Velma Wallis: Zwei alte Frauen/Kaksi vanhaa naista

Kiinnostus heräsi: löysin lomamatkan Airbnb:n kirjahyllystä ja lainasin myöhemmin kirjastosta. 

Zwei alte Frauen. Eine Legende von Verrat und Tapferkeit

Velma Wallis

2009 (1994)

Two old women (1993)

Christel Dormagen

119s

Piper Verlag

Zwei alte Frauen (Kaksi vanhaa naista, Two old women) pohjautuu vanhaan itäisen Alaskan Athabascoihin kuuluvan Gwich'in-intiaanikansan tarinaan, jonka Velma Wallis kuuli äitinsä kertomana. Kansalla oli tapana jättää nälkäkuoleman uhatessa heikoimmat jäsenensä oman onnensa nojaan. Näin tapahtuu myös eräänä kylmänä talvena heimon vanhimmille, nimeltään Ch'idzigyaak ja Sa', jotka eivät muuta kuin istu ja valita vaivoistaan. Kuitenkin nämä kaksi vanhaa naista uhmaavat pakotettua kohtaloaan ja päättävät olla antamatta periksi. He keräävät viimeiset voimansa ja selviävät taitojensa avulla koko pitkän talven yli matkaten samalla kesäasuinpaikoille joelle.

Tämä oli todella mielenkiintoinen kertomus! Kirja kuvasi hyvin athabascojen elintapoja naisten pyytäessä oravia ja jäniksiä sekä tehdessään itselleen yösijan lumiluolaan. Kesällä he keräävät suuren varaston marjoja, kalaa ja muita metsän antimia seuraavan talven varalle. Oli myös mielenkiintoista seurata henkilöiden tapoja ja ajatuksia, esimerkiksi naiset ystävystyvät toisiinsa paremmin mutta puhuvat keskenään läheisesti vain harvoin. He eivät myöskään ota hylkäämistä itsestäänselvänä vaan tuntevat itsensä petetyiksi ja katkeriksi. Heimon tapa jättää heikoimmat jälkeensä ei muutenkaan ole kyseenalaistamaton, sillä päällikkö empi päätöstään kaikkien ollessa kuolemassa nälkään. Naisten sukulaiset jättävät heille salaa pari työkalua tosin vain osoittaakseen henkisen tukensa. Lopulta naisten neuvokkuus pelastaakin koko heimon ja hylkäysperinne unohdetaan kokonaan.

Tarina painottaa sisua ja periksiantamattomuutta Sa'n ja Ch'idzigyaakin joutuessa valitsemaan joka päivä uudestaan jäädäkö lumihankeen makaamaan. Tarina käsittelee myös vanhentumista ja voimia. Molemmat naiset huomaavat aiemmin vain valittaneensa turhaan, sillä he ovatkin nuorempia ja vahvempia kuin uskoivatkaan. 

Velma Wallis on itsekin juuriltaan Gwich'in ja kasvoi pienessä kylässä Alaskassa lähellä Fort Yukonia. Valmistuttuaan koulusta hän päätti muuttaa yksin mökkiin kauas erämaahan, jossa hän opetteli itse selviytymään luonnon armoilla. Myöhemmin hän matkusti kaupunkiin kirjoittamaan romaaniaan kirjastossa. Alkusanoissa Wallis mainitsee sukunsa naisten työskennelleen aina uutterasti vanhoiksi asti. Hänen äitinsä piirtämä kartta on myös liitetty alkuun paikkojen athabascan- ja englanninkielisillä nimillä.

Mietin paljon sitä kuinka paljon tarinassa on aitoa ja kuinka paljon Wallis on keksinyt itse saadakseen legendan romaanimuotoon. Mutta ainahan tarinoihin lisätään jotain uutta ja omaa, sehän se niiden idea onkin. Tämän lisäksi Wallis tuntee kansansa perinteet ja ajatusmaailman paremmin kuin joku ulkopuolinen. Lopulta kukaan ei voi tietää mikä on "totta" ja mikä ei, mutta se ei ole pääasia. Tärkeintä on tarinan ydinajatus.

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteeseen kohtaan 2. "Kirjassa lumi tai jää on tärkeässä roolissa" sekä henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -projektiini osavaltiolla Alaska.

