Olkaa ylpeitä, nyt ei tule pelkkää Lalehia :)
Tässä on viimeisen puolen vuoden tai ensimmäisen lukukauteni sekä koronakevään soittolista syys-lokakuulta 2019 toukokuuhun 2020. Hirveästi en tosin musiikkia kuunnellut, lähinnä samoja kappaleita joskus iltaisin tai kotiin kävellessä. Olen tietysti kuunnellut muitakin lauluja, mutta nämä ovat jääneet mieleen erityisesti.
Kaikki linkit johtavat YouTubeen, mahdollisuuksien mukaan laulajien omiin tileihin. Itse olen kuitenkin kuunnellut niitä lähinnä Spotifysta ja suosittelen sitä netin säästämiseksi tällä hetkellä kaikille, sillä Spotifyssa ei tarvitse pyörittää videoitakin. :)
Lana Del Rey: Love song
Looking for America
Lana on yksi lempparilaulajistani, vaikken tiedä häneltä varmaan kymmentäkään laulua enkä muutenkaan tunne häntä sen paremmin. Lanan kappaleet ovat kaikki vähän kaihoisia, surumielisen masentavia eivätkä kerro yksinkertaisin sanoin tavanomaisen helpoista teemoista. Toisaalta Love song kertoo romanttisesta ja seksuaalisesta rakkaudesta, mutta Looking for America paremman ja turvallisemman, aseettoman, Amerikan haaveilusta. Tässä laulussa on ihanat herkkä sävel, joka nousee tärkeissä kohdissa. Muistan kuunnelleeni näitä syksyllä iltaisin juuri saavuttuani Saksaan.
"Pulled over to watch the children in the park
We used to only worry for them after dark"
Hyvin koskettava säe.
Mitchell Hope & Kierna Shipka (Let It Snow): The Whole of the Moon
Tämä oli Let it snow -nuortenelokuvan paras ja taianomaisin kohtaus, josta en voinut saada silmiäni irti. Alkuperäinen The Waterboysin laulu on enemmän rockia, mutta pidän tästä herkemmästä ja kauniimmasta uruilla säestetyistä versiosta. En ole kyllä edelleenkään saanut selville, mistä sanat kertovat, mutta laulun tyyli on ihanan omaperäinen.
Laleh: Winner
Stone Cold
Safe
Kuuntelin Lalehin viimeisintä albumia Postcards ristiriitaisin tuntein siitä asti kun se ilmestyi yllättäen muutaman päivän varoitusajalla joululoman aluksi. Ristiriitaisin tuntein siksi, että luin levyn julkaisusta vasta sen ilmestymispäivänä, enkä pystynyt sekä siksi, etten ole pystynyt vielä kunnolla hyväksymään Lalehin tyylin kehittymistä.
Albumin kappaleet on kirjoitettu ja tuotettu yhteistyössä muiden artistien, kuten Demi Lovaton, Ellie Gouldingin ja Shawn Mendesin, kanssa heille, joten ne onkin sovitettu enemmän viimeksi mainittujen tyyliin. Tämä albumi on kuitenkin Lalehin itsensä laulama, mutta eron hänen muutaman vuoden takaisiin kappaleisiin ja laulutyyliinsä huomaa selkeästi. Toisaalta sen huomasi jo viime kesän Vänta-levystäkin...
"Stone cold, stone cold
I was your amber but now she's your shade of gold"
Loppujen lopuksi itkettyäni muutamana yönä itseni uneen ja muutenkin kriiseiltyäni asiasta jatkoin edelleen lempiartistini kuuntelemista ja vähitellen kiinnyin näihinkin kappaleisiin syvästi. Tällä hetkellä pidän lähes kaikista, mutta voiton vievät Winner (alun perin Ellie Gouldingin laulama), Stone Cold (Demi Lovato) ja Safe (Daya).
"What a shame, what a loss
But I can see why, 'cause she's beautiful
And what a defeat to say the least
But thank God that love is free
And maybe it's good for you
and it's good for me"
Winner on vahva ja surumielinen kappale, jossa tykkään erityisesti kertosäkeen melodiasta ja noista viimeksi siteeratuista säkeistä, jotka jossain vaiheessa samastuttivat. Jos olisin juuri eronnut, käyttäisin tätä varmaan yksinäisinä iltoina itkemiseen.
Stone Coldin nimikkosäkeet ovat yksinkertaisuudessaan todella vahvasti laulettu. Kun Winner on selvä erolaulu, on Stone Cold balladimuodossaan jotenkin katkeransuloinen, ja laulussa on vahva tunnelma. Joskus kuuntelin tätä illalla pimeässä kävellessäni bussipysäkiltä kotiin.
Safen nopeahko kepeä sävel tuo vastapainoa painavalle teemalleen: se tuo mieleen lapsuuden loppumisen ja maailman pahuuden kohtaamisen; luin sen kertovan aseista ja kouluampumisista. Jollain tavalla sanat sopivat myös nykyiseen tilanteeseemme. Surumielinen melodia sopii hyvin äänellä leikkimiseen. Lalehin kappaleita ei Suomessa ikinä kuule radiosta, joten ilahduin kuullessani jouluna vaatekaupassa soitettavan Dayan version: hehkutin kaverilleni sen olevan Lalehin kanssa kirjoitettu!!. Jos Stone Cold on näistä ehkä lempparini varsinkin tunnelmaltaan, on Safe ehkä sanoiltaan ja säveleeltäänkin upein.
"Wasn't scared of going too far
Staying out 'till it's too dark, oh
Now daylight won't make it right
And you would really know this
Close(d) hearts make close(d) minds
And I won't tell you it's all
Butterflies and roses
We're not back in time
Back then when we were safe"
Lalehille uskollisena pidän "tietysti" enemmän hänen versioistaan, mutta mielestäni nämä olisi voinut laulaa vielä vähän persoonallisemmalla tavalla ja vahvempaa ääntä käyttäen. Tiedän Lalehin pystyvän siihen.
Suede: So Young
Joku ehkä ihmettelee edellisten listahittien jälkeen, mistä löysin yhtäkkiä 90-luvun rockia. Vastaus löytyy So Young -nimisestä kiinalaisesta elokuvasta, joka on yksi viime vuoden parhaimpia katsomiani, ja joka poikkeaa mielestäni kiinalaisten filmien valtavirrasta. Sen päähenkilöt, 90-luvun opiskelijat, lupaavat toisilleen olla ikuisesti nuoria. Tämä kappale kuitenkin soi juuri juonen ratkaisevimmassa kohdassa.
Hacken Lee (Lee Hak-kan): Hong Ri
Heh, tämä kappale löytyy samaisesta elokuvasta, tosin päähenkilön itsensä ex tempore laulamana koko yliopiston ja vanhojen professorien edessä. Minulla ei ole hajuakaan mistä laulu kertoo (varsinkin kun tämän linkin versio on kantoninkiinaksi, eikä mandariiniksi kuten itse elokuvassa), mutta hóng rì tarkoittaa punaista aurinkoa. Laulu on kuitenkin sopivan riehakas ja karaoketyylinen. Pitäisi varmaan käydä kiinalaisessa karaokebaareissa etsimässä tätä listoilta.
Juha Tapio & Ellinoora: Hiljaisii heeroksii
Törmäsin lauluun vasta toukokuussa kun siitä julkaistiin linkkaamani suomalaisille arkielämän sankareille omistettu musiikkivideo. Oikeastaan laulu julkaistiin jo itsenäisyyspäivänä, mutta se sopii uskomattoman hyvin korona-aikaan. Määrittelin laulun jossain vaiheessa hyväksi esimerkiksi lempimusiikistani: mollityylinen melodia, vaikuttavat sanat, rauhallisuudessaan vahva laulutyyli, vieläpä duetto, mutta kuitenkin n.s. peruspopia. Ihanaa kun yhdet suosikkilaulajistani ovat yhdistäneet voimansa. <3
"Melankolisii
Viileenlämpösii
Hiljaisii heeroksii
Ja kun me lauletaan
Se laulu kohoaa
Korkeuksiin"
Astrid S: Years
Tämän löysin Netflix-sarjasta Jouluksi kotiin, jonka taustalla pyöri milloin mitäkin norjalaista musiikkia (en kestä miten norjalainen ja ruotsalainen musiikki osaavat!). Laulu tuo suhteeseen ja eroon uuden perspektiivin kertoessaan suhteen kolmannen osapuolen tarinan ja tunteet. Laulajalla on omaperäinen kapea ja korkea ääni, ja tykkään sävelestä.
"It's a mistake
And my heart's gonna break
It'll probably take me years to get over
Even the hurt, yeah, I know it is worth
All the years it will take for me to get over you"
"If you meet someone who has someone
Is it your fault if you fall in love?"
Taron Egerton & Jamie Bell (Rocketman): Goodbye Yellow Brick Road
Your Song
Tiny Dancer
Rocketman. Vähän nolottaa sanoa, että tutustuin Elton Johnin musiikkiin vasta elokuvan myötä, sekä vieläpä vertailtuani molempia pidän eniten elokuvan versioista, Taron Egertonin laulamana... Toisaalta pidän yleensä aina ensin kuulemastani versiosta ja helposti niistä musikaalisimmista lauluista. No, Eltonin ja Bernie Taupinin kirjoittamia ja säveltämiä ne ovat joka tapauksessa. Voisin linkata tästä elokuvasta useammankin laulun, mutta päädyin nyt näihin, jotka ehkä vaikuttivat minuun eniten. (Myös Sorry seems to be hardest word, I want love, Amoreena ja Don't go breaking my heart ovat ihania!)
Goodbye Yellow Brick Road on niin vahva sävelineen, sanoineen ja tunnelmineen; lauloin sitä kerran kovaan ääneen pyöräillessäni alikulkutunnelissa ja kuvittelin olevani musiikkivideossa. Laulutyyli ja sanat ovat painavat, sekä kertosäkeen sävel räjäyttää mielen. Tämä on muuten ehkä minulle kaikkein helpoin laulettavin, sillä muiden melodiat ovat mielestäni hankalampia, ja sanatkin ovat ymmärrettävät. Pikkuveljeni kanssa olen hoilannut tunnusomaista melodiaa yhdessä aina, kun se tulee jommallekummalle mieleen, eli joinakin päivinä noin joka kolmas sekunti. :D
"I've finally decided that my future lies
Beyond the yellow brick road"
Elokuvan kohtaus, jossa Elton säveltää Your Songin Bernien kanssa äitinsä asunnossa, tapahtui kuulemma oikeastikin jotenkuinkin näin. Laulu on yksinkertaisuudessaan niin suloinen ja hauska. Ihaninta on ettei se ole tavanomainen rakkauslaulu vaan kertoo enemmänkin viattomasta ihastuksesta. Pitää mainita, että olen rakastunut Taron Egertonin ääneen varsinkin tässä kappaleessa sekä tämän kaikkiin pieniin naurahduksiin ja äänenpainoihin.
"It's a little bit funny, this feeling inside
I'm not one of those who can easily hide"
Tiny Dancerin yhdistän elokuvan kohtaukseen, jossa Elton laulaa sitä yksin ympärillään tanssivia pareja katsellen ja joka on jotenkin niin kaihoisa kohtaus. Edelleenkin juuri tämä assosiaatio antaa kappaleelle oman merkityksensä ja samastuttaa minua kaikkein eniten. Vaikka sanat eivä erityisesti kosketa minua, huokuu kappaleesta 1900-luvun nostalginen tyyli ja kaihoisa tunnelma.
Aiemmin olen koonnut kesän 2019, puolen vuoden 2017-2018, kesän 2017, alkukesän 2017, talven 2016, syksyn 2016 ja kesän 2016 soittolistat.
Mihin kappaleisiin te olette viime aikoina samastuneet tai ihastuneet eniten?
torstai 25. kesäkuuta 2020
torstai 11. kesäkuuta 2020
Toukokuussa mietin, uskallanko sittenkään mennä hammaslääkäriin
Toukokuussa luin neljä kirjaa ja 1502 sivua:
1. Sophie Kinsella: Himoshoppaaja vierailla mailla (Himoshoppaaja #2) (335s)
2. Jennifer E. Smith: The Geography of You and Me (337s)
3. J.K.Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter #4) (768s)
4. Rainbow Rowell: Kindred Spirits (62 sivua)
Himoshoppaajan kakkososa on yhtä huvittava kuin ykkönenkin. Tähän liittyy syvästi Beckyn ja Luken seurustelu sekä heidän muuttonsa New Yorkiin, jossa Beckyä tietysti kiinnostaa Guggenheimin sijasta museokauppa.
The Geography of You and Me oli aika perinteinen rakkaustarina, kuitenkin kaukosuhteena, päähenkilöiden tavatessa sähkökatkoksen aikana ja pitäen yhteyttä eri puolilta maailmaa. Eniten pidinkin tässä ehkä matkusteluista ja eri kaupungeista.
