torstai 9. joulukuuta 2021

Paula Havaste: Kaksi rakkautta

Kiinnostus heräsi: jostakin blogista löydetty, kirjastosta lainattu

Kaksi rakkautta
Paula Havaste
2010
355 sivua
Gummerus 

Suntion tytär Anna kiinnostuu eräänä kesänä veljensä ystävästä Voitosta. Kaikki käy nopeasti, ja syksyllä Anna onkin jo naimisissa ja kotirouvana pienessä maalaiskylässä. Kun vielä sotakin syttyy ja Voitto lähtee rintamalle, täyttyvät Annan päivät ianikuisesta puurtamisesta ja velvollisuuksista. Mihin hävisivät opiskelijariennot Helsingissä ja huoleton nuoruus? Kun kuvaan astuu Voiton valovoimainen näyttelijätärserkku Tuji, on Anna myyty ensi katseesta. Onko hän valmis ottamaan hypyn tuntemattomaan?

En ollut aiemmin törmännyt Paula Havasteen historiallisiin romaaneihin, mikä hiukan kaduttaa. Romaanin kulttuurihistoriallinen anti oli nimittäin suuri: tutuksi tulivat arjen kiireet 30-40-luvun taitteen maaseudulla: milloin ruokittiin eläimiä, milloin pestiin pyykkiä, lämmitettiin silakkalaatikkoa ja ohrapuuroa, käytiin potkukelkalla kaupassa tai parsittiin iltaisin sukkia radiota kuunnellen. Myös opiskelijaelämää sivuttiin Annan venyttäessä opiskeluja vuosikausia, käydessä kiireiltään tenttimässä Helsingissä ja yöpyessä asuntolassa sekä pohtiessa sielutieteen ja psykologian eroa. Opiskelijana tätä oli erityisen kiinnostava lukea, enkä tiennyt että Suomessa on pystynyt jo pitempään tehdä kirjatenttejä ja jopa professorin itsensä kotona. Kahdelle rakkaudelle löytyy muuten jopa jatkoakin, joissa keskitytään Annan sisareen ja tyttäreen.

"Anna sulki oven, lisäsi uuniin puita ja katsahti kelloa. Viimeinen radio-ohjelma oli vielä menossa, ja pian lämpeneään huoneeseen tulvi hiljaa saksalaisia operettisävelmiä. Kun radiosta kuului enää pelkkää suhinaa, Anna tarkisti pimennysverhot, sekoitti puuroa ja sulki keittiön hellan pellit. Hän kohensi olohuoneen uunin tulta ja asettui kipein kynsin kirjoittamaan kirjettä, jossa sanoisi kaiken sen, mitä Tuji hänelle merkitsi. Siitä tulisi ihmeellisen kaunis kirje, täynnä kiitollisuutta ja rakkautta, uhrautumista ja antautumista. Se olisi kaunein kirje, jonka hän koskaan kirjoittaisi, ja hän tiesi jo etukäteen polttavansa sen heti tuhkaksi." -s.280

Myös sodan valtavaa vaikutusta arkeen kuvattiin tarkasti. Kotirintamalla kaikki kaatuu naisten harteille, pikkutytöt käyvät pikkulotissa ja jokaisen odotetaan hakkaavan talkootöissä motteja ja tarjota majoituspaikkaa sotaa pakeville. Kaikki on kortilla, Helsinkiin körötellään häkäpönttöautolla ja pommituksien aikana pelätään kaupungissa asuvien puolesta. Myös sodan aiheuttamat traumat tulevat ilmi Voiton palatessa lomilla muuttuneena, puhumattomana miehenä. Ja kuitenkin eteenpäin täytyy taivaltaa.

"Annan mieleen nousivat vielä hirveämmät kuvat siitä, mitä ihminen saattoi tehdä toiselle, mitä julmat, säälimättömät ihmiset saattoivat tehdä naisille tai lapsille. Hän ei kestänyt enempää vaan huusi unissaan niin kovaa, että sai kiskottua itsensä noista kauheista kuvista kauemmas, huusi sitkeästi ja pinnistellen niin kauan, että sai aikaan todellisen, oikean äänen. Se pieni surkea parahdus oli onneksi tarpeeksi, hän heräsi lopultakin ja syöksyi sydän kauhusta jyskyttäen suoraan ulkoportaille tunteakseen pakkasen kietoutuvan ympärilleen. Tätä ei saanut ajatella, ei voinut. Piti kääntää mielensä pois tuollaisista, muuten elämän sirpaleita ei ikinä saisi enää koottua lähellekään sitä, millainen elämä oli ollut ennen sotia. Sellaiseksi hän halusi sen vielä tulevan." -s. 334-335

Jotkut blogit ovat kuvailleet Havasteen kieltä koruttomaksi, mutta minusta se oli täynnä kaunista luontokuvausta ja mielenkiintoista tarkkaa arjenkuvausta. Aika etenee kirjassa epätasaisen pomppien, välillä hypätään monta kuukautta eteenpäin ja välillä kerrotaan usean kappaleen voimin yhdestä päivästä, mutta sekään ei minusta haitannut. 

Anna oli naispäähenkilöksi hienon aktiivinen ja epätäydellinen. Kirja korostaa naisten seksuaalisuutta ja esimerkiksi Voiton suhteen tavanomaiset sukupuoliroolit kääntyvät alussa päälaelleen: Anna viettelee Voiton, mikä on jännä vastakohta yleensä vietellyksi tulevalle passiiviselle naiselle. Kuitenkin Anna päätyy suoraan kotirouvaksi, ja Voitto tajuaa vasta äitinsä huomautuksen jälkeen antaa hänen jatkaa opintojaan. Osittain Anna on ehkä olosuhteiden vanki: nykymaailmassa hänen ei olisi tarvinnut heti astua avioon vaan hän olisi voinut opiskella ja seurustella vapaasti. On mielenkiintoista miten Anna siitä huolimatta viihtyy hetkittäin kotona äitinä maaseudun rauhassa vaikka kaipaakin menoa ja intohimoa. Tämä ristiriita nouseekin kantavaksi teemaksi kirjassa: riittävätkö tasainen arki ja onni vai tarvitseeko ihminen kunnolla elääkseen jotain leimuavaa, kiellettyäkin? Mitä ovat onnellisen elämän rakennuspalikat?

"Tuo avantouinti oli palannut viime aikoina monet kerrat Annan mieleen. Hän muisti yhä pelon, jolla oli astunut avannon kylmään syliin, jäätävän kylmyyden, joka iski jäsenten läpi kuin olisi polttanut. Hän musti huikaisevan vauhdin, jolla noustiin takaisin laiturille, ensimmäiset hyhmäiset läpi koko kehon pakottavat iskut ja niitä miltei silmänräpäyksessä seuranneen autuaan lämmön, kun hän nousi huohottaen, silmät ihmeestä ymmyrkäisinä laiturilla ja keskittyi nauttimaan iholle levinneestä suurenmoisesta kihelmöinnistä ja keveyden tunteesta, joka tuntui nostattavan koko ruumiin leijumaan. [...]
   Enää ei ollut paluuta, hän oli jo laiturilla, oli talvi, ja jäähän hakatussa aukossa odotti hyhmäinen vedenpinta. Siihen ei voinut kuin hypätä, ja siksi hän sulki silmänsä ja tunsi pohjoistuulen sekoittavan hiuksensa." -s.207-208

Arjen yksinkertaisuutta paetakseen Annakin aloittaa epävarman suhteen Tujin kanssa. Tuji on Voitonkin sanojen mukaan ailahteleva tuulihattu, ja välillä todella ihmettelin miksei Anna todella tajunnut suhteen toksisuutta. Tuji on hänelle samalla seksuaaisen intohimon mutta myös rakastumisen kohde. En halua arvostella enempää kirjan homoseksuaalisuuden kuvausta, mutta en ehkä suosittelisi kirjaa konservatiivisesti asennoituneelle lukijalle ensimmäiseksi LGBT+ -kirjaksi, sillä seksuaalivähemmistöistä voi saada hiukan ailahtelevan toksisen kuvan. Joka tapauksessa oli hienoa ettei kirja määritellyt liikaa, ja toiseenkin homoseksuaaliseen suhteeseen viitattiin. Sotaromaanit-sivulla on mainiota pohdintaa kirjasta (spoilaa lopun!!): esimerkiksi Tuula Juvosen mukaan sota-aika on poikkeustila, joka loi tilaa homoseksuaalisuudelle. 

