Nina LaCour: Everything leads to you (Pride 2022)

Kiinnostus heräsi: Nina LaCourin toinen romaani Välimatkoja (We are okay)

Everything leads to you

Nina LaCour

2014

Penguin Group

307 sivua

Vasta high schoolista valmistuva Emi työskentelee jo Hollywoodin filmiteollisuudessa - harjoittelijana lavastuksesssa. Hänen tulevaisuudenmahdollisuutensa näyttävät hyviltä kunhan hän vain jaksaisi olla kuuliainen lavastajapomolleen, jolla on viimeinen sana. Emi on myös hiljattain eronnut jälleen tyttöystävänsä Morganin kanssa, jonka kanssa hän oli jo viisi kertaa palannut yhteen. Yllättäen hän löytää legendaarisen villin lännen näyttelijän jäämistöistä kirjeen, joka on kirjoitettu tämän avioliiton ulkopuoleiselle tyttärelle. Emi tempautuu parhaan ystävänsä Charlotten kanssa huimaan mysteeriin, jonka seurauksena hän tutustuu Avaan. Ava on valovoimainen ja melkein kuin toisesta maailmasta kuin Emi - onko kaikki johtanut heidän tapaamiseen?

Everything leads to you -romaanissa lavastus ja filmiteollisuus ovat koko ajan tarinan keskiössä. Minulle aukeni ihan uusi puoli elokuvien tekemisessä: lavastaja (production designer) suunnittelee ja hankkii lavastusta elokuvien kohtauksiin, esimerkiksi huonekaluja ja koristeita. Emi on päätynyt harjoittelijaksi veljensä kautta, joka puolestaan etsii sopivia tapahtumapaikkoja elokuviin, ja vaikuttaa olevan ilmiömäisen taitava. En kyllä tiedä miten Emi ehti samalla lukea ylioppilaskokeisiinsa ja kuinka todennäköisesti näin nuori ja kokematon pääsisi tällaiseen työhön. Toisaalta Emin pomon sana määrää viime kädessä, mikä aiheuttaa konflikteja, mutta tästäkin opitaan. Muutenkin kuvailtiin hiukan elokuvientekoprosessia. Emin mukaan myös filmiteollisuudessa työskentely hälventää elokuvien epärealistista taikaa.

"This is what I love about production designing. The writers imagine the story, tell us where people are and what they do and say. The actors embody the characters, give them faces and voices. The directors and producers transform an idea into something real. But the art department, we do the rest. When you see their rooms and you discover that they love a certain band, or that they collect seashells or hang their clothes with equal space between each perfectly ironed shirt or have stacks of papers on their desks or a week's worth of dirty dishes in the sink and bras strewn over brass doorknobs - all of that is us." -s.103

Itse tarina oli sujuvaa luettavaa ja mysteeri todella kutkuttava. Tietysti mukana oli myös rakkaustarina, mutta sitä ennen hiukan toksinen ihmissuhde Emin ja Morganin välillä, joka selvisi mukavasti. LGBT+ -teema oli muuten kivan vaivihkaa mukana tarinassa: Emi ei paljon pohtinut identiteettiään, mutta Ava oli kokenut syrjintää, mikä tuli Emille (kuten minullekin) yllätyksenä. Lisäksi kirjassa sivuttiin myös etuoikeutettua asemaa, onhan Emi saanut työnsä taitojensa lisäksi melkein tarjottimella.

Kuitenkaan kirja ei minusta yltänyt salaperäisyyttä ja runollisuutta huokuneen Välimatkoja -romaanin tasolle. Emin elämästä ja harrastuksista ei kerrottu paljon ja hän jäi aika yksiulotteiseksi hahmoksi, joka vain toimi lavastajana. Lisäksi tarina oli, kuten nimikin sanoo, hiukan liian kohtalonomainen, vaikka painottikin, etteivät elokuvat näytä realistista puolta elämässä. Kannessa oli myös pieni kuvitusvirhe, sillä Emillä oli tummahko iho ja Avalla punaiset hiukset.

"We love films because they make us feel something. They speak to our desires, which are never small. They allow us to escape and to dream and to gaze into eyes that are impossibly beautiful and huge. they fill us with longing.

   But also.

