Minun oli oikeastaan tarkoitus lukea Minä, Simon, Homo sapiens/Love, Simon uudelleen ennen tämän postauksen kirjoittamista, mutten ehtinyt lukea sitä ennen Saksaan paluuta. Ensimmäisen lukukokemukseni voi löytää täältä.
Leah on the Offbeat
Becky Albertalli
Simonverse #3
2018
343 sivua
Penguin Random House
Leah, Simon, Nick ja Abby ovat nyt high schoolin viimeisellä luokalla. Ensi vuonna he tulevat hajaantumaan yliopistoihin ympäri maata ja aloittamaan kaiken alusta. Kuitenkin nyt on vielä aikaa teatterikerholle, promin suunnittelulle ja muille yhteisille hullutuksille. Leah ei ole kuitenkaan kertonut ystävilleen kaikkea: hän on bi ja alkanut tuntemaan jotain kahta eri ystäväänsä kohtaan. Vuoden lähestyessä loppuaan myös kaveriporukan välit alkavat kiristyä.
Luin Leah on the Offbeatin ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä 2018 ja ihastuin jo silloin realistiseen tarinaan. Nyt tunsin kaipaavani uudelleenlukemista ja pidin kirjasta edelleen yhtälailla. Nyt se herätti myös uudenlaisia ajatuksia.
Kirja kertoo Leahin ja hänen ystäväporukkansa seniorivuodesta ennen eroamista eri yliopistoihin. Leah on jollain lailla niin erilainen kuin minä ja kuitenkin pystyin osittain ymmärtämään häntä. Leah on varautunut ja pelkää hyvästien jättämistä sekä tulevaisuutta; Leah ei ole koskaan suudellut tai seurustellut; Leah on jumiutunut pitämään suuntautumisensa salassa ystäviltään, vaikka näitä suvaitsevaisempia ihmisiä saa hakea. Hyvänen aika, osa heistä kuuluu itsekin seksuaalivähemmistöön. Tällä lukukerralla samastuin tässä Leahiin entistä paremmin. Joskus ihminen ei vain enää pysty ottamaan asiaa esille, kun aika kuluu ja muut olettavat hänen olevan jotain. Ei sille ole mitään rationaalista syytä.
"It's the weirdest thing. I'm lying in a room with my gay best friend, who is 100 percent likely to be completely fucking cool about this. Literally risk-free.
But it's like the words won't come."
Leahilla on muitakin monipuolisia ongelmia, joihin kuuluu ahdistus viimeisestä kouluvuodesta, äidin uusi miesystävä, paineet rahasta ja kehopositiivisuudesta (tärkeä ja liian vähän käsitelty asia kirjallisuudessa ja muuallakin!), ulkopuolisuuden tunne. Lisäksi hän kamppailee tunteidensa kanssa kahta eri ihmistä kohtaan, mikä on todella samastuttavaa. Parasta kirjassa onkin, kuinka Leah vähitellen paljastaa lukijalle, mitä hänen näkökulmastaan on tapahtunut juniorivuonna, jolloin Simon painiskeli omien murheidensa kanssa.
