Tammikuussa lumihanki ja talvi olivat minun kaikkeni

Tammikuussa luin kahdeksan kirjaa ja 1985 sivua:

1. Liz Kessler: Read me like a book (296s)

2. Rainbow Rowell: Midnights (50s)

3. Mary Marck: Hyvästi, Eeva! (124s) (Eeva #4)

4. Becky Albertalli: Love, Creekwood (111s) (Simonverse #4)

5. Kyllikki Villa: Tyttö sodassa. Kenttälotan kirjeitä 1941-1944 (479s)

6. Rainbow Rowell & Faith Erin Hicks: Pumpkinheads (209s)

7. Robin Talley: Pulp (407s)

8. Kristen Zimmer: The Gravity Between Us (309s)

Tammikuussa luin jostain syystä enemmän kuin yhtenäkään kuukautena useampaan vuoteen! Siihen oli tosin osittain syynä vuodenvaihteen lukumaraton ja useampi keskeneräinen kirja, mutta ilman näitäkin olisin lukenut tammikuussa enemmän kuin puoleen vuoteen. 

En ehtinyt lukea Read me like a book -kirjaa kokonaan viime kesänä, joten luin tammikuussa oikeastaan vain muutamakymmentä viimeistä sivua, enkä muista tarkasti alun tapahtumia. :D Joka tapauksessa kirja oli suurin piirtein perinteinen coming out -story: tyttö ihastuu samansukupuoliseen ja tajuaa vähitellen, etteivät hänen suhteensa poikien kanssa ole ikinä merkinneet mitään, hämmentyy mutta lopuksi hyväksyy itsensä. Mistä pidin ja mihin myös itse todella samastuin, oli Ashin ihastuminen opettajaansa. Sitä ei tuomittu, mutta sille ei myöskään annettu toivoa - se vain auttoi Ashia kasvamaan ja tajuamaan seksuaalisuutensa. Pidin myös siitä, ettei kirja tarjonnut liian helppoja ratkaisuja homofobian voittamiseen. Mielenkiintoinen näkökulma oli, kuinka Ashin opettaja inspiroi häntä panostamaan kouluun ja lopulta hakemaan yliopistoon. (Englantilainen koulujärjestelmä tuntui muuten A-leveleineen hyvin erilaiselta verrattuna vaikkapa amerikkalaiseen.)

Midnights oli ihan kiva novelli/pienoisromaani uudenvuodenöistä ja hitaasti kehittyvästä rakkaustarinasta, mutta toimisi paremmin romaanina.

Hyvästi, Eeva! oli mielenkiintoinen lopetus Eeva-sarjaan - Eeva ja Hertta pääsevät nimittäin ulkomaille. Pidän kirjojen tyttöjen tasa-arvoisesta asemasta - mitä romanttinen loppu tosin hiukan painoi alaspäin - ja tulevaisuuden ja haaveiden pohtimisesta. Eevakin tuntee paineita siitä, kuinka pitää päättää niin nopeasti koko tulevaisuudesta.

Pienoisromaani Love, Creekwood oli yllättävä jatko-osa Simon-sarjalle, jolle Becky Albertalli ei alun perin aikonut kirjoittaa lopetusta. Oli kiva lukea vielä hahmojen ensimmäisestä yliopistovuodesta, mutta sähköpostimuotoinen kirja ei valitettavasti kertonut niin paljon kuin olisin halunnut saada tietää. Juonen kaarena kulki onneksi osittain Simonin ja Bluen kamppailu long distance -suhteessa, ja kaveripiirin sähköposteja eri yliopistoista oli hauska lukea.

En tiennyt lotista paljon mitään, mutta kirje- ja päiväkirjakokoelma Tyttö sodassa valotti hyvin Kyllikki Villan kokemuksia lottana jatkosodassa. Kyllikki lähti toimistolotaksi vain 17-vuotiaana ja vietti melkein koko sodan samassa toimessa eri paikkakunnilla. Kirjeet ja päiväkirjamerkinnät kertoivat todella käsinkosketeltavasti sodan ajasta - oli sitten kyseessä lottatyttöjen työvuorot, ihastukset, ilonpito tai kaipaus normaaliin elämään. Joillekin tämä tiiliskivi on väsyttävää luettavaa, mutta itse rakastan ihmisten sisimpien ajatuksien lukemista ja ajankuvauksen tulkintaa. Suosittelen tätä kaikille!

