Kirjabloggaajien kesälukumaraton 2020 osa 2 - päivittyvä postaus

Yöpöydän kirjat järjestää 29.8 kesälukumaratonin toisen kierroksen! Missasin kiireiden takia ensimmäisen maratonin, mutta nyt yritän ehtiä mukaan. Koulujuttuja pitäisi nytkin tehdä ja kavereita tapailla, mutta maratoonaaminen on vain niin mukavaa. Päätin siis yhdistää opiskelun ja maratonin lukemalla antropologista tutkimusta. En ota myöskään yhtään paineita vaan luen sen verran kuin ehdin.

Aion siis jatkaa Margaret Trawickin kirjaa Notes on Love in a Tamil Family, joka kertoo kirjailijan tutkimuksista rakkauden ja sukulaissuhteiden parissa Etelä-Intiassa. Hän on kirjoittanut kirjan omien kokemuksiensa kautta asuessaan tamililaisen perheen luona kenttätyössään. Tykkään etnografian kirjoitustyylistä, se ei ole mitenkään raskas tai tieteellinen, vaan Trawick kuvailee omien tunteidensa ja kokemuksiensa kautta konkreettisesti perhettä ja arkea ja Etelä-Intian kulttuuria. Kirja on mukava, mutta siitä pitäisi kirjoittaa kymmenen sivun kirja-arvostelu, mikä vähän mietityttää.
Toisena kirjana minulla on Jung Changin Villijoutsenet - kolmen kiinattaren tarina (en tiedä miten olen nyt yhtäkkiä edes vähän innostunut asiateksteistä, en lue tällä hetkellä yhtäkään romaania). Se kertoo kirjailijan, hänen äitinsä ja isoäitinsä elämästä koko 1900-luvun Kiinan mullistuksien aikaan, tietysti kertoen muidenkin sukulaisten ja tuttujen elämästä. Siitä tajuaa paremmin Kiinan historiaa, yhteiskuntaa ja ihmisten arkea keisarivallan, tasavallan ja kommunismin aikaan.
En ole vielä varma, mihin aikaan aloitan maratonin, mutta joskus nyt illasta :)
Lukuiloa! Osallistutteko te maratoniin?
***

23:15 (tämän pallonpuoliskon aikaa): aion aloittaa klo 23:30!
1:00 Aloitin puoli kahdeltatoista "Notes on Love in a Tamil Family" sivulta 61 ja olen nyt sivulla 81. Tässä luvussa kirjailija kuvailee perheenjäseniä ja heidän suhteitaan toisiinsa ja koko perheen suhdetta kylän muihin kasteihin. Strukturalismin kannattajana hän huomaa erilaiset tyypilliset kuviot esimerkiksi naisten ja miesten välillä, kuten konfliktit ja eri uskomukset. (Nyt kun vähän vielä selitän tästä lisää niin kirja-arvostelu alkaa olla hyvällä mallilla!)
Huomenna jatkuu! Luettu: 20 sivua.

11:30 Nyt olenkin ollut hereillä jo pari tuntia ja aamupalan teon sekä korppujauhojen raastamisen (huh mikä ääni siitä tulee!) ohella ehtinyt lukea 12 sivua Villijoutsenia. Nyt alkaa parin tunnin putki, jolloin yritän ehtiä lukea Notes on Love in a Tamil Familya kunnolla eteenpäin, ennen kuin lähden kaverin kanssa kävelylle. Olen jotenkin taas onnistunut haalimaan niin paljon tekemistä tälle päivälle lukumaratonin laiminlyöden, että tämä saattaa olla jopa viimeinen kunnon lukupätkä. 

15:25 Nyt on kunnon lukuputki takana! Viimeisen tunnin ajan olen tosin siivoillut ja valmistellut lähtöä kävelylle (päätimme ystäväni kanssa kiireiden takia sittenkin ajaa autolla eräälle näköalapaikalle ja tulla takaisin kävellen, jos ehdimme :D). Ehdin lukea valitettavaati vain 20 sivua eteenpäin, sillä etenen asiatekstin parissa aina hitaasti ja kirjoittelen asioita ylös. Nyt sitten lukeminen keskeytyy ainakin joksikin aikaa, jollei sitten koko illaksi! Katsotaan miten käy.

