Toukokuussa luin vähän ja samoilin paljon

Toukokuussa luin loppuun yhden kirjan ja 320 sivua:

1. Karen Joy Fowler: Der Jane Austen Club (320 sivua)

Der Jane Austen Club (The Jane Austen Book Club) oli viihdyttävä kirja, josta tehdyn elokuvan olen katsonut joskus. Elokuva oli ehkä dramaattisempi ja kirja realistisempi - pidin siitä, kuinka jokaisen henkilön elämässä ja ihmissuhteissa tapahtui muutoksia lukupiirin kuukausien aikana. Myös kerronta oli mielenkiintoista, mutta analysointi hyppi hiukan aiheesta toiseen eikä kirjasta muutenkaan jäänyt mitään todella erityistä mieleen, paitsi että hahmot olivat Austenin tapaan karikatyyrejä. Mukavaa luettavaa se oli silti!

Muuten en ehtinyt saada toukokuussa yhtäkään kirjaa loppuun! Luin kyllä kahta muutakin teosta, Virginia Woolfin Mrs. Dallowayta sekä Mascha Kalékon runoja, joista ensimmäinen oli kyllä lyhyt mutta en ole varmaan ikinä törmännyt yhtä vaikeaselkoiseen kirjaan. (Hyvä on, Goethen Faust päihittää sen mennen tullen, mutta siinä on sentään juoni!) Päätin etten anna periksi, joten näillä mennään sitten etanavauhtia... Aloitin myös Rosamond Lehmannin Dusty Answer (Elämänhurman häipyessä), joka oli paljon kiehtovampaa luettavaa, mutten ehtinyt saada sitäkään pitkälle eteenpäin. Lyhyesti sanottuna toukokuu oli itkettävän huono lukukuukausi, vaikka jopa lukumaratoonasin ja olin luvannut itselleni lukea enemmän. Kesäkuussa trendi oli edelleen vähän huono, mutta nyt yritän valita hiukan helpompia kirjoja luettavaksi, ja tahti tuntuu hiukan nousevan.

Kuun aikana katsoin kolme elokuvaa. Venuksen merkki (1955) oli 50-luvun italialainen elokuva josta ei jäänyt yhtään mitään päähän, tosin seurasin sitä myös vähän huonosti. En oikein ymmärtänyt oliko elokuva perinteisiä sukupuolirooleja vastaan vai ei, sillä lopussa toinen nainen tuli raskaaksi eikä ikinä päässyt töihin ja toinen ei löytänyt rakkautta. Ainoa mitä jäi mieleen että italialaiset joivat todella kahvia keskellä yötä. (Ehkä he ovat siksi niin eloisia? Hahhah.)

Time Out (2015) on intialainen nuortenelokuva pojasta, jonka homoseksuaali veli on kaapissa lähipiirilleen. Tämä oli tosi miellyttävä elokuva, ja nuorten elämä oli aika samanlaista verrattuna länsimaalaisiin teineihin. Päähenkilön rakkaustarina oli osittain vähän epäuskottava mutta osittain myös jotenkin sympaattinen.

Alice Júnior (2019) puolestaan on brasilialainen elokuva ensisuudelmaansa kaipaavasta transtytöstä, joka joutuu vaihtamaan konservatiiviseen kouluun. Minusta elokuva oli hyvin tehty, ja se näytti ensinnäkin täysin erilaiset ilmapiirit ja yhteisöt, mutta myös transsukupuolisten kohtaaman syrjinnän, kiusaamisen ja jopa fyysisen häirinnän. Tämä elokuva sai tajuamaan tätä hiukan paremmin. Trans- ja muunsukupuolisista ei todellakaan ole liikaa elokuvia saati sitten kirjoja, joten suosittelen! Elokuva ei ollut ollenkaan rankka (niin kuin se olisi voinut olla), vaan sen tunnelma oli pirteä ja kohtaukset hyvin tehty. (Ah, brasilialaiset metsämaisemat!) Alice itse oli todella ulospäinsuuntautunut, sisukas ja löysi ystäviä. Hänen isänsä oli myös niin avoin että teki mieli itkeä. Lisäksi loppu oli hyvin avoin ja monitulkintainen. 

Vanha juutalainen hautausmaa

Kesäkuu on niin pitkällä, etten enää muista mitä tapahtui toukokuussa. Ainakin vietin vappua simalla ja tekemällä tippaleipiä ystävän kanssa - ihan täydellisiä niistä ei tullut, mutta hauskaa oli! Olin paljon ulkona varsinkin kävelyillä ja vihdoin otin pyöränkin esiin talviteloilta. Puhuin ystävien kanssa tuntikausia, niin ettemme ehtineetkään katsoa elokuvaa, tai vietimme pienimuotoisesti yhden synttäreitä syömällä kakkua, intialaisia snackseja, vietnamilaisia dumplingeja ja juomalla pinkkiä intialaista juomaa sekä simaa! Kuun lopussa oli viikon (!) pituinen helluntailoma jolloin säätkin alkoivat lämmetä kesäkeleiksi. Mitään sen kummempaa en lomalla tehnyt kuin ainakin yritin rentoutua. Lisäksi kuu oli pandemian kannalta mielenkiintoinen, sillä sen alussa rajoitukset olivat juuri tiukentuneet ja lopussa alkoivat kilpaa höllentyä. Kävin viimeisinä päivinä ensimmäisen kerran baarissa yli puoleen vuoteen ja jopa ensimmäistä kertaa läheisen LGBT+ -ryhmän tapaamisessa, joka oli tavannut siihen asti pelkästään netissä.

Lähde

Kuninkaallinen metsästysmaja -
Saksastakin löytyy näemmä hirsitaloja!

Helatorstaina teimme taas ystäväni kanssa pienen spontaanin päivämatkan pikkukylään, josta kerroinkin lukumaratonpostauksessani. Tosin matkan varrelle sattui pieniä mutkia: ensin hyppäsimme väärään bussiin ja päädyimme Karlsruheen, sitten tajusimme ettei kylässä ollutkaan paljoa nähtävää, paitsi entisen synagogarakennuksen hienot ovet ja puu, joka surisi täynnä mehiläisiä, ja sitten myöhästyimme bussista sillä odotimme väärällä puolella katua! Toisaalta seuraavan tunnin (!) tanssahtelimme pysäkillä musiikin tahdissa, herätimme kaikkien autoilijoiden huomion, ja näimme jopa oranssin auton, mitä kaverini ei olisi ikinä uskonut. Loppujen lopuksi söimme lopulta Stuttgartin rautatieasemalla pho-keittoa ja Subwayn keksejä. Tämä päivä oli hauskan spontaani, rento ja yllättävä!

Intialais-suomalais-saksalainen herkkupöytä

júfàn - kiinalaista "riisilaatikkoa"

Toivottavasti teidän kesä on alkanut hyvin :) Kauniita, salaperäisiä kesäiltoja <3

Sateenkaaren päässä odottaa onni...

Mikä oli teidän toukokuun ihmeenne tai enteenne?

Kaksi lowkey-sateenkaariromaania **

Kiinnostus heräsi: löysin kirjastosta

The Summer of Us

Cecilia Vinesse

2020

Stephanie Singh

The Summer of Us (2018)

303 sivua

dtv

Kesä päättökokeiden jälkeen on koittanut. Aubrey ja Rae ovat suunnitelleet yhteistä interrail-matkaa jo pienestä pitäen. Vuosien varrella kaveriporukka on tosin kasvanut, ja nyt mukaan ovat myös tulossa Raen salainen ihastus Clara, Aubreyn poikaystävä Jonah, mutta myös Gabe, jota Aubrey on muutama päivä aiemmin suudellut. Kahden viikon ajan London American Schoolia käyneet ystävykset aikovat nähdä Euroopan suurkaupunkeja ja kokea viimeisiä muistoja yhdessä - ennen porukan hajaantumista eri yliopistoihin ympäri maailmaa.

