehkä se johtui mustasta asfalttipihasta, joka heijastui niihin. Asfaltti imi valon katulampuista, juuri sillä hetkellä ei satanut, mutta katu kiilsi kosteana ja viileänä kuin koiran kuono.
   -Luvataan toisillemme, että tullaan oikein onnellisiksi, Iiris sanoi. -Ei vajota samaan surkeuteen missä suurin osa ihmisistä elää. Lupaatko?" -s.94

Kirja päätyy Helmet-lukuhaasteen kohtaan 35: Kirjan nimessä on erisnimi.

Laura Ingalls Wilder: West from Home

Kiinnostus heräsi: poimin kirjaston hyllystä

West from Home. Letters of Laura Ingalls Wilder San Francisco, 1915

Roger Lea MacBride (toim.)

1974

172 sivua

HarperCollins Publishers

Nykypäivänä päätös tehdä lomamatka USA:n Keskilännestä länsirannikolle on varmasti aika helppo. Omalla autolla voi lähteä koska tahansa, ja lentäminen hoituu muutamassa tunnissa. Kotiin jääneiden ystävien kanssa voi viestitellä joka päivä milloin tahtoo ja vaikka lähettää jokaiseen sosiaaliseen mediaan kuvan tai videon kaikista nähtävyyksistä ja hetkistä kaverien ihmeteltäväksi.

Vuonna 1915 lentokoneita oli lähinnä vain sodassa, kuvat pysyivät filminauhalla, eikä farmareilta jäänyt liiemmin aikaa lomailuun. Tämän vuoksi kun Laura päättää viimein matkustaa San Franciscoon tapaamaan aikuista tytärtään Rosea ja tutustumaan uuteen maailmannäyttelyyn, Almanzo joutuu jäämään kotiin huolehtimaan maatilasta. Lohdutukseksi Laura kirjoittaa tälle yksityiskohtaisia kirjeitä, jopa kahdeksan kappaletta kuuden päivän menomatkan aikana.

San Franciscossa Laura kokee ja näkee monenlaista, oli se sitten Tyynessä valtameressä kahlaamista, lähikaupungeissa vierailua, Panama-Pacific International Expositionissa uusien ruokien reseptien saamista (joita oli liitteenä) ja ilotulituksien sekä värikkäiden valonheittimien esityksen näkemistä. Aivan ongelmittakaan ei reissu etene. Sodasta ei paljoa puhuta, ehkä koska USA ei vielä siinä ole mukanakaan. Mielenkiintoista oli lukea kuvaus Amerikan samoalaisista, vaikka olivatkohan heidät saatu näyttelyyn esiintymään vapaaehtoisesti... Laura vierailee myös Chinatownissa.

"Then there are the fish markets with such large fish and small fish, with lobsters and octopus and stingaree and live turtles and shrimps and funny and lovely fish that we don't know the names of. The streets are full of the Chinese people of course. A good many of them are wearing American dress and are very nice looking people. Some still wear the Chinese costumes as it is in pictures you have seen and the children are the cutest ever. I do not like the Chinese food and shall not try any more of it." -7.9.15

Hassua lukea "oikeasta" Laurasta, joka ei ollut vielä varmaan ajatellutkaan kirjojen kirjoittamista omasta lapsuudestaan. (Vaikka aloittelikin tarinoiden kirjoittamista lehtiin! Ja sai myös näyttelystä aikaiseksi artikkelin paikallislehteen.) Hänen kirjeissään, jotka alkavat Manly Dear ja päättyvät Lovingly, Bess, on hyvin rauhallinen sävy ja tekemisiä kuvaillaan yksityiskohtaisesti. Rosen kirjeissä, joita kirjassa oli muutama, oli enemmän humoristinen tyyli.

"Something is happening which I think you should know, though to me, especially, it is a painful subject to contemplate. I notice Mama Bess says nothing about it in her letters, but I can quite understand why she does not. Still, I feel it is only right you should know, and think it my duty to tell you.

     Mama Bess is growing fat."

Huomasin että Laurallakin on hiukan silmää Montgomeryn tyyppiselle luonnon kauneudelle ja romantisoinnille.

"The foghorns sound so mournful and distressed, like lost souls calling to each other through the void. (Of course, no one ever heard a lost soul calling, but that's the way it sounds." -6.10.15

West from Home sopisi erityisesti San Franciscossa asuville, mutta myös 1900-luvun alusta, Laura Ingalls Wilderin aikuiselämästä ja sen ajan kirjeistä kiinnostuneille.