Luettu: 52 sivua

1:30 Valitettavasti maraton jäi sitten vaan pariin lukupätkään aamulla, sillä en nyt koko iltapäivän ja illan aikana ehtinytkään kirjan ääreen. Lähdin ensin kävelylle ystäväni kanssa, sitten syöksyin kauppaan ja lopulta kotiin ennen kuin toinen ystäväni saapui laittamaan kanssani suomalaista ruokaa. (Ah kuinka rakastan opiskelijaelämää!) Siinä kuluikin sitten loppuilta kun valmistimme lihapullia ja pinaattilettuja ja söimme hitaasti ja nautinnollisesti. Olisi pitänyt pitää maraton mieluummin vasta sunnuntain puolella, mutten ollut varma lopetammeko ennen kello kahtatoista. Joka tapauksessa luin maratonilla huimat 52 sivua, joista kerron lisää huomenna. :)

Kävelytunnelmia

Kooste: Vuoden 2020 kirjabloggaajien lukumaratonissa luin siis 52 sivua, mikä on varmaan huonoin tulokseni maratoneissa, ja olette ehkä samaa mieltä että olisi pitänyt aloittaa vasta lauantai-iltana (tosin nyt sunnuntaina olen saanut luettua 16 sivua, enkä tehtyä mitään muutakaan, joten ehkä tämä oli kuitenkin hyvä päätös). Luin eteenpäin Margaret Trawickin etnografista teosta Notes on Love in a Tamil family sekä Jung Changin omaelämäkertaa Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina, joista molempia voin vain suositella. Ensi kerralla sitten enemmän! Lukemisen ohella mussuttelin suklaata luvattoman paljon, mutta kuuluuhan se evääksi maratonille. Lisäksi kävin ystävän kanssa kävelyllä ja kokkasin toisen kanssa, joten päivän aktiviteettikiintiö täyttyi kyllä runsaasti.

Kiitos järjestämisestä Niina T.:lle!

AJ Pearce: Dear Mrs. Bird

Kiinnostus heräsi: a woman in the library recommended it to me. Thank you, if you somehow happen to read this :)

Dear Mrs. Bird
AJ Pearce

2018

320 sivua

Picador

Vuodenvaihteessa 1940-41 Lontoo kärsii suurista pommituksista, ja jokaisen apua tarvitaan. Parikymppinen Em asuu parhaan ystävänsä Buntyn kanssa kaukana kotoa ja työskentelee päivisin kanslistina, öisin vapaaehtoisena paloaseman puhelinvaihteessa. Niin tekee moni muukin hänen ikäisensä tyttö, sillä joka puolella kehotetaan tekemään kaikkensa kotirintaman puolesta ja kestämään vaikeudet. Salaa Emin suurin haave on tulla kuuluisaksi toimittajaksi - ja eräänä päivänä hän huomaakin lehdessä ilmoituksen, johon hän tarttuu empimättä. Pahaksi onneksi työpaikka paljastuukin pienen, kulta-aikojensa ohi ajaneen lehden toimitukseksi ja työnkuva koostuu lähinnä puhtaaksi kirjoittamisesta ja epämiellyttävien kirjeiden erottelusta - naisten kyselypalstaa pitävä Mrs. Bird on nimittäin tarkka siitä, ettei lehteen pääse mitään haihattelevaan romantiikkaan tai ei-patrioottiseen liittyvää ja että huoliansa purkavia käsketään vain painamaan eteenpäin. Em ei kuitenkaan voi katsoa vierestä vaan tahtoo auttaa kaikkia sodan ja rakkauden vuoksi kärsiviä lukijoita. Hän alkaa kirjoittaa heille takaisin Mrs. Birdin nimissä - kai hyvä tarkoitus antaa anteeksi?

Dear Mrs. Bird oli tosiaankin tuntemattoman suosittelema kirja, jonka lainasin hänen mielikseen (ja koska en voi ikinä lukea liikaa sodanajasta) - ja yllätyin todellakin iloisesti. Se oli lyhyesti sanottuna romanttisesti ja kevyesti kirjoitettu, suht realistinen kuvaus kotirintaman ponnisteluista.