The Summer of Us on matkakertomus, mutta minusta kirjan tapahtumapaikoista olisi voinut kirjoittaa enemmänkin. Huomio kiinnittyi etupäässä itse hahmoihin ja heidän suhteisiinsa. Päähenkilöt ovat kaikki symbolisen hyväosaisia, kansainvälisiä nuoria, jotka ovat kaikki jollain lailla kotoisin USA:sta mutta asuneet teini-ikänsä Lontoossa. Tämä aspekti oli minusta erityisen mielenkiintoinen myös henkilökohtaisesti, vaikken olekaan viettänyt koko nuoruuttani ulkomailla. Samaan aikaan he ovat myös lähdössä opiskelemaan ympäri maailmaa USA:an tai Australiaan asti: heille on koko maailma avoinna. 

Ystäväporukan välit ovat suuressa osassa tarinaa ja alkuasetelman vuoksi draamalta ei voi välttyä. (Voiko ylipäätänsä missään (nuorten-)kirjassa välttyä ihmissuhteiden purkamiselta?) Usein draama kärjistyy hiukan liian yllättäen, enkä tässäkään täysin pysynyt perässä. Joka tapauksessa on hyvin luonnollista, että tunteet kuumenevat matkan aikana, jolloin näkee toiset 24/7 - tästä syystä luokkaretkilläkin menee aina joillakin välit poikki. Tässä kirjassa lisäksi taustalla pyörii stressi epämääräisestä tulevaisuudesta ja tieto kiihtyen lähenevistä jäähyväisistä - kukapa ei tuntisi paineita niiden vuoksi?

Kirja oli ennen kaikkea kasvutarina, vaikka kukaan henkilöistä ei mielestäni niin erityisesti muuttunut. Jokainen kuitenkin löysi itsestään uusia puolia ja ehkä uusia haaveita. Joku keksi mitä haluaa opiskella, joku tajusi tunteidensa viilenneen, joku pohti, haluaako sittenkään lähteä Australiaan asti. Minusta tässä oli hyviä pohdintoja tulevaisuudesta, mutta jäin silti kaipaamaan jotain lisää. Kukaan hahmoista ei esimerkiksi tehnyt radikaalia muutosta elämässään. En ehkä löytänyt kirjasta suoranaista sanomaa, mutta se kertoi mielestäni hiukan nuorten epävarmuudesta. 

Kirja sopii Yöpöydän kirjat -blogin Pride-lukuhaasteeseen ja Queer-lukuhaasteen kohtaan "Lasten- tai nuortenkirja". Lisäksi se menee HelMet-lukuhaasteen kohtaan 38. "Kirja on käännetty hyvin". (En osaa ollenkaan arvioida käännöksiä, mutta minusta tämä tavoitti nuorisokielen ihan kelpoisasti. En erityisesti tykkää lukea saksaksi englantilaisia kirjoja, se tuntuu jotenkin turhauttavalta kun haluaisin lukea alkuperäiskielellä, mutta tätä oli kiva lukea.)

***

Kiinnostus heräsi: Jane Austen, kirjastosta, elokuva inspiroi

Der Jane Austen Club

Karen Joy Fowler

2005

Marcus Ingendaay

The Jane Austen Book Club (2004)

320 sivua

Manhattan

Viiden naisen ystäväporukka Jocelyn, Sylvia, Bernadette, Allegra ja Prudie kokoontuvat joka kuukausi puhumaan yhteisestä lempikirjailijastaan Jane Austenista, joka on heille lähestulkoon pyhä. Puhenaisena tunnettu Jocelyn kutsuu myös mukaan Griggin, johon muut suhtautuvat epäluuloisesti, onhan tämä mies, vasta tutustunut Austenin kirjoihin ja kaiken lisäksi puhuu kirjailijasta samaan hengenvetoon scifi-klassikoiden kanssa. Kuukausien aikana jokaisen elämässä tapahtuu murroksia, oli sitten kyseessä parisuhdekriisi, takaisinpaluu, kumppanin löytäminen tai läheisen kuolema. Loppukesästä itse kunkin elämäntilanne on muuttunut.

Olen nähnyt kirjasta tehnyt elokuvan The Jane Austen Book Club (2007) vuosia sitten ja pidin siitä silloin kovasti, vaikken enää muistakaan siitä lähestulkoon mitään. Nyt huomasin kuinka juonikäänteitä oli elokuvassa johdateltu eteenpäin ja dramatisoitu - kirja tuntui sen vuoksi osittain jopa laimealta varsinkin Prudien luvussa. Kuitenkin tietyllä tavalla pidin kirjasta sen vuoksi, että se pysyi realistisena loppuun asti. Kuukausien jälkeen jokaisen elämä oli hiukan järissyt, mutta elämä kuitenkin jatkui. 

Jokainen luku keskittyy siis yhteen henkilöön, tämän taustaan ja nykyhetkeen - tosin loppupuolella tämä jako ei ollut enää kovin selkeää ja esimerkiksi Bernadette jäi etäiseksi (niin että jopa unodin hänen nimensä nyt parin viikon aikana). Samoin jokaisessa luvussa keskusteltiin yhdestä Austenin kirjasta, jotka peilautuivat sitten henkilöiden tarinoissa. En ole lukenut kuin Ylpeys ja ennakkoluulon ja Emman, joten moni viittaus jäi (näistäkin kahdesta kirjasta) huomaamatta. Lisäksi erään orastavan rakkaustarinan tajusin vasta vähän ennen sen selkenemistä, mutta fiksu(mma)t lukijat tajuaisivat sen varmasti jo heti alkumetreillä. 

Mietin myös puolet kirjasta miksi henkilöt ovat niin ärsyttäviä, hiukan pöyhkeitä (kuten Prudie joka heitteli ranskankielisiä lausahduksia) ja ennakkoluuloisiakin, kunnes tajusin että hehän ovat karikatyyrejä siinä missä Austeninkin hahmot! Heidän Austenin palvontansa meni paikoittain vähän yli - tosin en välttämättä itsekään siedä yhtäkään pahaa sanaa idoleistani. :D 

Päähenkilöiden elämäntarinat olivat ihan mielenkiintoista luettavaa mutta mitään erityistä ei jäänyt päähän. Allegran tyttöystävää ja seksuaalisuutta käsiteltiin suhteellisen neutraalisti ja erään hahmon nuoruudessa tapahtunut raiskaus hiukan yllätti. En erityisesti kiintynyt kehenkään, mutta pidin ainakin Sylviasta, sillä hän vaikutti rauhalliselta ja lempeältä.

Kirjassa oli kivaa pohdintaa Jane Austenin kirjoista - vaikken olekaan mikään suuren suuri fani, niin kirjallisuusanalysointia on aina hauska lukea! Kuitenkin tuntui että mihinkään aiheeseen ei todenna syvennytty. Hahmot heittelivät kerhon kokouksissa omia mielipiteitään mutta eivät todella syventyneet pohtimaan jotakin tiettyä aspektia tietyssä romaanissa. Tämä oli hiukan harmi, mutta muuten kerronta oli sujuvaa ja mielenkiinto pysyi koko ajan yllä. Tätä oli mukava lukea!

Kirja sopii Yöpöydän kirjat -blogin Pride-lukuhaasteeseen sekä henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni osavaltiolla Kalifornia. 

Kuva blogista Yöpöydän kirjat

** Oikeastaan en halunnut työntää näitä kirjoja sateenkaarikirjallisuuden lokeroon, mutta en lopulta keksinyt niille muutakaan yhteistä - samalla myös halusin sekä muistuttaa Pride-lukuhaasteesta että siitä, että seksuaalivähemmistöistä saa lukea ihan koko vuoden ympärikin. :)