Jean Kwok: Girl in Translation

Kiinnostus heräsi: ostin vuosia sitten Pekingissä kirjakaupasta

Girl in Translation

Jean Kwok

2011 (2010)

Penguin Books

293 sivua

"Recently, I found an envelope and brushed off the dust. I broke open the seal and touched the torn bits of paper inside: here was the tip of an ear, a part of the jaw. My hair had been cut by my mother, unevenly and too short, parted far to the right and swept over my forehead in a boy's hairstyle. The word PROOF covers much of my face and a part of my blue polyester shirt. We hadn't been able to pay for the actual photo, so we'd kept this sample they'd sent home.
   But when I join the ripped pieces of the photo and put together the puzzle, my eyes still gaze directly at the camera, their hope and ambition clear to all who care to look. If only I'd known." -s.2-3

Kimberley Chang saapuu äitinsä kanssa Hong Kongista New Yorkiin aloittamaan uuden elämän. Uusi alku osoittautuu kuitenkin vieläkin haastavammaksi kuin he olivat kuvitelleet. Kimberleyn tädin hankkima asunto kuhisee torakoita eikä keskuslämmitys toimi talvellakaan. Tädin omistama vaatetehdas Chinatownissa vaatii heitä työskentelemään kellon ympäri laittomalla kappalepalkalla. Heillä ei ole varaa mihinkään, ja koulussa Kimberley kamppailee ymmärtääkseen englantia ja saadakseen ystäviä. Matematiikka on hänen vahvin aineensa, ei pelkästään luonnontieteenä vaan myös siksi, ettei siinä tarvita kielitaitoa. Vasta asuttuaan kaupungissa useamman vuoden hän näkee ensimmäisen kerran Manhattanin.

Vaikeuksista huolimatta Kimberley ponnistelee tavoitellessaan itselleen ja äidilleen parempaa elämää. Hänen menestyksensä koulussa huomataan, ja pikkuhiljaa hänelle aukenee yhä useampia portteja kohti lopullista ulospääsyä vaatetehtaan hikisistä uumenista. Mutta päättääkö kohtalo lopulta toisin?

"There's a Chinese saying that the fates are winds that blow through lives from every angle, urging as along the paths of time. Those who are strong-willed may fight the storm and possibly choose their own road, while the weak must go where they are blown. I say I have not been as much pushed by winds as pulled forward by the force of my decisions." -s.1

Oikeastaan valitsin tämän kirjan muuttaessani itsekin uuteen maahan. Kuitenkin Kimberleyn ja minun olosuhteet eivät voisi olla erilaisempia. Kimberleyn elämää kuvataan raastavan realistisesti. Päivisin hän opiskelee koulussa, iltaisin auttaa äitiään vaatetehtaalla ja iltamyöhään tekee vielä läksynsä. Kummallakaan ei ole vapaata hetkeä. Kesällä edes hammastahnaputkiloa ei voi jättää auki, etteivät torakat hyökkää ruoan perässä. Talvella asunnossa on jäätävän kylmä, ja Kimberley sairastaa flunssan toisensa perään. Joutuessaan maksamaan tädille vuokraa ja velkaa heillä ei ole varaa mihinkään paitsi ruokaan. Kimberley tottuu ajattelemaan tuotteiden hinnan pussitettujen paitojen määrässä. Muut kiinalaistaustaiset asuvat Chinatownissa, eikä hän ei pysty koskaan kunnolla samastumaan valkoisiin amerikkalaisiin, eikä kunnolla tummaihoisiinkaan. Onneksi hän tapaa vihdoin intialaistaustaisen opettajan.