Sara Hylton: Prinsessa Tuian amuletti

Kiinnostus heräsi: yksi lempikirjoistani, ensimmäisen kerran luettu ehkä vuonna 2013 ja seuraavan kerran vuonna 2016

Prinsessa Tuian amuletti 

Sara Hylton

1985

The Talisman of Set (1984)

Minna Tarkka

264 sivua

Eletään 20-lukua. Kathryn muuttaa äitinsä kuoleman jälkeen arkeologi-isänsä luota Persian aroilta Englantiin ja varttuu nummilla kauniiksi nuoreksi naiseksi. Mutta samaan aikaan hän näkee todentuntuisia unia antiikin Egyptin prinsessa Tuiasta, joka rakastuu kiellettyyn mieheen ja joutuu valitsemaan pakkoavioliiton, papittaren roolin ja kuoleman välillä. Ja Kathryn huomaa kauhukseen että hänen elämänsä alkaa muistuttaa liikaa prinsessa Tuian kohtaloa. Voiko ratkaisu löytyä Egyptistä, Tuian kotimaasta?

"Lapsuuteni omituiset unet eivät olleet vuosiin häirinneet öitäni tai vaivanneet minua päivisin, ja oli ihme etten ollut unohtanut niitä. Vaikka minua pidettiin melkoisena kaunottarena, en itse ollut tyytyväinen ulkonäkööni. Minä olin kasvanut pitkäksi ja hoikaksi ja kiiltävät kiharat ulottuivat olkapäilleni. Silmistäni sanottiin, että ne olivat puutarhaorvokin siniset, ja ihoni oli sitä kuulaan vaaleaa lajia, jota punertavahiuksisilla näkee. Miksi ihmeessä minä aina vertasin kasvojani toisiin, jotka olivat posliininhienot ja maalatut, ja silmiäni noihin jadenvihreisiin silmiin? Kun iltaisin harjasin hiuksiani, kaipasin tuota korpinmustaa tukkaa, jota kietoi kultainen kobra nostaen häijyn päänsä puhdaslinjaisen otsan ylle." -s.54

Prinsessa Tuian amuletti on sekoitus mysteeriä, romantiikkaa ja historiallista romaania. Jotkut lokeroisivat tämän viihderomaaniksi, mutta minusta tässä on paljon muutakin. Suurin osa tarinasta tosin sijoittuu Englannin nummille ja muistuttaa paljon kevyttä viihderomaania. Tällä lukukerralla Kathrynin onneton rakkaustarina tuntuikin aika epärealistisen intohimoiselta ja pikaiselta. 

Kun lopulta päästään Egyptiin, on tarina kuitenkin täynnä filosofisia mietteitä uudelleensyntymisestä ja kuvauksia maan kauneudesta. Purppuraisia kukkuloita, kaupungin viliseviä katuja tai Kuolleiden kaupungin aavemaista hiljaisuutta. Hehkuvista kuvauksista ei voi saada kyllikseen.

" -Se johtuu valosta, minä sanoin. -Egyptiläinen valo on niin uskomattoman epätodellista. On vaikea kuvitella itämaisempaa, omalaatuisempaa näkyä kuin mamelukkien haudat ilta-auringon valossa. Se on ihmeellinen näky, kaamea ja ihastuttava samaan aikaan!

   Hän [Ahmed] hyväksyi tunnelmani nyökäten. -Niin, Kathryn, mutta siitä huolimatta tämä on Egypti! Kaunis vain ihmeellisen valon loisteessa, kaunis vain kun katsoo tarpeeksi kaukaa eikä näe epäjärjestystä." -s.169

Tietysti nykyaikana herää kysymys, onko tällainen romantisointi oikeutettua etenkin valkoisen kirjailijan näkökulmasta. Egyptiläisiä työmiehiä kuvaillaan epäluotettavina, taikauskoisina ja kohtaloonsa tyytyvinä. Arkeologi Ahmed Sadek edustaa ehkä "sivistyneitä", islaminuskoisia egyptiläisiä, jotka eivät kuitenkaan täysin lyttää taikauskoa. Erään hahmon mielestä vain brittiläiset ovat tuoneet maahan edistystä. Minusta kuitenkin kirja osoitti myös ymmärrystä eri uskomuksia kohtaan, ja juurikin Ahmed ymmärtää Kathrynin pohdintaa kohtalosta ja uudelleensyntymisestä. Egyptikin kuvataan kaaoksen ja kauneuden sekamelskaksi, ja historian havina on käsin kosketeltavaa.

"Pimeys oli läpitunkematon, mutta nyt huomasin uuden piirteen Afrikassa - hiljaisuus tuntui paljon uhkaavammalta kuin pimeys. Autiomaan hiljaisuus oli korvia huumaavaa, se melkein jyrisi. En ollut ikinä kuvitellut, että täysin kuolleen maailmankolkan hiljaisuus voisi olla niin painostavan täynnä ääntä. Vain autiomaassa saattoi kuvitella, minkälainen maailma oli ollut ennen kuin yhtäkään elollista olentoa oli luotu, ja minkälainen se olisi, kun kaikki elämä olisi kadonnut maan päältä." -s.212-213

Prinsessa Tuian amuletti on kirja, jota löytyy enää tuskin mistään ja joka ei ole erityisen tunnettu. Kukaan bloggaaja ei ole kirjoittanut siitä englanniksikaan, se on saanut Goodreadsissa vain muutaman arvioinnin, eikä kirjailijasta meinaa löytyä mitään tietoa. Onko hän itse käynyt Egyptissä? Vai onko hän tehnyt mikawaltarit?