   They tell us to remember; they remind us of life. Remember, they say, how much it hurts to have your heart broken. Remember about death and suffering and the complexities of living. Remember what it is to love someone. Remember how it is to be loved. Remember what you feel in this moment. Remember this. Remember this." -s. 305

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 16. "Kirjan luvuilla on nimet", Pride22-lukuhaasteeseen sekä henkilökohtaisiin Kaupunki- ja Amerikkaa tutkimassa -haasteisiin Los Angelesilla ja Kalifornialla.

Katie Heaney: Would you rather? (Pride 2022)

Kiinnostus heräsi: Instagram (?), joululahjaksi pyydetty

Would you rather? A memoir of growing up and coming out

Katie Heaney

2018

235 sivua

Random House

"If you, too, are a person who has ever found herself Googling something like "is it normal if you've never had a relationship" or "can someone realize they're queer when they're kind of old" or "oldest living virgin", if you have ever wondered if it's normal not to feel normal - this one's for you.

xo, Katie"

Miltä tuntuu elää 25 vuotta sinkkuna ja tajuta sitten pitävänsäkin naisista? Vuonna 2014 Katie Heaney oli julkaissut muistelmansa "Never have I ever", jossa hän pohti ongelmaansa löytää parisuhdetta ja ylipäätänsä romanttisen rakkauden asemaa yhteiskunnassa. Neljä vuotta myöhemmin ilmestyi "Would you rather?", joka tarjoaa yhden syyn Katien "ikisinkkuudelle" - hän oli etsinyt väärästä paikasta. 

Oikeastaan tarina ei ole ihan näin simppeli. Katie oli kyllä ihastunut aiemmin poikiin, mutta ei tuntenut heitä suudellessa mitään erityistä ja lisäksi jokainen ehti häippästä ennen potentiaalisen suhteen alkua. Ensimmäisen kerran tyttöihin ihastuminen kävi hänen mielessään vaihdossa L-koodin äärellä, seuraavan kerran yliopistossa hänen tuntiessaan jotain tyttöjä kohtaan. Kuitenkin asia katosi vuosiksi, kunnes hän lopulta alkoi uudelleen ajatella asiaa. Kaikki loksahtaa nopeasti paikalleen, ja yhtäkkiä Katie kääntää katseensa miehistä naisiin. 

"All this time, almost all the way to thirty, I thought dating dread was normal. Everybody I know (and everyone I don't) complains about dating. It's supposed to suck. It's supposed to be agony. You're supposed to feel miserable on most of the first dates you go on, because most people are boring or bad for you. I asked my therapist: Doesn't everyone feel that way? "Not really," she said. Nervousness was normal; thread, though: that was different. Dread is for dentist appointments. Spring cleaning. Family reunions, if you can't or don't drink. Things you do not want to do but must do anyway." -s.65

Katien elämänkaari on mielenkiintoisesti ja sujuvasti kuvattu: kirjassa kuvataan Katien opiskeluvuosia, ensimmäisen kirjan kirjoittamisprosessia, lentopelon voittamista, feminismiajattelun kehittymistä sekä New Yorkiin muuttoa. Esimerkiksi Minnesotan ja New Yorkin eroja sivutaan: "[...] I found their smugness incredibly obnoxious. Obnoxious, despite the fact that the only real difference between New York City pride and Minnesota pride is that the former has three million more people and all of the pop culture backing it." (s.34)

Juuri New Yorkissa Katie alkaakin kiinnostua pääasiassa tytöistä ja päättää kokeilla deittisovellusta. Ja jo ensimmäisen naisen kohdalla tärppää...

"Never before in my life had I made anything resembling "the first move". I was always too nervous, I thought, and too afraid of being rejected. But that night, I realized that wasn't quite it. I was nervous to text Lydia, and also afraid of being rejected, but my desire to talk to her again, as soon as possible, outweighed those fears. So while I stood in my kitchen shoving graham crackers into my face, because we hadn't eaten dinner and I was starving and a little dizzy, I talked to Chiara about what I should say. She suggested I say what she'd texted to Mark (the man she'd eventually marry) after their first date: "Mark! I think you're great. Thanks for the fun night." It's simple and direct, she explained. It says you're interested in them without having to explicitly say you want to see them again. I knew she was right, so I texted Lydia, slowly and carefully: "Lydia! I think you're great. Thanks for the fun night." Then I waited a truly agonizing six minutes, during which time Chiara repeatedly talked me off the ledge. And then Lydia wrote back and asked if I'd want to hang out again. I was so happy all I sent in return was "DUH."" -s.80

