Velma Wallis: Zwei alte Frauen/Kaksi vanhaa naista

Kiinnostus heräsi: löysin lomamatkan Airbnb:n kirjahyllystä ja lainasin myöhemmin kirjastosta. 

Zwei alte Frauen. Eine Legende von Verrat und Tapferkeit

Velma Wallis

2009 (1994)

Two old women (1993)

Christel Dormagen

119s

Piper Verlag

Zwei alte Frauen (Kaksi vanhaa naista, Two old women) pohjautuu vanhaan itäisen Alaskan Athabascoihin kuuluvan Gwich'in-intiaanikansan tarinaan, jonka Velma Wallis kuuli äitinsä kertomana. Kansalla oli tapana jättää nälkäkuoleman uhatessa heikoimmat jäsenensä oman onnensa nojaan. Näin tapahtuu myös eräänä kylmänä talvena heimon vanhimmille, nimeltään Ch'idzigyaak ja Sa', jotka eivät muuta kuin istu ja valita vaivoistaan. Kuitenkin nämä kaksi vanhaa naista uhmaavat pakotettua kohtaloaan ja päättävät olla antamatta periksi. He keräävät viimeiset voimansa ja selviävät taitojensa avulla koko pitkän talven yli matkaten samalla kesäasuinpaikoille joelle.

Tämä oli todella mielenkiintoinen kertomus! Kirja kuvasi hyvin athabascojen elintapoja naisten pyytäessä oravia ja jäniksiä sekä tehdessään itselleen yösijan lumiluolaan. Kesällä he keräävät suuren varaston marjoja, kalaa ja muita metsän antimia seuraavan talven varalle. Oli myös mielenkiintoista seurata henkilöiden tapoja ja ajatuksia, esimerkiksi naiset ystävystyvät toisiinsa paremmin mutta puhuvat keskenään läheisesti vain harvoin. He eivät myöskään ota hylkäämistä itsestäänselvänä vaan tuntevat itsensä petetyiksi ja katkeriksi. Heimon tapa jättää heikoimmat jälkeensä ei muutenkaan ole kyseenalaistamaton, sillä päällikkö empi päätöstään kaikkien ollessa kuolemassa nälkään. Naisten sukulaiset jättävät heille salaa pari työkalua tosin vain osoittaakseen henkisen tukensa. Lopulta naisten neuvokkuus pelastaakin koko heimon ja hylkäysperinne unohdetaan kokonaan.

Tarina painottaa sisua ja periksiantamattomuutta Sa'n ja Ch'idzigyaakin joutuessa valitsemaan joka päivä uudestaan jäädäkö lumihankeen makaamaan. Tarina käsittelee myös vanhentumista ja voimia. Molemmat naiset huomaavat aiemmin vain valittaneensa turhaan, sillä he ovatkin nuorempia ja vahvempia kuin uskoivatkaan. 

Velma Wallis on itsekin juuriltaan Gwich'in ja kasvoi pienessä kylässä Alaskassa lähellä Fort Yukonia. Valmistuttuaan koulusta hän päätti muuttaa yksin mökkiin kauas erämaahan, jossa hän opetteli itse selviytymään luonnon armoilla. Myöhemmin hän matkusti kaupunkiin kirjoittamaan romaaniaan kirjastossa. Alkusanoissa Wallis mainitsee sukunsa naisten työskennelleen aina uutterasti vanhoiksi asti. Hänen äitinsä piirtämä kartta on myös liitetty alkuun paikkojen athabascan- ja englanninkielisillä nimillä.

Mietin paljon sitä kuinka paljon tarinassa on aitoa ja kuinka paljon Wallis on keksinyt itse saadakseen legendan romaanimuotoon. Mutta ainahan tarinoihin lisätään jotain uutta ja omaa, sehän se niiden idea onkin. Tämän lisäksi Wallis tuntee kansansa perinteet ja ajatusmaailman paremmin kuin joku ulkopuolinen. Lopulta kukaan ei voi tietää mikä on "totta" ja mikä ei, mutta se ei ole pääasia. Tärkeintä on tarinan ydinajatus.

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteeseen kohtaan 2. "Kirjassa lumi tai jää on tärkeässä roolissa" sekä henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -projektiini osavaltiolla Alaska.

Karl May: Hopeajärven aarre

Kiinnostus heräsi: vanhanajan seikkailukirja, kirppariostos

Kirja: Hopeajärven aarre

Kirjailija: Karl May

Julkaisuvuosi: 1949

Suomentaja: Werner Anttila

Alkuperäisteos: Der Schatz im Silbersee (1890/1 lehdessä, 1894 kirjana)

415 sivua
WSOY

Lännen miehet Old Firehand ja Musta Tom ovat matkalla kohti Hopeajärveä , josta huhutaan löytyvän aarre. Samalla he yrittävät saada kiinni huijarin ja murhamiehen, jota sanotaan "coloneliksi". Yllättävän moni kantaa kaunaa colonelille, joten seurueeseen liittyy niin insinöörin perhe, "Droll-täti", seikkailuja etsivä englantilainen lordi, intiaanipäällikkö Winnetou kuin kuuluisin Lännen miehistä, Old Shatterhand. Monta taistelua niin intiaaneja kuin colonelin joukkoja vastaan ehditään käydä matkalla preerian ja vuorten.

