Sara Hylton: Prinsessa Tuian amuletti

Kiinnostus heräsi: uudelleen luettu

Kirja: Prinsessa Tuian amuletti
Kirjailija: Sara Hylton
Julkaisuvuosi: 1985
Suomentaja: Minna Tarkka
Alkuperäisteos: The Talisman of Set (1984)
264 sivua
Tammi

Kathryn muuttaa yhdeksänvuotiaana Persiasta takaisin kotimaahansa Englantiin, kasvaa kauniiksi nuoreksi neidoksi ja osallistuu herrasväen huveihin. Samaan aikaan hän näkee todentuntuisia unia antiikin Egyptistä ja prinsessa Tuiasta, joka joutuu valitsemaan pakkoavioliiton, naimattomuuden ja kuoleman väliltä. Avukseen hän yrittää käyttää pahamaineista Sethin amulettia, mutta suunnitelma epäonnistuu kammottavalla tavalla.

Samalla tavalla alkaa Kathrynin oma elämä muuttua kohtalokkaasti... Voisiko arvoituksen saada ratkaistuksi Egyptissä, Tuian kotimaassa?

Prinsessa Tuian amuletti on jännittävä sekoitus romantiikkaa, uudestisyntymisaatetta ja Egyptiä. Ja historiaa <3 Tartuin kirjaan ensimmäisen kerran melkein kolme vuotta sitten, kiinnostuneena, mutta jotenkin hiukan petyin. Nyt luin nähtävästi kirjan sopivalla hetkellä, sillä odotukseni ylittyivät kunnolla.

Yleensähän rakastan romantiikkaa kirjoissa, mutta tässä se ei niin suuressa osassa ollut, eikä myöskään se asia, miksi kirjasta niin paljon pidin. (Kyllä minä Kathrynin rakastetun hyväksyn, ei sillä.) Uudestisyntymisestä luin varmaan ensimmäisen kerran romaanissa, ja se pistääkin ajattelemaan. Olisi niin ihanaa olla elänyt joskus ennenkin, muinaisina aikoina joina haluaisin elää, ja vieläpä muistaa sen... Kathrynin tapauksessa se ei kuitenkaan ollut upea kokemus, sillä hän joutui maksamaan entisen elämänsä virheistään.

Mutta, eniten pidin tästä kirjasta historian ja runollisen kerronnan vuoksi. (Kirjailijasta en löytänyt mitään tietoa netistä; onko hän käynyt Egyptissä?) Itse en ehkä arkeologiksi haluaisi tulla, mutta jotenkin haluaisin tulevaisuuden työni liittyvän historiaan ja erilaisiin kulttuureihin. Muinaisesta Egyptistä ja sen valtakunnasta en ole kuitenkaan koskaan niin hirveästi ollut kiinnostunut, johtuen muumioista joita yhä hiukan pelkään.

"Ajattele tätä uljasta kulttuuria, joka oli vanha jo silloin kun Kreikkaa ei vielä ollut eikä Roomaa ollut rakennettu seitsemälle kukkulalle." -s.250

Prinsessa Tuian amuletti näytti minulle Englannin maaseudun elämää viime vuosisadan alussa, tuon ajan matkustamista ja arkeologisia kaivauksia. Mutta sen avulla sain sukeltaa menneisyyteen kunnolla ja nähdä Egyptin, muinaisen ja nykyisen. Pyramidien mahtavuuden, Kairon Kuolleiden kaupungin autiot kadut. Paikallisten ihmisten omanlaisen rytminsä ja elämänsä, joen jonka varrella päähenkilö rakastaa "verkkojaan kokevien kalastajien ikuista laulua". Tämän kirjan jälkeen janoan päästä näille paikoille itsekin. En haluaisi elää siellä Tuian aikana, mutta tehdä matkan sinne Kathrynin eläessä, ennen modernia nykyaikaa.

"Mikään ei voisi häiritä tai pysäyttää tämän maan ikuista, muuttumatonta rytmiä, mutta minusta tuntui että voisin katsella sitä kuolemaani asti kyllästymättä sen pysyvyyteen. Egyptin tosi lumous piili juuri alati vaihtelevassa pysyvyydessä, yksitoikkoisuudessa joka ei koskaan ollut kyllästyttävää; sillä ei ollut mitään tekemistä faaraoiden muinaisten hovien upeuden tai siitä jälkimaailmalle jääneiden muistomerkkien kanssa." -s.170-171 

Ja Karnakin temppelin rauniot kuunvalossa.

