Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Kiinnostus heräsi: Edith Södergran on lempirunoilijani (<- postaukseni hänen kootuista runoistaan)

Onnenkissa
Aino Vähäpesola

2019

191 sivua

*Kosmos

"Kun olin tanssinut kymmenen tuntia, uskoin bileisiin. Elämäni oli kuuma harha, ja niin sen kuuluisikin olla. Mutta kumpi oli harha, yöelämä vai päiväelämä? Onko sellaisilla kysymyksillä väliä, jos onnistui hetkisen olemaan pitelemättömän onnellinen? Ei kai. Silloin hetkeksi aukeaa tie maahan jota ei ole." -s.125

Onnenkissan nimetön päähenkilö on nimettömässä pääkaupungissa asuva 24-vuotias kirjallisuudenopiskelija, joka työstää feminististä gradua Edith Södergranista. Yhtä feministisen suorasta ja kriittisestä näkökulmasta hän tarkastelee elämäänsä ja yhteiskuntaa, yliopiston rakenteita ja tieteen tekemistä, arkeaan, sukupuolta, ulkonäköpaineita ja parisuhteitaan.

En voi sanoa lukevani paljon runoutta, mutta Edith Södergran on tähän mennessä ainoa runoilija, joka on useammalla runollaan tehnyt minuun vaikutuksen. En aina ymmärrä hänenkään tekeleitään, mutta niiden leiskuva kieli ja monitulkintaiset, hiukan hämärän peittoon jäävät sanat saivat sydämeni värisemään. Luulin tämän kirjan alun perin olevan romaani, mutta se paljastuikin sekoitukseksi romaania, autofiktiota ja esseetä. Tämä yhdistelmä oli virkistävää vaihtelua. Teoksen kieli oli hyvin runollista ja humorististakin, mutta heti perään akateemista argumentointia, se vaati keskittymään ja ajattelemaan. Lauseet pyrähtelivät pohtimaan aikaa ja kuolemaa, vain lennähtääkseen tieteen tekemiseen tai seksuaalisuuteen. Luin kirjan vuosi sitten, ja muistan sen samalla vastanneeni oman pääkoppani ajatuksiin mutta myös sekoittaneen niitä ennestään.

Kirjassa oli siis vastatusten kaksikymmentäluvun modernistisia runoja kirjoittanut Edith Södergran ja nykyajan feministinen kirjallisuusopiskelija. Joka luvun alussa siteerataan yhtä Södergranin runoa ja myöhemmin samalla runoa analysoiden pohditaan muita aiheita. Samoja teemoja löytyi varsinkin feminiinisyyden ja rajojen rikkomisen puolelta. Södergranin tunnetuimpiin runoihin kuuluu vahvasti naisen emansipaatiota ja sukupuoliroolien rikkomista korostava Vierge Moderne. Hänen runonsa edustavat kompleksisia naisia, miehet ovat sivuhenkilöitä. Kirjan päähenkilö puolestaan on saanut vaikutteita feminismistä ja queer teoriasta, joka korostaa seksuaalisuuden muovautumista ja sukupuolen performanssia biologisuuden sijaan. Itseäni ei-feministinen torjuva asenne kirjallisuuden luennolla sai hämmentymään, sillä en ole tähän mennessä kohdannut yhtäkään samantapaista professoria, päinvastoin. Osa huomioista sai ajattelemaan enemmän, kuten naisen paikka heteroseksissä. Heteroseksuaalinen seksi rakentuu helposti miehen aktiivisen nautinnon ympärille. Naiset, vaikkapa varmaan miehetkin, suostuvat välillä haluttomina seksiin. He antavat luvan mutta eivät nauti. Tutkimuksissa laskeskellaan seksikertoja mutta ei niiden laatua. Tai mikä edes lasketaan seksiksi?

"Kun heteroseksin ytimessä on lopulta aina yhdyntä ja yhdynnässä nainen on väkisinkin passiivisempi osapuoli, ei ole aina helppoa tietää, nauttiiko hän seksistä. Aktiivisen osapuolen tuntemukset kyllä huomaa. Passiivisen nautinto voi näyttää aika lailla samalta kuin ei-nautinto, ja hänen tuntemuksensa täytyy selvittää erikseen. Sitä kaikki eivät jaksa vaivautua tekemään. Jos asiasta vaietaan, tähän tyyliin on mahdollista harrastaa hyvin keskinkertaista seksiä todella pitkään. [...]

   Minun näkökulmastani oli siis todella vaikeaa ymmärtää, miten kukaan voi haluta harrastaa seksiä jonkun kanssa, joka ei ilmaise halua vaan antaa luvan. Vastaus piilee varmaan siinä, että poikaystävä oli seksin suhteen itsenäinen toimija. Hänen seksuaalinen omanarvontuntonsa oli sen verran hyvä, että hän pystyi rohkeasti laukeamaan toisen ihmisen ollessa läsnä, vaikka toinen lähinnä katselisi kattoa liikkumattomana. Minun kiihottumiseni oli kuin rusakko, joka kuunteli koko ajan ympäristöä, tässä tapauksessa poikaystävää. Se luikki tiehensä jos ympäristö ei ollut lämmin ja yhtä lailla halukas." -s.66-68

Onneksi nykyään on enemmän tietoisuutta ja huomaavaisuutta. En ollut ihan samaa mieltä siitä, ettei äärifeminismiä olisi olemassa. Feminismissäkin on radikaaleja liikkeitä, jotka eivät anna tilaa kysymyksille ja pohdinnalle tai jotka ylläpitävät miesvihaa. 

Mietteitä tieteen tekemistä oli myös mielenkiintoista lukea. Kirjallisuustieteiden reflektiivinen lähestymistapa on hyvin samanlainen kuin kulttuurientutkimuksessa. Jokaisen tutkimuksen takana löytyy tutkija, jonka etninen/kulttuurinen tausta, sukupuoli, kasvuympäristö, yhteiskuntaluokka ja arvot vaikuttavat hänen tapaansa katsoa tutkittavaa aihetta. Tutkimus ja sen tulokset eivät ole vain neutraaleja ja objektiivisia. Jo aiheen valinta perustuu tutkijan omiin mielenkiintoihin. Miksi siis pitäisi leikkiä ettei tutkimusaiheella ole mitään yhteyttä omaan henkilökohtaiseen elämään?

Samoin itsereflektio oli päähenkilölle tärkeää, siihenhän koko kirja perustuukin. Itsereflektio on minusta yksi tärkeimmistä ominaisuuksista ja taidoista, ehkä jopa tärkein. Miten muuten pystymme näkemään virheemme ja ymmärtämään toisia?

"Poikaystävä sanoi, että pelkäsi pienenevänsä, jos ryhtyisi ajattelemaan heikkouksiaan. Minun silmissäni hän pieneni, koska pelkäsi sellaista." -s.55

Kirja keskittyi pääasiassa näihiin aiheisiin, muut aiheet olivat henkilökohtaisempia. Ne sivusivat ahdistusta elämästä, hetkeen tarttumista, pienen huojentavan ajatuksen löytämistä kaoottisen maailman keskellä.

"Kun hän joskus kuolee, aavistus hänestä jää elämään minussa, ehkä siitä on lohduksi. Sillä sitten kun äitiä ei enää ole, sen lähin korvike olen minä itse. Minä olen se henkilö, jota lähemmäs äitiä ei voi päästä." -s.103

Entä onko kirjailijan elämällä lopultakaan mitään tekemistä teoksiensa kanssa? Onko Aino Vähäpesola yhtä kuin tämän kirjailijan päähenkilö? Onko Edith Södergran yhtä runojensa kanssa? Kirja leikkii juuri tällä ikuisuuskysymyksellä vastausta antamatta. Ehkä vastaus ei ole joko tai vaan sekä että.

"Maneki nekon ilme on täydellisen tyytyväinen ja mairea, vilkutus on tasainen ja joka kerta tismalleen saman mittainen. Päässäni alkaa kihelmöidä, kun katselen sitä. Mitä muuta kuin hyvää voisi tuoda se, että niin vähäpätöiset asiat - esineet, joilla on hymyilevä naama ja yksinketainen liikemekanismi - saavat aikaan pienen mutta totaalisen onnentunteen, joka toimii pakopaikkana ja tekee minusta suorastaan omavaraisen. Kaikki voivat vaikka kuolla, talo voi palaa. Siltikin on aina olemassa mahdollisuus, että aivoissa alkaa kihelmöidä ja olo muuttuu hetkeksi hyväksi, jopa sattumalta tai kutsumatta. Näin voi käydä silloinkin, jos joskus kuulen nousevan veden kohinan, joka upottaa tämän rannikkokaupungin kotitalot ja yliopistot, lopulta jääkarhutkin. Vasta kun aivoni lopettavat toimintansa, loppuu pieni ja nopea, kultaisen tulen tikkaus silmieni takana pienessä luolassa, jossa se kimpoilee pitkin poikin kehoa kuin flipperipallo. Onnenkissa, onnenkissa, se minä olen itse." -s.74-75

Kirja meni vuoden 2022 HelMet-lukuhaasteen kohtaan 1. Kirjassa sekoitetaan faktaa ja fiktiota.

Julie Ann Peters: Far from Xanadu

Kiinnostus heräsi: Instagram?, saatu joululahjaksi

Far from Xanadu

Julie Ann Peters

2005

282 sivua

Little, Brown and Company

16-vuotias Mary-Elizabeth, jota kutsutaan Mikeksi, on asunut koko elämänsä pikkukaupungissa Kansasissa keskellä vehnäpeltoja. Päivisin hän ajaa rekalla kouluun, nostaa painoja ja loistaa softballin pelaajana; iltaisin hän korjaa naapurien viemäriputkia ja hengailee ystävänsä Jamien kanssa vesitornilla. Vesitornin, jossa hänen isänsä kaksi vuotta aiemmin hyppäsi kuolemaan ja jätti Miken ypöyksin. Jonka jälkeen Miken äiti ei ole puhunut hänelle sanaakaan ja isoveli puhuu mieluummin nyrkeillä. Sitten luokkaan saapuu kaunis, erilainen, kapinoiva Xanadu... johon Mike rakastuu ensisilmäyksellä. Ainoa vain että Xanadu kiinnittää heti huomionsa naapurin poikaan. Mutta ehkä on vain ajan kysymys koska Xanadu tajuaa rakastavansa Mikea?

