Truman Capote: Breakfast at Tiffany's

Kiinnostus heräsi: elokuva Breakfast at Tiffany's (1961)

(kansi oli pelkästään ruman punainen, niin en saanut siitä hyvää kuvaa)

Breakfast at Tiffany's

Truman Capote

1964 (1958)

159 sivua

Hamish Hamilton

Breakfast at Tiffany's kertoo takautuvasti nimettömän minäkertojan ystävyydestä New Yorkin naapurinsa Holly Golightlyn kanssa. Holly on suorasukainen, viettää päivänsä tapaamalla milloin ketäkin miestä tai viemällä "säätiedotuksia" vankilassa istuvalle rikolliselle; minäkertoja taas yrittää saada kertomuksiaan lehteen. Hollysta paljastuu pikkuhiljaa uusia asioita ja eräänä päivänä hän lähtee tiehensä.

"Because Holly wanted to know about my childhood. She talked of her own, too; but it was elusive, nameless, placeless, an impressionistic recital, though the impression received was contrary to what one expected, for she gave an almost voluptuous account of swimming and summer, Christmas trees, pretty cousins and parties: in short, happy in a way that she was not, and never, certainly, the background of a child who had run away.

   Or, I asked, wasn't it true that she'd been out on her own since she was fourteen? She rubbed her nose. 'That's true. The other isn't. But really, darling, you made such a tragedy out of your childhood I didn't feel I should compete." -s.52-53

Katsoin Breakfast at Tiffany'sin ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden ja yllätyin todella positiivisesti. Luin lyhytromaanin vasta elokuvan jälkeen, minkä vuoksi en pysty olemaan vertailematta näitä kahta. Monet kohtaukset olivat hämmästyttävän samanlaisia, valitettavasti myös rasistisissa viittauksissaan, ja jopa tunnettu sitaatti "A girl doesn't read this sort of thing without her lipstick" löytyi molemmista. Kun kirja kertoo sodan ajasta (Hollyn luksuselämän vuoksi sitä tuskin huomaa), elokuva keskittyy taas 60-lukuun. 

Tämä ei kuitenkaan jää ainoaksi eroksi: elokuvalla oli täysin eri idea ja tarkoitus. Heteronormatisointia ei voinut olla huomaamatta, etenkin kun valkokankaalla Holly ja minäkertoja rakastuvat toisiinsa. Kirjassa puolestaan Holly väittää hallitsevansa gaydarin ja sen jälkeen itsekin pitävänsä myös naisista (tämä ei kyllä muuten tullut mitenkään ilmi). "Fredinkin" (Hollyn kutsumanimi minäkertojalle) voi tulkita homoksi. Kuitenkin myhäilin elokuvaa katsoessa Hollyn vieraillessa yökerhossa ja ottaen aurinkolasit päästään katsoakseen paremmin naistanssijaa. 

"Of course people couldn't help to think I was a bit of a dyke myself. And of course I am. Everyone is: a bit. So what? That never discouraged a man yet; in fact it seems to goad them on." -s.25

Elokuva on kuitenkin selvästi lopussa perinteinen rakkaustarina, kun taas kirja päättyy avoimesti. Kuitenkin elokuvassa on eheämpi juoni ja hahmoilla kunnon kehityskaari. "Fredillä", ei ole kirjassa juuri minkäänlaista luonnetta, eikä mitään suurta juonenkaarta löytynyt. Elokuvan Holly sai minut miettimään: ensin hän tahtoi rikkaisiin naimisiin, mutta lopulta valitsi kuitenkin rakkauden. Hän myös tahtoo olla riippumaton kaikista, mutta lopulta tajuaa (kirjassakin), ettei se ole mahdollista. Holly tuntuukin patoavan paljon sisimpäänsä, mitä ei tahdo näyttää ulospäin.

"She was still hugging the cat. 'Poor slob,' she said, tickling his head, 'poor slob without a name. It's a little inconvenient, his not having a name. But I haven't any right to give him one: he'll have to wait until he belongs to someone. We just sort of took up by the river one day, we don't belong to each other: he's an independent, and so am I. I don't want to own anything until I know I've found the place where me and things belong together. I'm not quite sure where that is just yet. But I know what it's like.' She smiled and let the cat drop to the floor. 'It's like Tiffany's,' she said." -s.39-40

Kirjassa Tiffanylla ei muuten ollut niin suurta osaa kuin elokuvassa, kuitenkin se edustaa Hollylle helpotusta ahdistuksesta:

"'You know those days when you've got the mean reds?'

