sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Becky Albertalli: Leah on the Offbeat & Love, Creekwood

Minun oli oikeastaan tarkoitus lukea Minä, Simon, Homo sapiens/Love, Simon uudelleen ennen tämän postauksen kirjoittamista, mutten ehtinyt lukea sitä ennen Saksaan paluuta. Ensimmäisen lukukokemukseni voi löytää täältä.


Leah on the Offbeat
Becky Albertalli
Simonverse #3
2018
343 sivua
Penguin Random House 

Leah, Simon, Nick ja Abby ovat nyt high schoolin viimeisellä luokalla. Ensi vuonna he tulevat hajaantumaan yliopistoihin ympäri maata ja aloittamaan kaiken alusta. Kuitenkin nyt on vielä aikaa teatterikerholle, promin suunnittelulle ja muille yhteisille hullutuksille. Leah ei ole kuitenkaan kertonut ystävilleen kaikkea: hän on bi ja alkanut tuntemaan jotain kahta eri ystäväänsä kohtaan. Vuoden lähestyessä loppuaan myös kaveriporukan välit alkavat kiristyä.

Luin Leah on the Offbeatin ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä 2018 ja ihastuin jo silloin realistiseen tarinaan. Nyt tunsin kaipaavani uudelleenlukemista ja pidin kirjasta edelleen yhtälailla. Nyt se herätti myös uudenlaisia ajatuksia.

Kirja kertoo Leahin ja hänen ystäväporukkansa seniorivuodesta ennen eroamista eri yliopistoihin. Leah on jollain lailla niin erilainen kuin minä ja kuitenkin pystyin osittain ymmärtämään häntä. Leah on varautunut ja pelkää hyvästien jättämistä sekä tulevaisuutta; Leah ei ole koskaan suudellut tai seurustellut; Leah on jumiutunut pitämään suuntautumisensa salassa ystäviltään, vaikka näitä suvaitsevaisempia ihmisiä saa hakea. Hyvänen aika, osa heistä kuuluu itsekin seksuaalivähemmistöön. Tällä lukukerralla samastuin tässä Leahiin entistä paremmin. Joskus ihminen ei vain enää pysty ottamaan asiaa esille, kun aika kuluu ja muut olettavat hänen olevan jotain. Ei sille ole mitään rationaalista syytä.

"It's the weirdest thing. I'm lying in a room with my gay best friend, who is 100 percent likely to be completely fucking cool about this. Literally risk-free.
   But it's like the words won't come."

Leahilla on muitakin monipuolisia ongelmia, joihin kuuluu ahdistus viimeisestä kouluvuodesta, äidin uusi miesystävä, paineet rahasta ja kehopositiivisuudesta (tärkeä ja liian vähän käsitelty asia kirjallisuudessa ja muuallakin!), ulkopuolisuuden tunne. Lisäksi hän kamppailee tunteidensa kanssa kahta eri ihmistä kohtaan, mikä on todella samastuttavaa. Parasta kirjassa onkin, kuinka Leah vähitellen paljastaa lukijalle, mitä hänen näkökulmastaan on tapahtunut juniorivuonna, jolloin Simon painiskeli omien murheidensa kanssa.

Ja kuitenkin samalla kirjassa pidetään hauskaa: tehdään musikaaliteatteria, syödään koulun jälkeen Waffle Housessa, juhlitaan ja tutustutaan yliopistoihin. Amerikkalainen elämäntapa aivan paistattelee Becky Albertallin kirjoissa hahmojen syödessä vohveleita, Oreoita ja grillattua juustoa sekä eläessä isoissa omakotitaloissa; kaiken huippu on, kun Leah kuvailee silmiään räpäyttämättä Simonin ajavan joka päivä autolla viiden minuutin matkan kouluun jotakuinkin "Simon olisi kyllä voinut kävelläkin muutaman minuutin matkan mutta -". Leah tosin kai jollain lailla tasoittaa keskiluokkaisen vaurasta amerikkalaislähiömiljöötä, sillä hänen autonsa on lainassa äidillä, jolla ei ole varaa korjauttaa omaansa, ja Leah _joutuu_ matkustamaan välillä bussilla keltanokkien kanssa. (Mikä häpeä!) Leah joutuu myös antamaan äidin miesystävän maksaa prom-mekkonsa. Joka tapauksessa kadehdin koko Simonin ja Leahin ystäväporukkaa ja koulumaailmaa ja teatteria - tällainen lukiomuistot kyllä kelpaisivat. Itse asiassa ihmettelin, miksi Leah sanoi Annan ja Morganin olevan tärkeimpiä ystäviään, mutta hehkutti koko ajan Simonia ja Nickiä ja vietti heidän kanssaan enemmän aikaa. Pidin tosin siitä, kuinka kaveriporukkaan kuuluu "eri asteisia" ystäviä, eikä vain jokin parin ihmisen klikki, joka ei päästä lähelleen muita, kuten normaalisti nuortenkirjoissa. Pidin myös Simonin & kumppanien lomittuvista kaverisuhteista ja ihastumisista.

Tällä lukukerralla pari asiaa jäivät pyörimään mieleeni. Ensinnäkin huomasin, että kirjoitustyyli mukailee tyypillistä nuorisokieltä eikä kuvaile ollenkaan. Jotenkin olisin toivonut edes pieniä paikkojen kuvailuja, mutta joka tapauksessa tykkäsin kirjan huumorista ja Leahin ajatusten lukemisesta. 

Viime lukukerralla puolestaan hämmennyin siitä, kuinka Leah syytti ihastustaan "low-key bi" -itsemäärittelystä ja vaati tätä olemaan joko bi tai sitten ei. Leahin tunteet huomioon ottaen jotenkin ymmärrän tämän, sillä hän pelkäsi tulevansa jälleen hylätyksi, mutta kuitenkin tämä niin kutsuttu "queer policing" vähän ärsytti. Muissa arvosteluissa moni on kirjoittanut, kuinka Leahin olisi pitänyt tajuta ongelmallinen lokerointinsa ja pyytää anteeksi. Tällä lukukerralla se ei kuitenkaan pompannut minulla samalla lailla silmään kuin viimeksi.

Viimeinen asia koskee kirjan rasismin käsittelyä ja liittyy tosin yleisemmin erääseen nykykulttuurin ilmiöön. Kirjan puolivälissä eräs henkilöistä väittää suutuspäissään Abbyn tulleen valituksi yliopistoon vain tumman ihonvärinsä vuoksi, jolloin Leah raivostuu ja vaatii ystäväänsä pyytämään anteeksi. On todella hyvä, että kirja nostaa esille rasismin opiskeluelämässä - tämä on ainoa kerta, kun olen koskaan lukenut siitä. Abby selittääkin, kuinka tummempi-ihoisilta vaaditaan usein enemmän kuin valkoisilta ja päälle päätteeksi syytetään suosimisesta ihonvärin perusteella, minkä vuoksi hänellä on paineita olla luokkansa huipulla ja kaikessa täydellinen. Anteeksipyyntö ja oman käytöksen reflektointi olivat todellakin tässä paikallaan, mutta minua jäi häiritsemään, kuinka Leah ei vielä tämänkään jälkeen hyväksynyt anteeksipyyntöä vaan pohti ystävänsä olevan rasistinen ja kylmeni tälle edelleen. Joillekin ihmisille rasistisuus tarkoittaa yksilön leimaa, joillekin kaikki ihmiset ovat rasisteja, sillä rasismi on rakenteellista. Kuitenkin minua on jäänyt mietityttämään yleisesti, miksi kaikki eivät anna toista mahdollisuutta ihmiselle, joka ainakin yrittää tajuta virheensä ja pyytää anteeksi. Mielestäni suora tuomitseminen synnyttää lopulta vain katkeruutta. Tietysti syrjinnän kokeneille asia jää aina mielen päälle, ja kuten sanottu, romaani otti hyvin rasismin puheeksi. 

"I guess it's like, I forgive her, but I don't really know if I can trust her again. Does that make sense?" -Abby

Joka tapauksessa Leah on the Offbeat on minulle tärkeä kirja. Se on minusta realistinen kuvaus epävarmuudesta, ja ennen kaikkea, tarinan kaikki ongelmat eivät ratkea höttöisen onnellisesti. Lopussakaan kaikki langat eivät solmiudu, mutta tärkein kuitenkin. 

"This is not my perfect prom night, and it's not the happy ending I pictured. It's not an ending at all.
   But it's mine.
   This whole moment is mine. This electric-bright pavilion, with music so loud I can feel it. It's mine." -s.336

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 15 "Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi", Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "Naiskirjailija joka on voittanut palkinnon", Queer-lukuhaasteen kohtaan "Biseksuaali tai panseksuaali päähenkilö", #Hyllynlämmittäjä-haasteeseen johon otan mukaan myös uudelleenluetut ja edelleen Amerikan osavaltioista Georgiaan.

***

Love, Creekwood
Becky Albertalli
Simonverse #4
2020
111 sivua
Penguin Random Books

Sain vasta tänä talvena tietää, että Simonversestä on sittenkin ilmestynyt viime vuonna vielä yksi osa! Tällä kertaa se on kuulemma lopultakin viimeinen. 

Love, Creekwood kertoo kaveriporukan ensimmäisestä yliopistovuodesta ja (koska Simon välttämättä haluaa leikkiä boomeria) heidän toisilleen lähettämistä sähköposteista. Ystävät opiskelevat eri puolilla maata, samoissa tai eri yliopistoissa, kaukosuhteessa tai rakkaansa kanssa. Vuoden aikana sähköpostien kautta välittyvät niin ystävänpäivän tempaukset kuin Simonin ja Bluen matkusteleminen kahden kaupungin välillä.