Oli mukavaa lukea itsensäetsimistarinaa, joka ei etene samalla tavalla kuin lähes jokainen kaapistaulostulokertomus. Samastuin itse Katieen monin tavoin: itse olen vieläkin enemmän turhaan yrittänyt muistella lapsuuden tyttöihastuksia, sillä suuntautumiseni on kehittynyt vähitellen. Olen myöskin ollut onnekas siinä että lähiympäristöni on niin avoin ja kannustava. Katienkin lähipiirille on ihan sama pitääkö hän tytöistä vai pojista, oikeastaan vain hänen ensimmäinen terapeuttinsa oli hylännyt ensi alkuun koko ajatuksen (syy miksi hänestä tulikin ex-terapeutti). Sekä Katielle ja minulle suora syrjintä ei ole (vielä) ollut arjessa läsnä vaan siihen täytyy erikseen valmistautua. Hänelläkään ei ole ollut queer gangia, jollaista tosin en itse kaipaa samalla lailla.

"It used to be so easy to feel right, which has to be one of the main perks of being twenty-two. It was at that age that I got an equal sign - for feminism, specifically - tattooed on the inside of my right wrist. Not since then have I been remotely as sure that my side of the argument is the right one. Not since then have I believed that most people agree on essential human rights  and values, and all they need to see that is a good, clear presentation of the facts." -s.170

Katie pohtii paljon myös sitä mitä lukijat ajattelevat hänestä luettuaan ensimmäisen kirjan jälkeen seuraavan. Kulmakarvojaan kohotellen "olisi se pitänyt arvata" tai pettyen, etteivät voikaan samastua häneen. Lopulta hän lohduttautuu sillä että ihminen kehittyy aina eteenpäin, eikä hän ole kenellekään mitään velkaa. 

"People want a clear narrative arc. Especially me. We want gay adults to have gay childhoods - the elementary school crushes, the closeted adolescence, the the gradual coming to terms. We want a line, no breaks, no swerving, from point A to point B. But I broke and I swerved plenty. I feel behind, but I truly didn't know how to get here any quicker. I didn't even know where I was trying to go. In every moment leading up to this one, at ages of nine and fourteen and nineteen and twenty-six, I have been as close to myself as I knew how to be. I may know myself better now than I ever have before, but ask me again in a year or two." -s.136

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 42. "Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä" (lähes koko ajan), Pride 2022 -lukuhaasteeseen henkilökohtaisessa Amerikkaa tutkimassa -haasteessani Minnesotan sekä New Yorkin osavaltioihin ja Kirjahyllyn aarteita -haasteeseen, vaikka sainkin sen vasta jouluna lahjaksi.

Toukokuussa etsin tuhansien vuosien takaista maailmaa

Toukokuussa luin kaksi kirjaa ja 554 sivua: 

1. Willa Cather: Meine Antonia (319s)

2. Katie Heaney: Would you rather? (235s)

Meine Ántonia (My Antonia, Antonia ystäväni) oli kaipausta täynnä oleva kuvaus Nebraskan preerioista ja sen uudisasukkaista. Tätä voisi verrata monella eri tapaa Pieni talo preeriaan, esimerkiksi luontokuvaukset olivat vähintään yhtä kauniita. Suurin osa kirjan hahmoista ovat kuitenkin siirtolaisia Euroopasta ja heidän ahkeruuttaan ylistetään kovin. Tarina oli myös hiukan vakavampi ja aikuismaisempi, vaikkei kuitenkaan synkkäkään. Suosittelen todella!

Vuonna 2014 25-vuotias Katie Heaney julkaisi muistelmansa Never have I ever, jossa hän kertoi ikisinkkuudestaan ja jokaisesta yksipuoleisesta ihastuksestaan. Pari vuotta myöhemmin kuitenkin ilmestyi Would you rather?, jossa hän kuvailee prosessiaan oivaltaessaan tykkäävänsäkin tytöistä ja parisuhteen löytämistään. Muistelma piti tosiaan otteessaan kuvaillessaan Katien identiteetin etsintää, lapsuuden ihastuksia, suhteen etsintää ja siinä sivussa muutenkin hänen elämäänsä ja ajatuksiaan. Oli virkistävää lukea jostakusta, joka löytää suuntautumisensa vasta yli parikymppisenä ja joka oli kuitenkin aiemmin pitänyt pojista.

Musikaalin The Prom (2020) olen nähnyt puolitoista vuotta sitten - enkä pitänyt siitä silloin erityisesti. Useampi laulu ei napannut, Dee-dee ja kumppanit olivat rasittavia, Emma ja Alyssa jäivät mielestäni heidän varjoonsa, Emma oli liian aurinkoinen ja eniten ärsytti erään homofobisen hahmon muuttuminen suvaitsevaksi noin viidessä minuutissa. Jotenkin kuukausien kuluessa kuuntelin muutamaa lempikappaletta uudelleen ja uudelleen ja vähitellen kiinnyin jollain tasolla elokuvaan. Nimittäin kun luin keväällä paikallisen teatterin esittävän tämän musikaalin, oli minun pakko saada liput tehdäkseni siitä radioon arvostelun. Ja jotenkin ihastuin teatteriesitykseen! Sen vitsit ja laulukohtaukset olivat paljon autenttisempia ja mukaansatempaavia (ehkä kun oli paikan päällä), homofobinen hahmo pysyi homofobisena ja Emma oli ihanan epävarma ja samastuttava. Pari kohtausta liikutti myös paljon. Lisäksi katsomossa oli paljon eri-ikäisiä katsoja, jotka toivottavasti jäivät pohtimaan näytelmän sanomaa. Katsoin tämän jälkeen elokuvankin uudelleen, ja vaikken sitä enää vihannut, niin ei se ollut teatteriesityksen veroinen. Mutta näin vain mieli voi muuttua!

Myös Rocketmanin (2019) katsoin uudelleen parin vuoden jälkeen. Läppärin kuvaruudulla se ei ehkä hätkähdyttänyt niin paljon kuin valkokankaalla, mutta pidin siitä kyllä edelleen. Jotkut kohtaukset olivat melkein järkympiä kuin muistin. Pidin edelleen Eltonin suhteesta lapsuuden minäänsä ja kuinka hän lopussa hyväksyi juurensa. Lempikohtaukseni oli edelleen haikea hämäräinen yö LA:n juhlissa, joissa Elton kävelee farkkutakissaan yksin pariskuntien keskellä ja laulaa Tiny Danceria.

Italialainen tänä vuonna ilmestynyt Nostalgia ei ehkä ollut elokuva, jonka normaalisti katsoisin, mutta ei se ollut hullumpikaan. Elokuva kertoi siis miehestä joka palaa neljänkymmenen vuoden jälkeen takaisin Napoliin ja muistelee nuoruuttaan. Tarinan kerronta oli hyvin hidasta, näytettiin arjen askareita, mutta jännitys tihentyi vähitellen. Lukijalle avautui nuoruuden villit skootteriajot ja nykypäivän Napoli, jossa jengit vahtivat naapurustoja. Elokuva jätti välillä tilaa tulkinnoille siirtyessään nopeasti tilanteesta toiseen ja lopulta päättyessään avoimesti. Suosikkini oli korttelipappi, joka yritti pitää huolta kaikista lähialueen asukkaista.

Vita & Virginia (2019) oli kivan filosofinen ja hienovarainen elokuva kirjailijoiden Virginia Woolfin ja Vita Sackville-Westin suhteesta. Filosofinen siksi, että dialogi vilisi pohtivia lauseita elämästä ja maailmankaikkeudesta. Virginia vaikutti heistä hauraammalta, mutta vaikutti kirjailijana ja ihmistuntijana päihittävän kaikki. Hänen orastavat mielenterveysongelmansa pilkahtelivat jo myös kohtauksissa. Hiukan tosin mietitytti Vitan toksisuus, ja melkein alkoi tuntua että LGBT-elokuvat helposti esittävät toksisia suhteita (ehkä se on vain oma tuntemukseni Toven ja Rocketmanin jälkeen?). En ehkä itse saanut tästä paljon irti, kun en tunne Virginia Woolfin elämää kovin hyvin enkä ymmärrä hänen kirjoitustyyliään.

<3

Heartstopper-minisarja (2022) on nyt kaikkien huulilla ja sattumalta aloitin sen heti ilmestymispäivänä Netflixin suosittelemana. Alice Osemanin tunsin jo kirjailijana, ja halusin katsoa jotain rentoa LGBT+-nuortensarjaa. Tämä odotus täyttyikin ja muutaman jakson jälkeen huomasin kiintyväni sarjaan. Varsinkin ystäväsuhteistaan epävarma Tao oli samastuttava ja Nickin pohdinta itsestään oli myöskin sympaattista. Huomasin näyttelijän muuten esittävän Rocketmanissa teini-Eltonia! Taon ja Ellen suhteen vaivihkainen syveneminen on myös hienovaraisesti esitetty. Toisaalta hahmot herättävät myös pientä kritiikkiä: Nickillä oli koko ajan sama huolestunut ilme kasvoillaan, enkä ymmärtänyt miten hän oli päässyt coolin poikaporukan suosituimmaksi. Lisäksi Isaacilla ei ollut mitään roolia koko kaveriporukassa paitsi turhana täytehahmona, joka luki koko ajan kirjaa (samastuin häneenkin). Odotan silti toista kautta, ehkä se korjaa ainakin viimeisen moitteen!

Vappupiknik

Toukokuu muistutti aika lailla huhtikuuta, sillä siihenkin kuului opiskelua ja matkailua. Puolet kuukaudesta kului kursseihin ja niihin valmistautumiseen, töihin, artikkelien kirjoittamiseen opiskelijalehteen ja ympäristöjärjestön projektien suunnitteluun. Jotenkin onnistuin taas kahmimaan itselleni liikaa tekemistä... Ehdin kyllä myös käydä nuotioillassa ja teatterissa, keilailla, prokastinoida pelaamalla spontaanisti lautapelejä keskellä päivää sekä viettää vappupiknikiä simalla (puolet kavereista eivät meinanneet suostua juomaan sitä, vaikka kuinka yritin selittää että Suomessa pikkulapsetkin litkivät sitä litroittain!). Yhden kaverin kanssa tuli tavaksi käydä maanantaiaamuisin ennen seminaaria aamupalalla, mikä antoi motivaatiota ja piristystä alkavaan viikkoon. Nokkosia keräsin ruoaksi mutta luovutin yhden kerran jälkeen, kun kastike maistui jotenkin karhealta. :D

Caracallan kylpylärauniot

Loppukuusta matkustin jälleen kerran Italiaan - tällä kertaa yliopiston exkursiolle. Tällä kertaa en uuvuttanut itseäni liikaa (vaikken edelleenkään nukkunut bussissa) ja kurssi oli todella hyvin järjestetty. Kävimme tutustumassa erilaisiin epävirallisiin sosiaalisiin projekteihin Roomassa ja vapaa-ajalla palloilimme ympäri kaupunkia. Emme juurikaan päässeet käymään missään sisällä, sillä liput pystyi varaamaan vain netin kautta eikä samalle päivälle, mutta oli hauska tutustua kaupunkiin rennommin. Tietysti myös söimme kurssituen avulla hyvin (yliopistonkin puolesta oli myös pari yhteistä lounasta ja illallista). Jotenkin selviydyin kuumuudessa, aurinkorasvani vaikutti jopa valkaisevan ihoa. o_o Rooman vesipisteet olivat ihania (joistain sai jopa vichyvettä!) mutta vessat olivat puolestaan aika likaisia. 

Eräs lempikirjoistani on Ursula LeGuinin Lavinia, joka kertoo Latiumin asukkaista Aeneaan saapuessa Italiaan noin 700 eKr. Viimeisenä viikonloppuna tein vielä pienen matkan kirjan maisemiin Rooman eteläpuolelle - onneksi bussit kulkivat ja olivat ällistyttävän halpoja (lippu maksoi 1,30€!). Laviniumista oli jäljellä arkeologinen alue (jonne olisi tarvinnut opastuksen)ja pienenpieni arkeologinen museo. Kovin paljoa uutta tietoa sieltä en saanut, paitsi että Laviniumia ei ollut vasta perustettu Aeneaan tultua vaan jo aiemmin. Lago Albano puolestaan on kraaterijärvi, jonka rinteillä on aikanaan sijainnut Alba Longan kaupunki. Sen raunioita ei löytynyt, mutta metsäreitit olivat tunnelmallisia ja itse järvi-vuorimaisema kaunis. Valitettavasti kuitenkin kävelin tuona päivänä liikaa ja yksin matkustaminen viikon seurassa olon jälkeen kuormitti sen verran että ensimmäinenä päivänä yksin lähinnä ahdisti enkä pystynyt nauttimaan kaikesta. Mutta oli kaunista katsoa merelle päin ja pohtia kuinka tuhansia vuosia sitten peltojen paikalla oli suhissut pyhä Albunean metsä, kuinka valot eivät olleet vielä tuikkineet pimeässä ja kuinka meri oli silloinkin erottunut kaukana horisontissa. Meri jolta Aeneaskin saapui Latiumiin...