Kahdessa rakkaudessa on todellakin ilahduttavan psykologinen ote, eikä yksikään hahmo ole yksiulotteinen vaan epätäydellinen. Kirjan loppu on toisaalta arvattavissa, toisaalta hyvin yllättävä. Sanotaan sen verran että Anna löytää vihdoin suunnana elämälleen ja oppii ymmärtämään, kuinka rakkautta on useanlaista; ei välttämättä vain yhtä ihmistä, vastakkaista sukupuolta kohtaan tai ylipäätään toista ihmistä kohtaan:

"Ehkä Annan pitisi oppia antamaan itselleen armoa, unohtaa omat virheensä, kun ei niitä kukaan muukaan muistellut. Ehkä pitisi rakastaa myös itseään, ei itserakkaana vaan nöyränä ja alttiina kehittymään. Se voisi olla toisenlaista rakkautta: ensin olisi rakkaus muihin ihmisiin, sitten armollinen rakkaus itseään kohtaan." 

Kirja menee HelMet-lukuhaasteen kohtaan 34. "Kirjassa tarkkaillaan luontoa" ja henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni Helsingillä.

perjantai 3. joulukuuta 2021

Marraskuussa yritin elää täysillä kaaoksen keskellä

Marraskuussa luin kolme kirjaa ja 628 sivua:

1. Dorothy Stratchey: Olivia (109s)
2. Truman Capote: Breakfast at Tiffany's (and other stories) (159s)
3. Rosamond Lehmann: Dusty Answer (355s)

Kun syyskuussa luin LGBT+ -nuortenkirjoja ja lokakuussa historiallisia tai vakavempia yhteiskunnallisempia romaaneja, oli marraskuussa selvästi vähemmän tunnetumpien klassikoiden vuoro. Tai no, Aamiaisen Tiffanylla tietää varmaan moni nimeltä, mutta Olivia ja Dusty Answer tunnetaan lähinnä kirjallisuuden luennoilta ja LGBT+ -klassikoiden joukosta. 

Olivia oli ihan mielenkiintoinen pienoisromaani tyttökoulusta, jossa päähenkilö ihastuu naisopettajaansa. Toisaalta loppu oli melko traaginen, enkä ihan saanut kiinni kirjan ideasta, se oli vähän liian dramaattinen. Tämä klassikko on muuten filmattu samalla nimellä jo vuonna 1951, ja tarinan asetelma perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin.

Breakfast at Tiffany's alkoi kiehtoa kirjanakin ihastuttuani elokuvaan syyskuussa. Kirjassa oli hämmästyttävän paljon samoja kohtauksia kuin elokuvassakin, vaikka loppu olikin aivan eri: Holly ei tosiaankaan päätynyt yhteen nimettömän päähenkilön kanssa. Koska olen nähnyt ensin elokuvan, pidän tietenkin siitä enemmän, mutta kirja oli (rasistisista kommenteista huolimatta) hyvin kirjoitettu ja kiehtova. Teokseen kuului myös muutama lyhyempi novelli: kaikki olivat hiukan melankolisia ja epätavanomaisia ja kertoivat yhteiskunnan hylkiöistä. Kaikki myös päättyivät jollain lailla avoimesti. Voin suositella Capoten kerrontatyyliä!

Dusty Answeria olen lainaillut kesästä asti yliopiston kirjastosta useana viikonloppuna yrittäessäni saada sen loppuun. Ihastuin tähän runollisesti kirjoitettuun kasvukertomukseen täysin. Olen ennestään lukenut Lehmannilta Tanssiinkutsun (Invitation to the Waltz), ja Dusty Answer (Elämänhurman häipyessä) oli vielä sitäkin syvempi ja melankolisempi kuvatessaan nuoren tytön kasvua, rakastumista ja epävarmuutta. Sen loppu oli surumielisyydessään vaikuttava ja sopi odotuksiini täysin. Dorothy Stratcheyn ohella myös Rosamond Lehmann kuului (mm. Virginia Woolfin ohella) 20-luvun Bloomsbury-kirjailijapiiriin, ja heidän kaikkien kirjoissa vilahtelee queer-piirteitä.


Marraskuussa katsoin paljon kiinalaisia elokuvia. Taiwanilaisen You are the apple of my eye (Naxienian, women yiqi zhuide nühai, 那些年,我们一起追的女孩) (2011) löysin tämän syksyn mielenmaisemani, Naxienian -kappaleen avulla. Odotin elokuvalta vähän lempifilmini So Youngin tyylistä realistista kuvausta ja syvää nostalgiaa, mutta jouduin pettymään. Koulupojan ihastus ei ollut kovin ihmeellisesti esitetty ja kyseisen kappaleen säestämät kohtaukset olivat ainoita koskettavia. Lisäksi itsetyydytyskohtaukset olivat jotenkin outo lisä. Elokuvasta siis puuttui toivomani syvyys, mutta ihan kiva katsottava se oli.

Red flowers, green leaves (Honghua, lüye, 红花,绿叶) (2018) kuvasi Hui-muslimien elämää Ningxian maaseudulla ja järjestetyn avioliiton ensivuosia. Elokuva eteni hyvin hitaasti ja rauhallisesti sekä muistutti jotenkin dokumenttia, siitä puuttui siis täysin filmeille tyypillinen dramaattisuus. Myös arkielämä oli harmonisesti kuvattua, ja uskonto esiintyi neutraalissa valossa. Myös järjestetty avioliitto näytettiin ihmetyttävän neutraalisti, jopa positiivisesti, vaikka siihen kuuluikin ongelmia. Mietin oliko Kiinan sensuurin taka-ajatus elokuvan sallimisessa kuvata muslimeja harmonisina vai hiukan takapajuisina, mutta luultavasti yliajattelen liikaa. Elokuvassa tuntui kuitenkin, kuten sanottu, välittyvän hyvin antropologisen neutraali perspektiivi. Tarinassa oli hitaan maailman lumoa.

Hi, Mom (Nihao, Li Huanying,你好,李焕英) (2021) kertoi tytöstä, joka äitinsä kuoleman jälkeen tempautuu tämän nuoruuteen ja päättää auttaa tätä saamaan paremman elämän. Draamaelokuvassa oli kiinalaisten filmien tapaan myös komediaa, mutta samalla se oli hyvin koskettava kuvatessaan päähenkilön yritystä olla mieliksi äidilleen - ja lopun käänne sai itkemään. Kiinassa perheen odotukset jälkikasvua kohtaan ovat korkeat, mutta Hi, Mom muistutti, että tärkeintä on toivoa lapsilleen terveyttä ja onnellista elämää. Ehkä vieläkin koskettavampi fakta: Elokuvan ohjaajan Jia Lingin äiti oli myöskin kuollut liikenneonnettomuudessa, ja hän esitti elokuvassa pääosaa.