"Do you remember when we talked of going to New Zealand? I liked the pictures of the country very much." -29.9.15

Olikohan muutto Uuteen-Seelantiin ollut vain haave? Vai oliko Almanzolla ja Lauralla oikeasti ollut suunnitelmissa muuttaa maailman toiselle puolelle tuntemattomaan?

Kirja pääsee HelMetin lukuhaasteen kohtaan 11: Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, sillä Laura tunnetaan paremmin romaaneistaan. Amerikkaa tutkimassa kirja sijoittuu Kaliforniaan.

上海

( =kiinaksi Shanghai = meren yläpuolella)

Kiinalaisen uuden vuoden loman alettua tasan kaksi viikkoa sitten lähdimme Shanghaihin, jossa en ole vielä käynyt, vaikka olen Kiinassa asunut jo puolitoista vuotta. Olen kuitenkin lukenut Shanghain historiasta toisen maailmansodan aikaan kolme kirjaa, joten ykköstoiveena oli löytää tuttuja paikkoja ja pistäytyä kirjojen maailmassa.

Valitettavasti lensimme näinkin lyhyen matkan, mutta vanhempiani pelottivat kenties jättikokoiset ruuhkat juna-asemilla. Lentokoneessa emme saaneet vierekkäisiä paikkoja, joten tuntui kuin olisin lentänyt aivan yksin. Milloinkohan pääsen sitä kokeilemaan... Samaten näin ikkunasta tiheästi räjähteleviä ilotulituksia kaukana maankamaralla.

Jo lentoasemalla päätimme ottaa käyttöön metron, koska taksia oli vaikea saada, ja pysyimme tällä linjalla koko reissun. Ensimmäisenä iltana emme oikeastaan muuta tehneet kuin kävimme kävelyllä pienen Suzhou-joen vartta leveämmälle Huangpu-joelle asti, ja näimme Pearl Towerin värikkäät valot.

Suzhou Creek hotellin vieressä

(Puheenaiheistamme mainittakoon äitini idea naittaa minut kiinalaiselle miehelle, jonka perhe ei saisi puhua suomea tai englantia, jotta äitini oppisi kiinaa hujauksessa.)

Seuraavana päivänä lähdimme Shanghain uuteen Disneylandiin ensin syötyämme aamupalan - McDonalds'issa, minulle oli yllätys että sieltä voi ostaa aamupalaakin. En mitenkään suuresti odottanut Disneylandia, mutta ensisilmäyksellä se oli aika vaikuttava. Linna horisontissa, Disney-lauluja kaiuttimista ja teemaan sopivia huvipuistolaitteita.

Paljastui kuitenkin, että laitteisiin oli tuntikausien jonot. Osan joukosta haluttua linnaan käymään, jonotimme sinne tunnin, eikä kierros ollut sitten kummoinen. Siellä oli kymmenen minuutin kierros, jossa esiteltiin videoilla Lumikin tarina lyhyesti - kiinaksi. Olkoonkin, että jonotus ei ollut niin kamalaa: luimme kirjoja, jumppasimme muun jonon ihmetellessä ja söimme Suomesta tuotuja ruissipsejä.

Emme sitten jonottaneet kuin yhteen paikkaan linnan lisäksi - ja tämä taas oli todellakin sen väärti. Paikan nimi oli Pirates of the Caribbean - Battle for the Sunken Treasure, ja siellä päästiin vaunuihin, jotka liikkuivat pimeässä tunnelissa vedessä. Siinä vaiheessa kun eteemme kohosi 3D-illuusio merenalaisesta maailmasta, johon vaunu "syöksyi", hylyistä ja vaanivasta Kraken-kalmarista, olin aivan myyty. Ajon loppupuolella puolestaan samalla illuusiotekniikalla kohosimme ylös veden pinnalle, jossa ajelehdimme sotalaivojen tulitaistelun keskellä. Aivan upeaa.

Kovia ääniä pelkääville en tätä ajoa kannata, mutta muuten suosittelen ehdottomasti, varsinkin jos olet nähnyt Pirates of the Caribbean -elokuvat. (Minä en ollut, mutta mieli tekisi.)