   'Same as the blues?' 

   'No,' she said slowly. 'No, the blues are because you are getting fat or maybe it's been raining too long. You're sad, that's all. But the mean reds are horrible. You're afraid and you sweat like hell, but you don't know what you're afraid of. Except something bad is going to happen, only you don't know what it is. You've had that feeling?'

   'Quite often. Some people call it angst.'

   'All right. Angst. But what do you do about it?'

   'Well, a drink helps.'

   'I've tried that. I've tried aspirin too. Rusty thinks I should smoke marijuana, and I did for a while, but it only makes me giggle. What I've found does the most good is just to get into a taxi and go to Tiffany's. It calms me down right away, the quietness and the proud look of it; nothing very bad could happen to you there, not with those kind men in their nice suits, and that lovely smell of silver and alligator wallets. If I could find a real-life place that made me feel like Tiffany's, then I'd buy some furniture and give the cat a name.'" -s.40-41

Vaikka elokuvaa onkin pehmitelty 60-luvun valkokankaan kestäväksi, kuvaa sekin rohkeasti naisen seksuaalisuutta. Audrey Hepburn tuo Holly Golithlyyn samaan aikaan tyylikkyyttä, pehmeyttä ja särmää jopa enemmän kuin myöhemmin My Fair Ladyssa. Vaikka Capote ei ollutkaan tyytyväinen häneen Hollyynsa, pystyn kyllä yhdistämään mielessäni kirjan ja elokuvan Hollyt. 

Kokoelmaan kuului myös muita Capoten novelleja: Eräässä tarinassa ilotyttö etsi rakkautta, toisessa vanha miesvanki mieltyi nuorempaan vankiin joka sitten petkuttaa tätä, kolmannessa kuvataan muistellen pikkupojan ja vanhemman naisen jouluvalmisteluja. Kaikki kertoivat yhteiskunnan hylkiöistä ja päättyivät hiukan melankolisen avoimesti.

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 43. "Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä" ja henkilökohtaisiin Amerikkaa tutkimassa sekä Kaupunki-haasteisiini New Yorkilla. 

Erik Eriksson: Den sista stormen

Kiinnostus heräsi: Kärlek och krig -sarjan kolmas osa

Den sista stormen

Erik Eriksson

Kärlek och krig #3

2009 (2008)

357 sivua

Ordupplaget

"Men det var fortfarande varmt väder, sommargästerna badade som vanligt i Grisslehamn, de åt goda middagar och dansade.

   Ännu en liten tid härskare den underbara sommaren." -s.77 

Gerda elää vuonna 1914 vanhempiensa Martinin ja Agneksen kanssa Grisslehamnissa läheisessä hotellissa työskennellen. Sukunsa tilalle hänellä ei ole asiaa, sillä Martin ei ole väleissä sisarensa miehen kanssa. Maailmalta kantautuu puheita lähestyvästä sodasta ja Gerda kannattaa isänsä tavoin sosiaalidemokraatteja, vaikkei pystykään äänestämään. Kun Grisslehamniin saapuu tukholmalainen Lars, joka pyytää Gerdaa salaa auttamaan kommunististen tekstien levittämisessä, tempautuu hän vielä enemmän mukaan aktivismiin. Mutta Ruotsikaan ei voi välttyä muualla maailmassa syttyvän sodan vaikutukselta, ja kuten kaikki sukunsa naiset, Gerda joutuu vuorostaan pelkäämään meren yli lähtevien miesten puolesta.

Kärlek och krig -sarja (ensimmäinen osa on Det brinnande havet, kaksi ensimmäistä osaa on muuten saksannettu) kuvaa Nyströmin suvun naisten elämää Ruotsin rannikkokylässä aina 1700-luvun lopusta lähtien ja ankkuroituu historian tapahtumiin. Pääosassa on aina rakkaustarina sodan aikaan. Grisslehamnilla onkin näytellyt suurta osaa sodissa: se jäi rajapyykiksi vuonna 1809 jälkeen Suomen ja Ahvenanmaan siirryttyä Venäjän vallan alle. Tätä kautta on kuljetettu Ahvenanmaalle postia, mutta myös pimeää tavaraa, välitetty viestejä ensin optisen, sitten sähköisen lennättimen kautta, lähdetty sotaan Suomeen tai saavuttu pakolaisina sieltä päin Ruotsiin. Nykyäänkin Grisslehamnista kulkee laiva Eckeröön, mutta edelleen se on pieni kesävieraita vastaanottava saaristolaiskylä.