Tammikuussa luin ensimmäistä kertaa sarjakuvaromaania! Pumpkinheads oli ihan mukava kertomus kahden kurpitsatilalla työskentelevän nuoren viimeisestä illasta ja rakkaussotkuista. Taustojen syksyiset värit ja hiljalleen hämärtyvä ilta olivat muuten todella kauniisti piirretty, nostan hattua Faith Erin Hicksille. Päätin välittömästi käydä kurpitsatilalla kun seuraavan kerran käyn Nebraskassa.

Pulp oli hiukan erilainen nuortenkirja, joka kulki kahdessa eri aikakaudessa ja sekoitteli eri elämäntarinoita keskenään. Pidin todella seksuaalivähemmistöjen historian koskettavasta kuvauksesta, lesbian pulp fiction -kirjallisuuslajin esittelystä ja ennen kaikkea loppuratkaisuista, jotka eivät yksikään olleet stereotyyppisiä. Tämä oli sykähdyttävä nuortenkirja, tähän asti vuoden parhaita lukemisiani.

The Gravity Between Us oli jotenkin hiukan ärsyttävä romaani - päähenkilöiden glamour oli jotenkin niin ylitsepursuavaa, mutta oli mielenkiintoista kurkistaa tähtien julkisivun taakse ja huomata että ne ovat tosiaankin välillä vain julkisivuja. Päähenkilöiden suhde oli myös minun makuuni hiukan liian seksuaalinen, enkä ihan samastunut heidän ihastukseensa. Kuitenkin tämä oli luettava ja ihan koukuttava kirja.

Katsoin Neljät häät ja yhdet hautajaiset (1994) ensimmäistä kertaa, ja pidin huumorista sekä siitä, miten tarina paljasti pikkuhiljaa uusia asioita. Vaikka marginaalisten henkilöiden traagisia loppuja kritisoidaankin, oli se minusta tässä elokuvassa kuitenkin paikallaan, sillä kohtaus oli esitetty niin koskettavasti ja sympaattisesti.

   Mestari Chengin (2019) näin jo toisen kerran ja rakastin edelleen sen rakkaustarinaa, Vesa-Matti Loirin ja Chu Pak Hongin esittämiä kappaleita sekä suomalaisen ja kiinalaisen kulttuurin lomittumista.

Ja ennen kaikkea Lapin kesäyön valoisaa hämärää. Joskus tosin tuntui että elokuva oli tarkoitettu Suomen turistimainokseksi ja kiinalaisten ravintoloiden mainosvideoksi, mutta annan sen anteeksi.

   Vaikken olekaan Star Wars -fani, niin Imperiumin vastaisku (1980) oli edelleen kivaa katsottavaa. Han tuntui kyllä tässä elokuvassa jotenkin ahdistelevalta, ja hänen lähentely-yrityksiään on aika lailla romantisoitu. Kuitenkin hänen ja Leian naljailut ovat hauskoja. Unohtumattomin kohta: "I love you." "I know."

   Maija Poppasen paluun (2018) katsoin uudelleen parin vuoden jälkeen (viimeksi taisi olla juuri ylioppilaskirjoitusten jälkeen!). Ei tämä ihan legendaarista Julie Andrewsin klassikkoa voita, ja tässä on ihan liikaa elokuvan lumoon sopimattomia kohtauksia kuten takaa-ajokohtaus ja kylpyammekohtaus, sekä jotkut kohtaukset matkivat liikaa alkuperäsversiota. Kuitenkin pidin pääasiassa juonesta, ja rakastin edelleen Janea, joka seuraa äitinsä aktivismia ja pukeutuu housuihin. Eräs comeback-rooli oli myös ihana!

    My Fair Lady (1964) oli lähestulkoon yhtä ihana kuin ennenkin! En edes muista koska olen katsonut tämän aiemmin, mutta pikkuveljeni ei ainakaan muistanut koko elokuvaa. Pidin varsinkin elokuvan huumorista ja tietysti Eliza Doolittlestä. Audrey on niin tähtisilmäinen laulaessaan I could have danced all night - paitsi ettei hän laulanut sitä itse. Kappaleissa Show me ja Without you hän puolestaan näyttää ihailtavasti kyntensä vuoroin Freddielle, vuoroin Henry Higginsille. Toisaalta huomasin nyt ensimmäistä kertaa, kuinka hirveän naisvastainen ja itsekäs Higgins on - tuntui kuin suomut olisivat pudonneet silmiltä. Vaikka hän onkin tarkoituksella karikatyyri, ei hän saanut lopussa minkäänlaista rangaistusta tai kehittynyt ollenkaan parempaan suuntaan. Tämä oli jotenkin todella lannistavaa katsottavaa, ja näkee hyvin millaisia roolimalleja miehet ja naiset ovat 60-luvulla saaneet.

   Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous (2003) -elokuvan olen aina toivonut näkeväni, muttei siihen ikinä ollut tilaisuutta. Nyt kuitenkin katsoin sen perheeni kanssa. Elokuva oli jotenkin paljon koomisempi kuin olin kuvitellut, mikä saman tien huvitti ja hämmensi. Will ja Jack olivat ihania <3 Kuolleen miehen kirstu (2006) taas oli juoneltaan sekavampi, sillä tipuin kärryiltä ensimmäisen vartin aikana enkä ikinä päässyt kunnolla takaisin. Pidän siitä kuinka tarinassa on mukana useita eri ryhmittymiä, jotka ovat vuoroin kenenkin puolella tai ketäkin vastaan ja kuinka Jack, Will ja Elizabeth poukkoilevat villeinä kortteina niiden välillä. (Tai no, onko Jack ikinä kenenkään puolella?)

Dash & Lily (2020) on jouluinen nuortensarja, mutta ehdin katsoa sen vasta nyt. Koko sarjan idea on siirappinen ja vähän erikoinen mutta ihana. Pidin sekä luovasta, erilaisesta Lilystä kuin kyynisemmästä mutta aidosta Dashista. Lilyn veli ja Dashin ex-tyttöystävä Sofia toivat mutkikkuutta matkaan.(Rakastin Sofian aksenttia, mutta en ikinä tunnistanut sitä!) Lilyn japanilais-amerikkalainen perhe ja sen tavat olivat myöskin luonnollisesti esitetty. Lisäksi sympatisoin Lilya muutenkin paljon. Ainoa mikä todella ärsytti, oli kuinka eräs äkillinen muuttopäätös ulkomaille esiteltiin aivan normaalina, eikä kyseiselle hahmolle ikinä tarjottu siitä kunnolla sympatiaa. Nuoren mielipidettä pitäisi aina kuunnella asiassa eikä jättää kertomatta tällaisia asioita ennen kuin viime hetkessä.

   Aloin katsoa The Baby-Sitters Club -Netflix-sarjaa, sillä olen lukenut samaa kirjasarjaa ala-asteella. (Varasin myös muutaman osan kirjastosta nostagiseksi uudelleenlukemiseksi, ja niin näyttää moni muukin tehneen!) Minisarja on päivitetty tähän päivään, ja taustalla pyörivät esimerkiksi lukuisat samansukupuoliset parit, transtaustainen tyttö ja feminismi. Hiukan harmitti kuinka kirjojen tarina on niin lyhennetty puolen tunnin jaksoissa. Joka tapauksessa sarjaa on ollut kiva seurata ja lapsinäyttelijät ovat ihanan innostavia!

Tammikuussa tuntui siltä, etten meinannut ehtiä tehdä mitään. Tuntui että ehdin vain opiskella ja olla tietokoneella ja lukea. Tämä johtui keskittymisen puutteesta ja väsymyksestä etäkouluun, minkä vuoksi jokainen tehtävä tuntui vievän ikuisuuden. Välillä jumituin vain sisälle lukemaan sanomalehtiä ja ahdistumaan maailmasta. 

Kuitenkin kuun aikana tapahtui myös ihania pieniä asioita. Tammikuussa söin joulusuklaata varmaan yhtä paljon kuin joulukuussakin, pelasin Unoa ja Cluedoa, kävelin merenrannalla lumisateessa, join kahvia ystävälläni, tein sushia, laskin pulkalla hämärässä, nauroin ja kiljahtelin. Rakastin lunta, kuunsirppiä kalpenevalla taivaalla, jolla leijuu auringonlaskun hehku, sinisiä iltoja ja vaaleansinisen valkoisia päiviä, joita en valitettavasti saanut ikuistettua näihin kuviin. Talvinen maisema ja lumi tuntuivat olevan oikea henkireikä. Toivottavasti tämä ei ollut viimeisiä todella lumisia talvia.

Mikä paikka tai asia ilahdutti teitä vuoden alussa?

"Now daylight won't make it right/ Close(d) hearts make close(d) minds"

Vuosi 2020 on nyt ohi: vuosi joka tulee niin hyvässä kuin pahassa varmasti säilymään ihmisten mielessä. Kirjoitetaankohan siitä joskus kirjojakin... Joka tapauksessa varoitan jo etukäteen, että tämä kooste tulee keskittymään aika lailla koronaan mutta myös muihin vuoden tapahtumiini.