Muuten Disneylandissa emme paljon ehtineet päivän aikana tehdä, paitsi kävellä ympäriinsä käväisten jossain hetkeksi ja käydä kaupoissa. Veljeni linnoittuivat suureen Lego-kauppaan, ja minulle ostettiin tummansininen kevättakki, jonka hupun sisäpuolta koristavat pienet valkoiset Mikki Hiiret.

Toisena päivänä matkustimme metrolla pari pysäkkiä itään Hongkoun Districtille eli alueelle, ja koska emme löytäneet ruokapaikkaa, ostimme kaupasta nopeasti jotain pientä. Hongkoussa joutuivat 1940-luvulla asumaan Saksasta paenneet juutalaiset, ja aikomuksemme oli käydä heistä kertovassa museossa Shanghai Jewish Refugees Museum. Olin katsonut netistä sen olevan auki kello 9-17; mitä en ollut katsonut, oli, että se on suljettu kiinalaisen uuden vuoden aikaan. Parempi onni ensi kerralla...

Onneksi katuja kierrellessä syömistä etsiessä olimme osuneet sattumalta temppelille nimeltään Xiahai (= meren alla). Olin muistellut Hongkoussa olevan jokin temppeli, joka mainittiin lukemassani Susanne Hornfeckin kirjassa Torte mit Stäbchen. Temppelissä, jonka sisäänkäynnillä parveili kerjäläisiä ja sisällä rukoilevia ihmisiä, asuu myös buddhalaisia nunnia ja se on uudelleenrakennettu vuonna 1941. Tämä romaanista tuttu paikka muodostuikin yhdeksi parhaista kokemuksista Shanghaissa.

Samaisena päivänä lämpötila kohosi +20 asteeseen, ja tuntui jotenkin ihan vapulta. Pitkällä kävelyllämme etelään päin Huangpu-joen vartta ja the Bundin vanhojen eurooppalaistyylisten talojen ohitse sai ottaa takin pois, ja myös moni paikallinen näkyi läpikuljetuissa puistoissa nauttimassa yllättävässä säässä ja viettämässä aikaa perheen kanssa.

  Pearl Tower ja huono näkyvyys

joelle kevätsäästä huolimatta

The Bundin, ulkomaalaisalueen, rakennuksia

Illansuussa pääsimme Yuyuan Gardenille, jossa kirjaimellisesti hukuimme ihmistungokseen ahtailla kujilla, äiti katsellen uuden vuoden koristeita ja minä ja isä puistoa etsien. Lopulta alueelta päästyämme tajusimme, että tuo paikka olikin ollut Yuyuan, emmekä kai olleet puistoon suuntaamassakaan. Tässä vaiheessa oli niin myöhä ja kaikki olivat niin väsyneitä, että matkustimme metrolla takaisin kotiin.

Äitini askelmittarin mukaan kävelimme molempina päivinä yli kymmenen kilometriä, ja se kyllä tuntui jaloissa.

Kolmantena päivänä sen sijaan puhalsi tuuli, joka teki vain muutamaan asteeseen vajonneen lämpötilaan entistäkin kylmemmäksi. Tuona päivänä lähdimme kävelemään Nanjing Roadin ostoskatuosuutta ja pääsimme People's Squarelle, jossa sijaitsi toisen maailmansodan aikaan ravirata, jolla järjestettiin kisojakin. Kävimme täällä kaakaolla ja latella, joiden tilaaminen muodostui yllättävän hankalaksi, sillä työntekijät eivät tuntuneet ymmärtävän niin englantia kuin mandariinikiinaakaan. Tai ehkä he vain säikähtivät ulkomaalaisia asiakkaita, jotka puhuivat kahta kieltä sekaisin ja sekoittivat koko ajan kiinan sanoja.

Tähän väliin: Shanghaissa puhutaan wu-kiinaa, joka ei muistuta ollenkaan virallista mandariinikiinaa (jota mekin opiskelemme, ja jota kiinalaiset lukevat koulussa). Kaikki vastaan tulleet kiinalaiset osasivat kuitenkin mandariinia, ja osa englantiakin, joten en tainnut edes kuulla wu-kiinaa puhuttavan tai sitten osannut erottaa niitä toisistaan. En ole paljoa puhunut kiinaa kiinalaisten kanssa ihan siitä syystä, että osaan sitä vähän enkä ymmärrä oikein yhtään, mutta tällä matkalla hoidin leipäostokset isän puolesta ja kerroin kioskinmyyjille ymmärrettyäni heidän kysymyksen, mistä olemme kotoisin, johon he kommentoivat toisilleen kiinaksi: "Ystäviä Suomesta".