Prinsessa Tuian amuletti sytytti minulla kaipuun Egyptin raunioille, samanlaisen kuin Pieni talo preerialla loputtomille tasangoille tai Lavinia aikaan ennen Rooman valtakuntaa. Sen kukkuloille, Kuninkaiden laakson jyrkkien kallioiden keskelle, äänettömään autiomaahan. Ja edelleen Karnakin temppeliin.

"Kävelimme museossa, jonka kattona oli taivas ja seininä Theban kukkulat. Tiesin että kantaisin ikuisesti mielessäni Karnakin kauneutta ja aurinkoisuutta, sen surullisuutta ja ikuista ylevyyttä. Mikään ei voisi hävittää mielestäni kukkuloiden ruusunpunaa, kultaista valoa ja sitä miten entinen uljaus oli valunut hiekkaan. Olin nähnyt unia Karnakista, ylpeästä ja kauniista Karnakista Theban tasangolla, ja toisesta elämästä joka oli ollut osa tuota ylevyyttä; nyt minusta tuntui, että tämän jälkeen näkisin unissani yhä uudelleen vain Karnakin rauniot ja hyväksyisin että menneisyys oli kuollut, raunioitunut Karnakin mukana." -s.249-250

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan ja Kirjahyllyn aarteita -haasteeseen.

Khaled Hosseini: A thousand splendid suns

Kiinnostus heräsi: lainassa ystävältä (en muista milloin viimeksi olen lainannut kirjoja tutuilta!)

A thousand splendid suns
Khaled Hosseini

2008 (2007)

419 sivua

Bloomsbury

"Nana said, "Learn this now and learn it well, my daughter: Like a compass needle that points north, a man's accusing finger always finds a woman. Always. You remember that, Mariam." -s.7

A thousand splendid suns (suomeksi Tuhat loistavaa aurinkoa) kertoo Mariamin ja Lailan tarinan. Mariam elää lapsuutensa yksin äitinsä kanssa pienessä mökissä maaseudulla. Tyttö palvoo isäänsä, vaikka tällä on oma perhe Heratissa ja hän vierailee harvoin tyttärensä luona. Tapahtumat seuraavat toisiaan äidin hirtettyä itsensä, ja Mariam joutuu muuttamaan pääkaupunkiin Kabuliin uuden miehensä Rasheedin kanssa, pukeutumaan burkaan ja linnoittautumaan taloonsa.

"I know you're still young, but I want you to understand and learn this now, he said. Marriage can wait, education cannot. You're a very, very bright girl. Truly, you are. You can be anything you want, Laila. I know this about you. And I also know that when this war is over, Afghanistan is going to need you as much as its men, maybe even more. Because a society has no chance of success if its women are uneducated, Laila. No chance." -s.114

   

Ennen sotaa Lailan elämä Kabulissa on suhteessa Mariamiin huoletonta: hän käy koulua ja haaveilee opiskelusta sekä parhaasta ystävästään, Tariqista. Mutta Lailankin kohdalla kohtalo puuttuu peliin, ja hän päätyy toiseksi vaimoksi Rasheedille. Mariamin ja Lailan välejä varjostaa ensin kateus, mutta siitä kehittyy lopulta vahva side, jota ei murra mikään este.

Olen lukenut muutaman Iranista kertovan kirjan, mutta tämä oli ensimmäinen lukukokemukseni Afganistanista. Kirja sopi sattumalta ajankohtaan todella hyvin afganistanilaisen tuttuni puolesta mutta myös Afganistanin kriisin vuoksi. Tämän vuoksi etenkin tarinan toivorikkaita hetkiä olikin erityisen lohdutonta lukea, kun tiesi samaan aikaan historian toistavan itseään.

Kirja seuraa päähenkilöiden elämää aina 1950-luvulta 2000-luvun alkuun ja valottaa Afganistanin historiaa tuolta ajalta. Vallankumous, neuvostoaika, sisällissodat, Talibanin nousu, sota USA:a vastaan ja Talibanin tuhoutuminen. Kurjat ajat seuraavat toisiaan, ja oli vaikea sanoa, toiko mikään aikakausi todellista helpotusta päähenkilöille, paitsi ehkä Talibanista vapautuminen. Vaikka USA:n näkisikin hyökänneen Afganistaniin hyvässä tarkoituksessa, aiheuttaa sota siviileille uskomatonta kärsimystä. Oikeuttaako mikään sotaa?

Ja lopulta kaikki paha heijastuu aina naisiin. Hyökkäysten aikaiset raiskaukset, aviomiehen paha tuuli ja häijy luonne tai Talibanin alistavat määräykset. Naiset joutuvat jäämään kotiin vailla toivoa koulutuksesta eivätkä saa edes kävellä kadulla yksin. Vaikka Mariamilla ja Lailalla on aivan eri lähtökohdat, ovat he lopulta Rasheedin edessä samassa tilanteessa.

Varsinkin Rasheed olikin henkilö, jota ei pystynyt sympatisoida millään, niin hirveitä asioita hän teki. Ehkä riipaisevinta oli, kuinka Mariam hyväksyi tämän niin pitkään. Mariam on henkilö, joka on niin tyytynyt kohtaloonsa ettei kyseenalaista sitä - ennen kuin nousee puolustamaan lähimmäisiään. Mariam on henkilö, joka antaa mitä tahansa toisten onnen hyväksi.

"One could not count the moons that shimmer on her roofs, 

 Or the thousand splendid suns that hide behind her walls" - Saib-e-Tabrizin runosta Kabul

Ja samaan aikaan kirja on ylistyslaulu maalle ja sen ihmisille, jotka ovat joutuneet kestämään kaiken. Se piirtää kuvan Heratin väkeä kuhisevista ja Kabulin pommituksen autioittamista kaduista. Se vilisee kuvausta ihmisten elämästä ja farsinkielisiä sanoja sekä antaa myös uusia näkökulmia burkan käyttöön. Se tulvii nostalgiaa vuosituhansia vanhoja Buddha-patsaita kohtaan, jotka Taliban räjäytti. Se muistuttaa, kuinka valtaapitäjien politiikkaan valjastamalla uskonnolla ja kansan uskolla on valtava ero. 

A Thousand Splendid Suns on lohduton kuvaus naisten elämästä Afganistanin viime vuosikymmenillä, mutta samalla myös tarina uhrautumisesta, toivosta ja solidaarisuuden voimasta.

"Laila watches Mariam glue strands of yarn onto her doll's head. In a few years, this little girl will be a woman who will make small demands on life, who will never burden others, who will never let on that she too has had sorrows, disappointments, dreams that have been ridiculed. A woman who will be like a rock in a riverbed, enduring without complaint, her grace not sullied but shaped by the turbulence that washes over her. Already Laila sees something behind this young girl's eyes, something deep in her core, that neither Rasheed nor the Taliban will be able to break. Something as hard and unyielding as a block of limestone. Something that, in the end, will be her undoing and Laila's salvation." -s.389-390

Kirja sopii viime vuoden HelMet-lukuhaasteen kohtaan 28. "Kirja jonka lukemisesta on sinulle jotain hyötyä" ja henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni kaupungilla Kabul.

Sara Farizan: If you could be mine

Kiinnostus heräsi: LGBT+ -teemat ympäri maailmaa

If you could be mine

Sara Farizan

2013 

256 sivua

Algonquin Young Readers

Sahar on ollut jo vuosia yhdessä parhaan ystävänsä Nasrinin kanssa. Salaa tosin, sillä samansukupuoliset suhteet ovat rangaistavia Iranissa. Sitten taivaalta tipahtaa pommi - Nasrinin odotetaan naivan lääkäriksi opiskeleva poika. Sahar etsii epätoivoissaan tietä saadakseen olla yhdessä Nasrinin kanssa ja keksii ratkaisun: sukupuolenkorjaukset ovat Iranissa sallittuja. Miehenä hän voisi elää loppuelämänsä yhdessä Nasrinin kanssa. Mutta onko tämä mitä Nasrin haluaa?

Luin vuosi sitten toisen Iranin seksuaalivähemmistöistä kertovan kirjan, Deborah Ellisin Moon at nine, joka päättyi traagisesti ja jonka päähenkilöt olivat yksin tunteidensa kanssa. If you could be mine on toiveikkaampi ja kuvaa ulkopuolisuuden tunteen ohella myös verkostointia ja strategioita. Sahar ja Nasrin eivät ole yksin: myös Saharin serkku Ali on homo ja seksuaalisesti aktiivinen. Pimeällä marketilla myydään LGBT+ -elokuvia ja Teheranissa on ravintola, jossa seksuaalivähemmistöjen edustajat voivat tavata toisiaan. Sahar myös tutustuu transsukupuolisten vertaistukiryhmään, jossa hän kuulee näiden haasteista. Myös naiset kokeilevat rajojaan bilettämällä, riisumalla huivinsa yksityistilaisuuksissa ja pukeutumalla aavistuksen verran paljastaviin vaatteisiin, vaikka moraalipoliisin uhka leijuu ilmassa. Kirja antaa monipuolisen kuvan nykyajan Iranin tyttöjen tai vähemmistöön kuuluvien keinoista elää omaa elämäänsä.