Julkaisen tämän koosteen vähän myöhässä. En sentään niin myöhään kuin viime vuonna, jolloin kirjoitin koosteen vasta toukokuussa... Ennen kuin päästään itse vuoden tapahtumiin, käännetään katseet ensin vuonna 2020 lukemiini kirjoihin. Ne jakautuivat näin:

Tammikuu: 1 (604s)
Helmikuu: 1 (285s)

Maaliskuu: 2 (659s)

Huhtikuu: 5 (1370s)

Toukokuu: 4 (1502s)

Kesäkuu: 4 (1521s)

Heinäkuu: 4 (1343s)

Elokuu: 2 (708s)

Syyskuu: 2 (451s)

Lokakuu: 2 (350s)

Marraskuu: 3 (729s)

Joulukuu: 2 (868s)

Luin vuoden aikana 32 kirjaa ja 10 390 sivua. Eniten luin huhtikuussa ja kesäkuussa, vähiten tammi-helmikuussa ja syys-lokakuussa. Koronavuodesta ja lockdownista huolimatta en lukenut huippumääriä kuten moni muu, enkä läheskään ylettänyt blogini huippuvuosieni 79 kirjaan (2015), jonka jälkeen kirjamääräni on tasaisesti laskenut. Toisaalta motivaationi ja lukuintoni parani viime vuodesta (jolloin luin vaivaiset 19 kirjaa), mistä olen hyvin iloinen.

Miksi näin? Miksi en lukenut enempää kirjoja tai miksi luin enemmän kuin edellisenä vuonna? Luulen että pandemia oli osatekijä viimeksi mainittuun, mutta jotenkaan en valitettavasti kuitenkaan herännyt lukemaan, soittamaan pianoa, juoksemaan portaita tai suorittamaan mitään muutakaan projektia. Toisaalta luin enemmän kuin viime vuonna, sillä varsinkin aina Suomessa ollessani tartuin kirjaan paljon helpommin. (Kuukausista huomaakin hyvin, minkä ajan vietin Suomessa!) Saksassa varsinkin ennen koronaa lukeminen tuntui hukkuvan opiskelun, Netflixin, kokkaamisen ja kaverien tapaamisen alle. Syksyllä olin taas niin kiireinen työharjoittelun kanssa, etten oikein ehtinyt lukea. Löysin tänä vuonna kuitenkin lukurytmin uudelleen ja aion varjella sitä paremmin.

Vuoden aikana luin paljon hyviä romaaneja, erityisesti nuorille suunnattuja sateenkaarikirjoja. Nämä näkyvät myös vuoden lempparien parissa, niihin kuuluu Nancy Gardenin suloinen Annie on my Mind, Rita Mae Brownin inspiroiva ja boheemi The Rubyfruit Jungle, Ellen Wittlingerin erilainen Hard Love, Maja Hjertzellin samastuttava Henrietta är min hemlighet, Becky Albertallin ja Aisha Saeedin ajankohtainen Yes no maybe so sekä Sally Nichollsin historiallinen Things a bright girl can do. Pidin myös erityisesti ilmastonmuutosta käsittelevästä runokokoelmasta Poetry for Future, Margaret Trawickin etnografisesta tutkimuksesta Notes on Love in a Tamil family sekä Marjaneh Bakhtiarin maahanmuuttajastereotypiat päälaelleen kääntävästä romaanista Toista maata.

Elokuvia katsoin myös paljon, ja pidin eniten musikaaleista Rocketman ja Viulunsoittaja katolla, realistisesta Tietäisitpä vain, koskettavasta hindielokuvasta Ek Ladki Ko Dekha Toh Aisa Laga, Pikku naisien uudesta versiosta sekä Lappiin sijoittuvasta Mestari Chengistä. Tv-sarjoista seurasin esimerkiksi 70s showta ja Ritaa, joista ensimmäinen oli hauska, toinen ihanan realistinen.

Tänä vuonna tutustuin norjalaiseen AURORAan ja Elton Johnin musiikkiin sekä kiinnyin yhä enemmän vanhempaan musiikkiin. Vuoden parhaimpia kappaleita olivat ehkä Lalehin Stone Cold ja Safe (joka oli perheemme yhteisellä Spotify-tilillä vuoden kuunnelluin kappale!), Elton Johnin Taron Egertonin laulama Tiny Dancer, Dodien She ja Chicagon If you leave me now. Niistä tulee mieleen kesäillat ja syksyiset kukkulat.

