"I am lost, trying to get found in an ocean of people "

Tunnen itseni usein niin pieneksi muiden rinnalla.

Teatterikerhossa katson muiden eläytymistä ja mietin, kuinka ihanaa olisi oikeasti tuntea hallitsevansa itsensä lavalla. Rakastan teatteria ja näyttelemistä - mutta älkää vakuuttako minulle että osaisin näytellä, jollette osaa perustella kunnolla.

Luen vaikuttavia postauksia ja ajatustekstejä, kauniisti kirjoitettuja tarinoita ja runoja, ja luon sen jälkeen silmäyksen omaan tyhjyyttä ammottavaan mietemyssyyni. En halua alkaa matkia muita, mutta... Miksen minäkin kirjoita tuollaisia?

Vai kirjotanko jo? Enkö vain itse huomaa sitä?

Luokassani täällä ulkomailla olen se hiljainen tyttö, jota pelottaa liikaa tehdä virhe muiden edessä, joka ei uskalla näyttää kaikkia puolia itsestään kavereilleenkaan. Jonka suurin pelko on, että ihastus saisi tietää eräästä ihailijastaan, että joutuisi juorujen kohteeksi.

Rakastan laulamista, ja perheeni on varmasti saanut kyllikseen samojen kappaleiden hoilaamisestani (veljenikin osaavat ne jo ulkoa...). Laulamiseni on mukavaa kuultavaa, ystäväni ja minäkin ajattelen, ja usein olen oikeasti tyytyväinen.

Mutta sitten kun tapaan jonkun, joka kuuntelee musiikkia, joka osaa myöskin laulaa hyvin. Tämän rinnalla tunnen olevani huono: varsinkin kun samainen ihminen huomauttaa, kuinka laulan taas melodian eri tavalla kuin alkuperäisen biisin laulaja. Jonkun hänen mielestään helpon melodian.

"You asked me why I cut my hair

     And changed myself completely"

Välillä ihmiset vain tuntuvat näyttävän minulle, kuinka väärässä olen, kuinka en osaa jotain, ja kuinka he juuri tietävät sen oikein. Saan sellaisen olon, että he nauraisivat minulle. En ole vielä tähän mennessä pystynyt vakuuttamaan itselleni, ettei niin ole: minulla ei suoraan sanottuna ole kovin hyvä itsetunto. Ettekö te huomaa millainen olo minulle tulee? Ettekö huomaa kuinka herkkä olen?

En pysty rohkaisemaan itseäni olemaan itsevarma vaan tarvitsen muiden kehuja, arvostusta ja ihailua niin paljon, että siitä on tullut minulle pakkomielle.

Voisinko alkaa kuunnella vain itseäni eikä vain odottaa muiden kehuja tai sitten jännittää arvostelua?

"Please don't ask me any questions

 There won't be a valid answer"

Olen kuunnellut muutaman laulun eräältä laulajalta, ja tänään päätin ottaa hänestä enemmän selvää.

Hän on 12-vuotias. Viime kesänä hän voitti America's Got a Talent itsekirjoittamillaan kappaleilla, ukulelella säestäen. Ehkä tiedättekin kenestä on kysymys: tytöstä nimeltä Grace Vander Waal.

Ihailen hänen hiukan sorahtavaa, ainutlaatuista ääntään, joka eroaa muiden laulutyylistä; hänen kappaleensa I Don't Know My Name, (josta tämän tekstin sitaatit ovat peräisin) kosketti minua ensimmäisellä kuuntelukerralla, sillä samastuin siihen. Myös Grace kertoi laulunsa kertovan hänestä itsestään.

Mutta samalla minua latistaa kuulla hänen suosiostaan. Nähdä hänen itkevän lavalla, sädehtivän onnesta ja innostuksesta. Voisi minustakin olla kivaa laulaa yleisön edessä, sulkea silmät ja vain laulaa kaikille. Avata silmät ja hymyillä ystävilleni, aplodeille. 

Haluaisin vaikuttaa ihmisiin ja auttaa heitä. Olla ihailtu vaikka kuitenkin olisi parempi vain hyväksyä ja ihailla itseään aivan itse, sellaisena kun on. Haluaisin todellakin olla itsevarma, tehdä asiat omalla tavallani ja luottaa siihen.

Juuri nyt en luota.

Mutta on niitäkin hetkiä, jolloin olen sitä, ihan hetken. Esimerkiksi silloin kun improvisoin omaa tanssia YMCA:n tahtiin, ja liikkeet tulevat melkein luonnostaan. Kun melodiat kajahtelevat suihkukopin seinissä, ja kuvittelen laulavani jollekulle tietylle. Tätä postausta kirjoittaessa, kun kuuntelin silmät kiinni samaista Grace Vander Waalin kappaletta ja sain kiinni sävelestä.

 "I'm not trying

 But I'm trying

 To find my way" 

"I wanted to stay awake at night, and that is where I am"

Johtuiko se siitä, että jet lagin vuoksi olen edelleen jossain muussa ajassa, unirytmi sekaisin?

Vai johtuiko se yskästäni, joka ei pahentunut Suomen jääkylmissä pakkasissa taivaltaessa, mutta juuri tänä yönä päättikin vaihtua inhoamakseni takuuvalvottajaksi - nuhaksi.

Johtuiko se ainaisesta silmien avaamisesta, lampun tai kännykän valosta, valvomisesta tv-sarjaa katsellen? Sisällä pysyttemisestä, liian vähästä liikunnasta tai syömisestä?

Vai johtuiko se ihan sinun viestistäsi. Minun vatvovista, sinne tänne säntäilevistä ajatuksistani.

Katselen ulos pimeään, avaan kännykän uudelleen, valo heijastuu tummaan huoneeseen. 

Käyn tekemässä kuumaa maitoa, ja kaadan samannäköisestä purkista ensin vahingossa kuohukermaa lasiin.

Suomessa ystäväni on vielä hereillä, aikaero on joskus kätevääkin. Kanssasi oli ihanaa jutella ja kuvitella istuvamme samassa vuoteessa, vaikka olemmekin eri puolilla maailmaa.

Päätän, ettei nukkumisesta tule vielä mitään, ja avaan kirjan. "Tuntemattoman sotilaan". Yksi lempihenkilöistäni kuolee, eih, miksi juuri sinä? Et olisi ansainnut sellaista kuolemaa, olit hyvä ihminen. Vai kuka on hyvä ihminen?

Ajatukseni kiertävät kehää. Paula Vesalan "Rakasta mua rakasta mua rakasta mua rakasta mua" versus Jari Sillanpään "Rakas onnea matkaan/ Sinä ansaitset kultaa..." Päässäni ei kuitenkaan soi kumpikaan vaan Haloo Helsingin! "Rakas ollaan vaan hiljaa/ Katsellaan huojuvaa viljaa/ Se kauniisti katseestas taipuu/ Ja niin taivun myös minäkin".

Seuraavalla kerralla muistan ottaa heti oikean maitopurkin.

Yritän löytää tähdenlentoja, olen nähnyt niitä jo neljä kertaa elämäni aikana. Haluan toivoa jotain epäitsekästä. En näe yhtäkään.

Yleensä runosuoneni pulppuaa parhaiten yöllä kaikkien ajatuksien aukirepäisemänä. Nyt huomaan, ettei mieleeni ole tullut yhtäkään pätkää. Asia täytyy korjata. Hahmottelen ensin runon lopun, kuten aina. Runoilleni on alkanut muodostua tietynlainen tyyli: jonkun sanan toistoa ja lopussa ratkaisu.

"Sillä tiedäthän

 Tunnethan jo minut

 ..."

Olin aikonut herätä tänään aikaisin nähdäkseni auringonnousun kuvisprojektiani varten. Nyt valvoinkin nähdäkseni sen. Kello on noin seitsemän, utuinen taivas on osittain harmaavaaleanpunaoranssi, osittain hyvin vaaleansininen, ja vaalenee nopeasti. Impressionismityyliseksi tarkoitettu luonnokseni ei ihan onnistunut.

 Lopulta olen avannut jälleen kännykän. Kuunnellut "Kirjavarkaan" soundtrackia nukahtaakseni, mutta jäänyt ihailemaan melodiaa; sitten surullisia ja iloisia lauluja piristyäkseni tai samastuakseni. Tältä yöltä minulla onkin koossa runo, jonka piilotan katsojilta, luonnos, joka kuvastaa piirtäjänlahjojani, kuohukermaa vatsassa, kasa ajatuksia päässä, tukkoinen nenä ja väsyneet silmät.

Ehkä ensi yönä nukuttaisi.

Joulukuu -16

Vuoden viimeisenä kuukautena luin kaikkein vähiten: kaksi kirjaa ja 467 sivua.

1. Grace Lin: Dumpling Days (Pacy #3) (260s)
2. Sara Lövestam: Som eld (207s)

Dumpling Days oli ihana lukea koulupäivän jälkeen sängyssä lampun valossa. Opin kirjasta taas hiukan Kiinasta (tai itseasiassa Taiwanista), niin erilaisista taikinanyyteistä, taruista kuin Taiwanin murteesta, ja Pacylta löytyi viisaita ajatuksia. Suosittelisin kirjaa ehkä esiteini-ikäisille.

"Sad memories and bad memories were those ghosts that haunted."

""In Chinese painting", the teacher had said, "you can't take back anything you do." I guessed that was true in real life, too. But I wished it wasn't."

Som eldin päädyin aloittamaan, vaikkei ollut tarkoitus lukea vielä mitään joululahjakirjaa. Se olisikin ensimmäinen kirjani ruotsiksi! Yritän saada kirjoitettua siitä omassa postauksessaan.

Joulukuussa ehdin katsoa pätkiä miljoonista elokuvista, joita aloitettiin koulussa tai katsottiin tv:stä sivusilmällä joulupäivinä, ihan alkaen Charlie Chaplinin mykkäfilmeistä päättyen Risto Räppääjään. Kokonaan katsoin itseasiassa vain elokuvat Schiller (2005) ja Tulen morsian (2016), joista ensimmäinen kertoi kuuluisasta runoilijasta ja jälkimmäinen ahvenanmaalaisesta kylästä, rakastumisesta ja noitavainoista.

Mainitsin Naisten aakkosten F-kirjaimessa Carrie Fisherin - ja muutama päivä myöhemmin kuulin veljeltäni tämän äskettäin kuolleen. Olin nähnyt hänen näyttelevän vain kahdessa Star Wars -elokuvassa, mutta niin. Leia oli lempihahmoni. 

Samoin hänen äitinsä Debbie Reynolds menehtyi vähän myöhemmin, hänet muistan musikaalista Laulavat sadepisarat, jonka näin pari vuotta sitten.

Kiitos Carrie ja Debbie tulkinnoistanne <3

Muuten joulukuu meni viimeisessä koeryöpyssä, lomaa suunnitellessa ja jännittäessä, junassa istuessa, lauleskellessa, ajatellessa, metsässä kävellessä pimeässä, koulutöitä vältellessä (Een kuuule marmatusta päästäni...), joulua viettäessä sukulaisten kanssa. Se menikin mukavasti: oli ihanaa rentoutua sohvalla muiden kanssa katsoen jotain elokuvaa, ja sain lahjaksi edelleen mm.kirjoja, Onnenavain-riipuksen ja toivomani kuulokkeet. Vähän kyllä harkitsin ostavani ensi jouluna lahjat itse, vaikka kuitenkin lahjani olivat kaikki mukavia. Yhden kirjan ehdinkin jo lukea loppuun. Uuden vuoden aattoni ei niin ihmeellinen ollut, pääasiassa söin ja luin kirjaa, mutta satuimme Töölönlahdelle sopivasti näkemään aivan upean kaupungin ilotulituksen.

 Parhaita hetkiä joulukuussa olivatkin varmaan kauniiden joululaulujen laulaminen yhdessä (Sylvian joululaulu <3), ystävän yllättäminen ilmestymällä illassa hänen kotiovelleen, nauraminen, syvälliset hetket ja kirjan lukeminen vuoteessa ja joulupäivän iltana kynttilänvalossa.

Lunta!!

Tuntuu niin oudolta olla yhtäkkiä tammikuussa. Siitä tulee automaattisesti mieleen valkoinen kuukausi, ja sataahan tänään joitain hiutaleita... Toivottavasti ehtisi tulla vielä vähän enemmän, ennen kuin palaan Kiinaan! 

KK: Mikä joululahjoistanne oli piristävin? Entä turhin?

Minua piristi eniten kuulokkeet tai sitten saamani koru. Turhimmilta itse asiassa tuntuivat kirjat... Mutta kyllä ne varmaan jossain vaiheessa tulevat luettua.