Kirjoitustyyli on täynnä ihania vanhanaikaisia brittiläisiä sanoja ja huudahduksia, kuten "I say!" ja "smashing". Se korostaa ehkä myös Emin luonnetta, joka on välillä hiukan romanttisen huoleton mutta kuitenkin empaattinen ja huolehtivainen. Hän tarkoittaa hyvää eikä aina ajattele tulevaisuuden murheita, mutta kuitenkin sopivasti. Hän on tottunut sodan pelontäyteiseen ja epävarmaan arkeen ja tekee parhaansa pysyäkseen reippaana, mutta tietysti miettii samaan aikaan mitä kaikkea voisi tapahtua. Vaikka se tuntuu kuitenkin niin uskomattomalta ennen kuin todella tapahtuu.

"I might not know much, but I know what it's like to be young and a bit at sea --" -s.289

Dear Mrs. Birdin syvimpiä teemoja ovat empaattisuus ja ystävyys mutta myös syyllisyydentunto. Viimeisen käsittely jäi kuitenkin aika valjuksi. Loppupuolella tarinaa Em nimittäin joutuu kokemaan suurta syyllisyyttä tekemästään ja tekemättä jättämisestään, ja tiedän, että ainakin itse olisin kokenut tilanteen vielä paljon pahemmin. Olisin ollut aivan shokissa, enkä olisi luultavasti ikinä toipunut asiasta. Muutenkin loppu, ja miten kaikki yhtäkkiä selvisi muutamassa sekunnissa, oli minulle liian perinteinen ja imelä ratkaisu. Olisin toivonut jotain realistisempaa, joka ei olisi päättänyt kaikkea niin helposti. Kirja oli muuten niin romanttisen realistisen tuntuinen, että loppu pikkiriikkisen pilasi sen. Mutta ei kai tätä voi liikaa kritisoida, kun melkein kaikki kirjat tarjoavat samaa, vai voiko?

Plussaa siitä, että kirjassa oli hippusen romantiikkaa (Charles <3), mutta se ei kuitenkaan ollut pääpaino tarinassa vaan realistinen lisä sodan keskellä. Em mainitseekin sodan aikana rintamalla olevien miesten kanssa kirjoittelun ja romantiikan tuoman piristyksen kauhun keskellä.

"On nights when there wasn't a raid, we were allowed to sleep in the volunteer room so we'd sit on our bunk beds and drink cocoa and talk nonsense. And on the nights when the raids were bad, if we had any breaks we'd talk nonsense even more to take our minds off it. Finding me a husband was perfect on that front." -s.123

Mietin mitä samaa koronatilanteessa ja Blitzkriegissä on, ja tajusin yhden yhtäläisyyden. Em kertoo, kuinka alkuvuodesta 1940 kaikki olivat heti ilmahälytyksen kuultuaan juosseet suoraa päätä pommisuojaan, mutta kuinka vuotta myöhemmin ilmahälytyksen sattuessa elokuvateatterissa kenelläkään ei ollut aikomustakaan jättää elokuvaa kesken, ja monet kävelivät kaduilla ja ajelivat bussilla tai taksilla pommien viheltäessä yläpuolella. Jollakin lailla he turtuivat ainaiseen uhkaan ja kuolemaan pelkoon ja jatkoivat elämää. En ollut ikinä tiennyt tästä mentaliteetista salamasodan aikana. En ole lukenut samanlaista muista romaaneista tai sodanajan päiväkirjoista. Mietin kuitenkin tätä samaa nyt koronan toisen aallon uhatessa - ihmiset eivät jaksa enää pitää turvavälejä ja olla tapaamatta ystäviä tai menemättä ravintoloihin, vaikka keväällä suurin osa totteli kiltisti. Sitäkin enemmän, koska uhka ei ole konkreettinen ja silmien edessä?

"I kept stirring the tea. I was doing anything but a grand job. My kind Czechoslovakian friend was singing in a soft baritone that in another time and world would have its place in a choir. Instead, here he was, looking after a complete stranger for free while having to tell people his nationality in the same breath as hello in case they thought he was a threat.

   The world had become ugly and mad."