Harry Potter ja liekehtivä pikari oli kiehtovaa lukea taas tarkalleen yhdeksän (yhdeksän! o_o) vuoden jälkeen. Se oli edelleenkin todella hyvin kirjoitettu ja koukuttava, ja muistin siitä uusia yksityiskohtia, kuten että Harry on ihastunut Chohon jo tässä osassa eikä vasta seuraavassa. Olin katsonut elokuvan uudelleen ennen kirjan lukemista, joten en ensin yhtään tajunnut, kuka on Ludo Bagman tai edes Barty Kyyry. Hämmensi myös kuinka Harry pakotetaan osallistumaan kolmivelhoturnajaisiin vain 14-vuotiaana. Cedric puolestaan melkein itketti. Joka tapauksessa kirjasarja ei ole menettänyt makuaan vaan säilyy yhä mielessäni klassikon roolissa, vaikken sitä enää lempikirjoikseni luokittelekaan.
Kindred Spirits oli ihan mukava World Book Dayn lyhytromaani, joka kertoi Star Warsia fanittavasta tytöstä. Mielestäni kirjassa olisi voinut olla jopa vieläkin enemmän Star Wars -keskusteluja vaikken itse olekaan fani, ja muutenkin syvällisiä keskusteluja. Tietysti lyhytromaani on vaativa laji, mutta kaipasin kirjaan vielä jotain syvempää. Plussaa päähenkilön aasialaistaustaisuudesta.
Kuun aikana katsoin jotenkin hirveän määrän elokuvia, pääasiassa viikonloppuisin. Yksin kotona 2 (1992) oli edelleen ihan hauska, vaikkakin jo vähän monen katsomiskerran kuluttama, Trump muuten vilahtaa siinä cameo-roolissa. Café Society (2016) ei ihan vastannut odotuksiani, sillä se eteni aika hitaasti, mutta Kristen Stewart oli kaunis. <3 To All the Boys I've Loved Before (2018) katsoin parin vuoden jälkeen uudestaan ja pidin edelleen, elokuva seuraa aika tarkasti kirjaa ja sekä tarina että päähenkilö ovat sympaattisia. Muistan edelleen pitäneeni erityisesti siitä, kuinka Lara Jean uskaltaa paljastaa tunteensa avoimesti.
Tietäisitpä vain (2020) oli ihastuttavan normaali LGBT+ -elokuva, jonka juoni oli ainutlaatuinen ja paikkakunnan sovinistisuudesta huolimatta oli päähenkilön suuntautuminen esitetty normaalina asiana, ei hän sitä mitenkään pohtinut. Aasialaistaustainen ystäväni kehui myös kiinalaistaustaisen päähenkilön hahmoa. (Henkilöt puhuivat keskenään mandariinia, ja niin hitaasti että jopa ymmärsin jotain!) Hämmentävää, kuinka lähes jokaisessa ainakin viime aikoina lukemassani tai katsomassani amerikkalaisessa teoksessa yhden tai molempien päähenkilön toinen vanhempi on kuollut tai lähtenyt (eikä vain eronnut): To All the Boys I've Loved Before, Crazy Rich Asians, Annie on my Mind, The Geography of you and me, Kindred Spirits, Everything Sucks!, Tietäisitpä vain...
Terminal (2004) on elokuvatyyppiä, jollaisia en yleensä katso, mutta yllättäen tykkäsin elokuvasta todella. Siinä oli mukana romantiikkaa ja erilaista huumoria, mutta myös omalaatuinen asetelma ja sama miljöö: päähenkilö jää kuukausiksi jumiin lentoasemalle, sillä hänen kotimaassaan puhkeaa vallankaappaus ja hän menettää kansalaisuutensa. Elokuva oli tosi taidokkaasti tehty ja siinä oli puhuttelevia kohtia, kuten kohtaus, jossa päähenkilö toimii tulkkina venäjänkieliselle miehelle, jota kielletään kuljettamasta lääkkeitä USA:n poikki Kanadaan sairaalle isälleen, vaikka lääkkeiden tuominen eläimille olisi sallittua.
Crazy Rich Asians olen halunnut nähdä jo pitkään, mutta loppujen lopuksi se ei sitten oikein napannutkaan. Ökyrikkaiden pinnallisuus, ilkeys ja ahdas maailmankuva ällöttivät, sillä kuka järjestää polttarit yksityislaivalla - tosin enpä tiedä, kuinka pinnallinen olen itse keskiluokkaisena? Myös lopun käänne jäi epäselväksi, kaikki muuttui jotenkin niin nopeasti. Pidin eniten päähenkilön poikaystävästä, joka oli niin kiiltokuvamaisen symppis ja viaton, tämän sisaresta Astridista, jossa oli pientä särmää ja joka muistutti varallisuuserojen vaikutuksesta parisuhteeseenkin. Sekä hääjuhlassa soitetusta I can't help falling in love with you -versiosta.
Rocketman oli pakko katsoa uudestaan vain muutaman viikon jälkeen. Rakastuin elokuvassa lauluihin, Taron Egertonin ääneen, Elton Johnin yksinäisyyden tunteeseen ja ennen kaikkea hänen suhteeseen lapsuuden minänsä kanssa. Myös ystävyys Bernien kanssa sekä miesparitus (mutta vain aluksi) ovat tosi ihania. Nyt toisella katsomiskerralla minua puhutteli etenkin kohtaus, jossa Elton kävelee juhlissa, katsoo ympärillään suutelevia (hetero-)pareja ja laulaa yksinään Tiny Danceria. Pidin myös Kiki Deen kanssa esitetystä veikeästä Don't go breaking my heart -kappaleesta.
Toukokuussa katsoin myös Everything Sucks! -sarjan Netflixistä parin päivän aikana. Vaikka sarja vaikuttaa oudolta ja nololta teinisarjalta, jonka "coolit" high schoolin seniorit hengaavat teatterikerhossa ja polttavat pilveä muskottipähkinän avulla ja yhdeksäsluokkalaiset pikkukakaroita, joita kiinnostaa jostain syystä vain tytöt ja neitsyyden menetys ja jotka vaikuttavat puheineen ala-asteikäisiltä, en kuitenkaan pystynyt olemaan kiintymättä siihen. Oikeasti lähes kaikki hahmot, paitsi ehkä toinen päähenkilö Kate, ovat epärealistisia ja noloja, mutta heillä on kuitenkin realistisia, omalaatuisia ongelmia. Tykkään erityisesti Katen rauhallisesta ja hillitystä mutta joskus harvoin räjähtävästä persoonasta ja tämän kehityksestä sekä tietysti LGBT+ -kuvauksesta ja väleistä Luken kanssa (tosin Luke välillä ärsyttikin tässä, vaikka periaatteessa ymmärsin häntä). Koska sarja kertoo 90-luvusta, löysin tästä myös muutamia 90-luvun kappaleita, kuten Ace of Basen Beautiful Life. Harmi että sarjan kovis Oliver lähti ennen viimeistä jaksoa. <3
Toukokuussa opiskelin vauhdikkaasti kun muut odottivat kesälomaa, eväsretkeilin vappuna kalliolla ja painoin ylioppilaslakin päähäni, leivoin tippaleipiä, perunaleivoksia ja punssirullia, joista tulikin ruotsinlipun värisiä, eväsretkeilin äitienpäivänä puistossa, en onneksi lähtenyt parturiin, kulutin ruokakaupassa kaksi tuntia, kävin kirjastossa, kiipesin kukkulalle, lukumaratoonasin, ostin kaksi kertaa jäätelöä, kävin hammaslääkärissä sekä ensimmäistä kertaa kaupungilla sitten maaliskuun, ihailin kirsikankukkia ja omenankukkia ja aurinkoista säätä, pohdin valuuko nenäni koronan vai allergianuhan vuoksi ja pelasin seurapelejä päättäreissä.
Elämä oli siis jo vaihtelevampaa kuin huhtikuussa, mutta edelleen vasta koulut ja kirjastot olivat avattuina. Oli ihanaa seurata päivien lämpenemistä ja luonnon puhkeamista kukkaan, nähdä välillä ystäviä ja olla kotona - vaikka nyt kesäkuussa olenkin jo tottumassa taas liikkuvaisempaan elämäänkin. Yritän kuitenkin muistaa, että "vaara" ei ole ohi, sillä ei korona ja sen tartuttaminen eteenpäin ole kadonnut minnekään.
Kuukauden kysymys: Mitä asiaa olette eniten kaivanneet karanteenin aikana, joka on nyt avautunut tai avautumassa? Itse olen iloinen kahviloiden avautumista, vaikka jännittääkin istua siellä sisällä. Eniten toivoisin vain takaisin sitä tunnetta, kun ei tarvitse vältellä ihmisiä, pitää automaattisesti metrin tai kahden väliä tai koko ajan miettiä, voiko olla riski saada tartunta menemällä tuonne tai tekemällä tuota.
Mitä teidän kesäänne kuuluu?
1. Sophie Kinsella: Himoshoppaaja vierailla mailla (Himoshoppaaja #2) (335s)
2. Jennifer E. Smith: The Geography of You and Me (337s)
3. J.K.Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter #4) (768s)
4. Rainbow Rowell: Kindred Spirits (62 sivua)
Himoshoppaajan kakkososa on yhtä huvittava kuin ykkönenkin. Tähän liittyy syvästi Beckyn ja Luken seurustelu sekä heidän muuttonsa New Yorkiin, jossa Beckyä tietysti kiinnostaa Guggenheimin sijasta museokauppa.
The Geography of You and Me oli aika perinteinen rakkaustarina, kuitenkin kaukosuhteena, päähenkilöiden tavatessa sähkökatkoksen aikana ja pitäen yhteyttä eri puolilta maailmaa. Eniten pidinkin tässä ehkä matkusteluista ja eri kaupungeista.
Harry Potter ja liekehtivä pikari oli kiehtovaa lukea taas tarkalleen yhdeksän (yhdeksän! o_o) vuoden jälkeen. Se oli edelleenkin todella hyvin kirjoitettu ja koukuttava, ja muistin siitä uusia yksityiskohtia, kuten että Harry on ihastunut Chohon jo tässä osassa eikä vasta seuraavassa. Olin katsonut elokuvan uudelleen ennen kirjan lukemista, joten en ensin yhtään tajunnut, kuka on Ludo Bagman tai edes Barty Kyyry. Hämmensi myös kuinka Harry pakotetaan osallistumaan kolmivelhoturnajaisiin vain 14-vuotiaana. Cedric puolestaan melkein itketti. Joka tapauksessa kirjasarja ei ole menettänyt makuaan vaan säilyy yhä mielessäni klassikon roolissa, vaikken sitä enää lempikirjoikseni luokittelekaan.
Kindred Spirits oli ihan mukava World Book Dayn lyhytromaani, joka kertoi Star Warsia fanittavasta tytöstä. Mielestäni kirjassa olisi voinut olla jopa vieläkin enemmän Star Wars -keskusteluja vaikken itse olekaan fani, ja muutenkin syvällisiä keskusteluja. Tietysti lyhytromaani on vaativa laji, mutta kaipasin kirjaan vielä jotain syvempää. Plussaa päähenkilön aasialaistaustaisuudesta.
Kuun aikana katsoin jotenkin hirveän määrän elokuvia, pääasiassa viikonloppuisin. Yksin kotona 2 (1992) oli edelleen ihan hauska, vaikkakin jo vähän monen katsomiskerran kuluttama, Trump muuten vilahtaa siinä cameo-roolissa. Café Society (2016) ei ihan vastannut odotuksiani, sillä se eteni aika hitaasti, mutta Kristen Stewart oli kaunis. <3 To All the Boys I've Loved Before (2018) katsoin parin vuoden jälkeen uudestaan ja pidin edelleen, elokuva seuraa aika tarkasti kirjaa ja sekä tarina että päähenkilö ovat sympaattisia. Muistan edelleen pitäneeni erityisesti siitä, kuinka Lara Jean uskaltaa paljastaa tunteensa avoimesti.
Tietäisitpä vain (2020) oli ihastuttavan normaali LGBT+ -elokuva, jonka juoni oli ainutlaatuinen ja paikkakunnan sovinistisuudesta huolimatta oli päähenkilön suuntautuminen esitetty normaalina asiana, ei hän sitä mitenkään pohtinut. Aasialaistaustainen ystäväni kehui myös kiinalaistaustaisen päähenkilön hahmoa. (Henkilöt puhuivat keskenään mandariinia, ja niin hitaasti että jopa ymmärsin jotain!) Hämmentävää, kuinka lähes jokaisessa ainakin viime aikoina lukemassani tai katsomassani amerikkalaisessa teoksessa yhden tai molempien päähenkilön toinen vanhempi on kuollut tai lähtenyt (eikä vain eronnut): To All the Boys I've Loved Before, Crazy Rich Asians, Annie on my Mind, The Geography of you and me, Kindred Spirits, Everything Sucks!, Tietäisitpä vain...
Terminal (2004) on elokuvatyyppiä, jollaisia en yleensä katso, mutta yllättäen tykkäsin elokuvasta todella. Siinä oli mukana romantiikkaa ja erilaista huumoria, mutta myös omalaatuinen asetelma ja sama miljöö: päähenkilö jää kuukausiksi jumiin lentoasemalle, sillä hänen kotimaassaan puhkeaa vallankaappaus ja hän menettää kansalaisuutensa. Elokuva oli tosi taidokkaasti tehty ja siinä oli puhuttelevia kohtia, kuten kohtaus, jossa päähenkilö toimii tulkkina venäjänkieliselle miehelle, jota kielletään kuljettamasta lääkkeitä USA:n poikki Kanadaan sairaalle isälleen, vaikka lääkkeiden tuominen eläimille olisi sallittua.