Hänen tätiään oli vaikea sympatisoida, tämä oli yksinkertaisesti kammottava keplotellessaan sukulaisensa huonoihin oloihin, eikä välittänyt, pääsevätkö he elämässään ollenkaan eteenpäin. Kuitenkaan Kimberleyn äiti ei valita, sillä hän tuntee olevansa velkaa sisarelleen vuosien takaa. Lisäksi Chinatownissa kaikki tuntevat toisensa, ja välien katkettua olisi vaikea saada uutta työpaikkaa. Tätä oli kuitenkin vaikea ymmärtää. Äiti muutenkin edustaa kiinalaisia tapoja ja ajatusmalleja, eikä hän ehdi työtaakkansa vuoksi tutustua kehenkään, saati sitten opiskella englantia. Äiti kieltää Kimberleyä käymästä ystävällään kylässä, sillä heillä ei ole varaa vastavuoroisuuteen.

Kimberleyn neuvokkuus ja selviytymistaidot yllättävät useasti. Hän elää kahden maailman välillä, Chinatownin hiostavan vaatetehtaan ja koulun rikkaiden amerikkalaisten. Hän ei kerro äidilleen useinkaan vaikeuksista koulussa. Kun oppitunnilla pyydetään kertomaan kodista tai lukemaan sanomalehtiä, Kimberley sepittää. Kun hän mainitsee ystävälleen työskentelevänsä, tämä sanoo hänen valehtelevan, sillä eihän Amerikassa ole laittomia hikipajoja. (Olisin itse varmasti ollut yhtä epäuskoinen.) Tarina kertoo kuulemma 80-luvusta, mutta minusta se voisi sijoittua minne tahansa 1900-luvun kännykättömälle loppupuolelle ennen Hong Kongin luovutusta Kiinalle. Kulttuurieroja löytyy niin ahkeruudesta kuin vaatetuksestakin, tosin Kimberley onnistuu lopulta ostamaan myös länsimaalaisia alusvaatteitakin.

Kimberley tekee väsymättä töitä ja on uskomattoman taitava koulussa. Jo ennen opittuaan täydellisesti englantia hän yllättää useasti opettajansa fiksuudellaan. Onneksi on myös stipendit ja ilmainen kouluruokailu vähävaraisille oppilaille. Mielestäni entistäkin yllättävää oli, ettei Kimberley ehtinyt paljoa opiskella tehdastyönsä vuoksi, mutta oli kuitenkin paras koulussa. Erikoista oli myös, ettei kulttuurishokeista huolimatta Kimberleyn ikävää Hong Kongiin kuvattu erityisen tarkasti. Myöhemmin Kimberley alkaa myös lievästi "kapinoida" pujahtaessaan ystävänsä kanssa ulos ja hengaillessaan poikien kanssa, mikä oli mielenkiintoista.

"I didn't consider myself pretty at all. With time, I had grown too long-limbed and skinny for Chinese tastes, and despite Annette's best efforts, the intricacies of makeup and clothing remained incomprehensible to me. I was not beautiful and I was not funny, nor was I a good buddy or a particularly good listener. I was none of the things that girls think they need to be for boys to love them. Mostly, I stayed on the call with my eyes closed, listening to the thrum of the phone line underneath our words. I knew what these boys really wanted - freedom. Freedom from their parents, from their own unsurprising selves, from the weight of the expectations that had been placed upon them. I knew because it was what I wanted too. Boys weren't my enemy, they were co-conspirators in a mission to flee. My secret was acceptance." -s.205-206

Kirjan alkupuolella muiden henkilöiden englanniksi puhutut sanat, joita Kimberley ei ymmärtänyt, kirjoitettiin väärin, niin että niitä oli hankala lukea. Tämä ratkaisu näytti hyvin englannin opiskelun hankaluuden. Lisäksi seuraava normaalista poikkeava kuvaus valkoisesta ihosta sai ajattelemaan toisesta näkökulmasta: 

"I was also secretly fascinated by Annette's coloring. Her skin wasn't the opaque white of a sheet or paper that I'd thought white skin would be; it was actually transparent, and the red you saw was the color of the blood underneath. She was like an albino frog I'd seen at a market in Hong Kong when I was very small. Once, she lifted up her sweater to show me her round stomach and I jumped back in surprise. It wasn't smooth and tan like mine. The skin was blotched and reddened by the waistband of her pants, and fine blue veins ran under the surface. I thought that her skin had to be very thin and easily torn. She had blue eyes, which I had only seen in Hong Kong in blind people with cataracts. It was as if I could look into her brains, and I found it strange that she could see out of such light eyes as well as I could from mine." -s.54

Girl in Translation vaikutti ensin "tyypilliseltä" ryysyistä rikkauksiin -maahanmuuttajakertomukselta, mutta juoni pääsi riipaisemaan yllättävillä käänteillään monesti. Oman syvyyden tuo se että kirjailija on kuulemma itsekin työskennellyt Chinatownin hikipajassa ja taistellut loistaakseen koulussa.

"I never want to love someone like that, [...] so that there would be no room left for myself, so much that I wouldn't be able to survive if he left me." -s.266

Kirja sopii kohtaan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 30. "Kirjassa muutetaan uuteen maahan", Kirjahyllyn haasteisiin sekä henkilökohtaisiin Amerikkaa tutkimassa - ja Kaupunki -lukuhaasteisiin.

Gaston Leroux: The Phantom of the Opera

Kiinnostus heräsi: Phantom of the Opera -musikaali (1986)

Kappalesuosituksia: Wishing you were somewhere here again, The Music of the Night, The Point of No Return, Think of me

The Phantom of the Opera

Gaston Leroux

1995 (1910?)

201 sivua

Wordsworth

"No one ever sees the Angel; but he is heard by those who are meant to hear him. He often comes when they least expect him, when they feel sad and discouraged. Then their ears suddenly perceive celestial harmonies, a divine voice, which they remember all their lives long. Persons who are visited by the Angel quiver with a thrill unknown to the rest of mankind. And they cannot touch an instrument or open their mouth to sing, without producing sounds that put all other human sounds to shame. Then people who do not know that the Angel has visited these persons say that they have 'genius'.

   Little Christine asked her father if he had heard the Angel of Music. But Daddy Daaé shook his head sadly; and then his eyes lit up, as he said:

   'You will hear him one day, my child! When I am in Heaven, I will send him to you!" -s.36

Christinen isä lupaa ennen kuolemaansa lähettää tytölleen tueksi musiikin enkelin. Ja eräänä päivänä oopperan väki yllättyykin, kun taustalaulajasta on kuoriutunut upea solisti. Tämän huomaa myös Christinen entinen leikkitoveri Raoul, joka pitää tämän puheita musiikin enkelistä kummallisina. Samaan aikaan oopperatalon uudet omistajat pitävät pilkkanaan huhuja kummituksesta, tälle varattavasta omasta aitiosta ja jokakuukautisesta vuokrasta. Pian heille alkaa ilmestyä uhkauskirjeitä ja lopulta karmeita asioita tapahtua oopperassa. Musiikin enkeli alkaa lopulta myös vainota Raoulin ja Christinen suhdetta...

"He kissed her lips; but the night that surrounded them was rent asunder, they fled as at the approach of a storm and their eyes, filled with dread of Erik, showed them, before they disappeared in the forest under the roof, high up above them, an immense nightbird that stared at them with its blazing eyes and seemed to cling to the strings of Apollo's lyre." -s.98

Olen nähnyt Oopperan kummituksen kahdesti oopperassa ja kerran elokuvana. Andrew Lloyd Webberin kappaleet sekoittavat keskenään oopperaa, musikaalia sekä hiukan sähkökitaraakin. Ne ovat upean vahvoja ja tunteikkaita. Tarina huokuu goottista kauhua mutta lähinnä vain saa selkäpiin kihelmöimään jännityksestä. 

Alkuperäinen kirja sukeltaa syvemmin Phantomin menneisyyteen ja seikkailuihin Lähi-Idässä. Tätä kutsutaankin useammin oikealla nimellään Erikiksi. Musikaalissa hädin tuskin mainitut elementit kuten salaperäinen (eksotisoitu) "persialainen" ja kidutuskammio ovat paljon suuremmassa roolissa, ja oopperan väkeä sekä uusien omistajien haasteita kuvataan enemmän. Kirja junnasi ehkä liikaa itselleni tarpeettomissa kuvauksissa, ja päästyäni loppuun tahdoin vain nähdä musikaalin uudelleen.

Mielestäni Christine jää liian taustalle Raoulin ollessa päähenkilö. Christine kuvataan suhteellisen perinteisen passiivisena, kauniina neitona. Musikaalissa roolit ovat nurinkurin: Raoul on herkkä ja vähän väritön ja Phantom salaperäisen kiehtova. Christine on aktiivinen ja puolestaan kasvaa tarinan mukana itsenäisemmäksi. Kuitenkin kirjassakin tämän teko pelastaa lopulta kaikki.

Musikaali tuo tarinan symbolit paremmin esiin ja luo jopa uusia: Raoul edustaa romanttista, viatonta rakkautta; Phantom kiellettyä intohimoa ja epätoivoista pakkomiellettä. Christine taas on ahdistunut isänsä kuoleman jälkeen ja eksyksissä itsensä kanssa. Pohdin miksiköhän tätä tarinaa ei ikinä analysoida koulussa. Samastuin musikaaliin enemmän kuin kirjaan, jossa nämä teemat eivät esiintyneet niin selkeästi. Kirjan luettuani mietin kuitenkin musiikin enkelin kuvastavan jollain lailla sekä puhtasta talenttia tai neroutta että symbolisemmin uskonnon tuomaa hurmiota ja rauhaa - ensimmäinen sitaatti saa ajattelemaan Raamatun enkeleitä tai opetuslapsiin mennyttä Pyhää henkeä. Myös Wishing you were somewhere here again -kappaleen enkelipatsaiden somistama hautausmaa sopii tunnelmaan. Näin ajateltuna Phantom voisi olla langennut enkeli, Lucifer?

"All I wanted was to be loved for myself. If you loved me, I should be as gentle as a lamb; and you could do anything with me that you pleased." -s.163

Oli mielenkiintoista, kuinka kirjailija sekä esipuheessaan että kertojan roolissa yritti koko kirjan ajan itsepintaiseksi vakuuttaa lukijaa tapahtumien todenperäisyydestä. Hän esitteli useita omin silmin näkemiään todisteita Phantomin olemassaolosta. Gaston Leroux oli oikeastikin käynyt Palais Garnierissa ja kuullut juoruja aaveesta - maanalainen vesialue on kuulemma oikeasti olemassa ja kattokruunukin pudonnut kesken esityksen vuonna 1896 (Phantom sijoittuu tosin 1880-luvulle). Luulen kuitenkin vakuuttelun lähinnä vain toimivan kauhun tehokeinona. Kirjassa oli myös pieniä mielenkiintoisia ajankuvauksia. Mahtaakohan seuraava pitää paikkaansa:

"None will ever be a true Parisian who has not learnt to wear a mask of gaiety over his sorrows and one of sadness, boredom, or indifference over his inward joy. You know that one of your friends is in trouble; do not try to console him: he will tell you that he is already comforted; [...] in Paris, our lives are one masked ball [...]" -s.16

Kirja ja musikaali näkevät Phantomin sekä armottomana hirviönä että säälittävänä ihmispolona, joka ei ollut ikinä kokenut rakkautta. Mikä oikeuttaa hirveät teot?

"The reader knows and guesses the rest. It is all keeping with the incredible and yet veracious story. Poor, unhappy Erik! Shall we pity him? Shall we curse him? He asked only to be 'some one,' like everybody else. But he was too ugly! And he had to hide his genius or use it to play tricks with, when, with an ordinary face, he would have been one of the most distinguished of mankind! He had a heart that could have held the empire of the world; and in the end he had to content himself with a cellar. Surely we may pity the Opera ghost!" (s. 200-201). 

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja sekä henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni Pariisilla.

Syyskuussa en vielä kaivannut ruisleipää

Syyskuussa luin yhden kirjan ja 293 sivua:

1. Jean Kwok: Girl in Translation (293 sivua)

Girl in Translation oli realistinen kirja New Yorkin Chinatownin köyhyydestä, joukkoon kuulumattomuudesta ja ponnistelusta kohti parempaa elämää. Se ei ollut ennalta-arvattava vaan täynnä käänteitä. Kirja kuvasi tarkasti vähävaraisuutta ja elämää maahanmuuttajana New Yorkissa sekä perustui kirjailijan omaan elämään.

Happiest Season oli ihan mukava jouluelokuva, jonka olen halunnut nähdä jo jonkin aikaa. Abby ja Harper lähtevät jouluksi Harperin kotiin, mutta kesken matkaa tämä paljastaa, ettei ole kertonut suhteesta perheelleen. Olin kuitenkin hiukan pettynyt loppuratkaisun ennalta-arvattavuuteen. Harperin perhe oli uskomattoman snobi ja rasittava, joten heidän yhtäkkinen muutoksensa oli epäuskottavaa. Abby jäi jotenkin vähän syrjästäkatsojaksi, mutta pidin hänestä enemmän kuin Harperista.

The Hours kertoi yhdestä päivästä kolmen naisen elämässä. Kirjailija Virginia Woolf kärsii mielenterveysongelmista ja pohtii kenen kirjansa henkilön täytyy kuolla. 50-luvulla elävä Laura on idyllisen perheen äiti, joka lukee juuri Mrs. Dallowayta. 2000-luvulla elävä Clarissa puolestaan on Sallyn kanssa yhdessä, hoitaa masentunutta Richardia ja on juuri järjestämässä juhlia. Tämä elokuva oli todella monitasoinen, sillä naisten elämät kietoutuivat toisiinsa henkien Mrs. Dallowayn monimutkaista tyyliä ja sanomaa. Sain vihdoin paremmin kiinni kirjan ideasta. Elokuva oli samaan aikaan rankka ja syvällinen.

Vaihtarivuoden salainen päiväkirja oli ensin ihan mukiinmenevä elokuva, joka kertoi brasilialaisnuorten aupairvuodesta Amerikassa. Loppupuolella juoni kuitenkin muuttui hyvin hämmentäväksi, jopa koomisen trillerimäiseksi, ja ihan lopussa sattui outoja plot twistejä. En katsoisi uudestaan.

Why am I like this (2018-) oli hauskan provosoiva ja ärsyttävä minisarja parodioidessaan nykyajan feminististä tietoisuutta, cancel-kulttuuria ja vähemmistöjen ääntä. (Tosin luin netistä ettei sarja ole pelkästään parodiamielessä tehty.) Sarjassa ei kuitenkaan ollut juonta, joten jatkuva yliampuminen meni vähän yli. Tarina muistutti muuten hiukan yliopistoni radikaalimpaan siipeen kuuluvaa feminismiklubia, joten se herätti siksikin hiukan ajatuksia.

Aiemmat pitämäni kiinalaiset sarjat ovat aina alkaneet hiertää jostain kohdasta (tosin en ole katsonut kauhean montaa, ja muutama on tosiaan ollut hyvä), mutta Delicious Loveen voin sydämen pohjasta sanoa ihastuneeni. Sarja kuvaa niin feministisesti kolmen nuoren naisen elämää, rakkaussuhteita ja työtä. Heidän kokemuksensa ja keskustelutapansa eivät ole muihin draamoihin verrattuna epäuskottavia, ja pidän siitä kuinka mukaan mahtuu lukuisista eroista suhteisiin eri yhteiskuntaluokkien välillä. Kun eräs sivuhenkilö paljastaa drag-esitystä katsoessaan olevansa homo (sanaa ei ikinä mainita), niin teki jo mieli itkeä liikutuksesta; Kiinassa seksuaalivähemmistöjä ei nimittäin enää näy mediassa. Sarja käsittelee varsinkin seksismiä ja omien unelmien seuraamista - kaikki päähenkilöt ovat vahvoja ja nousevat epäkohtia vastaan! Myös pandemia oli mukana pienessä sivuroolissa, tosin lockdowneja ei näkynyt eikä maskeja paljoa käytetty, mutta lääkärien ja muiden tavallisten ihmisten työpanosta arvostettiin.

Tuntuu olevan ikuisuus syyskuun alusta, jolloin karanteenini loputtua muutin asuntolaan ja aloitin yliopiston. Ensimmäinen viikko oli hyvin rento, sitten alkoivat kiinan tunnit, jotka vievät aika paljon aikaa. Lisäksi piti löytää tasapainoa yksin olemiseen ja sosiaaliseen elämään, joka tuntuu taas haastavalta kun tutustuu lyhyessä ajassa yli sataan uuteen ihmiseen eikä kehenkään kunnolla. Ensimmäiset viikot ihan vain kiinan kuunteleminen uuvutti. Turhautti kuinka vuosien kielen opiskelu ei ole juuri tuonut huimaa tulosta, mutta pikkuhiljaa tuntui kuitenkin optimistisemmalta, kun opin koko ajan lisää sanoja ja kun tuli lisää tilaisuuksia puhua, niin taiwanilaisten kuin japanilaistenkin kaverien kanssa. 

Pikkuhiljaa Taipeikin on tullut tutummaksi, ensin luonnon kautta, kun kiipesin Jinmianshanille sekä Elephant Mountainille ja Xianjiyanille katsomaan auringonlaskua. Taipei tuntuu joskus meluisalta, mutta samalla suurkaupunki on täynnä rauhallisia nurkkia puistoineen, joenrantoineen ja kävely-/vaellusreitteineen kukkuloilla! Upeinta oli nähdä kaupungin harmaiden talojen hehkuvan sinisenviolettina ja horisontin heikon oranssina laskevan auringon valossa.

Ruokia on kokeiltu niin yötoreihin luweista porsaansisälmysnuudeleihin, ja tähän mennessä hiukan yllättäen yliopiston kantiinin ruoka on ollut parhaimpia. Etsin yhä pekingiläisiä täytettyjä lettuja, jianbingejä, täällä kun on vain danbingejä (hiukan samantyyppisiä) ja congyoubingejä (kevätsipulilettuja). Asuntolan keittiö paljastui typötyhjäksi, mutta onneksi kadulla ja yliopistolla ruoka maksaa jopa vain parisen euroa. Kuukauden aikana en syönyt mitään eurooppalaista, jollei vohvelia ja pikakaurapuuroa lasketa. Outoa kyllä ainoa vähänkään kaipaamani eurooppalainen ruoka oli itsetehty couscous fetalla ja tomaatilla. Ehkä koska olisin voinut kokata sitä ilmankin keittiötä mutta kaupasta ei löytynyt niin couscousia kuin fetaakaan. (Ainoat vähänkään länsimaalaiset tuotteet näkyivät olevan pasta, muutamat säilykkeet ja suklaat.)

Kotitekoinen hotpot

Luwei 滷味 yötorilla

Yuwan 魚丸 (kalapalloja) 

Douhua 豆花 (tofuvanukas)

花生卷冰淇淋 Maapähkinäjäätelörulla 

Matkustaminen on verraten halpaa kun bussi- ja metroliput maksavat vain puolesta eurosta euroon. Kävin National Taiwan Museumissa, joka paljastui mielenkiintoisemmaksi kuin oletin, alakerrassa oli jopa etnografinen näyttely Indonesian kulttuurista. National Revolutionary Martyrs' Shrinella ei ollut paljon nähtävää, mutta rakennukset olivat komeita ja vahdinvaihto hieno rituaali. Taipein ulkopuolella kävin vain Jiufenin kylässä, jonka väitettiin inspiroineen Henkien kätkemät -elokuvan tapahtumapaikan. Se oli aika turistimainen - eräs myyjä kai huiputti minua, mutta olinpa itse typerä - mutta kalapallot ja maapähkinäjäätelörulla olivat herkullisia. Sumuinen näkymä vuorille ja merelle sekä pimeällä sytytettävien punaisten lyhtyjen hehku olivat unohtumattoman kauniita. 

Martyrs' Shrine

Chiang Kai-shek Memorial Hallin vieressä

Jiufen

KK: Mikä turhautti teitä eniten syyskuussa?