Historiantunnilla vaietaan yleensä Ahvenanmaasta, niin että en tiennyt paljoakaan sen historiasta. Suomen sodan jälkeen jäivät monet ystävät ja ruotsinkieliset rajan taakse, ja ensimmäisen maailmansodan aikana Ahvenanmaalta tuleekin pakolaisia Grisslehamniin. Lisäksi sen asukkaat keräävät adressin saadakseen liittyä Ruotsiin. Samaten Ruotsista lähtee miehiä vapaaehtoisina Ahvenanmaalle taistelemaan, kuka ahvenanmaalaisten puolelle, kuka venäläisten ja kommunistien puolelle. Heidän joukkoihin liittyvät kumminkin puolin myös Lars ja naapurin Oskar, mutta he saavat huomata ettei sotiminen olekaan niin kunniakasta ja hohdokasta kuin he ovat kuvitelleet. Myöhemmin jopa ruotsalaisia ja saksalaisia sotilaita saapuu vapauttamaan Ahvenanmaata, mutta lopulta saaristo jää kuitenkin itsenäiselle Suomelle. 

Muutenkin kirja kuvastaa eri aatteita: Lars on jyrkkä kommunisti, mutta Gerdan perhe sosiaalidemokraatteja, jotka toivovat työläisille ja naisille parempia oikeuksia. Martin ja Gerda työskentelevät pitkiä päiviä, silloin kuin työtä on, eikä sydänvaivainen Martin saa eläkettä vaan alkaa kalastajaksi modernilla moottoriveneellä.

Kirja viittaa myös usein aiempien osien tapahtumiin: kuinka Kristina oli löydetty kuolleena lennättimeltä tai kuinka tämän medaljonkiin oli kaiverrettu optisen lennättimen sähkötysmerkkejä. Näitä merkkejä Gerda yrittää ratkoa vuosien ajan ja tuntee yhteyden esiäitiinsä. Nyt myös kesäisin rantahuvilassa asunut taiteilija Engström mainitaan. Kuitenkaan Gerda ja Martin eivät tiedä kaikkea esivanhemmistaan tai heidän sisimmistä ajatuksistaan, joten lukija on aina heitä askelen edellä. En muistanut paljon toisen osan tapahtumia, joten osa juonesta, kuten Agneksen entinen suhde tai Martinin inho Oskaria kohtaan sekä riidat sisarensa miehen kanssa, jäi minulle täysin avoimeksi eivätkä missään vaiheessa ratkenneet.

Sarjan naiset ovat määrätietoisia ja vahvoja ja osaavat vaikuttaa. Gerda on ehkä Johannaan ja Kristinaan verrattuna kunnianhimoisin: hän kannattaa naistenoikeuksia ja auttaa Larsia levittämään kommunistista aatetta, vaikkei olekaan ihan hengessä mukana. Hän myös puolustaa itseään ja arvojaan tarvittaessa. Johannan ja Kristinan lailla Gerdakin on kiinnostunut sanoista ja kielen käyttämisestä niin että saa lopulta pieniä kirjoituksiaan julkaistuksi lehdessä ja alkaa opiskella kirjekurssin avulla reaalitenttiä varten. Samoin hän vaihtaa ajatuksia kirjoittavan naisasianaisen kanssa. Ehkä Gerdalla on enemmän mahdollisuuksia kuin esiäideillään? Sanoilla on erityisen tärkeä osa sarjan naisten emansipaatiossa: kaikilla suvun naisilla on jokin kanava millä viestiä, oli se sitten lennätin, kirjeet tai sanomalehti. Sanoilla on voimaa, ja ne avaavat uusia ovia Samalla näytetään kuinka naiset ovat kautta aikain olleet mukana poliittisessa kamppailussa ja ajatusten levittämisessä. 