Tämä on siis näitä kaikkein ensimmäisiä seikkailukirjoja. Ja vanha on painoksenikin, kuten näkyy. (Ainoa huono puoli oli, etten voinut ottaa sitä kouluun mukaan.) Kohderyhmäkin näkyy siinä, että kirjassa on puolet lähinnä vain juonia, taisteluita ja raakojakin kohtia. Niin valkoiset kuin intiaanitkin saattoivat tehdä pahoja tekoja. 

Kirja ei missään vaiheessa ollut tylsä, vaikka sitä pitkään luinkin. Se vain oli hitaasti luettavaa tekstiä. Vähän kyllä oli outoa, kun luvut tapasivat alkaa aivan eri hahmoista kuin aiempi luku, ja vasta loppupuolella nämä henkilöt tapasivat matkaseurueen. Matkaa oli kuitenkin mielenkiintoista seurata ja kuvauksia Lännen elämästä ja maisemista, ja löysin jopa Wikipediasta saksankielisen kartan, johon paikat ovat sijoitettu. (linkki)

Vähän kyllä mietin, miten Karl May on (Saksasta käsin kai) saanut selville noin tarkasti Amerikasta ja intiaaneista. Kirjassa oli esimerkiksi intiaanikielisiä sanoja, oliko hän keksinyt ne? Intiaaneja ei tässä kirjassa mielestäni halveksuttu niinkään paljon kuin olen ymmärtänyt siihen aikaan tapahtuneen. Jotkut intiaaniheimot kyllä olivat harvinaisen ilkeitä ja raakoja, mutta taas esimerkiksi Winnetoun ja parin muun intiaanin taitoja korostettiin ja ihailtiin. Kirjan hyvikset puolestaan olivat vähän liian puhtoisia: varsinkin saksalaissyntyiset päähenkilöt voittivat jokaisen taistelun ja keksivät aina juonen. (Luin Wikipediasta että Hitler oli pitänyt Mayn kirjoista, voin hyvin uskoa.)

Yllätyksekseni tarinassa oli sivuhenkilönä insinöörin tytär, nimeltään Ellen Butler. Eikä tämä ollut mikään kirkuva neito, vaan vaikka hän joutui pari kertaa vangiksi, kerrottiin esimerkiksi että

"Ellen oli eilisestä asti käyttäytynyt erinomaisen urheasti; onneksi punanahat eivät olleetkaan kohdelleet häntä niin ankarasti kuin aikuisia ja miespuolisia vankejaan. Ja kun miehet olivat vapautuneet siteistään ja hyökänneet päälliköiden luo, oli myös tyttö isänsä ja Mustan Tomin viemänä rohkeasti juossut sinne." -s.357

Lisäksi hänen ja intiaanipoika Nitropan-homoshin välillä oli yllättävää kyllä pari todella suloista kohtaa. :3 Harmi kyllä, näitä kohtia oli vain kaksi, mutta romanttinen sydämeni läpätti.

"Riemun puna tuli nuorukaisen kasvoille, eikä hän malttanut hillitä kummastuksen ilmettä. >>Niinpä neito viipynee täällä jonkin aikaa?'>> lausui hän kysyvällä äänellä.
   >>Kauemminkin>>, vakuutti Ellen.
   >>Siinä tapauksessa pyydän, että minun sallittaisiin aina olla hänen likellään. Hän saa oppia tuntemaan kaikki puut, kasvit ja kukat. Järvellä kalastamme ja metsässä pyydystämme riistaa, mutta aina pysyn hänen lähellään, sillä täällä päin on myös villejä eläimiä ja vihamielisiä ihmisiä. Antaako hän minulle siihen luvan?>>
   >>Hyvin mielelläni. Minusta on oikein hauskaa, että sinä olet täällä.>> Tyttö tarjosi kätensä, johon >>pieni karhu>> tarttui epäröiden, mutta sitten hän piteli sitä vähän aikaa lämpimästi puristaen." -s. 382

Millainen Hopeajärven aarre olisi Ellenin näkökulmasta?

Kirja menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 44: "Kirjassa joku kuolee" sekä Suketuksen Kansojen juurilla -haasteeseen. Amerikkaa tutkien sijoitan tämän Kansasiin (siellä seudulla matkattiin pääosin) sekä Utahiin (Hopeajärven sijainti).