Kirja on siis pienoisromaani ja koostuu vain ja ainoastaan sähköposteista. Kaikki kaverit Taylorista Garrettiinkin pääsevät sähköposteissa ääneen ja vieläpä omilla kirjoitustyyleillään, jotkut tietysti enemmän kuin toiset. Esimerkiksi Nick jää tässä (kuten minusta koko Simonversessä) muiden päähenkilöiden varjoon. Ystävyksien sutkautuksia ja ajatuksia oli hauska lukea, mutta minusta sähköpostit eivät ehkä olleet oikea muoto kirjoittaa romaani Simonista ja hänen ystävistään. Ne eivät oikein päästäneet lähelle ketään useasta henkilöstä, eikä kirja mennyt tarpeeksi syvälle kenenkään tarinassa. En esimerkiksi oikein tavoittanut Leahin ääntä. Joka tapauksessa ystävysten välit, murheet ja toisistaan huolehtiminen välittyivät kyllä.

Love, Creekwoodista on totta puhuen vaikea sanoa mitään, enkä siksi voi venyttää tätä postausta enempää. Pidin siitä miten kirja kuvaili opiskelua sekä parisuhteita, mutta muuten en paljoa muista sen tapahtumista. Simonin ja Bluen etäsuhde oli realistisesti kuvattu ja muodosti jonkinlaisen juonenkaaren tarinalle - lopulta sille avautui täysin uusi polku. 

Kirjasta jäi siis jotain puuttumaan, mutta se oli joka tapauksessa mukavaa luettavaa. Oli hauska palata vielä hetkeksi Simonin maailmaan ja lukea kaveriporukan söpöilyistä ja vitseistä, samastua heidän ajatuksiinsa. Love, Creekwood oli kuin jäähyväiset Simonille. 

"It was basically this: When we say we want to freeze time, what we mean is that we want to control our memories. We want to choose which moments we'll keep forever. We want to guarantee the best ones won't slip away from us somehow. So when something beautiful happens, there's this impulse to press pause and save the game. We want to make sure we can find our way back to that moment.
   Simon, you want to know the moment I'd choose for my save point? Last Friday, top of the Ferris wheel. Specifically, the part where you caught me staring at the Tilt-A-Whirl and decided to destroy me with two words. 
   Can we keep that one? Can we please go back there?" -s.82, Blue

"But here's where I landed: I pick now. Like right here in my dorm room, in my golden retriever pajama pants, emailing you from 117 and 1/2 miles away. Because whether I like it or not, my today brain is the only one that has our whole story. I mean, it's the exact same reason Deathly Hallows is my desert island book. All the other books are right there tucked away inside it.
   [Blue], I'll take every single shitty memory without you, if it means I get to keep the whole nesting doll." -s.84, Simon

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 6. "Kirjassa on kaveriporukka", Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "LGBT-kirja" sekä Amerikkaa tutkimassa -haasteessani osavaltioilla Georgia ja New York.

***

Becky Albertalli on tämän hetken yksi lempikirjailijoistani, ja kirjojen puutteistakin huolimatta tämä pitää yhä. Odotan jo hänen uusinta romaaniaan Kate in Waiting, joka julkaistaan huhtikuussa. Minusta näistä pitäisi suomentaa paljon useampi kuin pelkkä ensimmäinen Simon. Lisäksi Leahista pitäisi tehdä oma elokuvansa, mutta valitettavasti ensimmäinen filmi pilasi jo etukäteen hänen tarinansa. (Muuten Love, Simon on kyllä ihana <3)

Sananen Becky Albertallin henkilökohtaisista kytköksistä romaaneihinsa: Leahin kirjoittamisen aikaan hän oivalsi myös jotain itsestään, olevansa biseksuaali. Kuitenkin hänen oletettiin olevan hetero, ja jotkut arvostelivat tämän perusteella kirjoja epärealisesti kirjoitetuiksi. Viime vuoden elokuussa hänet painostettiin kaapista ulos, mistä hän kirjoitti enemmän täällä. Itse en voi ymmärtää, miten joku näkisi Albertallin henkilöt ja heidän tarinansa epärealistisina. Minusta hahmokaartit ovat todella monipuolisia ja intersektionaalisia, eivätkä henkilöiden ongelmat ratkea mitenkään maagisesti. Luullessani Albertallin olevan hetero kunnioitin sitä, kuinka hyvin hän kirjoittaa seksuaalivähemmistöistä: hän on osittain noussut tavanomaisten kaapista ulostulo -tarinoiden yläpuolelle ja kirjoittaa vaivihkaa heterorakkaustarinoihinsa LGBT+ -pareja sivuhenkilöiksi, mainitsee muunsukupuolisia henkilöitä - tai kirjoittaa tytöstä, joka on kaapissa LGBT+ -ystävilleen muttei äidilleen. 

Maailmassa olisi todella vähän kirjoja, jos kaikki kirjoittaisivat vain itsestään. Useita hyviä kirjoja ei ikinä julkaistaisi, useille tarinoille ei edes löytyisi kirjoittajia. Lisäksi voi olla, että kirjailijan henkilökuva muuttuu. Tietysti heteroksi itseään kutsuvaa ihmistä saa olettaa heteroksi, mutta pitää myös antaa mahdollisuus sille, ettei hän välttämättä koko elämäänsä kutsu itseään siten. Prosessi on kaikilla erilainen.

Pointtini on kai se, että ei pitäisi tuomita kirjailijoita, jotka eivät kirjoita tasan tarkkaan omasta itsestään - kunhan he tekevät taustatyönsä, lukevat asianomaisten kokemuksia, pyrkivät autenttisuuteen. Eikä pitäisi olettaa että seksuaalinen suuntautuminen on staattinen, kerran elämässä päätettävä asia. Se kehittyy koko ajan.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Historiallisia LGBT+ -nuortenromaaneja

Tässä postauksessa esittelen kaksi sateenkaarevaa nuortenkirjaa, joiden molempien tapahtumat sijoittuvat ainakin osittain historiaan ja kuvaavat aikansa poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Molemmissa kirjoissa kuvataan myös nuorten aktivismia!

***

Kiinnostus heräsi: löysin netistä ja HelMet-kirjastosta

Things a bright girl can do
Sally Nicholls
2017
419 sivua
Andersen

"'No,' she said. 'No, I don't. And even if it's a pipe dream... Teddy, I don't care. I can't know that something is possible, and sit back and not do anything to make it real.'" -s.63, Evelyn 

Eletään vuotta 1914. 

Evelyn on 17-vuotias yläluokkainen nuori nainen, jonka ajatukset ovat tulevassa. Hänen vanhempansa toivovat hänen menevän naimisiin lapsuudenystävän Teddyn kanssa, mutta Evelyn tahtoo päästä opiskelemaan Oxfordiin. Lukea sanomalehteä kuten pojat. Päättää omasta elämästään. Tutustuttuaan suffragetteihin Evelyn päättää taistella oikeuksiensa puolesta hinnalla millä hyvänsä - oli se sitten jakamalla lentolehtisiä tai osallistumalla mielenosoitukseen ja joutumalla vankilaan? Kuinka pitkälle Evelyn voi mennä?

   "Nell had always hated being different.
    But May revelled in it." -s.155, May

Keskiluokkainen 15-vuotias May puolestaan kuuluu äitinsä kanssa rauhanomaisempiin suffragisteihin, sillä kveekareina väkivalta ei kuulu heidän arvoihinsa. May on myös "sapfolainen" ja ylpeä siitä. Kun hän tapaa Nellin, May näkee heidän elämänsä erot mutta myös samankaltaisuudet. Mayn äiti varoittaa häntä satuttamasta Nelliä. Mutta ovatko Nell ja May kuitenkin liian erilaisia?

"Oh, how she loved this. There they were, all those people who spent their lives crushing her and her family: policemen, lawmakers, toffs, men. She swung the nightstick and roared. Perhaps they'd arrest her. She wouldn't care - not her! Nell had never been arrested, but she'd always secretly rather wanted to be." -s.93, Nell

Nell tulee köyhästä East Endistä, puhuu Cockneyn murretta ja on joutunut tottumaan sekä ruoan- ja tilanpuutteeseen että toisten ihmettelyihin ja pilkkaan, koska hän pukeutuu ja käyttäytyy kuin pojat. Suffragetteihin Nell on liittynyt, sillä nämä auttoivat hänen äitiään saamaan töitä ja koska hän janoaa toimintaa. Nell ei kuitenkaan ole kuullutkaan sapfolaisista ennen kuin hän tapaa Mayn.

Sitten syttyy ensimmäinen maailmansota: naiset saavat ryhtyä autonkuljettajiksi, mutta naisasialiike hajoaa sodan ja rauhan kannattajiin. Evelyn joutuu katsomaan kun Teddy lähtee rintamalle. May ryhtyy taistoon patrioottista sodanhimoa vastaan. Nellin perhe kamppailee olemattomien sotakorvauksien kanssa. Sodan raunioittamassa Englannissa tytöt joutuvat miettimään periaatteensa, arvonsa ja tulevaisuudenhaaveensa uudelleen. 

Things a bright girl can do käsittelee hyvin monipuolisia aiheita. Ensinnäkin eräitä 1900-luvun alun isoimpia poliittisia myllerryksiä, eli naisasialiikkeitä ja maailmansotaa, mutta myös naisen asemaa kolmessa eri yhteiskuntaluokassa sekä pasifismia. Evelyn kamppailee yliopistoon pääsemisen ja tasa-arvoisen aseman puolesta nälkälakkoon asti, mutta hänellä on muuten yltäkylläinen elämä. May kuuluu useaan yhteiskuntaliikkeeseen, kuten kveekareihin ja suffragisteihin, joten hänelle periaatteet ovat erityisen tärkeitä. Nell puolestaan kamppailee pohjimmaisten tarpeiden, hyväksytyksi tulemisen ja köyhyyden vähentämisen, puolesta. Hänelle tasa-arvo tarkoittaa ensisijaisesti täyttä vatsaa ja omaa huonetta, mutta myös samoja oikeuksia. Evelyn tarina oli ehkä muista hiukan erillään, mutta eri yhteiskuntaluokkien elämät ja periaatteet kuvattiin todella havainnollistavasti ja intersektionaalisesti.