Tässä kirjassa tuli ilmi kuinka transsukupuolisuuden status on Iranissa eri kuin homoseksuaalisuuden. Tunne väärään kehoon kuulumisesta nähdään sairautena, josta voi parantua - sukupuolen korjaamisen myötä, jonka valtio jopa osittain korvaa. Tietysti tilanne ei ole todellisuudessa noin täydellinen: tietoa omista oikeuksista on niukasti saatavilla, diagnoosiin johtava prosessi on todella vaativa, leikkaus epäonnistuu helposti sekä transsukupuoliset kohtaavat syrjintää arjessaan, oli sitten kyseessä työnhaku tai seurustelu. Lisäksi koko prosessi juontaa juurensa Iranin konservatiivisista sukupuolirooleista ja binäärisestä sukupuolimallista, eikä muita sukupuolia hyväksytä (lisää näkökulmia aiheeseen voi lukea täältä). Myös vertaistukiryhmässä käy ilmi kuinka monen elämä ei lähde luistamaan edes sukupuolen korjauksen myötä. Osa transsukupuolisista Iranissa näkee puolestaan homoseksuaalisuuden likaisena ja rikollisena. Oli mielenkiintoista lukea yhteiskunnasta jossa esiintyy enemmän homofobiaa kuin transfobiaa, kun länsimaissa ajatusmaailma on toisin päin: suhtautuminen eri sukupuoliin ja translait kaipaavat täällä pikemminkin korjaamista.

"Everyone has a story, but as I hear more I find it hard to relate. I lied when I said I was born in the wrong body. I don't always like my body or that I have love handles. I don't always like that as a woman I have fewer options than men, even men who aren't as smart as I am.

   But I never feel like my body is a trap.

   If anything, I feel like my love is a trap.

   I don't mind having to change, if that's what it takes to be with Nasrin, but I do mind watching her live a lie." -s.143

Pidin siitä kuinka kirja kuvasi Saharin reflektointia transsukupuolisuudesta. Hän tarkkailee uteliaana ja häpeää sitten itseään yritettyään löytää transsukupuolisista kahden sukupuolen piirteitä. Sahar myös kasvaa tarinan aikana henkisesti ja ymmärtää rajansa muttei suostu taipumaan yhteiskunnan paineen alla. Hänen elämäänsä vaikuttaa myös välittävä mutta masennusta sairastava isä. Sahar on lopultakin aktiivisempi osapuoli, kun taas hemmoteltu Nasrin rikkoo pieniä sääntöjä mutta empii kääntää selkäänsä entiselle elämälleen.

"It's difficult, hiding my feelings for her. Tehran isn't exactly safe for two girls in love with each other. I wonder if people can tell I love her when I look at her - in the park, at the bazaar shopping for bras, everywhere. How can I not stare? Even at age six, I wanted to marry her. I told my mother when I came home after playing with Nasrin, who lived a few houses down from our apartment. Maman smiled and said I couldn't marry Nasrin because it was haraam, a sin, but we could always be best friends. Maman told me not to talk again about wanting to marry Nasrin, but it was all I thought about." -s.2

Pidin erityisesti siitä ettei kirja käsitellyt teemoja stereotyyppisesti, varsinkaan rakkaustarinaa. Saharin ja Nasrinin suhde ei ole täydellinen vaan mielenkiintoisen epäsuhtainen: Saharilla on koko ajan takaraivossaan tunne, ettei heidän suhteensa merkitse Nasrinille täysin samaa kuin hänelle. Tämä onkin tarinan toinen suuri konflikti: mitä tytöt lopulta haluavat toisiltaan ja elämältään? Loppu ei ole lopultakaan lohduton vaan toiveikas, vaikkakin realistinen, ja esittelee useamman eri henkilön valitseman tien.

"I believe in Allah in the way I believe Nasrin loves me. Her love is steadfast but not always available." -s.207

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 39. "Kirjassa kuunnellaan musiikkia".

Miniarvioita

Mihin lukuhimoni hävisi?

Se haihtui elämänmuutokseen, uuteen katupölyyn ja uusiin ihmisiin, uusiin harrastuksiin ja opiskelun kiireisiin.
Uuteen ympäristöön ja sen vaikutteisiin. Olen käynyt varmaan useammassa juhlassa kuin lukenut kirjoja... Lisäksi - ruokapöydässä ei oikein voi lukea kirjaa, ja pitkän päivän jälkeen on vain helpompi katsoa sitcomia kuin avata romaani. Eipä silti, jos minulla on ollut kirja kesken, olen saattanut lukea sitä syödessäkin.