Ja kuitenkin samalla kirjassa pidetään hauskaa: tehdään musikaaliteatteria, syödään koulun jälkeen Waffle Housessa, juhlitaan ja tutustutaan yliopistoihin. Amerikkalainen elämäntapa aivan paistattelee Becky Albertallin kirjoissa hahmojen syödessä vohveleita, Oreoita ja grillattua juustoa sekä eläessä isoissa omakotitaloissa; kaiken huippu on, kun Leah kuvailee silmiään räpäyttämättä Simonin ajavan joka päivä autolla viiden minuutin matkan kouluun jotakuinkin "Simon olisi kyllä voinut kävelläkin muutaman minuutin matkan mutta -". Leah tosin kai jollain lailla tasoittaa keskiluokkaisen vaurasta amerikkalaislähiömiljöötä, sillä hänen autonsa on lainassa äidillä, jolla ei ole varaa korjauttaa omaansa, ja Leah _joutuu_ matkustamaan välillä bussilla keltanokkien kanssa. (Mikä häpeä!) Leah joutuu myös antamaan äidin miesystävän maksaa prom-mekkonsa. Joka tapauksessa kadehdin koko Simonin ja Leahin ystäväporukkaa ja koulumaailmaa ja teatteria - tällainen lukiomuistot kyllä kelpaisivat. Itse asiassa ihmettelin, miksi Leah sanoi Annan ja Morganin olevan tärkeimpiä ystäviään, mutta hehkutti koko ajan Simonia ja Nickiä ja vietti heidän kanssaan enemmän aikaa. Pidin tosin siitä, kuinka kaveriporukkaan kuuluu "eri asteisia" ystäviä, eikä vain jokin parin ihmisen klikki, joka ei päästä lähelleen muita, kuten normaalisti nuortenkirjoissa. Pidin myös Simonin & kumppanien lomittuvista kaverisuhteista ja ihastumisista.
Tällä lukukerralla pari asiaa jäivät pyörimään mieleeni. Ensinnäkin huomasin, että kirjoitustyyli mukailee tyypillistä nuorisokieltä eikä kuvaile ollenkaan. Jotenkin olisin toivonut edes pieniä paikkojen kuvailuja, mutta joka tapauksessa tykkäsin kirjan huumorista ja Leahin ajatusten lukemisesta.
Viime lukukerralla puolestaan hämmennyin siitä, kuinka Leah syytti ihastustaan "low-key bi" -itsemäärittelystä ja vaati tätä olemaan joko bi tai sitten ei. Leahin tunteet huomioon ottaen jotenkin ymmärrän tämän, sillä hän pelkäsi tulevansa jälleen hylätyksi, mutta kuitenkin tämä niin kutsuttu "queer policing" vähän ärsytti. Muissa arvosteluissa moni on kirjoittanut, kuinka Leahin olisi pitänyt tajuta ongelmallinen lokerointinsa ja pyytää anteeksi. Tällä lukukerralla se ei kuitenkaan pompannut minulla samalla lailla silmään kuin viimeksi.
Viimeinen asia koskee kirjan rasismin käsittelyä ja liittyy tosin yleisemmin erääseen nykykulttuurin ilmiöön. Kirjan puolivälissä eräs henkilöistä väittää suutuspäissään Abbyn tulleen valituksi yliopistoon vain tumman ihonvärinsä vuoksi, jolloin Leah raivostuu ja vaatii ystäväänsä pyytämään anteeksi. On todella hyvä, että kirja nostaa esille rasismin opiskeluelämässä - tämä on ainoa kerta, kun olen koskaan lukenut siitä. Abby selittääkin, kuinka tummempi-ihoisilta vaaditaan usein enemmän kuin valkoisilta ja päälle päätteeksi syytetään suosimisesta ihonvärin perusteella, minkä vuoksi hänellä on paineita olla luokkansa huipulla ja kaikessa täydellinen. Anteeksipyyntö ja oman käytöksen reflektointi olivat todellakin tässä paikallaan, mutta minua jäi häiritsemään, kuinka Leah ei vielä tämänkään jälkeen hyväksynyt anteeksipyyntöä vaan pohti ystävänsä olevan rasistinen ja kylmeni tälle edelleen. Joillekin ihmisille rasistisuus tarkoittaa yksilön leimaa, joillekin kaikki ihmiset ovat rasisteja, sillä rasismi on rakenteellista. Kuitenkin minua on jäänyt mietityttämään yleisesti, miksi kaikki eivät anna toista mahdollisuutta ihmiselle, joka ainakin yrittää tajuta virheensä ja pyytää anteeksi. Mielestäni suora tuomitseminen synnyttää lopulta vain katkeruutta. Tietysti syrjinnän kokeneille asia jää aina mielen päälle, ja kuten sanottu, romaani otti hyvin rasismin puheeksi.