"The bedroom had a large brass bedstead, in which Nell and Dot and Johnnie slept top and tail with their mother and father. There was a orange-crate cot by the bed for the baby. Bill and Bernie slept on the sofa in the kitchen. The kitchen had no range, but only a cheap gas stove. May knew from her mother's Fabian friends how expensive the gas stoves were, and how more often than not dinners made on them would be left half cooked rather than waste another penny on gas.
   She was invited to share the family tea, but refused politely, saying she'd already eaten. She knew there wouldn't be much food going spare. Tea was bread and dripping and hot, sweat tea for everyone except Bill, who also got a slab of fried ham." -s.106, May

Tärkeä teema on myös naisten asema 1900-luvun alun yhteiskunnassa. Kaikki päähenkilöt tuntevat elämänsä rajoitetuksi ja haluavat toimia jonkin paremman puolesta. Sattumalta olin juuri tänä talvena kirjallisuuskurssilla, jossa luettiin 1800-luvun naisasiasta: epätasa-arvo perusteltiin helposti sillä, että politiikka ja "julkinen" puoli kuului miehille, kun taas koti ja "yksityinen" puoli naisille, jossa he saisivat vaikuttaa miehiinsä. Naisten odotettiin olevan täydellisen moraalisia ja tämän he sisäistivät niin, että osa naisista ei ajanut muutosta. Kuitenkaan osa ei enää jaksanut yksipuolista rooliaan ja painolastia. Suuressa osassa kirjaa onkin naisten turhautuminen elämäänsä, turhautuminen pelkkään naimisiin menemiseen, vierestä seuraamiseen ja muiden ymmärtämättömyyteen. Vaikka Teddy osittain tukeekin Evelynia, ei hän kuitenkaan ymmärrä. Kun sodan jälkeen kaikki miehet ja yli 30-vuotiaat naiset saavat luvan äänestää, tuntee Evelyn edelleen olonsa turhautuneeksi.

Tarinaan on ihastuttavalla tavalla liitetty mukaan sateenkaariteemoja ja vieläpä ilman kaapista ulostuloja tai suoraa homofobiaa. May on omaksunut käsitteen sapfolainen ("Sapphist")kirjasta The Intermediate Sex, jossa homoseksuaalien ajateltiin olevan jotain naisten ja miesten välillä. Hänen äitinsä hyväksyy hänet ja jopa suffragetteihin kuuluu naispareja. Koulussakin on tavallista "harjoitella" romanttisia suhteita tyttöjen kanssa, vaikka niiden uskotaan päättyvän vanhempana. May ja Nell ovat tosin harvinaisen avoimia huomioon ottaen, että homoseksuaalisuus oli tuohon aikaan rikollista ja tabu. Heidän rakkaustarinansa on myös hienon realistisesti kuvattu. 

"It wasn't unusual for girls at May's school to develop feelings for older girls. May herself had had several very interesting encounters with Fifth Former Margaret Howard in the stationary cupboard. But so-called romantic friendships were not quite the same thing as Sapphism. It was understood that they were just something that happened when you were at school and didn't know any boys, and when you grew up and met your future husband, those feelings would be replaced by something 'real'. May knew perfectly well that what she felt for the girl in the flat cap was 'real', but she also knew without being told that this view of things would not be accepted at Brightview. She had never even tried to talk about Sapphism with Barbara and Winifred." s.65-66, May

Vielä kiinnostavampaa on Nellin identiteetti. Nell ei ole koskaan tuntenut itseään tytöksi vaan pukeutuu housuihin ja lakkiin, yrittää etsiä "miesten töitä" ja on jopa pienenä ajatellut itseään Arthurina. Mayn mukaan jopa eräs suffrageteista pukeutuu mieheksi ja häntä kutsutaan miehen nimellä. Tytöillä ei kuitenkaan ole sanoja sukupuolelle, heillä on vain The Intermediate Sex, eikä kukaan pohdi pronomineja saati sitten eri sukupuoli-identiteettejä. Nell taistelee kuitenkin voidakseen olla oma itsensä ja saa hyväksyntää joiltakuilta. Ainakin minusta Nellin kokemus vaikutti autenttiselta 1900-luvun alkuun sijoittuvaksi. Minun mielessäni hän jäi juurikin sapfolaiseksi, naisen ja miehen välimaastoon. Mitenköhän hän määrittelisi itsensä nykyään? 

"Sometimes, as she washed herself in the Public Bathhouse, she'd sneak sideway glances at the other girls as they undressed, then down at her own body, short and squat and awkward. Other girls felt like different species to Nell. She'd decided as a child that she wasn't one of them, and as an adult the feeling had only grown. What are you? strangers said to Nell in the street, and sometimes What is it? which was worse. Nell never knew what to say.
   How could she? She didn't know the answer to their question herself. 
   She just knew that whatever it was, it was a desperately lonely thing to be.
   Until May came along." -s.145-146, Nell

Kirja kuvaa myös havainnollistavasti sodan aikaa ja miten se vaikutti eri yhteiskuntaluokkiin. Suffragetit yrittävät parhaansa mukaan järjestää köyhemmälle väestölle ruokaa ja töitä. Samalla nousee esiin myös harvinaisemmat teemat sodan ajasta puhuttaessa, kuten sodanvastaisuus ja pasifismi. Koko kansa velloo yhtäkkiä sodanhimossa ja isänmaallisuudessa, mikä tuntuu Maysta luotaantyöntävältä. Evelyniä ärsyttää, miksi suffragettien kamppailu nähtiin arvottomana ja torjuttiin, mutta maan puolesta kuoleminen on yhtäkkiä arvokasta. Mayn äiti vastustaa verojen maksamista ja järjestää muiden sodanvastaisten naisasianaisten kanssa rauhanneuvottelua, jonka ei lopulta anneta toteutua. Samalla Nell ja May alkavat liukua kauemmas toisistaan arvojensa takia. Koskettavinta olivat pohdinnat siitä, ketkä muistetaan vielä sadan vuoden päästä. Ketä halutaan muistaa ja ylistää? May on niin vuorenvarma siitä että rauhanneuvottelijat muistetaan.

"'It'll be us they'll remember anyway,' she said. 'In a hundred years. They won't teach the schoolchildren about the munitionettes and the women who threw stones. It'll be the peacemakers who'll be celebrated.
   'Peacemakers!' said Nell, scornfully. 'Ha! It's people like that Emily Wilding Davison and them soldiers what sacrifice themselves to save their founded comrades what get remembered. Except they won't remember Miss Wilding Davison either, I bet. Women fighting men ain't heroes, is they? Fighting for freedom for the government, that's heroic. Fighting for freedom against it - not bloody likely!' She spat on the pavement to show exactly what she thought of those future historians. 'They won't teach about us at all,', she said. 'History ain't folk like us. It's kings and queens and Mr Lloyd George and swells like that.'" -s.418-419

Pidin etenkin siitä, ettei kenenkään päähenkilön tarina päättynyt täysin ruusunpunaisesti. Mukaan mahtuu uupumusta ja sitkeyttä, haaveiden toteutumista ja uusien löytymistä, mutta myös avioliiton realiteetteja, irtipäästämisen vaikeutta ja periaatteiden muuttumista. May samaistutti minua ehkä kaikkein eniten erilaisuuden tavoittelullaan ja pohdinnoillaan, mikä on lopultakin oikea tapa vaikuttaa. Mistä kannattaa päästää irti?

"The older she got, the more May was wondering what sort of difference she wanted to make. A couple of years ago, making a difference meant shouting in the street, telling everyone around you as noisily as you could exactly what was wrong with whatever it was they were wrong about. Now... she wasn't so sure. Deeds not words, Mrs Pankhurst and her Suffragettes had said. May was wondering if there might be something in it. Not ripping up paintings and blowing up houses, obviously. But... May was beginning to wonder if it wasn't better to build a house than shout about how awful it was that people didn't have one." -s.373-4, May

Kirja sopii omaan Kaupunki-haasteeseeni, sillä tapahtumapaikkana on 1900-luvun alun Lontoo.

*** 

Kiinnostus heräsi: netissä, löysin HelMet-kirjastosta


Pulp
Robin Talley
2018
406 sivua
Harper Collins Publishers

Abby on high schoolin viimeisellä luokalla. Hän on juuri eronnut tyttöystävästään Linhistä, joka on samalla hänen parhaita ystäviään, hänen vanhempansa eivät enää puhu toisilleen ja pikkuveli alkaa oireilla. Yllättäen Abby löytää netistä 50-luvun pulp fiction -kirjoja naisparituksella ja uppoutuu niihin senioriprojektiaan varten. Erityisesti häntä kiehtoo aikoinaan huippusuositun Marian Loven viihdekirja "Women of the Twilight Realm" ja itse kirjailija, joka on kadonnut jälkiä jättämättä. Abby ei pian pysty ajattelemaan muuta kuin Marian Lovea. Onko mahdollista selvittää kuka tämä oli? Voiko Abby paeta menneisyyteen omaa elämäänsä? 

Vuoden 1955 Washington DC:ssa Janet työskentelee pikaruokaravintolassa kesällä ennen lähtöä uskonnolliseen yliopistoon. Hänen perheensä on vannoutuneita konservatiiveja, ja huhuja leviää potkut saaneista homoseksuaaleista, joita epäillään kommunisteiksi. Löydettyään kioskilta viihdekirjan naisten välisestä rakkaudesta Janet ymmärtää vähitellen, ettei hän tunne parasta ystäväänsä Marieta kohtaan pelkkää ystävyyttä. Janet alkaa kirjoittaa salaa perheeltään omaa naisten rakkaustarinaansa, jonka aikoo lähettää kustantajalle. Mutta Marie on juuri saanut työpaikan hallitukselta ja yksikin virhe voi koitua hänen kohtalokseen.