Crazy Rich Asians olen halunnut nähdä jo pitkään, mutta loppujen lopuksi se ei sitten oikein napannutkaan. Ökyrikkaiden pinnallisuus, ilkeys ja ahdas maailmankuva ällöttivät, sillä kuka järjestää polttarit yksityislaivalla - tosin enpä tiedä, kuinka pinnallinen olen itse keskiluokkaisena? Myös lopun käänne jäi epäselväksi, kaikki muuttui jotenkin niin nopeasti. Pidin eniten päähenkilön poikaystävästä, joka oli niin kiiltokuvamaisen symppis ja viaton, tämän sisaresta Astridista, jossa oli pientä särmää ja joka muistutti varallisuuserojen vaikutuksesta parisuhteeseenkin. Sekä hääjuhlassa soitetusta I can't help falling in love with you -versiosta.
Rocketman oli pakko katsoa uudestaan vain muutaman viikon jälkeen. Rakastuin elokuvassa lauluihin, Taron Egertonin ääneen, Elton Johnin yksinäisyyden tunteeseen ja ennen kaikkea hänen suhteeseen lapsuuden minänsä kanssa. Myös ystävyys Bernien kanssa sekä miesparitus (mutta vain aluksi) ovat tosi ihania. Nyt toisella katsomiskerralla minua puhutteli etenkin kohtaus, jossa Elton kävelee juhlissa, katsoo ympärillään suutelevia (hetero-)pareja ja laulaa yksinään Tiny Danceria. Pidin myös Kiki Deen kanssa esitetystä veikeästä Don't go breaking my heart -kappaleesta.
Toukokuussa katsoin myös Everything Sucks! -sarjan Netflixistä parin päivän aikana. Vaikka sarja vaikuttaa oudolta ja nololta teinisarjalta, jonka "coolit" high schoolin seniorit hengaavat teatterikerhossa ja polttavat pilveä muskottipähkinän avulla ja yhdeksäsluokkalaiset pikkukakaroita, joita kiinnostaa jostain syystä vain tytöt ja neitsyyden menetys ja jotka vaikuttavat puheineen ala-asteikäisiltä, en kuitenkaan pystynyt olemaan kiintymättä siihen. Oikeasti lähes kaikki hahmot, paitsi ehkä toinen päähenkilö Kate, ovat epärealistisia ja noloja, mutta heillä on kuitenkin realistisia, omalaatuisia ongelmia. Tykkään erityisesti Katen rauhallisesta ja hillitystä mutta joskus harvoin räjähtävästä persoonasta ja tämän kehityksestä sekä tietysti LGBT+ -kuvauksesta ja väleistä Luken kanssa (tosin Luke välillä ärsyttikin tässä, vaikka periaatteessa ymmärsin häntä). Koska sarja kertoo 90-luvusta, löysin tästä myös muutamia 90-luvun kappaleita, kuten Ace of Basen Beautiful Life. Harmi että sarjan kovis Oliver lähti ennen viimeistä jaksoa. <3
 |
| Polut ja valkovuokot <3 |
Elämä oli siis jo vaihtelevampaa kuin huhtikuussa, mutta edelleen vasta koulut ja kirjastot olivat avattuina. Oli ihanaa seurata päivien lämpenemistä ja luonnon puhkeamista kukkaan, nähdä välillä ystäviä ja olla kotona - vaikka nyt kesäkuussa olenkin jo tottumassa taas liikkuvaisempaan elämäänkin. Yritän kuitenkin muistaa, että "vaara" ei ole ohi, sillä ei korona ja sen tartuttaminen eteenpäin ole kadonnut minnekään.
 |
| Punssirullat näyttivät puolivalmiina kauniimmilta kuin valmistuttuaan... |
Kuukauden kysymys: Mitä asiaa olette eniten kaivanneet karanteenin aikana, joka on nyt avautunut tai avautumassa? Itse olen iloinen kahviloiden avautumista, vaikka jännittääkin istua siellä sisällä. Eniten toivoisin vain takaisin sitä tunnetta, kun ei tarvitse vältellä ihmisiä, pitää automaattisesti metrin tai kahden väliä tai koko ajan miettiä, voiko olla riski saada tartunta menemällä tuonne tai tekemällä tuota.
Mitä teidän kesäänne kuuluu?
lauantai 6. kesäkuuta 2020
Newyorkilaisten nuorten rakkaustarinoita (+Pride-haaste)
Yöpöydän kirjat järjestää tänä vuonna koko kesäkuun kestävän Pride-lukuhaasteen. Olen osallistunut Pride-lukuviikkoon kerran ennenkin, ja blogistani voi etsiä teemaan sopivia kirjoja tunnisteilla seksuaalivähemmistöt, sukupuolivähemmistöt tai prideviikko. (Lyhyitä arvioita löytyy myös kuukausikoosteistakin! Ehkä pitäisi tehdä näistä jokin lista erikseen...)
Ensimmäinen tämän postauksen kirjoista on LGBT+ -kirjallisuuden (Suomessa?) tuntemattomampi klassikko, toinen on ihan heterorakkaustarina, joka sopii tähän postaukseen muuten vain romanttisena nuortenromaanina. En tiedä onko muilla haasteeseen osallistujilla vino pino LGBT+ kirjallisuutta säilöttynä kesäkuuta varten, mutta minulla on vain Ellen Wittlingerin Hard love, josta aion postata vielä tämän kuun aikana, sekä ehkä vielä Rita Mae Bwrownin The Rubyfuit Jungle, jos saan sen ajoissa kirjastosta. Ehkä voisin tosiaankin tehdä jonkin listan lukemistani LGBT+ kirjoista ja katsomistani elokuvista. Joka tapauksessa nyt asiaan:
Kiinnostus heräsi: selailin netistä LGBT+ kirjallisuutta
Annie On My Mind
Nancy Garden
2019 (1982)
Farrar Straus Giroux
263 sivua
Lisa on seitsemäntoista; hän asuu omakotitalossa Brooklynissa, käy arvostetun tyttökoulun viimeistä luokkaa ja toimii puheenjohtajana oppilaskunnassa sekä haaveilee arkkitehtuuriopinnoista Massachusettsin teknillisessä korkeakoulussa. Eräänä päivänä museossa Lisa tapaa Annien, joka laulaa upeasti, pukeutuu omaperäisesti ja saa Lisan näyttelemään ritaria ja linnanneitoa. Tytöt ystävystyvät nopeasti, vaikka tulevatkin eri taustoista ja kouluista, mutta pian mukana on muitakin tunteita. Miksi sitten vuoden kuluttua Lisa istuu yksin opiskelija-asunnossaan Massachusettsissa, eikä pysty vastaamaan Annien kirjeeseen?
Annie on periaatteessa ehkä kaikkein perinteisimpiä ja suloisimpia high school -rakkaustarinoita, joita ennen ja usein nykyäänkin vain heterohahmot kokevat. On mukava lukea vaihteeksi 1980-luvusta ilman kännyköitä ja melkein oman ikäisistä tytöistä, jotka eivät juo, käy bileissä tai esitä aikuisia vaan ovat vain jotenkin nuoria ja aitoja. Ehkä ainoa, mikä jäi vähän harmittamaan oli, kuinka erästä kuukausien kestänyttä käännettä ei kunnolla selitetty, eikä sen tapahtumia kuvattu ollenkaan - ja loppukin jäi vähän kesken.
Toisaalta Annie on myös edelleen kertomus "yhteiskuntaan sopimattomasta" rakkaudesta ja suvaitsemattomuudesta. Lisa ja Annie eivät pysty seurustelemaan normaalin avoimesti vaan heidän ympäristönsä vaikuttaa heidän suhteeseensa ja pakottaa heidät lopulta ulos kaapista. Samalla heitä ympäröi tiedon puute: homoseksuaalisuus esitetään epänormaalina, siitä ei löydy montakaan kirjaa (paitsi sanakirjassa lääketieteellisenä terminä) eikä homoseksuaalisia esikuvia esiinny televisiossa tai tosielämässäkään. On hienoa nähdä, kuinka muutamassakymmenessä vuodessa on otettu paljon askelia eteenpäin, vaikka kaapista ulostulo on tosi monelle edelleen vaikeaa. (Nancy Garden on muuten myös kirjoittanut novellikokoelman Hear us out!, jossa kerrotaan seksuaalivähemmistöjen tilanteesta eri vuosikymmenillä fiktion ja faktojen avulla.)
Kirjassa tulee kyllä ilmi hyvin monenlaisia suhtautumisia seksuaalivähemmistöihin. Lisan koulumaailma on selkeästi hyvin vanhanaikainen ja "jumalaa pelkäävä" tämän suhteen. Annie ei tunnu pohtivan itseään paljoakaan ja Lisakin, vaikka hämmentyykin identiteetistään, on kuitenkin suhteellisen sinut itsensä kanssa. Lisan vanhemmat ja pikkuveli ovat hyvin mielenkiintoisia suhtautumisessaan, he eivät ole mustavalkoisen homofobisia mutta eivät täysin suvaitsevaisiakaan. He kyllä lupaavat tukea Lisaa mutta kuitenkin ovat järkyttyneitä asiasta eivätkä halua uskoa sitä. Pikkuveli Chad puolustaa Lisaa mutta on asiasta hyvin hämmentynyt ja peloissaankin, hänelle on selkeästi annettu kuva homoseksuaalisuudesta sairaana ja epänormaalina piirteenä.
""But honey, I know it's not fashionable to say this, but - well maybe it's just that I love your mother so much and you and Chad so much that I have to say to you I've never thought gay people can be very happy - no children, for one thing, no real family life. Honey, you are probably going to be a damn good architect - but I want you to be happy in other ways, too, as your mother is - to have a husband and children. I know that you can do both..."
I am happy, I tried to tell him with my eyes. I'm happy with Annie; she and my work are all I'll ever need; she's happy too - we both were till this happened..." -s.191
En ole varma, mistä vuodesta vuonna 1982 julkaistu kirja tarkalleen kertoo, mutta homoseksuaalisuuden vastaiset lait (aikuisten välillä?) on kumottu New Yorkin osavaltiossa jo vuonna 1980, vahvistettu vuonna 2000. Näin ollen en tiedä, oliko homoseksuaalisuus silloin siis kiellettyä, joka tapauksessa sen paljastumisella näkyy voineen olla syvät seuraukset...
Joka tapauksessa tämä on nuorten LGBT+ -kirjallisuuden klassikoita, joka on kirjoitettu aikana, jolloin homoseksuaaleista ei tosiaankaan kirjoitettu niin paljon kuten nykyään, tai jos kirjoitettiinkin, he kuolivat lopussa tai he edustivat jotain myrkyllistä, ailahtelevaa tai koomista stereotypiaa. Kaipaisin kyllä yhä edelleen lisää tällaisia Annien tapaisia kahden tytön samastuttavia rakkaustarinoita.
Laitoin kirjan HelMet-lukuhaasteen kohtaan 40. "2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja" ja henkilökohtaisiin Kaupunki- ja Amerikkaa tutkimassa -haasteisiin New Yorkiin. Lisäksi kirja on osa Yöpöydän kirjojen emännöimää Pride-lukukuukautta.
***
Kiinnostus heräsi: netistä löytyi
The Geography of You and Me
Jennifer E. Smith
2014
337 sivua
Headline
16-vuotias Lucy on asunut koko elämänsä ajan samassa New Yorkin tornitalossa ja rakastaa New Yorkia sydämestään, Owen puolestaan on juuri muuttanut sinne vastentahtoisesti talonmiehen asuntoon isänsä kanssa äitinsä kuoltua. Lucy ja Owen ovat juuri hississä, kun koko itärannikolla tapahtuva sähkökatkos pakottaa heidät odottamaan pelastajia ja tutustumaan toisiinsa ja huomaamaan heitä molempia yhdistävän matkustelun ja maailman näkemisen kipinän. Parin päivän tuttavuus kuitenkin vie heidät erilleen, kun Lucyn isä saa töitä Iso-Britanniasta ja Owenin isä puolestaan potkut. Lucyn ja Owen yhteys pysyy haparoiden yllä postikorttien avulla - katkeaako se lopulta kokonaan?
Nyt koronan alla tällainen poikkeustila kuin koko rannikon mittainen sähkökatkos tuntui mielenkiintoiselta. Owen ja Lucy ihastelivat hissistä päästessään kirkasta tähtitaivasta, eivätkä varmaan tajunneet, että sähköllä toimivat myös esimerkiksi hengityskoneet. (Tätä ainakin itse ajattelin koko ajan!) Joka tapauksessa oli mielenkiintoista ajatella, miten sähkökatkos vaikuttaisi maailmaan ehkä jopa pahemmin kuin korona. Tähtitaivas olisi kyllä ihana nähdä.
Kirja ei kuitenkaan onneksi käsitellyt poikkeustilaa vaan Owenin ja Lucyn muuttamista paikasta toiseen seuraavien kuukausien aikana ja heidän suhdettaan. Koko kirja onkin eräänlainen matkakertomus, ja tykkäsinkin ehkä kirjassa eniten juuri sen maantieteellisyydestä ja kaupungeista, tekee mieli etsiä kaikki paikat kartalta. Nyt korona-aikaan tuli myös ikävä matkustamista... Kun Lucy pääsee vihdoin matkustelemaan vanhempiensa kanssa Euroopassa, on Owein ja tämän isän roadtrip länteen kunnon irtiotto nykyarjesta - paitsi että he todella etsivät itselleen uutta elämää ja työpaikkaa. Owenin viimeinen lukuvuosi meneekin työn perässä, esimerkiksi tiskaamassa meksikolaisessa ravintolassa Lake Tahoen rannalla Sierra Nevadassa - jotenkin hän oli suorittanut melkein kaikki pakolliset kurssinsa edellisinä vuosina, joten koulujen vaihtuminen vuoden aikana ei näyttänyt olevan ongelma.
" "If you could go anywhere in the world, where would it be?" Lucy asked, and Owen felt a flash of recognition; it was a question that was always on his mind, and the first thing he usually wondered about other people, even if he never got around to asking.
"Everywhere," he said, and she laughed, the sound light and musical.
"That's not an answer."
"Sure it is," he said, because it was true, possibly the truest thing about him. Sometimes it seemed as if his whole life was an exercise in waiting; not waiting to leave, exactly, but simply waiting to go.
[...]
"What about you?" he asked, and she considered this a moment.
"Somewhere."" -s.46-47
Itse en saanut erityisesti mitään irti rakkaustarinasta, mutta pidin päähenkilöiden erilaisista piirteistä ja taustoista. Owenin elämää ja välejä isään varjosti äidin kuolema, Lucy taas tunsi hiukan vanhempiensa nauttivan enemmän ajastaan kahdestaan matkoilla. (Tämä ei kuitenkaan ollut täysin stereotyyppinen lapsen hylkääminen ilman rakkautta -tarina.) Owen oli mielenkiintoinen nuori nykyaikaan, sillä hän ei omistanut älypuhelinta (no juu en minäkään kirjan ilmestymisvuonna 2014 mutta kaikki kaverini kyllä) eikä edes ollut tottunut kirjoittamaan sähköposteja tai muutenkaan pitämään yhteyttä muuten kuin satunnaisten postikorttien avulla. Tämä oli myöskin ihana yksityiskohta maailmassa, jossa harvemmin enää kirjoitetaan postikortteja vaan odotetaan saavansa jokaiseen yhteys heti kun haluaa. Se minua kuitenkin hiukan häiritsikin: vaikka Owen kuinka ei osannut laittaa sähköistä viestiä, miksi hän ei pystynyt sitten lähettämään pitempää kirjettä postikortin sijaan? Lucy mietti että hän ei ehkä ollut niin kirjoittajapersoona, ehkä tämä oli osasyynä, mutta oikeastaan Owen ei halunnut lähettää juurikaan pikaviestejä, jotka olisivat heti toisen luettavissa.
"A rhythm had been established where a postcard from him sparked an e-mail from her and vice versa. His were always lighthearted notes from the places they'd visited, scrawled in the limited space on the back of the cards, whereas hers tended to be longer and slightly rambling, unrestricted by the confines of paper. But sitting there with the cursor blinking at him, he wasn't sure what to say. There was something too immediate about an e-mail, the idea that she might get it in mere moments, that just one click of the mouse would make it appear on her screen in an instant, like magic. He realized how much he preferred the safety of a letter, the physicality of it, the distance it had to cross on its way from here to there, which felt honest and somehow more real." -s. 150
Lucy oli myöskin ihan mielenkiintoinen hahmo, joka viihtyi hyvin yksikseen lukien ja kaupungin katuja tutkien, mutta jonka vanhemmat jättivät ensin yksin lähtiessään matkustelemaan ja joka sai sitten taas kuitenkin helposti ystäviä uudella kotipaikkakunnallaan ja vaikutti itsevarmalta. Hän ei erityisesti samastuttanut minua paitsi seuraavassa kohdassa, joka kuvaa varmaan aika montaa introverttia:
"Being on her own had never been a burden. Instead of weighing her down, it buoyed her up; when she was alone, she was lighter. When she was by herself, she felt untethered and free." -s. 58
Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 44. "Kirjassa on kirjeenvaihtoa", henkilökohtaisissa Kaupunki- ja Amerikkaa tutkimassa -haasteissani jälleen New Yorkiin (ja moneen muuhunkin kaupunkiin). Lisäksi rastitan sillä YA-kirjallisuusbingon kohdan "Kirja joka sinun oli tarkoitus lukea viime vuonna" (lainasin sen silloin, mutta lukeminen vähän venähti!) ja Sheferijmin Tunnebingon kohtaan "Kirja saa sinut kaipaamaan" (matkustusta).
***
Näillä kirjoilla ei ole yhteistä pelkästään rakkaustarina vaan myös päähenkilöiden erilaiset perhetaustat - molemmissa toinen tulee varakkaammasta perheestä, toisen perheessä säästetään tarkemmin. Tässä käyvät kouluerot selviksi, kun Lisa ja Lucy käyvät vanhanaikaisia yksityisiä tyttökouluja ja Owen ja Annie julkisia huonomaineisempia yhteiskouluja. Vielä eräs yhteys löytyy - molemmat romaanit kertovat New Yorkista!
Ensimmäinen tämän postauksen kirjoista on LGBT+ -kirjallisuuden (Suomessa?) tuntemattomampi klassikko, toinen on ihan heterorakkaustarina, joka sopii tähän postaukseen muuten vain romanttisena nuortenromaanina. En tiedä onko muilla haasteeseen osallistujilla vino pino LGBT+ kirjallisuutta säilöttynä kesäkuuta varten, mutta minulla on vain Ellen Wittlingerin Hard love, josta aion postata vielä tämän kuun aikana, sekä ehkä vielä Rita Mae Bwrownin The Rubyfuit Jungle, jos saan sen ajoissa kirjastosta. Ehkä voisin tosiaankin tehdä jonkin listan lukemistani LGBT+ kirjoista ja katsomistani elokuvista. Joka tapauksessa nyt asiaan:
Kiinnostus heräsi: selailin netistä LGBT+ kirjallisuutta
 |
| Kansi on kaunis mutta vähän liian enkelimäinen; pidän enemmän vuoden 1992 kannesta. |
Annie On My Mind
Nancy Garden
2019 (1982)
Farrar Straus Giroux
263 sivua
Lisa on seitsemäntoista; hän asuu omakotitalossa Brooklynissa, käy arvostetun tyttökoulun viimeistä luokkaa ja toimii puheenjohtajana oppilaskunnassa sekä haaveilee arkkitehtuuriopinnoista Massachusettsin teknillisessä korkeakoulussa. Eräänä päivänä museossa Lisa tapaa Annien, joka laulaa upeasti, pukeutuu omaperäisesti ja saa Lisan näyttelemään ritaria ja linnanneitoa. Tytöt ystävystyvät nopeasti, vaikka tulevatkin eri taustoista ja kouluista, mutta pian mukana on muitakin tunteita. Miksi sitten vuoden kuluttua Lisa istuu yksin opiskelija-asunnossaan Massachusettsissa, eikä pysty vastaamaan Annien kirjeeseen?
Annie on periaatteessa ehkä kaikkein perinteisimpiä ja suloisimpia high school -rakkaustarinoita, joita ennen ja usein nykyäänkin vain heterohahmot kokevat. On mukava lukea vaihteeksi 1980-luvusta ilman kännyköitä ja melkein oman ikäisistä tytöistä, jotka eivät juo, käy bileissä tai esitä aikuisia vaan ovat vain jotenkin nuoria ja aitoja. Ehkä ainoa, mikä jäi vähän harmittamaan oli, kuinka erästä kuukausien kestänyttä käännettä ei kunnolla selitetty, eikä sen tapahtumia kuvattu ollenkaan - ja loppukin jäi vähän kesken.
Toisaalta Annie on myös edelleen kertomus "yhteiskuntaan sopimattomasta" rakkaudesta ja suvaitsemattomuudesta. Lisa ja Annie eivät pysty seurustelemaan normaalin avoimesti vaan heidän ympäristönsä vaikuttaa heidän suhteeseensa ja pakottaa heidät lopulta ulos kaapista. Samalla heitä ympäröi tiedon puute: homoseksuaalisuus esitetään epänormaalina, siitä ei löydy montakaan kirjaa (paitsi sanakirjassa lääketieteellisenä terminä) eikä homoseksuaalisia esikuvia esiinny televisiossa tai tosielämässäkään. On hienoa nähdä, kuinka muutamassakymmenessä vuodessa on otettu paljon askelia eteenpäin, vaikka kaapista ulostulo on tosi monelle edelleen vaikeaa. (Nancy Garden on muuten myös kirjoittanut novellikokoelman Hear us out!, jossa kerrotaan seksuaalivähemmistöjen tilanteesta eri vuosikymmenillä fiktion ja faktojen avulla.)
Kirjassa tulee kyllä ilmi hyvin monenlaisia suhtautumisia seksuaalivähemmistöihin. Lisan koulumaailma on selkeästi hyvin vanhanaikainen ja "jumalaa pelkäävä" tämän suhteen. Annie ei tunnu pohtivan itseään paljoakaan ja Lisakin, vaikka hämmentyykin identiteetistään, on kuitenkin suhteellisen sinut itsensä kanssa. Lisan vanhemmat ja pikkuveli ovat hyvin mielenkiintoisia suhtautumisessaan, he eivät ole mustavalkoisen homofobisia mutta eivät täysin suvaitsevaisiakaan. He kyllä lupaavat tukea Lisaa mutta kuitenkin ovat järkyttyneitä asiasta eivätkä halua uskoa sitä. Pikkuveli Chad puolustaa Lisaa mutta on asiasta hyvin hämmentynyt ja peloissaankin, hänelle on selkeästi annettu kuva homoseksuaalisuudesta sairaana ja epänormaalina piirteenä.
""But honey, I know it's not fashionable to say this, but - well maybe it's just that I love your mother so much and you and Chad so much that I have to say to you I've never thought gay people can be very happy - no children, for one thing, no real family life. Honey, you are probably going to be a damn good architect - but I want you to be happy in other ways, too, as your mother is - to have a husband and children. I know that you can do both..."
I am happy, I tried to tell him with my eyes. I'm happy with Annie; she and my work are all I'll ever need; she's happy too - we both were till this happened..." -s.191
En ole varma, mistä vuodesta vuonna 1982 julkaistu kirja tarkalleen kertoo, mutta homoseksuaalisuuden vastaiset lait (aikuisten välillä?) on kumottu New Yorkin osavaltiossa jo vuonna 1980, vahvistettu vuonna 2000. Näin ollen en tiedä, oliko homoseksuaalisuus silloin siis kiellettyä, joka tapauksessa sen paljastumisella näkyy voineen olla syvät seuraukset...
Joka tapauksessa tämä on nuorten LGBT+ -kirjallisuuden klassikoita, joka on kirjoitettu aikana, jolloin homoseksuaaleista ei tosiaankaan kirjoitettu niin paljon kuten nykyään, tai jos kirjoitettiinkin, he kuolivat lopussa tai he edustivat jotain myrkyllistä, ailahtelevaa tai koomista stereotypiaa. Kaipaisin kyllä yhä edelleen lisää tällaisia Annien tapaisia kahden tytön samastuttavia rakkaustarinoita.
Laitoin kirjan HelMet-lukuhaasteen kohtaan 40. "2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja" ja henkilökohtaisiin Kaupunki- ja Amerikkaa tutkimassa -haasteisiin New Yorkiin. Lisäksi kirja on osa Yöpöydän kirjojen emännöimää Pride-lukukuukautta.
***
Kiinnostus heräsi: netistä löytyi
The Geography of You and Me
Jennifer E. Smith
2014
337 sivua
Headline
16-vuotias Lucy on asunut koko elämänsä ajan samassa New Yorkin tornitalossa ja rakastaa New Yorkia sydämestään, Owen puolestaan on juuri muuttanut sinne vastentahtoisesti talonmiehen asuntoon isänsä kanssa äitinsä kuoltua. Lucy ja Owen ovat juuri hississä, kun koko itärannikolla tapahtuva sähkökatkos pakottaa heidät odottamaan pelastajia ja tutustumaan toisiinsa ja huomaamaan heitä molempia yhdistävän matkustelun ja maailman näkemisen kipinän. Parin päivän tuttavuus kuitenkin vie heidät erilleen, kun Lucyn isä saa töitä Iso-Britanniasta ja Owenin isä puolestaan potkut. Lucyn ja Owen yhteys pysyy haparoiden yllä postikorttien avulla - katkeaako se lopulta kokonaan?
Nyt koronan alla tällainen poikkeustila kuin koko rannikon mittainen sähkökatkos tuntui mielenkiintoiselta. Owen ja Lucy ihastelivat hissistä päästessään kirkasta tähtitaivasta, eivätkä varmaan tajunneet, että sähköllä toimivat myös esimerkiksi hengityskoneet. (Tätä ainakin itse ajattelin koko ajan!) Joka tapauksessa oli mielenkiintoista ajatella, miten sähkökatkos vaikuttaisi maailmaan ehkä jopa pahemmin kuin korona. Tähtitaivas olisi kyllä ihana nähdä.
Kirja ei kuitenkaan onneksi käsitellyt poikkeustilaa vaan Owenin ja Lucyn muuttamista paikasta toiseen seuraavien kuukausien aikana ja heidän suhdettaan. Koko kirja onkin eräänlainen matkakertomus, ja tykkäsinkin ehkä kirjassa eniten juuri sen maantieteellisyydestä ja kaupungeista, tekee mieli etsiä kaikki paikat kartalta. Nyt korona-aikaan tuli myös ikävä matkustamista... Kun Lucy pääsee vihdoin matkustelemaan vanhempiensa kanssa Euroopassa, on Owein ja tämän isän roadtrip länteen kunnon irtiotto nykyarjesta - paitsi että he todella etsivät itselleen uutta elämää ja työpaikkaa. Owenin viimeinen lukuvuosi meneekin työn perässä, esimerkiksi tiskaamassa meksikolaisessa ravintolassa Lake Tahoen rannalla Sierra Nevadassa - jotenkin hän oli suorittanut melkein kaikki pakolliset kurssinsa edellisinä vuosina, joten koulujen vaihtuminen vuoden aikana ei näyttänyt olevan ongelma.
" "If you could go anywhere in the world, where would it be?" Lucy asked, and Owen felt a flash of recognition; it was a question that was always on his mind, and the first thing he usually wondered about other people, even if he never got around to asking.
"Everywhere," he said, and she laughed, the sound light and musical.
"That's not an answer."
"Sure it is," he said, because it was true, possibly the truest thing about him. Sometimes it seemed as if his whole life was an exercise in waiting; not waiting to leave, exactly, but simply waiting to go.
[...]
"What about you?" he asked, and she considered this a moment.
"Somewhere."" -s.46-47
Itse en saanut erityisesti mitään irti rakkaustarinasta, mutta pidin päähenkilöiden erilaisista piirteistä ja taustoista. Owenin elämää ja välejä isään varjosti äidin kuolema, Lucy taas tunsi hiukan vanhempiensa nauttivan enemmän ajastaan kahdestaan matkoilla. (Tämä ei kuitenkaan ollut täysin stereotyyppinen lapsen hylkääminen ilman rakkautta -tarina.) Owen oli mielenkiintoinen nuori nykyaikaan, sillä hän ei omistanut älypuhelinta (no juu en minäkään kirjan ilmestymisvuonna 2014 mutta kaikki kaverini kyllä) eikä edes ollut tottunut kirjoittamaan sähköposteja tai muutenkaan pitämään yhteyttä muuten kuin satunnaisten postikorttien avulla. Tämä oli myöskin ihana yksityiskohta maailmassa, jossa harvemmin enää kirjoitetaan postikortteja vaan odotetaan saavansa jokaiseen yhteys heti kun haluaa. Se minua kuitenkin hiukan häiritsikin: vaikka Owen kuinka ei osannut laittaa sähköistä viestiä, miksi hän ei pystynyt sitten lähettämään pitempää kirjettä postikortin sijaan? Lucy mietti että hän ei ehkä ollut niin kirjoittajapersoona, ehkä tämä oli osasyynä, mutta oikeastaan Owen ei halunnut lähettää juurikaan pikaviestejä, jotka olisivat heti toisen luettavissa.
"A rhythm had been established where a postcard from him sparked an e-mail from her and vice versa. His were always lighthearted notes from the places they'd visited, scrawled in the limited space on the back of the cards, whereas hers tended to be longer and slightly rambling, unrestricted by the confines of paper. But sitting there with the cursor blinking at him, he wasn't sure what to say. There was something too immediate about an e-mail, the idea that she might get it in mere moments, that just one click of the mouse would make it appear on her screen in an instant, like magic. He realized how much he preferred the safety of a letter, the physicality of it, the distance it had to cross on its way from here to there, which felt honest and somehow more real." -s. 150
Lucy oli myöskin ihan mielenkiintoinen hahmo, joka viihtyi hyvin yksikseen lukien ja kaupungin katuja tutkien, mutta jonka vanhemmat jättivät ensin yksin lähtiessään matkustelemaan ja joka sai sitten taas kuitenkin helposti ystäviä uudella kotipaikkakunnallaan ja vaikutti itsevarmalta. Hän ei erityisesti samastuttanut minua paitsi seuraavassa kohdassa, joka kuvaa varmaan aika montaa introverttia:
"Being on her own had never been a burden. Instead of weighing her down, it buoyed her up; when she was alone, she was lighter. When she was by herself, she felt untethered and free." -s. 58
Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 44. "Kirjassa on kirjeenvaihtoa", henkilökohtaisissa Kaupunki- ja Amerikkaa tutkimassa -haasteissani jälleen New Yorkiin (ja moneen muuhunkin kaupunkiin). Lisäksi rastitan sillä YA-kirjallisuusbingon kohdan "Kirja joka sinun oli tarkoitus lukea viime vuonna" (lainasin sen silloin, mutta lukeminen vähän venähti!) ja Sheferijmin Tunnebingon kohtaan "Kirja saa sinut kaipaamaan" (matkustusta).
***
Näillä kirjoilla ei ole yhteistä pelkästään rakkaustarina vaan myös päähenkilöiden erilaiset perhetaustat - molemmissa toinen tulee varakkaammasta perheestä, toisen perheessä säästetään tarkemmin. Tässä käyvät kouluerot selviksi, kun Lisa ja Lucy käyvät vanhanaikaisia yksityisiä tyttökouluja ja Owen ja Annie julkisia huonomaineisempia yhteiskouluja. Vielä eräs yhteys löytyy - molemmat romaanit kertovat New Yorkista!
maanantai 1. kesäkuuta 2020
Miniarvioita
Mihin lukuhimoni hävisi?
Se haihtui elämänmuutokseen, uuteen katupölyyn ja uusiin ihmisiin, uusiin harrastuksiin ja opiskelun kiireisiin.
Uuteen ympäristöön ja sen vaikutteisiin. Olen käynyt varmaan useammassa juhlassa kuin lukenut kirjoja... Lisäksi - ruokapöydässä ei oikein voi lukea kirjaa, ja pitkän päivän jälkeen on vain helpompi katsoa sitcomia kuin avata romaani. Eipä silti, jos minulla on ollut kirja kesken, olen saattanut lukea sitä syödessäkin.
Joka tapauksessa en ole kuopannut lukemista. Sisäisesti suren sitä, kuinka en enää ole se lukutoukka tai runotyttö, joka raahasi aina kirjaa mukanaan kaikkialle. Joka tapauksessa raahasin irjoja mukanani matkalaukussa joulunakin ja hankin paikalliskirjastoon kortin. Se tosin maksaa 10€/6kk, tulee ikävä Suomen kirjastoja...
Runosuonenikin toivottavasti alkaa pulputa, kunhan saa inspiraatiota, ja päiväkirjalle saattaa tehdä hyvääkin olla levossa. Toisaalta nyt koronan aikaan olen huomannut taas tarvitsevani jotain minne vuodattaa kaiken päässäni pyörivän informaatiotulvan - ja hei, kymmenen vuoden päästä ihmisiä varmasti kiinnostaa lukea tästä poikkeusajasta! Miksi muutenkaan lukisimme sota-ajankaan muistelmia tai päiväkirjoja?
Ja vaikka yhdeksän kuukauden aikana (heinäkuu 2019-maaliskuu 2020) lukemani kirjat voi laskea kahden käden sormilla, olenhan minä jotain lukenut!
Heinäkuu: -
Elokuu:
Elena Gorokhova: Goodbye, Leningrad
Syyskuu:
Nic Stone: Triangel
Markus Zusak: I am the Messenger
Lokakuu:
Ursula K. LeGuin: Lavinia
Marraskuu/Joulukuu:
Rainbow Rowell: Fangirl
Joulukuu:
Ebba Hyltmark: Jag kan nästan känna solen
Tammikuu
Marjaneh Bakhtiari: Toista maata
Helmikuu:
Uri Orlev: Ein Königreich für Eljuscha
Maaliskuu:
Margaret Mead: Coming of Age in Samoa
Jeanne Favret-Saada: Ein Wort, ein Zauber, ein Tod
Katsotut elokuvat:
Let it snow
So Young
Aloitetaan - kesän 2019 vietin Saksassa kesätöissä, enkä ehtinyt tai jaksanut lukea paljoakaan. Löysin kuitenkin rautatieasemalla nököttävästä kirjakaapista (Kyllä! Näitä löytyy Saksasta kaikkialta!) Elena Gorokhovan romaanin nimeltä Goodbye, Leningrad, joka on saksannettu teoksesta A Mountain of Crumbs. Se perustuu kirjailijan omiin lapsuuden ja nuoruudenkokemuksiin Leningradissa, Pietarissa 1900-luvun loppupuolella ja kokonaisuudessaan selittää, mikä sai hänet menemään naimisiin amerikkalaismiehen kanssa ja muuttamaan USA:an.
Todella rakastuin tähän teokseen! Tämä on juuri sitä mikrohistoriaa, jonka luettua tajuaa vähän paremmin, miltä tuntui jonottaa tuntikausia niitä harvoja kaupan tuotteita tai kun pääsee ensimmäiselle "ulkomaanmatkalleen" Krimille vapauteen ja viettää koko kuukauden rannalla muiden nuorten kanssa yöpyen - koska vain voi. (Tämä luku oli ehkä lempparini!) Ymmärsin vähän paremmin, miltä amerikkalaiset vaihto-oppilaat tai koko USA vaikuttivat neuvostonuorten silmissä ja miten luksusta meillä on, kun kaupasta löytyy jokaista tuotetta viittä eri merkkiä. Olin hämmentynyt kun äitini huomautti, ettei 1980-luvulla Suomessakaan kaupan tarjonta ollut läheskään samaa luokkaa kuin nykypäivänä. Kirja oli todella kiinnostavasti kirjoitettu ja sopi kaltaiselleni herkälle lukijalle, voin vain kiittää onneani, että satuin poimimaan sen kirjakaapista.
"Miten katkera oli äitini täytynyt olla tuona kesäpäivänä kymmenen vuotta sitten, miten voimattomalta ja nöyryytetyltä hänen oli täytynytkään itsensä tuntea. Siitä huolimatta hän vaati ja painosti ja taisteli itselleen niin tyypillisellä tavalla - ainoalla, jolla hänen kokemuksensa mukaan sai jotain aikaiseksi mmeidän maassamme. -- Miksi hän siis edelleen vaikenee, kun Marina kiroaa kiistellyn näytelmän kieltänyttä kulttuuriministeriötä, tai kun minä pilailen oppikirjamme otsikon >English Conversation< absurdien aiheiden kustannuksella? Miksi hän puolustaa puoluetta, joka petti hänet?" -s. 288-289
Syyskuussa puolestaan olin vielä kotona Suomessa ja pohdin melkein ahdistuneena, mitä oikein haluan tältä vuodelta. Tuona aikana minulla oli siis vapaata, joten kaverien tapaamisen, pyöräilyn ja sisällä lamaantumisen ohella ehdin myös lukeakin. Triangel (Odd One Out/ Kolme on parillinen luku) ja I am the Messenger olivat tosi omalaatuisia kirjoja. Ensiksi mainittu oli teinikolmiodraama kahden lapsuudenystävän ja yhden uuden tuttavuuden välillä. Jälkimmäinen on puolestaan Kirjavarkaan kirjoittajan mysteeriromaani (en tiedä, mihin genreen tämän voisi pistää) 19-vuotiaasta taksikuskista, joka alkaa saada kirjelappuina osoitteita, joissa asujat tuntuvat jokainen tarvitsevan jonkinlaista apua. Tämä oli salaperäinen juurikin mysteerimäinen kirja, jonka päähenkilö ei sopinut ainakaan mihinkään tavalliseen (ainakaan nuorten-)kirjan muottiin, olihan hän hiukan köyhemmästä perheestä ja päätynyt koulun jälkeen pelaamaan korttia ja ajamaan taksia sekä haikailemaan parhaan ystävänsä perään. Ei tämä ollutkaan YA-kirjallisuutta vaan enemmän aikuisten kirja. En oikein osaa sanoa tästä mitään järkevää: kiinnostus pysyi koko ajan yllä, ja miljöö sekä tarina olivat ilahduttavan erilaisia, mutta tämä ei ehkä sovi ihan minun tyylisiin kirjoihini, vaikka suosittelenkin tätä eteenpäin.
"When we were younger, he used to take us kids places, like the national park and the beach and a playground miles away that had a huge metal rocket ship. Not like the plastic vomit playgrounds the poor kids have to play on these days. He'd take us to those places and quietly watch us play. We'd look back and he'd be sitting there, happily smoking, maybe dreaming. My first memory is of being four years old and getting a piggyback ride from Gregor Kennedy, my father. That was when the world wasn't so big and I could see everywhere. It was when my father was a hero and not a human." -s. 310
Triangelissa tykkäsin seksuaalivähemmistöjen ja oman identiteetin pohdinnan suurista rooleista sekä ei-niin-tavallisesta tunteiden pohdinnasta, mutta kaikki tuntui menevän vähän yli jokaisen ystävyksen ihastuttua toisiinsa ja draamailtuaan sitä sitten vuorollaan. Siinä kohtaa kun lesbo lupaa parhaalle kaveripojalleen syntymäpäivälahjaksi harrastavansa seksiä tämän kanssa, jotta tämä saa menettää neitsyytensä, oli pakko miettiä, että kenenköhän nuoren päähän tällainenkin olisi sitten pälkähtänyt. Toisaalta oli kiva, ettei kirja kuvannut mitään helppoa höttöistä rakkaustarinaa tai jo useita kertoja läpipuituja ongelmia.
Oi, Lavinia. Luin tämän ensimmäistä kertaa sitten varmaan seitsemännen luokan, jolloin taistelut ja rakastelukohtaukset tuntuivat ehkä vähän ahdistavilta. Nyt ne olivat paljon siedettävämpiä, mutta syy, miksi alunperin tartuinkaan kirjaan uudelleen, oli säilynyt. Lavinian maailman muinaisuus, aika kauan ennen Rooman kukoistavaa valtakuntaa, jolloin suuren kaupungin perustuksilla asuivat vain etruskit, ja Ruma oli yksi Tiburin salaisista pyhistä nimistä. Villit kukkulat, koskemattomat metsät joissa lapsikin pystyi vaeltelemaan turvallisesti, pyhä lehto, kaukainen ulkomaailma. Kuvitelmissani hohtavan valkoiset temppelit, pyhitetty suola ja kuninkaantyttären rituaalit. Tunnen tätä maailmaa kohtaan jotain sanoinkuvaamatonta kaipuuta, ehkä siksi, koska sitä ei voi enää saada takaisin. Täsmälleen samaa kipua tunnen vain Ronja, ryövärintyttären ja 1920-luvun Egyptistä kertovan Prinsessa Tuian amuletin maailmoja kohtaan. Pienet kaupungit, maanviljelijät ja sodassa tai sovussa vieretysten elävät Italian kansat. Ja tietysti Aeneas, joka purjehtii eräänä päivänä kaukaisesta Kreikasta, ja ennustus, joka saa Lavinian päättämään kohtalostaan itse ja aiheuttamaan sodan...
Fangirl oli ensimmäinen kirja, jonka luin uudessa opiskelupaikassani Saksassa. Luin sen jo toisaalteen yhden vuoden aikana, mutta se tuntui sopivan täysin tilanteeseen. Kirja kertoo siis introvertin Cathin ensimmäisestä lukuvuodesta uudessa yliopistossa, kun hänen kaksoissisarensa ei enää suostu jakamaan huonetta vaan tahtoo löytää uusia ihmisiä elämäänsä. Tähän kirjaan mahtuu niin Cathin fanfiction-harrastus Harry Potter -tyylisestä kirjasarjasta, sen suloinen poikaparitus (oi miksi en ikinä lukenut Harry/Draco -ficcejä?), sisaruus- ja äitisuhteita, salavihkaa paljastuva mielenterveysongelma, vaihteeksi kunnollinen päähenkilö joka ei käy bileissä, rakkaustarina - ja sosiaalista jännittämistä. Oli kiva huomata, etten itse pelkää yksin ruokalassa kulkemista ja ystäviäkin sain vähän vaivattomammin, mutta jotain samaa minussa ja Cathissa on. Toisaalta ihmettelen, kuinka hän tietyissä tilanteissa oli sitten taas niin rohkea ja itsenäinen. Tämä on kuitenkin todella realistisen tuntuinen kirja.
Jag kan nästan känna solen alkoi kiinnostavasti, mutta en sitten kuitenkaan lopulta lämmennyt tälle kokonaan. Ehkä tuntui vähän turhauttavalta lukea yhdeksäsluokkalaisisten draamailusta, varsinkin tytöstä, joka soluttautui joukkoon, ei harrastanut mitään ja kuunteli musiikkia vain noin kuunnellakseen jotain, eikä tiennyt mitä kirjoittaa aineeseen musiikin merkityksestä. Olisi kiva tietää jonkun yläasteikäisen mietteitä tästä. Tyttörakkaustarina oli joka tapauksessa piristävä, ja on hienoa, kuinka romaanin kirjoittaja on vain 18-vuotias.
Toista maata, tämä on kirja, joka kääntää stereotypiat päälaelleen. Pääosassa on iranilaistaustainen perhe, jonka isä puhuu ruotsia virheettömästi ja vaatii yliopistolla monikulttuurisuuden hehkuttamisen sijasta sulautumista ruotsalaisuuteen, äiti ikävöi takaisin Iraniin ja teini-ikäiset lapset ovat kiinnostuneempia hiphopista kuin sukujuuristaan, kunnes Parisa päättää lähteä kuvaamaan kouluprojektiinsa Iranin ankaran konservatiiviseksi kuvittelemaansa arkea. Samalla sivutaan kuitenkin heidän lähipiiriään alkaen iranilaistaustaisista mummoista päätyen kantaruotsalaiseen maahanmuuttajien järjestön edustajaan, joka ei osaa puhua aiheestaan ilman muistiinpanoja ja joka kannattaa maahanmuuttajien nimittämistä 'mutiaisiksi' (on kai hyvä merkki, etten ole ikinä kuullutkaan tätä haukkumasanaa? Vai?). Tämä kirja herätti ajatuksia ja sai välillä nauramaan, välillä kauhistumaan joissakin juonenkäänteissä. Tätä olisikin pitänyt lukea vaikka johonkin kulttuuriantropologiseen kurssiin muistiinpanoja tehden ja reflektoiden, nyt mieleen jäi vain itsessäni havaitsemani ärsyyntyminen vaaleaihoisena kantasuomalaisena. En ole ihan varma mistä se johtui, ehkä siitä kuinka tämä aihe yleensäkin kritisoi (osittain aiheestakin) kantaeurooppalaisia ja saa syyllisen olon, jos on eri mieltä. Joka tapauksessa kirja ei antanut valmiita vastauksia, vaan kerronta oli ehkä humoristisellakin tavalla kärkästä. Olisi kiva kuulla tästä eritaustaisten mielipiteitä ja näkemyksiä!
"Ja nyt Negar ei päässyt Chamonix'hin tai Aspeniin. Hän kuluui oikeaan yhteiskuntaluokkaan mutta väärään kansallisuuteen. Hän saattoi kuitenkin lähteä Diziniin. Siellä tuntui melkein kuin olisi ollut ulkomailla. Seinille ei maalattu marttyyrinkuvia. Kaduilla ei liikkunut partioita. Eivätkä mitkään pukeutumissäännöt olleet voimassa. Tytöt ja pojat toivat mukanaan pelkät lasketteluvaatteet, vetivät pipot päähänsä ja nousivat hissillä kohti valkeita korkeuksia.
Tapansa mukaan Mahsa teki mitä voi. Hän toivoi, että tyttärellä olisi mahdollisimman hauskaa ja auttoi antamalla tälle kaikkea, mikä saattoi ehkä edistää asiaa: Oman auton. Kuukausirahan joka muistutti pikemminkin palkkaa. Ja äidin jolla oli aina anteeksi kielensä päällä. Joka ei jankuttanut tulevaisuudensuunnitelmista.
Kauan sitten Mahsa oli pitänyt omaa ja Negarin tulevaisuutta kämmenellään, ja kuten kaikki hänen ympärillään väkijoukossa hän oli nostanut kätensä nyrkissä pystyyn ja ajanut shaahin tiehensä.
Sitten aika oli jatkanut kulkuaan, taistelu oli ajautunut harhateille ja arki oli astunut elämään. Mahsalle jäi vain kadotettu nuoruudenunelma. Kysymys, joka kuului: mitä oikeastaan tapahtui? Ja kauhea tietoisuus siitä, ettei hänellä ollut mitään, mitä jättää perinnöksi Negarille. Ei unelmaa, ei toivoa, ei tulevaisuutta. Vain anteeksipyyntö kaikkien menetysten korvaukseksi." -s. 460-461
Ein Königreich für Eljuscha (englanniksi Homeward from the Steppes of the Sun) kertoo Ukrainan juutalaisten paosta ensin Kazakhstanin jääkylmille aroille, sitten Saksaan ja lopuksi Israelin kibbutziin. Olenkin lukenut juutalaisten paosta milloin Ruotsiin, Iso-Britanniaan, USA:an kuin Shanghaihinkin, mutta tämä oli jotain aivan uutta, kibbutzit esimerkiksi jäivät minun historiantunnillani käsittelemättä. Pienen pojan Eljuschan matkaan kuului niin nälkää, käenpoikasten metsästystä ruoaksi, äidin taro-kortit, lastenkoti, sieppaus kazakhstanilaisen pariskunnan lapseksi, junamatkustusta ja salakuljetus Israeliin. Vähän harmitti kuinka hänen sisarensa jäivät tarinassa selvästi syrjemmälle, mutta tämä olikin Eljuschan tarina. Olisin myös mielelläni lukenut lisää kazakhstanilaisesta elämäntavoista, nyt siihen tuntui kuuluvan vain kamelit ja lastenryöstäminen. Oli kiinnostavaa, kuinka Eljuscha osasi niin pienenä useita kieliä: puolaa, venäjää, ukrainaa ja lopulta kazakkia ja hepreaakin. Muistan myös hänen orvon ystävänsä, joka kertoi viettäneensä koko sodan ajan salamatkustelemalla junalla Kazakhstanista länsirintamalle ja takaisin. Vaikka teos on selvästi suunnattu nuoremmille, on siinä mukana myös joitain lapsille rankkoja kohtia. Luin juuri Wikipediasta, että Uri Orlev selvisi itse lapsena keskitysleiriltä. Miten hän pystyi kirjoittamaan kaiken kokemansa jälkeen?
"There is as much difference between one Samoan child and another in the matter of shyness and self-consciousness as is apparent among our children, but where our shyest children avoid the limelight altogether, the Samoan child looks pained and anxious but dances just the same. [...] Fifteen- and sixteen-year-old boys dance with a charm and a complete lack of self-consciousness which is a joy to watch." -s. 118-119
***
Elokuvia en ole yhdeksänkään kuukauden aikana hirveästi katsellut, jollei lasketa Suomessa ollessani perheen kanssa katsottuja viikonloppuisia elokuvia, joista en kylläkään muista lähes mitään. Kaksi elokuvaa olivat kuitenkin vaikuttavia omalla tavallaan. Ensinnäkin katsoin ystäväni kanssa Netflixistä nuortenelokuvan Let It Snow, jossa useampi rakkaustarina kietoutuu yhteiseen tarinaan. Tämä oli kiva höttöinen elokuva, mutta siitä ei erityisesti jäänyt mieleen muuta kuin kahden tytön rakkaustarina, joka oli kyllä mielestäni vähän kökköisesti ja stereotyyppisesti tehty. Parhaiten minulla jäi mieleen kohtaus, jossa tyttö ja poika laulavat kirkossa The Waterboys-bändin The Whole of the Moon, se oli pysäyttävä ja maaginen kohtaus.
Vuoden ajalta parhain mieleen jäänyt elokuva oli Netflixistä löytynyt 90-luvun yliopistoelämästä kertova kiinalainen So Young (致我们终将逝去的青春). Tästä oli ehkä eniten näkemäni "länsimaalaistyylinen" kiinalainen nuoruuselokuva, johon kuitenkin sekoittuu mielenkiintoisia, hiukan epämääräiseksi jääviä fantasiaelementtejä. Pidän elokuvan juonesta, yliopistoelämän kuvauksesta, rakkaustarinasta, nuorten unelmista ja muista piilevistä teemoista.
Sarjoista olen seurannut How I met Your Motheria ja Brooklyn 99:ia ja nyt olen kummassakin (Netflixissä julkaistuissa) viimeisissä kausissa. HIMYM:in Robinin epävarmuus ja Ted ja hänen romanttisuutensa ovat aina niin samastuttavaa katsottavaa - lisäksi pidän sivuhenkilöistä Norasta ja Quinnista, jotka ovat niin ihania itsenäisiä naisia. Jopa Barney on sarjan loppupuolella kunnon herrasmies. Brooklyn 99 taas ei tunnu ihan yhtä syvälliseltä, mutta rakastan Rosaa, joka on jotenkin niin ihanan epäsosiaalinen ja tasapainottelee tunteidensa ilmaisun kanssa. Tykkään myös sarjan pienistä kannanotoista rasismiin ja homofobiaan.
