Ystävyksiä Bloomsburysta

Vuonna 2021 luin sattumalta teoksia kolmelta naiskirjailijalta, jotka kaikki kuuluivat 1920-luvulla Bloomsburyn kirjalliseen ryhmään ja tunsivat toisensa hyvin. Kaksi heistä julkaisi 20-luvun modernismin aikaan, kolmas pari vuosikymmentä myöhemmin. Kaikki myös tematisoivat naisten kasvua ja seksuaalisuuden heräämistä niin poikia kuin tyttöjä kohtaan. Etenkin kaksi keskittyy nuoren tytön elämään, kaksi puolestaan sodan vaikutukseen. Heistä Virginia Woolf on nykyään edes nimenä jokaiselle tuttu, mutta myös Rosamond Lehmann ja Dorothy Strachey olivat etenkin aikanaan mutta myös edelleenkin tunnettuja. 

                                  ***

Mrs. Dalloway
Virginia Woolf
2000 (1925)

182 sivua

Oxford University Press

Mrs. Dalloway (suomennettu samannimisenä) kertoo yhdestä päivästä kahden ihmisen elämässä Lontoossa. Clarissa Dalloway on järjestämässä juhlia ja kiirehtii siksi paikasta toiseen. Päivän aikana hän myös tapaa vuosien jälkeen kaksi nuoruudenystävänsä ja pohtii entisiä tunteitaan heitä kohtaan. Septimus Smith puolestaan kärsii ensimmäisen maailmansodan traumoista niin että näkee hallusinaatioita ja syyttää itseään ystävänsä kuolemasta. Kumpikaan ei tapaa toisiaan kertaakaan, mutta heidän päivänsä kietoutuivat kuitenkin toisiinsa.

En ollut lukenut aiemmin Virginia Woolfia, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Jouduinkin pettymään: tämä yhdenpäivänromaani ei antanut minulle paljoakaan. Kieli ja kirjoitustyyli tajunnanvirtatekniikkoineen oli hyvin vaikeaselkoista, niin että minulla meni paljon ohi. Tälle jäi melkeinpä Goethen Faustkin toiseksi! Ikävä sanoa, mutta tämä lukukokemus oli huonoin näistä kolmesta kirjasta. 

Tämän vuoksi myös kirjan sanomaa oli vaikea ymmärtää. Kirja kuvasi ensimmäisen maailmansodan jälkeistä yhteiskuntaa, mutta syvälliset teemat jäivät minulle avoimiksi. Clarissan juhlien järjestämisstressi vaikutti ainakin minusta painottavan seurapiirielämän turhuutta. Septimuksen psyykkiset rajut ongelmat näyttivät sodan mielettömyyden - ja kuinka se oli vaikuttanut niin moneen mieleen. Clarissa mietti myös päivän aikana elämäänsä ja miksi oli nainut kenet oli. Nuoruudessaan hän oli ollut Peter Welshin silmäterä ja itse ihastunut ystäväänsä Sally Setoniin. Tuolloin kapinallinen Sally on nyt muuttunut täydelliseksi koti-äitiksi ja seurapiirien keskipisteeksi. Myös Septimuksen suhdetta asetoveriinsa voisi lukea romanttiseksi, minulla se kuitenkin meni hiukan ohi. Lisäksi Clarissan tyttären ystävyys opettajattarensa vaikutti joltain syvemmältä. Mrs. Dalloway onkin täynnä muisteluja mutta myös tragediaa - eräs äkkinäinen käänne hätkähdytti.

                       ***

Dusty Answer
Rosamond Lehmann

1950 (1927)

355 sivua

Chatto & Windus

Tämänkin kirjan tapahtumia on vaikea kuvailla, vaikka sen juoni on paljon eheämpi. Dusty Answer (suomeksi Elämänhurman häipyessä) kertoo lyhyesti sanottuna päähenkilön Judithin nuoruusvuosista. Judith kasvaa yksin maaseudulla yhdessä naapurin serkusten kanssa, jotka kiehtovat häntä vahvasti. Hiukan kömpelö Martin, enkelimäinen Charlie, kevytmielinen Mariella, kyyninen Julian ja etäinen Roddy tuovat jännitystä Judithin lapsuuteen, kunnes yhtäkkiä lähtevät. Vuosien jälkeen he tapaavat jälleen, mutta sota on jättänyt jälkensä kaikkiin, eikä vähiten siksi että Charlie on kuollut ja jättänyt Mariellalle pojan. Opiskellessaan Cambridgessa Judith tutustuu myös muihin tyttöihin, mutta ei saa serkuksia mielestään, etenkään Roddya. Saako hän ikinä ravittua kaipuutaan?

"Oh, what a dusty answer gets a soul/ When hot for certainties in this our life!" - George Meredith

Rosamond Lehmann ei ollut minulle tuiki tuntematon: vuosia sitten luin ja ihastuin hänen romaaniinsa Tanssiinkutsu (Invitation to the Waltz). Dusty Answer oli vieläkin selkeämpi kasvutarina ja sukeltaa syvemmälle. Vaikutuin kirjasta niin paljon että se oli yksi viime vuoden lempikirjojani.

Eniten minuun vaikutti Judithin kasvutarina, johon kuului etenkin rakkauden ja hyväksynnän etsintää. Judith pohtii vuorotellen tunteitaan jokaisen lapsuudenystävänsä kanssa, lähinnä siksi, että Roddy on hänen ulottumattomissaan. Lopulta hän on jollakin lailla valloittanut kaikki heistä muttei kuitenkaan ole saanut yhtäkään omakseen.

Kirja raottaa rohkeasti verhoa paitsi naisen seksuaalisuuden kehittymiseen mutta myös naisten kohteluun ja sukupuolirooleihin. Judith pelkää olevansa liian hävytön flirttaillessaan, ja hänen kokemattomuuttaan myös käytetään hyväksi. Tämän lisäksi romaani näyttää sodan aiheuttamat traumat etenkin Julianin katkeroituessa ja menettäessä elämänilonsa.

Kirjoitustyyli oli Virginia Woolfia selkeämpi ja kuitenkin niin kaunis ja runollinen, siinä oli jotain montgomerymaista, vaikkakin paljon rohkeampaa ja rikkonaisempaa. Vedellä on tärkeä yhteys naisen seksuaalisuuteen ja rakkauskohtauksiin: 

"The water shone mildly as it flowed. She scanned it up and down; it was deserted utterly, it was hers alone. She took off her few clothes and stepped in, dipping rapidly; and the water slipped over her breasts, round her shoulders, covering all her body. The chill water wounded her; her breath came shudderingly, in great gasps; but after a moment she started to swim vigorously down-stream. It was exquisite joy to be naked in the water's sharp clasp. In comparison, the happiness of swimming in a bathing suit was vulgar and contemptible. To swim by moonlight alone was a sacred and passionate mystery. The water was in love with her body. She gave herself to it with reluctance and it embraced her bitterly. She endured it, soon she desired it; she was in love with it." -s.53

Sisäoppilaitoksessa hän puolestaan ystävystyy Jenniferin kanssa, eikä heidänkään suhdetta tarvitse lukea vain platoniseksi. Kirjallisuuden professorini mukaan Judith ei kokemattomuudessaan tunnista tunteitaan eikä kypsempi Jennifer uskalla kertoa. Myös muita homoseksuaalisia suhteita kuvataan: Roddylla on ystävä, joka on "queer", ja myös Roddya kuvaillaan tällä sanalla, nähtävästi heilläkin on suhde. Jennifer kuitenkin edustaa Judithille jotain tavoiteltavaa ja kiehtovaa, ihan kuten naapurin nuoretkin. 20-luvun yliopistoelämä oli muuten mielenkiintoista luettavaa: tytöt kokoontuvat toistensa huoneisiin polttamaan ja juttelemaan, eivät saa kutsua poikia kylään ja ennen kaikkea kilpailevat toistensa huomiosta. Rumaksi kuvailtu köyhä Mabel toivoo häkellyttävän samalla tavalla Judithilta erityisyyttä ystävyyttä ja joutuu puolestaan tämän hylkäämäksi (tyttöjen piirit ovat julmia!). Kaikessa kuvastuvatkin yksipuoleisten tai epätasapainoisten tunteiden loputtomat ketjut.

"Meanwhile, there was Jennifer to be loved with a bitter maternal love, because she was afraid. And because, some day, she might be gone. For Jennifer said "I love you" and fled away. You cried "Come back!" and she heard and returned in anguish, clasping you close but dreading your dependance. One day when you most needed her, she might run away out of earshot, and never come back.

   But there was value in impermanence, in insecurity; it meant an ache and quickening, a perpetual birth; it meant you could never drift into complacence and acceptance and grow old." -s.152-153

Kirja raottaa psykologisen taitavasti eri hahmojen luonteita. Etenkin Judithin luonne ja kasvukertomus on kerrottu erittäin hyvin. Judithilla on vilkas mielikuvitus ja syvälliset ajatukset, mutta samalla hän on hyvin epävarma itsestään ja hakee siksi hyväksyntää kiehtovina pitämiltään ihmisiltä. Hän huolehtii koko ajan puhuvansa tylsästi ja joutuu valikoimaan, mitkä rikkaista tai ahnaista ajatuksistaan uskaltaa paljastaa tulematta naurunalaiseksi. Sillä Judith pelkää sitä mitä niin moni muukin: tulevansa toisten hylkäämäksi. Hän joutuu silti kerta toisensa jälkeen pettymään ja huomaamaan riippuvaisuutensa toisista. Jokaisessa tarinan osassa hän menettää jonkun läheisensä ja lopulta oppii elämään sen kanssa. Loppu on samaan aikaan hiukan karu ja kyyninen mutta myös toiveikas Judithin ottaessa lopulta askeleen itsenäisyyttään kohti. Hän on vihdoin kasvamassa aikuiseksi.

"If only the moment could stay fixed, if their strange and houghtful faces could enclose her safely for ever in their trance of contentment, if she could be able to want nothing from them beyond a share of their impassioned peace: if only these things could be, they would be best. For a moment they seemed possible; for a moment she achieved a summit and clung briefly to it, tasting the cool taste of no desire. But it would not do: it was the taste of being old and past wanting people, - past wanting Roddy who already tasted so sharply and sweetly that she must have more of him and more of him; and whose presence in the circle made collective indifference a pretence too bleak to strive for." -s.98-99

Romaanin keskiössä on myös ajatus, ettei ketään voi lopultakaan koskaan tuntea tai omistaa täysin. Vähitellen Judithkin oppii asettamaan maskin kasvoillensa ja olemaan paljastamatta ajatuksiaan. Onko epävarmuuden piilottaminen askel kohti aikuisuutta, tuoko sen näyttäminen todella pelkkää harmia? 

"Whatever had disturbed Mariella's face then, it had not been happiness. The other faces, even Roddy's, had unaccountably become blurred in the mist; but Mariella's came back again and again, as if to stress the significance of its momentary defenselessness; as if, could it only be solved, there, in a flash, would be the whole clue to Mariella." -s.100

                                               ***

Olivia
Dorothey Strachey

2008 (1949)

109 sivua

Vintage Books London

Olivia (suomennettu v. 1950 samannimisenä) kertoo Dusty Answerin tavoin sisäoppilaitoksesta ja nuoren tytön seksuaalisuuden heräämisestä. Olivia ihastuu koulunsa johtajattareen, jolta saa erityiskohtelua. Koulun kulisseissa kuitenkin kuohuu, ja lukukausi päättyy tragediaan, minkä jälkeen mikään ei ole entisensä. 

Mrs. Dallowayn lailla Oliviakaan ei antanut minulle sitä mitä olin odottanut, vaikka pidin siitä enemmän. Kirja ei keskittynyt oikein muuhun kuin Olivian väleihin opettajattarensa kanssa. Se oli myös kirjoitettu vanhahtavan teatraalisesti, niin että sain vanhan ajan elokuvien teatraalisen vaikutelman. En myöskään ihan pystynyt samastumaan Olivian opettajaihastukseen tai heidän dialogeihinsa. Henkilökunnan sisäiset välit ja juonittelut johtivat lopulta tragediaan, joka veti vertoja Mrs. Dallowaylle. 

"None of my doubts were ever solved with any certainty. I still sometimes puzzle over them. I am still constantly baffled. Psychological or material objections seem to block the way to every dolution, and yet the solution, we know, exists: it is there, like a lost jewel, close at hand perhaps, if only some power would give us eyes to see it." -s.88-89

1800-luvun loppuun sijoittuvaan tarinaan mahtui kuitenkin mielenkiintoisia yksityiskohtia: Olivian perhe on ateistinen, ja hän käy ensin uskonnollista alkeiskoulua sillä ehdolla ettei häntä yritetä käännyttää. Tyttökoulu puolestaan on kansainvälinen ja sitä pitää kaksi yhdessä asuvaa naista. Sekä opettajat että oppilaat ovat jommankumman suosikkeja ja jopa kielivalinnatkin - italia ja saksa - tehdään heidän mukaansa. Kun Mlle Cara kutsuu oppilaitaan kahville, Mlle Julie vie suosikkejaan Pariisiin taidenäyttelyihin, nähtävyyksiin ja teatteriin.

Kirjaan mahtuu myös useita erilaisia rakkauden tunteita, jotka pitää hiukan lukea rivien välistä. Millainen suhde Mlle Juliella ja Caralla on toisiinsa? Millaiset välit ovat Mlle Juliella ja hänelle uskollisella italianopettajalla, "Signorinalla"? Entä saksanopettaja Frau Riesenerillä ja Mlle Caralla? Myös muut oppilaat ihailevat ja rakastavat kuka ketäkin opettajaa, mutta Olivian ihastuminen vaikuttaa olevan vahvempaa ja intohimoisempaa. Mlle Juliehin ihastuminen vaikuttaa hänen seksuaalisuuden heräämiseensä, mitä kuvaillaan varsin rohkeasti tuon ajan kirjaksi. Kuitenkin Mlle Julien tunteet vaikuttavat monitukintaisilta, ja koko suhde on hiukan toksinen, varsinkin kun Mlle Juliella on muitakin suosikkeja.

"It was to me she was reading. I knew it. Yes, I understood, but no one else did. Once more that sense of profound intimacy, that communion beyond the power of words or caresses to bestow, gathered me to her heart. I was with her, beside her, for ever close to her, in that infinitely lovely, infinitely distant star, which shed its mingled rays of sorrow, affection and renouncement on the dark cold world below." -s.80

Olivia on julkaistu anonyymisti samalla kirjailijanimellä vuonna 1949, ja 1951 elokuvan käsikirjoituksen teki Colette. Yhteydet Bloomsburyn ryhmään huomaa siinä, kuinka kirja on omistettu Virginia Woolfille, ja ranskankielisen teoksen alkusanat ovat Rosamond Lehmannin kirjoittamat. Strathey oli muuten kirjoittanut teoksen jo 30-luvulla, mutta oli saanut ystävältään tyrmäävän vastaanoton. 

Kirja kuvailee tapahtumia vuosien jälkeen, ja kirjailija kertookin alkusanoissa sen perustuvan osittain tositapahtumiin: "The eyes who would have understood are closed. And besides, it is not my soul but that of a far away little girl of sixteen. One more oblation to the gods! May they grant me not to have profaned a rare and beautiful memory!" Hän mainitsee myös pelänneensä tunteidensa tulevan pilkatuksi vain tavallisena koulutytön ihastuksena. Miksi Virginia Woolf ja Rosamond Lehmann uskalsivat kirjoittaa aiheesta jo vuosikymmeniä aiemmin? Ehkä koska heillä se ei ollut tarinassa pääosassa? Ehkä opettajaan ihastuminen rikkoo vielä enemmän kirjoittamattomia tabuja? 

Täältä löytyy lisää pohdintoja.

***

Yllämainittujen yhtäläisyyksien lisäksi on vielä jotain mikä yhdistää kaikkia kirjoja: jokainen päättyy enemmän tai vähemmän traagisesti.

Mrs. Dalloway sopii viime vuoden HelMet-lukuhaasteen kohtaan 8. Kirja jossa maailma on muutoksessa, sekä henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni Lontoolla. Dusty Answer ja Olivia sopivat HelMet-lukuhaasteen kohtiin 47. ja 48 "Kaksi kirjaa jotka kertovat samasta aiheesta".