Niin, asiaan. Jatkoimme sitten metrolla länteen Jing'An-temppelille, jossa minä ja äiti halusimme käydä. Temppeli muistutti Xiahaita, mutta se oli puusta rakennettu ja vanhempi.

Kiinalaisen uuden vuoden aikaan tämäkin paikka oli täynnä rukoilevia ihmisiä, ja huomasi hyvin nopeasti, millaisia perinteitä rukoiluun täälläpäin kuuluu. Temppelin ovelta saa suitsuketikkuja, jotka he sytyttävät ja pitäen ne korkealla edessään kumartavat syvään sisäpihalla tai Buddha-patsaille sisällä rakennuksessa. Lopuksi ne asetetaan kiviseen altaaseen palamaan loppuun.

Toinen onnea tuova perinne näytti olevan kolikoiden heitteleminen korkean kivisen mötikän - josta minulla ei siis ole hajua, mikä se oikeasti oli, mutta alapuolinen kuva on havainnollistava - reikiin, tarkoituksena saada ne pysymään siellä. Se näytti aika haastavalta. Samoin näin kolikoita myös Xiahailla kivisten lohikäärmeenpäiden suissa, ja niitä oli kerätty kokonaisia säkillisiä.

Jos jotakuta muutakin kiinnostaa buddhalainen temppeli ja perinteet, löysin täältä tarkemmin rukoilemistavoista. 

Tuona viimeisenä päivänä emme sitten saaneet oikein muuta tehtyä. Käväisimme temppelin viereisessä pikku puistossa, mutta kylmä ilma pakotti jatkamaan matkaa. Lopulta linnoittauduimme ostoskeskukseen, jolloin olikin jo ilta ja kävimme syömässä japanilaista ruokaa ja sushia, lemppariani. 

Seuraavana päivänä söimmekin hotelliaamupalaa, ja lähdimme aikaisin takaisin kentälle.

Tämä Shanghain matka ei ollut kovin pitkä, emmekä aivan hirveästi tutustuneet kaupunkiin ja sen nähtävyyksiin. Mieleen kuitenkin jäivät uuvuttavat kävelyt, lämmin kevätpäivä vs. jäätävä tuuli ja tunne, kuinka historian henkilöt ovat kävelleet samoilla kaduilla 70 vuotta sitten, jolloin Shanghaissa kolisivat raitiovaunut, jylisivät pommikoneet, ja samojen mausteisten ruokien tuoksut leijailivat nenässä.

Ja Shanghain valot.

Jatkosodan julmuutta vs. tyttörakkautta

Luin tämän postauksen kirjat joululomalla ja kyllä, aloitin kirjoittamaan niistä kuukausi sitten...

Kiinnostus heräsi: sain lahjaksi jouluna, teki mieli lukea tyttöjen rakkaustarina

Som eld
Sara Lövestam
2015
207 sivua
Lilla Piratförlaget

Anna tulee saarelle isänsä kanssa, valmiina viettämään kesän rikkinäisessä mökissä jonka kattoa isä ei koskaan saa aikaiseksi korjattua, kesäiltoja odottaen. Louisea eli Lolloa ärsyttää hänen perheensä, eikä hän alunperinkään halunnut lähteä lomaksi saareen. Hänen ökyrikas perheensä on vuokrannut huvilan, ja vieroksuu Annan isää ja toisinpäin. Tytöt kuitenkin alkavat varovasti kiinnittää toisiinsa huomiota ja tehdä lähempää tuttavuutta, kun Anna kutsuu Lollon mukaansa verkkoja laittamaan.

Ensimmäinen lukemani ruotsiksi! Aloitin kyllä syksyllä Jonas Jonassonin kirjan Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann, mutta en jaksanut lukea alkua pidemmälle. (Olikin ehkä hiukan hankala.) Olen nyt kolme ja puoli vuotta lukenut ruotsia, osan ajasta itseopiskellen - enkä ymmärtänyt kaikkea. En läheskään kaikkea juonestakaan ja voisinkin parin vuoden päästä verrata, kuinka paljon silloin tajuan. Mutta nyt ymmärsin pääkohdat, ja opin muutamia sanojakin, jotka tietysti unohdin heti kirjan suljettuani.

