Vuoden 2017 lukuhaasteita

Suketuksen vuosi sitten julkaisemaan Muuttoliikkeessä-haasteeseen onnistuin lukemaan kymmenen kirjaa neljään eri kategoriaan. Tavoitteena oli lukea yhteensä kolme kirjaa. Monet näistä kirjoista valitsin sattumalta, mutta varsinkin ulkomailla asuessani luin vähän Kiinasta ja sinne tai sieltä pois muuttamisesta.

Suketuksen blogista

Kategoriat olivat seuraavat:

Valtaa käyttämässä

Suomalaisten siirtolaisuus

Maahanmuutto Suomeen

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Kriisin jaloista

Anne C. Voorhoeve: Liverpool Street

Que Du Luu: Im Jahr des Affen

Susanne Hornfeck: Torte mit Stäbchen (linkki vanhaan postaukseen)

Kohti parempaa

Robert Cormier: After the First Death

Lensey Namioka: Ein Meer dazwischen, eine Welt entfernt

Annemarie Selinko: Désirée

T.C.Boyle: The Tortilla Curtain

Toisessa polvessa

Eva Wong Ng: Chinatown Girl

Julie Lawson: A Ribbon of Shining Steel

Ainoana kirjana maahanmuuttoon Suomeen luin Juuli Niemen Et kävele yksin, joka olisi sopinut myös Toisessa polvessa -kohtaan, olihan Egzon syntynyt Suomessa. Kriisin jaloista -kohdan kaksi romaania liittyi juutalaispakolaisuuteen Saksasta 1930-luvulla. Torte mit Stäbchen -kirjan Inge pääsi turvaan Shanghaihin; Liverpool Streetin Ziskan perhe oli aikonut samaan paikkaan, mutta tyttö joutuikin yksin lapsikuljetuksessa Iso-Britanniaan. Kirja oli vaihtoehtoinen tarina saman kirjailijan toiselle romaanille, jossa perhe pääsee niinikään Shanghaihin. Shanghaihin ei tarvinnut viisumia noihin aikoihin, ja kaupunkiin pakeni arviolta 20 000 juutalaista. Im Jahr des Affen -kirjassa kantoninkiinalaisen päähenkilön perhe on puolestaan päätynyt venepakolaisena Vietnamista Saksaan ja pitää kiinalaista ravintolaa.

Kohti parempaa -kategoriassa minulla on hyvin erilaisia kirjoja. After the First Death -romaani on ehkä ainoita, joka näyttää maahanmuuton huonot puolet, onhan Miro tullut Amerikkaan terrorismin mukana. The Tortilla Curtain pohdiskelee myöskin laittoman maahanmuuton hyviä ja huonoja puolia sekä amerikkalaisten asenteita. Cándido ja América saapuvat Meksikosta USA:han työn ja vaurastumisen perässä, mutta se ei olekaan niin helposti toteutettavissa.

Désirée-romaaniin maahanmuutto liittyy sillä tavalla, että Désirée ja Jean-Baptiste Bernadotte pyydetään Ruotsiin kruununperijöiksi. Désirée itse ei viihdy Ruotsissa ensin ollenkaan, eikä tunne olevansa toivottu kuningasperheessä. Myöhemmin hän kuitenkin esimerkiksi opettelee pitämään puheen ruotsiksi. Ein Meer dazwischen, eine Welt entfernt kertoo nuoren kiinalaistytön muutosta USA:an 1920-luvulla opintojen perässä. Amerikkaan muuttaminen on hänelle helpotus, mutta myös siellä Yanyan joutuu kohtaamaan ennakkoluuloja kansallisuutensa ja sukupuolensa vuoksi.

Toisessa polvessa -kohdan A Ribbon of Shining Steel ei erityisesti kerro maahanmuutosta, mutta päähenkilön vanhemmat ovat saapuneet Iso-Britanniasta. Chinatown Girl esittelee puolestaan kiinalaistaustaisten arkea Uudessa-Seelannissa. Kuulemma kiinalaisia hyväksyttiin aiemmin Uuteen-Seelantiin vähemmän kuin muita maahanmuuttajia. Silvey ei ole koskaan käynyt Kiinassa, mutta hän puhuu kantoninkiinaa ja englantia, käy Chinese Schoolia normalin koulun ohella ja seurustelee etupäässä muiden kiinalaistaustaisten kanssa.

Muuttoliikkeessä-haaste oli minusta hyvin mielenkiintoinen, ja opin paljon eri maahanmuuttosyistä ja -kokemuksista. Kiitos Suketukselle tästä haasteesta!

***
Muita suuria haasteita minulla oli tänä vuonna jälleen HelMet-lukuhaaste, johon ennätin lukea 40/50 kirjaa. Pidin tästä haasteesta, ja ajattelin osallistua ensi vuonna uudestaankin. Lisäksi jatkoin omaa projektiani Amerikkaa tutkimassa, johon etsin kirjoja eri osavaltioihin ja Kanadan provinsseihin. Tänä vuonna en kuitenkaan nähtävästi ole lukenut niin paljon Amerikasta kertovaa kirjallisuutta, että olisin saanut montakaan uutta osavaltiota valloitettua.

Jos joku ihmettelee niin vanhoja ja uusia lukuhaasteitani voi käydä katsomassa tuolta Lukuhaasteita-palkista. Sillä hetkellä käynnissä olevat löytyvät sivun ylälaidasta, menneet puolestaan sen jälkeen järjestyksessä uusimmasta vanhimpaan.

Ensi vuoden haasteet ovat vielä vähän auki, mutta ilmoittauduin jo tammikuun Klassikkohaasteeseen. Minun pitäisi oikeastaan koulussa lukea pari klassikkoa, joten saatan hypätä ensimmäisen säännön yli ja lukea jonkun niistä haastetta varten.

Mihin haasteisiin te aiotte osallistua ensi vuonna vai luetteko mieluummin vapaammin?

Rosamond Lehmann: Tanssiinkutsu

Tämän romaanivanhuksen sain äitini ystävältä, joka muisti minun pitävän vanhoista kirjoista. Kiitos hänelle!

Tanssiinkutsu. Romaani
Rosamond Lehmann
1951
Margareta Jalas
Invitation to the Walz (1932)
273 sivua
Otava

Eletään 1920-luvun alkua Iso-Britannian maaseudulla. Varakkaan perheen nuorempi tytär Olivia Curtis odottaa innokkaasti ensimmäisiä tanssiaisiaan ja pohtii varovasti, muistaako lapsuudenihastus häntä enää. Hänen Kate-sisarellaan on hiukan samankaltaisia toiveita. Valitettavasti tytöt joutuvat turvautumaan yhteiseen kavaljeeriin, Reggieen, joka ei täysin vastaa heidän odotuksiaan. 

Juhlissa sisaret joutuvat eri teille. Kun Kate tapaa entisen ihastuksensa, kohtaa Olivia monia erilaisia ihmisiä ja alkaa miettiä elämäänsä ja maailmankatsomustaan tarkemmin.

