lauantai 3. joulukuuta 2022

Blogihaaste: 20 asiaa minusta

Löysin tämän Ankin kirjablogista ja Sheferijmiltä! Hauskaa julkaista pitkästä aikaa blogihaaste. 

1. Olen syntynyt... Helsingissä kotikaupunginosassani! 

2. Pienenä olin varma että minusta tulee... kirjailija. Aloitin aina kirjoittamaan yleensä entisajasta kertovia romaaneja, jotka sitten yllätysyllätys jäivät kesken. Hiukan surullista kuinka sittemmin lopetin tarinoiden kirjoittamisen täysin, enkä enää osaakaan kirjoittaa samallalailla. Mutta toisaalta kirjoitan edelleen päiväkirjaa, blogia ja silloin tällöin runoja. Haaveet muuttuvat.

3. Parhaat piirteeni ovat... viime aikoina olen kipuillut tämän kanssa paljon. Mutta mielestäni olen vähän liiankin hyvä reflektoimaan eli pohtimaan eri näkökulmista.

4. Viimeisin sisustusostokseni oli... juliste. Oikeastaan en sisusta ollenkaan, mutta haluaisin lisää julisteita ja paperisia valokuvia.

5. Haluaisin matkustaa... USA:an ja Kanadaan. Haluaisin käydä etenkin Prinssi Edwardin saarella ja preerioilla, tietysti paikoissa joissa L.M.Mongomery ja Laura Ingalls Wilder ovat eläneet.

6. Suosikkijuomani on... Taiwanissa "kuplamaito", maitoa jossa on kuumia, ruskeassa sokerissa keitettyjä tapiokapalloja. Elikkä vähän kuin bubble tea mutta pelkällä maidolla, ja lisäksi tapiokapallot ovat lämpimiä ja pehmeitä. Maistoin myös sarsaparilla-virvoitusjuomaa (root beer), joka maistuu kokikselta ja yrteiltä. Se on kuulemma USA:ssa ja Aasiassa suosittua.

7. Lempiruokani on... aasialainen ruoka. Kokonaisuudessaan.

8. Viikonloppuisin herkuttelen... samalla lailla kuin viikollakin :D Esimerkiksi suklaalla, mutta täällä Taiwanissa etenkin makeilla juomilla, vähän liikaakin.

9. Lempiblogini jota seuraan... ovat kirjablogeja.

10. Kirjat, joita olen lukemassa nyt... sijoittuvat molemmat antiikin Kreikkaan, kertovat sen ajan kuuluisista naisista ja ovat tyyliltään syvällisen runollisia ja mystisiä.

11. Lempilajini kirjallisuudessa ovat... nuortenkirjat, historialliset (nuorten-) romaanit ja entisaikaan kirjoitetut romaanit, varsinkin tyttökirjat.

12. Suosikkisovellukseni on... Google Maps. Se on varmaan eniten käyttämäni sovellus, muun muassa etsimään hyviä ruokapaikkoja, suunnistamaan kaduilla ja vaeltamassa. WhatsApp on myös todella tarpeellinen. Muuten sovellukset lähinnä ärsyttävät, varsinkin aiemmin kun kännykkääni ei mahtunut yhtäkään.

13. Kahvini juon... aina (kaura-)maidon kanssa. En pystyisi juomaan mustana, enkä normaalisti lisää sokeria paitsi juodessani erikoiskahveja.

14. Viikkorutiineihini kuuluvat... minulla ei oikeastaan ole tällä hetkellä jokaviikottaisia rutiineja. Ainakin kaupassa käynti. 

15. Viimeisin elokuva jonka näin elokuvateatterissa oli... toukokuussa italialainen elokuva Nostalgia. Tykkäisin käydä elokuvissa, jolleivat ne olisi niin kalliita ja jos niissä näytettäisiin monipuolisemmin elokuvia.

16. Rentoutuakseni... olen viime aikoina katsonut Netflixistä Brooklyn 99:ia. Se saa yleensä rauhoittumaan ja ajatukset muualle.

17. Lemmikkieläimeni... oli pienenä haaveissani, mutta ei oikeastaan enää.

18. Lempivuodenaikani on... mahdotonta valita. Tulisin kaipaamaan jokaista ehkä pimeää ja märkää loppusyksyä lukuunottamatta. Kesän lämpöä ja luonnon vehreyttä, talven tuikkivia hankia ja lumisadetta, syksyn ruskaa ja kuulautta sekä kevään kukkivaa maailmaa ja tuoreita lehtiä. Totun kyllä muuhunkin säähän (täällä Taiwanissa on tähän mennessä ollut tasan kaksi säätä, helteistä tai sateista), mutta en voisi ikinä täysin luopua neljästä vuodenajasta.

19. Ruokabravuurini on... kiinalainen ruoka ja palak paneer, ainakin omasta mielestäni.

20. Lempimusiikkiani on... tiivistettynä Laleh. 

Ottakaa koppi!

tiistai 29. marraskuuta 2022

Lokakuussa löysin paikkoja, jonne maailman häly ei yltänyt

Lokakuussa luin yhden kirjan ja 217 sivua: 

 1. Lensey Namioka: Mismatch (217 sivua)

Mismatch oli muuten aika perus nuortenkirja rakkauden ja oman identiteetinsä löytämisestä, mutta kivan ainutlaatuista oli keskittyminen rasismin eri nyansseihin Aasian maiden välillä. Vaikka sodan kauheuksista on kulunut vuosikymmeniä, huonot muistot ja stereotypiat hallitsevat edelleen amerikankiinalaisten ja -japanilaisten perheiden mieltä. Oli vitsikästä, kuinka vuoden 2006 kirjassa amerikkalaiset ihmettelivät kännyköitä näprääviä japanilaisia. Kirja kertoi myös omien juurien etsimisestä ja japanilaisten samanaikaisesta suhtautumisesta japanilaistaustaisiin amerikkalaisiin, japanilaiskorealaisten syrjinnästä ja ulkomaalaisten kestittämisestä. Opin kyllä lisää japanilaisesta elämäntavasta, mutta kirja oli tarkoitettu vähän nuoremmille, jotka eivät tiedä aiheesta paljoa. Esimerkiksi päähenkilöiden kohtaamia ennakkoluuloja Amerikassakin käsiteltiin, mutta niitä ei luokiteltu feministisen piilorasismin tapaan.

"Haruko suddenly broke in. "I think the reason we don't talk about our cultural heritage is because we're surrounded by it! But you keep thinking about your Asian cultural heritage because you're a Japanese American, surrounded by real Americans."
   Andy had to bite his lips to keep from saying something nasty. Real Americans? How many more times am I going to have to hear that? Haruko had obviously been hoping to get a white kid from Lakeview, instead of a Japanese American like himself. To her, he was only a second-rate American, and she felt cheated. "Haruko, Americans - real Americans, come in all sizes and colors!" he snapped." -s.184


Italialainen teinielokuva Tähtihetkiä kertoi ihan hyvin ahdistuneisuushäiriöstä, mutta päähenkilön tapa puhutella katsojaa suoraan kameraan katsomalla alkoi muutaman kerran jälkeen ärsyttää.

Taipei 101
Tamsui-joen suu meren äärellä
Yangmingshan

Yliopistolla


Vaihtoni Taipeissa sujui lokakuussa edelleen hyvin. Joka päivä tapahtuu niin paljon uutta ja erikoista, että sitä on mahdoton selittää saati sitten tiivistää. Eurooppa ja elämä siellä tuntuvat kaukaiselta vaikka kuinka viestailisi ystävien kanssa ja lukisi lehtiä.

Lokakuussa helteiset päivät muuttuivat ykskaks sateisiksi, ja eräänä päivänä satoi tuntikausia kirjaimellisesti saavista kaataen, että kenkäni eivät millään meinanneet kuivua ja menivät heti pesuun. 
Aikani kului opiskellessa ja Taipeissa seikkaillessa. Söin nuudelikeittoja, kävin museoissa ja ajoin köysihissillä usvaisten kukkuloiden yli Maokongille juomaan perinteistä teetä. Kävin Tamsuilla meren äärellä katsomassa siirtomaa-ajan rakennuksia ja auringonlaskua. Kävin vaeltamassa Tiger Mountainilla (Hushan), Jiantanshanilla ja Yangmingshanilla, jonka ruohoniityt muistuttivat minua preeriasta ja tuuli meinasi kaataa kumoon. Jiantanshanilla ihmettelin vuoren kätköissä sijaitsevaa temppeliä, jossa vanhukset lauloivat karaokea, sekä moikkailevia ohikulkijoita. Kävin valtavassa ja meluisassa Pridessa sekä Daxi Old Streetillä rukoilemassa temppelissä, täälläpäin niin tehdään omasta uskosta riippumatta. Uuden hyvän ystäväni kanssa kävin hälisevällä yötorilla maistelemassa pikkupurtavaa ja kuplateetä.

Alkuperäiskansojen ruokaa: riisiä
 bambun sisällä (zhutongfan, 竹筒飯)

螺螄粉 luosifen,
guangdongilainen nuudelikeitto,
jonka liemi on keitetty jokietanoilla
(tosi hyvää!)

Löysin tuttuja kiinalaisia lettuja, jianbing 煎餅!

小籠包 xiaolongbao, soup dumplings

擔擔麵 dandanmian,
sichuanilaisia nuudeleita

地瓜求 diguaqiu, bataattipalloja

Retikkamochi

Kahvi ja maito ovat täällä kalliita,
 ja kanelirullia saa joka kahvilasta

Yritin pohtia miten kuvailla Taipeita, mutta jättisuuren kaupungin ja sen eri alueiden määrittely on hankalaa. Varsinkin kun vieressä sijaitsee vielä suurempi New Taipei, eikä usein ole edes varma missä näiden kahden raja kulkee. Taipeihin mahtuu meluisia katuja, hiljaisia naapurustoja ja luonnonhelman rauhaa. Vilkkailla kaduilla tulee vastaan toinen toisensa perään kauppoja, pankkeja, leipomoja, korjaamoja, ruokapaikkoja, kioskeja ja kojuja joka lähtöön, mainokset loistavat kaikissa väreissä ja mopot sekä bussit päristävät ohi. Myytävää on kuplateestä, aamupalasta, spagetista ja ramenista aina halpisvaatteisiin, sateenvarjoihin ja kiinalaisiin lääkkeisiin.

Naapurustoja sävyttävät metalli, vanha betoni sekä lukemattomat parvekekasvit ja puut. Välillä silmiin osuu nurkkauksissa pienten korttelitemppelien alttarit. Katujen väripaletti liukuu raudanharmaasta vihertävään tunnelmaan, ja päiväsaikaan ne ovat lähes autioita lukuunottamatta pikkuruisia kulmapuistoja. Pimeän aikaan kiveyksillä saattaa vilistää torakoita, päivisin niitä lojuu kuolleina kaupunginosasta riippuen.

Taipein puistoissa, joen rannalla ja kukkuloiden vaellusreiteillä kaupungin häly puolestaan häviää lintujen kirkumisen alle. Valtavat vehreät puut muodostavat sankan viidakon, jota halkovat kunnostetut tiet ja askelmat. Vasta yltäältä katsottuna kaukana alhaalla siintävästä kaupungista saa selvemmän mutta etäisen kuvan.

Red House keskustassa Ximenin alueella

Kuja

Vanha katu

Jiantanshanilla
           
Shilinin kaupunginosa Jiantanshanilta

                                                

Lokakuuhun mahtui kauniita maisemia muutamista aurinkoisista päivistä, jotka muistuttivat mökistä, usvan verhoamiin vuoriin ja savuisen näköiseen kaupunkiin. Kuukauden mieleenpainuvin hetki oli uida kuumissa lähteissä Wulaissa. Netin mukaan uintipaikka olisi suljettu, mutta niin se kyllä vain oli täynnä paikallisia, ja rannalle oli jopa kyhätty teltta vaatteiden vaihtoa varten. Ympärillä kohosivat vehreät kukkulat, vesi oli puhdasta ja kirkasta, ja pikkukalat kutittivat jaloissa. Illan hämärtyessä joki viileni ja sai ahtautumaan vierivierekkäin kaikkein kuumimpaan altaaseen. Tuntui kuin olisin viimein löytänyt kolkan, josta maailmanmelu on kaukana ja jossa aika on miltei pysähtynyt. Tiesin vihdoin tehneeni oikean päätöksen lähtiessäni Taiwaniin.


KK: Mikä paikka rauhoitti teitä syksyllä?

lauantai 22. lokakuuta 2022

Jean Kwok: Girl in Translation

Kiinnostus heräsi: ostin vuosia sitten Pekingissä kirjakaupasta


Girl in Translation
Jean Kwok
2011 (2010)
Penguin Books
293 sivua


"Recently, I found an envelope and brushed off the dust. I broke open the seal and touched the torn bits of paper inside: here was the tip of an ear, a part of the jaw. My hair had been cut by my mother, unevenly and too short, parted far to the right and swept over my forehead in a boy's hairstyle. The word PROOF covers much of my face and a part of my blue polyester shirt. We hadn't been able to pay for the actual photo, so we'd kept this sample they'd sent home.
   But when I join the ripped pieces of the photo and put together the puzzle, my eyes still gaze directly at the camera, their hope and ambition clear to all who care to look. If only I'd known." -s.2-3

Kimberley Chang saapuu äitinsä kanssa Hong Kongista New Yorkiin aloittamaan uuden elämän. Uusi alku osoittautuu kuitenkin vieläkin haastavammaksi kuin he olivat kuvitelleet. Kimberleyn tädin hankkima asunto kuhisee torakoita eikä keskuslämmitys toimi talvellakaan. Tädin omistama vaatetehdas Chinatownissa vaatii heitä työskentelemään kellon ympäri laittomalla kappalepalkalla. Heillä ei ole varaa mihinkään, ja koulussa Kimberley kamppailee ymmärtääkseen englantia ja saadakseen ystäviä. Matematiikka on hänen vahvin aineensa, ei pelkästään luonnontieteenä vaan myös siksi, ettei siinä tarvita kielitaitoa. Vasta asuttuaan kaupungissa useamman vuoden hän näkee ensimmäisen kerran Manhattanin.

Vaikeuksista huolimatta Kimberley ponnistelee tavoitellessaan itselleen ja äidilleen parempaa elämää. Hänen menestyksensä koulussa huomataan, ja pikkuhiljaa hänelle aukenee yhä useampia portteja kohti lopullista ulospääsyä vaatetehtaan hikisistä uumenista. Mutta päättääkö kohtalo lopulta toisin?