"I guess it's like, I forgive her, but I don't really know if I can trust her again. Does that make sense?" -Abby
Joka tapauksessa Leah on the Offbeat on minulle tärkeä kirja. Se on minusta realistinen kuvaus epävarmuudesta, ja ennen kaikkea, tarinan kaikki ongelmat eivät ratkea höttöisen onnellisesti. Lopussakaan kaikki langat eivät solmiudu, mutta tärkein kuitenkin.
"This is not my perfect prom night, and it's not the happy ending I pictured. It's not an ending at all.
But it's mine.
This whole moment is mine. This electric-bright pavilion, with music so loud I can feel it. It's mine." -s.336
Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 15 "Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi", Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "Naiskirjailija joka on voittanut palkinnon", Queer-lukuhaasteen kohtaan "Biseksuaali tai panseksuaali päähenkilö", #Hyllynlämmittäjä-haasteeseen johon otan mukaan myös uudelleenluetut ja edelleen Amerikan osavaltioista Georgiaan.
***
Love, Creekwood
Becky Albertalli
Simonverse #4
2020
111 sivua
Penguin Random Books
Sain vasta tänä talvena tietää, että Simonversestä on sittenkin ilmestynyt viime vuonna vielä yksi osa! Tällä kertaa se on kuulemma lopultakin viimeinen.
Love, Creekwood kertoo kaveriporukan ensimmäisestä yliopistovuodesta ja (koska Simon välttämättä haluaa leikkiä boomeria) heidän toisilleen lähettämistä sähköposteista. Ystävät opiskelevat eri puolilla maata, samoissa tai eri yliopistoissa, kaukosuhteessa tai rakkaansa kanssa. Vuoden aikana sähköpostien kautta välittyvät niin ystävänpäivän tempaukset kuin Simonin ja Bluen matkusteleminen kahden kaupungin välillä.
Kirja on siis pienoisromaani ja koostuu vain ja ainoastaan sähköposteista. Kaikki kaverit Taylorista Garrettiinkin pääsevät sähköposteissa ääneen ja vieläpä omilla kirjoitustyyleillään, jotkut tietysti enemmän kuin toiset. Esimerkiksi Nick jää tässä (kuten minusta koko Simonversessä) muiden päähenkilöiden varjoon. Ystävyksien sutkautuksia ja ajatuksia oli hauska lukea, mutta minusta sähköpostit eivät ehkä olleet oikea muoto kirjoittaa romaani Simonista ja hänen ystävistään. Ne eivät oikein päästäneet lähelle ketään useasta henkilöstä, eikä kirja mennyt tarpeeksi syvälle kenenkään tarinassa. En esimerkiksi oikein tavoittanut Leahin ääntä. Joka tapauksessa ystävysten välit, murheet ja toisistaan huolehtiminen välittyivät kyllä.
Love, Creekwoodista on totta puhuen vaikea sanoa mitään, enkä siksi voi venyttää tätä postausta enempää. Pidin siitä miten kirja kuvaili opiskelua sekä parisuhteita, mutta muuten en paljoa muista sen tapahtumista. Simonin ja Bluen etäsuhde oli realistisesti kuvattu ja muodosti jonkinlaisen juonenkaaren tarinalle - lopulta sille avautui täysin uusi polku.
Kirjasta jäi siis jotain puuttumaan, mutta se oli joka tapauksessa mukavaa luettavaa. Oli hauska palata vielä hetkeksi Simonin maailmaan ja lukea kaveriporukan söpöilyistä ja vitseistä, samastua heidän ajatuksiinsa. Love, Creekwood oli kuin jäähyväiset Simonille.
"It was basically this: When we say we want to freeze time, what we mean is that we want to control our memories. We want to choose which moments we'll keep forever. We want to guarantee the best ones won't slip away from us somehow. So when something beautiful happens, there's this impulse to press pause and save the game. We want to make sure we can find our way back to that moment.