Nostetaan heti kissa pöydälle: kuten sanottu, vuosi 2020 jää kyllä historiaan monilla tavoin, ja ehkä voin siitä myöhemmin kehitellä huimia tarinoita lapsenlapsilleni kerrottavaksi. Joka tapauksessa tunnustan jo etukäteen, että olen pandemian suhteen todella etuoikeutettu, eikä se ole pahasti vaikuttanut minuun: läheiseni ovat pysyneet terveinä, emme kuulu riskiryhmään, kukaan ei ole vaarassa menettää töitä ja jäädä tyhjän päälle, en ole edes vielä ahdistunut pahasti pandemian vuoksi ja erakoidun kotiini enemmän kuin mieluusti. Tämä tuntuukin välillä epäreilulta, kun muualla ihmiset jäävät työttömäksi tai voivat huonosti.

Joka tapauksessa korona vaikutti tietysti elämääni kuten kaikkien muidenkin. Vielä maaliskuussa en olisi ikinä uskonut, että tästä tulee vuoden tai vuosien mittainen poikkeustila. Pandemian vuoksi jouduin pystyin viettämään koko kevään ja kesän perheeni vuonna Suomessa etäopiskelun parissa. Toisaalta opiskelijaelämäni painui pohjamutiin, kun juhlat, kahvilat, kyläilyt, matkat, uudet tuttavuudet ja vanhojen ystävyyksien syventäminen jäivät pois. Tämä harmittikin kaikkein eniten omassa elämässäni, varsinkin kun osa ystävistäni päättää ensi kesän jälkeen opintonsa tai lähtee ehkä vaihtoon, emmekä ole ehtineet edes kunnolla tutustua saati sitten kokea asioita yhdessä. Yhteyden pitäminen kännykällä ei vain ole sama asia kuin kasvotusten tapaaminen.

Siirretään katse vielä yksinkohtaisemmin muihin asioihin vuodessani:

Ensimmäisen neljänneksen vuodesta vietin Saksassa, ensimmäinen lukukausi oli loppumaisillaan ja kaikki stressasivat kokeita ja ensimmäisiä lopputöitään. Kuitenkin muistan tältä ajalta myös juhlat, tutun teatteriesityksen, ihanan tyttöjen illan ja kotimaihinsa palaavien ystävieni hyvästelyn. Hyvän ystäväni kanssa tein helmikuussa päivämatkan Karlsruheen ja Baden-Badeniin. Karlsruhe muistutti arkkitehtuuriltaan Helsinkiä, ja B-B oli vanha ja "aistikas", täynnä kalliita kahviloita ja rakennuksia. Ihan sattumalta olimme valinneet päivän, joka oli aivan kesäisen lämmin - helmikuussa. Tämä oli ensimmäinen matkani koko opiskeluaikanani ja jäi kuukausiin ainoaksi.

Tyttöjen illasta

Lukukausilomalla työskentelin leipomossa

Näkymä Karlsruhen keskustaan,
 vuorten takana on Ranska!

Jäätelöä helmikuussa

Tunnistaisitteko mikä kaupunki?

Helmi-maaliskuun vaihteessa olin myös työskennellyt leipomossa ja parkkipaikalla. Työt saivat sitten jäädä, kun tulin Suomeen pikavauhtia 14. maaliskuuta kolme päivää etuajassa suunnitelmasta ja päädyin kahden viikon sijaan jäämään yli neljäksi kuukaudeksi. (Otin mukaan vain repun, johon ahdoin niin paljon tavaraa kuin mahtui, ja turvatarkastuksessa kysyttiin epäluuloisesti, miksi olin pukenut niin paljon päälleni...) Opiskelin koko toisen lukukauteni Suomesta käsin ja vietin pahimman lockdownin ja kesän perheeni luona. Opiskelun lisäksi leivoin usein, luin lähes yhtä paljon kirjoja kuin koko viime vuonna, näin muutamia harvoja ystäviä ulkona ja vietin aikaa perheen kanssa. Sitä riittikin, sillä kaikki olivat etäopetuksessa tai -töissä kotona lähes toukokuun loppuun asti ja valloittivat milloin minkäkin nurkan kotoa. Juuri viime päivinä muistelin kävelyitä pikkuveljeni kanssa metsässä hänen liikuntatuntiensa korvikkeeksi ja niitä harvoja kertoja, jolloin pidin maskia päällä. (Ennen Saksaan palaamista kesällä pidin maskia yhteensä ehkä neljä kertaa!) Muistan myös sen päivän, kun olin ensimmäistä kertaa shoppailemassa tai kahvilla lockdownin jälkeen. Se tuntui ihmeelliseltä.