Eniten tässä kirjassa sain irti ehkä tanssiais- ja ajankuvauksesta. Koko tämän kirjan idea perustuikin juuri tanssiaisiltaan ja sen tapahtumiin. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli tanssikortti, johon herrat varasivat neideiltä jonkin illan tansseista. Muutamia pukuja kuvailtiin, ja ihastuin niistä seuraavaan:

"Hänellä oli yllään erikoinen, hurmaava puku tumman kerman väristä pilkullista harsoa. Se ulottui nilkkoihin asti ja siinä oli korkea vyötärö, pienet puhvihihat, suunnattomat määrät röyhelörivejä hameessa ja vedenvihreä leveä silkkivyö, joka oli sidottu taakse lennokkaaksi solmukkeeksi. Se oli puku, jonka rinnalla toiset puvut olivat mauttomia, tavallisia ja laimeita. Marigoldilla oli vihreä lehtiseppele vaalealla, kiharalla tukallaan, ja hänen kasvojaan, tuota muutamien viivojen piirtämää luonnosta tehostivat tänä iltana keveästi hänen innostuksensa synnyttämät värit - rusoitus poskipäillä, syvempi sini silmissä ja laajentuneiden silmäterien mustuus." -s.142

Loin Marigoldin puvun muotikirjan avustuksella - olen siihen muuten tyytyväinen, mutta helmasta tuli aivan väärän värinen ja luonnoksenomainen.

Vaikka sota olikin juuri loppunut, ei Olivia hassua kyllä muista siitä paljonkaan. Se oli kuulemma jäänyt hänelle vain etäiseksi tapahtumaksi ja kaukaisten sukulaisten kuolemaksi. Tästä toisaalta huomaa, kuinka suojeltua Olivian elämä todellakin oli ollut.

Muita mielenkiintoisia asioita kirjassa olivat mainitut kirjat: "Brontët ja Dickens ovat mielikirjailijoitani, mutta pidän myös Thackereysta, varsinkin Vanity Fairista (Turhuuden markkinoista) - ja George Eliotista ja Jane Austenista", sekä Olivian havainnot ihmisistä. Kirjassa oli hyvin erilaisia henkilöitä, joihin kuului esimerkiksi railakasta, tyttöjen kadehtimaa elämää elävä serkku, yläluokkaa halveksuva runoilija ja Marigold, joka aiemmasta kauniista kuvauksesta huolimatta ei ollut kaikkein ajattelevin ja huomaavaisin ihminen. Olivia taisikin huomata, kuinka monivivahteisia ihmiset olivat ja kuinka osa heistä ei ollutkaan sellaisia kuin olisi olettanut.

Kirjoitustyyli oli myöskin hiukan unenomainen ja erikoinen. Kirjassa oli syvällistä pohdintaa, mutta se loppui hyvin äkisti, enkä oikein kunnolla päässyt sen teemaan sisälle. Ymmärsin kuitenkin, että Olivia kasvoi henkisesti tanssiaisten aikana ja oppi katsomaan ihmisiä eri tavalla. Hän sai myös uusia ajatuksia yläluokasta ja sen tavoista.

Koskettavin kohta:
"Kuljen parhaillaan peruuttamattomasti kohti hetkiä, jolloin rakkaat ihmiset kuolevat. -- Ei se tapahtuisi pitkään aikaan ja silloin Olivia jo olisi erilainen, sitkeämpi." -s.73

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 10: Kirjan kansi on mielestäsi kaunis". Sen on kuvittanut Marjatta Vihma.

Jouluillasta

On jouluilta

Eikä maassa rauhaa

jossain aseet pamahtavat tänään

enkä minäkään kuunnellut papin sanaa

tiuskitut sanat jäivät ilmaan

en pysähtynyt ajattelemaan joulun sanomaa

Mutta olenhan nyt tässä

Pimeässä lumi sulaa vesipisaroiksi

yläkerrassa lauletaan liian kovaa

Miksi en jo anna periksi

Mutta istun hiljaa vielä hetken

Sillä onhan jouluilta.

Toivon, ettei tuo runo masenna teitä liikaa, vaan että pystytte pysähtymään keskelle joulun tunnelmaa ja ajattelemaan vaikka ihan hetkeksi sen sanomaa, kukin omalla tavallaan.

Hyvää ja kaunista joulua teille kaikille <3

Naisten aakkoset: L

Naisten aakkosissa tehtävänä on etsiä naisia jokaisella aakkosten kirjaimella. Haasteen on aloittanut Tarukirjan Margit. 

Jatkan haastetta taas pienen tauon jälkeen. Olen kirjoittanut jo kirjaimista A, B, C, D, E, F, G, H, I, J & K. 

I Kuka on suosikkikirjailijasi?

- Helppo vastaus: Lucy Maud Montgomery. Olen tainnut lukea hänen kaikki suomennetut teoksensa ja jotain englanniksikin. Tämän kouluvuoden tavoitteenani on lukea Anna-sarja uudelleen, sillä luin ensimmäiset kirjat viimeksi viisi vuotta sitten. Kirjoitin Anna ystävämme -kirjasta täällä. :)

II Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

-Juurikin tällä hetkellä kuuntelen Lalehia, johon tutustuin tämän vuoden toukokuussa, ja joka nousi nopeasti suosikikseni. Laleh Pourkarim on iranilais-ruotsalainen laulaja, joka kirjoittaa, säveltää ja tuottaa itse. Hän laulaa ruotsiksi, englanniksi ja persiaksi, nostan hattua! Lalehin musiikissa minua puhuttelee eniten vakavat teemat sekä hienot lyriikat ja sävelet. Toivoisin pääseväni joskus hänen keikalleen Ruotsiin. <3

"Just because it's black in the dark/
Doesnt't mean there's no colors" - Colors

III a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?

Haluaisin nähdä joitain vanhoja suomalaisia elokuvia, esimerkiksi Regina Linnanheimon tähdittämiä filmejä. 

Terhi Rannela: Scarlettin puvussa

Kiinnostus heräsi: löysin kirjastosta

Scarlettin puvussa
Terhi Rannela
2011
208 sivua
Otava

Lukion tokaluokkalainen Viivi erottuu monista nuorista vaatemaullaan ja kiinnostuksen kohteillaan. Hän nimittäin pukeutuu persoonallisiin vaatteisiin, ihailee näyttelijä Vivien Leighiä ja Tuulen viemää -elokuvaa ja asuu puvustajaäitinsä ja räiskyvän mummansa kanssa idyllisellä puutaloalueella.

Viivi odottaa helmikuun vanhojen tansseja, joista hän aikoo tehdä ikimuistoiset. On ollut jo kauan selvillä, että hänen parinsa olisi Aki, jonka kanssa Viivi on tosin vuoroin ollut yhdessä, vuoroin pitänyt taukoa. Yllättäen Aki kuitenkin paljastuu seurustelevan toisen tytön kanssa, ja Viivi on raivoissaan. Voisiko tanssiparin korvaaja löytyä Rekosta, imartelevasta moottoripyörällä liikkuvasta pojasta?

Viivi tuntui kirjaa aloittaessa symppikseltä pitäessään vanhoista vaatteista ja elokuvista, ja kuvittelin tämän olevan rauhallinen vanhan ajan tyttö. Lukiessa hän kuitenkin paljastui pahimman luokan itsekkääksi ja pippuriseksi ihmiseksi, hyvin ärsyttäväksi hahmoksi. Viivi kiusasi Akia parhaansa mukaan, halusi vanhojen tansseissa jonon ensimmäiseksi eikä voinut sietää Oliviaa, Akin uutta tyttöystävää. Hän arvosteli tätä jopa vaatteiden perusteella: "Viivin silmissä Olivia oli täysin mitäänsanomaton tyttö, kirjaimellisesti näkymätön. Maantienvärinen tukka, meikittömät kasvot (eikö edes ripsiväriä?), farkut, raidallinen paitapusero. Mitkä kengät? Viivi ei näe riittävän hyvin. Ei kai taivaan tähden tasapohjaiset?" -s.38. Vähän myös ihmetytti, kuinka Viivin vaatteisiin ja lempinäyttelijään liittyvällä blogilla oli niin paljon lukijoita ja jokaisessa postauksessa useita kymmeniä kommentteja.

