"I wanted to stay awake at night, and that is where I am"

Johtuiko se siitä, että jet lagin vuoksi olen edelleen jossain muussa ajassa, unirytmi sekaisin?

Vai johtuiko se yskästäni, joka ei pahentunut Suomen jääkylmissä pakkasissa taivaltaessa, mutta juuri tänä yönä päättikin vaihtua inhoamakseni takuuvalvottajaksi - nuhaksi.

Johtuiko se ainaisesta silmien avaamisesta, lampun tai kännykän valosta, valvomisesta tv-sarjaa katsellen? Sisällä pysyttemisestä, liian vähästä liikunnasta tai syömisestä?

Vai johtuiko se ihan sinun viestistäsi. Minun vatvovista, sinne tänne säntäilevistä ajatuksistani.

Katselen ulos pimeään, avaan kännykän uudelleen, valo heijastuu tummaan huoneeseen. 

Käyn tekemässä kuumaa maitoa, ja kaadan samannäköisestä purkista ensin vahingossa kuohukermaa lasiin.

Suomessa ystäväni on vielä hereillä, aikaero on joskus kätevääkin. Kanssasi oli ihanaa jutella ja kuvitella istuvamme samassa vuoteessa, vaikka olemmekin eri puolilla maailmaa.

Päätän, ettei nukkumisesta tule vielä mitään, ja avaan kirjan. "Tuntemattoman sotilaan". Yksi lempihenkilöistäni kuolee, eih, miksi juuri sinä? Et olisi ansainnut sellaista kuolemaa, olit hyvä ihminen. Vai kuka on hyvä ihminen?

Ajatukseni kiertävät kehää. Paula Vesalan "Rakasta mua rakasta mua rakasta mua rakasta mua" versus Jari Sillanpään "Rakas onnea matkaan/ Sinä ansaitset kultaa..." Päässäni ei kuitenkaan soi kumpikaan vaan Haloo Helsingin! "Rakas ollaan vaan hiljaa/ Katsellaan huojuvaa viljaa/ Se kauniisti katseestas taipuu/ Ja niin taivun myös minäkin".

Seuraavalla kerralla muistan ottaa heti oikean maitopurkin.

Yritän löytää tähdenlentoja, olen nähnyt niitä jo neljä kertaa elämäni aikana. Haluan toivoa jotain epäitsekästä. En näe yhtäkään.

Yleensä runosuoneni pulppuaa parhaiten yöllä kaikkien ajatuksien aukirepäisemänä. Nyt huomaan, ettei mieleeni ole tullut yhtäkään pätkää. Asia täytyy korjata. Hahmottelen ensin runon lopun, kuten aina. Runoilleni on alkanut muodostua tietynlainen tyyli: jonkun sanan toistoa ja lopussa ratkaisu.

"Sillä tiedäthän

 Tunnethan jo minut

 ..."

Olin aikonut herätä tänään aikaisin nähdäkseni auringonnousun kuvisprojektiani varten. Nyt valvoinkin nähdäkseni sen. Kello on noin seitsemän, utuinen taivas on osittain harmaavaaleanpunaoranssi, osittain hyvin vaaleansininen, ja vaalenee nopeasti. Impressionismityyliseksi tarkoitettu luonnokseni ei ihan onnistunut.

 Lopulta olen avannut jälleen kännykän. Kuunnellut "Kirjavarkaan" soundtrackia nukahtaakseni, mutta jäänyt ihailemaan melodiaa; sitten surullisia ja iloisia lauluja piristyäkseni tai samastuakseni. Tältä yöltä minulla onkin koossa runo, jonka piilotan katsojilta, luonnos, joka kuvastaa piirtäjänlahjojani, kuohukermaa vatsassa, kasa ajatuksia päässä, tukkoinen nenä ja väsyneet silmät.

Ehkä ensi yönä nukuttaisi.