Kiinaa oppiakseni aloin katsoa Netflix-sarjaa Well-Intended Love, joka kertoo sivuroolinäyttelijän ja rikkaan toimitusjohtajan rakkaustarinan. (Minulle on muuten hirveän vaikeaa oppia kiinaa kuulemalla! Nyt vasta olen alkanut ymmärtämään joitakin lauseita ja sanoja!) Näin (vain) paria sarjaa katsottuani en ole oikein kiintynyt kiinalaisten elokuvien tyyliin - ne ovat täynnä hidastuksia ja epärealistisia juonenkäänteitä - tai ehkä ne vain ovat vähän erilaisia euroamerikkalaisiin elokuviin verraten. Yritän olla yleistämättä, muttta ihmettelen, kuinka kahdessa ainoassa katsomassani sarjassa on esiintynyt köyhempi nainen, joka haluaa nousta huipulle omalla työllään, ja rikas mies, joka juoksee naisen perässä ja kiusaa tätä, kunnes he lopulta rakastuvat ja mies parantaa tapansa. Joka tapauksessa tykkään Well-Intended Loven vahvasta päähenkilöstä, joka ei tahdo pyrkiä huipulle miehensä avulla - ja viittauksista homoseksuaalisuuteen! Tein jopa analyysin opiskelutyöhöni sarjan asenteista homoseksuaalisuuteen. Vaikka aihe yleensä ignoorataan ja kielletään kiinalaisessa mediassa, oli ainakin minulle kuitenkin yllätys, että siihen nyt edes viitataan ja vieläpä kivan neutraalisti. Lisäksi tykkään myös kahden sivuhenkilöstä ja heidän söpöstä rakkaustarinastaan. :3
Yhden sarjan katsoin loppuunkin asti! Jouluksi kotiin on norjalainen sarja, jossa päähenkilö etsii "sitä oikeaa" väitettyään sukulaisilleen että voi tuoda poikaystävänsä kylään jouluna. Vaikka tämä on tosi kevyttä katsottavaa, oli päähenkilön suhteita kiva seurata ja mahtuipa mukaan naisenkin suuteleminen.(Anteeksi, tajusin juuri, kuinka olen jokaisessa tämän postauksen kirjassa tai elokuvassa hehkuttanut niiden LGBT+ -suhteita. Mutta kun niitä löytyy kaikkialta!) Lisäksi pienenä sivujuonteena oli hoitajan työ ja vanhuksienkin kohtelu. Norjaa oli ihana kuunnella, tajusin ymmärtäväni sitä suht koht hyvin. Poikaystävä/tyttöystävä on muuten norjaksi kjæreste, vähän kuin ruotsin käraste eli rakkain, kuinka ihana sana. Mutta loppu! Ei! Ei voi lopettaa noin!
Se haihtui elämänmuutokseen, uuteen katupölyyn ja uusiin ihmisiin, uusiin harrastuksiin ja opiskelun kiireisiin.
Uuteen ympäristöön ja sen vaikutteisiin. Olen käynyt varmaan useammassa juhlassa kuin lukenut kirjoja... Lisäksi - ruokapöydässä ei oikein voi lukea kirjaa, ja pitkän päivän jälkeen on vain helpompi katsoa sitcomia kuin avata romaani. Eipä silti, jos minulla on ollut kirja kesken, olen saattanut lukea sitä syödessäkin.
Joka tapauksessa en ole kuopannut lukemista. Sisäisesti suren sitä, kuinka en enää ole se lukutoukka tai runotyttö, joka raahasi aina kirjaa mukanaan kaikkialle. Joka tapauksessa raahasin irjoja mukanani matkalaukussa joulunakin ja hankin paikalliskirjastoon kortin. Se tosin maksaa 10€/6kk, tulee ikävä Suomen kirjastoja...
Runosuonenikin toivottavasti alkaa pulputa, kunhan saa inspiraatiota, ja päiväkirjalle saattaa tehdä hyvääkin olla levossa. Toisaalta nyt koronan aikaan olen huomannut taas tarvitsevani jotain minne vuodattaa kaiken päässäni pyörivän informaatiotulvan - ja hei, kymmenen vuoden päästä ihmisiä varmasti kiinnostaa lukea tästä poikkeusajasta! Miksi muutenkaan lukisimme sota-ajankaan muistelmia tai päiväkirjoja?
Ja vaikka yhdeksän kuukauden aikana (heinäkuu 2019-maaliskuu 2020) lukemani kirjat voi laskea kahden käden sormilla, olenhan minä jotain lukenut!
Heinäkuu: -
Elokuu:
Elena Gorokhova: Goodbye, Leningrad
Syyskuu:
Nic Stone: Triangel
Markus Zusak: I am the Messenger
Lokakuu:
Ursula K. LeGuin: Lavinia
Marraskuu/Joulukuu:
Rainbow Rowell: Fangirl
Joulukuu:
Ebba Hyltmark: Jag kan nästan känna solen
Tammikuu
Marjaneh Bakhtiari: Toista maata
Helmikuu:
Uri Orlev: Ein Königreich für Eljuscha
Maaliskuu:
Margaret Mead: Coming of Age in Samoa
Jeanne Favret-Saada: Ein Wort, ein Zauber, ein Tod
Katsotut elokuvat:
Let it snow
So Young
Aloitetaan - kesän 2019 vietin Saksassa kesätöissä, enkä ehtinyt tai jaksanut lukea paljoakaan. Löysin kuitenkin rautatieasemalla nököttävästä kirjakaapista (Kyllä! Näitä löytyy Saksasta kaikkialta!) Elena Gorokhovan romaanin nimeltä Goodbye, Leningrad, joka on saksannettu teoksesta A Mountain of Crumbs. Se perustuu kirjailijan omiin lapsuuden ja nuoruudenkokemuksiin Leningradissa, Pietarissa 1900-luvun loppupuolella ja kokonaisuudessaan selittää, mikä sai hänet menemään naimisiin amerikkalaismiehen kanssa ja muuttamaan USA:an.
Todella rakastuin tähän teokseen! Tämä on juuri sitä mikrohistoriaa, jonka luettua tajuaa vähän paremmin, miltä tuntui jonottaa tuntikausia niitä harvoja kaupan tuotteita tai kun pääsee ensimmäiselle "ulkomaanmatkalleen" Krimille vapauteen ja viettää koko kuukauden rannalla muiden nuorten kanssa yöpyen - koska vain voi. (Tämä luku oli ehkä lempparini!) Ymmärsin vähän paremmin, miltä amerikkalaiset vaihto-oppilaat tai koko USA vaikuttivat neuvostonuorten silmissä ja miten luksusta meillä on, kun kaupasta löytyy jokaista tuotetta viittä eri merkkiä. Olin hämmentynyt kun äitini huomautti, ettei 1980-luvulla Suomessakaan kaupan tarjonta ollut läheskään samaa luokkaa kuin nykypäivänä. Kirja oli todella kiinnostavasti kirjoitettu ja sopi kaltaiselleni herkälle lukijalle, voin vain kiittää onneani, että satuin poimimaan sen kirjakaapista.
"Miten katkera oli äitini täytynyt olla tuona kesäpäivänä kymmenen vuotta sitten, miten voimattomalta ja nöyryytetyltä hänen oli täytynytkään itsensä tuntea. Siitä huolimatta hän vaati ja painosti ja taisteli itselleen niin tyypillisellä tavalla - ainoalla, jolla hänen kokemuksensa mukaan sai jotain aikaiseksi mmeidän maassamme. -- Miksi hän siis edelleen vaikenee, kun Marina kiroaa kiistellyn näytelmän kieltänyttä kulttuuriministeriötä, tai kun minä pilailen oppikirjamme otsikon >English Conversation< absurdien aiheiden kustannuksella? Miksi hän puolustaa puoluetta, joka petti hänet?" -s. 288-289
Syyskuussa puolestaan olin vielä kotona Suomessa ja pohdin melkein ahdistuneena, mitä oikein haluan tältä vuodelta. Tuona aikana minulla oli siis vapaata, joten kaverien tapaamisen, pyöräilyn ja sisällä lamaantumisen ohella ehdin myös lukeakin. Triangel (Odd One Out/ Kolme on parillinen luku) ja I am the Messenger olivat tosi omalaatuisia kirjoja. Ensiksi mainittu oli teinikolmiodraama kahden lapsuudenystävän ja yhden uuden tuttavuuden välillä. Jälkimmäinen on puolestaan Kirjavarkaan kirjoittajan mysteeriromaani (en tiedä, mihin genreen tämän voisi pistää) 19-vuotiaasta taksikuskista, joka alkaa saada kirjelappuina osoitteita, joissa asujat tuntuvat jokainen tarvitsevan jonkinlaista apua. Tämä oli salaperäinen juurikin mysteerimäinen kirja, jonka päähenkilö ei sopinut ainakaan mihinkään tavalliseen (ainakaan nuorten-)kirjan muottiin, olihan hän hiukan köyhemmästä perheestä ja päätynyt koulun jälkeen pelaamaan korttia ja ajamaan taksia sekä haikailemaan parhaan ystävänsä perään. Ei tämä ollutkaan YA-kirjallisuutta vaan enemmän aikuisten kirja. En oikein osaa sanoa tästä mitään järkevää: kiinnostus pysyi koko ajan yllä, ja miljöö sekä tarina olivat ilahduttavan erilaisia, mutta tämä ei ehkä sovi ihan minun tyylisiin kirjoihini, vaikka suosittelenkin tätä eteenpäin.
"When we were younger, he used to take us kids places, like the national park and the beach and a playground miles away that had a huge metal rocket ship. Not like the plastic vomit playgrounds the poor kids have to play on these days. He'd take us to those places and quietly watch us play. We'd look back and he'd be sitting there, happily smoking, maybe dreaming. My first memory is of being four years old and getting a piggyback ride from Gregor Kennedy, my father. That was when the world wasn't so big and I could see everywhere. It was when my father was a hero and not a human." -s. 310
Triangelissa tykkäsin seksuaalivähemmistöjen ja oman identiteetin pohdinnan suurista rooleista sekä ei-niin-tavallisesta tunteiden pohdinnasta, mutta kaikki tuntui menevän vähän yli jokaisen ystävyksen ihastuttua toisiinsa ja draamailtuaan sitä sitten vuorollaan. Siinä kohtaa kun lesbo lupaa parhaalle kaveripojalleen syntymäpäivälahjaksi harrastavansa seksiä tämän kanssa, jotta tämä saa menettää neitsyytensä, oli pakko miettiä, että kenenköhän nuoren päähän tällainenkin olisi sitten pälkähtänyt. Toisaalta oli kiva, ettei kirja kuvannut mitään helppoa höttöistä rakkaustarinaa tai jo useita kertoja läpipuituja ongelmia.
Oi, Lavinia. Luin tämän ensimmäistä kertaa sitten varmaan seitsemännen luokan, jolloin taistelut ja rakastelukohtaukset tuntuivat ehkä vähän ahdistavilta. Nyt ne olivat paljon siedettävämpiä, mutta syy, miksi alunperin tartuinkaan kirjaan uudelleen, oli säilynyt. Lavinian maailman muinaisuus, aika kauan ennen Rooman kukoistavaa valtakuntaa, jolloin suuren kaupungin perustuksilla asuivat vain etruskit, ja Ruma oli yksi Tiburin salaisista pyhistä nimistä. Villit kukkulat, koskemattomat metsät joissa lapsikin pystyi vaeltelemaan turvallisesti, pyhä lehto, kaukainen ulkomaailma. Kuvitelmissani hohtavan valkoiset temppelit, pyhitetty suola ja kuninkaantyttären rituaalit. Tunnen tätä maailmaa kohtaan jotain sanoinkuvaamatonta kaipuuta, ehkä siksi, koska sitä ei voi enää saada takaisin. Täsmälleen samaa kipua tunnen vain Ronja, ryövärintyttären ja 1920-luvun Egyptistä kertovan Prinsessa Tuian amuletin maailmoja kohtaan. Pienet kaupungit, maanviljelijät ja sodassa tai sovussa vieretysten elävät Italian kansat. Ja tietysti Aeneas, joka purjehtii eräänä päivänä kaukaisesta Kreikasta, ja ennustus, joka saa Lavinian päättämään kohtalostaan itse ja aiheuttamaan sodan...
Fangirl oli ensimmäinen kirja, jonka luin uudessa opiskelupaikassani Saksassa. Luin sen jo toisaalteen yhden vuoden aikana, mutta se tuntui sopivan täysin tilanteeseen. Kirja kertoo siis introvertin Cathin ensimmäisestä lukuvuodesta uudessa yliopistossa, kun hänen kaksoissisarensa ei enää suostu jakamaan huonetta vaan tahtoo löytää uusia ihmisiä elämäänsä. Tähän kirjaan mahtuu niin Cathin fanfiction-harrastus Harry Potter -tyylisestä kirjasarjasta, sen suloinen poikaparitus (oi miksi en ikinä lukenut Harry/Draco -ficcejä?), sisaruus- ja äitisuhteita, salavihkaa paljastuva mielenterveysongelma, vaihteeksi kunnollinen päähenkilö joka ei käy bileissä, rakkaustarina - ja sosiaalista jännittämistä. Oli kiva huomata, etten itse pelkää yksin ruokalassa kulkemista ja ystäviäkin sain vähän vaivattomammin, mutta jotain samaa minussa ja Cathissa on. Toisaalta ihmettelen, kuinka hän tietyissä tilanteissa oli sitten taas niin rohkea ja itsenäinen. Tämä on kuitenkin todella realistisen tuntuinen kirja.
Jag kan nästan känna solen alkoi kiinnostavasti, mutta en sitten kuitenkaan lopulta lämmennyt tälle kokonaan. Ehkä tuntui vähän turhauttavalta lukea yhdeksäsluokkalaisisten draamailusta, varsinkin tytöstä, joka soluttautui joukkoon, ei harrastanut mitään ja kuunteli musiikkia vain noin kuunnellakseen jotain, eikä tiennyt mitä kirjoittaa aineeseen musiikin merkityksestä. Olisi kiva tietää jonkun yläasteikäisen mietteitä tästä. Tyttörakkaustarina oli joka tapauksessa piristävä, ja on hienoa, kuinka romaanin kirjoittaja on vain 18-vuotias.