"Tuijotin obeliskien, porttitornien ja pylväiden heijastuksia vedessä, mutta en voinut ajatella muuta kuin että kaikki oli ohi ja lopussa. Karnakin kunnian päivät olivat vaipuneet manalan maille ja niiden mukana muinaisten rakkauden, kunnianhimon ja kiihkeän vihan tunteiden koko kirjo. Enää eivät nämä valtavat salit kaikuisi kansan riemuhuudoista voitokkaan armeijan palatessa, enää ei pappien laulu kaikuisi jumalten juhlamenoissa. Surullinen Karnak-parka odotti entisen suuruuden heräämistä henkiin, mutta aivan yhtä turhaan kuin faaraot palatsihaudoissaan." -s. 257

Kirja menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 19: Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi, liittyyhän arkeologia historiaan.

"But I've got today, I've got to make, the best I can of it"

Otsikko laulusta "Who am I?" elokuvasta Annie (2014).

Toukokuukin on kyllä jo pitkällä. Miten tämä vuosi onnistuukin kulumaan niin matelemalla ja kuitenkin vilahtaa silmissä? Suomessahan olisi tässä vaiheessa vielä viimeinen loppukiri, mutta... Meillä täällä se odottaa kesäkuussa. Ei kestäisi ajatellakaan...

Viime ja tämän viikon olen ollut työharjoittelussa kirjastossa. Sanotaanko vaikka näin: paikka ei aivan sateenkaaria ja pinkkejä poneja ole ollut, vaikka saakin koulusta olla poissa. Yhä tuppaan tekemään virheitä vähän kaikessa, mitä teen, ja välillä ei ole paljoa tekemistä. Tuntuu vain jotenkin vaivaantuneelta pitää taukoa ja lukea kirjaa jossain nurkassa. (Vaikka, ei se kirjan lukeminen haittaa :D). Muut kirjastonhoitajat ovat kuitenkin todella ystävällisiä, eivätkä puhu täydellistä englantia, joten kielitaidon kannalta ei ole ongelmaa. Lisäksi olen oppinut esimerkiksi niin kirjojen lainaamista kuin palauttamista (siis Check-In ja Check-Out. Kamala kun en tiedä näitä termejä suomeksi!) ja pidän siitä varmaan eniten.

Ei olisi kyllä kuitenkaan jaksanut herätä aikaisin maanantaiaamuna ja mennä töihin. Viikonloppu olikin erityisen ihana! Lauantaina riemuitsin niin "normaalista suomalaisesta kesäsäästä" (päätelkää itse) kuin katsoin jääkiekkoa. Ihana Skype-puhelukin tuli soitettua, jonka aikana ensin ääni ei kuulunut, sitten kuului vain toiseen suuntaan. Lopulta vuorotellen kummankin osapuolen sisarukset liittyivät puheluun, ja kuvakin oli epätarkka. Mutta joka tapauksessa oli ihanaa nähdä taas <3 Tuntui ihan kesältä.

Sunnuntaina puolestaan teatterikerhoni oli kutsuttu esittämään pätkiä näytelmästämme erääseen kilpailuun. Teatterikerho on ainoita hetkiä koulussa, joina tunnen itseni varmemmaksi - vaikka en kunnolla osaakaan näytellä. Oli ihanaa jännittää ryhmän kanssa näitä pikku kohtauksiakin, jotka menivät sitten upeasti. Meidän piti erityisesti kiinnittää huomiota non-verbaalisuuteen eli käsien, kasvojen ja muun vartalon  liikkeisiin - ja kaipa se meni minullakin hyvin, sillä ohjaaja ja luokkakaverini kehuivat minua. :)

Muuten menee aika ailahtelevasti.  Joka päivä löytyy enemmän tai vähemmän hetkiä, jolloin leijun onnellisena - niin kuin tuona viikonloppuna - ja hetkiä, jolloin tekisi mieli aloittaa tyynysota maailmaa vastaan. Ei haluaisi mennä kouluun, kohdata elämän ongelmia, odottaa kesää ja kuitenkin kammota lähestyvää vuoden loppua. Sillä, vaikka ikävöinkin Suomea ja ystäviä ja kaikkea ja vaikeaa vain on, minä viihdyn täällä. Edes jotenkin. Haluan oppia kieltä ja kulttuurista. Ja ehkä haluaisin asua ulkomailla pidempäänkin. Eikö olekin outoa?