En yleensä lue joulukirjoja heti (eh, montakohan viime vuonna saatua olen ehtinyt...) mutta minun teki mieli lukea jotain tyttörakkaudesta. Aluksi kirja vaikutti vähän liian normaalilta. Ja juu, eihän juoni niin ihmeellinen ollut. Kaksi tyttöä ihastuvat toisiinsa, tulee joitain ongelmia ja sekaannuksia, mutta loppu on rakkaustarinan perinteinen.

Joka tapauksessa luin kirjaa silti yömyöhään asti. Nautin ruotsin lukemisesta, ihailin tosi kaunista kantta. Kirjan takakansiteksti oli minusta harhaanjohtava, se sai tarinan kuulostamaan joltain mysteeriltä ja kadonneilta teinitytöiltä. Sivujuonteen tarinaan toivat saaristo ja sen elämäntapa, Annan selviytymistaidot ja Lollon ensialkuinen massateiniys. Heidän suhteensa kehittymistä oli mukava seurata.

Ahdistuin myös hiukan, sillä kirja sai pohtimaan, tulenko itsekin tutustumaan joskus johonkuhun.

                                                     ***

Kiinnostus heräsi: luin suomen nettikurssia varten

Tuntematon sotilas

Väinö Linna

1973, 1.painos 1954

444 sivua

WSOY

Tästä kirjasta en oikein osaa aluksi muuta kertoa, kuin että jatkosota syttyy ja hyvin monenlaisia ihmisiä joutuu rintamalle. Joutuu rauhallinen Koskela, rakastunut, ensin epävarma Kariluoto, muiden halveksuma Lehto ja ujo, muiden puheille hihittelevä Vanhala, joka saa itsevarmuutta tarinan edetessä. Kaksikymmentävuotiaita nuoria miehiä, jotka palelevat yössä, pelkäävät vastapuolen ammuksia ja tykkitulta ja yrittävät parhaansa mukaan pysyä hengissä.

Ensin minun oli vaikea aloittaa tätä kirjaa. Tuntui etten millään jaksaisi lukea neljäsataasivuista vanhaa kirjaa vain yhtä suomentehtävää varten. (Johon motivaatio oli kyllä hukassa - piti nimittäin kirjoittaa seitsemän pohdintatekstiä romaanista, mutta sainpa ne tänään lopulta valmiiksi.) Pidän vanhoista kirjoista, klassikoistakin, mutta ajattelin tämän olevan vaikea- ja hidaslukuinen...

Lukiessa asenteeni kirjaa kohtaan kuitenkin muuttui. Kerrontatyyli oli hitaampaa muttei todellakaan pitkäpiimäistä, ja henkilöillä oli hauskoja väittelyitä ja sanomisia ("Hietanen on ahaven..." ). Hieman lisää armeijan nimityksistäkin tuli opittua, mutta ensin tuntui, että kunnolla kirjaa ymmärtäisi vain armeijan käynyt. Mikä on pataljoonan ja joukkueen ero, mikä lyhennetään kk ja mikä pk...

En jaksaisi enää äikäntehtävän jälkeen kerrata mitään syvällistä pohdintaa, mutta lukemani jälkeen oli helpompi kuvitella sotilaiden kauhu heidän kyykkiessään kylmässä pimeässä metsässä hyökkäystä odotellen. Ampua silmittömästi pikakiväärillä vihollista, toisia samanlaisia ihmisiä, ja odottaa joka hetki menettävänsä itse tajuntansa lopullisesti. Rintamalle löysi tiensä erilaisia ihmisiä, ja mieleen jäivät lempihenkilöni, jotka toivat vastapuolenkin köyhille lapsille leipää, huutelivat piloja venäläisten puolelle ja rakastuivat onnettomasti. (Sillä kyllä, tässä kirjassa oli pikkuisen romantiikkaakin.)

Ja kun kaksi heistä kuolivat...

Saan kirjan aloittamaani vuoden 2017 HelMet-lukuhaasteeseen kohtaan 3: Suomalainen klassikko.

Tammikuussa lähdin kerran, palasin kahdesti

Vuoden vaihteessa onkin hyvä muuttaa hiukan koosteiden tyyliä.

Helsingin puolenyön ilotulitus oli vaikuttava

Tammikuussa minä siis:

Luin neljä kirjaa ja jos oikein laskin, 1354 sivua:

Väinö Linna: Tuntematon sotilas (444s)

Lois Lenski: Indian Captive (298s)

L.M.Montgomery: Annan jäähyväiset (Anna #9)(441s)(linkki vanhaan postaukseen)

Laura Ingalls Wilder: West from Home (171s)

Pidin eniten uudelleenlukemastani novelli- ja runokokoelmasta Annan jäähyväiset, mutta tällä kertaa häiritsi hiukan, kuinka Annan perheenjäseniä mainittiin ihan joka käänteessä ja aina ihaillen ja pistäen muiden edelle. Tuntematon sotilas paljastuikin autenttiseksi sotakuvaukseksi alun ennakkoluulojeni jälkeen; Indian Captive perustui tositapahtumaan intiaanien kaappaamasta Mary Jemisonista, joka sopeutuu lopulta heidän elämäänsä niin hyvin, että haluaa jäädä heidän luokseen. Kirja oli mukava esiteineille suunnattu kirja, jossa kuvailtiin Senega-heimon elämäntapaa maissinviljelystä ruukuntekoon. West from Home koostui Lauran lähettämistä kirjeistä San Franciscon maailmannäyttelystä 1915, oli mielenkiintoista kurkistaa Lauran omaan elämään ja länsirannikkoon sata vuotta sitten.

  Katsoin elokuvan Star Wars 4 - Uusi toivo, jossa parasta antia minulle olivat Han Solon ja prinsessan Leian sanailut.

Palasin Suomesta lomalta. Lomalla ehdin muun muassa olla lumisotaa, (lunta satoi!), nähdä parhaita ystäviä aivan liian vähän, katsella tähtiä heidän kanssa, viettää papan synttäreitä mikä oli varmaan paras päivä tammikuussa ja kävellä kotiin jääkalikkana pohjoistuulessa. 

Sen jälkeen kuukausi kuluikin flunssaa sairastaessa, totutellessa kouluun, kiireeseen ja stressiin. Kirjoitin blogiin vain ajatuksistani, jos niistäkään, ja viimeisin kirjapostaukseni loittonee uhkaavasti kolmen kuukauden päähän... Älkää huolestuko, minulla on pari rästissä joululomalla luetuista sekä tammikuun West from Home -kirjekokoelma, yritän päästä niihin viikon aikana käsiksi.

Lähtö ja toinen paluu olivatkin sitten kiinalaisen uuden vuoden lomalla Shanghaihin, kukon vuoden alettua. (Ihanaa kun seuraava loma alkoi vain pari viikkoa koulun alun jälkeen! :)) Muutaman päivän aikana emme paljon ehtineet tehdä, mutta jonkinlaisen kuvan kaupungista kuitenkin ehti saada parin temppelin, kaupunkikävelyn, Disneylandin ja Pearl Towerin valojen jälkeen. (Nimesivät siis torninkin minun mukaani, olen otettu :))

(Pieni mandariinikiinan oppitunti: Jos haluatte toivottaa jollekulle vähän myöhässä hyvää kukon vuotta, yksi tapa kiinaksi on sanoa: Ji nian da ji! Se tarkoittaa sananmukaisesti 'kukonvuosi suuri onni'. Nian lausutaan enemmänkin nien ja j-kirjain samalla tavalla kuin englanniksikin.)

Helmikuuhuni olen jo suunnitellut aikatauluttamista koulutehtäville, La La Landin ja Suffragetten katsomista, tuttujen kirjastonhoitajien näkemistä ja shoppailua ystävien kanssa. Olen vasta aloittelemassa itse vaatteiden ostamista, shoppailemisesta innostumista ja kaverien kanssa ulos menemistä, joten ihme kyllä ei vielä jännitä!

KK (=mikäli joku ei tiedä, kuukauden kysymys): Mikä oli ikimuistoisin hetkenne tammikuussa?

Ikimuistoisin hetkeni oli viimeisenä iltana Suomessa, kun odotin ystävieni kanssa bussia, vitsaillen vilkuttavamme sille, jos se ajaisikin ohi. Näimme bussin tulevan, halasimme vielä kerran - ja noh, se ajoi ohi. Vilkutimme sille kyllä hyvästiksi.