Pienen elämän hippusia #2

Ärsyttää kun muut neuvovat asiassa, jota en osaa mutta jossa en välttämättä tarvitsisi apua.

Ärsyttää kun muut nauravat minulle, ja kuinka minun pitäisi tietää etteivät he naura ilkeästi, mutta loukkaannun silti.

Ja siinä saa ärsyttämään yhä enemmän, kun sanotaan ettei pitäisi loukkaantua, mutta kun olen liian herkkä, enkä vielä voi sille mitään. 

Koska vaikka sanotaan että ihmisen pitäisi osata nauraa myös itselleen, niin ehkä en vain vielä ole siinä vaiheessa itsetuntoni kanssa.

Ärsyttää oma ärsyyntyminen.

Ärsyttää myös ihan vain, kun tietokoneen äänet eivät toimi.

Minua ilahduttaa tuntemattoman kehu. Kehukaa muita <3 

Ilahduttaa äitini ystävien kanssa keskusteleminen, sillä aikuisten kanssa on välillä helpompi jutella.

Mutta minua ilahduttaa myös syvälliset keskustelut, ja kuinka voin puhua hyvin monesta asiasta parhaan ystäväni kanssa. <3

On ihanaa saada vapaa-aikaa koulusta, sillä menemme luokkaretkelle ensi viikolla ja sen jälkeen alkaa loma. (Sen jälkeen kyllä alkavat kokeet...yritetään unohtaa ne.)

Ilahduttavaa on myös leipominen ja motivaatio pakkaamiseen. Ja ohikiitävät hetket myös opiskeluun.

Ihania ovat helpottavat hetket, kauniit laulut ja ajatteleminen keinuessa pimeässä tähtien loisteessa.

Mikä teitä ärsyttää ja  mikä ilahduttaa?

Isabel Allende: Of Love and Shadows

Suomennettu nimellä Rakkaus ja varjo.

*opettelee muokkaamaan kuvia, vaikka sitä ei ehkä tuosta otoksesta huomaa*

Kirja: Of Love and Shadows

Kirjailija: Isabel Allende

Julkaisuvuosi: 1988?

Englanniksi kääntänyt: Margaret Sayers Peden

Alkuperäisteos: De Amor y de Sombra (1984)

291 sivua

Bantam Books

Eletään 1960-70-lukua eteläamerikkalaisessa diktatuurissa, jossa sananvapaus ja rauha ovat toiveunta. Köyhässä suurperheessä kasvanut valokuvaaja Francisco Leal pestautuu yläluokkalaisen, persoonallisen Irene Beltránin apulaiseksi sanomalehteen. Francisco toimii jo salassa diktatuurin vastustajien puolella, mutta kun hän ja Irene alkavat selvittää hirveää rikosta, tajuavat molemmat millaiseen vaaraan he itsensä laittavat...

Of Love and Shadows ei ollut kirja, jollaisia normaalisti luen. Diktatuureista en ole hirveästi lukenut, paitsi toisen maailmansodan Saksasta, ja taisin napata kirjan siksi, koska se näytti vanhalta, ja että että saisin yhden lukuhaasteen kohdan täyteen. Kirjailijalla oli hyvin erilainen kirjoitustapa: tapahtumat etenivät verkkaasti, sillä kun hetkeksi onnistuttiin pääsemään eteenpäin, syvennyttiin sitten kertomaan jonkun henkilön elämänkertaa seuraavat kymmenen sivua. En kuitenkaan tylsistynyt siihen. Kansikuva ei ollut mielestäni kovin ihmeellinen, mutta kirja oli kivan pienikokoinen ja tuoksui hyvältä, makealta. <3

"There was the road the military vehicles used when they had come to search the houses, one by one. They had lined up the men in an endless row, selected one from every five at random, and shot them as a warning; they also shot the cattle and set fire to the pastures, leaving behind a trail of blood and destruction. There were few small children now because many homes had been without a man for years. The occasional births were celebrated with emotion, and the children were given the names of the dead, so that no one would ever forget them." -s.243-244

Elämä sotilasjuntan keskellä oli todellakin hirveää, ja tarinassa esimerkiksi armeija toteuttaa kauheuksia, joihin Francisco ja Irene sekaantuvat. Sen aikana tutustuin myös moniin erilaisiin, ajatuksia herättäviin ihmiskohtaloihin, varjoihin elämässä. Oli kadonnut perheenisä, jonka perhe yhä etsi tätä; oli Franciscon anarkisti-isä joka kaipasi kotimaataan Espanjaa, unohdetut vanhukset vanhainkodissa.

Oli nuori tyttö jota kohdeltiin kaltoin, mies jonka rakastettu melkein kuoli; ja kaiken keskellä eli nainen, joka ei tahtonut tunnustaa ympärillään tapahtuvaa todeksi.