Mutta niin, hyvää sentään tänään kuuluu. Ehkä huomennakin.

Polku vain jatkuu yhä...

Mitä teille kuuluu?

Ying Chang Compestine: Revolution Is Not a Dinner Party

Kiinnostus heräsi: koulussa luettu

Kirja: Revolution is not a dinner party

Kirjailija: Ying Chang Compestine

Julkaisuvuosi: 2008 (1.p 2007)

208 sivua

Walker Books

Lingin vanhemmat ovat Kiinassa hyvässä asemassa lääkäreinä, hänen isänsä opettaa tytölle englantia, hänellä on hyvä ystävä joka on kuin isoveli,  ja ainoat murheet on helle ja äidin nuhteet. Ling on onnellinen. Olosuhteet kuitenkin muuttuvat, kun toveri Li, Mao Zedongin poliittinen virkamies, muuttaa heille ja asioita joudutaan salaamaan Lingin perheessä. Esimerkiksi näitä englannin tunteja.

Vähitellen Lingin koulutoverit alkavat kiusaamaan ja hylkimään häntä, koska hän ei ole työläisperheestä. Tyttö näkee muita ihmisiä vietävän pois, jopa yrittävän itsemurhaa. Kaikkien täytyy kunnioittaa Maota, ja pienimmästäkin rikkeestä voidaan viedä pois työleireille tai vankilaan. Miten Lingin perhe kestää tämän ajan?

Kirja kertoi todella aidosti Maon ajasta ja Lingin elämästä, ja osittain se taitaa perustua kirjailijan omaan nuoruuteen. Mutta vallankumouksen kiristyessä tarina muuttui hyvin surulliseksi ja välillä nieleskelin kyyneleitä lukiessa, kuinka Ling näki ihmisiä nöyryytettävän... uhkailtavan, vietävän pois, muuttuvan armottomiksi kapinallisiksi. Koko ajan täytyi olla varuillaan. Kouluun piti tuoda mukaan Maon punainen kirja, ja lähes kaikki leikkasivat hiuksensa lyhyeksi Maon vaimon, Jiang Qingin mukaan. Lingillä itsellään ei koulussa sujunut hyvin, sillä hän oli koulutettujen vanhempien jälkeläinen, eikä suostunut pukeutumaan univormuun tai leikkaamaan hiuksiaan.

"Gao opened and closed the scissors in the air. "Let's cut her bourgeois hair now!" His face turned dark red.
     The images of Mrs Wong's long black hair falling on the yellow leaves and the baby doctor's yin-yang haircut flashed through my thoughts." -s.153

Historiallinen ajankohta jäi minua vaivaamaan. Kirjan mukaan tapahtumat sijoittui vuosiin 1972-76, ja tarinan alussa kurjuus ei ollut vielä alkanut. Kuitenkin lopussa kerrottiin kulttuurivallankumouksen olleen pahimmillaan vuosina 1966-69, ja alkaneen sitten lientyä. Samoin ymmärsin Wikipediastakin. Oliko tämä sitten jokin jälkivallankumous?   

Nyky-Kiinassa Maoa kunnioitetaan yhä, mutta hänen myönnetään tehneen pahojakin tekoja. Samoin kommunismi ei ole yhtä vahvana enää, vaikka sen annetaan ymmärtää olevan. Kiina kansainvälistyy koko ajan ja ottaa paikkaa maailman markkinoilla. Jotakin ihmisiltä kuitenkin rajoitetaan, esimerkiksi rajaton Internetin käyttö ja sananvapaus. Aroista historiallisista ajoista, varsinkin Maon ajasta, liikkuu edelleen propagandaa.

Asun Kiinassa, ja seuraavana oma kokemukseni propagandaan. Otin tämän kirjan mukaan kaupungille luettavaksi. Taksissa kuitenkin aloin miettiä, olisiko tämä Kiinassa hyväksyttävä kirja, miten viranomaiset suhtautuisivat tähän todenmukaiseen kertomukseen kulttuurivallankumouksesta? Maon pahojen tekojen paljastamiseen? Onko kirja päätynyt mustalle listalle, vaikka se löytyykin kouluni hyllystä? Päädyin lukemaan kirjaa taksissa ja ulkona peittäen teeman paljastavat kannet. Hiukan varuillani.

Eihän koskaan voi olla varma.

