maanantai 21. maaliskuuta 2022

Robin Talley: Our own private universe

Kiinnostus heräsi: saman kirjailijan Pulp, yksi viime vuoden suosikeistani


Our own private universe
Robin Talley
2017
373 sivua
HarperCollins

15-vuotias Aki on saapunut pastori-isänsä, parhaan ystävänsä Lorin ja muiden seurakuntanuorten kanssa Meksikoon kesäksi vapaaehtoistöihin. Lori ja Aki päättävät kesän aikana molemmat kokea kevyen kesäromanssin. Etenkin Aki haluaa testata hypoteesiaan biseksuaalisuudestaan käytännössä, vaikkei olekaan kertonut perheelleen asiasta. Leirillä Aki tutustuu heti ensimmäisenä iltana Christaan, joka kertoo olevansa tauolla suhteestaan poikaystäväänsä kesän ajaksi, ja he alkavat tapailla salassa. Mutta riittääkö Akille pelkkä kesäromanssi? Voiko hän lopun ikäänsä valehdella Christalle ja perheelleen?

Our own private universe käsitteli monia aiheita, eniten juuri biseksuaalisuutta. Akin pohtimista oli mielenkiintoista seurata: hän miettii missä menee bin ja lesbon ero tai minkä ikäisenä kuuluu "tuntea" identiteettinsä (vastaus: kuka on lopultakaan täysin valmis?) Kirja kuvaili muuten seksiä todella rohkeasti, ja positiivista oli myös seksivalistus. Välillä se tosin äityi liiankin läpinäkyvän valistavaksi, mutta ainakin suuseksisuojien ja kertakäyttöhansikkaiden käyttö tuli nyt tutuksi!

Oli myös hienoa miten päähenkilö havahtui Meksikossa muiden auttamiseen ja nuorten vaikuttamiseen ja jopa järjesti väittelytilaisuuden. En itse ensin ajatellut sitä vääränä, että valkoiset kristilliset jäsenet tulivat auttamaan köyhää meksikolaista kristittyä kylää, mutta kriittisesti ajateltuna tästä voi löytää myös epäkohtia. (Esimerkiksi tämä artikkeli selitti minulle, kuinka lyhyet vapaaehtoistyöleirit eivät yleensä auta kohdemaita vaan pikemminkin innokkaita auttajia itseään.) Akin leirilläkin lähinnä maalailtiin kirkon seiniä, mutta Aki kuitenkin huomasi kylän puutteelliseen terveydenhuollon ja alkoi kamppailemaan epäkohtia vastaan. Täytyy sanoa, että elämästä Meksikosta ja kulttuurista olisin lukenut mieluusti enemmänkin. Nyt se rajoittui siihen, kuinka päähenkilö yritti puhua hiukan espanjaa ja voitti nirsoilunsa papuriisiä kohtaan. Kirjaa on kritisoitu myös siksi että Aki on tummaihoinen, toisin kuin kirjailija itse, mutta en itse nähnyt kirjassa suoria ongelmia. Rasismia olisi voinut käsitellä enemmänkin. Ehkä joku BIPOC-lukija osaisi kertoa oman näkökulmansa asiaan.

Yleensä uskontoa käsitellään LGBT+ -kirjoissa negatiivisesti (syystäkin), mutta tässä kirjassa sen läsnäolo oli sangen neutraalia. Toisaalta Akin kirkko oli suhteellisen suvaitsevainen ja esimerkiksi samansukupuolista avioliittoa kohtaan oli mielipiteitä puolin ja toisin. Akin ja Christan omaa uskonnollisuutta ei käsitelty, ja sain kuvan, että he hengailivat seurakuntanuorissa lähinnä uskonnollisten perheidensä vuoksi. Kuitenkaan näidenkään uskonnollisuutta ei käsitelty, eikä kirjassa muutenkaan ollut yhtään puhetta kristinuskon opeista, mikä oli ehkä hiukan epäuskottavaa. Toisaalta kaapista ulostulo oli isona aiheena ja Christalle suuri este juurikin patakonservatiivisten vanhempien tähden. Christan ja Akin perhetilanteet olivat osittain samankaltaiset mutta kuitenkin hyvin erilaiset.

"We were good kids. Preacher's kids.
   Kids like us didn't have secrets. Kids like us knew better.
   Girls like me smiled politely and always did the right thing. Girls like me definitely didn't sneak away at night to do things that would crush their fathers.
   And if they did, girls like me knew how to keep it to themselves." -s.129

Totuuden piilottelu oli kirjassa suuressa osassa, sillä milteinpä jokainen hahmo jätti asioita kertomatta tai valehteli suoraan. Osa näistä oli ymmärrettäviä, mutta en oikein tajunnut, miksei Aki voinut paljastaa Christalle edes lempikappalettaan. Näistä pohdinnoista huolimatta Our own private universe oli kuitenkin hyvin mukavaa luettavaa. Ihan Pulpin tasolle se ei noussut, mutta arvostan sitä silti.

"But maybe no one knew that much. Maybe everyone was making it up as they went along, the same as me." -s. 232

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan, Queer-haasteen kohtaan Identiteetin etsintä, YA-haasteen kohtaan Moninainen YA-kirja, ja henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni Marylandin osavaltiolla (josta Aki on kotoisin).

tiistai 15. maaliskuuta 2022

Kristina Aamand: Wenn Worte meine Waffe wären

Kiinnostus heräsi: löytyi kirjaston katalogista 


Wenn Worte meine Waffe wären
Kristina Aamand
2018 
For enden af din pegefinger (2016)
Ulrike Brauns
271 sivua
Dressler Verlag

Sheherazade on kasvanut Tanskassa uskonnollisessa arabialaisessa muslimiyhteisössä, jossa tytölle tärkeintä on olla erottumatta joukosta ja päästä hyviin naimisiin vanhempien valitseman miehen kanssa. Koulussa Sheherazade joutuu lakkaamatta kuulemaan huomautuksia huivistaan ja stereotypioita muslimeista. Hänen isänsäkin katsoo televisiosta pelkkiä sotauutisia ja joutuu lopulta sairaalaan. Sairaalassa Sheherazade tapaa Thean eikä saa tätä enää mielestään. Uskaltaako Sheherazade kyseenalaistaa yhteisönsä normit ja löytääkö hän tasapainon omassa elämässään?

"Ich begutachte mich. 
   Große braune Augen, lange Wimpern, weiche Lippen und schön geformte Brauen. Ich ziehe die Nadeln aus dem Kopftuch, nehme es ab, löse das Zopfgummi, sodass mir das Haar über die Schultern fällt. Sie ist es, die Thea sieht. Sie, die nackt unter der warmen Decke in der teuren Wohnung in Østerbro lag. Ich betrachte mein Spiegelbild, schaue dem Mädchen in die Augen, das auf Thea steht. Ich fasse die Haare wieder zusammen, mache sie mit dem Gummi auf dem Kopf fest und binde das Kopftuch darüber. Jetzt erkenne ich sie wieder. Sheherazade, die fromme Tochter von Amal und Jamil Jenin."

"Tarkastelen itseäni.
   Suuret ruskeat silmät, pitkät ripset, pehmeät huulet ja kauniisti muotoutuneet kulmakarvat. Vedän neulat huivistani, riisun sen ja otan hiuslenkin pois, niin että hiukseni valahtavat olkapäiden yli. Hän on se, joka näkee Thean. Hän, joka makasi alastomana lämpimän peiton alla kalliissa asunnossa Østerbrossa. Tarkastelen peilikuvaani, katson silmiin sitä tyttöä, joka on ihastunut Theaan. Kerään hiukset taas yhteen, kiinnitän ne hiuslenkillä tiukasti ja sidon huivin niiden päälle. Nyt tunnistan hänet taas. Sheherazade, Amal ja Jamil Jeninin siveellinen tytär." -s.162-163

Wenn Worte meine Waffe wären (tanskaksi For enden af din pegefinger, ruotsiksi Under ditt finger) oli osittain tavanomainen kasvukertomus mutta jotenkin se myös yllätti. Sheherazade on jumissa kotikulttuurinsa moraalikäsitysten ja velvollisuuksien sekä oman identiteettinsä välissä. Lisäksi hän myös joutuu kamppailemaan sekä stereotyyppien että niiden osittaisen toteutumisen kanssa. Tästä olenkin puhunut viime aikoina ystävien kanssa, kuinka stereotypiat ovat kyllä osittain totta, muttei niitä saa yleistää ja kohdella kaikkia niiden perusteella. Ensin pitää tutustua ihmiseen itseensä.

Vaikka own voice -näkökulma ei minusta pitäisi aina olla itsestäänselvyys, oli se kuitenkin sopiva tässä kirjassa, joka käsitteli näin arkaa aihetta. Kirja kritisoi voimakkaasti muslimiyhteisöjä ja niiden vaikenemista. Tietysti voisi myös kysyä miksi kantaeurooppalainen ei saisi kirjoittaa samasta aiheesta, mutta on hyvä että itsekin joku yhteisöön kuuluva ja sen paremmin tunteva nostaa äänensä kuuluviin ja vaatii muutosta. (Tosin jos oikein rautalangasta vääntää voi kysyä kuka sitten lasketaan yhteisöön tai marginaaliin kuuluvaksi, missä kulkee raja?)

Kirja oli myös yllättävän synkkä eikä tätä voi ihan nuorimmille suositella. Varsinkin Sheherazaden ystävän tarina on traaginen ja kertoi paljon yhteisöjä ympäröivästä hiljaisuudesta ja häpeän pelosta. Yhtään normista poikkeamista ei suvaita, sillä se tietäisi häpeää koko perheelle, ei pelkästään yksilölle. Tämä valoittui kirjassa hyvin ja mietin että aika samanlaista Euroopassakin on tainnut ennen olla. (Ja joissain perheissä yhä nykyäänkin!) Kun tämän ymmärtää, on paljon helpompi ymmärtää erilaisuuden pelkoa. Sen muuttaminen on sitten toinen asia.

"Am liebsten würde ich Thea erzählen, dass es in Parkerne von Vorteil ist, Hidschab zu tragen. Wenn ich bedeckt bin, ruft mir kein Mann auf der Straße hinterher. Alle nehmen mich als anständiges Mädchen wahr. Ein anständiges Mädchen fliegt unterm Radar. Je heller du strahlst, desto mehr Augen richten sich auf dich."

"Mieluiten kertoisin Thealle, että Parkernessa on eduksi pukeutua hijabiin. Hunnutettuna kukaan mies ei huuda perääni kadulla. Kaikki pitävät minua säädyllisenä tyttönä. Säädyllinen tyttö ei pistä silmään. Mitä kirkkaammin hehkut, sitä useammat silmät kohdistuvat sinuun." -s.118

Samaten kävi ilmi, etteivät muualta tulleet ihmiset eivät aiemmin välttämättä ole olleet konservatiivisia tai uskonnollisia, mutta takertuvat selviytyäkseen perinteisiin ja yhteisön sääntöihin uudessa vieraassa maassa. Sheherazadelle tuli yllätyksenä, miten hänen äitinsä ei ollut nuorena seurannut pukeutumissääntöjä tai alkoholikieltoa. Tämä kertookin integraation ja uuden kotimaan arvoihin ja ihmisiin tutustumisen merkityksestä. 

Oli tosin ehkä ristiriitaista, miten päähenkilö ensin puolusti stereotypioita vastaan ja sanoi pitävänsä huivia vapaaehtoisesti, mutta lopulta jätti sen kuitenkin pois. Goodreadsissa on myös kysytty miksi juuri kantatanskalainen Thea saa Sheherazaden mielen muuttumaan. Tosin eipä tällä muitakaan esikuvia ollut lähipiirissä. Muutenkin kirjassa olisi ehkä voinut näyttää enemmän erilaisia maahanmuuttajataustaisia. Eräs hahmo oli kyllä suvaitsevainen, mutta se tuli aika puun takaa.

Sheherazade saa voimaa "zineistä", itse kirjoittamistaan ja kuvittamistaan leikekirjoista/lehtisistä, jotka esiintyvät myös Ellen Wittlingerin nuortenkirjassa Hard love. Lopulta sanojen mahti antavat hänelle tien vaikuttaa ja voimaantua.

"Papa nennt mich seinen Pfeil in die Zukunft. Er sagt "Sheherazade, du sollst viele Kinder bekommen. Massen von Kindern. Jedes Mal, wenn ein Kind im Krieg getötet wird, kommt eine neue Seele auf die Welt. Das Leben soll über den Tod siegen. Die Liebe über den Hass. Und du sollst schreiben. Über alles, was du siehst und erlebst. Du sollst die Welt mit deinen Worten verändern.""

"Isä kutsuu minua tulevaisuuden nuolekseen. Hän sanoo "Sheherazade, sinun täytyy hankkia paljon lapsia. Kukkuroittain lapsia. Joka kerta kun joku lapsi tapetaan sodassa, tulee uusi sielu maailmaan. Elämän täytyy voittaa kuolema. Rakkauden viha. Ja sinun täytyy kirjoittaa. Kaikesta mitä näet ja koet. Sinun täytyy muuttaa maailmaa sanoillasi."" -s.33-34

Kirja sopii vuoden 2021 HelMet-lukuhaasteen kohtaan 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan.

lauantai 12. maaliskuuta 2022

Helmikuussa tanssahtelin kadulla kuin kesäillassa

Helmikuussa luin neljä kirjaa ja 1141 sivua:

1. E. Lockhart: The disreputable history of Frankie Landau-Banks (345s)
2. Robin Talley: Our own private universe (373s)
3. Cho Nam-Joo: Kim Jiyoung, geboren 1982 (208s)
4. Gloria Whelan: Die kleinen Revolten der Rosy James (215s)

The disreputable history of Frankie Landau-Banks oli todella oivaltava kirja yhteiskunnan piileviä seksistisistä rakenteista, joita on hyvin vaikea havaita, kun näennäisesti kaikki on hyvin. Sisäoppilaitokseen ja pilojen tekemiseen keskittyvää romaania oli koukuttavaa lukea.

Our own private universe puolestaan kertoi kiinnostavasti kahden tytön ihastumisesta kirkon vapaaehtoistyöleirillä Meksikossa. Biseksuaalisuutta pohdittiin monipuolisesti, samoin kaapista ulostuloa, ja päähenkilö havahtui auttamiseen ja nuoren vaikuttamiseen. Meksikolaista kulttuuria olisi voinut kuvata enemmänkin.

Kim Jiyoung, geboren 1982 (Kim Jiyoung, born 1982) taas kuvasi eteläkorealaisen naisen elämää ja jokaisessa mutkassa piilevää suoraa tai epäsuoraa syrjintää. Tämä kirja kuvasi epäkohtia vielä Frankie Landau-Banksia suoremmin eikä keskittynyt oikeastaan muihin asioihin. Välillä mietin oliko kirja oikeastaan romaani vai fiktiivinen elämäkerta, sillä siinä oli jopa lähdeviitteitä. Opin siitä silti kuitenkin lisää seksistisen syrjinnän muodoista, jotka koskevat joko Etelä-Koreaa tai laajemmin länsimaitakin.

Die kleinen Revolten der Rosy James (Small acts of amazing courage) kertoi siirtomaa-ajan Intiassa asuvasta brittiläistytöstä joka alkaa pitää intialaisten puolia ja tukee näiden itsenäisyyspyrkimyksiä. Huomaan kyllä kasvaneeni jo ulos tämänkaltaisista (esi-)teiniromaaneista, sillä Rosyn seikkailut milloin minkäkin koleraepidemian uhrien auttajana tai intialaisten oikeuksien puolestapuhujana tuntuivat aika epärealistisilta ja loppuratkaisut ennalta-arvattavilta. Muistaakseni pidin Gloria Whelanin Chu Ju's Housesta hiukan enemmän, sillä tämä taisi näyttää paikallista elämäntapaa vähän tarkemmin ja kieli oli kauniimpaa. Tai sitten saksannos ei onnistunut tavoittamaan alkuperäiskielen tunnelmaa? Oli kuitenkin ihan mielenkiintoista lukea asuinmaahansa kiintyneestä nuoresta siirtomaa-aikaan. Rosy ei nimittäin tuntenut itseään kotoisaksi harmaassa Englannissa vaan juurikin värikkäässä Intiassa.





Anonymously Yours (2021) oli yllättävän kiva meksikolainen teinielokuva, jossa vaihtelua toi kahden teinin ihastuminen toisiinsa samaan aikaan sekä anonyymeina tekstarien välityksellä että koulussa. Siinä ei ollut mitään yllättävää juonikäännettä mutta idea oli mielenkiintoinen.

Kiss me Kosher (2020) oli hyvin omaperäinen kertoessaan saksalaisen ja Israelin juutalaisen naisen suhteesta, varsinkin kun israelilainen perhe kyllä hyväksyi lesbosuhteen mutteivat naisen saksalaista taustaa! Tähän mahtui paljon humoristisesti sävytettyä syvällistä ja nurinkuristakin pohdintaa ennakkoluuloista ja kollektiivisen syyllisyyden tunteesta. Elokuva herättikin paljon ajatuksia. 

A Summer in La Goulette (1996) oli vanhahko elokuva eri uskontokuntien elämästä 60-luvun Tunisiassa ja kolmesta ystävästä jotka päättävät menettää neitsyytensä samana päivänä. Valitettavasti elokuvan juoni oli aika sekava, niin etten päässyt kärryille sen tapahtumista enkä eri hahmoistakaan, jotka valkokankaalla vilisivät. En myöskään tuntenut ollenkaan historiallisia taustoja, joten ymmärsin vatsa tuon Hesarin vanhan arvostelun luettuani, että harmoninen yhteiselo tosiaan päättyi lopullisesti tuon kesän jälkeen. Se antaa komedialle aika vakavat raamit. 60-luvun rannikkoelämää oli mielenkiintoista seurata, samoin oli iloinen yllätys nähdä Vaaleanpunaisesta pantterista tuttu kuvankaunis Claudia Cardinale esittämässä omaa itseään palaamassa kotikaupunkiinsa. Tosin 60-luvulle sijoittuvassa elokuvassa hänen olisi kuulunut olla kolmekymppinen eikä kuusikumppinen. :D


Helmikuukin oli osittain henkisesti rankka, mutta onneksi kivoja asioita tapahtui kaikesta huolimatta. Kävin kuuntelemassa Finlandiaa konsertissa, lukumaratoonasin, kävin thaimaalaisessa ja kreikkalaisessa ravintolassa sekä leivoin itse Runebergin torttuja ja laskiaispullia (kumpikaan ei onnistunut ihan täydellisesti mutta ainakin kavereille kelpasi!). Etenkin pienen vaelluksen tekeminen kevättä orastavassa metsässä helpotti oloa ja luin myös enemmän kuin normaalisti. Niin ja kävin Mainzissa viikonloppureissulla tapaamassa ystävääni. Mainz oli kaunis pieni kaupunki Reinin varrella.


Tuhatvuotias St. Martinin tuomiokirkko

Rein

Aikanaan suurin roomalainen teatteri Alppien pohjoispuolella

Flammkuchen - saksalainen pitsa

Helmikuussa olikin samaan aikaan syksyinen ja keväinen ilma: krookukset kukkivat, linnut lauloivat, myrskysi, aurinko paistoi, oli vuoroin kylmä ja hiukan lämpimämpi. Eräänä erityisen lämpimänä iltana osuin kaverieni kanssa pieneen katukonserttiin ja jäimme tanssimaan muiden kanssa keskelle sivukatua. Tästä jäi ihana spontaani ja yhteisöllinen muisto. 

KK: Mikä toi teille lohtua helmikuussa?