"There's a Chinese saying that the fates are winds that blow through lives from every angle, urging as along the paths of time. Those who are strong-willed may fight the storm and possibly choose their own road, while the weak must go where they are blown. I say I have not been as much pushed by winds as pulled forward by the force of my decisions." -s.1

Oikeastaan valitsin tämän kirjan muuttaessani itsekin uuteen maahan. Kuitenkin Kimberleyn ja minun olosuhteet eivät voisi olla erilaisempia. Kimberleyn elämää kuvataan raastavan realistisesti. Päivisin hän opiskelee koulussa, iltaisin auttaa äitiään vaatetehtaalla ja iltamyöhään tekee vielä läksynsä. Kummallakaan ei ole vapaata hetkeä. Kesällä edes hammastahnaputkiloa ei voi jättää auki, etteivät torakat hyökkää ruoan perässä. Talvella asunnossa on jäätävän kylmä, ja Kimberley sairastaa flunssan toisensa perään. Joutuessaan maksamaan tädille vuokraa ja velkaa heillä ei ole varaa mihinkään paitsi ruokaan. Kimberley tottuu ajattelemaan tuotteiden hinnan pussitettujen paitojen määrässä. Muut kiinalaistaustaiset asuvat Chinatownissa, eikä hän ei pysty koskaan kunnolla samastumaan valkoisiin amerikkalaisiin, eikä kunnolla tummaihoisiinkaan. Onneksi hän tapaa vihdoin intialaistaustaisen opettajan.

Hänen tätiään oli vaikea sympatisoida, tämä oli yksinkertaisesti kammottava keplotellessaan sukulaisensa huonoihin oloihin, eikä välittänyt, pääsevätkö he elämässään ollenkaan eteenpäin. Kuitenkaan Kimberleyn äiti ei valita, sillä hän tuntee olevansa velkaa sisarelleen vuosien takaa. Lisäksi Chinatownissa kaikki tuntevat toisensa, ja välien katkettua olisi vaikea saada uutta työpaikkaa. Tätä oli kuitenkin vaikea ymmärtää. Äiti muutenkin edustaa kiinalaisia tapoja ja ajatusmalleja, eikä hän ehdi työtaakkansa vuoksi tutustua kehenkään, saati sitten opiskella englantia. Äiti kieltää Kimberleyä käymästä ystävällään kylässä, sillä heillä ei ole varaa vastavuoroisuuteen.

Kimberleyn neuvokkuus ja selviytymistaidot yllättävät useasti. Hän elää kahden maailman välillä, Chinatownin hiostavan vaatetehtaan ja koulun rikkaiden amerikkalaisten. Hän ei kerro äidilleen useinkaan vaikeuksista koulussa. Kun oppitunnilla pyydetään kertomaan kodista tai lukemaan sanomalehtiä, Kimberley sepittää. Kun hän mainitsee ystävälleen työskentelevänsä, tämä sanoo hänen valehtelevan, sillä eihän Amerikassa ole laittomia hikipajoja. (Olisin itse varmasti ollut yhtä epäuskoinen.) Tarina kertoo kuulemma 80-luvusta, mutta minusta se voisi sijoittua minne tahansa 1900-luvun kännykättömälle loppupuolelle ennen Hong Kongin luovutusta Kiinalle. Kulttuurieroja löytyy niin ahkeruudesta kuin vaatetuksestakin, tosin Kimberley onnistuu lopulta ostamaan myös länsimaalaisia alusvaatteitakin.

Kimberley tekee väsymättä töitä ja on uskomattoman taitava koulussa. Jo ennen opittuaan täydellisesti englantia hän yllättää useasti opettajansa fiksuudellaan. Onneksi on myös stipendit ja ilmainen kouluruokailu vähävaraisille oppilaille. Mielestäni entistäkin yllättävää oli, ettei Kimberley ehtinyt paljoa opiskella tehdastyönsä vuoksi, mutta oli kuitenkin paras koulussa. Erikoista oli myös, ettei kulttuurishokeista huolimatta Kimberleyn ikävää Hong Kongiin kuvattu erityisen tarkasti. Myöhemmin Kimberley alkaa myös lievästi "kapinoida" pujahtaessaan ystävänsä kanssa ulos ja hengaillessaan poikien kanssa, mikä oli mielenkiintoista.

"I didn't consider myself pretty at all. With time, I had grown too long-limbed and skinny for Chinese tastes, and despite Annette's best efforts, the intricacies of makeup and clothing remained incomprehensible to me. I was not beautiful and I was not funny, nor was I a good buddy or a particularly good listener. I was none of the things that girls think they need to be for boys to love them. Mostly, I stayed on the call with my eyes closed, listening to the thrum of the phone line underneath our words. I knew what these boys really wanted - freedom. Freedom from their parents, from their own unsurprising selves, from the weight of the expectations that had been placed upon them. I knew because it was what I wanted too. Boys weren't my enemy, they were co-conspirators in a mission to flee. My secret was acceptance." -s.205-206

Kirjan alkupuolella muiden henkilöiden englanniksi puhutut sanat, joita Kimberley ei ymmärtänyt, kirjoitettiin väärin, niin että niitä oli hankala lukea. Tämä ratkaisu näytti hyvin englannin opiskelun hankaluuden. Lisäksi seuraava normaalista poikkeava kuvaus valkoisesta ihosta sai ajattelemaan toisesta näkökulmasta: 

"I was also secretly fascinated by Annette's coloring. Her skin wasn't the opaque white of a sheet or paper that I'd thought white skin would be; it was actually transparent, and the red you saw was the color of the blood underneath. She was like an albino frog I'd seen at a market in Hong Kong when I was very small. Once, she lifted up her sweater to show me her round stomach and I jumped back in surprise. It wasn't smooth and tan like mine. The skin was blotched and reddened by the waistband of her pants, and fine blue veins ran under the surface. I thought that her skin had to be very thin and easily torn. She had blue eyes, which I had only seen in Hong Kong in blind people with cataracts. It was as if I could look into her brains, and I found it strange that she could see out of such light eyes as well as I could from mine." -s.54

Girl in Translation vaikutti ensin "tyypilliseltä" ryysyistä rikkauksiin -maahanmuuttajakertomukselta, mutta juoni pääsi riipaisemaan yllättävillä käänteillään monesti. Oman syvyyden tuo se että kirjailija on kuulemma itsekin työskennellyt Chinatownin hikipajassa ja taistellut loistaakseen koulussa.

"I never want to love someone like that, [...] so that there would be no room left for myself, so much that I wouldn't be able to survive if he left me." -s.266

Kirja sopii kohtaan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 30. "Kirjassa muutetaan uuteen maahan", Kirjahyllyn haasteisiin sekä henkilökohtaisiin Amerikkaa tutkimassa - ja Kaupunki -lukuhaasteisiin.

torstai 20. lokakuuta 2022

Gaston Leroux: The Phantom of the Opera

Kiinnostus heräsi: Phantom of the Opera -musikaali (1986)



The Phantom of the Opera
Gaston Leroux
1995 (1910?)
201 sivua
Wordsworth

"No one ever sees the Angel; but he is heard by those who are meant to hear him. He often comes when they least expect him, when they feel sad and discouraged. Then their ears suddenly perceive celestial harmonies, a divine voice, which they remember all their lives long. Persons who are visited by the Angel quiver with a thrill unknown to the rest of mankind. And they cannot touch an instrument or open their mouth to sing, without producing sounds that put all other human sounds to shame. Then people who do not know that the Angel has visited these persons say that they have 'genius'.
   Little Christine asked her father if he had heard the Angel of Music. But Daddy Daaé shook his head sadly; and then his eyes lit up, as he said:
   'You will hear him one day, my child! When I am in Heaven, I will send him to you!" -s.36

Christinen isä lupaa ennen kuolemaansa lähettää tytölleen tueksi musiikin enkelin. Ja eräänä päivänä oopperan väki yllättyykin, kun taustalaulajasta on kuoriutunut upea solisti. Tämän huomaa myös Christinen entinen leikkitoveri Raoul, joka pitää tämän puheita musiikin enkelistä kummallisina. Samaan aikaan oopperatalon uudet omistajat pitävät pilkkanaan huhuja kummituksesta, tälle varattavasta omasta aitiosta ja jokakuukautisesta vuokrasta. Pian heille alkaa ilmestyä uhkauskirjeitä ja lopulta karmeita asioita tapahtua oopperassa. Musiikin enkeli alkaa lopulta myös vainota Raoulin ja Christinen suhdetta...

"He kissed her lips; but the night that surrounded them was rent asunder, they fled as at the approach of a storm and their eyes, filled with dread of Erik, showed them, before they disappeared in the forest under the roof, high up above them, an immense nightbird that stared at them with its blazing eyes and seemed to cling to the strings of Apollo's lyre." -s.98

Olen nähnyt Oopperan kummituksen kahdesti oopperassa ja kerran elokuvana. Andrew Lloyd Webberin kappaleet sekoittavat keskenään oopperaa, musikaalia sekä hiukan sähkökitaraakin. Ne ovat upean vahvoja ja tunteikkaita. Tarina huokuu goottista kauhua mutta lähinnä vain saa selkäpiin kihelmöimään jännityksestä. 

Alkuperäinen kirja sukeltaa syvemmin Phantomin menneisyyteen ja seikkailuihin Lähi-Idässä. Tätä kutsutaankin useammin oikealla nimellään Erikiksi. Musikaalissa hädin tuskin mainitut elementit kuten salaperäinen (eksotisoitu) "persialainen" ja kidutuskammio ovat paljon suuremmassa roolissa, ja oopperan väkeä sekä uusien omistajien haasteita kuvataan enemmän. Kirja junnasi ehkä liikaa itselleni tarpeettomissa kuvauksissa, ja päästyäni loppuun tahdoin vain nähdä musikaalin uudelleen.

Mielestäni Christine jää liian taustalle Raoulin ollessa päähenkilö. Christine kuvataan suhteellisen perinteisen passiivisena, kauniina neitona. Musikaalissa roolit ovat nurinkurin: Raoul on herkkä ja vähän väritön ja Phantom salaperäisen kiehtova. Christine on aktiivinen ja puolestaan kasvaa tarinan mukana itsenäisemmäksi. Kuitenkin kirjassakin tämän teko pelastaa lopulta kaikki.

Musikaali tuo tarinan symbolit paremmin esiin ja luo jopa uusia: Raoul edustaa romanttista, viatonta rakkautta; Phantom kiellettyä intohimoa ja epätoivoista pakkomiellettä. Christine taas on ahdistunut isänsä kuoleman jälkeen ja eksyksissä itsensä kanssa. Pohdin miksiköhän tätä tarinaa ei ikinä analysoida koulussa. Samastuin musikaaliin enemmän kuin kirjaan, jossa nämä teemat eivät esiintyneet niin selkeästi. Kirjan luettuani mietin kuitenkin musiikin enkelin kuvastavan jollain lailla sekä puhtasta talenttia tai neroutta että symbolisemmin uskonnon tuomaa hurmiota ja rauhaa - ensimmäinen sitaatti saa ajattelemaan Raamatun enkeleitä tai opetuslapsiin mennyttä Pyhää henkeä. Myös Wishing you were somewhere here again -kappaleen enkelipatsaiden somistama hautausmaa sopii tunnelmaan. Näin ajateltuna Phantom voisi olla langennut enkeli, Lucifer?

"All I wanted was to be loved for myself. If you loved me, I should be as gentle as a lamb; and you could do anything with me that you pleased." -s.163

Oli mielenkiintoista, kuinka kirjailija sekä esipuheessaan että kertojan roolissa yritti koko kirjan ajan itsepintaiseksi vakuuttaa lukijaa tapahtumien todenperäisyydestä. Hän esitteli useita omin silmin näkemiään todisteita Phantomin olemassaolosta. Gaston Leroux oli oikeastikin käynyt Palais Garnierissa ja kuullut juoruja aaveesta - maanalainen vesialue on kuulemma oikeasti olemassa ja kattokruunukin pudonnut kesken esityksen vuonna 1896 (Phantom sijoittuu tosin 1880-luvulle). Luulen kuitenkin vakuuttelun lähinnä vain toimivan kauhun tehokeinona. Kirjassa oli myös pieniä mielenkiintoisia ajankuvauksia. Mahtaakohan seuraava pitää paikkaansa:

"None will ever be a true Parisian who has not learnt to wear a mask of gaiety over his sorrows and one of sadness, boredom, or indifference over his inward joy. You know that one of your friends is in trouble; do not try to console him: he will tell you that he is already comforted; [...] in Paris, our lives are one masked ball [...]" -s.16

Kirja ja musikaali näkevät Phantomin sekä armottomana hirviönä että säälittävänä ihmispolona, joka ei ollut ikinä kokenut rakkautta. Mikä oikeuttaa hirveät teot?

"The reader knows and guesses the rest. It is all keeping with the incredible and yet veracious story. Poor, unhappy Erik! Shall we pity him? Shall we curse him? He asked only to be 'some one,' like everybody else. But he was too ugly! And he had to hide his genius or use it to play tricks with, when, with an ordinary face, he would have been one of the most distinguished of mankind! He had a heart that could have held the empire of the world; and in the end he had to content himself with a cellar. Surely we may pity the Opera ghost!" (s. 200-201). 

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja sekä henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni Pariisilla.

lauantai 15. lokakuuta 2022

Syyskuussa en vielä kaivannut ruisleipää

Syyskuussa luin yhden kirjan ja 293 sivua:

1. Jean Kwok: Girl in Translation (293 sivua)

Girl in Translation oli realistinen kirja New Yorkin Chinatownin köyhyydestä, joukkoon kuulumattomuudesta ja ponnistelusta kohti parempaa elämää. Se ei ollut ennalta-arvattava vaan täynnä käänteitä. Kirja kuvasi tarkasti vähävaraisuutta ja elämää maahanmuuttajana New Yorkissa sekä perustui kirjailijan omaan elämään.


Happiest Season oli ihan mukava jouluelokuva, jonka olen halunnut nähdä jo jonkin aikaa. Abby ja Harper lähtevät jouluksi Harperin kotiin, mutta kesken matkaa tämä paljastaa, ettei ole kertonut suhteesta perheelleen. Olin kuitenkin hiukan pettynyt loppuratkaisun ennalta-arvattavuuteen. Harperin perhe oli uskomattoman snobi ja rasittava, joten heidän yhtäkkinen muutoksensa oli epäuskottavaa. Abby jäi jotenkin vähän syrjästäkatsojaksi, mutta pidin hänestä enemmän kuin Harperista.

The Hours kertoi yhdestä päivästä kolmen naisen elämässä. Kirjailija Virginia Woolf kärsii mielenterveysongelmista ja pohtii kenen kirjansa henkilön täytyy kuolla. 50-luvulla elävä Laura on idyllisen perheen äiti, joka lukee juuri Mrs. Dallowayta. 2000-luvulla elävä Clarissa puolestaan on Sallyn kanssa yhdessä, hoitaa masentunutta Richardia ja on juuri järjestämässä juhlia. Tämä elokuva oli todella monitasoinen, sillä naisten elämät kietoutuivat toisiinsa henkien Mrs. Dallowayn monimutkaista tyyliä ja sanomaa. Sain vihdoin paremmin kiinni kirjan ideasta. Elokuva oli samaan aikaan rankka ja syvällinen.

Vaihtarivuoden salainen päiväkirja oli ensin ihan mukiinmenevä elokuva, joka kertoi brasilialaisnuorten aupairvuodesta Amerikassa. Loppupuolella juoni kuitenkin muuttui hyvin hämmentäväksi, jopa koomisen trillerimäiseksi, ja ihan lopussa sattui outoja plot twistejä. En katsoisi uudestaan.


Why am I like this (2018-) oli hauskan provosoiva ja ärsyttävä minisarja parodioidessaan nykyajan feminististä tietoisuutta, cancel-kulttuuria ja vähemmistöjen ääntä. (Tosin luin netistä ettei sarja ole pelkästään parodiamielessä tehty.) Sarjassa ei kuitenkaan ollut juonta, joten jatkuva yliampuminen meni vähän yli. Tarina muistutti muuten hiukan yliopistoni radikaalimpaan siipeen kuuluvaa feminismiklubia, joten se herätti siksikin hiukan ajatuksia.

Aiemmat pitämäni kiinalaiset sarjat ovat aina alkaneet hiertää jostain kohdasta (tosin en ole katsonut kauhean montaa, ja muutama on tosiaan ollut hyvä), mutta Delicious Loveen voin sydämen pohjasta sanoa ihastuneeni. Sarja kuvaa niin feministisesti kolmen nuoren naisen elämää, rakkaussuhteita ja työtä. Heidän kokemuksensa ja keskustelutapansa eivät ole muihin draamoihin verrattuna epäuskottavia, ja pidän siitä kuinka mukaan mahtuu lukuisista eroista suhteisiin eri yhteiskuntaluokkien välillä. Kun eräs sivuhenkilö paljastaa drag-esitystä katsoessaan olevansa homo (sanaa ei ikinä mainita), niin teki jo mieli itkeä liikutuksesta; Kiinassa seksuaalivähemmistöjä ei nimittäin enää näy mediassa. Sarja käsittelee varsinkin seksismiä ja omien unelmien seuraamista - kaikki päähenkilöt ovat vahvoja ja nousevat epäkohtia vastaan! Myös pandemia oli mukana pienessä sivuroolissa, tosin lockdowneja ei näkynyt eikä maskeja paljoa käytetty, mutta lääkärien ja muiden tavallisten ihmisten työpanosta arvostettiin.


Tuntuu olevan ikuisuus syyskuun alusta, jolloin karanteenini loputtua muutin asuntolaan ja aloitin yliopiston. Ensimmäinen viikko oli hyvin rento, sitten alkoivat kiinan tunnit, jotka vievät aika paljon aikaa. Lisäksi piti löytää tasapainoa yksin olemiseen ja sosiaaliseen elämään, joka tuntuu taas haastavalta kun tutustuu lyhyessä ajassa yli sataan uuteen ihmiseen eikä kehenkään kunnolla. Ensimmäiset viikot ihan vain kiinan kuunteleminen uuvutti. Turhautti kuinka vuosien kielen opiskelu ei ole juuri tuonut huimaa tulosta, mutta pikkuhiljaa tuntui kuitenkin optimistisemmalta, kun opin koko ajan lisää sanoja ja kun tuli lisää tilaisuuksia puhua, niin taiwanilaisten kuin japanilaistenkin kaverien kanssa. 



Pikkuhiljaa Taipeikin on tullut tutummaksi, ensin luonnon kautta, kun kiipesin Jinmianshanille sekä Elephant Mountainille ja Xianjiyanille katsomaan auringonlaskua. Taipei tuntuu joskus meluisalta, mutta samalla suurkaupunki on täynnä rauhallisia nurkkia puistoineen, joenrantoineen ja kävely-/vaellusreitteineen kukkuloilla! Upeinta oli nähdä kaupungin harmaiden talojen hehkuvan sinisenviolettina ja horisontin heikon oranssina laskevan auringon valossa.


Ruokia on kokeiltu niin yötoreihin luweista porsaansisälmysnuudeleihin, ja tähän mennessä hiukan yllättäen yliopiston kantiinin ruoka on ollut parhaimpia. Etsin yhä pekingiläisiä täytettyjä lettuja, jianbingejä, täällä kun on vain danbingejä (hiukan samantyyppisiä) ja congyoubingejä (kevätsipulilettuja). Asuntolan keittiö paljastui typötyhjäksi, mutta onneksi kadulla ja yliopistolla ruoka maksaa jopa vain parisen euroa. Kuukauden aikana en syönyt mitään eurooppalaista, jollei vohvelia ja pikakaurapuuroa lasketa. Outoa kyllä ainoa vähänkään kaipaamani eurooppalainen ruoka oli itsetehty couscous fetalla ja tomaatilla. Ehkä koska olisin voinut kokata sitä ilmankin keittiötä mutta kaupasta ei löytynyt niin couscousia kuin fetaakaan. (Ainoat vähänkään länsimaalaiset tuotteet näkyivät olevan pasta, muutamat säilykkeet ja suklaat.)

Kotitekoinen hotpot

Luwei 滷味 yötorilla

Yuwan 魚丸 (kalapalloja) 

Douhua 豆花 (tofuvanukas)

花生卷冰淇淋 Maapähkinäjäätelörulla 

Matkustaminen on verraten halpaa kun bussi- ja metroliput maksavat vain puolesta eurosta euroon. Kävin National Taiwan Museumissa, joka paljastui mielenkiintoisemmaksi kuin oletin, alakerrassa oli jopa etnografinen näyttely Indonesian kulttuurista. National Revolutionary Martyrs' Shrinella ei ollut paljon nähtävää, mutta rakennukset olivat komeita ja vahdinvaihto hieno rituaali. Taipein ulkopuolella kävin vain Jiufenin kylässä, jonka väitettiin inspiroineen Henkien kätkemät -elokuvan tapahtumapaikan. Se oli aika turistimainen - eräs myyjä kai huiputti minua, mutta olinpa itse typerä - mutta kalapallot ja maapähkinäjäätelörulla olivat herkullisia. Sumuinen näkymä vuorille ja merelle sekä pimeällä sytytettävien punaisten lyhtyjen hehku olivat unohtumattoman kauniita. 

Martyrs' Shrine

Chiang Kai-shek Memorial Hallin vieressä

Jiufen


KK: Mikä turhautti teitä eniten syyskuussa?

lauantai 24. syyskuuta 2022

Kesän soittolista 2022

Kesällä 2022 (huhtikuu-elokuu) en kuunnellut juurikaan uutta musiikkia. Kuuntelin tapani mukaan Lalehia ja pitkästä aikaa viime vuosien suosikkilaulujani. Haloo Helsinkiä! kuuntelin hetken jälleen ja lisäksi löysin pari uutta rauhallisempaa metallibändien kappaletta.



***


Laleh: Vattenlilja (2022)

Lalehin rakkauslaulut voi sitten Me and Simon -levyn (2009) suurin piirtein laskea sormin, joten keväällä ilmestyneen Vatten-albumin Vattenlilja oli yllätys. Tosin laulu voisi ehkä viitata muuten vain tärkeään ihmiseen. Tykkäsin kappaleen hempeän viisumaisesta mutta mukaansatempaavasta sävelestä, vaikka välillä sanat tuntuivatkin liian pullamössöltä. 


Haloo Helsinki!: Tää rakkaus ei lopu koskaan (2016)

Löysin hetkeksi Haloo Helsingin! uudestaan ja kuuntelin entisiä lempilaulujani, jotka olen jo esitellyt aiemmilla soittolistoillani etenkin vuosina 2016-2017. Nyt kiinnyin erityisesti tähän Hulluuden highwayn (2016) hiukan vähemmän tunnettuun kappaleeseen. Tää rakkaus ei lopu koskaan on päätähuimaava sekoitus kaihomielisyyttä ja energistä elämänvoimaa, joka pursuaa joka raosta. Ja tietysti sanat ovat bändille tyypilliset taidokkaan fiksut ja syvälliset. Niiden käänne muistuttaa siitä, kuinka lopulta tärkeintä on elää. 

"Mä tiedän et tää maailma muuttuu vielä paremmaksi
 Vaikka tuntuu että aina kusipäille käykin flaksi
 Mä menen läpi pimeyden vaik meri heiluttaa mua
 Ja kun mä valon löydän niin ajattelen sua"


       Anker (2022)

Lainia kuulin livenä Saksassa song slamissa, jossa paikalliset artistit kilpailivat toisiaan vastaan. Hän on julkaissut vasta pari kappalettaan, mutta onneksi Anker löytyy YouTubesta. Pidin laulujen rauhallisen kauniista tyylistä, joka kuulostaa pimeässä tuikkivilta valoilta. Myös akustinen kitara voittaa minut aina puoleensa. Anker muistuttaa siitä, kuinka jokainen on oman itsensä ankkuri, ei kukaan muu. Dreißig Sekunden oli hyvin tunnelmallinen lavalla; löysin Instagramissa julkaistun pienen pätkän. Laulu kertoo pienistä hetkistä, joiden toivoisi kestävän pidempään. 

"Also zieh ich los und suche in nem Andern nach dem Anker für mein Seelenheil
 Dabei weiß ich doch, wo ich's finden kann
 Nur bei mir allein"


Sonata Arctica: The Misery (2002)
                Full Moon (2014)

Sonata Arctican ja oikeastaan myös Miseryn löysin jo viime vuonna, mutta jostain syystä en silloin kirjoittanut siitä. Sonata Arctican rauhallisemmat kappaleet uhkuvat kiihkeää intohimoa, pohjatonta surua ja raastavaa katkeruutta. Siksi on välillä vaikeaa kuunnella kappaleita ilman että musertavat tunteet ottavat vallan. The Misery on sanoiltaan hyvin monitulkintainen, jossain nettisivulla pohdittiin sen jopa olevan kynän näkökulmasta. Itse ajattelen sen kertovan katkerasta rakkaudesta, jonka lyyrinen minä purkaa taiteeksi. Jotenkin samastun tähän, sillä joskus on lohduttavaa purkaa ahdistavat tunteet runoiksi. Silloin tuntuu että niillä on ollut edes jokin tarkoitus. Full Moon kertoo ihmissuden himosta. Tämä on selvästi vauhdikkaampi ja rokkaavampi.

Tarvitseeko enää mainita että olen ihastunut Tony Kakon monipuoliseen ääneen?

"I am the playwright and you are my crown
 Make me cry for your love like you've done many times"


Kotipelto & Liimatainen: My Selene (cover) (2012)
                         Behind blue eyes (cover) (2012)
                         Karjalan kunnailla (2012)

Metallibändejä rakastava ystäväni vinkkasi minulle akustisia cover-kappaleita sisältävän albumin Blackoustic. Timo Kotipelto ja Jani Liimatainen ovat kuuluneet metallibändeihin. My Selene on itseasiassa alunperin Sonata Arctican (ja Liimataisen käsialaa), mutta pidin enemmän tämän version kauniista mutta vahvasta sävelestä ja ääneen pääsevästä karheasta kitarasta. Laulu kertoo kreikkalaisen myytin Endymioksen epätoivoisesta rakkaudesta kuunjumalatar Seleneen. Behind blue eyes on alun perin The Whon ja muistan isäni soittaneen tätä usein kitaralla. 

"In the end, there's no soul who'd bleed for me"

Noloa myöntää, mutta en aiemmin tuntenut Karjalan kunnailla kuin nimeltä. Tunnistinpa nyt laulun kuullessani sen Lappeenrannassa iltasoittona. Tämäkin versio on uskomattoman herkkä ja tavoittaa sanojen kanssa sydäntäraastavan kaipuun kauas kotikonnuille, jotka on iäksi menetetty. Olkoonkin että tämä on kirjoitettu nationalistisen uusromantiikan aikaan sata vuotta sitten. Kappale saa purskahtamaan itkuun joka kerta sitä yksin kuunnellessa. Ehkä koska mieleen tulee lukuiset ihmiset jotka eivät enää koskaan pääse palaamaan rakkaaseen kotiinsa.


Stratovarius: If the story is over (2013)

Tämä on uskomaton kappale, ihastuin tähän heti ensi kuulemalta. Kappale on kaihoisa, mutta siinä kytee kiihkeää voimaa ja kohtalon tuntua. Tämä sopisi mielestäni johonkin musikaaliin. 

"All empty words and all rhymes will fade
 As the light of last candle flickers away
 If the story is over, this chapter my last 
 Let it be my best one, let it be my own"


Deep Blue Something: Breakfast at Tiffany's (1995)

Tämän olen kuullut radiosta ja nyt löysin sen - supermarketin soittolistalta. :D Tässä oli mukaansatempaava sävel ja tietysti elokuvaan viittaava nimi jäi mieleen.


Billie Eilish & Khalid: lovely (2018)

Olin kuullut tämän joskus varmaan muiden soittolistoilla, mutta nyt kuuntelin sitä itsekin. Kappaleella on surumielinen, musertavakin sävel, johon sekoittuu ehkä ripaus katkeruuttakin.


Sting: Shape of my heart (1993)

Isäni soittaa tätä usein, joten kitaran riffi (onko tämä oikea termi?) on tullut tutuksi. Tämä on kauniin tunnelmallinen ja surumielinen. Olen kuunnellut tätä lähinnä siksi että se muistuttaa minua kodista.

perjantai 9. syyskuuta 2022

Velma Wallis: Zwei alte Frauen/Kaksi vanhaa naista

Kiinnostus heräsi: löysin lomamatkan Airbnb:n kirjahyllystä ja lainasin myöhemmin kirjastosta. 


Zwei alte Frauen. Eine Legende von Verrat und Tapferkeit
Velma Wallis
2009 (1994)
Two old women (1993)
Christel Dormagen
119s
Piper Verlag

Zwei alte Frauen (Kaksi vanhaa naista, Two old women) pohjautuu vanhaan itäisen Alaskan Athabascoihin kuuluvan Gwich'in-intiaanikansan tarinaan, jonka Velma Wallis kuuli äitinsä kertomana. Kansalla oli tapana jättää nälkäkuoleman uhatessa heikoimmat jäsenensä oman onnensa nojaan. Näin tapahtuu myös eräänä kylmänä talvena heimon vanhimmille, nimeltään Ch'idzigyaak ja Sa', jotka eivät muuta kuin istu ja valita vaivoistaan. Kuitenkin nämä kaksi vanhaa naista uhmaavat pakotettua kohtaloaan ja päättävät olla antamatta periksi. He keräävät viimeiset voimansa ja selviävät taitojensa avulla koko pitkän talven yli matkaten samalla kesäasuinpaikoille joelle.

Tämä oli todella mielenkiintoinen kertomus! Kirja kuvasi hyvin athabascojen elintapoja naisten pyytäessä oravia ja jäniksiä sekä tehdessään itselleen yösijan lumiluolaan. Kesällä he keräävät suuren varaston marjoja, kalaa ja muita metsän antimia seuraavan talven varalle. Oli myös mielenkiintoista seurata henkilöiden tapoja ja ajatuksia, esimerkiksi naiset ystävystyvät toisiinsa paremmin mutta puhuvat keskenään läheisesti vain harvoin. He eivät myöskään ota hylkäämistä itsestäänselvänä vaan tuntevat itsensä petetyiksi ja katkeriksi. Heimon tapa jättää heikoimmat jälkeensä ei muutenkaan ole kyseenalaistamaton, sillä päällikkö empi päätöstään kaikkien ollessa kuolemassa nälkään. Naisten sukulaiset jättävät heille salaa pari työkalua tosin vain osoittaakseen henkisen tukensa. Lopulta naisten neuvokkuus pelastaakin koko heimon ja hylkäysperinne unohdetaan kokonaan.

Tarina painottaa sisua ja periksiantamattomuutta Sa'n ja Ch'idzigyaakin joutuessa valitsemaan joka päivä uudestaan jäädäkö lumihankeen makaamaan. Tarina käsittelee myös vanhentumista ja voimia. Molemmat naiset huomaavat aiemmin vain valittaneensa turhaan, sillä he ovatkin nuorempia ja vahvempia kuin uskoivatkaan. 

Velma Wallis on itsekin juuriltaan Gwich'in ja kasvoi pienessä kylässä Alaskassa lähellä Fort Yukonia. Valmistuttuaan koulusta hän päätti muuttaa yksin mökkiin kauas erämaahan, jossa hän opetteli itse selviytymään luonnon armoilla. Myöhemmin hän matkusti kaupunkiin kirjoittamaan romaaniaan kirjastossa. Alkusanoissa Wallis mainitsee sukunsa naisten työskennelleen aina uutterasti vanhoiksi asti. Hänen äitinsä piirtämä kartta on myös liitetty alkuun paikkojen athabascan- ja englanninkielisillä nimillä.

Mietin paljon sitä kuinka paljon tarinassa on aitoa ja kuinka paljon Wallis on keksinyt itse saadakseen legendan romaanimuotoon. Mutta ainahan tarinoihin lisätään jotain uutta ja omaa, sehän se niiden idea onkin. Tämän lisäksi Wallis tuntee kansansa perinteet ja ajatusmaailman paremmin kuin joku ulkopuolinen. Lopulta kukaan ei voi tietää mikä on "totta" ja mikä ei, mutta se ei ole pääasia. Tärkeintä on tarinan ydinajatus.

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteeseen kohtaan 2. "Kirjassa lumi tai jää on tärkeässä roolissa" sekä henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -projektiini osavaltiolla Alaska.

torstai 1. syyskuuta 2022

Elokuussa lähdin kauas jotta voin nähdä lähelle

Elokuussa luin kolme kirjaa ja 763 sivua:

1. Julie Ann Peters: Far from Xanadu (282 sivua)
2. Hua, Yu: Kiina kymmenellä sanalla (315s)
3. Amy Brainer: Queer kinship and family change in Taiwan (166s)

Far from Xanadu oli jotenkin tyypillinen ja kuitenkin ainutlaatuinen LGBT+ -kirja maaseudulla kasvavasta tytöstä, joka oli sympaattisen erilainen. Kirjassa käsiteltiin paljon perhesuhteita ja isän kuolemaa, välillä tosin olisi saanut painottaa enemmän sitä kuinka päähenkilö on vasta lapsi eikä vastuussa perheensä hyvinvoinnista.

Olenpas lukenut viime aikoina paljon Kiinasta! Kiina kymmenellä sanalla koostuu kiinalaisen kirjailijan esseistä, joissa hän yhdistää maan kymmeneen eri sanaan. Kirja on hyvin suora esimerkiksi kuvatessaan kulttuurivallankumousta ja avasi aiheita niin poliittisella ja yhteiskunnallisella kuin konkreettisella tasolla. Esimerkiksi kirjailija otti paljon esimerkkejä omasta elämästään tai omasta kuulemastaan. Tästä oppii paljon Kiinan lähihistoriasta ja nyky-yhteiskunnasta.

Queer kinship and family change in Taiwan on Taiwanin LGBT+ väestöstä ja etenkin heidän perhesuhteistaan ja -tilanteestaan kertova etnografia. Tutkimuksessa oli mukana erilaisia ihmisiä eri ikä- ja yhteiskuntaluokista, maalta ja kaupungeista sekä yllättävän paljon myös sukupuolivähemmistöistä. Lisäksi heidän perheenjäseniäänkin oli haastateltu. T/po (hiukan kuin butch/ femme Euroopassa) ovat edelleen tärkeitä identiteettejä, mutta yllättävän moni ei määritellyt itseään ollenkaan tai sitten paljon epäsuoremmin. Kun vanhemmat ikäpolvet eivät ole nähneet tarvetta tulla kaapista ulos, eikä juuri kukaan perheenjäsen kysy heidän suuntautumistaan, nuoremmat taiwanilaiset murehtivat vanhempiensa kyselyitä. On myös yhteikunnallisesti hyväksytympää olla "normaali" queer, jolla on vakaa (samansukupuolinen) parisuhde, hyvä työpaikka ja mielellään korkea asema, toisin kuin paljon suhteita ja matalapalkkaisempi työ. Paineet naisia kohtaan perhe-elämässä ovat edelleen suuret eikä heillä ole välttämättä taloudellisia mahdollisuuksia muuttaa omaan asuntoon. Oli kiinnostavaa kuinka tutkija reflektoi myös omaa taustaansa sekä kirjoitti muutenkin paljon minä-muodossa ja subjektiivisesti.


Jäähyväiset (Bie gaosu ta, 2019) olen halunnut nähdä pitkään, se kertoo kiinalaistaustaisesta naisesta, jonka isoäiti on kuolemaisillaan mutta perhe ei halua kertoa tälle totuutta. Elokuva oli aika surumielinen ja välillä hidastempoinen, mutta siinä oli paljon huumoriakin. Tarina perustuu muuten ohjaajan omaan kokemukseen, ja päähenkilön mummon siskoa esittää tämän oman mummon sisko.

Hobitit olen nähnyt aikoja sitten ja nyt katsoimme kakkosen ja kolmosen uudelleen. Tällä kertaa seurasin tarinaakin paremmin mutta muistelin edelleen lempipariskuntaani Kiliä ja Taurielia, jota ihailin syvästi vuonna 2015. :3 Kili/Tauriel -kohtaukset olivat edelleen lemppareitani ja osasin heidän repliikkinsä edelleen osittain ulkoa. Tykkäsin myös jousimies Bartista, ja kaikki muutkin hahmot oli uskomattoman urheita ja kuitenkin pitivät huolta toisistaan.

Vesa-Matti Loirin ensimmäinen elokuva Pojat (1962) tuli tv:stä ja satuin katsomaan sen mummolassa. Pidin siitä paljon! Alkupuolella tarina oli todella hauska koulupoikien keksiessä kaikenlaisia kujeita sodanaikaisessa Oulussa (Oulun linnakin vilahti taustalla!). He esimerkiksi pummivat saksalaisilta sotilailta suklaata puhumalla pari sanaa näiden kieltä, seurasivat rakastavaisia ja yrittivät myydä keskiyöllä ohikulkiville junille olutta. Loppupuolella tarina puolestaan synkkeni hyvinkin riipaisevaksi, ja olin itku kurkussa yhden pojan äidin lähtiessä ja jättäessä tämän. 

Luulin taiwanilaisen elokuvan The Falls (2021) kertovan stressaantuneen äidin ja tyttären väleistä karanteenissa. Tämä oli kuitenkin vain alkuasetelma, ja yllättäen tarina kertoikin äidillä puhkeavasta psykoosista. Elokuva alkoikin hiukan epäsuorasti ahdistaa, ei vähiten siinä esiintyvästä koskimetaforasta. Se ei kuitenkaan ollut suoranaisen järkyttävä vaan hyvin vähäeleinen. Olin myös iloinen että vaikeistakin mielenterveysongelmista selviytymistä käsitellään ennakkoluulottomasti. Myös äidin ja tyttären välit kohenivat, tosin se olisi voinut tapahtua hitaamminkin.

Into the Woods -musikaalista tykkäsin kovasti vuosia sitten (katsomiskerrasta jäi suloinen muisto), eikä se edelleenkään ollut huonontunut. Ainoa vaan etten lentokoneessa kuullut audiota hyvin ja tekstitykset löytyivät vain kiinaksi. Filmi kietoo sadut yhteen ja näyttää niistä aivan uusia puolia. Muun muassa prinssit eivät aina ole täydellisiä, ja noidatkin voivat olla välittäviä äitejä. Metsä myös esiintyi salaperäisenä paikkana, joka toi henkilöiden toisen puolen esiin niin hyvässä kuin pahassakin. Edelleen minua viehätti lyriikka: "Don't you know what's out there in the woods?"

Katsoin pikkuveljeni kanssa How I Met Your Father (2022) -sarjan ensimmäisen kauden, joka on jatkoa lempparillemme How I Met Your Motherille. Samaan suoritukseen se ei yltänyt läheskään, mutta pidin silti sen kepeydestä ja HIMYM -pääsiäismunia oli kiva bongailla. Sarja oli kuitenkin paljon pinnallisempi eikä kuvannut muuta kuin henkilöiden rakkaussotkuja. Jäin kaipaamaan HIMYMin syvyyttä ja huumoria. Suurin osa hahmoista eivät ollut kenenkään kopioita, mutta eniten pidin Jessestä, joka tosin muistutti kummasti Tediä. :D 

Never have I ever -nuortensarjasta tuli jo kolmas kausi, joka oli hyvin koukuttava. Nyt Devillä oli jo pähkäiltävää kolmen hyvin erilaisen pojan kanssa. Ihmettelin jo hiukan miten Devi ehtii olla luokkansa paras, kun hänellä riittää heiloja, ja miksi hän väittää olevansa epäcool, vaikka hengailee aina koulun suosituimpien poikien kanssa. Pidin paljon eräästä hahmosta, jonka seksuaalisuutta ei luokiteltu, joka pani kampoihin besserwisser-Benille ja jolla oli ainutlaatuinen suhde toisen hahmon kanssa.

Stuttgartin kirjasto

Elokuu oli jälleen kerran varsin kiireinen, tällä kertaa Taiwanin vaihdon järjestämisen kanssa, josta tuli varmistava tieto vasta heinäkuun lopussa. Viisumi tuli nopeasti, mutta sen jälkeen täytyi vielä anoa erillistä maahantulolupaa, hankkia sairasvakuutus ja tarpeellisia tavaroita (kuten sateenpitävä takki ja kengät), alivuokrata huone, tulostella papereita ja tietysti pakata kaikki tavarat... Asiaa ei paljoa helpottanut, että lensin elokuun alussa pariksi viikoksi Suomeen. Sieltä käsin hoidin vanhemmat apunani asioita, kirjoitin yhden kurssin lopputöitä ja loput ajasta säntäilin tapaamassa milloin ketäkin. Eipä silti, kaikkia oli kiva tavata ja ehdin kyllä myös rentoutua kahden viikon aikana. Jokavuotiset naapurustojuhlat olivat kuten aina tunnelmalliset ja varsinkin tämänvuotinen Suomi-karaoke lämmitti sydäntä ja muistutti kuinka kuulun aina joukkoon. Papalla söin kasvimaalla herneitä ja autoin nostamaan perunoita ja vihanneksia, mummolla ja vaarilla pidin heille seuraa. En ollut käynyt kahteen vuoteen mökillä, ja nyt ehdin olla siellä vain kaksi päivää, mutta kerrankin aivoni vain lepäsivät ja unohtivat hetkeksi kelata ajatuksia ja ongelmia. 


Seuraavat kymmenen päivää Saksassa hoidin edelleen hommia ja pakkasin. Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta sain kaiken ajoissa valmiiksi enkä kuollut hermostuneisuuteen, vaikka muutaman päivän ajan pillahdin suunnilleen jokaisesta ajatuksesta itkuun ja painoni putosi portaita alas. Ehdin kyllä myös nähdä viimeisiä kertoja ystäviä ja matkustaa päiväksi Stuttgartiinkin. 

Näköala Stuttgartiin

Kuivaa :(

Matkaa edeltävänä yönä ja lentokoneessa en juurikaan nukkunut, mutta silti olin pirteä kuin peipponen ennen kuin pääsin hotellille. En oikein tiedä miten tiivistää koronatoimet lentokentällä yhteen nippuun. Lentokentällä vastaan tuli viikon karanteeniin rekisteröinti, SIM-kortin hankkiminen, että voi ilmoittaa ensimmäisinä päivinä kahteen paikkaan lämpötila ja mahdolliset oireet, kouraan ojennetut pikatestit, PCR-testi ja lopulta matka karanteenitaksilla, jonka kuski halusi matkatavaroiden lisäksi suihkuttaa myös minut desinfiointiaineella. Myös yliopisto ja tutun tuttu lähettivät maskeja ja muita tarvikkeita. Ensimmäiset kaksi päivää olivat yllättävän helppoja, sitten iski univaje ja uupumus, mutta onneksi tekemisestä ei ollut puutetta. Oli osittain helpotuskin joutua jäämään sisälle, sillä ulkona oli joka päivä 35 astetta ja kosteaa...

Karanteeniruokaa

Ensimmäinen näkymä Taipeihin

Kuukauden kysymys on tällä kertaa hiukan vakavampi: Miten teidän suhtautumisenne koronaan on muuttunut parin vuoden aikana vai onko ollenkaan