Kirja menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 10: "Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja".

Patricia Lauber: Lost Star

Kiinnostuksen herätti: Amelia Earhart, itsenäinen nainen

Kirja: Lost Star. The Story of Amelia Earhart

Kirjailija: Patricia Lauber

Julkaisuvuosi: 1988

106 sivua

Scholastic Inc.

"Amelia Earhart, world-famous flier, was very much like the young girl who once lived in Atchison, Kansas." -s.3

Amelia Earhart syntyi 24.7.1897 tai 1898 - syntymävuosi ei ole varma - Kansasin osavaltiossa.  Jo pienestä pitäen "Meely" piti eniten pojille suunnatuista kirjoista ja puuhista sekä tieteestä. Hänen lapsuutensa oli onnellinen vanhempien ja siskonsa Murielin "Pidgen" kanssa. Idylli kuitenkin alkoi särkyä heidän muutettuaan Iowaan, sillä siellä isä alkoi juoda. Perhe muutti paikasta toiseen, koulusta kouluun, mutta Amelia sai hyviä arvosanoja vaikka olikin koulussa yksin.

Amelia toimi nuoruudessaan vapaaehtoisena sairaanhoitajana Kanadassa ja opiskeli, vaikka ei oikein tiennytkään mihin haluaisi suuntautua. Sitten hän kiinnostui lentokoneista, sai isältään rahaa lentotunteihin ja lopulta osti itse oman lentokoneen.  20-luvun aikana hän teki monia lyhytkestoisia ennätyksiä korkeuslennossa, mutta lentäminen oli vielä kuitenkin hänen harrastuksensa.

1928 Amelia sai puhelun, jossa hänelle tarjottiin lentoa Atlantin yli Eurooppaan maailman ensimmäisenä naisena. Amelia päätti tarttua haasteeseen. Saman vuoden kesällä hän ja kaksi muuta miestä toteuttivat lennon vastoinkäymisistä huolimatta. Amelia oli itse vain koneen kapteeni, mutta hän sai Englannissa ja Amerikassa sankarin vastaanoton.

Atlantin ylityksen jälkeen Ameliasta tuli kuuluisa. Hän alkoi kierrellä ympäri Amerikkaa pitämässä luentoja ja tietenkin lensi. Hän meni naimisiin managerinsa George Putnamin kanssa, mutta säilytti kuitenkin itsenäisyytensä. Hän toteutti myös itselleen tekemänsä lupauksen ja lensi ensimmäisenä naisena yksin Atlantin yli. Mutta samaan aikaan Amelia tiesi ennätysten tekemisen vaikenevan, ja pian oli enää yksi ennätys jäljellä.

"The next morning at 10 A.M. they took off on the most dangerous part of the whole trip, heading for a dot of land in the central Pacific. They never found it." -s.80

Maailmanympäryslennolle lähti Amelian mukana Fred Noonan. Jos he onnistuisivat, Ameliasta tulisi ensimmäinen maailman ympäri lentänyt nainen, ja sen päiväntasaajaa pitkin kiertänyt ihminen. Alussa lentosuunnitelma muuttui kovasti, lento viivästyi, joten he lähtivät vasta kesäkuun alussa 1937. Tarkoitus oli lentää idästä länteen ja tehdä riittävästi välilaskuja matkan aikana. Yksi vaarallisimmista ylityksistä oli pätkä Tyynen valtameren yllä pienelle Howlandin saarelle. Vastassa oli huono sää, polttoaine oli vähissä, eivätkä radioyhteydet toimineet kunnolla. Lentäjät eivät löytäneet perille. Amelian ja Fredin koneesta saatu viimeinen lause kuului: "We are running north and south." Sitten - ikuinen hiljaisuus.

Lost Stariin oli mielestäni kerätty mielenkiintoisia asioita AE:n elämästä, helpolla kielellä ja ytimekkäästi. Oikeastaan olisin voinut lukea sitä pidempäänkin... Lukiessa tuli samalla opittua hiukan yleistietoa sen ajan ilmailun historiasta. Tykkäsin paljon myös visuaalisesti vanhasta kirjasta, sen kannesta ja mustavalkokuvista.

Mutta kirja oli myös tunteikaskin, etenkin lopussa oli erittäin vaikea päästää kirjasta kiinni. Kurkkuani kuristaa ajatella Amelia Earhartin ja Fred Noonanin kohtaloa. Mitä heille tapahtui tuona kesänä 1937 Tyynenmeren yllä? Ehkä yleisimmän teorian mukaan he suistuivat mereen sään ja bensiinihukan vuoksi. Mutta miksi konetta ei löydetty?

