Kiinnostus heräsi: Becky Albertallin kirjat
Yes no maybe so
Becky Albertalli & Aisha Saeed
2020
436 sivua
HarperCollins Publishers
Jamie on koko ikänsä toivonut voivansa tehdä muutoksen. Pahaksi onneksi hän ei ole hyvä puhumaan saati sitten uskaltamaan lähteä kiertelemään ovelta ovelle ääniä kalastelemaan. Tähän mennessä hän on auttanut serkkuaan Atlantan paikallisessa vaalikampanjassa tukien demokraattikandidaattia, joka ei tosin ole kaikkien mieleen. Samaan aikaan Jamien kesä kuluu pikkusisaren bat mitsva -juhlan järjestelyssä, jossa hänen odotetaan pitävän puhe. Mayan kesään puolestaan kuuluu ramadan-paasto ja sarja muutoksia. Hänen paras ystävänsä Sara, joka on kesän jälkeen lähdössä opiskelemaan, on koko ajan töissä tai uuden ystävänsä seurassa. Lisäksi Mayan vanhemmat muuttavat yllättäen erilleen. Kuin pisteeksi iin päälle hänen äiti patistaa Mayan auttamaan vaalikampanjassa hänen lapsuudenystävänsä Jamien kanssa.
Viime aikoina olen jälleen kerran päivitellyt tämän hetken lempikirjailijoitani, ja Becky Albertalli päätyi empimättä listalle. Pidin hänen esikoisromaanistaan Minä, Simon, Homo Sapiens (Simon vs. the Homo Sapiens Agenda), josta tuli menestys ja yksi tunnetuimmista LGBT+ -nuortenromaaneista, sekä ehkä enemmän Suomessa tuntemattomammasta jatko-osasta Leah on the Offbeat. Myös Sydänsurujen kääntöpuoli (The Upside of Unrequited) oli samastuttavaa luettavaa. Näin ollen käännyin korkein odotuksin Yes no maybe so -romaanin puoleen, jonka Albertalli on kirjoittanut parhaan ystävänsä kirjailija Aisha Saeedin kanssa, enkä joutunut pettymään.
Ensinnäkin oli upeaa lukea kerrankin romaani nuorten aktivismista ja politiikasta. Kaikissa lukemissani nuortenkirjoissa päähenkilöt tuntuvat harrastavan liikuntaa, teatterikerhoa, lukemista tai "vetelehtivän" sohvan nurkassa, mutta missään kirjassa nykyajan nuoret eivät tunnu todella olevan mukana tekemässä muutosta. (Poikkeus taitaa olla Nic Stonen Kolme on parillinen luku, jossa Jupen vapaaehtoistyö on kuitenkin vain sivuseikka.) Yes no maybe so on todella inspiroiva aktivismin kuvauksessaan. Pidin erityisesti huomiosta, kuinka muutoksen tekemiseen ei tarvitse olla paras puhumaan. Joskus oma kyvyttömyyden tunne johtuu lähinnä vain heikosta itsetunnosta, sillä tosi paikan tullen Jamiesta paljastuukin ihan hyvä väittelijä.
"Maybe some people are just destined to always say the wrong thing. Or no thing, because half the time, I just stammer and blush and can barely form words. But hey, better that than the alternative... which, as I now know, involves phlegm, a touch of vomit, and State Senator Mathews's black oxford shoes.
Let's just say I'm not the master of persuasion you want on the front lines of your political campaign. I'm not a history changer." -s.9-10, Jamie
Jamie on muutenkin todella sympaattinen hahmo, josta löysin helposti itseni. Hän jännittää puhumista ja on ujo tyttöjen kanssa, mutta toivoo silti voivansa tehdä jotain suurta. Maya taas on ehkä hiukan rohkeampi ja itsevarmempi, mutta vihaa muutoksia sitäkin enemmän. Hänen ja Saran ystävyyden heikentyminen on samastuttavaa luettavaa. Jamien pikkusisko Sophie kavereineen olivat puolestaan ilmettyjä teinityttöjä, kuitenkin ihmettelin, kuinka Sophielle järjestettiin niin isot juhlat että ne vaikuttivat järjestelyn perusteella hääjuhlalta. Jamien isoäiti oli taas kuuluisan Instagram-tilinsä ja suorasukaisen aktivisminsa vuoksi hyvin mielenkiintoinen hahmo. Jamien serkku oli puolestaan jotenkin pöyristyttävä, enkä olisi antanut hänelle niin nopeasti anteeksi.
"Because the truth is, it's not just Willow who doesn't like change. I literally got twitchy when my favorite yogurt company rebranded to a bigger font. When my hairdresser accidentally cut off three inches more than usual, I wore it in a bun until it grew back out. Let's just say I'm not exactly the most adaptable person in the world." -s.30, Maya
Kirjan toisena tärkeänä aiheena on rasismi, ja monta kertaa huomautetaan, kuinka tilanne on vain pahentunut vuoden 2016 jälkeen. (Trumpia ei mainita nimeltä, mutta lukija tietää mistä puhutaan, ja kahden vaalikandidaatin kamppailun voisi osittain rinnastaa Trumpiin ja Clintoniin/Bideniin.) Alt-right-järjestön antisemitistiset autoihin kiinnittämät Fifi-puudelitarrat (= Pepe-sammakko) saavat ihon kananlihalle, samoin muslimien päähuivit kieltävä laki Georgiassa. Kirjan tapahtumat perustuvat muuten Saeedin ja Albertallin omaan elämään: täsmälleen samanlainen vaalikampanja ja lakiesitys tapahtuivat todella Atlantassa, ja kirjailijat olivat yhdessä mukana tukemassa demokraattikandidaattia kiertelemällä ovelta ovelle. Lisäksi he ovat itsekin muslimi- ja juutalaisperheistä. Jamie ei ole itse kokenut antisemitismiä, kunnes saa Fifi-tarran autoonsa. Maya on pakistanilaistaustaisena muslimityttönä joutunut tottumaan rasistisiin kommentteihin, mutta huivilaki vetää häneltäkin jalat alta. Ehkä olisin kaivannut vielä selityksen, mikä huivilaista tekee syrjivän, sillä kaikki lukijat eivät ole välttämättä perehtyneet asiaan.
""Well, Kevin." I grit my teeth. "I'm sorry I'm not speaking to you politely. But I'm not sure how to be upbeat when the other side says your mere existence is a problem to be outlawed. First headwear. Then what? Where will it end? When will it be okay for me to raise my voice?"
"I wasn't thinking of it all that, but -"
"Of course you weren't," I tell him. "None of it affects you. This world is set up for you - and the rest of us? We have to be nice while people tell us they'll arrest us for what we wear."" -s.279, Maya
Joka tapauksessa lakiesitys on karmiva, varsinkin epäsuoruudessaan. Lain kannattajat väittävät sen koskevan kaikkia kasvoja peittäviä päähineitä ja takaavan kaikkien turvallisuuden, vaikkei kukaan olisikaan ikinä piilottanut asetta huivin alle. Kirja on todellakin upean (ja valitettavan) ajankohtainen ja ottaa kantaan politiikkaan ja syrjintään. Myös arkielämän tietämättömyys kuvataan hyvin: Jamie esimerkiksi unohtelee aluksi Mayan paastoavan ja saa sillä noloja tilanteita aikaiseksi.
