Jo Baker: Longbournin talossa

Kiinnostus heräsi: keväällä 2015 lukemani Ylpeys ja ennakkoluulo; Ellenin postaus kirjasta

Kirja: Longbournin talossa. Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo
Kirjailija: Jo Baker
Julkaisuvuosi: 2014
Suomentaja: Helene Bützow
Alkuperäisteos: Longbourn (2013) 
448 sivua
Tammi

Longbournin kartanon neidit lukevat romaaneja, käyvät ystäviensä kanssa kävelyillä ja odottavat innokkaasti tanssiaisia. He voivat syödä hyvin ja pukeutua puhtaisiin kauniisiin leninkeihin. Heille huolenpito on arkipäivää, eivätkä he sitä sen kauemmin ajattele.

Kuka tämän kaiken järjestää? Talon palvelusväki. Herra ja rouva Hill sekä piiat Sarah ja Polly raatavat päivittäin aamusta iltaan: pesevät pyykkiä, valmistavat aterioita, kuuntelevat isäntäväen valituksia ja tottelevat käskyjä. Samaan aikaan hekin elävät omaa elämäänsä murehtien, unelmoiden rakkaudesta ja toivoen paremmasta. Talon yksitoikkoinen arki alkaa vavahdella, kun palveluskuntaan liittyy salaperäinen muukalainen, James. 

Longbournin talossa -kirjan alkupuolisko kertoo talon arjesta ja juhlista kolmen henkilön näkökulmasta: rouva Hillin, Sarahin ja Jamesin. Kun Jane Austen romaanissaan ainoastaan mainitsee palvelijat, keskittyy tämä kirja lähinnä heihin. On kyllä mukavaa seurata sivusta myös neitien elämää (juoni keskittyy nimittäin Ylpeys ja ennakkoluulon aikaan), mutta tarina tuo palvelijoiden maailman hyvin lähelle, ja tapahtumia alkoi ajatella heidän kannaltaan. Elizabethistä oli varmasti ihanaa kävellä puistossa keväällä, mutta kuka pesi hänen kuraiset hameenhelmansa ja kiillotti kengät?

Siinä puolessavälissä kirjaa, juuri yhden juonenkäänteen jälkeen, syvennytään lopulta Jamesin menneisyyteen kunnolla. Yhtäkkiä ei ollakaan enää Englannin maaseudulla vaan kaukana maailmalla. Tapahtumat muuttuvat vieläkin realistisemmiksi - ja raaemmiksi -, ja luin kirjaa jännityksen ja melkein pelon vallassa. Näitä tapahtumia kyllä tarvittiin kirjaan, kertomaan miten karmiva maailma välillä on. Oli kuitenkin vähän kummallista, miten paljon tarina etääntyi Ylpeys ja ennakkoluulon kauniista maalaiskylästä ja rakkaustarinoista.

Toisaalta Longbournin talossa etäännytti alkuperäisistä hahmoista muutenkin ja paljasti heistä täysin erilaisia puolia. En tiedä onko se hyvä vai huono juttu. Pinnan alla ihmiset saattavat olla niin monenlaisia eivätkä vain mustavalkoisen hyviä tai pahoja. Kuitenkin osa paljastuksista tuntui vähän surulliselta. Elizabethin ja Darcyn liittoa ei annettu ymmärtää niin onnelliseksi kuin alkuperäisessä kirjassa, eikä kukaan tuntunut olevan todella onnellinen tarinan aikana. Onhan se tietysti realistista... Eräs "paljastus" oli minusta kyllä onnistunut: nimittäin yksi sivuhenkilöistä mainittiin homoseksuaaliksi. En ole koskaan aiemmin lukenut seksuaalivähemmistöjen elämästä entisaikaan, tai muutenkaan niin että kyseinen henkilö olisi sivuroolissa ja siitä vain mainittaisiin normaalina asiana.

Mistä siis pidin tästä kirjasta eniten? Ihastuin kerrontatapaan: en kyllä puolivälin raakuuteen, mutta vakavaan, realistiseen kerrontaan. Henkilöiden ajatusmaailman, töiden ja kartanon lähiseudun kuvaustapa oli kirjassa arkinen ja kuitenkin aivan ainutlaatuinen.

""Tuntuuko sinusta koskaan", Sarah kysyi, "että olisi hyvä, jos olisi jokin toinen paikka johon mennä?"
   Polly kohotti kulmakarvojaan, nosti sormen huulilleen: keittiöstä kuului rouva Hillin ääni ja Smithin vastaus; rouva Hill oli tullut takaisin ja kyseli tyttöjä.
   Sarah madalsi ääntään, kuiskasi: "Tarkoitan vain, että jos olisi sellainen paikka jossa voisi vain olla, eikä aina olisi pakko tehdä. Paikka jossa voisi olla yksin, eikä kukaan pyytäisi eikä vaatisi mitään, ja siellä voisi olla edes vähän aikaa."" -s.79 

Kirja menee HelMet-lukuhaasteen kohtaan 41.: "Kirjassa lähetetään kirjeitä".