The Danish Girl (2015) kuvasi 1900-luvun alussa eläneen transnaisen Lili Elben tarinan. En tiennyt etukäteen elokuvasta tai Lili Elbestä juuri mitään, joten tarinan traagisuus yllätti elokuvasalissa. Tapansa mukaan minua vähän häiritsi kuinka elämäkertaelokuvissa faktoja muutetaan fiktioksi, ja esimerkiksi Lili esitettiin aika holtittomana (toisaalta myös epätäydellisenä, tavallisena ihmisenä?). Hänen vaimoaan Gerdaa kävi välillä sääliksi. Välillä oli myös hankala pysyä perässä kuka henkilöistä oli kiinnostunut tai rakastunut keheenkin. Kehodysforia ja sukupuolenkorjausleikkaus tulivat kuitenkin iholle, ja minusta tuntui niin etuoikeutetulta tuntea cis-ihmisenä oloni hyväksi omassa kehossani. Elokuva oli tosiaan vaikuttavasti tehty.


Marraskuussa aloitin, lopetin ja jatkoin useampia sarjoja. Aikuiset (2020-21) katsoin melkeinpä kokonaan Yle Areenasta vilustuneena, kun halusin jotain kevyttä hömppää. Vaikka en erityisesti vakuuttunut sarjan juonesta, olivat hahmot hauskoja ja hellyttäviäkin, vaikka en ymmärtänyt kuinka kaikki pyörivät koko ajan rasittavan Oonan ympärillä. Pidin myös sarjan realistisesta puhekielestä ja näyttelemisestä sekä tietysti oli kiva viipyä hetki Helsingin maisemissa.

Intialaisessa Feels like ISHQ -minisarjassa esitetään joka jaksossa oma rakkaustarinansa. Ne olivat kaikki ihan hellyyttäviä, vaikka osa vähän tylsän stereotyyppisiä ja kevyitä. Intia toi pientä säväystä esimerkiksi kun pohdittiin naimisiinmenoa tai murteen vaikutusta työnhakemiseen. Aktivismijakso oli mielenkiintoinen: toisaalta jakso kannusti aktivismiin, mutta samalla ärsytti aktivistien tapa vetää tuntematon poika mukaan vaikeuksiin. Pidin eniten jaksosta, jossa poika yrittää tutustua karanteenissa olevaan naapurintyttöön, ja toisesta, jossa Airbnb-majoittaminen johtaa kohtaamiseen (jossa näytteli myös Mismatched-sarjasta tuttu Rohit Saraf :3). 


Heilbronnin raatihuone

Marraskuu oli jotenkin täynnä vastakohtia oleva kuukausi, ja sen vieläpä kruunasi hyvin kummallinen päivä, joka päättyi poliisin ovikellon soittoon. Marraskuussa olin jotenkin koko ajan vähän kipeä, joskus ahdisti ja altistuinpa koronallekin ensimmäistä kertaa ja jopa kahdesti. Koronatilanne paheni ja rajoituksia alkoi kohdistua ensin rokottamattomiin, lopulta myös rokotettuihin. 

 
Kuitenkin marraskuussa oli suurimmalta osin hyviä, erittäin tapahtumarikkaita päiviä. Kuun aikana ehdin varata matkan Brysseliin ja perua sen heti seuraavalla viikolla, varata matkan joululomaksi Suomeen, kulkea kaupoissa etsimässä ideoita joululahjoihin, seikkailla, kokata eri ystävien kanssa suomalaista ja aasialaista, käydä päämäärättömällä junamatkalla lähikaupunkiin ja takaisin, kahdesti aamupalalla, kotibileissä ja synttäreillä syömässä raclettea sekä juttelemassa keittiössä kello kolmelta yöllä. Hiukan hiljaisimpina hetkinä katselin elokuvia, kävelin kauniissa yössä nauttien sumusta tai lumisateesta tai laitoin vihdoin postikorttikokoelmani seinälle.


KK: Mikä oli teidän marraskuun seikkailunne? Itse seikkailin jopa kahdesti keskiaikaista linnaa tutkimassa <3

lauantai 27. marraskuuta 2021

Saundra Mitchell: All out! The no-longer secret stories of queer teens throughout the ages

Kiinnostus heräsi: netistä ja löytyi kirjastosta


All Out: The No-Longer-Secret Stories of Queer Teens Throughout the Ages 
Saundra Mitchell (toim.)
2018
342 sivua
Inkyard Press

All out! on novellikokoelma historian eri aikakausilta LGBT+ -nuorista, joista on tähän asti vaiettu. Mukaan mahtuu seitsemäntoista tarinaa keskiajalta 2000-luvun vaihteeseen: milloin seikkaillaan 1600-luvun Amsterdamin taiteilijakoulussa, milloin 1300-luvun linnassa kamarineitoina, milloin luistellaan 1900-luvun lopun jäähallissa. Mukana on erilaisia kokemuksia aina aseksuaalisuudesta tai transsukupuolisuudesta Amerikan kiinalaisuuteen.

Rakastan lukea historiallista fiktiota ja mikäs parempaa kuin lukea entisajan elämästä sateenkaarihöystöllä? Sitäkin enemmän kun LGBT+ -tarinoita ei ole historiasta turhan montaa säilynyt. Oli mielenkiintoista lukea eri aikakausista eri representaatioilla. Myös itse kirjailijoiden joukkoon mahtui eri taustoja. Ilahduttavaa kyllä olin lukenut Robin Talleyta jo aiemminkin ja luin samalla Sara Farizania

  ""Listen to me," I said. "Your life hasn't even begun yet. You've got time to do whatever you want."
   "But that's just it," Laura said. "I don't know what I want. How can I ever leave if I don't know what to chase after?"
   "You got time to figure that out," I told her. "Travel. Go to Paris or Rome. Or, gosh, just come visit me in the city. Just because you don't know what you want now doesn't mean you have to be stuck here forever. You're still a kid. You can go anywhere you want." -s.266, Walking after midnight

En melkein koskaan lue novelleja, mutta tykkäsin todella osasta novelleista. Ehkä parhaiten jäi mieleen Kody Keplingerin 50-luvun teininäyttelijästä ja yökävelystä kertova Walking after midnight ja Nilah Magrunderin 70-luvun high school -maailmaan sijoittuva aseksuaalisuudesta kertova And they don't kiss at the end. Malinda Lon New Year kertoi kiehtovasti 50-luvun Chinatownista ja transvestisuudesta ja näytti rakkaustarinan sijaan seksuaalisen suuntautumisen heräämisen. Robin Talleyn The Dresser and the Chambermaid oli kuvaus kahden tytön tutustumisesta 1700-luvun linnassa huomauttaen kuinka ennen muinoin poikkeavaan seksuaalisuuteen on voitu suhtautua ihan neutraalistikin. Natalie C. Parkerin naismerirosvoiksi aikovista tytöistä kertova The Sweet Trade ja Kate Scelsan spirituaalinen 20-luvusta kertova The Coven olivat myös mainioita. Lopuksi täytyy myös mainita Tessa Grattonin järisyttävä, mystinen luostarimaailmasta kertova Three Witches

   "Have mercy on me.
   "I can't stay away.
    
It is my duty to face this. I must face this temptation. Which is the true way? What is the temptation? To give my love to her or to abandon her? Which is your will? Which is the path of love?
I must love. Oh, Holy Mother, Regina, have mercy." -s.299, Three Witches

Osa puolestaan jäi pinnallisiksi tai etäisiksi. Esimerkiksi Tess Sharpen The Girl with the Blue Lantern tuntui olevan suunnattu esiteini-ikäisille lukijoille. En tiennyt mitään Kurt Cobainista saadakseni paljoa irti Dahlia Adlerin novellista Molly's Lips, ja se sekä Sara Farizanin The End of the World As We Know It olivat hyvin ennalta-arvattavia. Scott Traceyn Willows oli muistaakseni puolestaan sekava enkä tajunnut sitä kunnolla, vaikka se olikin kauniisti kirjoitettu. 