Toista maata, tämä on kirja, joka kääntää stereotypiat päälaelleen. Pääosassa on iranilaistaustainen perhe, jonka isä puhuu ruotsia virheettömästi ja vaatii yliopistolla monikulttuurisuuden hehkuttamisen sijasta sulautumista ruotsalaisuuteen, äiti ikävöi takaisin Iraniin ja teini-ikäiset lapset ovat kiinnostuneempia hiphopista kuin sukujuuristaan, kunnes Parisa päättää lähteä kuvaamaan kouluprojektiinsa Iranin ankaran konservatiiviseksi kuvittelemaansa arkea. Samalla sivutaan kuitenkin heidän lähipiiriään alkaen iranilaistaustaisista mummoista päätyen kantaruotsalaiseen maahanmuuttajien järjestön edustajaan, joka ei osaa puhua aiheestaan ilman muistiinpanoja ja joka kannattaa maahanmuuttajien nimittämistä 'mutiaisiksi' (on kai hyvä merkki, etten ole ikinä kuullutkaan tätä haukkumasanaa? Vai?). Tämä kirja herätti ajatuksia ja sai välillä nauramaan, välillä kauhistumaan joissakin juonenkäänteissä. Tätä olisikin pitänyt lukea vaikka johonkin kulttuuriantropologiseen kurssiin muistiinpanoja tehden ja reflektoiden, nyt mieleen jäi vain itsessäni havaitsemani ärsyyntyminen vaaleaihoisena kantasuomalaisena. En ole ihan varma mistä se johtui, ehkä siitä kuinka tämä aihe yleensäkin kritisoi (osittain aiheestakin) kantaeurooppalaisia ja saa syyllisen olon, jos on eri mieltä. Joka tapauksessa kirja ei antanut valmiita vastauksia, vaan kerronta oli ehkä humoristisellakin tavalla kärkästä. Olisi kiva kuulla tästä eritaustaisten mielipiteitä ja näkemyksiä!
"Ja nyt Negar ei päässyt Chamonix'hin tai Aspeniin. Hän kuluui oikeaan yhteiskuntaluokkaan mutta väärään kansallisuuteen. Hän saattoi kuitenkin lähteä Diziniin. Siellä tuntui melkein kuin olisi ollut ulkomailla. Seinille ei maalattu marttyyrinkuvia. Kaduilla ei liikkunut partioita. Eivätkä mitkään pukeutumissäännöt olleet voimassa. Tytöt ja pojat toivat mukanaan pelkät lasketteluvaatteet, vetivät pipot päähänsä ja nousivat hissillä kohti valkeita korkeuksia.
Tapansa mukaan Mahsa teki mitä voi. Hän toivoi, että tyttärellä olisi mahdollisimman hauskaa ja auttoi antamalla tälle kaikkea, mikä saattoi ehkä edistää asiaa: Oman auton. Kuukausirahan joka muistutti pikemminkin palkkaa. Ja äidin jolla oli aina anteeksi kielensä päällä. Joka ei jankuttanut tulevaisuudensuunnitelmista.
Kauan sitten Mahsa oli pitänyt omaa ja Negarin tulevaisuutta kämmenellään, ja kuten kaikki hänen ympärillään väkijoukossa hän oli nostanut kätensä nyrkissä pystyyn ja ajanut shaahin tiehensä.
Sitten aika oli jatkanut kulkuaan, taistelu oli ajautunut harhateille ja arki oli astunut elämään. Mahsalle jäi vain kadotettu nuoruudenunelma. Kysymys, joka kuului: mitä oikeastaan tapahtui? Ja kauhea tietoisuus siitä, ettei hänellä ollut mitään, mitä jättää perinnöksi Negarille. Ei unelmaa, ei toivoa, ei tulevaisuutta. Vain anteeksipyyntö kaikkien menetysten korvaukseksi." -s. 460-461
Ein Königreich für Eljuscha (englanniksi Homeward from the Steppes of the Sun) kertoo Ukrainan juutalaisten paosta ensin Kazakhstanin jääkylmille aroille, sitten Saksaan ja lopuksi Israelin kibbutziin. Olenkin lukenut juutalaisten paosta milloin Ruotsiin, Iso-Britanniaan, USA:an kuin Shanghaihinkin, mutta tämä oli jotain aivan uutta, kibbutzit esimerkiksi jäivät minun historiantunnillani käsittelemättä. Pienen pojan Eljuschan matkaan kuului niin nälkää, käenpoikasten metsästystä ruoaksi, äidin taro-kortit, lastenkoti, sieppaus kazakhstanilaisen pariskunnan lapseksi, junamatkustusta ja salakuljetus Israeliin. Vähän harmitti kuinka hänen sisarensa jäivät tarinassa selvästi syrjemmälle, mutta tämä olikin Eljuschan tarina. Olisin myös mielelläni lukenut lisää kazakhstanilaisesta elämäntavoista, nyt siihen tuntui kuuluvan vain kamelit ja lastenryöstäminen. Oli kiinnostavaa, kuinka Eljuscha osasi niin pienenä useita kieliä: puolaa, venäjää, ukrainaa ja lopulta kazakkia ja hepreaakin. Muistan myös hänen orvon ystävänsä, joka kertoi viettäneensä koko sodan ajan salamatkustelemalla junalla Kazakhstanista länsirintamalle ja takaisin. Vaikka teos on selvästi suunnattu nuoremmille, on siinä mukana myös joitain lapsille rankkoja kohtia. Luin juuri Wikipediasta, että Uri Orlev selvisi itse lapsena keskitysleiriltä. Miten hän pystyi kirjoittamaan kaiken kokemansa jälkeen?
Coming of Age in Samoa ja Die Wörter, der Zauber, der Tod (ranskaksi Les Mots, la Mort, les Sorts/ englanniksi Deadly Words) luin kulttuurien tutkimuksen opintoja varten. Positiivinen yllätys oli, etteivät nämä olleet lainkaan yhtä kuivia kuin aiemmin lukemamme tieteelliset tutkimukset. Molemmat etenivät melkein tarinana, jälkimmäisessä oli otettu haastateltujen näkökulma huomioon siteeramalla heitä dialogien muodossa ja ensimmäinen taas muistutti paikoin melkein runollista kertomusta (en tosin ole varma, onko se välttämättä antropologisessakaan tutkimuksessa hyvä juttu, vaikka kirjoitustapa voikin kai olla myös rennompi? Ainakin sellaisia on huimasti helpompi ja kivempi lukea!). Minua etenkin kiinnosti Coming of Agen aihe (teini-ikä ja elämä 20-luvun samoalaisella saarella), ja soveltavat loppupäätelmät valinnanvaihtoehtojen ja moraalin stressaavuudesta vaikuttivat erittäin ajankohtaisilta; harmi vain että tutkimustuloksia on myös myöhemmin arvosteltu ja ainakin osittain kumottu. Näin ollen en sitten tiedä mitä ajatella Margaret Meadista, vaikka kovasti haluaisin ihailla häntä ja uskoa hänen tutkimustaan. Favret-Saadan tutkimus noituususkosta 70-luvun ranskalaisella maaseudulla oli myöskin kiinnostavaa ja hämmentävääkin luettavaa, varsinkin kun aiheesta ei löydy ollenkaan tietoa internetistä. Miksi noituususko on säilynyt alueella niin pitkään - entä onko se jäljellä vielä tänä päivänäkin? Tämän kirjan kanssa sattui muuten hassu tapaus, kun keskustelimme siitä opiskelukavereideni kanssa kahvilassa - he kertoivat jälkeenpäin lähettyvillä istujien katsoneen meitä todella kummallisesti. :D
"There is as much difference between one Samoan child and another in the matter of shyness and self-consciousness as is apparent among our children, but where our shyest children avoid the limelight altogether, the Samoan child looks pained and anxious but dances just the same. [...] Fifteen- and sixteen-year-old boys dance with a charm and a complete lack of self-consciousness which is a joy to watch." -s. 118-119
***
Elokuvia en ole yhdeksänkään kuukauden aikana hirveästi katsellut, jollei lasketa Suomessa ollessani perheen kanssa katsottuja viikonloppuisia elokuvia, joista en kylläkään muista lähes mitään. Kaksi elokuvaa olivat kuitenkin vaikuttavia omalla tavallaan. Ensinnäkin katsoin ystäväni kanssa Netflixistä nuortenelokuvan Let It Snow, jossa useampi rakkaustarina kietoutuu yhteiseen tarinaan. Tämä oli kiva höttöinen elokuva, mutta siitä ei erityisesti jäänyt mieleen muuta kuin kahden tytön rakkaustarina, joka oli kyllä mielestäni vähän kökköisesti ja stereotyyppisesti tehty. Parhaiten minulla jäi mieleen kohtaus, jossa tyttö ja poika laulavat kirkossa The Waterboys-bändin The Whole of the Moon, se oli pysäyttävä ja maaginen kohtaus.
Vuoden ajalta parhain mieleen jäänyt elokuva oli Netflixistä löytynyt 90-luvun yliopistoelämästä kertova kiinalainen So Young (致我们终将逝去的青春). Tästä oli ehkä eniten näkemäni "länsimaalaistyylinen" kiinalainen nuoruuselokuva, johon kuitenkin sekoittuu mielenkiintoisia, hiukan epämääräiseksi jääviä fantasiaelementtejä. Pidän elokuvan juonesta, yliopistoelämän kuvauksesta, rakkaustarinasta, nuorten unelmista ja muista piilevistä teemoista.
Sarjoista olen seurannut How I met Your Motheria ja Brooklyn 99:ia ja nyt olen kummassakin (Netflixissä julkaistuissa) viimeisissä kausissa. HIMYM:in Robinin epävarmuus ja Ted ja hänen romanttisuutensa ovat aina niin samastuttavaa katsottavaa - lisäksi pidän sivuhenkilöistä Norasta ja Quinnista, jotka ovat niin ihania itsenäisiä naisia. Jopa Barney on sarjan loppupuolella kunnon herrasmies. Brooklyn 99 taas ei tunnu ihan yhtä syvälliseltä, mutta rakastan Rosaa, joka on jotenkin niin ihanan epäsosiaalinen ja tasapainottelee tunteidensa ilmaisun kanssa. Tykkään myös sarjan pienistä kannanotoista rasismiin ja homofobiaan.
Kiinaa oppiakseni aloin katsoa Netflix-sarjaa Well-Intended Love, joka kertoo sivuroolinäyttelijän ja rikkaan toimitusjohtajan rakkaustarinan. (Minulle on muuten hirveän vaikeaa oppia kiinaa kuulemalla! Nyt vasta olen alkanut ymmärtämään joitakin lauseita ja sanoja!) Näin (vain) paria sarjaa katsottuani en ole oikein kiintynyt kiinalaisten elokuvien tyyliin - ne ovat täynnä hidastuksia ja epärealistisia juonenkäänteitä - tai ehkä ne vain ovat vähän erilaisia euroamerikkalaisiin elokuviin verraten. Yritän olla yleistämättä, muttta ihmettelen, kuinka kahdessa ainoassa katsomassani sarjassa on esiintynyt köyhempi nainen, joka haluaa nousta huipulle omalla työllään, ja rikas mies, joka juoksee naisen perässä ja kiusaa tätä, kunnes he lopulta rakastuvat ja mies parantaa tapansa. Joka tapauksessa tykkään Well-Intended Loven vahvasta päähenkilöstä, joka ei tahdo pyrkiä huipulle miehensä avulla - ja viittauksista homoseksuaalisuuteen! Tein jopa analyysin opiskelutyöhöni sarjan asenteista homoseksuaalisuuteen. Vaikka aihe yleensä ignoorataan ja kielletään kiinalaisessa mediassa, oli ainakin minulle kuitenkin yllätys, että siihen nyt edes viitataan ja vieläpä kivan neutraalisti. Lisäksi tykkään myös kahden sivuhenkilöstä ja heidän söpöstä rakkaustarinastaan. :3
Yhden sarjan katsoin loppuunkin asti! Jouluksi kotiin on norjalainen sarja, jossa päähenkilö etsii "sitä oikeaa" väitettyään sukulaisilleen että voi tuoda poikaystävänsä kylään jouluna. Vaikka tämä on tosi kevyttä katsottavaa, oli päähenkilön suhteita kiva seurata ja mahtuipa mukaan naisenkin suuteleminen.(Anteeksi, tajusin juuri, kuinka olen jokaisessa tämän postauksen kirjassa tai elokuvassa hehkuttanut niiden LGBT+ -suhteita. Mutta kun niitä löytyy kaikkialta!) Lisäksi pienenä sivujuonteena oli hoitajan työ ja vanhuksienkin kohtelu. Norjaa oli ihana kuunnella, tajusin ymmärtäväni sitä suht koht hyvin. Poikaystävä/tyttöystävä on muuten norjaksi kjæreste, vähän kuin ruotsin käraste eli rakkain, kuinka ihana sana. Mutta loppu! Ei! Ei voi lopettaa noin!