Simon, you want to know the moment I'd choose for my save point? Last Friday, top of the Ferris wheel. Specifically, the part where you caught me staring at the Tilt-A-Whirl and decided to destroy me with two words.
Can we keep that one? Can we please go back there?" -s.82, Blue
"But here's where I landed: I pick now. Like right here in my dorm room, in my golden retriever pajama pants, emailing you from 117 and 1/2 miles away. Because whether I like it or not, my today brain is the only one that has our whole story. I mean, it's the exact same reason Deathly Hallows is my desert island book. All the other books are right there tucked away inside it.
[Blue], I'll take every single shitty memory without you, if it means I get to keep the whole nesting doll." -s.84, Simon
Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 6. "Kirjassa on kaveriporukka", Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "LGBT-kirja" sekä Amerikkaa tutkimassa -haasteessani osavaltioilla Georgia ja New York.
***
Becky Albertalli on tämän hetken yksi lempikirjailijoistani, ja kirjojen puutteistakin huolimatta tämä pitää yhä. Odotan jo hänen uusinta romaaniaan Kate in Waiting, joka julkaistaan huhtikuussa. Minusta näistä pitäisi suomentaa paljon useampi kuin pelkkä ensimmäinen Simon. Lisäksi Leahista pitäisi tehdä oma elokuvansa, mutta valitettavasti ensimmäinen filmi pilasi jo etukäteen hänen tarinansa. (Muuten Love, Simon on kyllä ihana <3)
Sananen Becky Albertallin henkilökohtaisista kytköksistä romaaneihinsa: Leahin kirjoittamisen aikaan hän oivalsi myös jotain itsestään, olevansa biseksuaali. Kuitenkin hänen oletettiin olevan hetero, ja jotkut arvostelivat tämän perusteella kirjoja epärealisesti kirjoitetuiksi. Viime vuoden elokuussa hänet painostettiin kaapista ulos, mistä hän kirjoitti enemmän täällä. Itse en voi ymmärtää, miten joku näkisi Albertallin henkilöt ja heidän tarinansa epärealistisina. Minusta hahmokaartit ovat todella monipuolisia ja intersektionaalisia, eivätkä henkilöiden ongelmat ratkea mitenkään maagisesti. Luullessani Albertallin olevan hetero kunnioitin sitä, kuinka hyvin hän kirjoittaa seksuaalivähemmistöistä: hän on osittain noussut tavanomaisten kaapista ulostulo -tarinoiden yläpuolelle ja kirjoittaa vaivihkaa heterorakkaustarinoihinsa LGBT+ -pareja sivuhenkilöiksi, mainitsee muunsukupuolisia henkilöitä - tai kirjoittaa tytöstä, joka on kaapissa LGBT+ -ystävilleen muttei äidilleen.
Maailmassa olisi todella vähän kirjoja, jos kaikki kirjoittaisivat vain itsestään. Useita hyviä kirjoja ei ikinä julkaistaisi, useille tarinoille ei edes löytyisi kirjoittajia. Lisäksi voi olla, että kirjailijan henkilökuva muuttuu. Tietysti heteroksi itseään kutsuvaa ihmistä saa olettaa heteroksi, mutta pitää myös antaa mahdollisuus sille, ettei hän välttämättä koko elämäänsä kutsu itseään siten. Prosessi on kaikilla erilainen.
Pointtini on kai se, että ei pitäisi tuomita kirjailijoita, jotka eivät kirjoita tasan tarkkaan omasta itsestään - kunhan he tekevät taustatyönsä, lukevat asianomaisten kokemuksia, pyrkivät autenttisuuteen. Eikä pitäisi olettaa että seksuaalinen suuntautuminen on staattinen, kerran elämässä päätettävä asia. Se kehittyy koko ajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti