Kesän soittolista 2022

Kesällä 2022 (huhtikuu-elokuu) en kuunnellut juurikaan uutta musiikkia. Kuuntelin tapani mukaan Lalehia ja pitkästä aikaa viime vuosien suosikkilaulujani. Haloo Helsinkiä! kuuntelin hetken jälleen ja lisäksi löysin pari uutta rauhallisempaa metallibändien kappaletta.

Aiemmin olen koonnut viidennen lukukauden 2021-22, neljännen lukukauden 2021, koronatalven 2020-21, koronakesän ja -syksyn 2020, ensimmäisen lukukauden 2019-2020, kesän 2019, puolen vuoden 2017-2018, kesän 2017, alkukesän 2017, talven 2016, syksyn 2016 ja kesän 2016 soittolistat. Linkit johtavat YouTubeen, mahdollisuuksien mukaan artistien omille tileille.

***

Laleh: Vattenlilja (2022)

Lalehin rakkauslaulut voi sitten Me and Simon -levyn (2009) suurin piirtein laskea sormin, joten keväällä ilmestyneen Vatten-albumin Vattenlilja oli yllätys. Tosin laulu voisi ehkä viitata muuten vain tärkeään ihmiseen. Tykkäsin kappaleen hempeän viisumaisesta mutta mukaansatempaavasta sävelestä, vaikka välillä sanat tuntuivatkin liian pullamössöltä. 

Haloo Helsinki!: Tää rakkaus ei lopu koskaan (2016)

Löysin hetkeksi Haloo Helsingin! uudestaan ja kuuntelin entisiä lempilaulujani, jotka olen jo esitellyt aiemmilla soittolistoillani etenkin vuosina 2016-2017. Nyt kiinnyin erityisesti tähän Hulluuden highwayn (2016) hiukan vähemmän tunnettuun kappaleeseen. Tää rakkaus ei lopu koskaan on päätähuimaava sekoitus kaihomielisyyttä ja energistä elämänvoimaa, joka pursuaa joka raosta. Ja tietysti sanat ovat bändille tyypilliset taidokkaan fiksut ja syvälliset. Niiden käänne muistuttaa siitä, kuinka lopulta tärkeintä on elää. 

"Mä tiedän et tää maailma muuttuu vielä paremmaksi

 Vaikka tuntuu että aina kusipäille käykin flaksi

 Mä menen läpi pimeyden vaik meri heiluttaa mua

 Ja kun mä valon löydän niin ajattelen sua"

Lain.: Dreißig Sekunden

       Anker (2022)

Lainia kuulin livenä Saksassa song slamissa, jossa paikalliset artistit kilpailivat toisiaan vastaan. Hän on julkaissut vasta pari kappalettaan, mutta onneksi Anker löytyy YouTubesta. Pidin laulujen rauhallisen kauniista tyylistä, joka kuulostaa pimeässä tuikkivilta valoilta. Myös akustinen kitara voittaa minut aina puoleensa. Anker muistuttaa siitä, kuinka jokainen on oman itsensä ankkuri, ei kukaan muu. Dreißig Sekunden oli hyvin tunnelmallinen lavalla; löysin Instagramissa julkaistun pienen pätkän. Laulu kertoo pienistä hetkistä, joiden toivoisi kestävän pidempään. 

"Also zieh ich los und suche in nem Andern nach dem Anker für mein Seelenheil

 Dabei weiß ich doch, wo ich's finden kann

 Nur bei mir allein"

Sonata Arctica: The Misery (2002)

                Full Moon (2014)

Sonata Arctican ja oikeastaan myös Miseryn löysin jo viime vuonna, mutta jostain syystä en silloin kirjoittanut siitä. Sonata Arctican rauhallisemmat kappaleet uhkuvat kiihkeää intohimoa, pohjatonta surua ja raastavaa katkeruutta. Siksi on välillä vaikeaa kuunnella kappaleita ilman että musertavat tunteet ottavat vallan. The Misery on sanoiltaan hyvin monitulkintainen, jossain nettisivulla pohdittiin sen jopa olevan kynän näkökulmasta. Itse ajattelen sen kertovan katkerasta rakkaudesta, jonka lyyrinen minä purkaa taiteeksi. Jotenkin samastun tähän, sillä joskus on lohduttavaa purkaa ahdistavat tunteet runoiksi. Silloin tuntuu että niillä on ollut edes jokin tarkoitus. Full Moon kertoo ihmissuden himosta. Tämä on selvästi vauhdikkaampi ja rokkaavampi.

Tarvitseeko enää mainita että olen ihastunut Tony Kakon monipuoliseen ääneen?

"I am the playwright and you are my crown

 Make me cry for your love like you've done many times"

Kotipelto & Liimatainen: My Selene (cover) (2012)

                         Behind blue eyes (cover) (2012)

                         Karjalan kunnailla (2012)

Metallibändejä rakastava ystäväni vinkkasi minulle akustisia cover-kappaleita sisältävän albumin Blackoustic. Timo Kotipelto ja Jani Liimatainen ovat kuuluneet metallibändeihin. My Selene on itseasiassa alunperin Sonata Arctican (ja Liimataisen käsialaa), mutta pidin enemmän tämän version kauniista mutta vahvasta sävelestä ja ääneen pääsevästä karheasta kitarasta. Laulu kertoo kreikkalaisen myytin Endymioksen epätoivoisesta rakkaudesta kuunjumalatar Seleneen. Behind blue eyes on alun perin The Whon ja muistan isäni soittaneen tätä usein kitaralla. 

"In the end, there's no soul who'd bleed for me"

Noloa myöntää, mutta en aiemmin tuntenut Karjalan kunnailla kuin nimeltä. Tunnistinpa nyt laulun kuullessani sen Lappeenrannassa iltasoittona. Tämäkin versio on uskomattoman herkkä ja tavoittaa sanojen kanssa sydäntäraastavan kaipuun kauas kotikonnuille, jotka on iäksi menetetty. Olkoonkin että tämä on kirjoitettu nationalistisen uusromantiikan aikaan sata vuotta sitten. Kappale saa purskahtamaan itkuun joka kerta sitä yksin kuunnellessa. Ehkä koska mieleen tulee lukuiset ihmiset jotka eivät enää koskaan pääse palaamaan rakkaaseen kotiinsa.

Stratovarius: If the story is over (2013)

Tämä on uskomaton kappale, ihastuin tähän heti ensi kuulemalta. Kappale on kaihoisa, mutta siinä kytee kiihkeää voimaa ja kohtalon tuntua. Tämä sopisi mielestäni johonkin musikaaliin. 

"All empty words and all rhymes will fade

 As the light of last candle flickers away

 If the story is over, this chapter my last 

 Let it be my best one, let it be my own"

Deep Blue Something: Breakfast at Tiffany's (1995)

Tämän olen kuullut radiosta ja nyt löysin sen - supermarketin soittolistalta. :D Tässä oli mukaansatempaava sävel ja tietysti elokuvaan viittaava nimi jäi mieleen.

Billie Eilish & Khalid: lovely (2018)

Olin kuullut tämän joskus varmaan muiden soittolistoilla, mutta nyt kuuntelin sitä itsekin. Kappaleella on surumielinen, musertavakin sävel, johon sekoittuu ehkä ripaus katkeruuttakin.

Sting: Shape of my heart (1993)

Isäni soittaa tätä usein, joten kitaran riffi (onko tämä oikea termi?) on tullut tutuksi. Tämä on kauniin tunnelmallinen ja surumielinen. Olen kuunnellut tätä lähinnä siksi että se muistuttaa minua kodista.

Velma Wallis: Zwei alte Frauen/Kaksi vanhaa naista

Kiinnostus heräsi: löysin lomamatkan Airbnb:n kirjahyllystä ja lainasin myöhemmin kirjastosta. 

Zwei alte Frauen. Eine Legende von Verrat und Tapferkeit

Velma Wallis

2009 (1994)

Two old women (1993)

Christel Dormagen

119s

Piper Verlag

Zwei alte Frauen (Kaksi vanhaa naista, Two old women) pohjautuu vanhaan itäisen Alaskan Athabascoihin kuuluvan Gwich'in-intiaanikansan tarinaan, jonka Velma Wallis kuuli äitinsä kertomana. Kansalla oli tapana jättää nälkäkuoleman uhatessa heikoimmat jäsenensä oman onnensa nojaan. Näin tapahtuu myös eräänä kylmänä talvena heimon vanhimmille, nimeltään Ch'idzigyaak ja Sa', jotka eivät muuta kuin istu ja valita vaivoistaan. Kuitenkin nämä kaksi vanhaa naista uhmaavat pakotettua kohtaloaan ja päättävät olla antamatta periksi. He keräävät viimeiset voimansa ja selviävät taitojensa avulla koko pitkän talven yli matkaten samalla kesäasuinpaikoille joelle.

Tämä oli todella mielenkiintoinen kertomus! Kirja kuvasi hyvin athabascojen elintapoja naisten pyytäessä oravia ja jäniksiä sekä tehdessään itselleen yösijan lumiluolaan. Kesällä he keräävät suuren varaston marjoja, kalaa ja muita metsän antimia seuraavan talven varalle. Oli myös mielenkiintoista seurata henkilöiden tapoja ja ajatuksia, esimerkiksi naiset ystävystyvät toisiinsa paremmin mutta puhuvat keskenään läheisesti vain harvoin. He eivät myöskään ota hylkäämistä itsestäänselvänä vaan tuntevat itsensä petetyiksi ja katkeriksi. Heimon tapa jättää heikoimmat jälkeensä ei muutenkaan ole kyseenalaistamaton, sillä päällikkö empi päätöstään kaikkien ollessa kuolemassa nälkään. Naisten sukulaiset jättävät heille salaa pari työkalua tosin vain osoittaakseen henkisen tukensa. Lopulta naisten neuvokkuus pelastaakin koko heimon ja hylkäysperinne unohdetaan kokonaan.

Tarina painottaa sisua ja periksiantamattomuutta Sa'n ja Ch'idzigyaakin joutuessa valitsemaan joka päivä uudestaan jäädäkö lumihankeen makaamaan. Tarina käsittelee myös vanhentumista ja voimia. Molemmat naiset huomaavat aiemmin vain valittaneensa turhaan, sillä he ovatkin nuorempia ja vahvempia kuin uskoivatkaan. 

Velma Wallis on itsekin juuriltaan Gwich'in ja kasvoi pienessä kylässä Alaskassa lähellä Fort Yukonia. Valmistuttuaan koulusta hän päätti muuttaa yksin mökkiin kauas erämaahan, jossa hän opetteli itse selviytymään luonnon armoilla. Myöhemmin hän matkusti kaupunkiin kirjoittamaan romaaniaan kirjastossa. Alkusanoissa Wallis mainitsee sukunsa naisten työskennelleen aina uutterasti vanhoiksi asti. Hänen äitinsä piirtämä kartta on myös liitetty alkuun paikkojen athabascan- ja englanninkielisillä nimillä.

Mietin paljon sitä kuinka paljon tarinassa on aitoa ja kuinka paljon Wallis on keksinyt itse saadakseen legendan romaanimuotoon. Mutta ainahan tarinoihin lisätään jotain uutta ja omaa, sehän se niiden idea onkin. Tämän lisäksi Wallis tuntee kansansa perinteet ja ajatusmaailman paremmin kuin joku ulkopuolinen. Lopulta kukaan ei voi tietää mikä on "totta" ja mikä ei, mutta se ei ole pääasia. Tärkeintä on tarinan ydinajatus.

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteeseen kohtaan 2. "Kirjassa lumi tai jää on tärkeässä roolissa" sekä henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -projektiini osavaltiolla Alaska.

Elokuussa lähdin kauas jotta voin nähdä lähelle

Elokuussa luin kolme kirjaa ja 763 sivua:

1. Julie Ann Peters: Far from Xanadu (282 sivua)

2. Hua, Yu: Kiina kymmenellä sanalla (315s)

3. Amy Brainer: Queer kinship and family change in Taiwan (166s)

Far from Xanadu oli jotenkin tyypillinen ja kuitenkin ainutlaatuinen LGBT+ -kirja maaseudulla kasvavasta tytöstä, joka oli sympaattisen erilainen. Kirjassa käsiteltiin paljon perhesuhteita ja isän kuolemaa, välillä tosin olisi saanut painottaa enemmän sitä kuinka päähenkilö on vasta lapsi eikä vastuussa perheensä hyvinvoinnista.

Olenpas lukenut viime aikoina paljon Kiinasta! Kiina kymmenellä sanalla koostuu kiinalaisen kirjailijan esseistä, joissa hän yhdistää maan kymmeneen eri sanaan. Kirja on hyvin suora esimerkiksi kuvatessaan kulttuurivallankumousta ja avasi aiheita niin poliittisella ja yhteiskunnallisella kuin konkreettisella tasolla. Esimerkiksi kirjailija otti paljon esimerkkejä omasta elämästään tai omasta kuulemastaan. Tästä oppii paljon Kiinan lähihistoriasta ja nyky-yhteiskunnasta.

Queer kinship and family change in Taiwan on Taiwanin LGBT+ väestöstä ja etenkin heidän perhesuhteistaan ja -tilanteestaan kertova etnografia. Tutkimuksessa oli mukana erilaisia ihmisiä eri ikä- ja yhteiskuntaluokista, maalta ja kaupungeista sekä yllättävän paljon myös sukupuolivähemmistöistä. Lisäksi heidän perheenjäseniäänkin oli haastateltu. T/po (hiukan kuin butch/ femme Euroopassa) ovat edelleen tärkeitä identiteettejä, mutta yllättävän moni ei määritellyt itseään ollenkaan tai sitten paljon epäsuoremmin. Kun vanhemmat ikäpolvet eivät ole nähneet tarvetta tulla kaapista ulos, eikä juuri kukaan perheenjäsen kysy heidän suuntautumistaan, nuoremmat taiwanilaiset murehtivat vanhempiensa kyselyitä. On myös yhteikunnallisesti hyväksytympää olla "normaali" queer, jolla on vakaa (samansukupuolinen) parisuhde, hyvä työpaikka ja mielellään korkea asema, toisin kuin paljon suhteita ja matalapalkkaisempi työ. Paineet naisia kohtaan perhe-elämässä ovat edelleen suuret eikä heillä ole välttämättä taloudellisia mahdollisuuksia muuttaa omaan asuntoon. Oli kiinnostavaa kuinka tutkija reflektoi myös omaa taustaansa sekä kirjoitti muutenkin paljon minä-muodossa ja subjektiivisesti.

Jäähyväiset (Bie gaosu ta, 2019) olen halunnut nähdä pitkään, se kertoo kiinalaistaustaisesta naisesta, jonka isoäiti on kuolemaisillaan mutta perhe ei halua kertoa tälle totuutta. Elokuva oli aika surumielinen ja välillä hidastempoinen, mutta siinä oli paljon huumoriakin. Tarina perustuu muuten ohjaajan omaan kokemukseen, ja päähenkilön mummon siskoa esittää tämän oman mummon sisko.

Hobitit olen nähnyt aikoja sitten ja nyt katsoimme kakkosen ja kolmosen uudelleen. Tällä kertaa seurasin tarinaakin paremmin mutta muistelin edelleen lempipariskuntaani Kiliä ja Taurielia, jota ihailin syvästi vuonna 2015. :3 Kili/Tauriel -kohtaukset olivat edelleen lemppareitani ja osasin heidän repliikkinsä edelleen osittain ulkoa. Tykkäsin myös jousimies Bartista, ja kaikki muutkin hahmot oli uskomattoman urheita ja kuitenkin pitivät huolta toisistaan.

Vesa-Matti Loirin ensimmäinen elokuva Pojat (1962) tuli tv:stä ja satuin katsomaan sen mummolassa. Pidin siitä paljon! Alkupuolella tarina oli todella hauska koulupoikien keksiessä kaikenlaisia kujeita sodanaikaisessa Oulussa (Oulun linnakin vilahti taustalla!). He esimerkiksi pummivat saksalaisilta sotilailta suklaata puhumalla pari sanaa näiden kieltä, seurasivat rakastavaisia ja yrittivät myydä keskiyöllä ohikulkiville junille olutta. Loppupuolella tarina puolestaan synkkeni hyvinkin riipaisevaksi, ja olin itku kurkussa yhden pojan äidin lähtiessä ja jättäessä tämän. 

Luulin taiwanilaisen elokuvan The Falls (2021) kertovan stressaantuneen äidin ja tyttären väleistä karanteenissa. Tämä oli kuitenkin vain alkuasetelma, ja yllättäen tarina kertoikin äidillä puhkeavasta psykoosista. Elokuva alkoikin hiukan epäsuorasti ahdistaa, ei vähiten siinä esiintyvästä koskimetaforasta. Se ei kuitenkaan ollut suoranaisen järkyttävä vaan hyvin vähäeleinen. Olin myös iloinen että vaikeistakin mielenterveysongelmista selviytymistä käsitellään ennakkoluulottomasti. Myös äidin ja tyttären välit kohenivat, tosin se olisi voinut tapahtua hitaamminkin.

Into the Woods -musikaalista tykkäsin kovasti vuosia sitten (katsomiskerrasta jäi suloinen muisto), eikä se edelleenkään ollut huonontunut. Ainoa vaan etten lentokoneessa kuullut audiota hyvin ja tekstitykset löytyivät vain kiinaksi. Filmi kietoo sadut yhteen ja näyttää niistä aivan uusia puolia. Muun muassa prinssit eivät aina ole täydellisiä, ja noidatkin voivat olla välittäviä äitejä. Metsä myös esiintyi salaperäisenä paikkana, joka toi henkilöiden toisen puolen esiin niin hyvässä kuin pahassakin. Edelleen minua viehätti lyriikka: "Don't you know what's out there in the woods?"

Katsoin pikkuveljeni kanssa How I Met Your Father (2022) -sarjan ensimmäisen kauden, joka on jatkoa lempparillemme How I Met Your Motherille. Samaan suoritukseen se ei yltänyt läheskään, mutta pidin silti sen kepeydestä ja HIMYM -pääsiäismunia oli kiva bongailla. Sarja oli kuitenkin paljon pinnallisempi eikä kuvannut muuta kuin henkilöiden rakkaussotkuja. Jäin kaipaamaan HIMYMin syvyyttä ja huumoria. Suurin osa hahmoista eivät ollut kenenkään kopioita, mutta eniten pidin Jessestä, joka tosin muistutti kummasti Tediä. :D 

Never have I ever -nuortensarjasta tuli jo kolmas kausi, joka oli hyvin koukuttava. Nyt Devillä oli jo pähkäiltävää kolmen hyvin erilaisen pojan kanssa. Ihmettelin jo hiukan miten Devi ehtii olla luokkansa paras, kun hänellä riittää heiloja, ja miksi hän väittää olevansa epäcool, vaikka hengailee aina koulun suosituimpien poikien kanssa. Pidin paljon eräästä hahmosta, jonka seksuaalisuutta ei luokiteltu, joka pani kampoihin besserwisser-Benille ja jolla oli ainutlaatuinen suhde toisen hahmon kanssa.

Stuttgartin kirjasto

Elokuu oli jälleen kerran varsin kiireinen, tällä kertaa Taiwanin vaihdon järjestämisen kanssa, josta tuli varmistava tieto vasta heinäkuun lopussa. Viisumi tuli nopeasti, mutta sen jälkeen täytyi vielä anoa erillistä maahantulolupaa, hankkia sairasvakuutus ja tarpeellisia tavaroita (kuten sateenpitävä takki ja kengät), alivuokrata huone, tulostella papereita ja tietysti pakata kaikki tavarat... Asiaa ei paljoa helpottanut, että lensin elokuun alussa pariksi viikoksi Suomeen. Sieltä käsin hoidin vanhemmat apunani asioita, kirjoitin yhden kurssin lopputöitä ja loput ajasta säntäilin tapaamassa milloin ketäkin. Eipä silti, kaikkia oli kiva tavata ja ehdin kyllä myös rentoutua kahden viikon aikana. Jokavuotiset naapurustojuhlat olivat kuten aina tunnelmalliset ja varsinkin tämänvuotinen Suomi-karaoke lämmitti sydäntä ja muistutti kuinka kuulun aina joukkoon. Papalla söin kasvimaalla herneitä ja autoin nostamaan perunoita ja vihanneksia, mummolla ja vaarilla pidin heille seuraa. En ollut käynyt kahteen vuoteen mökillä, ja nyt ehdin olla siellä vain kaksi päivää, mutta kerrankin aivoni vain lepäsivät ja unohtivat hetkeksi kelata ajatuksia ja ongelmia. 

Seuraavat kymmenen päivää Saksassa hoidin edelleen hommia ja pakkasin. Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta sain kaiken ajoissa valmiiksi enkä kuollut hermostuneisuuteen, vaikka muutaman päivän ajan pillahdin suunnilleen jokaisesta ajatuksesta itkuun ja painoni putosi portaita alas. Ehdin kyllä myös nähdä viimeisiä kertoja ystäviä ja matkustaa päiväksi Stuttgartiinkin. 

Näköala Stuttgartiin

Kuivaa :(

Matkaa edeltävänä yönä ja lentokoneessa en juurikaan nukkunut, mutta silti olin pirteä kuin peipponen ennen kuin pääsin hotellille. En oikein tiedä miten tiivistää koronatoimet lentokentällä yhteen nippuun. Lentokentällä vastaan tuli viikon karanteeniin rekisteröinti, SIM-kortin hankkiminen, että voi ilmoittaa ensimmäisinä päivinä kahteen paikkaan lämpötila ja mahdolliset oireet, kouraan ojennetut pikatestit, PCR-testi ja lopulta matka karanteenitaksilla, jonka kuski halusi matkatavaroiden lisäksi suihkuttaa myös minut desinfiointiaineella. Myös yliopisto ja tutun tuttu lähettivät maskeja ja muita tarvikkeita. Ensimmäiset kaksi päivää olivat yllättävän helppoja, sitten iski univaje ja uupumus, mutta onneksi tekemisestä ei ollut puutetta. Oli osittain helpotuskin joutua jäämään sisälle, sillä ulkona oli joka päivä 35 astetta ja kosteaa...

Karanteeniruokaa

Ensimmäinen näkymä Taipeihin

Kuukauden kysymys on tällä kertaa hiukan vakavampi: Miten teidän suhtautumisenne koronaan on muuttunut parin vuoden aikana vai onko ollenkaan?