Osa novelleista oli realismia, osa liikkui todellisuuden rajamailla joko fantasian tai henkisyyden keinoin ja kuvaili runollisesti. Huomion kiinnitti että kaikissa homofobia jäi taustalle ja keskityttiin onnellisiin loppuihin. Osittain ehkä turhan optimistista, osittain toisaalta muinaiset ihmiset ovat olleet jopa suvaitsevaisempia kuin myöhempinä vuosisatoina. Onnellisesti päättyviä LGBT+ -tarinoitakaan ei ole koskaan liikaa. 

  "I am not a witch.
   She thinks of the fire in her hips, the beat of her heart how transported she'd been by only Inés's soft mouth. Better than prayer, better than wine. Better than wind in her hair when she rides on the back of Lucas's horse, or the thrill of ghostly danger when the rafters in their house moan. Ah, Inés! Ah, your palms and flick of your eyelashes against my skin. Was that witchcraft? The heat of the hearth their only light, their urgent breath a music more sacred than any monastic song. Joyous life, like those birds outside the tiny windows. Singing for each other." -s.290-291, Three Witches

P.S. Kansi on niin kaunis <3

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 3. "Historiallinen romaani" (vaikka onkin novellikokoelma).

maanantai 22. marraskuuta 2021

Sara Farizan: If you could be mine

Kiinnostus heräsi: LGBT+ -teemat ympäri maailmaa


If you could be mine
Sara Farizan
2013 
256 sivua
Algonquin Young Readers

Sahar on ollut jo vuosia yhdessä parhaan ystävänsä Nasrinin kanssa. Salaa tosin, sillä samansukupuoliset suhteet ovat rangaistavia Iranissa. Sitten taivaalta tipahtaa pommi - Nasrinin odotetaan naivan lääkäriksi opiskeleva poika. Sahar etsii epätoivoissaan tietä saadakseen olla yhdessä Nasrinin kanssa ja keksii ratkaisun: sukupuolenkorjaukset ovat Iranissa sallittuja. Miehenä hän voisi elää loppuelämänsä yhdessä Nasrinin kanssa. Mutta onko tämä mitä Nasrin haluaa?

Luin vuosi sitten toisen Iranin seksuaalivähemmistöistä kertovan kirjan, Deborah Ellisin Moon at nine, joka päättyi traagisesti ja jonka päähenkilöt olivat yksin tunteidensa kanssa. If you could be mine on toiveikkaampi ja kuvaa ulkopuolisuuden tunteen ohella myös verkostointia ja strategioita. Sahar ja Nasrin eivät ole yksin: myös Saharin serkku Ali on homo ja seksuaalisesti aktiivinen. Pimeällä marketilla myydään LGBT+ -elokuvia ja Teheranissa on ravintola, jossa seksuaalivähemmistöjen edustajat voivat tavata toisiaan. Sahar myös tutustuu transsukupuolisten vertaistukiryhmään, jossa hän kuulee näiden haasteista. Myös naiset kokeilevat rajojaan bilettämällä, riisumalla huivinsa yksityistilaisuuksissa ja pukeutumalla aavistuksen verran paljastaviin vaatteisiin, vaikka moraalipoliisin uhka leijuu ilmassa. Kirja antaa monipuolisen kuvan nykyajan Iranin tyttöjen tai vähemmistöön kuuluvien keinoista elää omaa elämäänsä.

Tässä kirjassa tuli ilmi kuinka transsukupuolisuuden status on Iranissa eri kuin homoseksuaalisuuden. Tunne väärään kehoon kuulumisesta nähdään sairautena, josta voi parantua - sukupuolen korjaamisen myötä, jonka valtio jopa osittain korvaa. Tietysti tilanne ei ole todellisuudessa noin täydellinen: tietoa omista oikeuksista on niukasti saatavilla, diagnoosiin johtava prosessi on todella vaativa, leikkaus epäonnistuu helposti sekä transsukupuoliset kohtaavat syrjintää arjessaan, oli sitten kyseessä työnhaku tai seurustelu. Lisäksi koko prosessi juontaa juurensa Iranin konservatiivisista sukupuolirooleista ja binäärisestä sukupuolimallista, eikä muita sukupuolia hyväksytä (lisää näkökulmia aiheeseen voi lukea täältä)Myös vertaistukiryhmässä käy ilmi kuinka monen elämä ei lähde luistamaan edes sukupuolen korjauksen myötä. Osa transsukupuolisista Iranissa näkee puolestaan homoseksuaalisuuden likaisena ja rikollisena. Oli mielenkiintoista lukea yhteiskunnasta jossa esiintyy enemmän homofobiaa kuin transfobiaa, kun länsimaissa ajatusmaailma on toisin päin: suhtautuminen eri sukupuoliin ja translait kaipaavat täällä pikemminkin korjaamista.

"Everyone has a story, but as I hear more I find it hard to relate. I lied when I said I was born in the wrong body. I don't always like my body or that I have love handles. I don't always like that as a woman I have fewer options than men, even men who aren't as smart as I am.
   But I never feel like my body is a trap.
   If anything, I feel like my love is a trap.
   I don't mind having to change, if that's what it takes to be with Nasrin, but I do mind watching her live a lie." -s.143

Pidin siitä kuinka kirja kuvasi Saharin reflektointia transsukupuolisuudesta. Hän tarkkailee uteliaana ja häpeää sitten itseään yritettyään löytää transsukupuolisista kahden sukupuolen piirteitä. Sahar myös kasvaa tarinan aikana henkisesti ja ymmärtää rajansa muttei suostu taipumaan yhteiskunnan paineen alla. Hänen elämäänsä vaikuttaa myös välittävä mutta masennusta sairastava isä. Sahar on lopultakin aktiivisempi osapuoli, kun taas hemmoteltu Nasrin rikkoo pieniä sääntöjä mutta empii kääntää selkäänsä entiselle elämälleen.

"It's difficult, hiding my feelings for her. Tehran isn't exactly safe for two girls in love with each other. I wonder if people can tell I love her when I look at her - in the park, at the bazaar shopping for bras, everywhere. How can I not stare? Even at age six, I wanted to marry her. I told my mother when I came home after playing with Nasrin, who lived a few houses down from our apartment. Maman smiled and said I couldn't marry Nasrin because it was haraam, a sin, but we could always be best friends. Maman told me not to talk again about wanting to marry Nasrin, but it was all I thought about." -s.2

Pidin erityisesti siitä ettei kirja käsitellyt teemoja stereotyyppisesti, varsinkaan rakkaustarinaa. Saharin ja Nasrinin suhde ei ole täydellinen vaan mielenkiintoisen epäsuhtainen: Saharilla on koko ajan takaraivossaan tunne, ettei heidän suhteensa merkitse Nasrinille täysin samaa kuin hänelle. Tämä onkin tarinan toinen suuri konflikti: mitä tytöt lopulta haluavat toisiltaan ja elämältään? Loppu ei ole lopultakaan lohduton vaan toiveikas, vaikkakin realistinen, ja esittelee useamman eri henkilön valitseman tien.

"I believe in Allah in the way I believe Nasrin loves me. Her love is steadfast but not always available." -s.207

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 39. "Kirjassa kuunnellaan musiikkia".

torstai 18. marraskuuta 2021

Becky Albertalli: Kate in Waiting

Kiinnostus heräsi: erään suosikkikirjailijoistani uusi julkaisu



Kate in Waiting
Becky Albertalli
2021
393 sivua
Balzer + Bray (HarperCollins Publishers)

16-vuotiaat Kate ja Anderson ovat parhaita ystäviä, jotka jakavat keskenään kaiken. Jopa ihastukset - on vain niin kätevää hehkuttaa yhdessä molempien ihailemia poikia. Kun kesäleiri-ihastus Matt vaihtaakin yllättäen heidän kouluunsa ja sattuu jopa mukaan samaan teatteriryhmään, on Katella ja Andylla vaikea paikka. Miten käy ystävyyden jos molemmat alkavat tavoitella samaa poikaa?