""Det finns en stor kraft hos oss kvinnor, en oerhörd styrka när vi går samman."" -s.46

Myöa rakkaustarina on hiukan epätavanomainen verrattuna aiempiin kirjoihin, Gerda ja Lars eivät nimittäin ole todella vakituisesti yhdessä. Lisäksi vaikka Johanna ja Kristina eivät myöskään välttämättä koe yksioikoista onnellista rakkaustarinaa, ja naivatkin ehkä väärän henkilön, on heille kuitenkin olemassa se yksi ja oikea. Gerda kuitenkin pohtii paljon eri miesten välillä, eikä rakkaus hänen ja Larsin välillä ole satujen yhtenäistä ja kaikenvoittavaa. Lars on paljon poissa eikä kirjoita yhtä kauniisti kuin kirjeystävä Viipurissa. Naapurin Oskarkin on aina kovin kohtelias. Larsille kommunistinen aate vaikuttaa olevan tärkeämpi kuin Gerdan tapaaminen. Gerda ei kuitenkaan jää passiiviseksi suhteessa vaan päättää siinä aktiivisesti. Hän pohtii toveruuden ja rakkauden eroa ja millainen suhde hänelle sopii paremmin. Lars ja Gerda elävätkin vuosia erossa toisistaan, ja myöhemminkin ensin eri osoitteissa. Kirjan suhteenkuvaus on hyvinkin realistista.

"Han tryckte hennes hand hårt, höll den kvan en stund innan de skildes. Varje gång de sågs avslutade han mötet på samma sätt, en varm handskakning och ett hjärtligt leende. 

   Gerda tänkte att det kunde ha varit han i stället. Skulle kunna ha varit, tänkte hon, om det blivit på ett annat sätt vid något enstaka tillfälle. 

   Skulle kunna ha varit. Hon upprepade orden flera gånger och fann dem alltmer omtumlande." -s.179

 
Ehkä suhtautuminen Gerdan raskauteen on hiukan liian optimistinen ajankohtaan suhteuttaen, mutta muuten arvostan sitä miten Erik Eriksson kuvaa naisten ajatuksia ja kamppailua aikana, jolloin naisten oikeudet olivat vielä enemmän kiven alla. Myös juutalaisten syrjintään viitataan, ja Ruotsissa rotuoppikin saa kovaa kannatusta.

"Gerda hade lyssnat och inget sagt. Hon funderade inte något närmare på det just då. Nu när hon fick veta att en av hennes egna vänner var jude kom hon ihåg hur bekymrad den unga kvinnan varit. Men det skulle ta många år innan hon verkligen förstod." -s.282

Kirja tematisoi myös jälleen kerran miesten ja naisten kapeita rooleja. Miehet hukuttavat huolensa viinaan ja haluavat sotaa, naiset puolestaan rauhaa. Onko sekin naisellinen piirre vai patriarkaatin synnyttämää? Naiset ovat kieltolain puolella miesten juomisen vuoksi, Martin taas pelkää kieltolain seuraamuksia. Aika näyttää mitä mistäkin tapahtumasta seuraa.

Minulle Kärlek och krig on ollut tärkeä sarja niin vahvojen naispäähenkilöidensä ja ajankuvauksensa puolesta. Jokaisessa kirjassa on ollut syvyyttä ja niiden tapahtumat ovat lomittuneet toisiinsa. Välillä kirjoitustyyli on ollut hiukan jähmeää ja etäistä, mutta kuitenkin olen lukenut mielelläni kuvausta saaristolaiselämästä, historian tapahtumien vaikutuksesta ja naisten mietteistä. Ja näiden avulla olen oppinut ruotsia!

Minulla oli kunnia tavata Erik Eriksson kesällä 2019 vieraillessani Grisslehamnissa äitini kanssa. Olin kirjoittanut hänelle tiedustellakseni edellisten vuosien opaskierroksista, ja yllätyksekseni saimme ihan yksityiskierroksen Grisslehamnin maisemissa. Opaskierrosten sijaan kirjailija piti kyllä tuona kesänä nukketeatteria sekä hänellä oli oma kirjakoju. Kävimme lennättimen paikalla sekä Skatuddenin niemellä, jolta naiset tähyilivät merelle odottaen rakkaimpiaan kotiin. Sieltä näkyi Ahvenanmaan edessä olevalle Signilskärille asti. Lisäksi kävimme hänen luonaan lounaalla ja myöhemmin yhdessä saaristolaisravintolassa, josta näimme henkeäsalpaavan auringonlaskun. Yli kahdeksankymppisestä kirjailijasta henki älykkyyttä, mutta hänellä oli koko ajan pilke silmäkulmassaan. Puhuimme sekaisin ruotsia, englantia ja saksaa, ja hän kertoi tapahtumarikkaasta elämästään, ajastaan Vietnamin sodan kirjeenvaihtajana ja siitä kuinka sotakokemuksista oli vaikea puhua muiden ruotsalaisten kanssa, eiväthän he olleet kokeneet sotia pitkiin aikoihin. Sain vaikutelman, että häntä ahdistivat tiukat sukupuoliroolit, sillä häntä kiinnosti erityisesti naisten ajattelutapa. Vielä tämän jälkeenkin sain Erik Erikssonilta postissa cd:n täynnä kuunnelmia. Valitettavasti luin sattumalta hänen menehtyneen viime vuoden helmikuussa. Arvostin häntä ja olisin halunnut keskustella vielä useasta asiasta. Onneksi nimikirjoituksella varustetut kirjat, cd ja muistot säilyvät yhä.

"Hon hade ofta funderat över Lars skygga blick. Och när hon tänkte efter kom hon ihåg hur han pratat om politik och tittat förbi henne. Han hade agiterat och stått i, om allt det stora och märkvärdiga i världen, och samtidigt tittat långt ut i rymden eller in i närmaste vägg.

   Varför gjorde han så, var han ens medveten om det?

   Hon skulle fråga honom någon gång, men förstod att hon inte skulle få något vettigt svar." -s.292-293

Kirja sopii viime vuoden HelMet-lukuhaasteen kohtaan 16. "Kirjassa eletään ilman sähköä", #Hyllynlämmittäjä-haasteeseen sekä henkilökohtaiseen kaupunkihaasteeseeni, vaikka Grisslehamn onkin tosin kylä.

Khaled Hosseini: A thousand splendid suns

Kiinnostus heräsi: lainassa ystävältä (en muista milloin viimeksi olen lainannut kirjoja tutuilta!)

A thousand splendid suns
Khaled Hosseini

2008 (2007)

419 sivua

Bloomsbury

"Nana said, "Learn this now and learn it well, my daughter: Like a compass needle that points north, a man's accusing finger always finds a woman. Always. You remember that, Mariam." -s.7

A thousand splendid suns (suomeksi Tuhat loistavaa aurinkoa) kertoo Mariamin ja Lailan tarinan. Mariam elää lapsuutensa yksin äitinsä kanssa pienessä mökissä maaseudulla. Tyttö palvoo isäänsä, vaikka tällä on oma perhe Heratissa ja hän vierailee harvoin tyttärensä luona. Tapahtumat seuraavat toisiaan äidin hirtettyä itsensä, ja Mariam joutuu muuttamaan pääkaupunkiin Kabuliin uuden miehensä Rasheedin kanssa, pukeutumaan burkaan ja linnoittautumaan taloonsa.

"I know you're still young, but I want you to understand and learn this now, he said. Marriage can wait, education cannot. You're a very, very bright girl. Truly, you are. You can be anything you want, Laila. I know this about you. And I also know that when this war is over, Afghanistan is going to need you as much as its men, maybe even more. Because a society has no chance of success if its women are uneducated, Laila. No chance." -s.114

   

Ennen sotaa Lailan elämä Kabulissa on suhteessa Mariamiin huoletonta: hän käy koulua ja haaveilee opiskelusta sekä parhaasta ystävästään, Tariqista. Mutta Lailankin kohdalla kohtalo puuttuu peliin, ja hän päätyy toiseksi vaimoksi Rasheedille. Mariamin ja Lailan välejä varjostaa ensin kateus, mutta siitä kehittyy lopulta vahva side, jota ei murra mikään este.

Olen lukenut muutaman Iranista kertovan kirjan, mutta tämä oli ensimmäinen lukukokemukseni Afganistanista. Kirja sopi sattumalta ajankohtaan todella hyvin afganistanilaisen tuttuni puolesta mutta myös Afganistanin kriisin vuoksi. Tämän vuoksi etenkin tarinan toivorikkaita hetkiä olikin erityisen lohdutonta lukea, kun tiesi samaan aikaan historian toistavan itseään.

Kirja seuraa päähenkilöiden elämää aina 1950-luvulta 2000-luvun alkuun ja valottaa Afganistanin historiaa tuolta ajalta. Vallankumous, neuvostoaika, sisällissodat, Talibanin nousu, sota USA:a vastaan ja Talibanin tuhoutuminen. Kurjat ajat seuraavat toisiaan, ja oli vaikea sanoa, toiko mikään aikakausi todellista helpotusta päähenkilöille, paitsi ehkä Talibanista vapautuminen. Vaikka USA:n näkisikin hyökänneen Afganistaniin hyvässä tarkoituksessa, aiheuttaa sota siviileille uskomatonta kärsimystä. Oikeuttaako mikään sotaa?

Ja lopulta kaikki paha heijastuu aina naisiin. Hyökkäysten aikaiset raiskaukset, aviomiehen paha tuuli ja häijy luonne tai Talibanin alistavat määräykset. Naiset joutuvat jäämään kotiin vailla toivoa koulutuksesta eivätkä saa edes kävellä kadulla yksin. Vaikka Mariamilla ja Lailalla on aivan eri lähtökohdat, ovat he lopulta Rasheedin edessä samassa tilanteessa.

Varsinkin Rasheed olikin henkilö, jota ei pystynyt sympatisoida millään, niin hirveitä asioita hän teki. Ehkä riipaisevinta oli, kuinka Mariam hyväksyi tämän niin pitkään. Mariam on henkilö, joka on niin tyytynyt kohtaloonsa ettei kyseenalaista sitä - ennen kuin nousee puolustamaan lähimmäisiään. Mariam on henkilö, joka antaa mitä tahansa toisten onnen hyväksi.

"One could not count the moons that shimmer on her roofs, 

 Or the thousand splendid suns that hide behind her walls" - Saib-e-Tabrizin runosta Kabul

Ja samaan aikaan kirja on ylistyslaulu maalle ja sen ihmisille, jotka ovat joutuneet kestämään kaiken. Se piirtää kuvan Heratin väkeä kuhisevista ja Kabulin pommituksen autioittamista kaduista. Se vilisee kuvausta ihmisten elämästä ja farsinkielisiä sanoja sekä antaa myös uusia näkökulmia burkan käyttöön. Se tulvii nostalgiaa vuosituhansia vanhoja Buddha-patsaita kohtaan, jotka Taliban räjäytti. Se muistuttaa, kuinka valtaapitäjien politiikkaan valjastamalla uskonnolla ja kansan uskolla on valtava ero. 

A Thousand Splendid Suns on lohduton kuvaus naisten elämästä Afganistanin viime vuosikymmenillä, mutta samalla myös tarina uhrautumisesta, toivosta ja solidaarisuuden voimasta.

"Laila watches Mariam glue strands of yarn onto her doll's head. In a few years, this little girl will be a woman who will make small demands on life, who will never burden others, who will never let on that she too has had sorrows, disappointments, dreams that have been ridiculed. A woman who will be like a rock in a riverbed, enduring without complaint, her grace not sullied but shaped by the turbulence that washes over her. Already Laila sees something behind this young girl's eyes, something deep in her core, that neither Rasheed nor the Taliban will be able to break. Something as hard and unyielding as a block of limestone. Something that, in the end, will be her undoing and Laila's salvation." -s.389-390

Kirja sopii viime vuoden HelMet-lukuhaasteen kohtaan 28. "Kirja jonka lukemisesta on sinulle jotain hyötyä" ja henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni kaupungilla Kabul.

Joulukuussa matkustin Itämeren yli

Joulukuussa luin yhden kirjan ja 271 sivua: 

1. Kristina Aamand: Wenn Worte meine Waffe wären (271s)

Wenn Worte meine Waffe wären (For enden af din pegefinger (tanskaksi) / Under ditt finger (ruotsiksi)) oli mielenkiintoinen kirja Tanskassa asuvasta muslimitytöstä, joka ihastuu toiseen tyttöön. Tässä kirjassa oli paljon kulttuurista pohdintaa, ja ymmärsin paremmin perheen ja yhteisön roolin. Normista poikkeaminen antaa koko perheelle häpeän leiman, minkä vuoksi asioista vaietaan jopa kaiken pahimman tapahtua. Own voices -perspektiivi oli aran aiheen vuoksi tässä tarpeen.

Single all the way (2021) oli hyvin tavanomainen jouluelokuva, jossa kaksi parasta ystävää rakastuu toisiinsa. Ainoa vain, että päähenkilöt ovat homoja. Toisaalta elokuva ei tarjonnut mitään erityistä, toisaalta taas oli kiva että perinteisiä joululeffoja tehdään LGBT+ -hahmoillakin. 