Vanhojentanssiteemasta muuten sen verran, että Viivi aloitti pukunsa suunnittelemisen puoli vuotta aiemmin ja hylkäsi paria miettiessään kaikki luokkansa pojat vuorotellen. Tämä ei ollut kovin kannustavaa tytölle, joka kipuilee edelleen mekkonsa kanssa, ahdistuu joka tanssiharjoitusten aikana ja sai parinsa sillä perusteella, ettei tälläkään vielä ollut paria. Lukiessa iskikin kateus Viiviä kohtaan: miksei minulla ole samanlaista motivaatiota ja täydellistä pukua?

Myös muut hahmot häiritsivät, varsinkin Reko, joka vaikutti ärsyttävältä kimpussa riippujalta. Viivin ystävät ja Aki vaikuttivat kaikkein järkevimmiltä - mutta kuka kumma menee kihloihin alaikäisenä parin kuukauden seurustelun jälkeen?

Sitten kirjan lopettamisen jälkeen googlasin sen ja tajusin, että juoni seurasi tarkasti Tuulen viemää -elokuvan tarinaa. Jopa henkilöiden nimet olivat muunnoksia Vivien Leighistä, Rhettistä ja Ashleysta. 

Olisi siis luultavasti pitänyt tuntea Tuulen viemää, ennen kuin aloin lukea tätä kirjaa. Toisaalta juuri sen jälkeen minua alkoi kiinnostaa elokuva vielä enemmän. Jos kuitenkin Viivi ärsytti minua jo aivan tarpeeksi - miten sitten Scarlett? Revinköhän hiuksia päästäni elokuvan aikana?

Scarlettin puvussa oli joka tapauksessa myös rehellisesti hyviä puolia. Kirja oli koukuttava, ja luinkin sen parissa päivässä. Viivin ystävä Jessika päätti uhmata tyttöpoikapareja ja tanssia sisarensa kanssa smokkiin pukeutuneena. Iloisena yllätyksenä kirjassa mainittiin Terhi Rannelan Kerttu & Mira -sarjasta tutut päähenkilöt, harmi kyllä vain yhdellä lauseella, mutta kuitenkin. Loppu oli myös yllättävä, vaikken tajunnutkaan aivan sen sanomaa. 

Sivujuonena tarinaan mahtui myös valtuuston uhkaus purkaa puutaloalue ja maksaa asukkaille tästä minimaaliset korvaukset. En edes tiennyt tällaista voivan tapahtua, ja tämä saikin hämmentymään ja huolestumaan. Eihän niin voi tehdä! Onneksi Viivin perhe naapureineen reagoi tähän voimakkaasti ja puolusti kotejaan adressilla ja jopa mielenosoituksella.

Niin ärsyttävä kuin Viivi olikin, hän oli myös hiukan realistinen. Aika moni luultavasti horjuisi rakkaussuhteissaan, yrittäisi löytää katkeruudessaan eksänsä tyttöystävästä vain huonoja puolia ja toivoisi mielensä sopukoissa täydellistä vanhojentanssipukua ja paria. Minä ainakin. Ehkä Viivi eräällä tavalla muistutti minua siitä puolestani, jollainen en haluaisi olla. 

Lopulta Viivikin tajusi oman naurettavan käytöksensä ja yritti parhaansa korjata sen. Ehkä tästä voisi ottaa mallia.

Kirja päätyy HelMet-lukuhaasteen kohtaan 15.: Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen.

Sinä aamuna oli lunta maassa

Eilen minä lauloin muun koulun kanssa Maamme-laulun portaikossa aamuvarhain. Katsoin hiukan ahdistavaa elokuvaa ja join kolme kuppia teetä englannintunnin "aamupalalla". Ilahduin itsenäisyyspäivällisen Suomen lipulla koristellusta kakkupalasta, osuin sattumalta kirjaston "etkoille" ja ajattelin sinivalkoista Suomea koko päivän.

Eilen minä olin myös teatterikerhossa, kuuntelin muiden kiihkeää keskustelua Suomen lainsäädännöstä ja mietin, eikö Suomi olekaan täydellinen. Jotkut sata vuotta vanhat ongelmat herättävät edelleen puhetta ja uusia aiheita nousee myöskin koko ajan esiin. Mutta uskottiinko vuonna 1917, että pääsisimme joskus viettämään satavuotispäivää? Eikö nyt ollut aika juhlia Suomen itsenäisyyttä ja kaikkea sitä, mitä on jo saatu aikaan?

Tänä aamuna kirkossa puhuttiin juhlimisesta, mutta siitä kuinka jo heti huomenna alkaisimme ajattelemaan seuraavaa sataa vuotta. Kuinka me kaikki voimme vaikuttaa Suomen tulevaisuuteen yhdessä hyvää vaalien. 

Tänään me keräännyimme ystävieni kanssa meille juhlimaan itsenäisyyttä omalla tavallamme. Illan aikana ehdin tarjota hiukan pieleen mennyttä mustikkatorttua vuoden 1908 Kotiruoka-kirjan reseptin pohjalta, ajatella kulunutta vuotta ja nauraa katketakseni suklaapelissä, kun joku yritti sormikkaat kädessä leikata haarukalla ja veitsellä itselleen mahdollisimman suurta palasta. 

Erityisesti olin odottanut sitä, kun avasimme kirjeet, jotka olimme kirjoittaneet itsellemme itsenäisyyspäivänä kolme vuotta sitten. Silloinkin me yhdessä. Silloin Suomi täytti vasta 97 vuotta, mutta ajattelin jo suurta satavuotispäivää kaukana tulevaisuudessa. 

Joitakin Suomi 100 oli alkanut jo väsyttää, mutta ehkä minä en vain kuullut siitä tarpeeksi. Ehkä koska olin puolet vuodesta ulkomailla, ei innostukseni lopahtanut tässä syksyn mittaan. Nyt kuitenkin satavuotispäivä on jo vierähtämässä ohi paljon nopeammin kuin se saapui. Seuraavan sadannen kohdalla uinun jo mullan alla. Entä jos seuraavaa satavuotisjuhlaa ei tulekaan?

Onneksi tästä itsenäisyyspäivästä on jäänyt minulle muistoja. Toivottavasti voin tulevaisuudessa kertoa jollekulle eräästä päivästäni seitsemäntoistavuotiaana, jolloin liput liehuivat ympäri kaupunkia, kävin ensimmäistä kertaa yksin kirkossa ja pidimme hauskaa ystävieni kanssa. Kuinka sinä aamuna oli lunta maassa, kun pieni maamme täytti sata vuotta.

Marraskuussa yritin elää pieniä muistoja päivä kerrallaan

Marraskuussa luin loppuun kaksi kirjaa ja 534 sivua:

L.M.Montgomery: Anna ystävämme (Anna #2)(261s)
Rosamond Lehmann: Tanssiinkutsu (273s)

Anna-sarjan toisesta osasta Anna ystävämme tykkäsin nyt ehkä vähän enemmän kuin Annan nuoruusvuosista, sillä tässä Anna oli saman ikäinen kuin minäkin ja ajatteli samanlaisia ajatuksia. Kuitenkin hän on nykyajan teinityttöjä hiukan kypsempi opettaessaan jo 16-vuotiaana koulussa, mutta kommelluksia hänelle sattui yhtälailla.
   Tanssiinkutsun löysin sattumalta äitini ystävän lahjoittamien vanhojen kirjojen joukosta, ja kiinnostuin sen aiheesta. Kirjan päähenkilö Olivia kuuluu 20-luvun yläluokkaan ja on juuri astumassa seuraelämään ensimmäisillä tanssiaisillaan. Kirjassa oli erilaisia vivahteikkaita henkilöitä, ja seurapiirikuvaus oli mielenkiintoista, mutten oikein päässyt kunnolla sisälle kirjan teemaan.