Pidin eniten Dear Mrs. Birdin ajankuvauksesta. Siitä kuinka Em työskenteli hikihatussa velvollisuuden tunnostaan ja vapaa-aikanaan kävi joskus elokuvissa, kahvilassa tai tanssiaisissa ja matkusti jouluksi kotiin. Eniten minua kiehtoi ja inspiroi hänen työnsä vapaaehtoisena paloasemalla. Em sanoo, ettei hänellä ollut aavistustakaan miten he jaksoivat ja kestivät kaiken työn, univajeen ja alituisen pelon. He vain kestivät. 

"On the night like tonight though, it didn't matter if you were sitting next to the Queen of Sheba. There was a very real likelihood that someone was gonna get hit. The worst was if a call came in about a bomb near one of our families or friends. You couldn't do much, just say a quick prayer and get on with it until the end of the shift. We didn't want to let the boys down - after all, they were the ones outside, putting out fires as shrapnel fell about them and the bombs didn't stop." -s.128-129

Aloin lukea tätä romaania jo helmikuussa ennen korona-aikaa (jätin sen maaliskuussa Saksaan lähtiessäni Suomeen) ja luulen, että jotain vapaaehtoisuustyön kuvauksesta jäi kummittelemaan mieleeni, sillä päätin keväällä ilmoittautua auttamaan jotakuta lähellä asuvaa kaupassakäynnissä kerran pari viikossa. Meistä tulikin lopulta hyvät ystävät ja soittelemme edelleen. :) Joka tapauksessa ihailen edelleen heitä, jotka pyhittivät vapaa-ajastaan enemmän kuin pari tuntia viikossa kauppa-apuun, menivät laulamaan vanhainkotien pihalle tai keksivät jonkin muun tempauksen. Kumpa tällainen avunanto ja ihmisten piristäminen jatkuisi!  

En ymmärrä miten sodanaikaan ihmiset ovat jaksaneet ikuista pelkoa ja hirveää epävarmuutta. Jo nyt koronavirus tuo epävarmuutta, kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä pienen kurkkukivun kanssa, ketä uskaltaa tavata ja kuka voi saada taudin vakavana. Joskus ajattelen, että sodan aikaan ihmisten ei sentään tarvinnut eristäytyä kotiinsa ja vähentää ystävien tapaamista. Elokuvateattereita ei suljettu, vaikka tanssit olivatkin tietääkseni Suomessa kielletty. Mutta sitten yritän miettiä sitä kaikkea kuolemanpelkoa, joka ei lieventynyt vaikka olisikin jäänyt kotiin, koska siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Kuolema uhkasi kaikkialla. Ja samaan aikaan miehiltä ja naisilta vaadittiin melkein epäinhimillisen paljon työtä ja voimia isänmaallisen hengen ylläpitämiseksi.

"I remembered watching William and the boys trying to get the children out of that bombed-out house. I had stood on the pavement scared out of my wits, feeling useless, terrified that one or all of them would get crushed to death. I had been scared as I ran towards Coventry Street, dreading what I might find as the bombs fell on the Café de Paris. And how many timed had I jumped when the phone rang too early in the morning, or very late at night, in case it was bad news?

   But I never told anyone, because that's not what one did. The papers and radio and even magazines like ours went on about pluck and bravery and spirit. They talked about battles fought, advances made. They talked about everyone stepping up to the mark, keeping homes going, keeping things the same for when the men came home because that's what they were fighting for. Making sure you still looked nice, what hair to have, how you mustn't let yourself go because that would show Hitler he would never get us down. And on top of keeping the home front going after six months of bombing, we expected our readers to keep a pretty blouse and the last of the rouge ready for special dates and romance when their men came hone on leave.

   How often did we say well done to our readers? How often did anyone ever tell women they were doing a good job? That they didn't have to be made out of steel all the time? That it was all right to feel a bit down?" -s.267

Em muistuttaa siitä, että pelkoon ja huoliin ei voi vastata käskemällä vain jatkaa eteenpäin valittamatta. Siihen voi vastata ymmärryksellä ja empatialla ja kuuntelemalla. Kukaan ei ole heikko jos ei jaksakaan.

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 8. "Kirja jonka joku toinen valitsee puolestasi" ja oman Kaupunki-haasteeni Lontoon vuoksi.

Heinäkuussa ihailin vielä Suomen viipyilevää hämärää

Heinäkuussa luin jälleen neljä kirjaa ja 1343 sivua: 

1. Jean Webster: St. Ursula-koulun tytöt (173s)
2. J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi (Harry Potter #6) (698 s)
3. Maja Hjertzell: Henrietta är min hemlighet (175s)

4. Kelly Quindlen: Late to the party (297s)

St. Ursula-koulun tytöt oli ihan mukava vanhanajan tyttökirja, joka kuvaa tyttöjen sisäoppilaitosta. Tytöt ovat tietysti täydellisen siveitä eivätkä aivan vielä täysi-ikäisiä, mutta päähenkilöt Patty, Priscilla ja Conny hyvin vilkkaita ja muutamat tytöistä kertovat ensimmäisistä kosinnoistaan. (Kuinka nuoria he ovat voineet olla?) Ajankuvauksesta jäi mieleen luennot naisten oikeuksista, joita kukaan tytöistä ei olisi jaksanut kuunnella, sillä ne olivat vapaa-ajalla, vaikka Patty käyttikin niitä sitten hyväkseen ja järjesti latinanlukemislakon. Vähän jäi ärsyttämään, kuinka Pattyn ystävineen annettiin hallita koulussa ja jopa kiusata muita tyttöjä: he esimerkiksi pakottivat erästä lihavahkoa tyttöä olemaan syömättä, ja tämä oli johtajaopettajalle täysin okei. Muutenkin ärsytti kirjan puhtoiset hahmot (jopa eräs varas) ja tapa, jolla Patty aina järjesti asiat ja loihti ihmiset kilteiksi. Lisäksi kirjalla ei ollut mitään juonta vaan se koostui kohtauksista Pattyn viimeisestä kouluvuodesta. Kiinnostavinta oli ehkä poikatyttö "Kid", joka oli kasvatettu Teksasin karjatiloilla. Tämä oli siis ihan luettava ja vanhanajan puhtoisuutta hohtava tyttökirja, mutta ei mitenkään erityinen.  

En osaa päättää lemppariani Harry Pottereista, kuten jotkut, mutta nykyään pidän erityisesti Harry Potter ja puoliverisen prinssin ihmissuhdesotkuista. Kun kakkosessa Ginny on ihastunut Harryyn, nelosessa Harry alkaa jo katselemaan Chota ja Ron on mustasukkainen Hermionesta ja viidennessä Harry saa ensisuudelmansa ja käy ensimmäisillä treffeillä, on kuudennessa kirjassa jollain lailla "helvetti irti". Samaten kirja jatkaa viidennen kirjan jännityslatausta, sillä velhomaailman elämä alkaa olla todella vaarallista, ja Tylypahkassakaan ei voi olla suojassa. (Tosin missä osassa sitten pystyi?) Tämä on kuitenkin viimeinen n.s. turvallinen vuosi, jolloin Harry ystävineen on vielä koulun suojissa. Kirja asettaa vielä lisää kysymyksiä, kertoo Voldemortin menneisyydestä ja paljastaa Harryn elämäntehtävän. 

Ja voi Severus, pyydän.

Henrietta är min hemlighet oli kirja, johon osittain todella samastuin, osittain en. Ja jos en samastunut, niin luin tätä kuitenkin hurmiossa, sillä melkein mikään romaani ei kuvaa ihastumisen ongelmia samalla tavalla. Tämä oli todella erilainen kirja. Kirjoitustyylin ja henkilöiden vuoksi suosittelisin sitä ehkä eniten yläasteikäisille, vaikka päähenkilöt ovatkin lukion ensimmäisellä, mutta kuten sanottu, sopii se kaikenikäisille, jotka voivat samastua ihastumisongelmiin.

Late to the partyn kuvittelin samaistuttavan todella, mutta jotenkaan se ei sitten ihan kokonaan napannut. Päähenkilöt vaikuttivat välillä vähän lapsellisilta, ja seksuaalivähemmistöjen ja ihonvärien representaatio tuntui hiukan ängetyltä, vaikka kai kirjan kaveriporukat ovat jossian päin ihan totta. Lisäksi oletus, että kaikki nuoret bilettävät tai päätyvät jossain vaiheessa bilettämään, oli aika ärsyttävä. Joka tapauksessa kirjaa oli mukava lukea ja rakkaustarina oli niin suloinen - ja välillä koin samaistumistakin. Amerikkalainen keskiluokkainen elämäntapa uima-altaineen oli taas jotain omaa luokkaansa. Jälkeen päin ajateltuna lukisin kyllä uudelleen.

Olen nähnyt Harry Potter ja puoliverisen prinssin (2009) ennenkin, mutta Harry Potter ja kuoleman varjelukset osa ykkösen (2010) katsoin ensimmäistä kertaa! Nyt on kaikki HP:t sitten nähty. Molemmat Harry Potterit olivat hyvää katsottavaa, tosin en ymmärrä, miksei Tonksin ja Lupinin suhdetta mainittu kuin yhdellä lauseella (seiskassa!) ja miksi Ginnyn ja Harryn suhteen kehittymistä muuteltiin. Seiskassa puolestaan puolestaan eräs hurja kohtaus Godrickin notkossa, jota muistan pelänneeni joskus kirjaakin lukiessani. 

Clue (1985) oli mainiosti Cluedo-pelin pohjalta tehty elokuva. Ensin kesti hiukan päästä mukaan juoneen, enkä tajunnut huumoria. (Lisäksi projektorissamme oli jokin rikki niin että kaikkien hahmojen iho näytti siniseltä, emmekä edes olleet varmoja, kuuluuko se elokuvaan! :D) Kirjassa oli keskusteluhuumoria, hillittömiä ympäriinsäjuoksukohtauksia ja tietysti useampikin murha ja toistensa epäily. Yksi hahmoista oli homoseksuaali ja suhteellisen neutraalisti esitetty. Lopetus oli mielenkiintoinen valinta, niitä oli nimittäin kolme!

Desperados (2020) oli tosi ärsyttävä romanttinen sekoilu -elokuva, en tiedä miksi edes päädyimme katsomaan tätä ystävän kanssa Netflix Partyn välityksellä. En erityisesti pitänyt sen epärealistisuudesta ja ylinäyttelemisestä, mutta että erään hahmon seksuaalinen suuntautuminen ilahdutti varsinkin, kun siitä ei tehty suurta numeroa.

So Young... Olen nähnyt tämän nyt kolmannen kerran yhdeksän kuukauden aikana, nyt perheen kanssa. Tällä kertaa osasin sen jo melkein ulkoa mutta hämmennyin hiukan, kuinka loppupuolella kohtaukset vain seurasivat toistaan ennen lopulta viimeistä. Kirjan nuorten ja aikuisten ajatusten kuvaus on upeaa, ja tällä kertaa rakastin päähenkilön luonnetta. Hän on itse nuoruus: ailahtelevainen, määrätietoinen, räiskyvä ja elää täysin tunteidensa johdattamana.

Osittain pidin uudesta Pikku naisia -elokuvasta todella, osittain se jäi vähän mietityttämään. Jotkut pienet asiat häiritsivät, ja elokuvan ei-kronologinen rakenne oli joskus hiukan hankala, vaikka olen sekä lukenut romaanin että katsonut edellisen elokuvankin. Toivoin myös, että Jon avioliitto olisi jätetty tässä pois, sillä jopa L.M.Alcott ei halunnut oikeasti halunnut sitä kirjaansa. Joka tapauksessa lopussa toisaalta fakta ja Jon kirjoittama romaani elämästään sekoittuivat keskenään, kun kustantaja halusi tämän tarinaan romanttisen lopun... tämä oli todella mielenkiintoinen ratkaisu. Tässä osassa tuli ehkä myös paremmin esille sisarten virheet ja välit keskenään, kuten Jon ja Amyn kilpailu. Eräs repliikki oli ajankohtaisiin tapahtumiin hämmentävästi erittäin osuva, kun eräs afro-amerikkalainen nainen sanoi rouva Marchille: "No offense, but you should still be ashamed [of your country.]" Jo oli myös tässä paikoittain niin samastuttava että vain itkin, ja hänen yksinäisyytensä ja vastuuntuntonsa oli käsinkosketeltavaa. Elokuvan jälkeen leijuin oikeasti tuntikausia muutaman sentin maan yläpuolella.

"I'm so sick of people saying that love is just all a woman is fit for. But I'm just so lonely!" - Jo March

En muista paljoakaan The Little Mermaidista... Tämä vuoden 2018 elokuva oli aivan uusi versionsa, mikä oli periaatteessa raikastavaa, mutta juoni oli hiukan erikoinen, enkä jaksanut keskittyä siihen erityisesti. Rakkaustarina oli traaginen mutta suloinen. :3

En muista mitä tein heinäkuussa... Olin ainakin jo väsynyt opiskeluun, vaikka kokeet olivat vasta edessä. Kävin sukulaisillani Lappeenrannassa ja jälleen mökillä ja yritin opiskella. Kävin ravintoloissa (sitten helmikuun), isovanhemmillani (sitten joulukuun) ja ensimmäistä kertaa elokuvissa (sitten vuodenvaihteen) ja leijuin todella pilvissä koko iltapäivän. Näin kanavan, söin jäätelöä ja karjalanpiirakoita torilla sekä paijailin kissoja Loviisan linnoituksen raunioissa. Ystäviä näin jostain syystä vähemmän kuin koko keväänä: ehkä siksi alkoi vähän turhauttamaan ja teki hiukan mieli taas palata sosiaalisempaan elämään.

Loviisan kaunein kuja <3

Lappeenrannan satama

Aamupala torilla

Lensin lopulta takaisin Saksaan ja tajusin, ettei minun tarvitsekaan mennä Italiaan asti tunteakseni trooppiset illat, kello kymmeneltä laskeutuvan pimeyden ja puheensorinan kaduilla. Täällä on maskipakko kaikissa kaupoissa ja julkisissa liikennevälineissä, kaikki suuremmat kokoontumiset ovat kiellettyjä, mutta muuten ihmiset ovat aika huolettomia. Luin, että kirkossa jumalanpalveluksessa ei lauleta, mutta sitten taas näin yhtenä päivänä kadulla ryhmän, joka lauloi ja tanssi vieri vierekkäin ja ihmiset seurasivat heitä myöskin ihan vieressä. Heti saapumiseni jälkeen luvut alkoivat täälläkin nousta yli tuhanteen päivässä, mutta en ole huomannut muuten mitään eroa ihmisten käyttäytymisessä tai säädöksissä. Mietin edelleen koko ajan mitä teen syksyn kanssa...

Mitä teidän kesäänne kuului? Minä muistan koko kesältä edelleen ehkä parhaiten mökkeilyn, värien vaihtelun järven pinnalla, keskiyön horisontin kajastuksen ja kostean hämärän tiivistymisen usvaksi...

Vielä viimeisiä viipyilevän hämärän hetkiä elokuulle <3

Maja Hjertzell: Henrietta är min hemlighet

Henrietta är min hemlighet
Maja Hjertzell
2005
175 sivua
Rabén & Sjögren

Måsen on ollut rakastunut Henriettaan pitempään kuin hän muistaa, muttei hän ole ikinä todella puhunut tälle. Hän ei ikinä pystyisi tekemään asialle mitään. Ei vaikka Henrietta pysähtyy hänen eteensä ja pyytää kahville. Måsenin elämä vain virtaa eteenpäin, vanhemmat ovat tiukkoja ja pistävät omat menonsa etusijalle. Koulussa Måsen alkaa lintsata, seuraa Henriettaa tämän nyrkkeilyharrastukseen ja meinaa tehdä aloitteen. Pitääkö joskus vain päättää ja uskaltaa?

"För alla andra verkar det så lätt, så självklart. Först är man kär i någon och så kanske har man tur och kärleken är besvarad. Ja, och sedan är det bara att bli ihop. Hålla handen, kyssas, hångla och sedan sex. Ringa när som helst, ses på stan, prata om allt, träffa varandras familjer, hänga med på utflykter, tågluffa. Är det så där lätt? Inte för mig. Inte för mig." -s.29

Henrietta är min hemlighet on kirja, jollaisia toivoisi ehkä olevan enemmän. Kirja joka on hiukan erilainen. Ensiksikin sillä tavalla että päähenkilöt ovat lukion ensimmäisellä, mutta jotenkin Måsenin ajatusmaailman ja ystävien sekä kirjoitustyylin puolesta kuvittelin heidät yläasteikäisiksi. Toisaalta on jotenkin huojentavaa lukea kirjaa, joka ei tee kaikista lukiolaisista bilettäjiä ja teinimäisen fiksuja. 

Pidin myös Måsenin ystävyyssuhteista. Robinin kanssa hän kommunikoi lähinnä ruotsinkielisten sanontojen avulla, joita he ovat opetelleet ulkoa. Kirjailija kertoi jossain saaneen tämän idean käydessään vierailulla koulussa. Rebecka puolestaan lukee runoja ja ihastuu fiktiivisiin hahmoihin (!!) sekä yrittää patistaa Måsenia tekemään jotain Henriettan suhteen. Måsenilla ei ole erityisiä harrastuksia paitsi valokuvaaminen ja kuvien kehittäminen, hän on myös ollut kiinnostunut linnuista ja luonnosta. Lisäksi hänen tätinsä oli todella sympaattinen ja ihana - ja kerrankin joku aikuinen on sinkku.

"De som jag varit kär i har bara inte varit kära i mig, i alla fall inte tillräckligt. Och de som blivit kära i mig har jag inte varit interesserad av." -s.86

Kirja on todella pohtiva ja lähinnä täynnä Måsenin ajatusmaailmaa, mutta siinä ei erityisesti tapahtu mitään, eikä se keskity ihastumisen lisäksi paljoakaan muuhun, paitsi hiukan Måsenin väleihin hänen vanhempiensa kanssa (joiden käytös oli muuten todella ärsyttävää). Måsen ("lokki") on muuten vain hänen lempinimensä, oikeaa nimeä ei koskaan kerrota, mutta syy siihen löytyy viimeiseltä sivulta.

Jotenkin olisin ehkä toivonut, ettei lopputulos olisi ollut niin ilmiselvä. Ehkä vain olen jotenkin kyllästynyt onnellisiin romanttisiin loppuihin ja siihen, että ihastuksen kohde salaperäisellä tavalla vastaa tunteisiin ennen kuin ollaan edes juteltu. Minusta tämä olisi toiminut myös ihan vain kasvutarinana, että Måsen olisi vain uskaltanut tehdä jotain tunteilleen, hyväksynyt itsensä ja jäänyt odottamaan seuraavaa tilaisuutta. Loppupuolella oli myös kohtaus, joka ainakin minusta vaikutti hiukan erikoiselta ratkaisulta, vaikka olikin myös kaunis.

"Och nu ligger jag i sängen och ångrar mig. Ångrar mig så jag är tvungen att bita i täcket för att inte skrika. Jag har hört att du är förälskad i mig. Vill du gå och fika? Jag är inte den där svala personen som kan svara på någonting sådant, jag klarar det inte. Lika bra det kanske, vi passar antagligen inte ihop ändå, tänker jag." -s.21

Tuntui kuitenkin hiukan vapauttavalta lukea kirjaa, jonka päähenkilöllä on myöskin ongelmia ihastumisen kanssa. Sitä kun ei vain pysty tekemään mitään ihastumiselleen, vaikka toinen osoittaisikin kiinnostusta takaisin. Siihen pitää tottua ensin. Sitä kun kieli kuivuu eikä pysty vastaamaan mitään hauskaa tai fiksua ja juttelemaan luonnollisesti. Sitä että ylipäätänsä elää enemmän omassa ajatusmaailmassaan kuin koskaan tosielämässä.

On myös ihana lukea kirjaa, jossa kukaan ei kyseenalaista, jossa melkeinpä kukaan ei edes kysy tai ihmettele. 

"Men allt ska man våga." -Sapfo

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 9.:"Kirjassa kohdataan pelkoja" ja YA-lukuhaasteen kohtaan "Tärkeä kirja" (minulle).