Katarina Eskola & Satu Koskimies: 50-luvun teinit (560s)
Ji-li Jiang: Das Mädchen mit dem roten Tuch (315s)
Edith Södergran (toim. Uuno Kailas): Runoja (109s)
50-luvun teinit luin pitkästä aikaa uudelleen. Näin kolmen ja puolen vuoden jälkeen huomasin, kuten olin epäillytkin, lukevani ja samaistuvani paremmin kaikenlaisiin ihastumisiin ja rakkaussotkuihin - sekä minua kiinnosti myös 50-luvun abivuosi ja kirjoitukset, joista valitettavasti kirjoitettiin varsin vähän. Katan ja Sadun kirjoitustyyli ja -aiheet kehittyvät kumpikin omiin suuntiin, ja ajoittain tunsin itseni kateelliseksi siitä, kuinka oma päiväkirjani ei luultavasti ole yhtä syvällinen ja kypsä kuin heidän. Mutta mistä tiedän, mitä tulevaisuuden maanasukit pitävät arvossa?
"Luen Saima Harmajaa ja köyhdyn hetki hetkeltä. En tule milloinkaan osaamaan kirjoittaa mitään suurta, en voi ajatella, että päiväkirjani joskus julkaistaisiin. Kukaan ei viitsisi lukea sitä. Minulla on taito selata sitä vieraan ihmisen käsin ja lukea sen rivejä objektiivisesti. Ne ovat kuolleita ja niin surkean tavallisia, kylmäkiskoisia ja arkipäiväisiä." - Satu, 1.9.1958
Das Mädchen mit dem roten Tuch in suomennettu nimellä Punainen huivi - kiinalaistytön tarina. Tämä kertoi Kiinan 1960-luvun kulttuurivallankumouksesta 12-vuotiaan tytön näkökulmasta, jonka perhettä syytetään kommunisminvastaisesta toiminnasta. Välillä asiat tuntuivat liian rankoilta ja menossa vain pahempaan suuntaan - mutta romaani perustuu kirjailijan omaan lapsuuteen. Oli yllättävää, kuinka päähenkilöt olivat alunperin muslimeja, sillä kovin usein ei tule luettua Kiinan islaminuskoisista. Pidin kyllä romaanista, mutta kaunokirjallisuudessa se ei mielestäni niin loista, vaikka kertoikin havainnollistavasti kulttuurivallankumouksesta.
Edith Södergran. Hän on tähän mennessä minua eniten inspiroinut runoilija, jonka sitaatteja olen kerännyt kalenteriini, jonka säkeitä olen lausunut lähipiirilleni ja jonka värikäs tyyli vaikutti omiin runoihinikin. En ole aikoihin jaksanut saada kokoon kirjapostausta, mutta hänen runoistaan minulla on kirjoitus työn alla...
Tammikuun elokuvista muistan neljä: Jouluprinssi (2017) ja sen jatko-osa Jouluprinssi - Kuninkaalliset häät (2018) lumosivat minut, vaikka periaatteessa pitänyt elokuvista. Niiden epärealistisuus häiritsi - kuka soluttautuu vahingossa linnaan kotiopettajaksi? Amberin ystävän homous oli kivan luonnollisesti esitetty, mutta jatko-osan vaatesuunnittelija tuntui aivan liian stereotyyppiseltä ja muka-hauskalta. Rakkaustarina oli kuitenkin tosi suloinen, varsinkin ensimmäisen elokuvan kosinta, ah <3 Jos romanttiset, jopa siirappiset elokuvat kiinnostavat, eikä vedä liikaa hernettä nenäänsä epärealistisuuden vuoksi, niin suosittelen Jouluprinssejä.
Mona Lisa Smile, en ymmärä miksen ole nähnyt tätä elokuvaa ennen. Pidin Julia Robertsista (tietysti!), vanhoillisen tyttökoulun erilaisista oppilaista, rakkaustarinasta ja ennen kaikkea elokuvan lopetuksesta ja opetuksesta. Elokuva tarjosi ensin perinteisen kapinallista "älä tee sitä, mitä sinulta odotetaan, vaan kehity itsenäiseksi naiseksi" -ideaa. Loppupuolella se alkoi kuitenkin kyseenalaistamaan omaa ideaansa ja tarjosi lopulta yllättäen ajatuksen, joka ei ollut niin perinteisen kapinallinen ja ehkä siksi niin vaikea sisäistää: Eikö tärkeintä ole kuunnella ennen kaikkea itseään ja tehdä päätökset sen mukaan? Elokuvan nimi sopi teemaan ehdottomasti, ja suosittelen tätä todella.
Minulla oli hiukan ennakkoluuloja Maija Poppasen paluuta kohtaan, sillä jatko-osat ovat tunnetusti pilattuja. (Eivät aina!) Eikä se vuoden 1964 elokuvaa, Julie Andrewsia ja Dick Van Dykea voittanutkaan, mutta varsinkin loppua kohden aloin omalla tavallani pitää tästä jatko-osastakin. (Ja saatte arvata, kuka näyttelijöistä teki come-backin eri roolissa!) Osa kohtauksista kyllä ärsytti, kuten piirretyt (olen tosin kyllästynyt niihin alkuperäisessäkin) sekä juoneen sopimaton kylpyammeseikkailu. Eräs takaa-ajokohtaus ei sopinut yhtään tunnelmaan, enkä löytänyt lauluistakaan kuin yhden säväyttävän. Joka tapauksessa tarinan idea oli hyvä, ja sadun hohde oli onnistuttu säilyttämään niin että teki mieli liidellä seinille elokuvateatterista päästyäni. Kuten hyvissä elokuvissä kuuluukin, itkin parissa kohtauksessa, mitä kaverini piti hyvin erikoisena. Lisäksi ihastuin Emily Mortimerin näyttelemään, nyt aikuiseen Janeen, joka oli niin herttainen, kannatti sorrettujen oikeuksia - ja pukeutui housuihin!
 |
| Oodissa ensimmäistä kertaa |
Luulin jo kertoneeni olleeni tammikuussa hyvin kiireinen, mutta nähtävästi olen kertonut sen siinä koontipostauksen aloituksessa, joka on vahingossa poistunut, sillä tajusin teidän olevan aivan pimennossa siitä, miksi en ole kirjoittanut lähestulkoon mitään koko alkuvuonna. Suurin syy on, että olen ollut kiireisempi kuin varmaan koskaan eläissäni. Tammikuussa oli pari kolme viikkoa, jollon en pystynyt tekemään yhtään mitään aikataulun ulkopuolella ja jollon en nähnyt kertaakaan ystäviäni vapaa-ajalla, vaikka yleensä tapaan jotakuta keskimäärin kerran viikossa. Toinen syy liittyy edelliseen: en vain ole yksinkertaisesti jaksanut lyhyinä vapaahetkinäni alkaa muotoilemaan postauksia (mikä on harmi, sillä olisin halunnut kirjoittaa lukuisista kolmen kuukauden aikana lukemastani kirjasta).
 |
| Jaksoin banaanipuuron voimalla :3 |
Suurin osa kiireistä johtui koulusta, mutta eräs poikkesi tästä: olin syksyllä päättänyt osallistua kouluni musiikkikilpailuun, ja siihen harjoitteluun kului ehkä enemmän aikaa kuin olisi pitänyt. Olin valinnut esittämäni kappaleet huolella, harjoittelin niitä päivittäin ja esiinnyin lauluopettajalleni ja naapureillenikin välttääkseni esiintymisjännityksen.
No, eiintymisjännitys valtasi minut kuitenkin, eikä esitys mennyt niin hyvin kuin se olisi saattanut mennä. Sain kuitenkin ilahduttavaa ja tasapainoista palautetta tuomareilta ja kuuntelijoilta - kaksi opettajaa tulivat kertomaan itkeneensä itsekirjoittamani kappaleeni kohdalla. (Olin tuskaillut sen kanssa päiväkausia - lauluja on yllättävän vaikea sovittaa -, mutta olin itsekin tyytuväinen lopputulokseen.) Vaikka en päässytkään jatkoon, olin ylpeä itsestäni, koska edes uskalsin yrittää ja sain hiukan lisää laulukokemusta. Olin myös iloinen siitä, ettei minua ahdistanut lavalla, kuten olin etukäteen uumoillut tapahtuvan.
Tammikuussa en paljoa ehtinyt tehdä ylimääräistä, mutta oli mukavaa kahvitella ystäväporukan kanssa kuun alussa ja unohtaa hetkeksi huolet Maija Poppasen satumaisessa maailmassa. Myös lumimyrskyt ja valkoiset hanget ilahduttivat enemmän kuin vähän, vaikken voinut olla ihmettelemättä miten joka ikinen kerta, juuri kun olin ajatellut lunta olevan jo yli ymmärrykseni, sitä pystyi satamaan uuden kerroksen verran lisää...
KK: Mikä oli teistä ihanin asia lumessa? Vai vihasitteko lumentuloa yli kaiken? (Yritän olla kritisoimatta, mutta se on vaikeaa!)
Kaunista helmikuun loppua <3