Marraskuussa luin ennätysvähän, mutta puolustukseksi täytyy sanoa, että aloitin muitakin kirjoja, joita en kuitenkaan ehtinyt loppuun. Koulussa minulla on kaksi kirjaa luettavana, valitettavasti juuri kesken pahimman kiireen.

Katsoin kuitenkin kolme elokuvaa. Kiss Me (2011) oli ensimmäinen naisparituselokuvani, josta minulle jäi vähän hämmentävä olo, enkä tiennyt pidinkö siitä vai en. Oli kuitenkin kiva katsoa elokuvaa ruotsiksi. Nancy Drewin (2007) näin viimeksi vuosia sitten, ja siinä ärsytti ja nauratti nyt varsinkin epärealistisuus ja Nancy Drewin ylipirteä henkilöhahmo. Siinä oli kuitenkin hauskoja kohtia, 90-luvun tunnelma ja yllättävän hyvä laulu lopputeksteissä. Ja Nancyn vaatteet olivat kivoja. :)

Näin myös elokuvan Zootropolis - Eläinten kaupunki (2016), jonka olin ajatellut vain olevan jokin lastenelokuva. Se yllätti kuitenkin positiivisesti esittelemällä erilaisia teemoja (itse tulkitsin ainakin sukupuolten välisen tasa-arvon ja ennakkoluulot tuntematonta kohtaan), juonenkäänteillään ja toteutuksellaan. Lempparini oli Nick, kettu josta ei ensin tiennyt millä puolella hän oli.

Taisin katsoa tässä kuussa myös Murdochin murhamysteerien 10.kauden viimeisen jakson, joka loppui järkyttävästi! Puolentoista vuoden tauon jälkeen tämä ohjelma ei kuitenkaan enää ollut sama kuin se minulle silloin oli, mutta Julia oli edelleen lempihenkilöitäni. :)

Marraskuussa ei näin jälkikäteen ajateltuna tapahtunut mitään suurta. Yhtäkkiä huomasin kuinka koulu alkoi kiristää otettaan vapaa-aikani ympärillä, ja tälläkään viikolla en juuri muuta tehnyt kuin harjoitella matikkaa. Olin kuitenkin tyytyväinen numeroihini ja kouluuni.

Otin myös aika vähän kuvia, minkä huomasin alkaessani koota tätä postausta!

Mieleeni jäivät aamut, jolloin heräsin lumisateeseen ja kävelin tuiskussa kouluun, ja illat jolloin luin kirjaa ennen nukkumaanmenoa. Kun kävin perheeni kanssa pitkästä aikaa laserhippapaikassa Megazonessa, vietin iltapäivän Studiamessuilla ja sain lisää ideoita tulevaisuuden varalle, leivoin veljen kanssa isänpäivälahjaksi mokkapaloja tai palasin hetkeksi vuosien takaisiin leikkeihin ystävien kanssa.

Parhaita päiviä oli ilta marraskuun alussa, jolloin näin ensin pitkästä aikaa kaveriporukkaani, ja sen jälkeen perheeni lähti käymään mummun haudalla. Silloin oli juuri satanut lunta, hanki kimmelsi ja kynttilät loistivat ympäri hautuumaata hämärässä. <3 Hauskaa oli myös syödä huoltoaseman Subwayssa kymmeneltä illalla.

Ensimmäistä kertaa koin joulutunnelmaa laulaessani Sylvian joululaulua, jota lauloin viime vuonnakin Kiinassa siihen samastuen... Tänään, joulukuun ensimmäisenä päivänä koin erityisesti joulun ja talven tunnelmaa askarrellessamme lumihiutaleita tunnilla joululaulujen säestyksellä ja katsoessani koko päivän jatkunutta lumihiutaleiden leijailemista. Iltaan mennessä sitä oli kertynyt jo pieni hanki. Kotiintulomatkalla tein pienen kiertolenkin ihaillen maisemaa ja tuttuja paikkoja ja miettien, mikä entinen talvi minulla tulee mieleen tästä hetkestä...

KK: Milloin te olette jo tunteneet jouluntunnelmaa?

Hyvää joulun odotusta ja loppuvuotta 2017 <3

Olen kiitollinen... (Mielenterveysviikko)

Katja Kirjojen kamarista haastoi minua kiitollisuushaasteeseen jo syyskuussa (kiitos <3) , mutta jouduin aina sysäämään sitä kauemmaksi ja kauemmaksi postausten jonossa. 

Tällä viikolla vietetään kuitenkin Mielenterveysviikkoa, josta kuulin vasta Suketuksen blogista Eniten minua kiinnostaa tie. Hän haastoi kaikki bloggaamaan esimerkiksi aiheeseen liittyvistä kirjoista ja ajatuksista sekä keskittymään omaan ja muiden hyvinvointiin. Tämän inspiroimana luettelen nyt muutamia tämänsyksyisiä kiitollisuuden aiheitani.

Perhe
Minulla on rakastavat, huolehtivat vanhemmat ja ärsyttävät, ihanat veljet. <3 Tämän asian tajusin varsinkin kolme kuukautta sitten palatessani kotiin Saksasta, pelättyäni hiukan liikaa lentokoneessa.

Isovanhemmat
Yksi maaseudulla traktorin hytissä, yksi taivaassa ja kaksi Itä-Suomessa herkullisia ruokia ja vanhoja sananparsia tarjoten. Voihan mahoton mato ja koukku <3 

Koulu
Minulla on joskus ikävä Kiinassa käymääni koulua, mutta pidän hirveästi tämänhetkisestä koulustani. Olen sattunut valitsemaan itselleni mielenkiintoisimmat aineet, eikä minulla ole oikeastaan ketään inhottavaa opettajaakaan. Päinvastoin, nauran joka kerta yhden opettajani omalaatuisille vitseille ja arvostan liikunnan opettajani rohkaisua, joka sai minut jopa kokeilemana kuperkeikkaa vedessä (olin ollut vuorenvarma, etten ikinä tekisi sitä).

Tajusin myös tänä syksynä, etten pidä itsessään koulussa olemisesta, mutta rakastan koulun käymistä ja lukiota. (Vähän hankala selittää eroa, mutta ehkä tajusitte. :D) Eli pidän koulusta, en vaan jaksaisi todella olla tunneilla ja tehdä kaikkea työtä... En tiedä mitä teen puolentoista vuoden päästä joutuessani jättämään koulun. Toivon mukaan olen sitten ainakin ylpeä itsestäni.

Ystävät
Toivoisin ystävyyssuhteideni hiljalleen paranevan, mutta onneksi minulla on joka tapauksessa jo monta ystävää. Yhden esitystä menin katsomaan, toisen kanssa nauran välitunnilla tikahtuakseni jostain typerästä vitsistä, ja kolmas tulee juttelemaan kaveriporukassa juuri minulle, kun olin hiukan hiljainen.

Kielitaito
Pystyessäni juttelemaan hieman kiinalaisen vierailijan kanssa, katsoessani englanniksi ohjelmaa ilman tekstityksiä ja yrittäessäni puhua itsekseni riikinruotsia, olen niin onnellinen osatessani hiukan kieliä. Yritän ajatella parhaani mukaan, ettei minun tarvitse olla vielä täydellinen niissä vaan kehittyä pikkuhiljaa.

Kulttuuri
Mukaan lukien elämää avaavat kirjat, vaikuttavat teatteriesitykset ja kaunis tai innoittava musiikki.

Laulaminen
Laulunopettajani kanssa eksyn puhumaan milloin mistäkin asiasta maan ja taivaan välillä ja laulamaan muun muassa vuosien takaa muistamaani virttä. Suihkussa ääneni kuulostaa hyvältä, ja olen hetken tyytyväinen.