Tartuin kirjaan toivoen löytäväni syvällistä pohdintaa ja kuvauksia Kansasin preerioista tai edes Miken katselemista auringonlaskuista vesitornilla. Näitä ei valitettavasti löytynyt, ja kuvailu oli ylipäätänsäkin minimissä: Miken ulkonäkö ei tullut selville eikä Xanadustakaan muuta kuin punaiset hiukset. (Pohdin pitkään oliko kannen kuvassa Mike vai Xanadu, luultavasti se on tarkoituksella jätetty avoimeksi?) Toisaalta oli myös mielenkiintoista kuinka henkilöt jäivät vain häivähdyksiksi mieleen eikä katse heihin koskaan kunnolla tarkentunut. 

Myös Miken palava rakastuminen ensisilmäyksellä tuli hiukan puun takaa, olisin luullut sen kehittyvän pikkuhiljaa, enkä ymmärtänyt mitä hän näki sääntöjä rikkovassa, pinnallisessa Xanadussa. Mike odotti joka hetki kuumeisesti Xanadun tajuavan piilevät tunteensa tätä kohtaan, vaikka tämä olikin yhdessä toisen pojan kanssa. Kuitenkin uskon usean nuoren pystyvän ymmärtämään ja samastumaan tähän epätoivoiseen ihastukseen hyvin, eikä vähiten sateenkaarinuorten, jotka toivovat pakahtuen heteroihastustensa silmien aukeavan. Mike myös kaipasi ilmiselvästi rakkautta tuntiessaan koko perheensä hyljänneen hänet. Olin todella tyytyväinen, että painopiste oli Miken kasvukertomuksessa eikä rakkaustarinassa.

Yleensä tykkään lukea itseeni verrattuna samanlaisista nuorista, joilla on samanlaisia mielenkiinnonkohteita ja pohtivia ajatuksia. Mike ja tämän asuinympäristö eivät puolestaan voisi enempää poiketa minusta, mutta tämä oli varsin virkistävää. Mike on hyvin poikamainen ja käytännöllinen osatessaan korjata putkia ja hoitaessaan kuljetustöitä, ja hänelle fyysinen kunto sekä liikunta ovat tärkeitä. Mike on suhteellisen tyypillinen butch-lesbo, joka tuntuu alussa olevan enemmän sinut itsensä kanssa kuin lopulta on. Hän ei kuitenkaan onnen kaupalla joutunut juuri kokemaan syrjintää pikkukaupungissa, vaan kaikki kannustivat häntä softball-uralla. Mike ei kuitenkaan halua ottaa "almuja" vastaan vaan tyytyy sinnittelemään yksin ja ajattelemaan mahdollisimman vähän. Hän toteaakin ettei hänen perheessään ole tapana puhua asioista ja että masennus on lopulta heidän kirouksensa.

Miken välit perheeseensä ovatkin suuressa roolissa tarinaa. Hän joutuu kokemaan kovia äitinsä ignooratessa hänet ja isoveljen haaskattua sekä perheen rahat että Miken mahdollisuudet tulevaisuuteen. Välillä luin silmät ymmyrkäisenä kuvauksia sisarusten kovakouraisista tappeluista ja kuinka Mike ei kuitenkaan ollut niin katkera kuin olisin odottanut hänen olevan, vaan sisimmissään huolissaan äidistään. Hänellä on viha-rakkaussuhde isäänsä: isä on ollut hänelle esikuva ja kannustanut häntä enemmän kuin kukaan muu, mutta samalla Mike tuntee tämän jättäneen hänet. Kirjan aikana hän saa kuitenkin selville, ettei yksikään perheenjäsen ole vastannut täysin hänen kuvaansa. Kuitenkin ajattelen että Mike olisi saanut vaatia vanhemmiltaan enemmän, olihan hän vasta lapsi. Näiden käytös tätä kohtaan ei ollut missään kohtaa hyväksyttävää, eikä Mike voinut olla yksin kaikesta vastuussa. Nyt tarina antoi olettaa, että olisi Miken tehtävä ymmärtää paremmin häntä kaltoin kohtelevia sukulaisia ja Xanadua. Toisaalta kirjan henkilöiden asuinympäristö ja ajatusmaailma eivät olleet aivan suorassa linjassa monen muun nuortenkirjan kanssa, ja ehkä ihan hyväkin niin. Miken ajatusmaailma ja kokemukset eivät ole kaikkein reiluimpia, mutta kaikesta huolimatta vääryys ei muutu katkeruudeksi, katkeruus ei muutu kostoksi.

"Nothing was impossible.

   Did I say that? No. Those weren't my words. Not my philosophy of life. That was Dad. 

   He was wrong. A shadow of doubt clouded everything he'd ever said to me now. He was wrong about life. About living. What did he know about living?

   My life's legacy? Right, Dad. You didn't leave me a legacy. I was your legacy. You left me." -s.109-110

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 44. Kirjan nimessä on kaupunki, Kirjahyllyn aarteisiin ja henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni Kansasin osavaltiolla.

Nina LaCour: Everything leads to you (Pride 2022)

Kiinnostus heräsi: Nina LaCourin toinen romaani Välimatkoja (We are okay)

Everything leads to you

Nina LaCour

2014

Penguin Group

307 sivua

Vasta high schoolista valmistuva Emi työskentelee jo Hollywoodin filmiteollisuudessa - harjoittelijana lavastuksesssa. Hänen tulevaisuudenmahdollisuutensa näyttävät hyviltä kunhan hän vain jaksaisi olla kuuliainen lavastajapomolleen, jolla on viimeinen sana. Emi on myös hiljattain eronnut jälleen tyttöystävänsä Morganin kanssa, jonka kanssa hän oli jo viisi kertaa palannut yhteen. Yllättäen hän löytää legendaarisen villin lännen näyttelijän jäämistöistä kirjeen, joka on kirjoitettu tämän avioliiton ulkopuoleiselle tyttärelle. Emi tempautuu parhaan ystävänsä Charlotten kanssa huimaan mysteeriin, jonka seurauksena hän tutustuu Avaan. Ava on valovoimainen ja melkein kuin toisesta maailmasta kuin Emi - onko kaikki johtanut heidän tapaamiseen?

Everything leads to you -romaanissa lavastus ja filmiteollisuus ovat koko ajan tarinan keskiössä. Minulle aukeni ihan uusi puoli elokuvien tekemisessä: lavastaja (production designer) suunnittelee ja hankkii lavastusta elokuvien kohtauksiin, esimerkiksi huonekaluja ja koristeita. Emi on päätynyt harjoittelijaksi veljensä kautta, joka puolestaan etsii sopivia tapahtumapaikkoja elokuviin, ja vaikuttaa olevan ilmiömäisen taitava. En kyllä tiedä miten Emi ehti samalla lukea ylioppilaskokeisiinsa ja kuinka todennäköisesti näin nuori ja kokematon pääsisi tällaiseen työhön. Toisaalta Emin pomon sana määrää viime kädessä, mikä aiheuttaa konflikteja, mutta tästäkin opitaan. Muutenkin kuvailtiin hiukan elokuvientekoprosessia. Emin mukaan myös filmiteollisuudessa työskentely hälventää elokuvien epärealistista taikaa.

"This is what I love about production designing. The writers imagine the story, tell us where people are and what they do and say. The actors embody the characters, give them faces and voices. The directors and producers transform an idea into something real. But the art department, we do the rest. When you see their rooms and you discover that they love a certain band, or that they collect seashells or hang their clothes with equal space between each perfectly ironed shirt or have stacks of papers on their desks or a week's worth of dirty dishes in the sink and bras strewn over brass doorknobs - all of that is us." -s.103

Itse tarina oli sujuvaa luettavaa ja mysteeri todella kutkuttava. Tietysti mukana oli myös rakkaustarina, mutta sitä ennen hiukan toksinen ihmissuhde Emin ja Morganin välillä, joka selvisi mukavasti. LGBT+ -teema oli muuten kivan vaivihkaa mukana tarinassa: Emi ei paljon pohtinut identiteettiään, mutta Ava oli kokenut syrjintää, mikä tuli Emille (kuten minullekin) yllätyksenä. Lisäksi kirjassa sivuttiin myös etuoikeutettua asemaa, onhan Emi saanut työnsä taitojensa lisäksi melkein tarjottimella.

Kuitenkaan kirja ei minusta yltänyt salaperäisyyttä ja runollisuutta huokuneen Välimatkoja -romaanin tasolle. Emin elämästä ja harrastuksista ei kerrottu paljon ja hän jäi aika yksiulotteiseksi hahmoksi, joka vain toimi lavastajana. Lisäksi tarina oli, kuten nimikin sanoo, hiukan liian kohtalonomainen, vaikka painottikin, etteivät elokuvat näytä realistista puolta elämässä. Kannessa oli myös pieni kuvitusvirhe, sillä Emillä oli tummahko iho ja Avalla punaiset hiukset.

"We love films because they make us feel something. They speak to our desires, which are never small. They allow us to escape and to dream and to gaze into eyes that are impossibly beautiful and huge. they fill us with longing.

   But also.

   They tell us to remember; they remind us of life. Remember, they say, how much it hurts to have your heart broken. Remember about death and suffering and the complexities of living. Remember what it is to love someone. Remember how it is to be loved. Remember what you feel in this moment. Remember this. Remember this." -s. 305

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 16. "Kirjan luvuilla on nimet", Pride22-lukuhaasteeseen sekä henkilökohtaisiin Kaupunki- ja Amerikkaa tutkimassa -haasteisiin Los Angelesilla ja Kalifornialla.