Joka tapauksessa en ole kuopannut lukemista. Sisäisesti suren sitä, kuinka en enää ole se lukutoukka tai runotyttö, joka raahasi aina kirjaa mukanaan kaikkialle. Joka tapauksessa raahasin irjoja mukanani matkalaukussa joulunakin ja hankin paikalliskirjastoon kortin. Se tosin maksaa 10€/6kk, tulee ikävä Suomen kirjastoja... 

Runosuonenikin toivottavasti alkaa pulputa, kunhan saa inspiraatiota, ja päiväkirjalle saattaa tehdä hyvääkin olla levossa. Toisaalta nyt koronan aikaan olen huomannut taas tarvitsevani jotain minne vuodattaa kaiken päässäni pyörivän informaatiotulvan - ja hei, kymmenen vuoden päästä ihmisiä varmasti kiinnostaa lukea tästä poikkeusajasta! Miksi muutenkaan lukisimme sota-ajankaan muistelmia tai päiväkirjoja?

Ja vaikka yhdeksän kuukauden aikana (heinäkuu 2019-maaliskuu 2020) lukemani kirjat voi laskea kahden käden sormilla, olenhan minä jotain lukenut!  

Heinäkuu: -

Elokuu: 
Elena Gorokhova: Goodbye, Leningrad 

Syyskuu:
Nic Stone: Triangel
Markus Zusak: I am the Messenger 

Lokakuu: 
Ursula K. LeGuin: Lavinia

Marraskuu/Joulukuu:
Rainbow Rowell: Fangirl

Joulukuu:
Ebba Hyltmark: Jag kan nästan känna solen

Tammikuu
Marjaneh Bakhtiari: Toista maata

Helmikuu: 
Uri Orlev: Ein Königreich für Eljuscha

Maaliskuu:
Margaret Mead: Coming of Age in Samoa
Jeanne Favret-Saada: Ein Wort, ein Zauber, ein Tod

Katsotut elokuvat:
Let it snow
So Young

Aloitetaan - kesän 2019 vietin Saksassa kesätöissä, enkä ehtinyt tai jaksanut lukea paljoakaan. Löysin kuitenkin rautatieasemalla nököttävästä kirjakaapista (Kyllä! Näitä löytyy Saksasta kaikkialta!) Elena Gorokhovan romaanin nimeltä Goodbye, Leningrad, joka on saksannettu teoksesta A Mountain of Crumbs. Se perustuu kirjailijan omiin lapsuuden ja nuoruudenkokemuksiin Leningradissa, Pietarissa 1900-luvun loppupuolella ja kokonaisuudessaan selittää, mikä sai hänet menemään naimisiin amerikkalaismiehen kanssa ja muuttamaan USA:an. 

Todella rakastuin tähän teokseen! Tämä on juuri sitä mikrohistoriaa, jonka luettua tajuaa vähän paremmin, miltä tuntui jonottaa tuntikausia niitä harvoja kaupan tuotteita tai kun pääsee ensimmäiselle "ulkomaanmatkalleen" Krimille vapauteen ja viettää koko kuukauden rannalla muiden nuorten kanssa yöpyen - koska vain voi. (Tämä luku oli ehkä lempparini!) Ymmärsin vähän paremmin, miltä amerikkalaiset vaihto-oppilaat tai koko USA vaikuttivat neuvostonuorten silmissä ja miten luksusta meillä on, kun kaupasta löytyy jokaista tuotetta viittä eri merkkiä. Olin hämmentynyt kun äitini huomautti, ettei 1980-luvulla Suomessakaan kaupan tarjonta ollut läheskään samaa luokkaa kuin nykypäivänä. Kirja oli todella kiinnostavasti kirjoitettu ja sopi kaltaiselleni herkälle lukijalle, voin vain kiittää onneani, että satuin poimimaan sen kirjakaapista.

"Miten katkera oli äitini täytynyt olla tuona kesäpäivänä kymmenen vuotta sitten, miten voimattomalta ja nöyryytetyltä hänen oli täytynytkään itsensä tuntea. Siitä huolimatta hän vaati ja painosti ja taisteli itselleen niin tyypillisellä tavalla - ainoalla, jolla hänen kokemuksensa mukaan sai jotain aikaiseksi mmeidän maassamme. -- Miksi hän siis edelleen vaikenee, kun Marina kiroaa kiistellyn näytelmän kieltänyttä kulttuuriministeriötä, tai kun minä pilailen oppikirjamme otsikon >English Conversation< absurdien aiheiden kustannuksella? Miksi hän puolustaa puoluetta, joka petti hänet?" -s. 288-289

Syyskuussa puolestaan olin vielä kotona Suomessa ja pohdin melkein ahdistuneena, mitä oikein haluan tältä vuodelta. Tuona aikana minulla oli siis vapaata, joten kaverien tapaamisen, pyöräilyn ja sisällä lamaantumisen ohella ehdin myös lukeakin. Triangel (Odd One Out/ Kolme on parillinen luku) ja I am the Messenger olivat tosi omalaatuisia kirjoja. Ensiksi mainittu oli teinikolmiodraama kahden lapsuudenystävän ja yhden uuden tuttavuuden välillä. Jälkimmäinen on puolestaan Kirjavarkaan kirjoittajan mysteeriromaani (en tiedä, mihin genreen tämän voisi pistää) 19-vuotiaasta taksikuskista, joka alkaa saada kirjelappuina osoitteita, joissa asujat tuntuvat jokainen tarvitsevan jonkinlaista apua. Tämä oli salaperäinen juurikin mysteerimäinen kirja, jonka päähenkilö ei sopinut ainakaan mihinkään tavalliseen (ainakaan nuorten-)kirjan muottiin, olihan hän hiukan köyhemmästä perheestä ja päätynyt koulun jälkeen pelaamaan korttia ja ajamaan taksia sekä haikailemaan parhaan ystävänsä perään. Ei tämä ollutkaan YA-kirjallisuutta vaan enemmän aikuisten kirja. En oikein osaa sanoa tästä mitään järkevää: kiinnostus pysyi koko ajan yllä, ja miljöö sekä tarina olivat ilahduttavan erilaisia, mutta tämä ei ehkä sovi ihan minun tyylisiin kirjoihini, vaikka suosittelenkin tätä eteenpäin.

"When we were younger, he used to take us kids places, like the national park and the beach and a playground miles away that had a huge metal rocket ship. Not like the plastic vomit playgrounds the poor kids have to play on these days. He'd take us to those places and quietly watch us play. We'd look back and he'd be sitting there, happily smoking, maybe dreaming. My first memory is of being four years old and getting a piggyback ride from Gregor Kennedy, my father. That was when the world wasn't so big and I could see everywhere. It was when my father was a hero and not a human." -s. 310

Triangelissa tykkäsin seksuaalivähemmistöjen ja oman identiteetin pohdinnan suurista rooleista sekä ei-niin-tavallisesta tunteiden pohdinnasta, mutta kaikki tuntui menevän vähän yli jokaisen ystävyksen ihastuttua toisiinsa ja draamailtuaan sitä sitten vuorollaan. Siinä kohtaa kun lesbo lupaa parhaalle kaveripojalleen syntymäpäivälahjaksi harrastavansa seksiä tämän kanssa, jotta tämä saa menettää neitsyytensä, oli pakko miettiä, että kenenköhän nuoren päähän tällainenkin olisi sitten pälkähtänyt. Toisaalta oli kiva, ettei kirja kuvannut mitään helppoa höttöistä rakkaustarinaa tai jo useita kertoja läpipuituja ongelmia.

Oi, Lavinia. Luin tämän ensimmäistä kertaa sitten varmaan seitsemännen luokan, jolloin taistelut ja rakastelukohtaukset tuntuivat ehkä vähän ahdistavilta. Nyt ne olivat paljon siedettävämpiä, mutta syy, miksi alunperin tartuinkaan kirjaan uudelleen, oli säilynyt. Lavinian maailman muinaisuus, aika kauan ennen Rooman kukoistavaa valtakuntaa, jolloin suuren kaupungin perustuksilla asuivat vain etruskit, ja Ruma oli yksi Tiburin salaisista pyhistä nimistä. Villit kukkulat, koskemattomat metsät joissa lapsikin pystyi vaeltelemaan turvallisesti, pyhä lehto, kaukainen ulkomaailma. Kuvitelmissani hohtavan valkoiset temppelit, pyhitetty suola ja kuninkaantyttären rituaalit. Tunnen tätä maailmaa kohtaan jotain sanoinkuvaamatonta kaipuuta, ehkä siksi, koska sitä ei voi enää saada takaisin. Täsmälleen samaa kipua tunnen vain Ronja, ryövärintyttären ja 1920-luvun Egyptistä kertovan Prinsessa Tuian amuletin maailmoja kohtaan. Pienet kaupungit, maanviljelijät ja sodassa tai sovussa vieretysten elävät Italian kansat. Ja tietysti Aeneas, joka purjehtii eräänä päivänä kaukaisesta Kreikasta, ja ennustus, joka saa Lavinian päättämään kohtalostaan itse ja aiheuttamaan sodan... 