Mutta olihan myös rakkaus: niin iäti kestävä, intohimoinen ja suloinen.

"Kohtalokkaaksi" kutsumastani kirjoitustyylistä:
"[...] trouble is seeping in through every crack and crevice, through the leaks in the roof, I'm drowning in it, I can't hold it back any longer; every day it's more difficult to keep Irene from all evil - amen. You see her eyes? They were always a wanderer's eyes, that's why Rosa thinks she won't have a long life, she always seems to be saying goodbye. Look at them, Eusebio, her eyes are different now, they're filled with shadows, as if she were looking into a deep well. Where are you, Eusebio?" -s.143

Saan kirjan kohtaan 47. "Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja". Isabel Allende on kotoisin Chilestä, ja kirjan diktatuuri kuvaa luultavasti Chileä sen sotilasjuntan aikana.

Naisten aakkoset: D

Jälleen kaksi viikkoa ilman postausta, on ollut kiireitä ja motivaatiokin vähän hukassa.

Elokuussa Naisten aakkoseni jäivät valitettavasti (taaskin) väliin, mutta hiljaa hyvä tulee :) Haasteen on aloittanut Tarukirjan Margit.

Täältä löytyvät A:ni, B:ni ja C:ni.

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
-Elokuussa luin Dinah Brownin kirjoittaman nuoremmille suunnatun Who is Malala Yousafzai? ja tykkäsin kirjailijan ajatuksia herättävästä, "kohtalokkaasta" kirjoitustavasta. (En keksi muuta sanaa sille.) Mutta suosikki... vähän hätävara tämä on, sillä en keksi ketään D-kirjaimella alkavaa tuttua kirjailijaa. :D

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

- Essie Davis tuo aivan upealla tavalla esiin roolihahmonsa Phryne Fisherin elegantin, vuoroin flirttailevan, vuoroin pelottoman luonteen. Kyse on siis rikossarjasta Neiti Fisherin etsivätoimisto, jota Yle näytti noin vuosi sitten. Sitä tuli nyt yhtäkkiä ikävä. <3 Valitettavasti en ole muuten tutustunut Essie Davisin uraan.

3.Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.
- Dina Tonerre on päähenkilö yhdessä lempikirjasarjassani Näkijän kirja, jonka luin kyllä muutama vuosi sitten; olisikohan se edelleen yhtä hyvä? Joka tapauksessa, Dina on päättäväinen, selviytyy monista seikkailuista ja omistaa salaperäisen Näkijän voiman, jonka vuoksi häntä hyljeksitään. Jollain tavalla hän on vähän synkkäkin, tykkäsin sellaisista hahmoista.

Tulee mieleen Suomi, vaikka ihan toiselta puolelta maailmaa

P.S. 150. postaus!

Elokuu -16

Syyskuu jo... Mutta minulla on ollut ikävä ruskaa, viileitä päiviä jotka toivottavasti löytävät tiensä tännekin.

Elokuussa luetut kirjat:

1. Veronica Roth: Uskollinen (Outolintu #3) (399s)
2. Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon (153s)
3. Mary Rubio & Elizabet Waterson (toim.): The Selected Journals of L.M.Montgomery Volume 3. 1921-1929 (472s)
4. Susan Coolidge: Katyn myöhemmät toimet (Katy #3)
5. Tuija Lehtinen: Laura pitää pintansa (Laura #9) (192s)
6. Jackie French: Hitler's Daughter (121s)
7. Dinah Brown & Andrew Thomson: Who is Malala Yousafzai? (112s)

Hiukan Uskollisen maailmasta jäi jotain puuttumaan, ja välillä meni vähän liian tieteelliseksi. Kuitenkin, välillä kirjassa oli niin järisyttäviä kohtauksia. Ja loppu. En ole ikinä lukenut sen tapaista kirjoissa.
   Kuulen kutsun metsänpeittoon eteni liian nopeasti raapaisten tuskin mitään teemoistaan. Mutta se oli nopealukuinen ja ihan kiva.
   L.M.Montgomeryn toimitettujen päiväkirjojen osa 3 oli edelleen kiinnostavaa mutta surullistakin luettavaa lempikirjailijani elämästä. Englanniksi on ihanaa lukea.
   Katyn myöhempiä toimia olin vähän vierastanut pelätessäni vilkkaan päähenkilön olevan niin aikuismainen. Mutta kirjassa oli mukavia, vanhaa aikaa henkiviä kuvauksia 1800-luvun Euroopasta, jonne Katy vuodeksi matkusti. Ja pari ajatuksia herättävää lausettakin.
   Laura pitää pintansa oli nopealukuista ja kiehtovaa luettavaa Lauran lukiovuodesta ja ihmissuhteista. Tykkään erityisesti kirjan normaalista elämästä ja monipuolisista hahmoista.
   Hitler's Daughter oli hetkittäin hiukan tylsä, mutta sillä tavalla kuitenkin järkyttävä. Vaihtoehtoishistoriat...ne tuntuvat mielenkiintoisilta.
   Who is Malala Yousafzai? Lyhyt, kuvitettu elämänkerta sai kurkkuani kuristamaan. Mitä kaikkea maailmalla tapahtuukaan... ja miten epäitsekkäitä ja rohkeita jotkut, kuten Malala, voivatkaan olla.