Katie Heaney: Would you rather? (Pride 2022)

Kiinnostus heräsi: Instagram (?), joululahjaksi pyydetty

Would you rather? A memoir of growing up and coming out

Katie Heaney

2018

235 sivua

Random House

"If you, too, are a person who has ever found herself Googling something like "is it normal if you've never had a relationship" or "can someone realize they're queer when they're kind of old" or "oldest living virgin", if you have ever wondered if it's normal not to feel normal - this one's for you.

xo, Katie"

Miltä tuntuu elää 25 vuotta sinkkuna ja tajuta sitten pitävänsäkin naisista? Vuonna 2014 Katie Heaney oli julkaissut muistelmansa "Never have I ever", jossa hän pohti ongelmaansa löytää parisuhdetta ja ylipäätänsä romanttisen rakkauden asemaa yhteiskunnassa. Neljä vuotta myöhemmin ilmestyi "Would you rather?", joka tarjoaa yhden syyn Katien "ikisinkkuudelle" - hän oli etsinyt väärästä paikasta. 

Oikeastaan tarina ei ole ihan näin simppeli. Katie oli kyllä ihastunut aiemmin poikiin, mutta ei tuntenut heitä suudellessa mitään erityistä ja lisäksi jokainen ehti häippästä ennen potentiaalisen suhteen alkua. Ensimmäisen kerran tyttöihin ihastuminen kävi hänen mielessään vaihdossa L-koodin äärellä, seuraavan kerran yliopistossa hänen tuntiessaan jotain tyttöjä kohtaan. Kuitenkin asia katosi vuosiksi, kunnes hän lopulta alkoi uudelleen ajatella asiaa. Kaikki loksahtaa nopeasti paikalleen, ja yhtäkkiä Katie kääntää katseensa miehistä naisiin. 

"All this time, almost all the way to thirty, I thought dating dread was normal. Everybody I know (and everyone I don't) complains about dating. It's supposed to suck. It's supposed to be agony. You're supposed to feel miserable on most of the first dates you go on, because most people are boring or bad for you. I asked my therapist: Doesn't everyone feel that way? "Not really," she said. Nervousness was normal; thread, though: that was different. Dread is for dentist appointments. Spring cleaning. Family reunions, if you can't or don't drink. Things you do not want to do but must do anyway." -s.65

Katien elämänkaari on mielenkiintoisesti ja sujuvasti kuvattu: kirjassa kuvataan Katien opiskeluvuosia, ensimmäisen kirjan kirjoittamisprosessia, lentopelon voittamista, feminismiajattelun kehittymistä sekä New Yorkiin muuttoa. Esimerkiksi Minnesotan ja New Yorkin eroja sivutaan: "[...] I found their smugness incredibly obnoxious. Obnoxious, despite the fact that the only real difference between New York City pride and Minnesota pride is that the former has three million more people and all of the pop culture backing it." (s.34)

Juuri New Yorkissa Katie alkaakin kiinnostua pääasiassa tytöistä ja päättää kokeilla deittisovellusta. Ja jo ensimmäisen naisen kohdalla tärppää...

"Never before in my life had I made anything resembling "the first move". I was always too nervous, I thought, and too afraid of being rejected. But that night, I realized that wasn't quite it. I was nervous to text Lydia, and also afraid of being rejected, but my desire to talk to her again, as soon as possible, outweighed those fears. So while I stood in my kitchen shoving graham crackers into my face, because we hadn't eaten dinner and I was starving and a little dizzy, I talked to Chiara about what I should say. She suggested I say what she'd texted to Mark (the man she'd eventually marry) after their first date: "Mark! I think you're great. Thanks for the fun night." It's simple and direct, she explained. It says you're interested in them without having to explicitly say you want to see them again. I knew she was right, so I texted Lydia, slowly and carefully: "Lydia! I think you're great. Thanks for the fun night." Then I waited a truly agonizing six minutes, during which time Chiara repeatedly talked me off the ledge. And then Lydia wrote back and asked if I'd want to hang out again. I was so happy all I sent in return was "DUH."" -s.80

Oli mukavaa lukea itsensäetsimistarinaa, joka ei etene samalla tavalla kuin lähes jokainen kaapistaulostulokertomus. Samastuin itse Katieen monin tavoin: itse olen vieläkin enemmän turhaan yrittänyt muistella lapsuuden tyttöihastuksia, sillä suuntautumiseni on kehittynyt vähitellen. Olen myöskin ollut onnekas siinä että lähiympäristöni on niin avoin ja kannustava. Katienkin lähipiirille on ihan sama pitääkö hän tytöistä vai pojista, oikeastaan vain hänen ensimmäinen terapeuttinsa oli hylännyt ensi alkuun koko ajatuksen (syy miksi hänestä tulikin ex-terapeutti). Sekä Katielle ja minulle suora syrjintä ei ole (vielä) ollut arjessa läsnä vaan siihen täytyy erikseen valmistautua. Hänelläkään ei ole ollut queer gangia, jollaista tosin en itse kaipaa samalla lailla.

"It used to be so easy to feel right, which has to be one of the main perks of being twenty-two. It was at that age that I got an equal sign - for feminism, specifically - tattooed on the inside of my right wrist. Not since then have I been remotely as sure that my side of the argument is the right one. Not since then have I believed that most people agree on essential human rights  and values, and all they need to see that is a good, clear presentation of the facts." -s.170

Katie pohtii paljon myös sitä mitä lukijat ajattelevat hänestä luettuaan ensimmäisen kirjan jälkeen seuraavan. Kulmakarvojaan kohotellen "olisi se pitänyt arvata" tai pettyen, etteivät voikaan samastua häneen. Lopulta hän lohduttautuu sillä että ihminen kehittyy aina eteenpäin, eikä hän ole kenellekään mitään velkaa. 

"People want a clear narrative arc. Especially me. We want gay adults to have gay childhoods - the elementary school crushes, the closeted adolescence, the the gradual coming to terms. We want a line, no breaks, no swerving, from point A to point B. But I broke and I swerved plenty. I feel behind, but I truly didn't know how to get here any quicker. I didn't even know where I was trying to go. In every moment leading up to this one, at ages of nine and fourteen and nineteen and twenty-six, I have been as close to myself as I knew how to be. I may know myself better now than I ever have before, but ask me again in a year or two." -s.136

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 42. "Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä" (lähes koko ajan), Pride 2022 -lukuhaasteeseen henkilökohtaisessa Amerikkaa tutkimassa -haasteessani Minnesotan sekä New Yorkin osavaltioihin ja Kirjahyllyn aarteita -haasteeseen, vaikka sainkin sen vasta jouluna lahjaksi.

Malinda Lo: Last night at the Telegraph Club (Pride 2022)

Kiinnostus heräsi: Malinda Lon novelli samasta päähenkilöstä kokoelmassa All out! The no-longer secret stories of queer teens throughout the ages

Last night at the Telegraph Club

Malinda Lo

2021

409 sivua

Hodder & Stoughton

Lily Hu asuu San Fransiscon suuressa Chinatownissa 50-luvulla kiinalaisen ja amerikkalaisen kulttuurin välissä. Tutustuessaan paremmin luokkalaiseensa Kathiin Lilylle avautuu toinen maailma heidän käydessään eräänä yönä salaa lesbobaarissa Chinatownin liepeillä. Siellä Lily ei voi saada silmiään irti mieheksi pukeutuneesta laulajasta Tommy Andrewsista. Pian Lily elää melkein kaksoiselämää kuuliaisena tyttönä kiinalaisyhteisössä ja samaan aikaan alkaa kyseenalaistamaan seksuaali-identiteettiään. Kathin ja Lilyn lähentyessä hänen välinsä parhaaseen ystäväänsä Shirleyyn uhkaavat puolestaan viilentyä. Ja entä jos kaikki tuleekin ilmi?

Kuten Robin Talleyn Pulp, myös Last night at the Telegraph Club saa inspiraatiota niin 50-luvun vaarallisista ajoista kuten lesbian pulp fiction -kioskikirjallisuudesta. Myös Lily löytää kioskista kirjan, joka kertoo kahden naisen suhteesta - tietysti päättyen onnettomasti. Vainoista huolimatta lesbobaarit kukoistavat, mutta niissä on aina vaarana joutua ratsian kohteeksi. Butch ja femme olivat tärkeitä identiteettejä 50-luvun maailmassa, joskaan en nähnyt Lilyä täysin perinteisenä femmenäkään, ja tämä binääriys tuntuu aina hiukan jäykältä.

Elämä Chinatownissa amerikankiinalaisena oli hyvin mielenkiintoista luettavaa. Lily tuntui elävän kahden maailman välissä: toisella puolella on Kiinasta muuttaneet vanhemmat, kiinalainen yhteisö ja naapurit. Chinatownissa on joka kulmassa ravintoloita, jotka tarjoavat valkoisille amerikkalaisille eri ruokaa kuin kiinalaisille, oma sairaala ja oma jokavuotinen uudenvuodenkulkuekin. Koulussa on paljon kiinalaistaustaisia ja Lilyn lähimmät ystävät ovat Chinatownista. Kuitenkin hän puhuu englantia äidinkielenään ja viettää sekä joulua että kiinalaista uutta vuotta. Lisäksi Lily on kasvanut Amerikassa eikä tunne kiinalaista kulttuuria ihan täysin omakseen. Chinatown on hänelle samalla turvallinen koti, mutta myös ahdas verkko, jossa jokainen tietää toisensa ja näiden salaisuudet.

"Shirley was right; Lily felt those constraints too. And yet she also felt protective of Chinatown. She didn't want anyone to disparage it - not even Shirley. When they were children, Chinatown had seemed wonderfully free to Lily; a neighborhood full of friends, with shopkeepers who would give her candied fruit and lumps of rock sugar. Of course everyone knew each other; it was like a densely packed little village, and her father was the well-respected village doctor. It was safe. Outside Chinatown was a different story. Everybody knew the boundaries. You stayed between California and Broadway, went no farther west than Stockton, and no farther east than Portsmouth Square. It wasn't until junior high, when she had to walk through North Beach to go to school, that Lily became comfortable with leaving Chinatown. Even then, she heard stories about Italian boys who beat up Chinese kids who made the mistake of wandering off Columbus Avenue." -s. 204-205

Kirja sivuaa myös kiinalaistaustaisiin kohdistuvaa syrjintää: Lilyn isää uhataan maasta poistumisella, kun hän ei suostu epäilemään tuttavaansa kommunismiin liittyvästä toiminnasta, vaikka hän on Amerikan kansalainen ja taistellut sodassa USA:n puolella. Lily kohtaa myös arjessaan syrjintää, jota ei nosteta esille, se vain on. Esimerkiksi moni lesbobaareissa ihmettelee, kuinka Lily puhuu täydellisesti englantia, ja Tommy kutsuu tätä "China dolliksi". Oman lisänsä tuovat aikakauden termit eri "roduista" (Caucasian, Negro, Oriental) sekä tekstin lomaan ripotellut mandariinin ja kantoninkieliset sanat. Samoin kirjassa nostetaan esiin intersektionaalinen näkökulma, kuinka aasialaistaustaisia lesboja ei ole paljon esitelty.

"Lily turned to the mirror. She saw a Chinese girl in a characterless grey suit - blank faced, nothing special, even a little boring. Respectable. The word felt square, immovable, like a sturdy box with all four corners equally weighted. A respectable girl was easily categorized, her motivations clear. She wanted a college degree, and then a husband, and then a nice home and adorable children, in that order. She saw her mother smile tightly, as if conscious of the salesgirl hovering behind them, and then Lily understood why her mother had worn the church suit to Macy's. Even if it was ugly, it declared her investment in respectability. Her mother was a real American wife and mother, not a China doll in a cheongsam, relegated to operating the elevator." -s.30

Etenkin aikakauden konservatiivisuuden ja ulkomaalaisvastaisuuden vuoksi Lilyn yhteisö ei siedä poikkeavuutta. Homoseksuaalisuus tietää naimattomuutta ja lapsettomuutta, vainoa ja pahimmillaan ehkä jopa maasta karkoitusta.

"Everything was moving in circles. She couldn't get out of the kitchen; it was only the person she spoke to who changed. Here was her mother sitting down across from her, reaching for her hands and chafing them as if she were frozen. She felt the rub of her mother's wedding ring against her skin, and her mother's face swam into focus, her brown eyes full of sharp worry of love, and Lily thought, You will never look at me like this again." -s.325

Lily kasvaa kuitenkin tarinan aikana hienon vähitellen rohkeammaksi ja uskaltaa toimia oman päänsä mukaan Shirleytä vastaan, joka on ennen päättänyt kaikesta. Hän tosin hyväksyi identiteettinsä aika nopeasti verrattuna siihen ettei ollut ennen ikinä kuullut mitään positiivista homoseksuaalisuudesta. Hänen ja Kathin rakkaustarinakin eteni kivan hitaasti ja luonnollisesti. Juoni piti koko ajan jännitystä yllä ja tarinan loppu oli myöskin todenmukainen. Välillä kerrottiin myös menneisyydestä Lilyn sukulaisten näkökulmasta.

Last night at the Telegraph Club oli tosiaan kaunis ja realistinen tarina, jollaisia lukisin mielelläni lisää. Se onkin ollut yksi tämän vuoden parhaimmista lukukokemuksista. Plussaa myös kauniin salaperäisestä kannesta, joka muistuttaa kioskikirjallisuudesta.

"Walking home from Union Square later that day, Lily wondered if she'd run into Paula again - or maybe Claire, or even Sal. She realized, with a jolt, that the city must be peppered with women who frequented the Telegraph or similar clubs; women who watched performers like Tommy Andrews, made friends with each other, made girlfriends of each other. At each intersection she cast skittish glances at the women waiting for the light to change, wondering if she was one of them too, or her, or her." -s.275

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 3. "Haluaisin olla mukana kirjan tapahtumissa" ja Amerikkaa tutkimassa -projektiini osavaltiolla Kalifornia. Sekä tietysti Yöpöydän kirjojen Pride-lukuhaasteeseen!

Robin Talley: Our own private universe

Kiinnostus heräsi: saman kirjailijan Pulp, yksi viime vuoden suosikeistani

Our own private universe
Robin Talley

2017

373 sivua

HarperCollins

15-vuotias Aki on saapunut pastori-isänsä, parhaan ystävänsä Lorin ja muiden seurakuntanuorten kanssa Meksikoon kesäksi vapaaehtoistöihin. Lori ja Aki päättävät kesän aikana molemmat kokea kevyen kesäromanssin. Etenkin Aki haluaa testata hypoteesiaan biseksuaalisuudestaan käytännössä, vaikkei olekaan kertonut perheelleen asiasta. Leirillä Aki tutustuu heti ensimmäisenä iltana Christaan, joka kertoo olevansa tauolla suhteestaan poikaystäväänsä kesän ajaksi, ja he alkavat tapailla salassa. Mutta riittääkö Akille pelkkä kesäromanssi? Voiko hän lopun ikäänsä valehdella Christalle ja perheelleen?

Our own private universe käsitteli monia aiheita, eniten juuri biseksuaalisuutta. Akin pohtimista oli mielenkiintoista seurata: hän miettii missä menee bin ja lesbon ero tai minkä ikäisenä kuuluu "tuntea" identiteettinsä (vastaus: kuka on lopultakaan täysin valmis?) Kirja kuvaili muuten seksiä todella rohkeasti, ja positiivista oli myös seksivalistus. Välillä se tosin äityi liiankin läpinäkyvän valistavaksi, mutta ainakin suuseksisuojien ja kertakäyttöhansikkaiden käyttö tuli nyt tutuksi!

Oli myös hienoa miten päähenkilö havahtui Meksikossa muiden auttamiseen ja nuorten vaikuttamiseen ja jopa järjesti väittelytilaisuuden. En itse ensin ajatellut sitä vääränä, että valkoiset kristilliset jäsenet tulivat auttamaan köyhää meksikolaista kristittyä kylää, mutta kriittisesti ajateltuna tästä voi löytää myös epäkohtia. (Esimerkiksi tämä artikkeli selitti minulle, kuinka lyhyet vapaaehtoistyöleirit eivät yleensä auta kohdemaita vaan pikemminkin innokkaita auttajia itseään.) Akin leirilläkin lähinnä maalailtiin kirkon seiniä, mutta Aki kuitenkin huomasi kylän puutteelliseen terveydenhuollon ja alkoi kamppailemaan epäkohtia vastaan. Täytyy sanoa, että elämästä Meksikosta ja kulttuurista olisin lukenut mieluusti enemmänkin. Nyt se rajoittui siihen, kuinka päähenkilö yritti puhua hiukan espanjaa ja voitti nirsoilunsa papuriisiä kohtaan. Kirjaa on kritisoitu myös siksi että Aki on tummaihoinen, toisin kuin kirjailija itse, mutta en itse nähnyt kirjassa suoria ongelmia. Rasismia olisi voinut käsitellä enemmänkin. Ehkä joku BIPOC-lukija osaisi kertoa oman näkökulmansa asiaan.

Yleensä uskontoa käsitellään LGBT+ -kirjoissa negatiivisesti (syystäkin), mutta tässä kirjassa sen läsnäolo oli sangen neutraalia. Toisaalta Akin kirkko oli suhteellisen suvaitsevainen ja esimerkiksi samansukupuolista avioliittoa kohtaan oli mielipiteitä puolin ja toisin. Akin ja Christan omaa uskonnollisuutta ei käsitelty, ja sain kuvan, että he hengailivat seurakuntanuorissa lähinnä uskonnollisten perheidensä vuoksi. Kuitenkaan näidenkään uskonnollisuutta ei käsitelty, eikä kirjassa muutenkaan ollut yhtään puhetta kristinuskon opeista, mikä oli ehkä hiukan epäuskottavaa. Toisaalta kaapista ulostulo oli isona aiheena ja Christalle suuri este juurikin patakonservatiivisten vanhempien tähden. Christan ja Akin perhetilanteet olivat osittain samankaltaiset mutta kuitenkin hyvin erilaiset.

"We were good kids. Preacher's kids.

   Kids like us didn't have secrets. Kids like us knew better.

   Girls like me smiled politely and always did the right thing. Girls like me definitely didn't sneak away at night to do things that would crush their fathers.

   And if they did, girls like me knew how to keep it to themselves." -s.129

Totuuden piilottelu oli kirjassa suuressa osassa, sillä milteinpä jokainen hahmo jätti asioita kertomatta tai valehteli suoraan. Osa näistä oli ymmärrettäviä, mutta en oikein tajunnut, miksei Aki voinut paljastaa Christalle edes lempikappalettaan. Näistä pohdinnoista huolimatta Our own private universe oli kuitenkin hyvin mukavaa luettavaa. Ihan Pulpin tasolle se ei noussut, mutta arvostan sitä silti.

"But maybe no one knew that much. Maybe everyone was making it up as they went along, the same as me." -s. 232

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan, Queer-haasteen kohtaan Identiteetin etsintä, YA-haasteen kohtaan Moninainen YA-kirja, ja henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni Marylandin osavaltiolla (josta Aki on kotoisin).

Kristina Aamand: Wenn Worte meine Waffe wären

Kiinnostus heräsi: löytyi kirjaston katalogista 

Wenn Worte meine Waffe wären
Kristina Aamand

2018 

For enden af din pegefinger (2016)

Ulrike Brauns

271 sivua

Dressler Verlag

Sheherazade on kasvanut Tanskassa uskonnollisessa arabialaisessa muslimiyhteisössä, jossa tytölle tärkeintä on olla erottumatta joukosta ja päästä hyviin naimisiin vanhempien valitseman miehen kanssa. Koulussa Sheherazade joutuu lakkaamatta kuulemaan huomautuksia huivistaan ja stereotypioita muslimeista. Hänen isänsäkin katsoo televisiosta pelkkiä sotauutisia ja joutuu lopulta sairaalaan. Sairaalassa Sheherazade tapaa Thean eikä saa tätä enää mielestään. Uskaltaako Sheherazade kyseenalaistaa yhteisönsä normit ja löytääkö hän tasapainon omassa elämässään?