Vaikka yleensä harvoin luen uutuuskirjoja, tartuin Becky Albertallin huhtikuussa julkaistuun teokseen heti kun sen sain käsiini. Albertalli tunnetaan siis maailmalla Love, Simon / Minä, Simon, homo sapiens -kirjasta ja sen jatko-osista, jotka olen melkein kaikki lukenut. Kate in Waiting jakaa näiden kanssa monia samankaltaisuuksia - on rento teatteriyhteisö, tiivis, monimuotoinen kaveriporukka ja tietysti ihmissuhdehuolia. Kuvaillaan teatteriharkkoja, kyläilyjä ja yhteisiä koulumatkoja autolla, jaettuja salaisuuksia, ihastumisia ja itsensä pohtimista.

Anderson ja Kate ovat tiivis pääpari, jolle ei löydy verrokkia Albertallin aiemmista kirjoista - he ovat toisilleen kaikki kaikessa ja tuntevat toisensa läpikotaisin. Heidän ystävänsä Raina ja Brandie jäivät kiehtomaan minua, mutta valitettavasti he jäivät kuitenkin taka-alalle. Olisin lukenut heistä enemmänkin, sillä varsinkin Brandie vaikutti hyvin sympaattiselta. En tiedä miksi mutta minusta tämä kaveripiiri oli jollakin tavalla vähän naiivimpi kuim Simonin samanikäinen mutta kypsemmältä vaikuttava porukka. Heidän kohdallaan tapahtui tietysti myös kasvua Katen ja Andyn tajutessa että heidän täytyy elää välillä omaakin elämäänsä.

Varsinkin Kate oli kyllä sympaattinen päähenkilö, joka on helposti epävarma itsestään. Kate rakastaa näyttelemistä mutta häneen on jättänyt jäljet vuosia sitten tapahtunut some-kiusaaminen lauluesiintymisestä. Hänkin kerää tarinan aikana itseluottamusta, oli sitten kyseessä ajokortin hankkiminen, ihmissuhteiden läpi luoviminen tai yleisön edessä laulaminen. 

  ""But seriously, why do you think I do theater?"
   "Because you suck at sports?"
   "Shut up." I swat him, smiling. "Because I like having a script. I like being told where to stand and what to do with my hands. Like - I don't know. I would have run from those girls, too. Because it's this ambiguousness of it, right? No one gives you lines. No one even tells you what show you are in." I sigh. "Theater's so much better than real life."" -s.336-337

Kirjan yksi sivuteema onkin ennakkoluulot. Katen koulussa (kuten varmaan lähes jokaisessa) jakaudutaan joukon ulkopuolisiin ja sitten "cooleihin" tyyppeihin, joita Kate ystävineen kutsuu salaa "fuckboyksi" tai "fuckgirliksi". (Luin muuten fuckboy olevan sanana vain muutaman vuoden takaa!) F-boyt ja f-girlit ovat heidän mukaansa pinnallisia ja kiusaavat muita. Vaikka tämä pitää osittain paikkansa, huomaa Kate vähitellen, etteivät kaikki suosittujen porukoissa liikkuvat ole samanlaisia vaan että heitäkin on monia erilaisia. Ennakkoluuloteemaa olisi ehkä voinut vielä syventääkin. 

Kirjaan mahtui hyviä juonenkäänteitä, joista osan arvasi helposti mutta osa osasikin yllättää. Joitakin kehittelin itse pienten vihjeiden perusteella mutta ne eivät sitten valitettavasti toteutunutkaan. :D 

Leah on the Offbeat sekä Aisha Saeedin kanssa kirjoitettu Yes no maybe so ovat edelleen ehdottomat suosikkini Becky Albertallilta, mutta Kate in Waiting oli myöskin viihdyttävä kirja. Muihin hänen kirjoihinsa verrattuna tässä ei tosin ollut montaa muuta teemaa kuin Katen kasvutarina, välit Andyn kanssa sekä tietysti rakkaustarina, mutta se oli todella sujuvaa luettavaa ja hahmot olivat rakastettavia. Ehkä tästä jäi jotain puuttumaan mitä yllämainituissa lemppareistani löytyy. Lisäksi jotain Albertallin kirjoitustyylistä puuttuu - se on yksinkertaista, ja kuvailua tai pitempää pohdintaa on niukasti. Joka tapauksessa hänen kirjansa kuvaavat ajankohtaisia, realistisia ongelmia, erilaisia henkilöhahmoja ja pistävät keveydestään huolimatta ajattelemaan.

Kirja menee HelMet-lukuhaasteen kohtaan 35. "Kirja jonka ilmestymistä olet odottanut" sekä Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni osavaltiolla Georgia (yllätys?).

perjantai 12. marraskuuta 2021

Lokakuussa tunsin ihan oikeasti opiskelevani

Lokakuussa luin kaksi kirjaa ja 776 sivua: 

1. Erik Eriksson: Den sista stormen (Kärlek och krig #3) (357s)
2. Khaled Hosseini: A thousand splendid suns (419s)

Kun syyskuun kirjat olivat yhtä lukuunottamatta nuortenkirjoja ja lisäksi kaikki poikkeuksetta sateenkaarikirjallisuutta, lokakuussa oli vuorossa historialliset tai yhteiskunnalliset romaanit. Luin myös kahta klassikkoakin eteenpäin mutten saanut vielä loppuun.

Den sista stormen sykähdytti yhtä lailla kuin sarjan aiemmat osat Det brinnande havet ja Den blå stranden ja jatkoi näiden aloittamaa sukutarinaa Grisslehamnin kylästä Ruotsin saaristossa. Tapansa mukaan kuvataan yhden suvun naisen kasvua, rakkaustarinaa ja sodan aikaa. Kuitenkin tällä kirjalla oli vielä kantaaottavampi ote: naisten aseman ja sodanvastaisuuden lisäksi ollaan aktiivisia poliittisesti ja yhteiskunnallisesti ja juutalaisvainojakin sekä kieltolakia sivutaan. Päähenkilö on tapansa mukaan vahva nainen, joka löytää ajankohtaan nähden modernin parisuhteen. Rakastan tämän sarjan historian ja yhteiskunnan kuvausta.

A thousand splendid suns oli traaginen kertomus Afganistanin historiasta ja etenkin naisten kärsimyksestä, mutta samalla kauniin runollinen ylistyslaulu tavallisten ihmisten sisulle ja maalle itselleen. 


Katsoin uudestaan Toven ja rakastin sitä edelleen. Elokuva oli ilahduttavasti alkuperäiskielellä (normaalisti Saksassa dubataan kaikki) mutta huomasin hämmästyksekseni elokuvasta puuttuneen useita kohtauksia, niin että se oli ainakin kymmenen minuuttia lyhyempi! Myös netissä suomenkielisillä ja ulkomaalaisilla sivuilla elokuvalla on eri pituusaika. En yhtään ymmärrä miksi elokuvaa oli lyhennetty, se loppuikin ihan seinään.


Love, Victor -sarja on aivan ihanan lämminhenkinen ja ilahduin niin huomatessani toisen kauden tulevan DisneyPlussaan vielä katsoessani ensimmäistä. Sarja on suhteellisen tyypillinen nuortensarja, jossa käsitellään hyvin realistisia aiheita, eikä vähiten homofobiaa, joutuuhan Victor kohtaamaan vanhempiensa ennakkoluulot. 
Victorin äidin Isan kehityskaari oli hieno, välillä hänen ajatustenjuoksuaan oli ehkä vaikea seurata, mutta oli upeaa kuinka sarjassa ei suoraan odotettu kaikkien olevan joko suvaitsevaisia tai homofobisia vaan näytettiin että jotkut ihmiset tarvitsevat aikaa kerätäkseen ymmärrystä ja hyväksyntää. Samalla myös painotettiin perheen merkitystä latinoamerikkalaistaustaisessa kulttuurissa. Toisaalta mietin, että vanhempien ennakkoluulot olivat kyllä suhteellisen lieviä ja sanoma oli perinteinen länsimaalaisen individualistinen. Hahmojen kehitys, konfliktit ja suhdekiemurat olivat kuitenkin kivan realistisia eivätkä perinteisen mustavalkoisia. Henkilöistä Mia tuntui edelleen kovin kylmältä enkä pitänyt hänestä erityisesti, paitsi viimeisessä jaksossa todella sympatisoin häntä. Viimeinen jakso olikin kiemurainen kaikkien pohtiessa tunteitaan, ja jatkoa näyttää olevan luvassa. Pari juonenkäännettä mahtui mukaan, vaikkakin Felixin käänne tuli vähän pusikosta. 

Lokakuussa söin pitkästä aikaa ruokalassa,
 ja muistin etten niin välittänytkään sen ruoista

Lokakuun ensimmäinen puoliväli sujui rauhassa kiireessä: olin pari viikkoa lhes hautautunut sisään kirjoittamaan kurssieni lopputöitä, jotka olisi tosin pitänyt palauttaa jo syyskuun loppuun mennessä. Joitain ystäviä ehdin kyllä nähdä ja käväisinpä spontaanisti avecina muslimihäissäkin! Oli mielenkiintoista kuinka paikalle ei ollut kutsuttu perheen ulkopuolisia miehiä sillä morsian halusi juhlia ilman huivia. Jossain vaiheessa perheen miehetkin ja sulhanen häädettiin ulos, jotta tytöt saivat rauhassa juhlia ilman huiveja ja peittäviä vaatteita. 


Reutlingenissa on maailman kapein katu!

Lokakuun loppupuoli taas kului juosten ties missä riennoissa - lukukauden ensimmäisillä luennoilla (lähiopetuksessa!), sivutöissä ja ympäristökerhon suunnittelemisessa - ensimmäistä kertaa olen mukana vetämässä kerhoa. Lisäksi kirjoitin edelleen viimeistä lopputyötä, johon kuluikin kaikki ylimääräinen aika. Jotenkin ehdin kuitenkin samalla yhdestä sosiaalisesta tapahtumasta toiseen - olin tuttujen konsertissa, pistäydyin kahdessa kaupungissa turisteilemassa, kävin katsomassa Toven ja sitä ennen Flammkuchenilla, laitoksen lukukauden alun juhlissa ja viimeisenä viikonloppuna ehdin vielä Pride- kulkueeseen ja Halloween-juhliinkin, joiden jälkeen olinkin sitten seuraavan viikon flunssassa. Tulikin tavattua paljon uusia ihmisiä, joiden nimiä ja kasvoja olen yrittänyt muistella, ja tunsin taas kunnolla olevani osa opiskelijaelämää nähdessäni päivisin opiskelijoiden rientävän massoina katuja pitkin tai istuvan milloin missäkin nurkassa tai kahvilassa rupattelemassa.

Lokakuu oli aika kiireinen ja onneksi marraskuussa on helpottanut  kummasti. Toisaalta stressi on ehkä vasta nyt pääsemässä purkaantumaan. Samaten syksyinen matkustelu jäi minulta välistä, mutta olen kuitenkin ehtinyt ihastella hehkuvan ruskeita lehtiä ja sekä sumuisia että aurinkoisia päiviä.


KK: Mitä jäätte kaipaamaan syksyssä?

sunnuntai 7. marraskuuta 2021

Neljännen lukukauden soittolista

Neljännen lukukauden soittolista ulottuu aina alkukeväästä, jolloin olin juuri saapunut taas Saksaan, syksyn lokakuulle asti talvilukukauden alkuun. 

Tänä aikana löysin yllättävän paljon uusia kappaleita. Ensin varsinkin elokuvista ja sarjoista, sitten ystäviltä! (Harvoin nimittäin löydän kappaleita muiden ihmisten suosittelemana, mutta nyt se näytti olevan normi.) Lisäksi huomasin kuuntelevani yhä useammin vanhempaa musiikkia, mikä onkin nyt muodissa. Vaikka kuuntelenkin nykyään enimmäkseen Spotifyta, linkit johtavat YouTubeen, mahdollisuuksien mukaan laulajien omille kanaville. 

Aiemmin olen koonnut koronatalven 2020-21koronakesän ja -syksyn 2020ensimmäisen lukukauden 2019-2020, kesän 2019puolen vuoden 2017-2018kesän 2017alkukesän 2017talven 2016syksyn 2016 ja kesän 2016 soittolistat. Kaikki herättävät muistoja! Joitakin kappaleita ja laulajia kuuntelen välillä edelleen, jotkut säilyvät muistoissani, jotkut unohtuvat.

Neljännen lukukauteni soittolista, olkaapa hyvä:


Vanity Fair: Early in the morning (1969)

Löysin tämän vanhan 60-luvun klassikon Love and other disasters -elokuvasta maaliskuussa, ja se on jotenkin niin menevä ja piristävä! Laitoin sen välillä aamuisin soimaan ennen etäkursseja herätäkseni kunnolla. Pitäisi ottaa tämä uudelleen käyttöön! Harvemmin tulee muuten kuunneltua 60-luvun musiikkia vaikka Beatlesin ja The Mamas and The Papas tunnenkin. Tätä laulua kuunnellessa tulee aina hyvä olo, ja sanat ovat kivan epämääräiset.


LOVA: Lonely Ones (2020)
Emma Steinbakken: Stay With Me (2020)

Nämä kaksi kappaletta puolestaan löysin Netflixin Jouluksi kotiin -sarjan toiselta kaudelta, jossa soitetaan etupäässä norjalaisia popkappaleita. Lonely Onesin surullinen yksinkertainen sävel ja yksinäisille osoitetut, osuvat sanat vaikuttivat minuun.

"This is for lonely ones
 The ones who go to bed and think they got no one"

Stay with Me on myös tosi kaunis, surumielinen, aika tyypillinen popkappale. Luin juuri että Emma Steinbakken on vasta 18-vuotias!

"Always complicating every little thing"


Ellie Goulding (alunperin The Waterboysin): How long will I love you (2013)

Löysin tämän kappaleen varmaankin About time -elokuvasta. Tässäkin tykkäsin etupäässä kauniista sävelestä ja tunnelmasta. Sanassa on surumieliset, romanttiset sanat. Ellie Gouldingin musiikkivideo on muuten jännä ja mainostaa Nokia Lumiaa. 


Cat Stevens: Wild world (1970)

Wild world -klassikossa on kivan rento kitaran rytmi ja kaihoisuuteen taipuva sävel. Pystyn liittämään tämän jotenkin folkia soittaviin hippeihin. Pidän siitä kuinka hellämieliset sanat voivat viitata joko parisuhteen eroon tai sitten tyttären hyvästelyyn. Kerroin isälleni viimeksi mainitusta tulkinnastani, ja hän puolestaan kertoi kuunnelleensa tätä äitini kanssa nuorina heidän asuessaan toisistaan erossa eri puolen maailmaa!


Selena: Dreaming of You (1995)

Tämän löysin Love, Victor -sarjasta, jossa Victorin latinalaisamerikkalaistaustaiset vanhemmat lauloivat sitä suloisesti duettona muistellessaan yhteistä nuoruuttaan. Laulu on kyllä täynnä 90-luvun trooppeja (ainakin How I Met Your Motherin määritelmän perusteella) kuten kuiskivia taustaääniä, enkä erityisesti välitä hunajaa tihkuvista sanoista tai edes koko laulun yltiöromanttisesta tyylistä. Mutta jotenkin se jäi koukuttavasti päähäni ja muistuttaa sarjasta. Dreaming of You on se kaikkien norsunpinkkien rakkauslaulujen klassikko ja muistuttaa varmasti enemmän tai vähemmän nostalgisesti 90-luvusta. Tätä oli kiva kuunnella rakkaudenkaipuisena yksin yöllä luuppina.


Laleh: Ängeln i rummet (2011) (alun perin Eva Dahlgrenin)
       Sway (2013)
       Change (2021)
       Behåll ditt huvud (2016)
       En stund på jorden (2013)

Laleh on ollut lempilaulajani ja suurin idolini siitä asti kun aloin kuuntelemaan häntä alkukesästä 2017. Ehkä joku huomaakin (luultavasti ei), että olen jo kirjoittanut Ängeln i Rummetista ja En stund på jordenista ennenkin. Normaalisti en kirjoita kahta kertaa samasta laulusta vaikka sitä kuinka kuuntelisin, mutta nyt tein poikkeuksen, sillä molemmat laulut saivat uusia merkityksiä elämässäni. 

Ängeln in rummet. Kuuntelin tätä kappaletta jo muutama vuosi sitten, kunnes se alkoi silloisen elämäntilanteen vuoksi hiukan satuttaa. Nyt löysin sen taas uudelleen, ja silloiset muistijäljet ovat kaikonneet. Ängeln i rummet aivan säteilee lämpöä ja rakkautta. Myös laulun riehakas tempo on piristävä, ja Lalehin kiihkeä laulutyyli vetää puoleensa. Tämä laulu samaan aikaan itkettää ja hymyilyttää.

"Det bor en ängel i mitt rum
 Hon har sitt bo ovanför mitt huvud
 Hon gör, hon gör mig lugn
 Och hon viskar till mig
 Allt det jag säger dig"

Swayssa on kiva nopeatempoinen rytmi, erikoinen tyyli ja metaforiset sanat, jotka kehottavat kai itsevarmuuteen mutta myös menemään virrassa mukana murehtimatta liikaa. Tämä muistuttaa hiukan kohtalokkaalta tyyliltään Lalehin Dark Shadowia ja Speaking of Truthia. En kuitenkaan ihan muista miksi tykkäsin tästä alkukesästä.

"So what do the trees know, oh, letting their leaves go
 So, what do the trees see, oh no, that is beyond me"

Change on Lalehin uusin, kesäkuussa julkaistu kappale. Ja vaikka hänen uusin tyylinsä ei ole (vielä?) täysin vakuuttanut minua, kiinnyin todella Changeen. Ensinnäkin siinä on koukuttava, vauhdikas melodia ja rytmi, jotka jäävät päähän. Mutta pidän erityisesti vaikuttavista sanoista, jotka kehottavat tekosyiden sijaan aktiiviseen toimintaan maailman puolesta ja muutokseen. Vielä ei ole liian myöhäistä muuttua.

"I cry to the ocean, it said
 You know better than that
 You got excuses but they're all in the past
 I cried to heaven just to deal with the pain
 But the heaven can't help you, honey
 If you don't wanna change - you gotta change"

Behåll ditt huvud on samaan aikaan todella menevä ja todella kaihoisa. Kuuntelin tätä varsinkin ollessani elokuussa Tukholmassa ja halusin välttämättä kulkea jälleen Kungsträdgårdenin ohi. Sanat huokuvat elämää kaaoksen keskellä ja kontrollin kaipuuta. Rakastan Lalehin vähän epämääräisiä lyriikkoja, jotka jättävät miettimään puhummeko oikeastaan samasta asiasta.

"Nu ser jag alla stenar jag vänt på
 Trampar där vi en gång gick
 Körsbärsblummor i Kungsträdgården
 Allting kanske kommer bli bra
 Om jag ordnar upp alla stenar
 Vi lämnar massor av spår"

En pysty laittamaan Lalehin kappaleita paremmuusjärjestykseen, mutta En stund på jorden on Väntan ohella noussut yhdeksi minulle tärkeimmistä kappaleista. Varsinkin tämä GayGalan esitys on jotenkin mahtavuudessaan henkeä salpaava. Rakastan kappaleen viuluja ja elävää, maailmaa suurempaa säveltä. En stund på jorden tiivistää jotenkin Lalehin kaikkien laulujen sanoman yhteen kappaleeseen: se kertoo yksinkertaisuudessaan kiitollisuudesta elämälle, kaikesta huolimatta. 

"Jag vann över bergen, jag delade på havet
 Jag var starkaste av oss, men det svagaste ändå
 Jag fick hålla dig i handen, när du fick lämna dina drömmar
 och försonas sen med tiden
 Jag fick se dig tacka livet, trots allt"


The Shins: Simple Song (2012)
Band of Horses: Funeral (2006)
Hayley Taylor: No more wishing (2010)

Seuraavat kolme kappaletta löysin puolestaan How I Met Your Motherista. Itseasiassa tämä oli ensimmäinen kerta kun kuuntelin jotain valmista soittolistaa, Spotifysta löytyy nimittäin kaikenkattava (?) lista sarjassa soitetuista kappaleista, jota en edes ehtinyt koskaan kuuntelemaan loppuun. Tykkäsin kyllä muistakin kappaleista mutta näitä kuuntelin lopulta eniten. 

Simple Songissa on rokkiin vivahtava upea sävel. Se on samalla aavistuksen surumielinen ja voimaa antava. Myös sanat ovat mielenkiintoiset ja hyvin kirjoitetut. Tämäkin on yksi jollain tapaa elämää suuremmista kappaleista. Simple Songia on kiva kuunnella autossa tai junassa maisemien vilahtaessa ohi!

"Remember walking a mile to your house, a glow in the dark"

Funeral on toinen automatkalle huudatukseen sopiva kappale. Tässäkin on rokahtava, melankolinen mutta vahva sävel. Kuulin tätä joskus soitettavan ilmastomielenilmauksessa, joten tämä säe muistuttaa jotenkin maailmanlopusta.

"At every occasion I will be ready for the funeral"

No more wishing on kauniin haikea laulu rakkaudesta. Tosin sanat tihkuvat romantiikkaa ja jäin miettimään vaatiikohan laulun puhuja ehkä vähän liikaakin suhteeltaan. 
 

Marlon Roudette: New Age (2012)

New Age muistuttaa kesäkuun Bodenjärven matkastamme, jolloin kaverini soitti tämän ja sain jonkin heikon muistijäljen. Laulussa on kaunis pianosäestys ja melodia sekä mielenkiintoiset sanat. Pidän sen aiheesta, irti päästämisen vaikeudesta ja uudesta alusta.

"Are you loving the pain, loving the pain?
 And with every day, every day I try to move on
 Whatever it was, whatever it was
 There's nothing now
 You changed, New Age"


Hollow Coves: Blessings (2021)

Tämä on kaverini nukkumaanmeno-soittolistalla ja rauhoittaa aina. Sävel ja sanat ovat kauniit kertoessaan siunauksesta ja kiitollisuudesta elämälle. 


Alphaville: Big in Japan (1984)
Ane Brun: Big in Japan (2008)

Löysin molemmat versiot tästä klassikosta, enkä kerrankin tiennyt kummasta pidän enemmän. Alphavillen alkuperäinen versio on kivan rokahtava ja nopeatempoisen energinen, joskin ihmettelen eksotiikkaa imitoivia rumpuja alussa ja lopussa. Taustamusiikki on myöskin kiva ja laulutyyli jotenkin hiukan surumielisen kohtalokas.

Ane Brun tuo kuitenkin lauluun ihan oman ulottuvuutensa: hänen versionsa on rauhallisempi ja kauniimpi pelkkä kitaran näppäily taustalla. Tämä tekee laulusta lohduttomamman ja kauniin haikean. Tämä tyyli antaa minusta enemmän sanoille.  