Pidin etenkin siitä, miten luonnollisesti monikulttuurisuus esitetään. Jamie ja Maya ovat teinejä missä muutkin, joiden elämään vain sattuvat kuulumaan ramadan, bar/bat mitsva ja eri Jumala. Uskonnosta ja kulttuurisista taustoista oli voinut olla hiukan enemmänkin, mutta toisaalta kirja näytti hyvin, kuinka uskonnollinen tausta ei välttämättä määritä koko elämää, kuten yleensä väitetään. Myös seksuaalivähemmistöt ovat taustalla: sivuhenkilöiden poikaparitusta ei hehkuteta mitenkään erikoisesti, se vain on, ja eräs toinenkin tyttöön ihastuminen on ihanan luonnollinen ja lokeroimaton. Erityisen kiinnostavaa oli kuitenkin, kuinka Mayan vanhemmat kannustavat tytärtään seurustelemaan vain tosissaan ja pitkäkestoista suhdetta, jopa avioliittoa, ajatellen sekä muistuttavat high schoolin olevan jo valmiiksi raskasta. Kuitenkin he antavat Mayan päättää itse elämästään. Kuten arvata saattaa, Jamien tavattuaan Maya alkaa ensimmäistä kertaa miettiä seurustelun mahdollisuutta, ja loppupuolella jää mielenkiintoisen avoimeksi, miten vanhemmat suhtautuvat tähän päätökseen. Voin jotenkin hyvin kuvitella tällaisen ajatustavan useaan perheeseen, ja siitä olisi kiehtovaa lukea lisää.
Kirjassa on myös muitakin mielenkiintoisia huomioita aktivismista ja myös sen haasteista. Jamien ja Mayan paneutuessa vaalikampanjaan heidän perheensä ja ystävänsä olettavat heti syyn olevan vain söpö työpari, ja Jamiesta tuntuukin, ettei hänen ponnistelujaan oteta vakavasti. Kirjassa myös sivutaan aktivismin rajoja. Onko niitä edes? Missä vaiheessa poliittinen aktivismi alkaa hallita koko elämää ja vahingoittaa muita? Jamie ja hänen äitinsä riitelevät siitä, saako Sophien bat mitsvassa jakaa lentolehtisiä. Myöhemmin valokuva Jamiesta ja Mayasta alkaa levitä netissä vaalikampanjan nimissä ilman heidän lupaansa. Kuinka pitkälle saa mennä hyvän tarkoituksen nimissä? Jamien ajatuksista löytyy pieni totuuden siemen, vaikka hän meinaakin mennä hiukan pitkälle.
"Oh, sure, let's canvass... when we have time. Resist white supremacy - as long as it doesn't interfere with our super chill weekend. I'm not saying I'm perfect. I'm as guilty as anyone. But at least I'm trying." -s.266, Jamie
Luin kirjaa joulukuussa, jolloin aihe meni ajankohtaisuudellaan erityisen paljon ihon alle, kun perussuomalaiset pääsivät kannatuskyselyissä jälleen johtoon. Välillä mietin, kuka oikein äänestää pahimmillaan oikeistopopulistisia puolueita ja mistä syystä. Miksi äänestää puoluetta, jonka jäsenistä moni on epäsuorasti tai avoimesti rasistinen tai muuten syrjivä? Tätä miettii myös Maya:
"I watch her amble towards her car. It didn't escape my notice that she was wearing a Newton button. Neither did I miss the red hat she had on. I think of Kristin from Dicker's office. She was just like this lady, full of sugar and sunshine, saying the nicest things. And yet this woman. Kristin. They can look at someone like me - grin at Hannah - and still vote for Newton." -s.415, Maya
Yes no maybe so on inspiroiva kirja nuorten vaikuttamisesta ja muutoksen tekemisestä. Se kannustaa toimimaan, edes yrittämään, sillä toivoa on aina.
""But the work itself is the point. You keep doing it, because otherwise, how do you keep from feeling helpless? It's like those sharks that keep swimming or they die," I say. "It's about the act of resisting. Waking up every day and deciding not to give up."" - s.411, Jamie
Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen 2019 kohtaan 4. "Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta henkilöä", YA-jouluhaasteen 2019 kohtaan "Kirjalla on kaunis kansi" (rakastan sen lämpimän sinistä taustaa ja asetelmaa!) ja omien Kaupunki- ja Amerikkaa tutkimassa -haasteisiini osavaltiolla Georgia ja kaupungilla Atlanta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti