Leah Johnson: You should see me in a crown

Kiinnostus heräsi: lisäsin lukulistalle Instagramin suositusten perusteella ja sitten löysin yllättäen vain noin tusinan englanninkielisen nuortenkirjan keskeltä kirjakaupasta :)

You should see me in a crown

Leah Johnson

2020

324 sivua

Scholastic

You should see me in a crown sijoittuu Indianan pikkukaupunkiin, joka on hulluna prom-päättäjäisiin. Liz Lighty on kuitenkin aina tuntenut itsensä ulkopuoliseksi kaupungissa ja koulussa. Hän onkin tottunut puurtamaan ahkerasti, pysyttelemään huomaamattomana ja panemaan muiden tarpeet omiensa edelle. Hänen elämäänsä varjostavat lisäksi äidin kuolema ja pikkuveljen krooninen sairaus. Liz on kuitenkin vuosia ponnistellut unelmansa eteen: saada stipendi maineikkaaseen Penningtonin yliopistoon, valmistua lääkäriksi ja päästä soittamaan yliopiston bändiin. Kun stipendi yllättäen hylätään, Liz tarttuu epätoivoissaan viimeiseen oljenkorteensa: hän lähtee kisaamaan prom queenin tittelistä ja stipendistä! Valitettavasti hänellä on vastustajinaan niin koulun kiusaaja ja varma voittaja Rachel kuin ex -paras ystävänsä Jordan sekä uusi tyttö Mack, jota kohtaan Liz alkaa tuntea vähän jotain enemmänkin kuin ystävyyttä. Liz ei uskalla asettaa mahdollista voittoaan vaakalaudalle, mutta onko hänen sittenkään parempi pitää itsensä piilossa vai astua esiin? 

You should see me in a crown oli raikas kirja ulkopuolisuuden tunteesta ja tasa-arvoisen aseman vaatimisesta. Tärkeänä käsitteenä (vaikka sitä ei koskaan lausuttu) kirjassa esitellään intersektionaalisuus. Liz kuuluu useaan rakenteelliselle syrjinnälle altistavaan "risteykseen": hän on tumma, queer, vähätuloisesta perheestä ja hänellä on lisäksi paniikkihäiriö. (Oli muuten kiva ettei Liz määritellyt suuntautumistaan tarkemmin!) Kuitenkaan kirja ei yllättäen ollenkaan tuntunut liian täyteen ahdetulta, vaan erilaiset syrjinnän muodot tulivat luontevasti esille. Liz joutui kokemaan rasistisia huuteluja, ponnistelemaan kootakseen rahaa yliopistoon ja myös päättämään vaieta suuntautumisestaan. Siksi hän on tottunut painamaan päänsä alas ja selviämään, "because it's the Lighty way". Vaikka Lizkin on ulkona kaapista perheelleen ja ystävilleen, Mack on ulkona koko maailmalle, eikä hänellä ole vaikeuksia olla kuka on, sillä hänen tulevaisuutensa ei riippunut siitä - hänen lähtökohtansa ovat aivan eri, vaikka hänkin kuuluu useampaan risteykseen. Siksi ymmärsin hyvin Lizin päätöksen salata suuntautumisensa muilta, ja onneksi myös muutkin ihmiset tajusivat sen lopulta.

Tästä pidinkin kirjassa, ettei siinä ollut älytöntä draamailua, vaan että tapahtumille ja henkilöiden käyttäytymiselle tuntui aina löytyvän fiksu selitys. Tarinan lomassa tulikin esille pari pientä juonenkäännettä, jotka avasivat aiempia tapahtumia ja saivat näkemään jotkut hahmot uudessa valossa. Mackin ja Lizin kehittyvä suhde oli suloista luettavaa, vaikka mukaan mahtui myös kiemuroita. Promin ja rakkaustarinan lisäksi kirja kertoi tietysti myös Lizin ihmissuhteista ystäviinsä, etenkin väleistä Jordaniin, mutta myös yhteydestään perheeseensä - Liz huolehti veljestään liiankin tunnollisesti, ei halunnut tuottaa vaikeuksia isovanhemmilleen ja löysi pikkuhiljaa itsestään yhtäläisyyksiä äitinsä kanssa. Lisäksi kirja kertoi hänen kehityskaarensa tytöksi, joka uskaltaa avata suunsa epäkohdista. Oli myös vaihteeksi kiva lukea musikaalisesta lääkäriksi aikovasta tytöstä. 

Prom-teema oli mielenkiintoinen, sillä prom tuntui olevan Amerikassa suurempi ilmiö kuin häät! Itselleni ainakaan vanhojen tanssit eivät tosiaankaan olleet samanlainen elämys. Lizin koulussa se meni ihan överiksi, sillä koulu jakoi joka vuosi promin kuninkaalle ja kuningattarelle tuhansien dollarien stipendit. Siksi oppilaat kisasivatkin tosissaan, vaikka kisaan ei tuntunutkaan kuuluvan muuta kuin hyväntekeväisyystapahtumin osallistumista ja itsensä markkinointia. Mielenkiintoista on, että myöskin LGBT+ -teemainen musikaali Prom sijoittuu Indianaan ja kuvaa pikkukaupungin konservatiivista ilmapiiriä. Myös Lizin koulussa promiin ei saanut tulla tyttö- tai poikaparina, ja koulun ilmapiiri oli muutenkin hiukan tunkkainen. Marginalisoidun aseman lisäksi kirja antaa muutenkin kuvan elämästä pikkukaupungissa: 

"It's weird, being raised in a small town. There's not much to do there except drive into the city, and not much to look forward to but getting out one day. But prom is the thing that binds the whole place together. It's the one event of the year where everyone participates, parents forget who said what at that one PTA meeting, and we get to become the stars of the fairy tales we've been reading since we were kids. Maybe it has to do with the performances of it all, how elaborate and ornate it can be - about feeling like royalty in the midst of a place surrounded by cornfields. 

   Prom is a lot of things to a lot of people, and I'm not sure I'll ever understand some of them. But that part I sort of get: Feeling special in a town that doesn't feel special at all is worth all sorts of madness." -s.310-311

Kirja avasikin hyvin, kuinka ihmisillä on taustansa perusteella aivan eri lähtökohdat ja haasteet elämässä. Lizin koulussa prom kuninkaan tai kuningattaren titteli ei myöskään avautunut jokaiselle yhtä helposti: normaalisti sen voittivat aina suositut, rikkaat, valkoiset nuoret. Tätä 'sääntöä' Liz tahtoo lopulta voitollaan rikkoa. 

Loppu oli aika perinteisen höttöinen, mutta annan sen anteeksi. You should see me in a crown on rohkaiseva kirja samanarvoisen aseman vaatimisesta. 

  "You could make history if you just followed our rules.

   You could be a real credit to your people if you just straighten up and fly right.

   You could actually be worth something if you would shut up and take what we give you. 

   And I know then what I've always known: Campbell is never going to make a space for me to fit. I'm going to have to demand for it." -s.235

Ihastuin myös erityisesti kirjan nimeen sekä sen valovoimaiseen, lilansävyiseen kanteen <3

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 22. "Kirjassa ajetaan polkypyörällä" (oli virkistävää kerrankin lukea pyörällä kouluun ajamisesta amerikkalaisessa nuortenkirjassa, vaikka se kuvastikin Lizin taustoja), Hyllynlämmittäjä-haasteeseen sekä henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni osavaltiolla Indiana. 

Syyskuussa luin pitkästä aikaa päätoimisesti

Syyskuussa luin viisi kirjaa ja sattumalta tasan 1500 sivua!

1. Salla Simukka: Matalapaine/Korkeapaine (144 sivua)

2. Becky Albertalli: Kate in Waiting (393s)

3. Paula Havaste: Kaksi rakkautta (355s)

4. Sara Farizan: If you could be mine (256s) 

5. Saundra Mitchell: All out! The no-longer-secret stories of queer teens throughout the ages (352s)

Syyskuussa luin loppuun enemmän kirjoja kuin koko kesänä! Tajusin myös, etten olisi millään ehtinyt kesällä lukea joka kuukausi 1500 sivua, sillä nyt syyskuussa lukeminen oli kutakuinkin päätoiminen harrastukseni. Elo-syyskuun vaihteessa luin muuten myös sattumalta paljon uutuuskirjoja tältä vuodelta, vaikka yleensä löydän kirjat aina vähintään muutaman vuoden päästä niiden julkaisusta. Becky Albertallin kirjaa olin odottanut, mutta muut uutuuskirjat lainasin ihan huomaamattani luettuani niistä kehuja.

Matalapaine/Korkeapaine oli ihan mukava kahden tytön suhteesta kertova säe- ja kääntöromaani, joka tuli luettua yhdessä päivässä. Kirjalla oli hyvä juonikäänne ja kivan avoin loppu, mutta sillä ei kuitenkaan ollut minulle mitään uutta tarjottavaa. Olen ehkä lukenut jo tarpeeksi samankaltaisia tarinoita oman identiteetin epäröinnistä.

Kate in Waiting on Becky Albertallin uusin tulokas. Pidin kirjan ystäväsuhteen ja ihastuksen kuvaamisesta, pienistä juonikäänteistä ja etenkin musikaaliteatterin tekemisestä. Kuitenkaan kirja ei yltänyt Simonin, Leahin tai Yes no maybe son rinnalle. Katen kaveriporukka tuntui ehkä vähän naiivimmalta eikä tarinassa löytynyt sellaista ahaa-elämystä, mutta hyvä lukukokemus se oli lopulta.

Kaksi rakkautta kuvasi elämää sota-ajan Suomessa naisen näkökulmasta ja onnistui olemaan hyvin uskollinen ajankuvaukselle. Pidin myös siitä kuinka kirja kuvasi naisen seksuaalisuutta ja yhteiskunnan odotuksia tämän elämälle sekä pohti onnellisuuden käsitettä. Onko tyyni arjen onni vai leiskuva hetken intohimo tavoiteltavampaa?

If you could be mine kertoi myöskin kahden tytön suhteesta mutta tällä kertaa Iranissa. Pidin siitä kuinka kirja oli hyvin realistinen muttei kuitenkaan aivan lohduton vaan tunnelin päässä näkyi valoa. Luin vuosi sitten Deborah Ellisin samanteemaisen romaanin Moon at nine, joka oli rajumpi. If you could be mine näytti Iranin kulttuuria, kuten järjestetyt avioliitot, mutta myös seksuaalivähemmistöjen selviytymiskeinoja ja valotti lisäksi transsukupuolisten arkea - Iranissa transihmisten sukupuolenkorjaukset sallitaan, mutta ne ovat haastavia, ja korjauksen läpikäyneet kohtaavat joka tapauksessa transfobiaa. Tässäkin kirjassa oli ilahduttavan avoin loppu.

All out! oli fiktiivinen novellikokoelma LGBT+ -nuorista entisaikoihin. Oli ihana lukea historiallisia novelleja sateenkaariväestä, varsinkin kun tarinat sijoittuivat laajassa kirjossa keskiajalta 1900-luvun loppuun. Välillä mietin olivatko novellien miljööt ja henkilöt ehkä liiankin suvaitsevaisia, mutta kokoelman tarkoitus on tarjota onnellisia tarinoita ja entisaikaankin on avoimuutta löytynyt enemmän kuin yleensä annetaan olettaa. Osa tarinoista jäi hiukan etäisiksi, mutta osasta tykkäsin todella.

Sainpa kerrankin tehtyä sydämen!

Clueless-teiniklassikosta (1995) olin kuullut paljon hyvää mutta en nyt kuitenkaan erityisesti vaikuttunut siitä. En kyllä seurannut sitä tarpeeksi hyvin, joten en esimerkiksi huomannut viittauksia Jane Austeniin Emmaan. Vaikka päähenkilö Cher kehittyikin tarinan aikana ja tajusi itse olevansa "clueless", tuntui tarina kuitenkin vähän pinnalliselta. Tain näyttelijä Brittany Murphy näytti muuten aivan erilaiselta kuin kymmenen vuotta myöhemmin Love and other disasters -elokuvassa, enkä olisi ikinä tunnistanut häntä. Ehkä tämä elokuva pitää katsoa jonain päivänä uudelleen paremmin keskittyen?

Knives out (2019) oli näppärästi tehty dekkari, joka piti otteessaan, vaikka aluksi katsoinkin sitä vain sivusilmällä. Tarinaan kuului äkkinäisiä juonenkäänteitä ja tihenevä jännitys ja olin viimeiseen asti epävarma, olisiko päähenkilö syytön vai syyllinen. Tämä oli kiva koko perheelle (no ei ihan pienille tai herkille) sopiva dekkari. 

Lentäjä Amelia Earhart on kiehtonut minua jo pitkään, ja olenpa lukenut hänen elämäkertansakin Lost Star kerran. Siksi ilahduin löytäessäni Amelian (2009) DisneyPlussasta. Oli kiehtovaa seurata hänen tarinaansa nyt valkokankaalta. Elokuvassa oli myös pätkiä vanhoista filmimateriaaleista! Amelian ja George Putnamin rakkaustarina oli ihan suloinen, vaikka Putnam vaikuttikin varsinkin aluksi vähän kontrolloivalta. Tarinaan oli myös nähtävästi lisätty avioliiton ulkopuolinen suhde, mikä jäi vähän häiritsemään. Amelia oli kuitenkin hyvin inspiroiva: hän oli jotenkin täysi vastakohtani kohdatessaan pelkojaan kerta toisensa jälkeen ja tahtoessaan elää täysillä loppuun asti. Hän myös vaati säilyttää itsenäisyytensä jopa mennessään naimisiin. Jotkut ilmailuun ja radiotekniikkaan liittyvät asiat jäivät tosin hieman avoimeksi, ja siksi loppukohtauksessa oli vähän vaikea pysyä perässä. Opin Ameliasta uusia asioita, mutta tunnistin myös hänen viimeiset sanansa välittömästi niiden lausumisen jälkeen.

Tove (2020) oli elokuva, josta tiedin pitäväni heti nähtyäni trailerin ja jota olen odottanut jo puolisen vuotta. En ole ikinä ollut ihastunut muumeihin, mutta jotenkin tämän viimeisen puolen vuoden aikana olen kiinnostunut muumien ja Toven maalauksien symboliikasta sekä Tovesta ihmisenä, hänen itsenäisyydestään ja boheemiudestaan. Suurin syy on tosin myös hänen ihmissuhteensa ja rohkeus olla oma itsensä. Ja voi, tiedättekö sen tunteen kun filmin jälkeen tuntee itsekin elävänsä elokuvassa? 

   Kuten Tovea onkin kehuttu, se oli samaan aikaan melankolinen mutta myös elämäniloinen elokuva. Rakastuin Alma Pöystin silmillä näyttelemiseen, Toven tanssikohtauksiin ja seurasin mielenkiinnolla niin suomenruotsalaisia taiteilijapiirejä kuin Toven suhteita Vivikaan ja Aatokseen - sekä Tuulikkikin vilahti mukana. Hiukan jäi häiritsemään Vivikan kuvaus naisten saalistajana, vaikka esimerkiksi kirjekokoelmaa Kirjeitä Tovelta lukiessa käy selville, että heidän tunteensa lopulta laimenivat ja että Tofslan ja Vifslan pysyivät loppuelämänsä hyvinä ystävinä. Joka tapauksessa elokuva piristi ja inspiroi, vähän kuin Colette muutama vuosi takaperin. Erityisen ihanaa oli kuunnella suomenruotsia. (Fun fact: Tove ja Tuulikki olivat Alma Pöystin vanhempien ystäviä ja kävivät heillä kylässä!)

Olen mennyt laskuissa sekaisin kuinka monta kertaa olen vuosien varrella nähnyt perheeni kanssa alkuperäiset Vaaleanpunaiset pantterit. Ainakin parin vuoden välein! Tällä kertaa en muistanut kaikkia yksityiskohtia, mutta viihdyin kuitenkin yhtälailla kuin ennenkin. Nämä elokuvat eivät kyllä ikinä vanhene vaan naurattavat samalla lailla kuin aiemminkin. Varsinkin ensimmäisen v. 1963 elokuvan eeppinen takaa-ajokohtaus lopussa vanhan miehen katsellessa on aivan hulvaton. Minusta elokuva ei myöskään ole erityisen rasistinen tai muuten syrjivä. Prinsessa Dalan hahmo on mielenkiintoinen, mutta tällä kertaa pohdin näyttikö elokuva naiset ehkä liikaa juonittelevina ja tunteidensa varassa toimivina. Charles Lyttonin ja Simonen avoin suhde oli muuten myös mielenkiintoinen. Kakkososa Laukaus pimeässä (1964) on samaten upea, vaikkakin muistan pelänneeni pienenä sen murhakohtauksia. Odotan aina etenkin Clouseaun nudistirantaseikkailua sekä (tosin stereotyyppisesti kuvatun) Caton hyökkäyksiä. Dreyfus on puolestaan aika karmiva, joskaan ei vielä yhtä sekopää kuin seuraavissa elokuvissa. 
   Olen joskus katsonut uusia 2000-luvun versioita Vaaleanpunaisista panttereista, mutta ne aiheuttivat lähinnä vain traumoja. Peter Sellers on ainoa oikea Clouseau!

Aamiainen Tiffanylla (1961) en ollut katsonut ainakaan kymmeneen vuoteen, enkä muistanut siitä kohtauksen kohtausta tai yhtäkään juonenpätkää. Olin aina muistellut etten ollut tykännyt koko elokuvasta. Luulen nyt etten vain pienenä ymmärtänyt sitä, sillä nyt ihastuin tähän. Elokuvaa onkin heteronormativisoitu hurjasti (Truman Capoten kirjassa Paul on homo ja Holly bi, mutta tässä he rakastuvat toisiinsa!), muttei se yllättäen haitannut, koska en ole lukenut kirjaa ja koska rakkaustarina oli niin hienosti rakennettu ja poikkesi itsekin normista. Holly oli mielenkiintoinen hahmo, joka elätti itseään tapailemalla miehiä ja haikailemalla rakkauden sijaan varakasta avioliittoa niin että oli valmis lähtemään sen perässä Brasiliaan. Kuitenkin hän vain pelkäsi sitoutumista niin että ei ollut nimennyt kissaansakaan. Olen niin iloinen että häntä näyttelee Audrey, joka pääsee näyttelemään astetta vieläkin särmikkäämpää hahmoa kuin My Fair Ladyn Eliza. Ja tässä elokuvassa hän myös laulaa itse Moon Riverin! Elokuvassa oli niin hauskoja kohtauksia kuin surullisiakin, ja kyynel nousi silmäkulmaan lopussa Hollyn etsiessä Kissaa sateessa. Filmi on mahtanut olla pieni sensaatio 60-luvun alussa?

Syyskuun vietin kokonaan Suomessa, mikä näkyy varsinkin luettujen kirjojen määrästä. Olen entistä ylpeämpi määrästä, sillä aloitin vieläpä kaikki luetut kirjat syyskuun aikanakin. Oli kiva saada luettua TBR-listalta kirjoja, joita en löydä Saksan kirjastosta. Huomasin myös lukeneeni suhteellisen monta uutuusromaania, sillä yleensä löydän kirjat vasta vuosien päästä. 

Syyskuu oli aika tasainen kuukausi: kirjojen ohella arkeen kuului motivaation ja keskittymiskyvyn hakemista kurssien lopputöitä varten, sivutöiden hakemista ja epämääräistä netissä surffailua. Tapasin kuitenkin myös sukulaisia ja ystäviä, ja kuukauteen kuului mm. päivä Porvoossa, sienestämistä, afganistanilaista ruokaa, Tove-elokuva, erään suosikkikirjailijani tapaaminen ja päivä Münchenissä vanhan Pekingin ystäväni kanssa. 

Porvoo

München

Papalla käydessä ajoin ensimmäistä kertaa traktoria, mistä jäi hieno onnistumisen tunne, ja sillä olikin mukavan helppo körötellä (vaikka ensin melkein törmäsinkin käännöksessä halkopinoon). Ehkä onnellisimpia hetkiä oli leikkiä piilosta puistossa, jossa makasin hipihiljaa pensaan juurella usvaisen hämäränä iltana kenenkään huomaamatta. Vaikka sainkin siitä punkkeja iholle, oli se kuitenkin sen arvoista.

Myös syksyinen sää oli ihana! Puut pukeutuivat pikkuhiljaa leiskuvan punaiseen ja keltaiseen, ja joinakin päivinä tunsin ilman kirpeyden. Aivan kuun lopussa palasin takaisin Saksaan, jossa lehdet ovat vielä hetken vihreitä, mutta aamut jo kylmiä. On aina ihanaa saada kokea jokin vuodenaika uudelleen! 

KK: Mikä syksyn alussa ilahdutti teitä?

Charlotte Brontë: Villette

Kiinnostus heräsi: tein viime talvena kurssin viktoriaanisen Englannin naiskirjailijoista; kirjastosta

Villette

Charlotte Brontë

2015 (1853)

Harper Collins Publishers

462 sivua

Villette, eli suomeksi Syrjästäkatsojan tarina, kertoo takautuvasti 1800-luvun ensimmäisen puoliskon Euroopasta. Lucy Snowe on nuori nainen, jolla on surullinen menneisyys, josta hän ei puhu. Työskenneltyään ensin seuraneitinä hän lähtee yksin Lontooseen ja sieltä kanaalin yli mantereelle Villetten kaupunkiin, jossa päätyy opettajaksi tyttökouluun. 

"Fifty miles were then a days's journey, (for I speak of a time gone by: my hair which till a late period withstood the frosts of time, lies now at last, white under a white cap, like snow beneath snow.) Around nine o'clock of a wet February night I reached London." -s.38

Luin Villetten keväällä kirjallisuuden kurssini jälkeen ja kysyin samoihin aikoihin veljiltäni, tuntevatko he Brontën sisaruksia tai Jane Austenia. Kumpikaan ei muistanut kuulleensakaan Brontëista; Jane Austenista toinen oli kuullut minulta, toinen luokkalaisensa esitelmästä. Tämä hämmästytti minua paljon, sillä olin kuvitellut kaikkien tietävän nämä klassikkokirjailijat. Tuntuu hiukan surulliselta, etteivät ensimmäiset tunnetut naiskirjailijat olekaan kaikille tuttuja edes nimeltä, mutta enhän minäkään toisaalta tiedä juuri ketään tubettajaa tai matemaatikkoa.

Villette kattaa Lucyn nuoruuden alkaen teini-iän vierailusta kummitädin luona, sivuuttaen nopeasti seuraavat vuodet ja keskittyen hänen kaksikymppisiinsä. Pääasiassa se näyttää Lucyn elämän tyttökoulun opettajattarena, hänen tutustumisensa englantilaiseen Dr Johniin ja professori Paul Emanueliin ja välinsä koulun omistajan Madame Beckin kanssa, joka vakoilee opettajiensa touhuja. Koko ajan tarinassa on mukana melankolinen pohjavire Lucyn kohdatessa pettymyksiä ja kamppaillessa yksinäisyydessään.

"How long were the September days! How silent, how lifeless! How vast and void seemed the desolate premises! How gloomy the forsaken garden - gray now with the dust of a town-summer departed. [...] A sorrowful indifference to existence often pressed on me - a despairing resignation to reach betimes the end of all things earthly. Alas! When I has full leisure to look on life as life must be looked on by such as me, I found it but a hopeless desert: tawny sands, with no green field, no palm-tree, no well in view. The hopes which are dear to youth, which bear it up and lead it on, I knew not and dared not know." -s.143

Lucy oli mielenkiintoinen hahmo ihan jo luonteeltaan: hän on hillitty, eikä koskaan sano suoraan ajatuksiaan vaan tyytyy seuraamaan tapahtumia sivusta. Lucy on melankolinen ja yksinäinen vailla hyviä ystäviä: hän tarkkailee ympäristöään, panee merkille asioita ja hänellä on syviä masennuksen puuskiakin. Epäluotettavana kertojana hän piilottaa asioita tai kertoo ne vasta myöhemmin. Kuitenkin Lucyssa piilee vahvojakin tunteita, jotka hän peittää ulkokuoren alle. Monsieur Paul kuitenkin näkee hänen lävitseen: "You are one of those beings who must be kept down. I know you! I know you! Other people in this house see you pass, and think that a colourless shadow has gone by. As for me, I scrutinized your face once, and it sufficed." (s. 142) Paul saa myös Lucyn myöhemmin itkemään ahdistuksensa ulos ja hänestä muodostuu pikkuhiljaa tälle tuki. 

Lucy on kuitenkin myös spontaani lähtiessään yksin manner-Eurooppaan opettajattareksi. Hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi vieraassa maassa ja kuvailee paikallisten puhuvan outoa maalaista kieltä, mutta kamppailee myös itse muotoillessaan ajatuksiaan ranskaksi. Kirja olikin myös kuvaus asumisesta ulkomailla ja totuttelemasta vieraisiin maisemiin ja kulttuuriin. (Tajusinkin vasta kirjaa lukiessani ettei se kertonutkaan Ranskasta, kuten olin kuvitellut, vaan kuvitteellisesta maasta, jossa satuttiin puhumaan ranskaa ja paikallisia kieliä!)

"'I shall share no man's or woman's life in this world, as you understand sharing. I think I have one friend of my own, but am not sure; and till I am sure, I live solitary.'

   'But solitude is sadness.'

   'Yes, it's sadness. Life, however, has worse than that. Deeper than melancholy, lies heartbreak.'" -s.398

Lucy ihastuu, kahdesti, mitä todella arvostin. Varsinkaan yksipuoleisen rakkauden kuvailu ei ole (nyky-)kirjallisuudessa se kaikkein suosituin muoto, vaikka se on tosielämässä se realistisin tapahtumien kulku. Lucyn tunteet pitää tosin hiukan lukea rivien välistä: hän todella yrittää piilottaa ne lukijaltakin. Lucy näyttääkin, kuinka kellä tahansa, miehellä tai naisella, voi piillä hillityn ja vakavan, jopa tylsänmielisen tuntuisen ulkokuoren alla vahvat tunteet ja sanomaton kaipaus. Ehkä hän kamppailee rakkauden kaipuun ja yksin pärjäämisen välillä, ei täysin uskalla itselleen toivoa täydellistä onnea?

"Courage, Lucy Snowe! With self-denial and economy now, and steady exertion by-and-by, an object in life need not fail you. Venture not to complain that such an object is too selfish, too limited, and lacks interest; be content to labour for independence until you have proved, by winning that prize, your right to look higher. But afterwards, is there nothing more for me in life - no true home - nothing to be dearer to me than myself, and by its paramount preciousness, to draw from me better things than I care to culture for myself only? Nothing, at whose feet I can willingly lay down the whole burden of human egotism, and gloriously take up the nobler part of labouring and living for others? I suppose, Lucy Snowe, the orb of your life is not to be so rounded; for you the crescent-phase must suffice. Very good. I see a huge mass of my fellow-creatures in no better circumstances. I see that a great many men, and more women, hold their span of life on conditions of denial and privation. I find no reason why I should be of the few favoured. I believe in some blending of hope and sunshine sweetening the worst lots. I believe that this life is not all; neither the beginning nor the end. I believe while I tremble; I trust while I weep." -s.338

Charlotte Brontën kirjat kuvaavat naisen sielunelämän lisäksi myös heidän asemaansa yhteiskunnassa. Lucy tienaa itse rahansa aikana, jolloin naisten työskentely oli merkki varattomuudesta. Hänen sukulaisensa ovat asiasta häkeltyneitä, mutta Lucy on jopa ylpeä työstään. Lucy elää itseään varten ja on päättänyt luottaa vain itseensä. Hänen unelmansa on vuokrata oma asunto ja perustaa oma koulu - hän on todellakin omalla tavallaan naisasialiikkeen edelläkävijöitä. Lucy myös huomauttaa seksuaalisen häirinnän pelostaan öisellä kadulla - seikka jota en esimerkiksi ole Jane Austenin kirjoissa lukenut. 1800-luvun puolivälissä kirja oli huomioiltaan ainutlaatuinen, vaikkakin suhteellisen maltillinen. Esimerkiksi Monsieur Paul oli mielestäni nykyajan mittapuulla osittain seksistinen (toisaalta osittain myös aikaansa edellä), eikä kirja erityisesti toitota naisten oikeuksien puolesta. Kuitenkin rivien välistä voi lukea kritiikkiä ahtaasta naisen muotista ja kaipuuta tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan.        

Oman särmänsä toi viittaukset nunnan haamuun, jonka Lucy kohtaa useita kertoja, ja tähän liittyvä legenda koulun maille haudatusta nunnasta. Gotiikan piirteitä on tietääkseni läsnä myös Kotiopettajattaren romaanissa ullakolle lukitun mielenvikaisen naisen hahmossa. Nunnan haamu kietookin jotain salaperäisen yliluonnollista tarinaan, vaikka sille löytyykin osittain lopussa realistinen selitys.

Täytyy kuitenkin sanoa, että lukukokemuksena Villette oli aika vaikea. 1800-luvun puolivälin englanti ei ole kaikkein helpoimmasta päästä ja muutenkin kirjoitustyyli oli hidaslukuista. Tarinakaan ei oikeastaan ole kovin ihmeellinen ja etenee hitaasti, välillä tylsästikin. En aina oikein tiennyt, mikä kirjasta tekee klassikon. Lisäksi vähän ärsytti ranskankieliset lauseet tekstin lomassa, joita ei tietenkään oltu käännetty alaviitteeseen. (Olin onneksi lainannut myös suomenkielisen painoksen, jossa ne on suomennettu.) Joka tapauksessa kirjan kieli oli hyvin kaunista ja harkittua, ja vaikka olisin ymmärtänyt suomenkielistä paremmin, oli kiehtova lukea alkuperäisellä vanhalla englannilla. Pidin myös erityisesti pehmeäkantisen niteen kosketuksesta ja sen kannesta, joka kuvasti kirjaa uskomattoman hyvin.

Kokonaisuutena Villette ei ollut ehkä lempikirjani, mutta jotain sen ajankuvasta ja melankolisuudesta jäi mieleeni ja nyt kirjasta kirjoittaessa ymmärrän Lucysta lisää ja samastun häneen. Lucy seuraa sivusta muiden ihmisten onnistuneita huiputuksia tai onnellisia rakkaustarinoita, sillä jopa petkuttajilla käy tuuri. Kurssin professorini mukaan lopun voi tulkita monella tavalla, mutta itse ajattelin vain kaikkia niitä hetkiä, jolloin Lucy jäi tarkkailemaan sivuun muiden säkenöivää onnea.

"'Lived and loved!' said she, 'is that the summit of earthly happiness, the end of life - to love? I don't think it is. It may be the extreme of mortal misery, it may be sheer waste of time, and fruitless torture of feeling. If Schiller had said to be loved, he might have come nearer the truth. Is not that another thing, Lucy, to be loved?'" -s.284       

Kirja meni HelMet-lukuhaasteen kohtaan 20. "Kirjassa on ammatti jota ei enää ole tai joka on harvinainen" (seuraneiti, kotiopettajatar) ja Vahvoja naisia -lukuhaasteen kohtaan "Salanimellä kirjoittava nainen" (Charlotte Brontë kirjoitti salanimellä Currer Bell).