Kiinassa asuminen
Jälleen kerran, eräänä yönä istuin vuoteellani ja pohdin, olenko kiitollinen Kiinassa asumisesta. Taidan päätyä aina jotenkin samaan tulokseen. Vaikka vuodet ulkomailla olivat vaikeita ja muuttivat minussa paljon, liikaa, olen kuitenkin iloinen niistä, sillä ne kuuluvat nyt aina elämääni.

Suomi
Vanhat talot ja metsät, öinen lumisade ja pakkanen, Pohjolan peräkolkka, vaikea kieli ja turvallisuus. Kiinassa asuessani tajusin kuinka ihanaa oli kuulua suomalaisten joukkoon. Suomi ei ole täydellinen, mutta toivoisin sen aina pyrkivän sitä kohti.

Syvälliset, kauniit hetket
Kun kävelen aamuhämärässä suurien lumihiutaleiden pudotessa hiljaa tai kun kuuntelen lempilaulajani lempikappaleita kaiuttimista yksin sohvalla maaten. Tai silloin kun on vain hyvä olo.

Mistä te olette kiitollinen päivittäin tai ihan vain tällä hetkellä?

L.M.Montgomery: Anna ystävämme

Kiinnostukseni heräsi: uudelleenluettu lempikirjailijaltani

Anna ystävämme

L.M.Montgomery

Anna #2

2000 (uudistettu suomennos)

Hilja Vesala

Anne of Avonlea (1909)

261 sivua

WSOY

Anna on 16-vuotias tyttö, joka asuu edelleen Vihervaarassa Prinssi Edwardin saarella kasvattivanhempansa Marillan kanssa. Anna on hyväksytty opettajaksi kotikylänsä kouluun, mutta hänen unelmissaan siintää päästä opiskelemaan korkeakoulussa. Mielikuvituksekas ja avoin Anna ennättää kahden vuoden aikana valloittaa oppilaidensa sydämet, saada uusia ystäviä ja joutua tietenkin erilaisiin kommelluksiin. Niiltä ei varsinkaan voi välttyä, kun Marilla ja Anna ottavat kaksi kuusivuotiasta lasta, Doran ja Davyn, luokseen asumaan.

"-- -Miksi ei Marilla mene naimisiin?

   Marillalle ei naimattomuus ollut koskaan ollut arka kohta, niin että hän vastasi aivan sävyisästi vaihdettuaan pari merkitsevää katsetta Annan kanssa:

   -Kukaan ei kaiketi huolinut minusta.

   -Jospa sinä et ole ikinä kosinut ketään, tuumi Davy.

   -Mutta Davy, nuhteli Dora niin kauhistuneena veljen tietämättömyydestä, että avasi suunsa omasta aloitteestaan. -Herrojenhan on kosittava...

   -En ymmärrä, miksi heidän täytyy aina tehdä sekin, napisi Davy. -Miksi miesten pitää nähdä kaikki vaiva? Saanko vähän lisää vanukasta, Marilla? -s.228

Olen lukenut tämänkin kirjan viimeksi yli viisi vuotta sitten, ja huomasinkin muistavani etukäteen suurin piirtein vain Annan opettajantoimen koulussa, erään ystävysten metsäretken keväällä ja Kaikurannan. On hassua kuinka ennen tykkäsin lukea kirjojen henkilöiden lapsuudesta mutta nyt pidin enemmän juuri tästä nuoruusajasta.

Nyt Anna on samassa iässä kuin minäkin, unelmoi opiskelusta ja rakkauden löytämisestä sekä yrittää nähdä kauneutta ympärillään. Nykyajan tyttöihin verrattuna hän on hyvin itsenäinen: hyvänen aika, hän opettaa kuusitoistavuotiaana koulussa ja toimittaa kananpoikien kynimisen. Vasta nyt samanikäisenä ajattelen tätäkin asiaa tarkemmin.

"Mutta sitä sinä et ymmärrä... ei kukaan seitsentoistavuotias ymmärrä. Seitsemäntoista ikäinen ihminen tyytyy unelmiin, sillä hän ajattelee, että kyllä todellisuus odottaa jossain edessäpäin. Kun minä olin seitsemäntoista, en olisi ikinä uskonut, että viidenviidettä ikäisenä olisin valkohapsinen vanha känttyrä, jolla ei ole elämässään muuta kuin kuvitelmia." -s.189

Muitakin mielenkiintoisia huomioita löytyi kirjasta, esimerkiksi Vihervaaran varallisuudesta. Vaikka korkeakoulu onkin vain unelma Annalle, ei heillä ole juurikaan pulaa ruoasta. Toisaalta tämä johtuu myös Marillan ja Annan ahkerasta työstä. Puhelimia kun 1800-luvulla ei vielä ollut, joutuvat ihmiset kirjoittamaan vierailulle saapumisestaan kirjeellä. Mutka tulee matkaan, jos vierailija sairastuukin yllättäen eikä pysty ilmoittamaan asiasta ajoissa.

Anna ja Diana ovat molemmat hyvää ajattelevia ja ahkeria tyttöjä, joilla on kuitenkin omat epätäydellisyytensä. Anna ei pidä kesakoistaan tai punaisesta tukastaan, Diana puolestaan toivoisi olevansa hoikempi. Molemmat ihailevat lempikirjailijansa, rouva Morganin, kuvankauniita tyttöhahmoja, jotka selviytyvät aina hätkähtämättä haasteista. Eräässä vaiheessa he yrittävät epätoivoisesti valmistautua kirjailijan vierailuun samaan tapaan kuin tämän kirjojen henkilöt, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tässä kohtaa havaitsin pientä ironiaa Montgomeryltä tällaisia täydellisiä esikuvia kohtaan. Anna ja Diana ovat varmasti juuri tämän vuoksi hiukan epätäydellisiä ja sen vuoksi realistisempia, samastuttavampia hahmoja.

Anna-sarjan toinen osa oli kaunis ja herttainen kirja, josta löysin niin huumoria, luonnonkuvausta ja nuoren tytön elämää 1800-luvun lopulla kuin pieniä elämänviisauksiakin.

"Niin, olisi hauskaa jos pääsisit korkeakouluun, Anna, mutta ellet koskaan pääse sinne, niin älä sure. Ihminen rakentaa aina itse oman elämänsä missä hän lieneekin - korkeakoulu voi vain helpottaa tuota rakennustyötä. Elämä voi olla rikas ja täyteläinen täällä - tai missä tahansa - tai missä tahansa, jos vain osaa avata sydämensä sen rikkaudelle.

   -Luulen ymmärtäväni mitä tarkoitatte, sanoi Anna mietiskellen, ja minulla on hyvin paljon sellaista, mistä tunnen kiitollisuutta... Työni ja Paul Irving ja kaksoset ja kaikki ystäväni... Tiedättekö, rouva Allan, ystävyydestä olen hyvin kiitollinen. Se sulostuttaa elämää paljon." -s.123

P.S. Tykkään kuinka Anna-sarjan ensimmäisten kirjojen nimet (Anne of Green Gables, Anne of Avonlea, Anne of the Island) näyttävät kuinka Annan maailma ja elämänpiiri levittäytyvät hänen kasvaessaan. Suomeksi kirjojen nimet ovat hiukan yksitoikkoisia, mutta toisaalta ne myös kuvastavat sen ajan tyttökirjojen nimeämistä.

Lokakuussa oli päiviä, jolloin tunsin Talven hengen

Lokakuussa luin kolme kirjaa ja 625 sivua:

Christine Nöstlinger: Päiväjärjestys (153 sivua)
Minna Canth: Anna Liisa (116s)
T.C.Boyle: The Tortilla Curtain (356s)

Päiväjärjestys oli ainoa kirjoista, jota en lukenut koulun vuoksi. Se on 1970-luvun kirja, joka kertoi teini-ikäisen Annikan hetkistä koulussa, kotona ja kaveriporukassa. Tykkäsin kirjasta ja sen ajankuvasta, mutta minulla ei nyt kuukauden jälkeen ole jäänyt siitä paljon mieleen. Muistan vain yllättyneeni, kun kirjassa mainittiin biseksuaali henkilö, ja kuinka Annikasta ei melkein koskaan puhuttu hän-muodossa, pelkästään "Annika teki sitä ja Annika teki tätä".

Anna Liisan tarina oli surullinen, mutta päähenkilön teoista huolimatta sympatiat olivat koko ajan hänen puolellaan. Jotkut henkilöt olivat inhottavia, mutta Anna Liisan pikkusisko Pirkko toi piristystä ja huumoriakin kirjaan. Ihmettelin joitakin sanoja, kuten tapernaakkeli ja telehvoonata, ja kuitenkin sitä, kuinka helppoa 1800-luvun lopun kieli kuitenkin oli. Tykkäsin myös lopusta, vaikka jäinkin miettimään, oliko se onnellinen vai ei. 

Luen nykyään aika helposti englanninkielisiä kirjoja, mutta The Tortilla Curtain tuntui yllättäen aika haastavalta. Asiaa ei myöskään helpottanut, kuinka se piti lukea parin viikon aikana. Muutenkin kirja lähinnä väsytti, ja ensimmäiset kymmenen sivua tuntuivat keskittyvän Delaneyn seisomiseen moottoritien varrella. Ymmärrän kuitenkin maahanmuuton Meksikosta Yhdysvaltoihin olevan tärkeä teema, ja siihen annettiin kirjassa erilaisia näkökulmia. Osittain minua ärsytti espanjankieliset sanat tekstin lomassa, mutta toisaalta niitä oli kiva oppia. Kirja loppui aika mystisesti, ja kehittelin siihen kaksi eri tulkintateoriaa.

"That meant living on the streets, exposing América to the obscenity of the handout, the filth, the dumpsters out back of the supermarkets. And they were so close - another couple weeks of steady work and they could have had their apartment, could have established themselves, could have looked for work like human beings, riding the bus in freshly laundered clothes, seeking out the back rooms and sweatshops where nobody cared if you had documents or not. From there, in a year or two, they could have applied for their green cards - or maybe there would be another amnesty, who could tell? But now it was over." -s.203

Syyslomalla kävin katsomassa ruotsalaisen elokuvan Saamelaisveri. Olin aiemmin hädin tuskin tiennyt saamelaisten syrjinnästä, ja elokuvan aikana tulikin älynväläys, kuinka tällaisia elokuvia tehdään sen vuoksi, että ihmiset tietäisivät. Aihe oli rankka, mutta ei kuitenkaan aivan liian ahdistavasti kuvattu. Kuvaustyylistä jäivätkin mieleen hyvin hitaat ja "pysähtyneet" kohtaukset, joissa päähenkilö esimerkiksi siveli pianonkoskettimia ja huonekaluja yön hiljaisuudessa.

Lokakuussa tapahtui paljon hienoja hetkiä. Varsinkin syyslomalta muistan erään kävelyn Töölönlahden ympäri Helsingissä ja pienen "seikkailun", johon kuului piipahtaminen Linnanmäellä, huurteen kimaltamisen ruoholla ja usvaisen päivän pappani luona. Tuo päivä oli tapahtumarikas: siihen kuului myös lettujen paistamista, metsässä kävely ja illalla Haloo Helsingin! keikka Lahdessa.

Tuon keikan jälkeen en oikein tiennyt, haluanko enää käydä rockkonsertissa uudelleen. Heti ensi tahdeissa kaivoin korvatulpat esiin (kiitos ystävälleni, kun suosittelit niitä!) ja pidinkin ne korvissa koko keikan ajan. Tietysti oli ihana nähdä Elli ja muut bändin jäsenet livenä, mutta meno ja erikoistehosteet olivat minulle vähän liikaa. Joissakin riehakkaimmissa lauluissa, kuten Pulp Fiction ja Kuussa tuulee, oli hyvä tunnelma, mutta muuten ehdottomiksi lemppareikseni jäivät Tuntematon ja Vapaus käteen jää, jotka soitettiin vain akustisella kitaralla ja bongorummuilla. Kiitos näistä! Aloin todella pitää ensiksi mainitusta tämän jälkeen. Loppuilta sujui myöskin mieleenpainuvasti, sillä pelkäsin koko kotimatkan törmäävämme hirveen paksussa sumussa.

Loman jälkeen satoi lunta, ja Talven henki levittyi maisemaan muutamaksi päiväksi, ennen kuin joutui taas antamaan tietä Loppusyksyn hengelle. Viimeisen viikonlopun kirjamessuilta, joista kirjoitin enemmän täällä, jäi hyvä mieli mutta myös pieni haikeus, koska en oikein vielä tunne muita bloggaajia kovinkaan hyvin.

"Marraskuu on useimmiten ikävä kuukausi. Tuntuu kuin vuosi huomaisi äkkiä olevansa vanha eikä osaisi muuta kuin surra ja itkeä sitä. Tämä vuosi vanhenee hienosti ja arvokkaasti - aivan kuin komea vanha rouva, joka tietää, että hän voi olla viehättävä vaikka hänellä onkin harmaat hiukset ja ryppyinen iho..." - L.M.Montgomery: Anna ystävämme, s.71

KK: Oletteko tehneet jo suunnitelmia jouluksi, leiponeet pipareita, ripustaneet jouluvaloja ikkunaan tai vaikkapa tuumineet jo alustavaa lahjatoivelistaa?

Töölönlahdelta

Hyvää mieltä ja kauniita hetkiä marraskuun hämäryyteen! <3

Messufiiliksiäni 2017

Lauantaiaamuna heräsin jännittyneenä ja pohtien kuumeisesti, miten uskallan mennä yksin lunastamaan bloggaajapassia, mitä jos en tapaakaan ketään tuttua tai bloggaajaa niin kuin olen toivonut, tai apua, entä jos tapaankin?

No, bloggaajapassin lunastus oli helppoa, ja olipa todella ammattimainen olo Lehdistön portaita noustessa ja varmistaessa joka hetki pitkin päivää, ettei bloggaajapassi vain ole hukkunut. Toisaalta minunikäiseni henkilö varmaan pisti siellä silmään kaikkien aikuisten lehdentoimittajien keskellä.

Ensimmäinen tapaamani tuttu sattui olemaan oma opettajani, joka oli työnsä vuoksi messuilla. Myöhemmin tapasin myös sattumalta ystäväni vanhempineen, joten seurasta ei ollutkaan puutetta.

Päivää aiemmin lumi oli peittänyt maata...

Ensimmäisenä listallani oli KirjaKallion Rohkeinta on rakastaa itseään, jossa olivat keskustelemassa Saara Sarvas, Nadja Sumanen, Viima Lampinen, Kalle Laanterä, Noora Dadu ja Victoria Odum. Myöhästyin tietysti alusta ja lähdin loppua kohden pois, sillä aihe, vaikka tärkeä olikin, ei kiinnostanut minua niin erityisesti. Myöhemmin Kirjakallion lavalla oli Rosa Meriläisen ja Sanna Seiko Salon haastattelu kirjastaan Ne - Kuukautiskirja, ja tykkäsin erityisesti haastateltavien huumorista ja rohkeasta puhetavasta.

Tämän jälkeen kuuntelin vielä Anne-Mari Jääskisen ja Sanna Pelliccionin haastattelua kirjasta Mitä sä rageet?# tunteita sikanolosta sairaan siistiin ja kiinnostuin sen verran, että katselin sitä seuraavana päivänä kirjakaupassa. Jonnekin minun on täytynyt matkalla taas juuttua, sillä saavuin Katri Vala -lavalle vartin myöhässä kuulemaan Vähemmän lihaa, enemmän hyvinvointia -keskustelun lopun... Haastattelussa puhuttiin kiinalaisten tavasta ajaa lyhytkin työmatka autolla vain näyttääkseen,  että heillä sellainenkin on, ja mietin kuinka paljon minulla onkaan jäänyt panematta merkille Kiinassa.

Tämä on ainoita kuvia jonka otin haastatteluista, johtuen kuvien laadusta.

Ohjelmien välillä oli usein hirveä kiire seuraavaan pisteeseen, ja äitinikin kysyi minulta: "Niin, koska sinulla onkaan seuraavan kerran vapaata?" Jossain välissä minun on kuitenkin täytynyt elää muutakin elämää, sillä muistan käyneeni syömässä kasviscurrya Wok'n'Curryssa (se oli hyvää!) ja tutkailleeni ainakin antikvariaateissa vanhoja kirjoja. Päätin kuitenkin säästää ostoksien teon seuraavaan päivään.

Illemmalla tulin kerrankin ajoissa kuuntelemaan Kirsti Kurosen Pöntöstä. Oli kivaa kuunnella haastattelu kirjasta, jonka olen jo lukenut, mutta muuten huomasin messuilla, että minulla oli vaikeuksia saada paljon irti ohjelmanumeroista. Ne olivat mukavia kirjojen ja aiheiden esittelyitä, mutta ehkä itse kaipasin enemmän aiheisiin kunnolla syventymistä. No, eiväthän Kirjamessut mitkään yliopiston luennot ole, ja kirjailijat saapuvatkin sinne mainostamaan kirjojaan.

Pöntön jälkeen tapasin Celestinen Lasisipulissa -blogista - olipa hassua käydä jonkun kanssa ensimmäistä kertaa oikeata keskustelua pelkän blogipäivitysten kommentoinnin jälkeen. Oli hauska tavata! Loppuillan päädyimmekin sitten ystäväni kanssa ensin herkuttelemaan jäätelöllä ja sitten yläkerrassa italialaisella pitsalla. Kotiin saavuin paljon myöhemmin kuin olin aikonut, mutta se ei estänyt lukemasta vielä maantiedon kokeeseen ja kuuntelemasta lempiartistini tunnin pituista konserttia YouTubesta...

Nam!

Sunnuntaina messukaveriksi tarjoutui isäni, joka löysi sieltä itselleenkin mieluisaa ohjelmaa. Kuten ehkä arvaatte, myöhästyin ensimmäisistä messutärpeistäni, enkä viitsinyt mennä Rauha-saliin kesken kaiken. Vietin siis suurimman osan sunnuntaista tutkien yksin messualuetta, maistaen vegekanasta tehtyä burritoa, katsellen Levymessujen antimia ja pohtien, ostaisiko kiina-englanti -sanakirjajärkäleen, mutta jättäen sen kuitenkin jollekulle toiselle onnekkaalle.

Jäin katsomaan hetkeksi KirjaKallion ja Kansallisteatterin "Neljän päivän näytelmää", joka perustui Nadja Sumasen kirjaan Terveisin Seepra. Se kuitenkin käsitteli hiukan ahdistavaa aihetta, joten päätin lähteä kesken kaiken pois, mutta palasin kuuntelemaan vapaaehtoisten lausumia runoja. Tai ainakin ymmärsin niin, että lavalle sai tulla kuka tahansa lausumaan omia tekeleitään. Suurin osa lausujista taisi kuitenkin olla Kallion lukiolaisia. Joukossa oli hyvänkuuloisia tekstejä. :)

Pyörin kyllä enemmän KirjaKallion luona, mutta unohdin valokuvata sen kyltin.

Näin päivän aikana Celestineä vielä pari kertaa, ja satuin tunnistamaan Kasoittain kauniita sanoja -blogin Ellenin! Oli kiva jutella hänenkin kanssaan pikaisesti. :) Yllätin myös itseni osumalla Kirjabloggaajien pisteelle ja istuuduttua hetkeksi kuuntelemaan muiden keskustelua. Olin otettu, kun muut olivat kuulleet blogistani!

Sunnuntai oli minulle vähän rauhallisempi päivä, mutta tein silloin kaikki ostokseni. Niitä ei kylläkään ollut niin erityisesti, sillä otin lähinnä ylös ideoita joululahjatoiveiksi, mutta ostin veljelleni Marvel-sarjakuvia antikvariaatista ja itselleni Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuoden. Kirjassa on tehtäviä kokonaiselle vuodelle: voin paljastaa sen verran, että ensimmäinen viikko kannustaa pitämään kiitollisuuspäiväkirjaa.

Kirjamessut eivät ole minulle aivan kirjabloggaajan joulu ja juhannus samaan aikaan, niin kuin jostain blogista luin, mutta siellä oli kuitenkin hauskaa. Ehkä ensi vuonna rohkaistun puhumaan jonkun kanssa pidempäänkin. :)

Helsingin kirjamessuille 2017

Kolme vuotta sitten käväisin ystäväni kanssa pikaisesti kirjamessuilla. Silloin minulla ei ollut blogia, enkä tiennyt muidenkaan kirjablogien roolista messuilla. Kaksi vuotta sitten luin apeana postauksia bloggaajapassin saamisesta, ja toivoin vain olevani Suomessa...

Mutta nyt sain bloggaajapassin Helsingin kirjamessuille, ihanaa! Kiitos järjestäjille ja myöskin Celestinelle tässä avusta. :)

Helsingin kirjamessut järjestetään siis Helsingin Messukeskuksessa (Pasilassa) 26.-29.10. Torstaina ja perjantaina minulla on ihme kyllä koulua, mutta viikonloppuna aion tulla messuille. Ongelmana on seuranpuute, mutta suunnitelmissa on saada joku mukaan ja tulla messuille molempina päivinä.

En ole tehnyt kovinkaan tarkkoja suunnitelmia ohjelman suhteen, mutta selailin sitä jo kuitenkin täällä. Seuraavat ohjelmanumerot herättivät mielenkiintoni, ja luultavasti käyn niistä aika monessa.

Lauantai

Rohkeinta on rakastaa itseään, 12.00-13.00, Kirjakallio-lava

(Identiteetistä ja itsensä hyväksymisestä)

Ne - Kuukautiskirja, 13.30-14.00, Kirjakallio-lava

(Rosa Meriläisen ja Sanna Seiko Salon kirja kuukautisista)

Mitä sä rageet?#tunteita sikanolosta sairaan siistiin, 14.00-14.30, Kirjakallio-lava

(Anne-Mari Jääskisen ja Sanna Pelliccionin kirja nuorille tunnetaidosta)

Kielillä puhumisen taito, 14.30-15.00, Kirjakallio-lava

(Nelli Hietalan nuortenromaani identiteetistä, ystävyydestä ja rakkaudesta)

Vähemmän lihaa, enemmän hyvinvointia, 14.30-15.00, Katri Vala -lava

(lihansyönnin vähentämisestä)

Pönttö, 16.00-16.30, Kirjakallio-lava

(Kirsti Kurosen nuorten säeromaani, josta sattumoisin kirjoitin täällä)

Muistojenlukija, 16.30-17.00, Kirjakallio-lava

(Elina Rouhiaisen nuorten fantasiakirja)

Sunnuntai

Tsemppikirja, 12.00-12.30, Rauha

(Hidasta elämää - Tsemppikirja on Jutta Gustafsbergin ja Sanna Wikströmin hyvinvointikirja)

Unelmakarttakirja, 13.30-14.00, Rauha

(Sanna Wikströmin hyvinvointikirja unelmien tavoittelusta)

Kirjakallion & Kansallisteatterin "Neljän päivän näytelmä" -esitys, 16.00-16.30, Kirjakallio -lava

(nuorten Kirjamessujen aikana tekemän näytelmän esitys)

Kirjakallion runoklubi, 16.30-17.30

(omien tekstien lukemista)

Kuten näkyy, minua kiinnostavat erityisesti nuortenromaanit ja hyvinvointikirjat. Muita paikkoja, joihin saatan eksyä, ovat Haluatko kirjailijaksi? -neuvontapiste, Kirjavinkit bloggaajilta klo 14-18 (Boknäsin osasto 6b48), Levymessut ja Valokuvanäyttely suomalaisista maisemista (Aleksis Kivi -lavan tuntuma). 