"Ich begutachte mich. 

   Große braune Augen, lange Wimpern, weiche Lippen und schön geformte Brauen. Ich ziehe die Nadeln aus dem Kopftuch, nehme es ab, löse das Zopfgummi, sodass mir das Haar über die Schultern fällt. Sie ist es, die Thea sieht. Sie, die nackt unter der warmen Decke in der teuren Wohnung in Østerbro lag. Ich betrachte mein Spiegelbild, schaue dem Mädchen in die Augen, das auf Thea steht. Ich fasse die Haare wieder zusammen, mache sie mit dem Gummi auf dem Kopf fest und binde das Kopftuch darüber. Jetzt erkenne ich sie wieder. Sheherazade, die fromme Tochter von Amal und Jamil Jenin."

"Tarkastelen itseäni.

   Suuret ruskeat silmät, pitkät ripset, pehmeät huulet ja kauniisti muotoutuneet kulmakarvat. Vedän neulat huivistani, riisun sen ja otan hiuslenkin pois, niin että hiukseni valahtavat olkapäiden yli. Hän on se, joka näkee Thean. Hän, joka makasi alastomana lämpimän peiton alla kalliissa asunnossa Østerbrossa. Tarkastelen peilikuvaani, katson silmiin sitä tyttöä, joka on ihastunut Theaan. Kerään hiukset taas yhteen, kiinnitän ne hiuslenkillä tiukasti ja sidon huivin niiden päälle. Nyt tunnistan hänet taas. Sheherazade, Amal ja Jamil Jeninin siveellinen tytär." -s.162-163

Wenn Worte meine Waffe wären (tanskaksi For enden af din pegefinger, ruotsiksi Under ditt finger) oli osittain tavanomainen kasvukertomus mutta jotenkin se myös yllätti. Sheherazade on jumissa kotikulttuurinsa moraalikäsitysten ja velvollisuuksien sekä oman identiteettinsä välissä. Lisäksi hän myös joutuu kamppailemaan sekä stereotyyppien että niiden osittaisen toteutumisen kanssa. Tästä olenkin puhunut viime aikoina ystävien kanssa, kuinka stereotypiat ovat kyllä osittain totta, muttei niitä saa yleistää ja kohdella kaikkia niiden perusteella. Ensin pitää tutustua ihmiseen itseensä.

Vaikka own voice -näkökulma ei minusta pitäisi aina olla itsestäänselvyys, oli se kuitenkin sopiva tässä kirjassa, joka käsitteli näin arkaa aihetta. Kirja kritisoi voimakkaasti muslimiyhteisöjä ja niiden vaikenemista. Tietysti voisi myös kysyä miksi kantaeurooppalainen ei saisi kirjoittaa samasta aiheesta, mutta on hyvä että itsekin joku yhteisöön kuuluva ja sen paremmin tunteva nostaa äänensä kuuluviin ja vaatii muutosta. (Tosin jos oikein rautalangasta vääntää voi kysyä kuka sitten lasketaan yhteisöön tai marginaaliin kuuluvaksi, missä kulkee raja?)

Kirja oli myös yllättävän synkkä eikä tätä voi ihan nuorimmille suositella. Varsinkin Sheherazaden ystävän tarina on traaginen ja kertoi paljon yhteisöjä ympäröivästä hiljaisuudesta ja häpeän pelosta. Yhtään normista poikkeamista ei suvaita, sillä se tietäisi häpeää koko perheelle, ei pelkästään yksilölle. Tämä valoittui kirjassa hyvin ja mietin että aika samanlaista Euroopassakin on tainnut ennen olla. (Ja joissain perheissä yhä nykyäänkin!) Kun tämän ymmärtää, on paljon helpompi ymmärtää erilaisuuden pelkoa. Sen muuttaminen on sitten toinen asia.

"Am liebsten würde ich Thea erzählen, dass es in Parkerne von Vorteil ist, Hidschab zu tragen. Wenn ich bedeckt bin, ruft mir kein Mann auf der Straße hinterher. Alle nehmen mich als anständiges Mädchen wahr. Ein anständiges Mädchen fliegt unterm Radar. Je heller du strahlst, desto mehr Augen richten sich auf dich."

"Mieluiten kertoisin Thealle, että Parkernessa on eduksi pukeutua hijabiin. Hunnutettuna kukaan mies ei huuda perääni kadulla. Kaikki pitävät minua säädyllisenä tyttönä. Säädyllinen tyttö ei pistä silmään. Mitä kirkkaammin hehkut, sitä useammat silmät kohdistuvat sinuun." -s.118

Samaten kävi ilmi, etteivät muualta tulleet ihmiset eivät aiemmin välttämättä ole olleet konservatiivisia tai uskonnollisia, mutta takertuvat selviytyäkseen perinteisiin ja yhteisön sääntöihin uudessa vieraassa maassa. Sheherazadelle tuli yllätyksenä, miten hänen äitinsä ei ollut nuorena seurannut pukeutumissääntöjä tai alkoholikieltoa. Tämä kertookin integraation ja uuden kotimaan arvoihin ja ihmisiin tutustumisen merkityksestä. 

Oli tosin ehkä ristiriitaista, miten päähenkilö ensin puolusti stereotypioita vastaan ja sanoi pitävänsä huivia vapaaehtoisesti, mutta lopulta jätti sen kuitenkin pois. Goodreadsissa on myös kysytty miksi juuri kantatanskalainen Thea saa Sheherazaden mielen muuttumaan. Tosin eipä tällä muitakaan esikuvia ollut lähipiirissä. Muutenkin kirjassa olisi ehkä voinut näyttää enemmän erilaisia maahanmuuttajataustaisia. Eräs hahmo oli kyllä suvaitsevainen, mutta se tuli aika puun takaa.

Sheherazade saa voimaa "zineistä", itse kirjoittamistaan ja kuvittamistaan leikekirjoista/lehtisistä, jotka esiintyvät myös Ellen Wittlingerin nuortenkirjassa Hard love. Lopulta sanojen mahti antavat hänelle tien vaikuttaa ja voimaantua.

"Papa nennt mich seinen Pfeil in die Zukunft. Er sagt "Sheherazade, du sollst viele Kinder bekommen. Massen von Kindern. Jedes Mal, wenn ein Kind im Krieg getötet wird, kommt eine neue Seele auf die Welt. Das Leben soll über den Tod siegen. Die Liebe über den Hass. Und du sollst schreiben. Über alles, was du siehst und erlebst. Du sollst die Welt mit deinen Worten verändern.""

"Isä kutsuu minua tulevaisuuden nuolekseen. Hän sanoo "Sheherazade, sinun täytyy hankkia paljon lapsia. Kukkuroittain lapsia. Joka kerta kun joku lapsi tapetaan sodassa, tulee uusi sielu maailmaan. Elämän täytyy voittaa kuolema. Rakkauden viha. Ja sinun täytyy kirjoittaa. Kaikesta mitä näet ja koet. Sinun täytyy muuttaa maailmaa sanoillasi."" -s.33-34

Kirja sopii vuoden 2021 HelMet-lukuhaasteen kohtaan 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan.

Ystävyksiä Bloomsburysta

Vuonna 2021 luin sattumalta teoksia kolmelta naiskirjailijalta, jotka kaikki kuuluivat 1920-luvulla Bloomsburyn kirjalliseen ryhmään ja tunsivat toisensa hyvin. Kaksi heistä julkaisi 20-luvun modernismin aikaan, kolmas pari vuosikymmentä myöhemmin. Kaikki myös tematisoivat naisten kasvua ja seksuaalisuuden heräämistä niin poikia kuin tyttöjä kohtaan. Etenkin kaksi keskittyy nuoren tytön elämään, kaksi puolestaan sodan vaikutukseen. Heistä Virginia Woolf on nykyään edes nimenä jokaiselle tuttu, mutta myös Rosamond Lehmann ja Dorothy Strachey olivat etenkin aikanaan mutta myös edelleenkin tunnettuja. 

                                  ***

Mrs. Dalloway
Virginia Woolf
2000 (1925)

182 sivua

Oxford University Press

Mrs. Dalloway (suomennettu samannimisenä) kertoo yhdestä päivästä kahden ihmisen elämässä Lontoossa. Clarissa Dalloway on järjestämässä juhlia ja kiirehtii siksi paikasta toiseen. Päivän aikana hän myös tapaa vuosien jälkeen kaksi nuoruudenystävänsä ja pohtii entisiä tunteitaan heitä kohtaan. Septimus Smith puolestaan kärsii ensimmäisen maailmansodan traumoista niin että näkee hallusinaatioita ja syyttää itseään ystävänsä kuolemasta. Kumpikaan ei tapaa toisiaan kertaakaan, mutta heidän päivänsä kietoutuivat kuitenkin toisiinsa.

En ollut lukenut aiemmin Virginia Woolfia, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Jouduinkin pettymään: tämä yhdenpäivänromaani ei antanut minulle paljoakaan. Kieli ja kirjoitustyyli tajunnanvirtatekniikkoineen oli hyvin vaikeaselkoista, niin että minulla meni paljon ohi. Tälle jäi melkeinpä Goethen Faustkin toiseksi! Ikävä sanoa, mutta tämä lukukokemus oli huonoin näistä kolmesta kirjasta. 