Pulp etenee kahdella aikakaudella ja kertoo kaksi tarinaa, jotka lomittuvat toisiinsa, ja lisäksi usean eri (fiktiivisen) viihdekirjan tarinan. Joskus oli vaikea pysyä kärryillä, mistä kirjasta nyt puhuttiin, mutta rakastin erityisesti juonenkäänteitä, jotka liittyivät lomittuviin aikakausiin. 

Kirja näyttää hyvin sateenkaarihistorian ja kehityksen. Nykyajan Washingtonissa Abby on maininnut ohimennen ruokapöydässä pitävänsä tytöistä ja hänen kaveriporukkaansa kuuluu esimerkiksi bi, questioning ja muunsukupuolinen, joka ei määrittelee itseään. (Itseäni lokeroiden suora listaus hiukan ärsytti, mutta oli kiva todeta, että mukaan mahtui useita eri suuntautumisia sekä etnisiä taustoja.) Abby käy mielenosoituksissa kaveriorukkansa kanssa, joka jää muuten hiukan varjoon. Syvennyttyään pulp fictioniin ja Marian Loveen Abby tajuaa kunnolla vasta nyt, kuinka paljon hänen ympäristönsä on muuttunut kuuden-seitsemänkymmenen vuoden aikana. Pystyin samastumaan Abbyn tilanteeseen niin niin hyvin, vaikka on pakko tiedostaakin, ettei monella ole edelleen näin hyvin asiat. Joka tapauksessa oli kiva lukea välillä muustakin kuin homofobiasta tai kaapista ulostulosta (vaikka nekin ovat yhtä lailla tärkeitä teemoja).

Elämä 50-luvun Washingtonissa oli aivan toisenlaista. Kirjassa eletään 50-luvun Lavender Scare -vainojen aikakautta, jolloin homoseksuaaleja vainottiin kommunismin pelon varjolla. Heidän pelättiin joutuvan helpommin kommunistien kiristämäksi. Potkut töistä saaminen saattoi merkitä leimautumista, niin ettei työnhaku enää ollut mahdollista. Työntekijöiden jokaista askelta seurattiin kuin pahimmassa totalitaristisessa valtiossa. Lisäksi koko yhteiskunta piti homoseksuaalisuutta poikkeavana ja pelkäsi sitä. Kun Abby ystävineen määrittelee itsensä mitä kirjavimmin sanoin, ei Janet edes tiennyt että tyttöön ihastuminen on mahdollista, saati että sille olisi sana. Jopa Janetin muuten liberaali isoäiti ei ole joka asiassa suvaitsevainen. Vaikka pidin molemmista kertojista, oli minun vaikeampi samastua Janetiin, ehkä koska hän ei ollut tietoinen asioista. Janet tajuaa vähitellen, että hänen ja Marien täytyy olla hyvin varovaisia, eikä sekään riitä. New York kuitenkin edustaa Janetille huhuttuja lesbobaareja, joissa saa olla oma itsensä ja tavata vertaisiaan.

""Times were different then." Carol lifted her chin. Janet tightened her hold on Marie's hand, remembering the column about Senator Hunt's son. "Well, you should know it's been going on for years. We thought it might stop when they censured McCarthy, but if anything it's gotten worse. They're out to prove they're serious about this business. They have their lists, and the lists are always growing. If the administration gets the slightest whiff that someone working at the department might be a homosexual, or even might know a homosexual, they bring them in for questioning, and from the stories I've heard our interrogators could give the Germans a run for their money. Before they bring you in, they'll talk to everyone you've ever met, every school you've ever gone to, every place you've ever worked. They ask them if anyone ever thought you might be just a little odd. They ask if you ever wore pants, or cut your hair short, or if you ever had a girlfriend who seemed a bit too close. If anyone says yes, if anyone even says maybe, that's the end of it for you."" -s.205

Jokin pelastaa kuitenkin sekä Abbyn että Janetin: viihdekirjat naispareilla. Lesbian pulp fiction, kioskikirjallisuus, kukoisti Amerikassa 1950-60-luvuilla ja oli ainoita teoksia, joissa homoseksuaalisuus edes mainittiin. Tietysti kirjat sensuroitiin niin että lopussa toisen päähenkilön piti kuolla tai tajuta olevansa sittenkin "normaali". Lisäksi kioskikirjallisuus oli paheellista: kannet ja nimet viittasivat vaarallisiin intohimoihin ja varjoihin. Sitä eivät lukeneet kuin ehkä miehet - ja itse seksuaalivähemmistöihin kuuluvat, joille kirjat saattoivat olla henkireikä. Muutamat kirjailijat olivat itsekin kaappilesboja. Kirjat lohduttavat Abbya ja Janetia ja toimivat heille pakopaikkoina oikealta elämältä. Ne auttavat heitä ymmärtämään itseään ja inspiroivat heitä alkamaan itse kirjoittamaan. Senioriprojektinaan Abby päättää kirjoittaa lesbian pulp fiction -kirjan, jolla on onnellinen loppu.

Vaikka en ihan ymmärtänyt kioskikirjojen vaikutusta varsinkaan Abbyn elämään (luulisi että häntä olisi samastuttanut enemmän nykyaikaiset sateenkaarikirjat?), alkoi minua kuitenkin kiehtoa tämä genre enemmän. Olikohan näitä Suomessakin?

"Because, I mean, kissing is fun. Flirting is fun. Going out on dates is fun. Sex is fun. Holding someone is the best thing ever.
   Except - what if there's this one person you've always loved doing all that stuff with, and then all of a sudden it doesn't feel the same as it used to? Does this mean you don't love the person the same way you did?
   And, well, if it does mean that - if love can change - then how can you be sure it was really love to begin with? Because isn't the whole idea that love lasts forever? Isn't love supposed to be the whole reason all of us are even on this planet in the first place?" -s.177

Eniten ihastuin kuitenkin kirjassa sen realistiseen kerrontaan, joka tiivistyy vähitellen. Etenkin Abby vältteli oman elämänsä vaikeuksia syventymällä Marian Loven kohtaloon, niin että välillä pohdin, eikö hän ollenkaan tajunnut jonkin olevan vialla. Tarinan juonenkäänteet ja lopetus olivat yllättäviä ja niin ilahduttavan ainutlaatuisia, että olen jo jonkin aikaa toivonut löytäväni juuri tällaisia lopetuksia. Abby toivoo vimmatusti onnellisia loppuja ja asioiden paluuta normaaliin, mutta saa huomata, ettei ikuinen rakkaus ole kaikki elämässä. Joskus täytyy aloittaa uusi luku elämässään ja hylätä kaikki vanha. 

"Her future was stretched out ahead of her, with a thousand unknowns waiting to be discovered. 
   Abby wasn't Marian Love. Her story would keep going long past seventeen.
   She didn't have to have everything figured out yet. She could keep searching, for years if she needed to. Maybe forever." -s.349

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 6. "Kirja kertoo rakkaudesta", Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "Nainen joka ei saa kirjan lopussa miestä" ja Amerikkaa tutkimassa -haasteeni osavaltioon Washington DC (District of Columbia). 

perjantai 19. maaliskuuta 2021

Kyllikki Villa: Tyttö sodassa - kenttälotan kirjeitä 1941-1944

Kiinnostus heräsi: Ankin postaus


Tyttö sodassa - kenttälotan kirjeitä 1941 - 1944
Kyllikki Villa
2006
479 sivua
Like

"Radio ja lehdet puhuvat vain Yhdysvaltain meille jättämistä muistioista ja Suomen vastauksista. Pakkanen - savut nousevat suoraan kirkkaalle taivaalle. Talvi -. Kuinkahan kauan sotaa vielä kestää? Nykyisin ei kukaan usko sen loppumiseen "ensi kuussa" tai "jouluun mennessä". Odotamme vain - tasaisia, harmaita päiviä - ja teemme suunnitelmiamme siinä mielessä, että sota voi kestää kevääseenkin saakka." -12.11.41, päiväkirjamerkintä

Jatkosodan syttyessä kesällä 1941 lähtee 17-vuotias Kyllikki Villa Kajaanista lotaksi Suomussalmelle. Kaikki odottavat sodan kestävän vain syksyyn asti, mutta toisin käy. Marraskuussa hänet yllättäen komennetaan Sortavalaan, seuraavana keväänä puolestaan kotiin Kajaaniin käymään koulun loppuun sekä hetkeksi Lieksaan. Kesällä 1942 Kyllikki saa vakituisen paikan Tiiksijärvellä, Vienan Karjalassa, jossa hän viipyy sodan loppuun asti, tosin lähtee vuodeksi opiskelemaan Turkuun. Kolmen vuoden aikana "Tipu" joutuu sopeutumaan sotaan, työhön, rajoitettuun elämään ja lyhyisiin lomiin; kaipaamaan rauhaa ja siviiliä, mutta löytämään hauskuutta ja tuntemaan tekevänsä velvollisuutensa.

"Tiedätkö, mistä uneksin iltaisin? En runoista enkö valkolakeista enkä Suuresta Rakkaudesta. Ajattelen, miten ihanaa olisi pukea se tummanpunainen ylleen, uudet kauniit silkkisukat ja kengät jalkaan, pistää puuteria nenälle ja tuoksua hyvälle, istua ilta Maakunnassa pelaamassa Pajazzoa---" -6.9.41, kirjeestä

Tyttö sodassa koostuu Kyllikin ja hänen äitinsä (joka oli itsekin lottatoiminnassa) toisilleen kirjoittamista kirjeistä. Kyllikki kirjoittaa äidilleen välillä parin päivän välein, usein päivittäin. Äiti taas hiukan harvemmin, tai sitten kaikki eivät ole säilyneet tai niitä ei ole julkaistu. (Luin Helsingin Sanomista, että jatkosodan aikana suomalaiset kirjoittivat yli miljardi kirjettä!) Kyllikki kirjoittaa myös päiväkirjaa, mutta harvemmin, tai merkintöjä on varmaan karsittu. Panin merkille, että hänen kirjeissään on eläväinen, pirteämpi sävy, mutta päiväkirjamerkinnöissä hiukan alakuloisempi tai informatiivisempi, jopa masentuneempi. 

Olen kyllä lukenut kotirintamista ympäri maailmaa, mutta lottien työstä en tiennyt paljoakaan. Muistan vain Hiekkalan lasten tarinoiden Aino-tädin, jonka mainittiin lähteneen rintamalle lotaksi. Minulla oli vain ylimalkainen aavistus, mitä lotat ylipäätänsä tekivät. En kuitenkaan ihan Kyllikinkään kirjeistä saanut selville mitä hän tarkalleen päivisin teki: ainakin kirjoitti koneella ja päivysti radiossa tai puhelimessa monta tuntia kerrallaan. Teoksen esipuheessa tai jälkisanoissa olisi vielä voinut valottaa joitain asioita tarkemmin, sillä nyt kirjaa ymmärtää ehkä parhaiten sodan itse kokeneet tai ainakin lottien työstä lukeneet. Vapaa-aikaa tuntuu olevan verraten paljon, mitä Kyllikki valittelee (!), sillä ei ollut oikein muuta tekemistä kuin lukea ja seurustella muiden kanssa.

Kuitenkin aika riittää ystävyyssuhteiden solmimiseen ja hauskanpitoon. Suomussalmella Kyllikki viihtyy erinomaisesti miesten parissa, jotka pitävät häntä kuin kukkaa kämmenellään. Sortavalassa hän tuntee ympäristön jäykäksi ja viralliseksi ja joutuu sopeutumaan pitempään, kunnes saa lopulta ystävistään "Perheen", jonka kanssa jakaa ruokapaketit ja viettää iltaa. Tiiksijärvelläkin ystävien saaminen kestää aikansa, mutta pian Kyllikillä riittää ihailijoita. 

"Minun onnettomuuteni on se, ettei mikään asia ole minulle yksinkertainen tai mutkaton, ja se tekee elämän kovin vaikeaksi joskus. Mutta eihän sille voi mitään." -27.9.41, kirjeestä

Olikin mielenkiintoista lukea ihmissuhteista sodan aikaan. Vaikka Kyllikki Villa huomauttaa esipuheessaan, että seksuaalinen vallankumous tapahtui vasta 60-luvulla ja että lottien suhteet olivat puhtoisia, minusta oli kuitenkin yllättävää seurata myös romanttisten ihastusten ja heilojen paljoutta. Lottia todella pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Tytöt ja pojat seurustelivat, kävivät kuutamokävelyillä ja "säkättivät" puhelimessa työvuorolla, niin että pian puhelinseurustelu rajoitettiin muutamaan minuuttiin. Lottien piti myös olla kaiken aikaa siististi pukeutuneita, kengät ja kaulukset päällä, ja lopulta heidän naimisiinmenonsakin kiellettiin:

"Yhteyslotta on kieltänyt lottien naimisiinmenon täällä ja "seurustelun siinä mielessä". Se tuntuu kovin tyhmältä. Voiko sellaista asiaa mikään ulkopuolinen tekijä määritellä tai määrätä? Eikö se ole luonnonvastaista? Miksi meitä aidataan ja rajoitetaan niin, että tulemme vauhkoiksi ja järjettömiksi? Välistä oikein tuntuu puristavan ja ahdistavan - aina täytyy ajatella: "Se on sopimatonta, tuo on väärin, tätä ei saa tehdä, mitähän tästä ajatellaan, ovatkohan ne nyt vihaisia?"
   Välillä kaipaan siviilivapautta niin hirveästi.
                                         -17.2.43, päiväkirjasta

Kyllikki tapaa paljon nuoria miehiä ja ihastuu, jopa saksalaisen upseerin kuvaan, samalla pohtien, pitäisikö hänen suunnata uralle vai mennä nuorena naimisiin. Äiti puolestaan on hänestä aluksi huolissaan, mutta loppupuolella tahtoo myös kuulla Kyllikin ihastuksista. Ylipäätänsä Kyllikki ja hänen äitinsä kirjoittivat hyvin avoimesti eri teemoista ja vaikuttivat keskenään hyvin läheisiltä.

"Nyt olisi sinulla tilaisuus päästä hänestä! Minusta tuntuu kun nyt olen tuota miettinyt että varmasti sinulle olisi parempi että olisit poissa sieltä! Ainoastaan koko se olo ja ympäristö siellä olisi minusta ikävä jättää sinne, ne kaikki toiset pojat kun ovat tosi kilttejä sinulle ja pitävät sinusta Kyllikkinä. Kumpa hänkään ei pitäisi muuna eikä muuten!! Kumpa ei vaan sinulle tapahtuisi mitään pahaa! Ainoastaan siitä olen huolissani nyt kaiken jälkeen! Kun en tiedä miten hän sinua käsittelee! Kokeneena tulee aina mieleen pahin mahdollinen!" - lokakuussa 1941, äiti

Esipuheessaan Villa nostaa esille, kuinka ruoasta puhuttiin paljon, sillä säännöstelyn vuoksi sitä ei paljoa saanut. Räiskäleitä paistettiin koko ajan milloin mistäkin ja kaikki kotiväeltä saadut paketit jaettiin tasan. Kuitenkin ihmettelin kuinka tytöt (syksyllä 1941) söivät joskus iltaisin suklaata ja kävivät leivoksilla kahvilassa. Rahasta ei myöskään näyttänyt (vielä?) olevan puute, sillä Kyllikki sai päivärahaa, jolla sitten ostettiin kirjoja, kirjetarpeita ja ruokaa. Esiin pistää myös ihmisten lempinimet ja muut oudot sanaväännökset. Lähes kaikki lotat saivat omat lempinimensä, Suomussalmen komennuspaikkaa kutsutaan Kiinaksi (ja esimiestä kiinalaiseksi!) ja puhutaan söötysestä (suloinen). Hauskanpidon lisäksi myös luonto on tärkeää, ja Kyllikki kalastaa kesäisin ja samoilee metsissä miinojakin uhmaten, rakastuen Vienan Karjalaan.

"Sodan alkamisesta on tänään vuosi. Olin silloin Syvärannassa.
   Millainen vuosi! Siihen on mahtunut niin paljon. Se on vaatinut niin paljon Suomen kansalta, ylivoimaisen paljon - me olemme väsyneitä kaikki. Kaipaamme vain kotia ja rauhaa. Vieläkö meillä on toinen vuosi edessä?" -22.6.42, päiväkirjasta

Kuoleman pelkoa en erityisesti havainnut Kyllikin kirjoituksissa, vaikka hän kirjoitti ystäviensä ja työtoveriensakin menehtymisestä. Enemmän päiväkirjoista välittyi vuoroin ylevä isänmaallisuuden ja velvollisuuden tunto, vuoroin väsymys sotaan ja elämään poikkeustilassa. Vaikka sodan aika usein kuvataan patrioottiseksi kansan yhdistymiseksi, niin silti ihmiset eivät koko ajan paiski töitä ylevässä mielialassa. Kuten esipuheessa sanotaan, ihminen ei elä historiassa vaan omassa nykyhetkessään. Kuitenkin Kyllikki tahtoi antaa poikien rinnalla oman panoksensa - hän ei voinut vain jäädä kotiin.

"Mutta mehän olemme luvanneet lunastaa Karjalan! Me olemme "intoilleet" siitä vuosikausia eikä meillä nyt ole oikeutta nurista -. Mitä merkitsee meidän sukupolvemme rikkinäinen nuoruus, menetetyt hermot jms. Karjalan vapauttamisen rinnalla - tulevien polvien onnen rinnalla? Aina ei vain jaksa ajatella ylevästi ja nähdä asiaa tässä perspektiivissä.-" -24.9.41, kirjeestä

"Lauantaiaamu. Voi kuinka tähän kaikkeen voi väsyä -. Sota, se on tullut arkipäiväiseksi, ja sellaisena se on vaikeinta. Talvisota oli yhtämittaista sankaritarinaa, mutta tämä on aivan toista. On vaikea yhdistää ajatusta lupauksesta "Tahdon uhrata työni ja elämäni Suur-Suomen hyväksi" tähän laiskotteluun, riitelemiseen ja seurusteluun täällä." -27.3.43, päiväkirjasta

Ja samalla kuitenkin Kyllikki on nuori tyttö, hiukan minua nuorempi, joka ei ollut vielä täysi-ikäinen tai edes ylioppilas lähtiessään lotaksi. Hän oli seikkailunhimoinen ja joissain ajatuksissaan hyvin samastuttava.
 