Leivoin monia ruokia ensimmäistä kertaa,
kuten karjalanpiirakoita

Koska meillä jatkuu kesälukukausi loppukesään saakka, meni kesä lähinnä opiskelussa, ja kaveritkin tuntuivat olevan jossain Suomen matkoilla. Toisaalta teimme perheen kanssa päivämatkoja milloin Loviisaan, milloin Tammisaareen. Varsinkin Tammisaari oli kaunis, ja Raaseporin linnanrauniot muistuttivat Viisikoista. <3 Kävimme mummolassa pitkästä aikaa, ravintoloissa, ja vietin synttäreitäni pienimuotoisesti, mistä jäi hyvä mieli. Sukulaisiakin näin pitkästä aikaa. Olin myös mökillä huimat kaksi viikkoa, enkä olisi halunnut enää palata kaupunkiin. Oli niin kaunista kävellä maantiellä usvan keskellä, katsella auringonlaskun punertamaa ja myöhemmin tummuvaa järven pintaa ja lukea aamuisin kahvin ja ruisleivän ääressä viltti ympärillä.

Raaseporin linnanraunioissa

Kesän lopussa palasin Saksaan aikomuksenani vain tehdä koe ja palata kuukauden jälkeen takaisin - sitten sainkin työharjoittelupaikan ja päädyin jäämään koko syksyksi. Elokuussa oli vielä kokeiden ja kurssien lopputöiden ohella suhteellisen vapaata, ja käytin aikaa tavataen vanhoja ystäviä ja tutustuen uusiin ihmisiin: teimme sushia, kävimme ravintolassa ja istuimme illalla kahvilassa sulkemisaikaan asti. Välillä tosin vaikutti, että olin ainoana huolissani koronatilanteen pahenemisesta. Rakastin myös trooppisen lämpimiä iltoja, jolloin kaupungin kadut sorisivat puheesta. Muuten loma menikin sitten työharjoitteluun pienellä radioasemalla, joka osoittautui vuoden parhaimmaksi päätökseksi. Radion varjolla pääsin osallistumaan mielenkiintoisiin tapahtumiin, kirjoittamaan omasta näkökulmastani ja jopa puhumaan radiossa. Syksy oli hyvin kiireinen mutta samalla todella inspiroiva ja onnellinen.

Ystävän kanssa teimme päivämatkan Saksassa
 Hohenstaufenin linnanraunioille

Loppusyksystä kurssini alkoivat, juuri samalla viikolla kun suurin osa paikoista taas suljettiin ja yliopisto siirtyi sittenkin etäopetukseen. Loppuvuodesta lähinnä opiskelin, opiskelin ja opiskelin, luin ja katsoin Netflixiä, tein paljon kävelyitä syksyssä, vietin itsenäisyyspäivää ja päätin lentää jouluksi kotiin, mikä oli lopulta jälleen kerran hyvä idea. Siksi sain viettää joulua ihan omassa kotona perinteiseen tapaan.

congyoubing, kiinalaisia kevätsipulilettuja

Helsinki neljän aikaan iltapäivällä

Vuosi 2020 tuntui jotenkin passiiviselta, ja joskus tuntuu etten saanut juuri mitään aikaiseksi koko vuonna. Tuntui että muut keksivät erilaisia projekteja ja kehittivät taitojaan, mutta minä vain yritin pystyä keskittymään opiskeluun, enkä sitten tehnyt mitään muuta. Kotona kökkiessä oli myös aikaa ajatella, ja välillä tuntuu, että koko vuosi meni epämääräiseen odotteluun ja itsensä kanssa tuskailuun. Jos vuoden voisi tiivistää yhdeksi tunteeksi, se olisi kaipaus: kaipasin seikkailuja, kaipasin rakkautta, kaipasin läheisyyttä, kaipasin sitä kun aivot eivät olleet vielä sisäistäneet parin metriä välin pitämistä kaikkiin ohi kulkeviin ihmisiin.

Kuitenkin mukaan mahtui myös erikoisia käänteitä - no, kuten ylipäätänsä koko pandemiatilanne, joka edelleen välillä tuntuu uskomattomalta, vaikka siihen onkin jollain lailla tottunut. Ehkä suurin käänne itselläni oli työharjoittelu paikallisradiossa, jossa inspiroiduin valtavasti ja tunsin itseni ensimmäistä kertaa olevani töissä kuin kotonani ja todella riittäväni. Aion todella jatkaa journalismipolulla johonkin suuntaan ainakin harrastuksena.

