The Prom & The Half of It (2020)

Tässä postauksessa aion esitellä kaksi tämänvuotista sateenkaariteemaista elokuvaa, jotka sattumalta molemmat sijoittuvat USA:n maaseudulle. Toinen niistä jättää toivomisen varaa, mutta toinen on ehkä yksi parhaita näkemiäni elokuvia. 

***

The Prom alkaa suoraan musikaalinumerolla ja Hollywood-glamourilla, kun filmitähdet Dee Dee ja Barry juhlivat ensi-iltaansa, kunnes pöyristyvät kuulleessaan elokuvansa saaneen negatiiviset arvostelut. Yhdessä vähemmän tunnettujen esiintyjien Angien ja Trentin kanssa he löytävät uutisen koulusta, jonka prom on peruutettu erään tytön haluttua ottaa tyttöystävänsä parikseen tansseihin. Dee Dee ja Barry päättävät puhdistaa maineensa itserakkaina ja omahyväisinä diivoina lähtemällä pelastamaan Emmaa ja varmistamaan tälle ikimuistoiset tanssit. Samaan aikaan Indianassa Emmaa kiusataan koulussa hänen aiheutettuaan tahattomasti päättäjäistanssien peruuntumisen. Koulun rehtori pitää Emman puolta ja saa puolelleen lain tuen, mutta vanhempainyhdistys ja koulun oppilaat haraavat vastaan. Emman tyttöystävä Alyssa on kuitenkin edelleen kaapissa - ja vanhempainyhdistyksen ahdasmielisen puheenjohtajan tytär. 

The Prom perustuu samannimiseen Broadwayllakin esitettyyn musikaaliin vuodelta 2016, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin. En ollut ikinä kuullutkaan tästä, mutta odotin LGBT+ -teemaiselta musikaalilta suuria. Jouduin kuitenkaan pettymään pahoin. Löysin netistä useita kriittisiä arvosteluja, esimerkiksi tämän, joiden lukeminen on paljon viihdyttävämpää ja tiedostavampaa.

Aloin pelkäämään pahinta jo alussa, kun DeeDee ja Barry laulavat lähtevänsä pelastamaan lesboparan, halusipa tämä tai ei, ja diivailivat ympäriinsä. Vähitellen paljastui, että heidänkin kasvutarinansa kuului juoneen, mutta hahmojen yliampuva karikatyyrimäisyys ei väistynyt missään vaiheessa elokuvaa. DeeDee ja Barry olivat koko ajan ärsyttävän over-the-top, eivätkä missään vaiheessa kunnolla "kasvaneet", vaikka se kai oli tarkoitus. Emma oli hymyilevä tyttö, josta ei paljastunut oikein mitään syvällisempää. Hänen vanhempansa olivat kuulemma heittäneet hänet ulos saatuaan tietää hänen pitävän tytöistä, mutta tätä taustaa ei olisi ikinä voinut lukea hänen olemuksestaan. Emma ja Alyssa eivät muuten yhtään näyttäneet 17-18-vuotiailta ja Ariana DeBose onkin 29-vuotias. Oikeastaan pidin vain rehtori Tomista, joka oli mukavan symppis.

Myös sateenkaariväen representaatio jätti toivomisen varaa. Emma ja Alyssa olivat ihan suloisia yhdessä, ja homoseksuaalin Barryn kokema syrjintä oli koskettavaa. Emma ja Alyssa hukkuivat kuitenkin täysin julkkisten, varsinkin DeeDeen, hössötyksen alle. Tuntui että valokeila haluttiin heittää juuri näihin Hollywoodin kuuluisimpien tähtien näyttelemiin rooleihin. Omasta puolestani en ymmärtänyt, miten Meryl Streep on päätynyt laadukkaista elokuvista tähän rooliin. DeeDeen ja Tomin rakkaustarina oli tosin suloinen, mutta peitti melkein tyttöparin alleen. Yhtä lailla ärsytti, kuinka kukaan ei tuntunut ensin kuuntelevan Emmaa ja hänen toiveitaan edes prom-mekosta saati sitten oikeuksiensa puolesta taistelusta. Toisaalta filmi kyllä kallistui sen suuntaan, että "syrjittyjen" oma ääni ja päätösvalta ovat painavimpia. Oli kuitenkin outoa, miksi elokuva kuitenkin painotti karikatyyrimäisten julkkisten tarinaa enemmän. 

Ihmettelin myös hiukan, miten Emmaa kutsuttiin lesboksi vain tämän tyttöystävän vuoksi. Jo ensimmäisessä kappaleessa lesbo-sanaa toistettiin lukemattomia kertoja ja ja tätä nimitystä toitotettiin useamman kerran elokuvaa, vaikkei Emma koskaan tainnut sanoa olevansa lesbo. Tätä olen kyllä tavannut useissa yhteyksissä: samaan sukupuoleen ihastuvat yhdistetään heti esimerkiksi lehtiartikkeleissa suoraan lesboiksi tai homoiksi, vaikka he kuinka ihastuisivat useampaan sukupuoleen tai eivät edes määrittele itseään millään sanalla.

Olisin odottanut sentään pitäväni musiikista. Vähän yli kahden tunnin elokuvaan (kyllä) oli kuitenkin ahdettu yhdeksäntoista laulukohtausta (kyllä!), joista mikään ei oikein saanut kuuntelemaan haltioituneena. Niiden sävelet olivat kaikki samanlaisia sävelettömiä ylipirteitä voimalauluja tai biletyskappaleita, eikä oikein yksikään kappale erottunut joukosta. Ne eivät olleet todella kauniita tai herkkiä tai edes sanoitettu hyvin. Jokainen laulu tuntui toitottavan täsmälleen samoin sanoin, kuinka tärkeää on saada olla oma itsensä ja hyväksyä muut. Kun tätä toistui joka seitsemäs minuutti lähes samalla melodialla ja tyylillä, en oikein innostunut yhdestäkään laulusta. Esimerkiksi Emma lauloi voimakappaleessaan pirteällä äänensävyllä vetämään syvää henkeä ja kestämään syrjinnän, koska high school nyt vain on tällaista. Niin siis mitä? Toisessa kappaleessa Trent muistuttaa ihan nokkelasti nuoria siitä, ettei Raamatun muitakaan käskyjä noudateta ihan kirjaimellisesti, mutta itse laulukohtaus oli lähinnä naurettava.

Hyvä on, pari kappaletta jäivät mieleeni positiivisestikin. Dance with you -kohtaus oli suloinen, ja laulu kertoo hyvin, etteivät Emma ja Alyssa halunneet muuta kuin saada tanssia yhdessä kuten kaikki muutkin. Lopun Simply Love on todella riipaiseva osoittaessaan sanansa kaikille sateenkaarinuorten vanhemmille ja erottuu tyylillään joukosta. Dee Deen laulama It's not about me puolestaan oli kohtauksena hauska ja nauroin sen ironisille lausahduksille "I didn't come here to make a scene" tai "It's not about me, although I'm rich and famous". Muut laulut sekoittuivat mielessäni puuroksi, enkä muista niistä yhtäkään.

En tiedä, olenko vain kasvamassa tämänlaisten stereotyyppisten musikaalien ja romcomien yli. Ehkä olisin aiemmin tai jossain toisessa tilanteessa tykännytkin tästä. Monessa elokuvassa on samantyyliset kappaleet tai karikatyyriset hahmot ja täydellinen loppu. Ehkä en vaan jaksa enää uutta samanlaista elokuvaa. Täytyy myös myöntää, etten pysty samastumaan Emmaan tai Alyssaan oman etuoikeutetun ympäristöni vuoksi. Kuitenkin elokuva ei oikein kunnolla yrittänytkään samastuttaa minua heihin, vaan heidän taustansa jäi taka-alalle. Vähän kyllä ymmärsin paremmin, ja tuntuu pahalta tajuta, että oma elämäni on niin kaukana siitä, mikä on monelle nuorelle arkipäivää. Nuoret, jotka eivät uskalla kertoa vanhemmilleen itsestään tai jotka heitetään rohkeutensa vuoksi kadulle. Ehkä tämä elokuva onkin tarkoitettu niille, jotka eivät ole eläissään nähnyt yhtään LGBT+ -sisältöä ja kipuilevat oman ympäristönsä kanssa.

Joka tapauksessa elokuvan loppu pilasi minusta tämänkin näkökulman. Filmi tuntui olettavan, että kun vähän laulaa, niin kaikista ahdasmielisistä teineistä tulee suvaitsevaisia ja kaikkein homofobisinkin vastustaja muuttaa lennossa mielensä, hyväksyy tyttärensä ja liittyy mukaan sateenkaaribileisiin. Ei, ei ja vielä kerran ei. Tekee mieli itkeä tälle amerikkalaistyyliselle hattaraiselle lopulle. Jos joku katsoja onkin samastunut Emman kamppailuun, voi hän vain irvistää sille, kuinka lopussa kaikki huolet hälvenevät kuin pilvet taivaalla. 

Minusta on ihana idea tehdä musikaali seksuaalivähemmistöistä ja omistaa sen jokainen laulu sateenkaarirakkaudelle. Tällä olisi tosiaan ollut potentiaalia. Joka tapauksessa kappaleet eivät oikein säväyttäneet ja tarina jätti epärealistisuudessaan toivomisen varaa. Ehkä tämä toimii ihmisillä, jotka ovat kokeneet samaa kuin Emma tai joilla on ennakkoluuloja. Jos kuitenkin etsitte ihan vaan realistista LGBT+-rakkaustarinaa tai -kuvausta katsottavaksi, en suosittele kääntymään tämän elokuvan pariin.

"Will you disown the girl you say you love

 Like my mother did 'cause she couldn't see, that

 Love is simply love

 There's no judgement and no shame

 The only thing to understand

 Is that all of our hearts beat the same

 Love is simply love

 So what are you frightened of?"

Ohjaaja: Ryan Murphy      Käsikirjoitus: Bob Martin, Chad Beguelin

Perustuu: The Prom (2018) (Chad Beguelin, Bob Martin, Matthew Sklar)

Näyttelijät: Jo Ellen Pellman, Ariana DeBose, Meryl Streep, James Corden, Keegan-Michael Key, Kerry Washington, Nicole Kidman, Andrew Rannels

***

Tietäisitpä vain (The Half of It) -elokuvan Ellie Chu elää Washingtonin osavaltion Squahamishin syrjäisessä uskonnollisessa pikkukaupungissa. Hänen yliopiston käynyt isänsä on saapunut Kiinasta vuosia sitten, päätynyt töihin syrjäiselle juna-asemalle ja opettelee edelleen englantia television avulla. Ellie on introvertti mutta fiksu ja välttää enemmän kiusaamisen kirjoittamalla maksusta esseitä luokkalaistensa puolesta. Eräänä päivänä hänen luokkalaisensa Paul lähestyy häntä erikoinen motiivi mielessään - hän pyytää Ellietä kirjoittamaan hänen puolestaan rakkauskirjeitä koulun kauneimmalle tytölle, Asterille. Paulilla ja Asterilla ei vain tunnu olevan mitään yhteistä, eikä Paul ole itse hyvä sanojen kanssa. Ellie suostuu lopulta, vaikka hänellä onkin toinen ongelma - hän on itsekin ihastunut Asteriin.

Katsoin The Half of It (suomenkieliseltä nimeltään Tietäisitpä vain) ensimmäisen kerran heti toukokuussa sen ilmestymisen jälkeen. Silloin elokuva sai hymyn huulille, mutten osannut sanoa siitä vielä mitään. Pitkin vuotta aloin jotenkin ajatella sitä entistä enemmän, katsoin marraskuussa uudelleen - ja rakastuin. 

Elokuvan asetelma vaikuttaa ehkä ihan tavalliselta nuortenelokuvalta vanhanaikaisine ympäristöineen ja syrjittyine päähenkilöineen - paitsi että missä elokuvassa tyttö auttaa poikaa tavoittelemaan heidän molempien yhteistä ihastusta? Missä elokuvassa päähenkilö on sekä aasialaistaustainen että queer ja vieläpä ilman että siihen kiinnitetään erityistä huomiota? Mikä nuortenelokuva kaiken tämän lisäksi - anteeksi spoilaus - ei pääty rakkaustarinaan?

Eniten rakastan juuri tarinan realistisuutta. Elokuva ei ole perinteinen nuorten rakkaustarina vaan enemmänkin kehitystarina, jossa päähenkilöt oppivat lisää rakkaudesta ja erilaisuudesta. Kun olen koko elämäni ajan katsonut nuorten rakkaustarinoita, oli tämä elokuva jotain ainutlaatuista. Tämä ei tuntunut höttöiseltä vaaleanpunaiselta pilveltä, jossa kaikki pääsevät lopussa yhteen jonkun kanssa. Kuitenkin elokuva ei ole missään tapauksessa vakava vaan juurikin huumorintajuinen. Toivon todella tällaisia filmejä tulevan lisää.

Elokuvassa on paljon eri teemoja, eikä erilaisuuden kuvaus jää stereotyyppiseksi. Vaikka pikkukaupungissa on vaikea olla oma itsensä, Ellien tarina ei myöskään ole perinteinen kaapista ulostulo -tarina, vaan se on vain pieni osa juonta. Hän ei pohdi tai kipuile seksuaalisuuttaan eikä edes missään kohtaa määrittele itseään. Hän vain sattuu ihastumaan tyttöön. Myös aasialaisamerikkalaisuus on realistisesti näytetty, ja kiinalaistaustaisen ystäväni mielestä Ellien hahmo välttää stereotyyppisten aasialaisten hahmojen piirteet. Itse pidin myös siitä, kuinka luonnollisesti Ellie ja hänen isänsä keskustelivat keskenään kiinaksi. Heidänkin suhteellaan oli paikkansa tarinassa. 

Ellie on muutenkin sympaattinen, introvertti päähenkilö, johon pitää ensin tutustua paremmin ennen kuin huomaa tämän sanavalmiin ja syvällisen luonteen. Elokuvassa on paljon kauniita ajatuksia, symboleita ja lausahduksia. Samastuin myös Pauliin, sillä en ole itsekään niin hyvä muotoilemaan ajatuksiani varsinkaan puhuessa. 

Pidin myös uskonnollisuuden kuvauksesta ja kuinka sitä ei näytetty kaiken pahan alkuna ja juurena. Ellie ei ole uskovainen mutta toteaa sen jättävän elämän tyhjäksi. Tähän Aster vastaa toivovansa Ellien löytävän elämältään jotain muuta mihin uskoa. Vaikka uskonto on monissa tapauksissa edelleen uhka seksuaalivähemmistöille, ei sitä kuitenkaan tässä elokuvassa esitetä uhkaavana vaan lähinnä perinteisenä, vanhanaikaisena ympäristönä.

Toisella katsomiskerralla ihastuin elokuvan soundtrackiin, joka on täynnä vanhaa musiikkia. Aster laulaa kuorossa John Denverin Annie's Song (You fill up my senses), ja Ellien ja Asterin kelluessa lammessa radiossa soi Chicagon If you leave me now. Nämä tunnelmalliset kappaleet sopivat täydellisesti elokuvan ruskeisiin metsämaisemiin ja vakaviin teemoihin, ja niistä tulee mieleen oman syksyni värit.

Syvemmin The Half of It käsittelee elämää syrjäisessä pikkukaupungissa, joukosta erottumista ja pohdintaa tulevan suhteen. Ellie, Paul ja Aster joutuvat tekemään päätöksiä, mitä he haluavat elämältään. Jäädäkö Squahamishiin ehkä loppuiäkseen vai lähteäkö avaraan, ehkä suvaitsevampaan maailmaan? Samaan aikaan se käsittelee nuoruutta, ystävyyttä ja rakkauden pohdintaa. Ellie suhtautuu elämään ja romantiikkaan hiukan kyynisesti, mutta tajuaa lopulta, kuinka yksi siveltimen sipaisu voi olla se kaikkein rohkein.  

Ehkä parasta on elokuvan loppu: se ei pääty happily ever after, vaan toiveikkaasti. The Half of It ei ole mustavalkoinen vaan täynnä sävyjä. 

"Love isn't patient and kind and humble. Love is... love is... love is messy. And horrible and selfish and... bold."

Ohjaaja ja käsikirjoitus: Alice Wu, joka on itse sateenkaariväestöön kuuluva kiinalais-amerikkalainen ja ohjannut aiemmin vain yhden elokuvan, Saving Face (2004), jonka olen halunnut katsoa jo ennen kuin kuulin The Half of It -elokuvasta

Perustuu löyhästi Edmond Rostandin näytelmään Cyrano de Bergerac (1897)

Näyttelijät: Leah Lewis, Daniel Diemer, Alexxis Lemire, Collin Chou, Wolfgang Novogratz