"Niin tulee syksy - ja tuntuu, ettei kesää ole ollutkaan. Kaikkein kesätunnelmaisin muistoni tästä suvesta on kaalinistutusilta Vuottolahdessa. Muita muistoja on kyllä, erikoisia ja unohtumattomia, tunnelmia, joita varmasti ikävöin sitten siviilissä. Ikävöin näitä rantoja, polkuja ja lattiapalkkeja, joita tänä kesänä olen kuljeskellut likaisessa lottapuvussa hihat ylhäällä, kaulus auki, puukko vyöllä, avojaloin, tukka pörröisenä ja nenä kiiltävänä. Ikävöin munkinpaistajaisia, kun olen istunut pöydällä sokeroiden ja syöden pihisevän kuumia munkkeja, aterioita, joilla istun suuren miesjoukon kanssa pirtin suuressa pöydässä, jossa on säilykepurkkeja ja suuri kattila keskellä pöytää, ja lusikat ja puukot heiluvat ja vitsejä lohkeaa yhtämittaa ja riisipuuro sekahedelmäsopan kera täyttää lautaset ja vatsat - ikävöin iltoja, joina Samppa ja Laila istuvat täällä, keitän teetä, liedessä loimahtelevan tulen hehku kuumottaa kasvojani ja häilähtelee pimeässä huoneessa, radiosta tulee musiikkia - ja sitten saatamme tyttöjä metsätietä ja riippusiltaa pitkin, sammakoita hyppii tiellä ja koski kohisee, ja palaamme kotiin hämärässä yössä - ikävöin äitiä, kun teltassa on puolipimeää, miehet kuorsaavat tasaisesti, hyttyset inisevät, makaan selälläni tiukasti huopiin kääriytyneenä katsellen teltan kattoa ja jutellen hiljaa ja unisen tarkoituksettomasti. -- Kaikkea ikävöin - sitten joskus siviilissä, joka on hämärä käsite, istuessani pulpetissa, joka on ihan hullu käsite!" -3.8.41, kirjeestä

Voisin siteerata kirjaa loputtomiin. Kyllikki sanoo kirjoittavansa jälkipolvia ajatellen, ihan kuin hän jo tietäisi, että hänestä tulisi joskus jotain suurta. Niin kuin hänestä tulikin: runoilija, suomentaja ja maailmanympärimatkaaja, joka saneli kokemuksensa rahtilaivoissa matkustamisesta lokikirjoiksi. Hänen päiväkirjansa ja kirjeensä kuitenkin kuvaavat upeasti vielä nuoren tytön kokemuksia ja ajatuksia sotatilassa.

"Seisoin yöllä pihalla ja kuuntelin tykkien etäistä jyskettä. Maisema lepäsi ympärilläni niin rauhallisena taivaan sinisen-hämyisessä valossa, kasteinen ruoho hyväili jalkojani portaanpielessä, oli aivan tyyntä ja etäältä kuului tykkien yhtämittainen, kumea jyske. Vaistomaisesti ristin käteni enkä oikein tiedä mitä kaikkea ajattelin siinä tuokiossa, mutta mieleni oli kovin raskas, kun menin sisälle." -11.8.43, päiväkirjasta

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 46. "Kirjassa syödään herkkuja" ja Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "Sotakirja jossa nainen tärkeässä roolissa".

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Mary Marck: Hyvästi, Eeva!

Kiinnostus heräsi: Eeva-sarja

Hyvästi, Eeva!
Mary Marck
1923
Eeva #4
125s
Otava

Mary Marckin kirjat ovat ensimmäisiä suomalaisia tyttökirjoja 1910-20-luvulta. Muistan löytäneeni joskus monta vuotta sitten kirjaston hyllyltä romaanin Eevan luokka ja Yhteiskoululaisia, jotka ovat Eeva-sarjan ensimmäinen ja kolmas osa. Pari vuotta sitten löydettyäni nämä kirjat uudelleen en yhtään muistanut niiden tapahtumia. Luin Eevan luokan uudestaan kesän 2016 lukumaratonissa, mutta Vähän enemmän Eevasta ja Yhteiskoululaisia joutuivat odottamaan viime vuoden kevääseen. (Taisin silloinkin lukea niitä maratonissa, mikä kertoo näiden kirjojen sopivuudesta lukumaratoneihin!) Nyt oli sitten sarjan neljännen ja viimeisen osan vuoro, Hyvästi, Eeva!

Eevan luokka on päässyt ylioppilaiksi ja hajonnut kukin omille teilleen. Ossi on Pariisissa, Harri pankissa töissä, ja muu luokka pohtii vielä mitä oikein haluaa elämältään. Sitten Eeva saa kutsun lähteä Hertan ja tämän isän kanssa kevääksi Lontooseen! Muu luokka ikävöi heitä hurjasti, ja Eevan ja Hertankin täytyy myöntää, että oma maa se on kuitenkin mansikka. Koti-Helsingissä Harri haaveilee epätoivoissaan maalarin ammatista, niin että on vaarassa menettää työnsä pankissa, ja Eeva ja Hertta saavat kuulla tästä...

Hyvästi, Eeva!:n juoni on aika olematon, sillä siihen kuuluu vain Lontoon matka ja Harrin ongelmien ratkaisu, joka selviää aika käden käänteessä. Muutenkaan sarja ei ehkä loista taidokkailla juonilla, esimerkiksi toisessa osassa puolet kirjasta kuluu siihen, että Eeva saattaa setänsä yhteen naapurin kanssa. Ensimmäisen osan luokan sisäiset välit ja kolmannen osan ylioppilaskirjoitukset olivat muistaakseni mielenkiintoisempia.

Joka tapauksessa Eevassa onkin parasta itse hahmot, heidän dialoginsa ja tempauksensa. Eevan luokka on erottamaton ja yhdessä käydään rekiretkellä tanssiaisissa, elokuvissa katsomassa Chaplinia tai Kluuvikadun Fazerilla syömässä leivoksia. (Helsingin paikkojen mainitseminen lämmittää aina sydäntä!) Kirjoissa on paljon huumoria, joka naurattaa edelleen, mutta siellä täällä putkahtelee sanoja kuten intresantti ja tennismatshi

Lontoosta olisi ollut ihana lukea enemmänkin, sillä sen paikkoja kuvailtiin aika niukasti. Lontoon matka on kuitenkin nuorille ylioppilaille isoin tapahtuma heidän elämässään. Vaikka Eeva ja Hertta ihastelevat suurkaupungin väkimäärää ja haaveilevat rikkaan rouvan löytävän heidät ja lahjoittavan heille koko perintönsä, tulee heille kuitenkin ikävä myös "vanhaa Helsinkiä". Vaikka he tutustuvatkin paikallisiin (ja tekevät huomion, kuinka englantilaiset tytöt sädehtivät kaiken aikaa eivätkä ikinä valita), on heidän kielitaidossaan vielä hiomista:

"Kaikki tytöt sanoivat, että hän puhui englantia täysin sujuvasti, ja kun hän oikein ajatteli, oli hän todella sanonut "oh yes" kerran ja "how funny" kaksi kertaa. How funnystä hän oli erikoisen ylpeä, mutta Hertta, joka oli liittynyt seuraan, väitti, että hän oli sanonut sen, kun yksi tytöistä kertoi, että hänen isoäitinsä oli kuollut.
 - Se ei ole totta, sanoi Eeva. Minä alan hallita kieltä vähitellen.
 - Aouieäö? kysyi joku tytöistä. 
 - Oh yes, sanoi Eeva hymyillen epämääräisesti ja veti Hertan mukanaan nurkkaan." -s.81

Jokaisella henkilöllä on oma, yksipuoleinenkin, roolinsa. Hertta on itse palava liekki, ehkä hiukan liiankin täydellisen jännittävä toveri, jonka kanssa ei käy aika pitkäksi. Harri on melkeinpä luokan pelle, joka tosin peittää huolensa sutkautuksien alle. Eeva on pohtiva tyttö, joka kirjoittelee joskus tarinoita ja sopii kuin valettu vakavan ja fiksun Ossin toveriksi. Saarakin on vakava ja aikoo suurena poliitikoksi - Eevan mukaan Saara tulee saamaan paljon aikaan. Inga ja Einari ovat molemmat lähinnä kiinnostuneita ulkonäöstä, Etta taas on pyöreähkö ja valitettavasti sen vuoksi Harrin pilkkaama. Marja on järkevä kiltti tyttö, joka ei tässä osassa melkeinpä mainittukaan, vaikka hän aiemmin on ollut Eevan ja Hertan kanssa parhaita ystäviä. Samoin Rolle jäi kokonaan ulos tarinasta. Liisa Marttilasta taas ei selviä ylipäätänsäkään muuta kuin että hän laulaa ja haluaa köyhän kylän opettajaksi. Ihmettelen aina sitä, kuinka luokka on ensinnäkin niin pieni, ja kuinka Liisa on kuin täytehahmona. 

Minusta Eevoissa on kiinnostavaa yhteiskoulun nuorten kuvaus ja tasa-arvo. Tytöt ja pojat ovat yhdessä tovereita ja opiskelevat yhteiskoulussa samalla viivalla, eikä romantiikkaa esiinny kuin vasta loppumetreillä. Keskiluokkaisten tyttöjen elämäntavoite ei ole vain mennä naimisiin vaan tulla joksikin. Naisasiakin mainitaan, tosin huumorilla:

" - Eläköön! huusi Hertta haltioissaan. Liisa Marttila, minä peruutan sen köyhän kylän. Minä seuraan Saaraa. Otetaanko ohjelmaamme, etteivät mitkään hyväpalkkaiset virat saa olla miesten käsissä?
 - Se olisi vääryyttä, sanoi Etta lujasti. Kaikki miehet eivät ole niinkuin - niinkuin -
 - Niinkuin kuka? kysyi Harri epäluuloisesti.
 - Niinkuin muutamat - minä en tarkoita ketään erikoista - - mutta on kamalia miehiä, sanoi Etta punastuen.
 - Ajatteletko sinä jotakin, jonka tunnet? kysyi Harri katsoen häntä tiukasti.
 - En, en ketään, jota minä yhtään tunnen, vakuutti Etta hätääntyneenä. Mutta Harri, et sinä voi kieltää, että on kamalia miehiä.
 - On suuret joukot, päätti Hertta, ja Saara ja minä aiomme vainota heitä.
 - Ei minulla ole mitään miehiä vastaan, sanoi Saara.
 - Minkätähden sinusta sitten tulee poliitikko?" -s.33

Eeva ja Hertta tietävät, kuinka heillä on äärettömästi mahdollisuuksia: heistä voi tulla opettajia, suomentajia tai lääkäreitäkin (luin Duodecimin sivuilta että ensimmäiset suomalaiset naislääkärit valmistuivat jo 1800-luvun lopussa!). Samalla he haaveilevat myös romanttisesti jonkin suuren tekemisestä tai seikkailuista, oli se sitten taistelua köyhyyttä vastaan tai vaaroja vastaan erämaassa. Osa luokkalaisista tietää jo mitä haluaa, mutta Eeva ja Hertta tuntevat, että tämän vuoden jälkeen on pakko päättää. Mahdollisuudet tuovat mukanaan myös paineita. Tämä kaikki tuntuu nykyään niin samastuttavalta; on ihmeelliseltä, kuinka sata vuotta sitten jotkut nuoret kamppailivat samojen päätösten äärellä.  

" - Hauskaa, sanoi Hertta uneksuvasti ja otti uuden kourallisen pähkinöitä. Ajatelkaa, maailma ja kaikki ihmeellinen! Joskus minusta Amerikka on paras, taistelu olemassaolosta siellä ja pilvenpiirtäjät. Ja joskus minä vielä enemmän tahdon mennä Egyptiin ja seisoa vaipuneena mietteisiin kaikkien pyramidien edessä. Ja kun Eemil setä kertoo Napolista miten sinistä siellä on, niin minä tahdon sinne, ja usein minä tahdon nähdä Pariisin ja Lontoon, tietysti. Vaikka mitä paikkaa ajattelee, niin tahtoo lähteä sinne. Se on pahinta matkoissa ja kaikessa muussakin, ettei mitenkään voi päättää mikä on parasta. 
 - Niin, se on totta, sanoi Eeva. Sama asia on, kun ajattelee elämänuria. Siinä on liian paljon intresanttia valittavana. Sitä lykkää ja lykkää toistaiseksi, sen varalta että uusia vielä parempia uria sukeltaisi esiin.
 - Niin, huusi Hertta, eikä tietysti tahdo pilata koko pitkää tulevaisuutta sillä että valitsee väärin.
   Tulevaisuus. Eeva tunsi aina kuin pienen ihastuksen väreen, kun lausuttiin se sana. Hänestä tuntui siltä, että hän sekunnin verran seisoi vuorella ja näki koko maailman allaan." -s.8-9

P.S. Netistä löytyy lisää hienoja analyyseja Eeva-sarjasta, kuten Anna Amnellin blogista.

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 24. "Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki", Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "Nainen joka ei ole 2000-luvulta" ja omaan Kaupunki-haasteeseeni kaupungeilla Lontoo ja Helsinki.

sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

Helmikuussa katselin maailmaa valkoisen sumun läpi

Helmikuussa luin viisi kirjaa ja 933 sivua:

1. Becky Albertalli: Leah on the Offbeat (Simonverse #3) (343s)
2. Ann M. Martin: Poikahullu Susan (The Baby-Sitters Club #8) (150s)
3. Ann M. Martin: Valerie ja ilkeä Janine (The Baby-Sitters Club #7) (149s)
4. Ann M. Martin: Bruno tykkää Annesta! (The Baby-Sitters Club #10) (142s)
5. Ann M. Martin: Onni kääntyy, Anne (The Baby-Sitters Club #17) (149s)

Leah on the Offbeat sopi uudelleenluettuna jotenkin hyvin elämääni tällä hetkellä. Rakastin edelleen kaveriporukan touhuja teatteriesityksistä Waffle Housessa istumiseen, Leahin epävarmuutta ja hyvästelyjen pelkoja, hitaasti aukenevaa salaisuutta sekä ennen kaikkea realistisia ongelmia, jotka joko lopussa selviävät tai eivät selviä. Tällaisia kirjoja saisi olla enemmän. Minua jäi ainoastaan ärsyttämään miten Leah ei voinut antaa anteeksi eräälle ystävälleen tämän käytöksestä.

The Baby-Sitters Clubin kirjat olivat mukavaa nostalgialukemista, luin niitä viimeksi kymmenen vuotta sitten. Oli hauska paneutua taas lastenvahtikerhoon, 80-luvun tyttöjen elämään ja ihastuksiin ja saada niistä uusia ajatuksia. Kirjat ovat myös hyvin nopealukuisia ja sopivat vaikkapa maratoneihin erinomaisesti.

Risto Räppääjiä oli hauska katsoa uudelleen pitkästä aikaa vuosiin. Eivät ne nyt kummoisia olleet, mutta ihan hauskoja. Ihmettelin tosin kuinka Nelli oli ensimmäisessä elokuvassa Risto Räppääjä todella aktiivinen ja rohkea, mutta kolmannessa osassa Risto Räppääjä ja viileä Venla passiivinen ja yritti vain miellyttää muita. Elokuvat ovat hiukan liian lyhyitä kehittääkseen kunnon juonikaaren.
   A Chinese Ghost Story II (1990) oli erikoinen sekoitus varmaan jokaista genreä: määrittelin sen historialliseksi romanttiseksi fantasia-kauhukomediaksi. Koominen ja absurdi se tosiaan oli, eikä vähiten erikoistehosteissa. Vaikka olen yleensä herkkä K16-elokuville, niin tämän 1990-luvun elokuvan hirviöille oli pakko lähinnä nauraa. 
   Valentine's Day seurasi useampaa rakkaustarinaa ja sopi hyvin katsottavaksi ystävänpäivänä. Romanttisen komedian ystävänä pidin tästä, vaikka lopetukset olivat lähes itsestäänselviä ja lukuisissa henkilöissä meni hiukan sekaisin. Julia Roberts oli ihana ja hänen hahmonsa juonenkäänne ilahduttava. Jotenkin kuvaavaa kymmenen vuoden takaiselle elokuvalle on tosin, kuinka homopari taisi olla ainoa pariskunnista, jota ei missään kohdassa näytetty suutelevan. 

Kullannuput-sarjasta on vaikea sanoa mielipidettä. Yle Areenan minisarja kertoo kruununhakalaisesta äidistä Annasta ja tyttärestä Tessasta, joilla on kummallakin parhaat ystävät, avarat asunnot ja kalliit menot sekä yltyvä rakkauden kaipuu. Sarja on yhdistelmä romantiikkaa, komediaa ja hömppää, jossa elämän tärkein tavoite on fiilistellä elämää ja löytää mies (tai nainen). Tessan päähänpistot ja Annan valehtelu deittikumppaneilleen ovat hauskaa mutta myös hiukan turhauttavaakin katseltavaa. Kuitenkin heidän rakkauten etsimisensä ja epävarmuutensa on myös samastuttavaa. Erittäin raikasta oli, kuinka Tessan romanttista suuntautumista ei ikinä määritellä tai alleviivata. 


Helmikuu sujui aika samalla lailla kuin tammikuussa, lähinnä monotonisesti opiskellessa. Pohdin pitäisikö palata Saksaan mutta päädyin kuitenkin odottamaan lukukauden loppumista. Tein kurssiani varten tutkimusharjoituksen, mikä oli samaan aikaan monimutkikasta ja kuitenkin todella inspiroivaa. Ihailin Talven hengen maisemia: katulamppujen alla purppuraisena kimaltelevaa hankea, vaaleansinisiä päiviä ja sitä kun ei saanut kylliksi notkuvista lumihangista.


Näin muutamaa ystävääni ulkona, vain -20 asteen pakkasesta pakenimme kahvilaan, yhden kanssa kävelin pari tuntia Töölönlahden rantaa ja kerran sen ylikin kylmässä viimassa. Näin tätiäni ja vietin edes yhden päivän ajattelematta opiskelua. Hiihtolomalla lähdimme perheeni kanssa Rukalle, mutta hädin tuskin uskalsimme edes mennä tyhjiin ravintoloihin syömään. Vietin muutenkin viikon linnoittautuneena sisälle opiskelemaan, mutta parina päivänä lähdin seuraamaan hiihtolatuja ja rakastin pukeutua paksuihin talvitakkeihin ja huiveihin. Eräänä aikaisena aamuna kiipesin aavemaisen metsän läpi vaaran huipulle, josta näköalat katosivat sumuun. Maailma tuntui hukkuvan valkoiseen, jopa lammen vastaranta.



Helmikuun viimeisinä päivinä lämpötila nousi viisi astetta päivässä ja lumi alkoi etelässä näyttää likaiselta... On hiukan surullista luopua talvesta, mutta onneksi kevään tulo on aivan yhtä kaunista aikaa. Vaikka nyt maaliskuussa onkin taas satanut lisää lunta.


Mitä muistorikasta tapahtui helmikuussa?

lauantai 6. maaliskuuta 2021

Ann M. Martin: The Baby-Sitters Club

Kiinnostus heräsi: nostalgialukemista, minisarja The Baby-Sitters Club



Valerie ja ilkeä Janine
Ann M. Martin
1998
Claudia and Mean Janine (1987)
The Baby-Sitters Club #7
Jaana Kapari
149 sivua
Tammi

Poikahullu Susan
1995
Boy-crazy Stacey (1987)
The Baby-Sitters Club #8
150 sivua

Bruno tykkää Annesta!
1996
Logan Likes Mary Anne! (1988)
The Baby-Sitters Club #10
142 sivua

Onni kääntyy, Anne!
1999
Mary Anne's bad-luck mystery (1988)
The Baby-Sitters Club #17
149 sivua

The Baby-Sitters Clubin seitsemännessä osassa Valerie ja ilkeä Janine 13-vuotiaat Lisa, Anne, Valerie, Susan ja Violet ovat jo vuoden pitäneet lastenvahtikerhoa kotikaupungissaan Stoneybrookissa, Connecticutissa. Kesäksi on suunnitteilla kesälomatoimintaa hoidokeille. Valerie on puolestaan saanut tarpeekseen isosisarestaan Janinesta, joka on aina tietäväisempi ja älykkäämpi kaikessa ja jota vanhemmat tuntuvat lellivän. Kun perheen isoäiti Mimi saa yllättäen sydänkohtauksen, joutuu Valerie pohtimaan omia sanojaan mutta myös suhdettaan Janineen. 

Kahdeksannessa osassa Poikahullu Susan pääsevät Susan ja Anne kahdeksi viikoksi Piken perheen kanssa New Jerseyn rannalle Sea Cityyn. Tarkoituksena on vahtia Piken lapsia, mutta pian Susan ihastuu itseään useamman vuoden vanhempaan rantavahtiin, joka kutsuu tätä söpöläiseksi ja pyytää tuomaan limsaa kaupasta. Lastenvahtiminen jää Annen harteille, kun Susan norkoilee Scottin lähellä. Mutta voiko 18-vuotiaalla olla silmiä 13-vuotiaalle?

Kymmenennessä osassa Bruno tykkää Annesta! on jo seuraava syksy ja koulun alku. Luokalle tulee uusi poika nimeltään Bruno, jolla on ihana etelävaltion aksentti ja joka on kiinnostunut lastenvahtimisesta - ja Annesta! Pahaksi onneksi Anne on hyvin ujo ja pelkää huomion keskipisteenä olemista. Voiko hänestä ja Brunosta tulla ikinä mitään? 

Seitsemännessätoista osassa Onni kääntyy, Anne! on halloween. Susan on jossain välissä lähtenyt takaisin New Yorkiin. Huono onni alkaa vainota kerholaisia Annen heitettyä ketjukirjeen roskiin. Anne saa myös postissa kirotun riipuksen, jota hänen on pakko käyttää ettei mitään pahempaa tapahdu. Lopulta kerholaiset saavat kirjeen jossa heidän käsketään menemään hautausmaalle keskiyöllä... 

The Baby-Sitters Club on varmaan tuttu monelle 1980-90-luvun esiteinille. Alkuperäiseen sarjaan kuuluu yli sata (!) kirjaa ja lisäksi useita pitkiä spin-off-sarjoja. Itse löysin sen kolmannella tai neljännellä luokalla (eli noin vuonna 2010) luokkani kirjakaapista. En koskaan lukenut kaikkia suomennettua 24 osaa; en edes muista tarkalleen mitkä osat luin saati sitten niiden yksittäisiä tapahtumia. (Muistan tosin lemppariosani olleen Näytön paikka, Anne!, mutten muista siitäkään juuri mitään.) Joka tapauksessa innostuin nyt talvella katsomaan uutta The Baby-Sitters Club -nuortensarjaa Netflixistä. Minisarja on tosi kiva: se mukailee muutamia kirjoja, mutta on siirretty nykyaikaan ja muutenkin hiukan ehostettu kirjavalla hahmokaartilla ja teemoilla (mm. toisen maailmansodan aikaiset japanilaisamerikkalaisille tarkoitetut internointileirit, joista ei edelleenkään paljoa puhuta). Päätin kuitenkin sen vuoksi nostalgian huumassa lukea muutaman osan alkuperäisiä kirjoja. 

Oli mukava palata takaisin 80-lukulaisen lastenvahtikerhon maailmaan. Kirjat olivat nopealukuisia ja ihan hauskoja, mutta huomasin ettei niiden tapahtumat enää sillä lailla täysin sykähdyttäneet. (Kirjoitustyyliin kuului myös hiukan liikaa sulkuja.) Lapsena minua taisi eniten viehättää (Valerien karkkipiilojen ohella) idea lastenvahtikerhosta, varmaankin koska rakastin kaikenlaisia kerhoja, varsinkin etsivätoimistoja. Nyt kyllä mietin miten nuoria 12-13-vuotiaat tytöt ovat hoitamaan lapsia! En tiedä oliko 80-luvulla huolettomampaa, mutta en ainakaan itse uskaltaisi jättää lapsia esiteinien hoidettavaksi. Tytöt ovat kuitenkin hyvin vastuullisia ja järjestäytyneitä. Kuitenkin huomasin ettei lastenvahtiminen ole tärkein aihe sarjassa vaan siinä käsitellään myös mysteereitä, suhteita perheenjäseniin, tyttöyttä, ystävyyttä ja poikia. 

Tykkäsin näistä osista eniten kahdeksannen osan lomareissusta itärannikon kuvitteelliseen Sea Cityyn (jonka esikuvat ovat suosittuja lomapaikkoja USA:ssa) ja sen romanttisista draamailuista. Susanin ihastus vanhempaan poikaan on normaalia mutta ehdin jo huolestua, ihastuuko tämä takaisin Susaniin - onneksi ei.

Tytöt toimivat vuorotellen kirjoissa kertojina, tosin välillä joku toinen kertoo lastenvahtikeikastaan yhdessä luvussa. Kaikki ovat luonteeötaan erilaisia: Lisa on poikatyttömäinen johtajaluonne, joka inhoaa muutoksia ja vaatteita. Anne on hiljainen ja ujo. Hänen äitinsä on menehtynyt ja isä kontrolloi hänen elämäänsä liikaakin, mutta Anne alkaa kaivata muutosta elämäänsä. Valerie rakastaa taidetta, muttei menesty niin hyvin koulusta. Hän myös piilottelee huoneeseensa karkkia erilaisiin piilopaikkoihin, kuten käsinojan sisälle. Susan on kaikkien mielestä "cool" asuttuaan New Yorkissa, hän rakastaa poikia ja vaatteita ja hänellä on diabetes. Joukkoon liittyvät myös Kaliforniasta kotoisin oleva terveysruokaintoilija Violet ja myöhemmin kaksi nuorempaa harjoittelijajäsentä, parhaat kaverit Mallory ja Jessi. 

Pojilla ja ihastumisella onkin sarjassa suuri sivurooli. Aluksi vain Valerie ja Susan ovat kiinnostuneita pojista ja tapailevat heitä, kun taas Lisaa ja Annea ei ensin voisi vähempää kiinnostaa. Tosin Anne alkaa vähitellen ujoudestaan huolimatta näkemään pojat: kahdeksannessa osassa hän tutustuu Sea Cityssa Alexiin ja kymmenennessä osassa Brunoon, josta hän saa ensimmäisenä kerholaisista vakituisen poikaystävän. Tämä kaikki on nykyäänkin ihan normaalia, mutta huokaisen kuitenkin helpotuksesta kun en itse 13-vuotiaana ajatellut vielä paljoakaan rakkautta. Seurustelu on tosin aika viatonta, Anne ja Bruno eivät näissä osissa suudelleet kertaakaan, mutta Susan saa ensisuudelmansa Sea Cityssa (onneksi omanikäiseltään) pojalta.

Seksuaalivähemmistöjä ei tietysti mainitakaan - mikä on itseasiassa vähän surullista, sillä kirjailija oli itseasiassa yhdessä naisen kanssa. (Spin-off-sarjassa California Diaries on kuitenkin kuulemma poika, jonka annetaan olettaa olevan homo sanomatta sitä ikinä suoraan. Seksuaalivähemmistöjä ei 80-luvulla esiintynyt lähes ollenkaan kirjallisuudessa, saati sitten lastenkirjoissa!) Valerie puolestaan on japanilaistaustainen, Jessin perhe tummaihoisia ja ainakin jotkut osat käsittelevät hiukan heidän kokemaansa rasismia.

Tärkeätä kirjoissa on henkilöiden kehittyminen. Valerie tajuaa, ettei Janinekaan tunne aina kuuluvansa perheeseen ja ettei tämä ole tarkoituksella ilkeä. Susanille selviää, etteivät vanhemmat pojat ole häntä varten. Ehkä näkyvin kehityskaari on Annella, joka Näytön paikka, Anne! -kirjan jälkeen alkaa ottaa enemmän kontrollia elämästään, päättää huoneensa sisustuksesta ja vaatteistaan, mutta pysyy kuitenkin herkkänä. Olen tainnut aina samastua Anneen luonteeseen kaikkein parhaiten.

Kirjoista on myös hauska bongailla viitteitä 1980-luvusta. Tytöt kuvailevat usein pukeutumistaan (varsinkin Susan ja Valerie ovat tarkkoja vaatteistaan) ja melkeinpä jokainen hehkuttaa isoja paitoja ja värejä. Anne tosin käyttää ensin isänsä ostamia poolopaitoja ja hameita, ennen kuin saa itse päättää vaatetyylistään. New Jerseyyn lähdettyään Anne ja Susan kirjoittavat joka päivä postikortteja kotiin; kotona he soittelevat kodin yhteisellä lankapuhelimella. Vain Valeriella on oma puhelin huoneessaan, minkä vuoksi kerholaiset pitävätkin kokoukset Valerien huoneessa. Anne ei saa puhua puhelimessa kymmentä minuuttia kauempaa, joten hän ratkaisee joskus ongelman soittamalla uudelleen kymmenen minuutin kuluttua. 

"Minulla oli kaikki valmiina kuudetta luokkaa varten. Upouusi kansioni oli täynnä puhdasta paperia ja olin pannut siististi nimikoidut välilehdet, yhden jokaista ainetta varten, papereiden väliin. Penaalissani oli kuulakärkikyniä, lyijykyniä, kumi, viivotin ja purkkapaketti. Lompakossa oli ruokarahaa. Cam Gearyn kuva odotti että kiinnittäisin sen lokerooni. (Purukumi oli sitä varten. Koulussa ei nimittäin ole lupa teipata lokeroihin mitään, ja moni kiertää määräyksen kiinnittämällä kuvansa pehmeäksi jauhetulla purkalla." - Bruno tykkää Annesta!, s.17-18

Suomennustyylistä kertoo jotain se, että henkilöiden nimet on muutettu jostain syystä ja vieläpä hyvin erikoisesti - Anne on alkuperäisteoksissa Mary Anne, Valerie on Claudia, Susan Stacey ja Violet Dawn. Logan Bruno on jostain syystä käännetty ympäri Bruno Loganiksi. Keksiikö kukaan järkevää syytä? :D 

Kirjat sopivat HelMet-lukuhaasteen kohtiin 14. Kirja on osa kirjasarjaa, 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi, 19. Kirjassa leikitään ja 29. Kirjan päähenkilön elämä muuttuu. Lisäksi ne sopivat Amerikkaa tutkimassa -haasteeni osavaltioihin Connecticut ja New Jersey sekä laitan ne yhteisesti Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "Kirja naisten välisestä ystävyydestä".