Entinen Lavinium

Lago Albano

Jossain tuolla on meri...

Seuraavana päivänä olo oli kuitenkin muuttunut kuin taikaiskusta ja päästessäni maailman vanhimmaksi väitetylle tielle, Via Appia Anticalle, olin pakahtua sen maisemista. Suurin osa tiestä oli laitettu uudestaan mutta siellä täällä oli pieniä pätkiä kahden tuhannen vuoden vanhaa mukulakiveä. Lisäksi tietä reunustivat valtavat pinjat, aavat niityt, jotka näyttivät minun silmääni ihan preerialta, vanhan näköiset huvilat ja antiikin ajan hautojen rauniot... Kävelin siellä lähes koko päivän ja yritin miettiä miltä matkamiehistä ja -naisista oli mahtanut tuntua kävellä tai ratsastaa maaseudulta kohti suurensuurta Roomaa...

Lago Albanon vuoret Via Appialta

KK: Mitä ikimuistoista te koitte toukokuussa?

Malinda Lo: Last night at the Telegraph Club (Pride 2022)

Kiinnostus heräsi: Malinda Lon novelli samasta päähenkilöstä kokoelmassa All out! The no-longer secret stories of queer teens throughout the ages

Last night at the Telegraph Club

Malinda Lo

2021

409 sivua

Hodder & Stoughton

Lily Hu asuu San Fransiscon suuressa Chinatownissa 50-luvulla kiinalaisen ja amerikkalaisen kulttuurin välissä. Tutustuessaan paremmin luokkalaiseensa Kathiin Lilylle avautuu toinen maailma heidän käydessään eräänä yönä salaa lesbobaarissa Chinatownin liepeillä. Siellä Lily ei voi saada silmiään irti mieheksi pukeutuneesta laulajasta Tommy Andrewsista. Pian Lily elää melkein kaksoiselämää kuuliaisena tyttönä kiinalaisyhteisössä ja samaan aikaan alkaa kyseenalaistamaan seksuaali-identiteettiään. Kathin ja Lilyn lähentyessä hänen välinsä parhaaseen ystäväänsä Shirleyyn uhkaavat puolestaan viilentyä. Ja entä jos kaikki tuleekin ilmi?

Kuten Robin Talleyn Pulp, myös Last night at the Telegraph Club saa inspiraatiota niin 50-luvun vaarallisista ajoista kuten lesbian pulp fiction -kioskikirjallisuudesta. Myös Lily löytää kioskista kirjan, joka kertoo kahden naisen suhteesta - tietysti päättyen onnettomasti. Vainoista huolimatta lesbobaarit kukoistavat, mutta niissä on aina vaarana joutua ratsian kohteeksi. Butch ja femme olivat tärkeitä identiteettejä 50-luvun maailmassa, joskaan en nähnyt Lilyä täysin perinteisenä femmenäkään, ja tämä binääriys tuntuu aina hiukan jäykältä.

Elämä Chinatownissa amerikankiinalaisena oli hyvin mielenkiintoista luettavaa. Lily tuntui elävän kahden maailman välissä: toisella puolella on Kiinasta muuttaneet vanhemmat, kiinalainen yhteisö ja naapurit. Chinatownissa on joka kulmassa ravintoloita, jotka tarjoavat valkoisille amerikkalaisille eri ruokaa kuin kiinalaisille, oma sairaala ja oma jokavuotinen uudenvuodenkulkuekin. Koulussa on paljon kiinalaistaustaisia ja Lilyn lähimmät ystävät ovat Chinatownista. Kuitenkin hän puhuu englantia äidinkielenään ja viettää sekä joulua että kiinalaista uutta vuotta. Lisäksi Lily on kasvanut Amerikassa eikä tunne kiinalaista kulttuuria ihan täysin omakseen. Chinatown on hänelle samalla turvallinen koti, mutta myös ahdas verkko, jossa jokainen tietää toisensa ja näiden salaisuudet.