Luin yhteensä 1689 sivua ja seitsemän kirjaa. Elokuussa moni kirjoista oli hyvä, mutta uutta lempparia ei löytynyt. Kuukauden aikana en oikein katsonut elokuvia enkä tv:täkään, olympialaisia katsoin lopulta joskus viimeisenä päivänä, ja tajusin lentopallo-ottelun olevan ihan viihdyttävääkin. Musiikkia kuuntelin paljon kootakseni kesän soittolistan; Naisten aakkosissa en taaskaan päässyt eteenpäin. Joku kuukausi kirin sitten toivottavasti. :)

 
Elokuun voisi jakaa tuhanteen eri tunnetilaan ja kolmeen eri "kauteen". Oli aika Suomessa, jolloin en halunnut matkustaa takaisin ulkomaille, jolloin käväisin Turussa ja olin vain ystävien kanssa. Oli aika palattuamme Kiinaan, jolloin toivoin ettei koulu alkaisi ikinä ja yritin keksiä tekemistä kotona. Sitten koulu alkoi, ei parhaalla mahdollisella tavalla, ja koin hetkiä ihan laidasta laitaan. 

Ja koska tiedän että rakastatte näitä listoja yhtä paljon kuin minä, niin elokuussa minä:

sain vihdoin hammasraudat, kirjoitin ennätysmäärän runoja, heräsin piirtämään mallista ja uin kolme kertaa vain yhden viikon aikana. Keinuin yössä, en halunnut palata ulkomaille ja sitten halusin jäädä tänne. Käytin omaa rahaa kahvilaan ja kynttilänpidikkeeseen. Stressasin ja unohdin stressin, itkin mutta nauroin katketakseni. Kaduin, unohdin ja muistin.

KK (kuukauden kysymys) kuuluu: Minkä vaikuttavan sitaatin/ajatelman/elämänohjeen löysitte elokuussa? Tai mikä sitaatti/ajatelma sopisi teidän elokuuhunne?

"Now we've got holes in our hearts
Yeah we've got holes in our lives
Well we've got holes, we've got holes
But we carry on"
-Passenger: Holes

Pienen elämän hippusia

En pidä koulusta, kun se jo parin viikon jälkeen valtaa illat vaatimuksillaan tehtävästä työstä.
 En pidä siitä, kun ystäväni tarvitsee kipeästi minua juttuseuraksi, ja kun vihdoin pääsen ja tarvitsen häntä, menemme ristiin. En pidä väsymyksestä joka tekee vain ärtyisäksi.
 En pidä vääryydestä joka on tapahtunut historiassa ja jonka tietää yhä tapahtuvan.
 En pidä toisistaan pahaa puhuvista, enkä epätietoisuudesta kenen puolelle asettua. Kuka on hyvis? Ehkä niitä ei olekaan.
 En pidä riitelevistä ajatuksista, toisen satuttamisesta ja edelleen epätietoisuudesta mitä tehdä. En pidä itsestäni kun en pysty olemaan rento, oma itseni, sosiaalinen, selkeä tai hyvä ihminen.

Pidän itsestäni, kun minua koskettavat asiat joille muut vain nauravat. Siitä että kiinnyn asioihin helposti ja olen herkkä.
 Pidän viisaista lauseista ja elämänohjeista, tarinoiden sitaateista ja melankolisten laulujen säkeistä. Pidän sielunsiskon kauniista viesteistä, kaverien kanssa nauramisesta.
 Pidän ajatuksesta etten ole syntynyt englanninkielisiin tai suurimpiin maihin, vaan pieneen Suomeen, jonka asukkaiden täytyy vain pärjätä maailmalla.
 Pidän Kiinassa asumisesta: vaikka viime vuosi oli vaikein eikä tunnu helpottavan, minua ilahduttavat kiinalaiset, jotka puhuvat vain kiinaa, erikoiset puut ja korkeat rakennukset ja vuoret kaukaisuudessa.
 Pidän kaupungin valoista ympärillä pimeydessä ja siitä tunnelmasta.
 Pidän lämmitettyjen bataattien syömisestä kadunreunassa, kun muut menevät hampurilaiselle; pidän seikkailusta ja muistorikkaista hetkistä. Rintaani pakahduttaa onnellisuus, kun vilkutan bussin ikkunasta kurttuiselle mummolle ja tämän kasvoille puhkeaa hymy.