"I had no illusion that I'd ever find
 A glimpse of summer's heatwaves in your eyes"


Sufjan Stevens: Mystery of Love (2017)

Call me by your name -elokuva ei minua niin erityisesti vakuuttanut, mutta jo sitä ennen rakastuin tähän lauluun. Tässä on jotain samaa kuin Vesalan Sinun minä jään -kappaleessa. Yksinkertainen, rauhallinen ukulelen (?) sävel ja runollisen surumieliset sanat ovat sykähdyttäviä kertoessaan rakkauden ihmeestä sanomatta mitään suoraan. Samalla niissä piilee jännite, kuin aavistus siitä, että jotain lohdutonta olisi aikeissa tapahtua. 

"The last time that you touched me
 Oh, will wonders ever cease?
 Blessed be the mystery of love."


F.R. David: Words (don't come easy) (1983)

Tämänkin kappaleen kuulin Call me by your namessa. Vaikka sanat kiertävät ihan liikaa kehää ja ovat aika yksinkertaiset, on tämä klassikko tarttuva ja samastuttava. Kunnon kasikytluvun nostalgia-kappale.


Jackie Chan & Kim Hee Seon: Endless love (2005)

Tätä laulua ystäväni suositteli, ja vaikka en ymmärräkään (ikuista rakkautta tihkuvia) sanoja, on sävel todella kaunis. Laulu on hongkong-kiinalaisesta elokuvasta The Myth ja mielenkiintoista on, kuinka siinä lauletaan vuorotellen kiinaa ja koreaa!


Sonata Arctica: Shy (2003)
                The Misery (2003)
                Last drop falls (2005)

Löysin metallimusiikin vasta tänä kesänä ystäväni myötä, ja vaikka se ei ihan vakuuttanut minua, niin Sonata Arctican rauhallisempiin lauluihin kiinnyin todella. Nämä kappaleet ovat samalla niin upean surumielisen melodisia ja samalla kuitenkin kiihkeitä. Ja sanat! Ne ovat niin runolliset ja oivaltavat. 

Shyhyn rakastuin ensi silmäyksellä, koska löydän niin harvoin yksipuoleisesta rakkaudesta kertovia kappaleita. Shyn tunnelma on jotenkin arvoituksellinen ja Toni Kakko laulaa jollakin tavalla... viettelevästi? En tiedä ihastuuko kukaan muu pelkkään ääneen, mutta tämä on käynyt minulla aiemminkin :D (Taron Egertonin laulama Tiny Dancer, krhm!) Vaikka laulun minän voi tulkita myös creepyllä tavalla stalkkeriksi, pyrin ajattelemaan hänet vain epätoivoisesti rakastuneeksi.

"Can't have you, can't leave you there 'cause I must sometimes see you
 And I don't understand how do you keep me in chains
 And every waking hour I feel you taking power
 From me and I can't leave repeating the scenery over again"
   
The Misery on niin kiihkeän lohduton kertoessaan intohimoisesta rakkaudesta. Tosin luin myös toisen tulkinnan, jonka mukaan laulun minä olisi itse asiassa kynä, jolla laulut kirjoitetaan!

"I am your playwright and you are my crown
 Make me cry like you've done so many times"

Last drop falls on puolestaan kaikkein lohduttomimmin kiihkeä... Tässä laulussa kuvastuu pohjaton katkeruus ja kuitenkin intohimoinen rakkaus, joka ei pysty päästämään irti. Tony Kakko laulaa tässäkin niin ilmeikkäästi ja kiihkeästi <3 Ja sanat! Vaikken olekaan kokenut samaa kuin laulun minä, pystyn ymmärtämään täsmälleen miltä hänestä tuntuu. Rakastan myös kaunista taustasäveltä. Huora-sana tosin vähän särähti omaan korvaani ja pohdin sen käyttöä paljon pääsemättä lopputulokseen. 

"The moment I will step aside, you're ready for another ride
 Walking in the cool night without underwear
 You have red light burning in your soul, I've seen the glow
 In every dream I have I say "I'm not in love with you"
 But every day I say I do" 



Tämä laulu voitti Hesarin Vuosituhannen biisin tittelin ja koska muistin isäni pitävän tästä erityisesti, päätin laulaa sen hänelle syntymäpäivälahjaksi. Samalla rakastuin sitten itsekin sanoihin. Ne ovat niin kauniin kuvailevat ja oivaltavan viisaat antaessaan ohjeita elämälle, muistuttaessaan tuikkivista valoista pimeyksien reunoilla. Ja sitten taas: älä usko lauluihin. Toni Wirtanen on kuulemma kirjoittanut sanat ensimmäiselle lapselleen tämän syntyessä. 

"Älä usko lauluihin, ne tekee susta haaveilijan
 Ne voi saada sut kaivelemaan asioita
 joita mielesi koittaa sua suojella
 Niil on taipumus sotkee kaikki ajatukset 
 ja jättää kaaoksen"


The Bangles: Eternal Flame (1989)

Tämän klassikon löysin vasta nyt! Yhdistän sen sanojen ja tyylin perusteella Dreaming of You -kappaleeseen. Eternal Flame on kuitenkin jotenkin kaihoisuudessaan kiihkeämpi, rakastan sen intensiivistä säveltä. Tätä hoilasin joskus kesällä kämppikseni kanssa portaikossa. 

"Say my name, sun shines through the rain
 A whole life so lonely
 And then come and ease the pain"


AURORA: Stjernestøv (2020)
        Runaway (2015)

Kuuntelin taas pitkästä aikaa AURORAA! Stjernestøv on hänen ainoita norjankielisiä kappaleitaan. Se on rauhallisen taianomainen ja sopii kehtolauluksi, vaikka kertookin kotiin paluusta. 

Runaway on surullisen tunnelmallinen kappale, mutta siitäkin löytyy vahvuutta. Sen sanat muistuttavat jotenkin irrallisuudesta ja oman paikan etsimisestä. 

"And I was dancing in the rain
 I felt alive and I can't complain
 But now take me home, home where I belong
 I got no other place to go"


Hu Xia: Na xie nian (那些年)(2011)

Tähän lauluun olen rakastunut pikkuhiljaa. "Nuo vuodet" on taiwanilaisesta elokuvasta You are the apple of my eye, jota aloin katsoa lähinnä tämän laulun perusteella. (Täytyy kyllä sanoa että pidän kappaleesta enemmän!) Laulussa on kauniit sanat ja rakastan sävelen kaihoisaa elokuvallisuutta, joka syventää nostalgista tunnelmaa. Tämä on pyörinyt päässäni edelleen viime aikoina ja yhdistän sen syyspäiviini.

          
Cumulus: Höstvisa (1977) (alun perin Erna Tauron, 1965)

Löysin Höstvisan vasta tänä syksynä ja tajusin sen olevan Tove Janssonin kirjoittama. Minulle itse laulu on tärkeämpi kuin sen esitykset. Tämä laulu peilautuu edellisen tavoin omaa syksyyni ja tunnen siihen syvää yhteyttä. Rakastan surumielistä säveltä mutta sitäkin enemmän sen kauniita sanoja, jotka kertovat yksinäisyydestä ja rakkauden kaipuusta peilaten kesän loppuun ja pimeyden syvenemiseen. Laulu myös kehottaa rakastamaan silloin kun on vielä aikaa, ennen kuin hämärä saa vallan. Tosin rakkaus voi myös saada kaiken taas kukoistamaan. 

"En sommar går förbi, den är alltid lika kort,
 den är drömmen om det kunde vinna. 
 Du kommer kanske nån gång, förr'n skymmningen blir blå,
 innan ängarna är torra och tomma. 
 Kanske hittar vi varandra, kanske hittar vi då på
 något sätt att få allting att blomma"