Tämän vuoksi myös kirjan sanomaa oli vaikea ymmärtää. Kirja kuvasi ensimmäisen maailmansodan jälkeistä yhteiskuntaa, mutta syvälliset teemat jäivät minulle avoimiksi. Clarissan juhlien järjestämisstressi vaikutti ainakin minusta painottavan seurapiirielämän turhuutta. Septimuksen psyykkiset rajut ongelmat näyttivät sodan mielettömyyden - ja kuinka se oli vaikuttanut niin moneen mieleen. Clarissa mietti myös päivän aikana elämäänsä ja miksi oli nainut kenet oli. Nuoruudessaan hän oli ollut Peter Welshin silmäterä ja itse ihastunut ystäväänsä Sally Setoniin. Tuolloin kapinallinen Sally on nyt muuttunut täydelliseksi koti-äitiksi ja seurapiirien keskipisteeksi. Myös Septimuksen suhdetta asetoveriinsa voisi lukea romanttiseksi, minulla se kuitenkin meni hiukan ohi. Lisäksi Clarissan tyttären ystävyys opettajattarensa vaikutti joltain syvemmältä. Mrs. Dalloway onkin täynnä muisteluja mutta myös tragediaa - eräs äkkinäinen käänne hätkähdytti.

                       ***

Dusty Answer
Rosamond Lehmann

1950 (1927)

355 sivua

Chatto & Windus

Tämänkin kirjan tapahtumia on vaikea kuvailla, vaikka sen juoni on paljon eheämpi. Dusty Answer (suomeksi Elämänhurman häipyessä) kertoo lyhyesti sanottuna päähenkilön Judithin nuoruusvuosista. Judith kasvaa yksin maaseudulla yhdessä naapurin serkusten kanssa, jotka kiehtovat häntä vahvasti. Hiukan kömpelö Martin, enkelimäinen Charlie, kevytmielinen Mariella, kyyninen Julian ja etäinen Roddy tuovat jännitystä Judithin lapsuuteen, kunnes yhtäkkiä lähtevät. Vuosien jälkeen he tapaavat jälleen, mutta sota on jättänyt jälkensä kaikkiin, eikä vähiten siksi että Charlie on kuollut ja jättänyt Mariellalle pojan. Opiskellessaan Cambridgessa Judith tutustuu myös muihin tyttöihin, mutta ei saa serkuksia mielestään, etenkään Roddya. Saako hän ikinä ravittua kaipuutaan?

"Oh, what a dusty answer gets a soul/ When hot for certainties in this our life!" - George Meredith

Rosamond Lehmann ei ollut minulle tuiki tuntematon: vuosia sitten luin ja ihastuin hänen romaaniinsa Tanssiinkutsu (Invitation to the Waltz). Dusty Answer oli vieläkin selkeämpi kasvutarina ja sukeltaa syvemmälle. Vaikutuin kirjasta niin paljon että se oli yksi viime vuoden lempikirjojani.

Eniten minuun vaikutti Judithin kasvutarina, johon kuului etenkin rakkauden ja hyväksynnän etsintää. Judith pohtii vuorotellen tunteitaan jokaisen lapsuudenystävänsä kanssa, lähinnä siksi, että Roddy on hänen ulottumattomissaan. Lopulta hän on jollakin lailla valloittanut kaikki heistä muttei kuitenkaan ole saanut yhtäkään omakseen.

Kirja raottaa rohkeasti verhoa paitsi naisen seksuaalisuuden kehittymiseen mutta myös naisten kohteluun ja sukupuolirooleihin. Judith pelkää olevansa liian hävytön flirttaillessaan, ja hänen kokemattomuuttaan myös käytetään hyväksi. Tämän lisäksi romaani näyttää sodan aiheuttamat traumat etenkin Julianin katkeroituessa ja menettäessä elämänilonsa.

Kirjoitustyyli oli Virginia Woolfia selkeämpi ja kuitenkin niin kaunis ja runollinen, siinä oli jotain montgomerymaista, vaikkakin paljon rohkeampaa ja rikkonaisempaa. Vedellä on tärkeä yhteys naisen seksuaalisuuteen ja rakkauskohtauksiin: 

"The water shone mildly as it flowed. She scanned it up and down; it was deserted utterly, it was hers alone. She took off her few clothes and stepped in, dipping rapidly; and the water slipped over her breasts, round her shoulders, covering all her body. The chill water wounded her; her breath came shudderingly, in great gasps; but after a moment she started to swim vigorously down-stream. It was exquisite joy to be naked in the water's sharp clasp. In comparison, the happiness of swimming in a bathing suit was vulgar and contemptible. To swim by moonlight alone was a sacred and passionate mystery. The water was in love with her body. She gave herself to it with reluctance and it embraced her bitterly. She endured it, soon she desired it; she was in love with it." -s.53

Sisäoppilaitoksessa hän puolestaan ystävystyy Jenniferin kanssa, eikä heidänkään suhdetta tarvitse lukea vain platoniseksi. Kirjallisuuden professorini mukaan Judith ei kokemattomuudessaan tunnista tunteitaan eikä kypsempi Jennifer uskalla kertoa. Myös muita homoseksuaalisia suhteita kuvataan: Roddylla on ystävä, joka on "queer", ja myös Roddya kuvaillaan tällä sanalla, nähtävästi heilläkin on suhde. Jennifer kuitenkin edustaa Judithille jotain tavoiteltavaa ja kiehtovaa, ihan kuten naapurin nuoretkin. 20-luvun yliopistoelämä oli muuten mielenkiintoista luettavaa: tytöt kokoontuvat toistensa huoneisiin polttamaan ja juttelemaan, eivät saa kutsua poikia kylään ja ennen kaikkea kilpailevat toistensa huomiosta. Rumaksi kuvailtu köyhä Mabel toivoo häkellyttävän samalla tavalla Judithilta erityisyyttä ystävyyttä ja joutuu puolestaan tämän hylkäämäksi (tyttöjen piirit ovat julmia!). Kaikessa kuvastuvatkin yksipuoleisten tai epätasapainoisten tunteiden loputtomat ketjut.

"Meanwhile, there was Jennifer to be loved with a bitter maternal love, because she was afraid. And because, some day, she might be gone. For Jennifer said "I love you" and fled away. You cried "Come back!" and she heard and returned in anguish, clasping you close but dreading your dependance. One day when you most needed her, she might run away out of earshot, and never come back.

   But there was value in impermanence, in insecurity; it meant an ache and quickening, a perpetual birth; it meant you could never drift into complacence and acceptance and grow old." -s.152-153

Kirja raottaa psykologisen taitavasti eri hahmojen luonteita. Etenkin Judithin luonne ja kasvukertomus on kerrottu erittäin hyvin. Judithilla on vilkas mielikuvitus ja syvälliset ajatukset, mutta samalla hän on hyvin epävarma itsestään ja hakee siksi hyväksyntää kiehtovina pitämiltään ihmisiltä. Hän huolehtii koko ajan puhuvansa tylsästi ja joutuu valikoimaan, mitkä rikkaista tai ahnaista ajatuksistaan uskaltaa paljastaa tulematta naurunalaiseksi. Sillä Judith pelkää sitä mitä niin moni muukin: tulevansa toisten hylkäämäksi. Hän joutuu silti kerta toisensa jälkeen pettymään ja huomaamaan riippuvaisuutensa toisista. Jokaisessa tarinan osassa hän menettää jonkun läheisensä ja lopulta oppii elämään sen kanssa. Loppu on samaan aikaan hiukan karu ja kyyninen mutta myös toiveikas Judithin ottaessa lopulta askeleen itsenäisyyttään kohti. Hän on vihdoin kasvamassa aikuiseksi.

"If only the moment could stay fixed, if their strange and houghtful faces could enclose her safely for ever in their trance of contentment, if she could be able to want nothing from them beyond a share of their impassioned peace: if only these things could be, they would be best. For a moment they seemed possible; for a moment she achieved a summit and clung briefly to it, tasting the cool taste of no desire. But it would not do: it was the taste of being old and past wanting people, - past wanting Roddy who already tasted so sharply and sweetly that she must have more of him and more of him; and whose presence in the circle made collective indifference a pretence too bleak to strive for." -s.98-99

Romaanin keskiössä on myös ajatus, ettei ketään voi lopultakaan koskaan tuntea tai omistaa täysin. Vähitellen Judithkin oppii asettamaan maskin kasvoillensa ja olemaan paljastamatta ajatuksiaan. Onko epävarmuuden piilottaminen askel kohti aikuisuutta, tuoko sen näyttäminen todella pelkkää harmia? 

"Whatever had disturbed Mariella's face then, it had not been happiness. The other faces, even Roddy's, had unaccountably become blurred in the mist; but Mariella's came back again and again, as if to stress the significance of its momentary defenselessness; as if, could it only be solved, there, in a flash, would be the whole clue to Mariella." -s.100

                                               ***

Olivia
Dorothey Strachey

2008 (1949)

109 sivua

Vintage Books London

Olivia (suomennettu v. 1950 samannimisenä) kertoo Dusty Answerin tavoin sisäoppilaitoksesta ja nuoren tytön seksuaalisuuden heräämisestä. Olivia ihastuu koulunsa johtajattareen, jolta saa erityiskohtelua. Koulun kulisseissa kuitenkin kuohuu, ja lukukausi päättyy tragediaan, minkä jälkeen mikään ei ole entisensä. 

Mrs. Dallowayn lailla Oliviakaan ei antanut minulle sitä mitä olin odottanut, vaikka pidin siitä enemmän. Kirja ei keskittynyt oikein muuhun kuin Olivian väleihin opettajattarensa kanssa. Se oli myös kirjoitettu vanhahtavan teatraalisesti, niin että sain vanhan ajan elokuvien teatraalisen vaikutelman. En myöskään ihan pystynyt samastumaan Olivian opettajaihastukseen tai heidän dialogeihinsa. Henkilökunnan sisäiset välit ja juonittelut johtivat lopulta tragediaan, joka veti vertoja Mrs. Dallowaylle. 