"Shirley was right; Lily felt those constraints too. And yet she also felt protective of Chinatown. She didn't want anyone to disparage it - not even Shirley. When they were children, Chinatown had seemed wonderfully free to Lily; a neighborhood full of friends, with shopkeepers who would give her candied fruit and lumps of rock sugar. Of course everyone knew each other; it was like a densely packed little village, and her father was the well-respected village doctor. It was safe. Outside Chinatown was a different story. Everybody knew the boundaries. You stayed between California and Broadway, went no farther west than Stockton, and no farther east than Portsmouth Square. It wasn't until junior high, when she had to walk through North Beach to go to school, that Lily became comfortable with leaving Chinatown. Even then, she heard stories about Italian boys who beat up Chinese kids who made the mistake of wandering off Columbus Avenue." -s. 204-205

Kirja sivuaa myös kiinalaistaustaisiin kohdistuvaa syrjintää: Lilyn isää uhataan maasta poistumisella, kun hän ei suostu epäilemään tuttavaansa kommunismiin liittyvästä toiminnasta, vaikka hän on Amerikan kansalainen ja taistellut sodassa USA:n puolella. Lily kohtaa myös arjessaan syrjintää, jota ei nosteta esille, se vain on. Esimerkiksi moni lesbobaareissa ihmettelee, kuinka Lily puhuu täydellisesti englantia, ja Tommy kutsuu tätä "China dolliksi". Oman lisänsä tuovat aikakauden termit eri "roduista" (Caucasian, Negro, Oriental) sekä tekstin lomaan ripotellut mandariinin ja kantoninkieliset sanat. Samoin kirjassa nostetaan esiin intersektionaalinen näkökulma, kuinka aasialaistaustaisia lesboja ei ole paljon esitelty.

"Lily turned to the mirror. She saw a Chinese girl in a characterless grey suit - blank faced, nothing special, even a little boring. Respectable. The word felt square, immovable, like a sturdy box with all four corners equally weighted. A respectable girl was easily categorized, her motivations clear. She wanted a college degree, and then a husband, and then a nice home and adorable children, in that order. She saw her mother smile tightly, as if conscious of the salesgirl hovering behind them, and then Lily understood why her mother had worn the church suit to Macy's. Even if it was ugly, it declared her investment in respectability. Her mother was a real American wife and mother, not a China doll in a cheongsam, relegated to operating the elevator." -s.30

Etenkin aikakauden konservatiivisuuden ja ulkomaalaisvastaisuuden vuoksi Lilyn yhteisö ei siedä poikkeavuutta. Homoseksuaalisuus tietää naimattomuutta ja lapsettomuutta, vainoa ja pahimmillaan ehkä jopa maasta karkoitusta.

"Everything was moving in circles. She couldn't get out of the kitchen; it was only the person she spoke to who changed. Here was her mother sitting down across from her, reaching for her hands and chafing them as if she were frozen. She felt the rub of her mother's wedding ring against her skin, and her mother's face swam into focus, her brown eyes full of sharp worry of love, and Lily thought, You will never look at me like this again." -s.325

Lily kasvaa kuitenkin tarinan aikana hienon vähitellen rohkeammaksi ja uskaltaa toimia oman päänsä mukaan Shirleytä vastaan, joka on ennen päättänyt kaikesta. Hän tosin hyväksyi identiteettinsä aika nopeasti verrattuna siihen ettei ollut ennen ikinä kuullut mitään positiivista homoseksuaalisuudesta. Hänen ja Kathin rakkaustarinakin eteni kivan hitaasti ja luonnollisesti. Juoni piti koko ajan jännitystä yllä ja tarinan loppu oli myöskin todenmukainen. Välillä kerrottiin myös menneisyydestä Lilyn sukulaisten näkökulmasta.

Last night at the Telegraph Club oli tosiaan kaunis ja realistinen tarina, jollaisia lukisin mielelläni lisää. Se onkin ollut yksi tämän vuoden parhaimmista lukukokemuksista. Plussaa myös kauniin salaperäisestä kannesta, joka muistuttaa kioskikirjallisuudesta.

"Walking home from Union Square later that day, Lily wondered if she'd run into Paula again - or maybe Claire, or even Sal. She realized, with a jolt, that the city must be peppered with women who frequented the Telegraph or similar clubs; women who watched performers like Tommy Andrews, made friends with each other, made girlfriends of each other. At each intersection she cast skittish glances at the women waiting for the light to change, wondering if she was one of them too, or her, or her." -s.275

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 3. "Haluaisin olla mukana kirjan tapahtumissa" ja Amerikkaa tutkimassa -projektiini osavaltiolla Kalifornia. Sekä tietysti Yöpöydän kirjojen Pride-lukuhaasteeseen!