Elikkä jos näet ihmisvilinässä lukioikäisen tytön, jolla on pitkät hiukset, valkoinen pöllöolkalaukku, eikä ollenkaan mustaa vaatekappaletta päällä, olet saattanut törmätä minuun. Saa tulla juttelemaan ja lausumaan nimeni väärin - Pearl Clover on minustakin hankalasti lausuttava bloginimi. Jännitän mitä luultavammin vähintään yhtä paljon kuin sinäkin. :)

Suomalaisten nuorten rakkaudesta ja epävarmuudesta

Syyskuussa luin kaksi suomalaista parin vuoden takaista nuortenkirjaa, joissa oli hyvin erilaiset tarinat. Molemmissa kuitenkin korostui hyvin samanlaiset teemat: rakkaus, nuoruus ja ennen kaikkea epävarmuus.

Kiinnostus heräsi: joululahja

Et kävele yksin
Juuli Niemi
2016
362 sivua
WSOY

Ada on viisitoistavuotias taiteilijaäitinsä kasvattama tyttö, joka on hengaillut samojen ystävien kanssa koko yläasteen. Egzonin perhe on kotoisin Kosovosta, mutta hän ei ole koskaan käynyt kotimaassaan. Hänen isoveljensä on lähtenyt, pikkuveli pyörii nuorisotalolla ja äiti kaipaa takaisin kotiin. Eräänä marraskuun päivänä Ada avaa suunsa ja paljastaa Egzonille, ettei hänelläkään ole isää. Seuraavaksi Egzon maalaa graffitin tytöstä, joka on juuri lähtemässä lentoon, ja yhteinen tarina voi alkaa.

Selailin kirjaa jo viime jouluna saatuani sen lahjaksi, mutta jotenkaan se ei kiinnostanut siinä vaiheessa ollenkaan. Onneksi annoin sille kuitenkin nyt uuden mahdollisuuden.

"Ehkä on niin, että kun 15-vuotiaat rakastuvat, on toinen joutsen ja toinen sorsa. Harvoin rooleista löytyy kuitenkaan yhteisymmärrystä, koska yleensä kumpikin kuvittelee olevansa sorsa. Usein kumpikin on oikeasti joutsen. Ja jään rikkomia raajoja sekä putoavia sulkia, niitä on kaikkialla." -s.118-119

Kirjassa vähän väliä vihjattiin, mitä tulee lopulta käymään. Ja oli hyvä, ettei tämä ollut mikään perinteinen loppuelämän kestävä rakkaustarina. Tämä tarina, Adan ja Egzonin epävarmuus ja viimeisen maahanmuuttajataustaisuus, tuntuu hyvin ajankohtaiselta ja myös realistiselta. (Vaikkakin eräs kohta, jossa Ada matki Aamiainen Tiffanylla -filmin Holly Golightlya, oli vähän kummallinen.) Välillä henkilöt kävivät melkein pohjalla asti, mutta tarinalla oli upea lopetus, toinen loppu.

"Sohvalla äänettä itkiessään Egzon kuulee taas päässään surullisen miehen surullisen laulun. Pidän siitä mistä kerroit, ihmisestä joka halusi muistoksi talon. Egzon miettii, että äiti on sellainen ihminen. Hän on sellainen ihminen. Kaikki jotka ovat ilman kotia, ovat sellaisia ihmisiä." -s.310

Teoksessa on kaunis kirjoitustyyli ja paljon symboliikkaa: puhuttiin niin yksinkävelemisestä kuin mainituista joutsenista, ja oli hienoa tajuta, miten asiat lomittuivat yhteen. Välillä kuitenkin kieli meni vähän liiankin koukeroiseksi ja runomaiseksi, eikä kuitenkaan aivan seljennyt lopussa. Monien maahanmuuttajien, rakastuneiden ja epävarmojen nuorten on varmasti helppo samastua hahmoihin, mutta minä samastuin ehkä vain siihen epävarmuuteen.

Et kävele yksin on kuitenkin kaunis kirja kauniin nimen takana. Se on tarina erilaisista ihmisistä ja taustoista, ja siitä mitä tapahtuu näiden erilaisten ihmisten kohdatessa. Se on kahden vasta aikuisuuden kynnyksellä horjahtelevan nuoren rakkaustarina.

"Ja se ettei kävelisi yksin, no, se on ajatuksista kaikkein suurin ja kaunein." -s.355

Kirja sopii täsmälleen HelMetin lukuhaasteen kohtaan 1. Kirjan nimi on todellakin kaunis, mutta kansi voi mielestäni olla harkitumpi. Teos mahtuu myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen alaotsikkoon Maahanmuutto Suomeen.

                                                   ***

Kiinnostus heräsi: löysin kirjastosta

Saranapuolelta

Henrik Wilenius

2009

120 sivua

WSOY

Jesse on juuri täyttämässä kahdeksantoista ja lähtemässä kaveriporukkansa kanssa interreilaamaan. Ennen tätä hänen on aikomus kuitenkin paljastaa parhaalle ystävälleen Aleksille asia, jonka kanssa hän on jo paininut kauan aikaa: hän ei ole kiinnostunut tytöistä vaan pojista. Illan bileissä kuitenkin asia tulee ilmi vähän väärällä tavalla, ja Jessen ja Aleksin välit menevät poikki.

Pystyin heti kirjaa selailtuani luokittelemaan sen samantyyliseen kirjallisuuteen kuin Antti Halmeen Mafiakesä ja Sari Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon. Näissä on samanlainen kirjoitustapa, joka etenee vauhdilla eikä varsinkaan viimeksi mainitussa pysähdy kunnolla mihinkään. Samoin Saranapuolelta -kirjan tapahtumat mahtuvat yhden vuorokauden sisään - ja silloin todella tapahtuu paljon.

Sen aikana esimerkiksi moni henkilö muuttaa hyvin nopeasti ajatuksiaan ja arvomaailmaansa. Välillä puolestaan tuntui, että juoneen oli ahdettu mukaan teinien epämääräistä jutustelua tilaa täyttämään. Tietynlaista epärealistisuutta siinä siis oli, ja minun puolestani tarinan olisi voinut venyttää vaikka muutaman päivän ajalle.

Jesse puolestaan ei ollut kaikkein kilteimpiä nuoria polttaessaan tupakkaa, bilettäessään ja jopa kokeillessaan huumeita. Kuitenkin hänessä oli myös herkkyyttä, ja hänen ahdistukseensa on varmasti helppo samastua. Varsinkin jos kaverit heittävät samanlaisia vitsejä homoista kuten Aleksikin. Epärealistisuudestaan huolimatta Saranapuolelta oli kuitenkin ihan mukava kirja, jolla oli tärkeä aihe.