"None of my doubts were ever solved with any certainty. I still sometimes puzzle over them. I am still constantly baffled. Psychological or material objections seem to block the way to every dolution, and yet the solution, we know, exists: it is there, like a lost jewel, close at hand perhaps, if only some power would give us eyes to see it." -s.88-89

1800-luvun loppuun sijoittuvaan tarinaan mahtui kuitenkin mielenkiintoisia yksityiskohtia: Olivian perhe on ateistinen, ja hän käy ensin uskonnollista alkeiskoulua sillä ehdolla ettei häntä yritetä käännyttää. Tyttökoulu puolestaan on kansainvälinen ja sitä pitää kaksi yhdessä asuvaa naista. Sekä opettajat että oppilaat ovat jommankumman suosikkeja ja jopa kielivalinnatkin - italia ja saksa - tehdään heidän mukaansa. Kun Mlle Cara kutsuu oppilaitaan kahville, Mlle Julie vie suosikkejaan Pariisiin taidenäyttelyihin, nähtävyyksiin ja teatteriin.

Kirjaan mahtuu myös useita erilaisia rakkauden tunteita, jotka pitää hiukan lukea rivien välistä. Millainen suhde Mlle Juliella ja Caralla on toisiinsa? Millaiset välit ovat Mlle Juliella ja hänelle uskollisella italianopettajalla, "Signorinalla"? Entä saksanopettaja Frau Riesenerillä ja Mlle Caralla? Myös muut oppilaat ihailevat ja rakastavat kuka ketäkin opettajaa, mutta Olivian ihastuminen vaikuttaa olevan vahvempaa ja intohimoisempaa. Mlle Juliehin ihastuminen vaikuttaa hänen seksuaalisuuden heräämiseensä, mitä kuvaillaan varsin rohkeasti tuon ajan kirjaksi. Kuitenkin Mlle Julien tunteet vaikuttavat monitukintaisilta, ja koko suhde on hiukan toksinen, varsinkin kun Mlle Juliella on muitakin suosikkeja.

"It was to me she was reading. I knew it. Yes, I understood, but no one else did. Once more that sense of profound intimacy, that communion beyond the power of words or caresses to bestow, gathered me to her heart. I was with her, beside her, for ever close to her, in that infinitely lovely, infinitely distant star, which shed its mingled rays of sorrow, affection and renouncement on the dark cold world below." -s.80

Olivia on julkaistu anonyymisti samalla kirjailijanimellä vuonna 1949, ja 1951 elokuvan käsikirjoituksen teki Colette. Yhteydet Bloomsburyn ryhmään huomaa siinä, kuinka kirja on omistettu Virginia Woolfille, ja ranskankielisen teoksen alkusanat ovat Rosamond Lehmannin kirjoittamat. Strathey oli muuten kirjoittanut teoksen jo 30-luvulla, mutta oli saanut ystävältään tyrmäävän vastaanoton. 

Kirja kuvailee tapahtumia vuosien jälkeen, ja kirjailija kertookin alkusanoissa sen perustuvan osittain tositapahtumiin: "The eyes who would have understood are closed. And besides, it is not my soul but that of a far away little girl of sixteen. One more oblation to the gods! May they grant me not to have profaned a rare and beautiful memory!" Hän mainitsee myös pelänneensä tunteidensa tulevan pilkatuksi vain tavallisena koulutytön ihastuksena. Miksi Virginia Woolf ja Rosamond Lehmann uskalsivat kirjoittaa aiheesta jo vuosikymmeniä aiemmin? Ehkä koska heillä se ei ollut tarinassa pääosassa? Ehkä opettajaan ihastuminen rikkoo vielä enemmän kirjoittamattomia tabuja? 

Täältä löytyy lisää pohdintoja.

***

Yllämainittujen yhtäläisyyksien lisäksi on vielä jotain mikä yhdistää kaikkia kirjoja: jokainen päättyy enemmän tai vähemmän traagisesti.

Mrs. Dalloway sopii viime vuoden HelMet-lukuhaasteen kohtaan 8. Kirja jossa maailma on muutoksessa, sekä henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni Lontoolla. Dusty Answer ja Olivia sopivat HelMet-lukuhaasteen kohtiin 47. ja 48 "Kaksi kirjaa jotka kertovat samasta aiheesta". 

Truman Capote: Breakfast at Tiffany's

Kiinnostus heräsi: elokuva Breakfast at Tiffany's (1961)

(kansi oli pelkästään ruman punainen, niin en saanut siitä hyvää kuvaa)

Breakfast at Tiffany's

Truman Capote

1964 (1958)

159 sivua

Hamish Hamilton

Breakfast at Tiffany's kertoo takautuvasti nimettömän minäkertojan ystävyydestä New Yorkin naapurinsa Holly Golightlyn kanssa. Holly on suorasukainen, viettää päivänsä tapaamalla milloin ketäkin miestä tai viemällä "säätiedotuksia" vankilassa istuvalle rikolliselle; minäkertoja taas yrittää saada kertomuksiaan lehteen. Hollysta paljastuu pikkuhiljaa uusia asioita ja eräänä päivänä hän lähtee tiehensä.

"Because Holly wanted to know about my childhood. She talked of her own, too; but it was elusive, nameless, placeless, an impressionistic recital, though the impression received was contrary to what one expected, for she gave an almost voluptuous account of swimming and summer, Christmas trees, pretty cousins and parties: in short, happy in a way that she was not, and never, certainly, the background of a child who had run away.

   Or, I asked, wasn't it true that she'd been out on her own since she was fourteen? She rubbed her nose. 'That's true. The other isn't. But really, darling, you made such a tragedy out of your childhood I didn't feel I should compete." -s.52-53

Katsoin Breakfast at Tiffany'sin ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden ja yllätyin todella positiivisesti. Luin lyhytromaanin vasta elokuvan jälkeen, minkä vuoksi en pysty olemaan vertailematta näitä kahta. Monet kohtaukset olivat hämmästyttävän samanlaisia, valitettavasti myös rasistisissa viittauksissaan, ja jopa tunnettu sitaatti "A girl doesn't read this sort of thing without her lipstick" löytyi molemmista. Kun kirja kertoo sodan ajasta (Hollyn luksuselämän vuoksi sitä tuskin huomaa), elokuva keskittyy taas 60-lukuun. 

Tämä ei kuitenkaan jää ainoaksi eroksi: elokuvalla oli täysin eri idea ja tarkoitus. Heteronormatisointia ei voinut olla huomaamatta, etenkin kun valkokankaalla Holly ja minäkertoja rakastuvat toisiinsa. Kirjassa puolestaan Holly väittää hallitsevansa gaydarin ja sen jälkeen itsekin pitävänsä myös naisista (tämä ei kyllä muuten tullut mitenkään ilmi). "Fredinkin" (Hollyn kutsumanimi minäkertojalle) voi tulkita homoksi. Kuitenkin myhäilin elokuvaa katsoessa Hollyn vieraillessa yökerhossa ja ottaen aurinkolasit päästään katsoakseen paremmin naistanssijaa. 

"Of course people couldn't help to think I was a bit of a dyke myself. And of course I am. Everyone is: a bit. So what? That never discouraged a man yet; in fact it seems to goad them on." -s.25

Elokuva on kuitenkin selvästi lopussa perinteinen rakkaustarina, kun taas kirja päättyy avoimesti. Kuitenkin elokuvassa on eheämpi juoni ja hahmoilla kunnon kehityskaari. "Fredillä", ei ole kirjassa juuri minkäänlaista luonnetta, eikä mitään suurta juonenkaarta löytynyt. Elokuvan Holly sai minut miettimään: ensin hän tahtoi rikkaisiin naimisiin, mutta lopulta valitsi kuitenkin rakkauden. Hän myös tahtoo olla riippumaton kaikista, mutta lopulta tajuaa (kirjassakin), ettei se ole mahdollista. Holly tuntuukin patoavan paljon sisimpäänsä, mitä ei tahdo näyttää ulospäin.

"She was still hugging the cat. 'Poor slob,' she said, tickling his head, 'poor slob without a name. It's a little inconvenient, his not having a name. But I haven't any right to give him one: he'll have to wait until he belongs to someone. We just sort of took up by the river one day, we don't belong to each other: he's an independent, and so am I. I don't want to own anything until I know I've found the place where me and things belong together. I'm not quite sure where that is just yet. But I know what it's like.' She smiled and let the cat drop to the floor. 'It's like Tiffany's,' she said." -s.39-40

Kirjassa Tiffanylla ei muuten ollut niin suurta osaa kuin elokuvassa, kuitenkin se edustaa Hollylle helpotusta ahdistuksesta:

"'You know those days when you've got the mean reds?'

   'Same as the blues?' 

   'No,' she said slowly. 'No, the blues are because you are getting fat or maybe it's been raining too long. You're sad, that's all. But the mean reds are horrible. You're afraid and you sweat like hell, but you don't know what you're afraid of. Except something bad is going to happen, only you don't know what it is. You've had that feeling?'

   'Quite often. Some people call it angst.'

   'All right. Angst. But what do you do about it?'

   'Well, a drink helps.'

   'I've tried that. I've tried aspirin too. Rusty thinks I should smoke marijuana, and I did for a while, but it only makes me giggle. What I've found does the most good is just to get into a taxi and go to Tiffany's. It calms me down right away, the quietness and the proud look of it; nothing very bad could happen to you there, not with those kind men in their nice suits, and that lovely smell of silver and alligator wallets. If I could find a real-life place that made me feel like Tiffany's, then I'd buy some furniture and give the cat a name.'" -s.40-41

Vaikka elokuvaa onkin pehmitelty 60-luvun valkokankaan kestäväksi, kuvaa sekin rohkeasti naisen seksuaalisuutta. Audrey Hepburn tuo Holly Golithlyyn samaan aikaan tyylikkyyttä, pehmeyttä ja särmää jopa enemmän kuin myöhemmin My Fair Ladyssa. Vaikka Capote ei ollutkaan tyytyväinen häneen Hollyynsa, pystyn kyllä yhdistämään mielessäni kirjan ja elokuvan Hollyt. 