Tänä vuonna sain myös pikkuhiljaa kipinän vaikuttamiseen niin luettujen kirjojen, pandemian kuin työharjoittelunkin kautta. Helmikuussa olin lukenut AJ Pearcen romaania nimeltä Dear Mrs. Bird, joka inspiroi vapaaehtoistyöhön. Näin myöhemmin ajateltuna siitä jäi jotain alitajuntaani kytemään, sillä heti maaliskuussa ilmoittaudun auttamaan jotakuta lähellä asuvaa kaupassa käynnissä - ja sain sen kautta hyvän ystävän, jonka kanssa olemme viettäneet monia kahvihetkiä ja keskusteluja aina Suomessa ollessani. Hänestä on melkein tullut minulle toinen mummu.

Muutenkin sain viime vuonna olosuhteiden puitteista huolimatta monta uutta ystävää, joiden kanssa on kokattu ruokaa jokaisen omasta kulttuurista tai istuttu kuppilassa illalla sulkemisaikaan. Lisäksi havahduin enemmän erilaisiin epäoikeudenmukaisuuksiin, kuten rakenteelliseen syrjintään ja etuoikeuksiin. Vaikka en ajanutkaan mitään elämää mullistavaa muutosta, niin ehkä tästä voi lähteä jatkamaan eteenpäin. 

Alkavalta vuodelta toivoin jotain lisää, jotain enemmän. Oikeastaan ihan mitä tahansa tilanteiden puitteissa onnistuvaa. Oli se sitten mitä tahansa uusia kokemuksia ja hetkiä ystävien kanssa, läpi yön valvomista tai auringonnousun katsomista. Interrailia Euroopassa, vaihtoa ulkomailla tai ihan vain Saksan ja Suomen lähikaupunkeihin tutustumista. Uusia seikkailuja, jotain vastapainoa monotonisuuteen. Haluaisin myös alkaa vaikuttaa minulle tärkeisiin asioihin.

Lisäksi toivon lähiopetusta. Olen nyt opiskellut vuoden täysin etäopetuksessa ja toivon vain, että tänä vuonna pääsisin vihdoin taas kävelemään vanhojen yliopistorakennusten luentosaleihin näkemään opettajia ja kurssikavereitani. (Minulla on professoreita, joita en ole vielä koskaan nähnyt livenä!)

Vuosi 2020 antoi kuitenkin ajateltavaa, että kaikki olekaan aina niin itsestäänselvää ja että kriisitilanteet eivät koske vain Euroopan ulkopuolisia maita. Siksi vaalin jokaista pientä tapahtumaa vuoden aikana, oli se sitten ystävien kanssa vietetyt hetket tai päivämatkat, lukuhetket tai kotona perheen kanssa asuminen. En kovinkaan paljon oppinut mitään ihmeellistä koronavuoden aikana, mutta opin olevani yllättävän sopeutuvainen ja pärjääväni hyvin vähilläkin kontakteilla. Tietysti kaikki on helppo sanoa näin etuoikeutetusta näkökulmasta - mutta joskus on ihan hyvä edes yrittää keskittyä hiljaiseen elämään ja pysähtyä nauttimaan pienistäkin iloista. Muistaa ettei elämää voi koskaan täysin hallita itse.

Mitä hyviä muistoja teillä on vuodelta 2020?

Ystävänpäivän lukumaraton 12.-14.2.2021 - päivittyvä

Kuva: Niina T./Yöpöydän kirjat

En ole taaskaan kirjoittanut blogiin pitkään aikaan. Tarkoitus on kyllä ollut, sillä olen lukenut enemmän kirjoja kuin yhteensä viime puolen vuoden aikana ja aloittanut useamman postauksen. En ole kuitenkaan saanut niitä valmiiksi, sillä on ollut hirveä kiire. En tosin tiedä miten pandemian keskellä voi olla kiire yhtään mihinkään, joten kyse on lähinnä keskittymiskyvyn puutteesta ja hitaudestani etäopiskelussa... Odotan todella lukukausilomaani maalis-huhtikuussa, jolloin Saksassa ehkä ei ole enää lockdownia.

Joka tapauksessa olen odottanut jo pitkään ystävänpäivän lukumaratonia, jonka järjestää tänä vuonna LauraKatarooma, ja jopa suunnitellut sitä varten pienen lukupinon. (Jonka tosin luin puoliksi jo viime viikonloppuna mutta pikkuvikoja.) (Oikeastihan minulla ei olisi aikaa maratoonata tai lukea, kun viikon päästä on koe ja pitäisi analysoida tutkimusharjoituksen tulokset, tehdä ylipitkiä viikkotehtäviä joista ei ikinä saada palautetta ja päättää, lähteäkö ensi syksynä vaihtoon.) Ajattelin kuitenkin sekoittaa opiskelua, kaverien tapaamista ja lukumaratonia yhteen päivään, elämä on lyhyt. (Ja niin tulee maratonsaavutuksenikin olemaan :D)

Lukupinooni kuuluu ainakin:

Ann M. Martin: Onni kääntyy, Anne

Alice Oseman: Loveless (loppuun)

Aion ainakin lukea ensiksimainitun The Baby-Sitters Club -sarjan 17. osan, sillä se on todella nopealukuinen. Luin tätä sarjaa siis ala-asteella useamman kirjan ja nyt katsottuani samannimistä Netflix-sarjaa halusin nostalgisesti palata lastenvahtikerhon pariin. Kovin kummoisilta nämä kirjat eivät enää tunnu, mutta muistan niin ihailleeni pienempänä erilaisia kerhoja. Loveless-romaania sen sijaan haluaisin säästellä, se on yksinkertaisesti jotenkin niin samastuttava ja upea kirja.

Aloitan huomenaamulla!

14:30 Enpä aloittanutkaan aamulla, sillä kaikki aika kului opiskeluun, ja nyt olen puolestaan lähdössä tapaamaan ystävääni. Joka tapauksessa aloitan lukumaratonin ratikassa ja jatkan sitä illalla! Aloitan Ann M. Martinin The Baby-Sitters Club -sarjan kirjalla Onni kääntyy, Anne.

18:15 Luinkin sitten vain menomatkalla! En tosin päässyt tarinassa vielä eteenpäin, sillä jokaisessa sarjan osan ensimmäisissä luvuissa selitetään uudestaan lastenvahtikerhon toimintatapa ja sen jäsenet. Tämän osan kertojana on ujo ja rauhallinen Anne, josta olen aina pitänyt kaikkein eniten, ja hän myös tuntuu ainoana hahmona hiukan kehittyvän sarjan aikana. 

Ystävän kanssa kävelin kohmeisin jaloin ympäri viimaista Töölönlahtea ja kerran myös sen poikkikin, haimme to-go-kahvia ja puhuimme koronasta, politiikasta ja opinnoista pitkästä aikaa yhdeksään kuukauteen. Oli jotenkin niin mukava ja rauhallinen olo, vaikka hiukan pelkäsinkin hukkuvani jäihin. :D

Luettu: 22 sivua

9:15 Kuten odotinkin, eilen meni aika kaikkeen muuhun kuin lukemiseen. Illalla söimme laskiaispullia ja katsoin Ystävänpäivä-elokuvan. Loppuillasta luin kuitenkin Annea eteenpäin 80 sivua.

Luettu: 102 sivua

12:50 Nyt aamulla unohdin opiskelun ja luin Annen loppuun. Tämä The Baby-Sitters Clubin osa oli vähän aavemainen, sillä Anne saa postissa uhkaavia kirjeitä ja huonon onnen riipuksia, ja jokaiselle kerholaiselle sattuu onnettomuuksia. Olen kuitenkin spoilannut itseni netissä, ja loppuratkaisu olisi muutenkin ollut helppo arvata. Kolmetoistavuotiaat Anne ja Bruno ovat suloisia yhdessä. Tyttöjen ajatukset alkavat muutenkin entistä enemmän suuntautua poikiin, mikä tuntuu hassulta, kun en itse samanikäisenä juurikaan ajatellutkaan rakkautta (onneksi!).

Luettu: 149 sivua

14:30 Lukumaraton seis! 

En sitten enää Annen jälkeen jatkanut lukemista, sillä yritin keskittyä opiskeluun. Luin siis yhteensä lukumaratonissa 149 sivua eli Ann M. Martinin kirjan Onni kääntyy, Anne. Kirja oli juuri sopivan nopeaa maratonlukemista, ja jos aikaa olisi riittänyt, olisin ehtinyt lukea vaikka kuinka monta osaa putkeen.

Niin, aikaa. Olen huomannut, etten enää viime aikoina löydä tarpeeksi aikaa lukumaratoneihin, saati sitten mihinkään muuhun ainakaan koko päiväksi. Tätä lukumaratonia olin jopa odottanut ja suunnitellut keskittyväni paremmin lukemiseen, mutta ei. Ehkä jonain vuonna saan taas järjesteltyä aikatauluani paremmin. Joka tapauksessa oli ihana myös nähdä pitkästä aikaa ystävääni ja katsoa elokuvaa, voihan sitä joskus lukumaratoonailla näinkin muun arjen sivussa.

Kiitos järjestämisestä LauraKataroomalle!