Entä jos Fred ja Amelia kääntyivät ja yrittivät laskeutua Mariaanien saarille, joka kuuluivat Japanille? Entä jos heidät otettiin siellä vangeiksi vakoojiksi epäiltyinä ja teloitettiin? Eräs saarelainen nainen, Josephine Blanco Akiyama, väitti nähneensä saarella valkoisen naisen ja miehen, jotka tulivat lentokoneella ja jotka ehkä tapettiin. Amerikkalaiset eivät koskaan päässeet tutkimaan Japanille kuuluvia saaria.

On jollain tavalla salaperäistä, että ihminen katoaa noin yhtäkkiä. Niin ajattelin ennen kirjan lukemista. Onhan se. Mutta kun kuvittelen Amelian läheisiä, jotka elivät loppuelämänsä tietämättä, kokiko tämä kauhean kohtalon vakoojaksi epäiltynä... Tällä hetkellä on myös tutkittu teoriaa, jonka mukaan hän olisi päätynyt autiolle saarelle. Vai kuoliko hän kenties lempipuuhassaan, lentäen? Se olisi ollut Amelian toive.

Amelia Earhart oli varmasti jo eläessään esikuva monille seikkailijoille ja naisille. Hän uskoi naisten olevan yhtä hyviä kuin miehetkin, ja kuinka ihmisten pitäisi tehdä juuri sitä, mitä he haluavatkin. Toteuttumalla näitä ajatuksiaan AE on jäänyt elämään ihmisten mielessä, minun mielessäni.

"She had never believed that all women should have careers. But she did believe that those who wanted careers should have the same opportunities that young men did. She did not think that comfort and security should be goals in life. She felt they kept people from being what they were truly capable of being. She believed that people should "dare to live"." -s.62-64

Kirja menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 23. "Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja" sekä Amerikkaa tutkimassa osavaltioon Kansas.

Huhtikuu -16

Huhtikuussa luin yhdeksän kirjaa:

1. Rainbow Rowell: Eleanor & Park (328s)

2. Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (Björk #1) (349s)

3. Jerry Spinelli: Love, Stargirl (274s)

4. Stina Katchadourian: Lapinkuninkaan tytär (192s)

5. Aili Konttinen: Mestaritontun seikkailut (144s)

6. Rick Riordan: Salamavaras (Percy Jackson #1) (367s)

7. E. Lockhart: We were Liars (227s)
8. Mark Twain: Tom Sawyer (115s)
9. Sophie Kinsella: Shopaholic to the Stars (Himoshoppaaja #7)(505s)

Eleanor & Park oli koskettava, suloinen ja realistinen tarina kahden nuoren rakkaudesta ja ristiriitaisista perheoloista. Kyllä, luen joskus uudestaan.
     Uuden dekkarisarjan aloittaa Yön sydän on jäätä, jossa rakastuin 20-luvun elämän kuvaukseen, eikä se rikostarinakaan huonompi ollut.
     Love, Stargirl oli jatkoa Tähtitytölle. Pidin aiemmasta osasta ehkä vähän enemmän, mutta tämänkin tarina oli mukava ja löysin muutamia hienoja ajatuksia kirjasta, kuten kellojen tarpeettomuuden.
     Lapinkuninkaan tytär kertoo kirjailijan perheen elämästä toisen maailmansodan aikaan Suomessa. Kirjassa kerrottiin selkeästi myös maan tapahtumista ja faktoista, ja suosittelen sitä kaikille, jotka haluavat oppia sota-ajasta. Tykkäsin siitä, että kirjassa puhuttiin erityisesti Lapin sodasta, sillä se on jäänyt minulle aina hiukan etäiseksi.
     Mestaritontun seikkailut olen lukenut aiemminkin vuosia sitten. Kirjassa on hyvin perinteisiä satuelementtejä: niin tonttuja, noitia, pahikset vs. hyvikset -teemat, prinsessan pelastus. Siksi sitä oli kuitenkin kiva lukea!
     Salamavaras oli toinen uusintaluku. Ehkä hiukan hohtoa oli hävinnyt vuosien varrella, koska löysin kirjasta epärealistisia kohtia. Kuitenkin se oli niin jännittävä kuin koukuttavakin ja aion jatkaa sarjaa mahdollisimman pian.
     We were liars oli niin jännittävä ja melkein selkäpiitä karmiva lopun vuoksi. Kieli oli kaunista, ajatuksia täynnä.
     Tom Sawyerin lyhennetyn version luin koulua varten. Vähän kyllä jouduin pettymään, sillä mielestäni tarina ei nyt niin jännittävä tai erikoinen ollut, paitsi loppupuolella. Paljon johtuu kyllä varmaan vain lyhennyksestä. Erityisesti takakansi häiritsi, sillä se oikeasti kertoi aivan väärin kirjan tapahtumista.
     Shopaholic to the Stars, uusi Himoshoppaajan jatko-osa oli ehkä vakavampi kuin aiemmat osat, sillä Becky teki mielestäni pahimmat erehdyksensä koskaan. Kirja oli kuitenkin edelleen todella hauska ja Luke niin ihana. <3 