Kokoelmaan kuului myös muita Capoten novelleja: Eräässä tarinassa ilotyttö etsi rakkautta, toisessa vanha miesvanki mieltyi nuorempaan vankiin joka sitten petkuttaa tätä, kolmannessa kuvataan muistellen pikkupojan ja vanhemman naisen jouluvalmisteluja. Kaikki kertoivat yhteiskunnan hylkiöistä ja päättyivät hiukan melankolisen avoimesti.

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 43. "Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä" ja henkilökohtaisiin Amerikkaa tutkimassa sekä Kaupunki-haasteisiini New Yorkilla. 

Paula Havaste: Kaksi rakkautta

Kiinnostus heräsi: jostakin blogista löydetty, kirjastosta lainattu

Kaksi rakkautta

Paula Havaste

2010

355 sivua

Gummerus 

Suntion tytär Anna kiinnostuu eräänä kesänä veljensä ystävästä Voitosta. Kaikki käy nopeasti, ja syksyllä Anna onkin jo naimisissa ja kotirouvana pienessä maalaiskylässä. Kun vielä sotakin syttyy ja Voitto lähtee rintamalle, täyttyvät Annan päivät ianikuisesta puurtamisesta ja velvollisuuksista. Mihin hävisivät opiskelijariennot Helsingissä ja huoleton nuoruus? Kun kuvaan astuu Voiton valovoimainen näyttelijätärserkku Tuji, on Anna myyty ensi katseesta. Onko hän valmis ottamaan hypyn tuntemattomaan?

En ollut aiemmin törmännyt Paula Havasteen historiallisiin romaaneihin, mikä hiukan kaduttaa. Romaanin kulttuurihistoriallinen anti oli nimittäin suuri: tutuksi tulivat arjen kiireet 30-40-luvun taitteen maaseudulla: milloin ruokittiin eläimiä, milloin pestiin pyykkiä, lämmitettiin silakkalaatikkoa ja ohrapuuroa, käytiin potkukelkalla kaupassa tai parsittiin iltaisin sukkia radiota kuunnellen. Myös opiskelijaelämää sivuttiin Annan venyttäessä opiskeluja vuosikausia, käydessä kiireiltään tenttimässä Helsingissä ja yöpyessä asuntolassa sekä pohtiessa sielutieteen ja psykologian eroa. Opiskelijana tätä oli erityisen kiinnostava lukea, enkä tiennyt että Suomessa on pystynyt jo pitempään tehdä kirjatenttejä ja jopa professorin itsensä kotona. Kahdelle rakkaudelle löytyy muuten jopa jatkoakin, joissa keskitytään Annan sisareen ja tyttäreen.

"Anna sulki oven, lisäsi uuniin puita ja katsahti kelloa. Viimeinen radio-ohjelma oli vielä menossa, ja pian lämpeneään huoneeseen tulvi hiljaa saksalaisia operettisävelmiä. Kun radiosta kuului enää pelkkää suhinaa, Anna tarkisti pimennysverhot, sekoitti puuroa ja sulki keittiön hellan pellit. Hän kohensi olohuoneen uunin tulta ja asettui kipein kynsin kirjoittamaan kirjettä, jossa sanoisi kaiken sen, mitä Tuji hänelle merkitsi. Siitä tulisi ihmeellisen kaunis kirje, täynnä kiitollisuutta ja rakkautta, uhrautumista ja antautumista. Se olisi kaunein kirje, jonka hän koskaan kirjoittaisi, ja hän tiesi jo etukäteen polttavansa sen heti tuhkaksi." -s.280

Myös sodan valtavaa vaikutusta arkeen kuvattiin tarkasti. Kotirintamalla kaikki kaatuu naisten harteille, pikkutytöt käyvät pikkulotissa ja jokaisen odotetaan hakkaavan talkootöissä motteja ja tarjota majoituspaikkaa sotaa pakeville. Kaikki on kortilla, Helsinkiin körötellään häkäpönttöautolla ja pommituksien aikana pelätään kaupungissa asuvien puolesta. Myös sodan aiheuttamat traumat tulevat ilmi Voiton palatessa lomilla muuttuneena, puhumattomana miehenä. Ja kuitenkin eteenpäin täytyy taivaltaa.

"Annan mieleen nousivat vielä hirveämmät kuvat siitä, mitä ihminen saattoi tehdä toiselle, mitä julmat, säälimättömät ihmiset saattoivat tehdä naisille tai lapsille. Hän ei kestänyt enempää vaan huusi unissaan niin kovaa, että sai kiskottua itsensä noista kauheista kuvista kauemmas, huusi sitkeästi ja pinnistellen niin kauan, että sai aikaan todellisen, oikean äänen. Se pieni surkea parahdus oli onneksi tarpeeksi, hän heräsi lopultakin ja syöksyi sydän kauhusta jyskyttäen suoraan ulkoportaille tunteakseen pakkasen kietoutuvan ympärilleen. Tätä ei saanut ajatella, ei voinut. Piti kääntää mielensä pois tuollaisista, muuten elämän sirpaleita ei ikinä saisi enää koottua lähellekään sitä, millainen elämä oli ollut ennen sotia. Sellaiseksi hän halusi sen vielä tulevan." -s. 334-335

Jotkut blogit ovat kuvailleet Havasteen kieltä koruttomaksi, mutta minusta se oli täynnä kaunista luontokuvausta ja mielenkiintoista tarkkaa arjenkuvausta. Aika etenee kirjassa epätasaisen pomppien, välillä hypätään monta kuukautta eteenpäin ja välillä kerrotaan usean kappaleen voimin yhdestä päivästä, mutta sekään ei minusta haitannut. 

Anna oli naispäähenkilöksi hienon aktiivinen ja epätäydellinen. Kirja korostaa naisten seksuaalisuutta ja esimerkiksi Voiton suhteen tavanomaiset sukupuoliroolit kääntyvät alussa päälaelleen: Anna viettelee Voiton, mikä on jännä vastakohta yleensä vietellyksi tulevalle passiiviselle naiselle. Kuitenkin Anna päätyy suoraan kotirouvaksi, ja Voitto tajuaa vasta äitinsä huomautuksen jälkeen antaa hänen jatkaa opintojaan. Osittain Anna on ehkä olosuhteiden vanki: nykymaailmassa hänen ei olisi tarvinnut heti astua avioon vaan hän olisi voinut opiskella ja seurustella vapaasti. On mielenkiintoista miten Anna siitä huolimatta viihtyy hetkittäin kotona äitinä maaseudun rauhassa vaikka kaipaakin menoa ja intohimoa. Tämä ristiriita nouseekin kantavaksi teemaksi kirjassa: riittävätkö tasainen arki ja onni vai tarvitseeko ihminen kunnolla elääkseen jotain leimuavaa, kiellettyäkin? Mitä ovat onnellisen elämän rakennuspalikat?

"Tuo avantouinti oli palannut viime aikoina monet kerrat Annan mieleen. Hän muisti yhä pelon, jolla oli astunut avannon kylmään syliin, jäätävän kylmyyden, joka iski jäsenten läpi kuin olisi polttanut. Hän musti huikaisevan vauhdin, jolla noustiin takaisin laiturille, ensimmäiset hyhmäiset läpi koko kehon pakottavat iskut ja niitä miltei silmänräpäyksessä seuranneen autuaan lämmön, kun hän nousi huohottaen, silmät ihmeestä ymmyrkäisinä laiturilla ja keskittyi nauttimaan iholle levinneestä suurenmoisesta kihelmöinnistä ja keveyden tunteesta, joka tuntui nostattavan koko ruumiin leijumaan. [...]

   Enää ei ollut paluuta, hän oli jo laiturilla, oli talvi, ja jäähän hakatussa aukossa odotti hyhmäinen vedenpinta. Siihen ei voinut kuin hypätä, ja siksi hän sulki silmänsä ja tunsi pohjoistuulen sekoittavan hiuksensa." -s.207-208

Arjen yksinkertaisuutta paetakseen Annakin aloittaa epävarman suhteen Tujin kanssa. Tuji on Voitonkin sanojen mukaan ailahteleva tuulihattu, ja välillä todella ihmettelin miksei Anna todella tajunnut suhteen toksisuutta. Tuji on hänelle samalla seksuaaisen intohimon mutta myös rakastumisen kohde. En halua arvostella enempää kirjan homoseksuaalisuuden kuvausta, mutta en ehkä suosittelisi kirjaa konservatiivisesti asennoituneelle lukijalle ensimmäiseksi LGBT+ -kirjaksi, sillä seksuaalivähemmistöistä voi saada hiukan ailahtelevan toksisen kuvan. Joka tapauksessa oli hienoa ettei kirja määritellyt liikaa, ja toiseenkin homoseksuaaliseen suhteeseen viitattiin. Sotaromaanit-sivulla on mainiota pohdintaa kirjasta (spoilaa lopun!!): esimerkiksi Tuula Juvosen mukaan sota-aika on poikkeustila, joka loi tilaa homoseksuaalisuudelle. 

Kahdessa rakkaudessa on todellakin ilahduttavan psykologinen ote, eikä yksikään hahmo ole yksiulotteinen vaan epätäydellinen. Kirjan loppu on toisaalta arvattavissa, toisaalta hyvin yllättävä. Sanotaan sen verran että Anna löytää vihdoin suunnana elämälleen ja oppii ymmärtämään, kuinka rakkautta on useanlaista; ei välttämättä vain yhtä ihmistä, vastakkaista sukupuolta kohtaan tai ylipäätään toista ihmistä kohtaan:

"Ehkä Annan pitisi oppia antamaan itselleen armoa, unohtaa omat virheensä, kun ei niitä kukaan muukaan muistellut. Ehkä pitisi rakastaa myös itseään, ei itserakkaana vaan nöyränä ja alttiina kehittymään. Se voisi olla toisenlaista rakkautta: ensin olisi rakkaus muihin ihmisiin, sitten armollinen rakkaus itseään kohtaan." 

Kirja menee HelMet-lukuhaasteen kohtaan 34. "Kirjassa tarkkaillaan luontoa" ja henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni Helsingillä.