Out of my league (2020) alkoi todella mielenkiintoisesti: kahden parhaan ystävänsä kanssa asuva vakavasti sairas nuori nainen päättää löytää rakkauden. Odotinkin tältä jotain Carrie Pilbyn tyylistä syvällistä pohdintaa, mutta jotenkin tunnelma lopahti heti alun jälkeen. Rakkaustarina kehittyi hyvin tavanomaisen epärealistisesti ja vieläpä alkoi stalkkaamisesta! Parhailla ystävillä ei ollut muuta roolia kuin tukea päähenkilöä kaikessa ja pohtia yhdessä vauvan hankintaa (vaikka kumpikaan ei ollut hetero). Lisäksi koko ajan alleviivattiin päähenkilön ja hänen obsessionkohteensa erilaisia taustoja, kuinka toinen oli "cool" ja toinen "uncool". Välillä elokuva nauratti mutta en katsoisi uudestaan.

The Half of Itin (2020) katsoin ties kuinka monetta kertaa ja olin siitä edelleen yhtä vaikuttunut. Elokuva on minulle edelleen tärkeä, sillä samastuttavan LGBT+ -tarinan, ulkopuolisuuden ja huumorin ohella se ei keskity onnelliseen romanssiin vaan kasvutarinaan. 

Dekkariklassikon Cluenkin (1985) katsoin kolmatta kertaa uudelleen toisella silmällä ja tykkäsin tämän huumorista kyllä edelleen. Myös tarina on hyvin punottu ja pohjautuu Cluedo-peliin.  

Leningrad Cowboys Go America (1989) oli siinä mielessä parempi kuin Aki Kaurismäen Juha, että nauroin sen makaaberille huumorille ja simppelille puhetyylille. En kuitenkaan ymmärtänyt tarinan ideaa ollenkaan. 

French toastia ja kiinalaista sieni-tomaatti-munakokkelia

Vitsailimme tuovamme ensi kerralla paahtimen mukaan

Joulukuu oli melko monipuoleinen tapahtumiltaan ja tunteiltaan. Ensimmäiset viikot vietin Saksassa, opiskellen, työskennellen ja juosten paikasta toiseen tapaamassa ystäviä. Olin kolmissa pikkujouluissa, joista yhdet oli samalla itsenäisyyspäivän kekkerit, ahtauduin passikuva-automaattiin ottamaan ryhmäkuvia, istuin tuntikausia järjestelemässä printtiartikkeleita, eväsretkeilin laitoksella, olin murhaillallisilla, kokkailin ja vietin leffailtoja, metsästin joululahjoja ja näin lunta kukkuloilla.

Laaksossa oli vielä syksy

Joululoman aloitin jo etukäteen lähtemällä maata pitkin kohti Suomea, tällä kertaa toisen ystäväni kanssa. En edelleenkään saanut unta yöjunassa (tällä kertaa koska oli liian kylmä!), kuuntelin lautalla livepianoa ja uskalsin ehdottaakin yhden kappaleen sekä kiertelin palellen Tukholmaa ja Turkua. Turun linnassa kävin ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden enkä muistanut mitään, mutta onneksi museon työntekijät olivat erittäin sosiaalisia! Kaverini oli myös suositellut ihanan vanhanaikaista Cafe Qwenselissa, jossa oli kiva käydä. Unen puutteesta huolimatta jaksoin yllättävän hyvin, mikä kyllä kostautui ensimmäisenä iltana kotona.

Wasserschloss Hampurin Speicherstadtissa

Nationalmuseum Tukholmassa

"Apua, auttakaa minut pois näiden kloonien keskeltä!"

Joki oli kauniimpi tällä kertaa!

Joulupäivät menivät kotona kökkien, nukkuen, suklaata syöden ja pakkaskävelyillä, kerran kävimme pulkkailemassa. Joulun jälkeen yritimme sopia tapaamisia jotka tuntuivat aina peruuntuvan milloin mistäkin syystä tai olivat lopulta spontaaneja. Enon perhettäni ja naapureitani kuitenkin näin sekä kävin päiväreissulla ensimmistä kertaa Tampereella. Kaupunki oli yllättävän kaunis koskineen ja Helsinkiä muistuttavine keskustoineen! 

Joulukuu oli kaikesta vilinästä huolimatta (tai ehkä sen vuoksi) henkisesti raskas, varsinkin loppua kohti. Päätinkin tammikuussa yrittää ottaa enemmän omaa aikaa.

Valoisaa tammikuuta ja paljon kimaltelevia pakkasaamuja <3