Huhtikuussa luin todellakin harvinaisen paljon, 2501 sivua. Määrä johtui niin nopeastiluettavista kirjoista kuin pitkästä lomasta alkukuussa. Lähes kaikki kirjat olivat oikein hyviä, mutta sanoisin voiton vievän Eleanor & Park. 

Elokuvia katsoin taas pitkästä aikaa lastenelokuvan Risto Räppääjä ja polkupyörävaras, ja oikeasti tykkäsin. Näyttelijät mielestäni näyttelevät hiukan turhankin yli tai sitten liiankin vähän, mutta varsinkin laulujen melodiat olivat ihania ja jäivät päähän soimaan. Ja elokuvahan on komedia, joten tietysti nauroin! :D

Huhtikuun alussa lomailin taas etelässä, tällä kertaa Vietnamissa. Ihan niin upea reissu ei ollut, sillä kyllästyin vähän rantalomailuun ja kaupungilla kävelyyn. Hiukan liian kuumakin oli minun makuuni. Parhaita kokemuksia olivat kuitenkin pieni kävely viidakossa, palmut, meri, siellä vaatteet päällä uiminen (:D) ja kesävaatteiden pitäminen. (Toisaalta voin käyttää niitä tälläkin hetkellä, sillä täälläkin päin on nyt jo kesä.) Ruoat olivat aika hyviä: eniten pidin paistetusta riisistä (Fried Rice Garlic) ja makeasta jääkahvista (maitokahvi).

Pieniä huomioita Vietnamissa:

-Kieli oli aika vaikeaa kuuden eri toonin ja muiden häkkyröiden ollessa merkittynä kirjaimien päällä. Opin kuitenkin sanomaan kamon (kiitos), fänlan (Suomi) ja kahvi (kafei), tosin en ole ihan varma noistakaan. :')
-Kaupungissa oli Ihan hirveästi mopoja.
-Valuuttakurssi on vähän...jännä: 40 euroa vastaa miljoonaa dongia. Yritin pohtia miten vietnamilaiset ostavat asuntoja. :S
-Ehkä siksi kaikki olikin niin halpaa

Muuten huhtikuu oli onneksi ainakin parempi kuin maaliskuu. Vähän oli koulussa työtä, stressiä esimerkiksi siitä, mitä muut ajattelevat minusta, ja toivon vain niiden helpottavan. No, kyllä se varmasti helpottaakin. Kipeänä olin parissakin eri taudissa, mutta onnellisiakin hetkiä löytyi. Ehkä ne olivat sellaisia pieniä onnistumisia, eivätkä suuria onnentunteita. Tähän voisi laskea niin ihanat unet kuin vieraalla kielellä oppimisen ja jonkun kehut.

Toukokuussa... Minulla on vain kaksi viikkoa koulua, sillä kaksi viikkoa on työharjoittelu. :S Jännittää jo aivan valmiiksi, mutta ehkä sen vuoksi olisi vähän helpompi kuukausi koulun kannalta. Täällä koulu jatkuu siis kesäkuun loppuun asti, valitettavasti... Muuten yritän lukea kirjoja ja odotella kesää, kun se sieltä joskus tulisi. <3

Miten teidän huhtikuunne meni? Mitä odotatte eniten toukokuulta? Pohdin huhtikuussa paljon selkounta, joten KK (kuukauden kysymys) olisi: Jos huomaisitte näkevänne selkounta, mitä haluaisitte kokea siinä?

Kaunista vappua ja onnellista toukokuuta!