Fangirl oli ensimmäinen kirja, jonka luin uudessa opiskelupaikassani Saksassa. Luin sen jo toisaalteen yhden vuoden aikana, mutta se tuntui sopivan täysin tilanteeseen. Kirja kertoo siis introvertin Cathin ensimmäisestä lukuvuodesta uudessa yliopistossa, kun hänen kaksoissisarensa ei enää suostu jakamaan huonetta vaan tahtoo löytää uusia ihmisiä elämäänsä. Tähän kirjaan mahtuu niin Cathin fanfiction-harrastus Harry Potter -tyylisestä kirjasarjasta, sen suloinen poikaparitus (oi miksi en ikinä lukenut Harry/Draco -ficcejä?), sisaruus- ja äitisuhteita, salavihkaa paljastuva mielenterveysongelma, vaihteeksi kunnollinen päähenkilö joka ei käy bileissä, rakkaustarina - ja sosiaalista jännittämistä. Oli kiva huomata, etten itse pelkää yksin ruokalassa kulkemista ja ystäviäkin sain vähän vaivattomammin, mutta jotain samaa minussa ja Cathissa on. Toisaalta ihmettelen, kuinka hän tietyissä tilanteissa oli sitten taas niin rohkea ja itsenäinen. Tämä on kuitenkin todella realistisen tuntuinen kirja.

Jag kan nästan känna solen alkoi kiinnostavasti, mutta en sitten kuitenkaan lopulta lämmennyt tälle kokonaan. Ehkä tuntui vähän turhauttavalta lukea yhdeksäsluokkalaisisten draamailusta, varsinkin tytöstä, joka soluttautui joukkoon, ei harrastanut mitään ja kuunteli musiikkia vain noin kuunnellakseen jotain, eikä tiennyt mitä kirjoittaa aineeseen musiikin merkityksestä. Olisi kiva tietää jonkun yläasteikäisen mietteitä tästä. Tyttörakkaustarina oli joka tapauksessa piristävä, ja on hienoa, kuinka romaanin kirjoittaja on vain 18-vuotias.

Toista maata, tämä on kirja, joka kääntää stereotypiat päälaelleen. Pääosassa on iranilaistaustainen perhe, jonka isä puhuu ruotsia virheettömästi ja vaatii yliopistolla monikulttuurisuuden hehkuttamisen sijasta sulautumista ruotsalaisuuteen, äiti ikävöi takaisin Iraniin ja teini-ikäiset lapset ovat kiinnostuneempia hiphopista kuin sukujuuristaan, kunnes Parisa päättää lähteä kuvaamaan kouluprojektiinsa Iranin ankaran konservatiiviseksi kuvittelemaansa arkea. Samalla sivutaan kuitenkin heidän lähipiiriään alkaen iranilaistaustaisista mummoista päätyen kantaruotsalaiseen maahanmuuttajien järjestön edustajaan, joka ei osaa puhua aiheestaan ilman muistiinpanoja ja joka kannattaa maahanmuuttajien nimittämistä 'mutiaisiksi' (on kai hyvä merkki, etten ole ikinä kuullutkaan tätä haukkumasanaa? Vai?). Tämä kirja herätti ajatuksia ja sai välillä nauramaan, välillä kauhistumaan joissakin juonenkäänteissä. Tätä olisikin pitänyt lukea vaikka johonkin kulttuuriantropologiseen kurssiin muistiinpanoja tehden ja reflektoiden, nyt mieleen jäi vain itsessäni havaitsemani ärsyyntyminen vaaleaihoisena kantasuomalaisena. En ole ihan varma mistä se johtui, ehkä siitä kuinka tämä aihe yleensäkin kritisoi (osittain aiheestakin) kantaeurooppalaisia ja saa syyllisen olon, jos on eri mieltä. Joka tapauksessa kirja ei antanut valmiita vastauksia, vaan kerronta oli ehkä humoristisellakin tavalla kärkästä. Olisi kiva kuulla tästä eritaustaisten mielipiteitä ja näkemyksiä!

"Ja nyt Negar ei päässyt Chamonix'hin tai Aspeniin. Hän kuluui oikeaan yhteiskuntaluokkaan mutta väärään kansallisuuteen. Hän saattoi kuitenkin lähteä Diziniin. Siellä tuntui melkein kuin olisi ollut ulkomailla. Seinille ei maalattu marttyyrinkuvia. Kaduilla ei liikkunut partioita. Eivätkä mitkään pukeutumissäännöt olleet voimassa. Tytöt ja pojat toivat mukanaan pelkät lasketteluvaatteet, vetivät pipot päähänsä ja nousivat hissillä kohti valkeita korkeuksia.
   Tapansa mukaan Mahsa teki mitä voi. Hän toivoi, että tyttärellä olisi mahdollisimman hauskaa ja auttoi antamalla tälle kaikkea, mikä saattoi ehkä edistää asiaa: Oman auton. Kuukausirahan joka muistutti pikemminkin palkkaa. Ja äidin jolla oli aina anteeksi kielensä päällä. Joka ei jankuttanut tulevaisuudensuunnitelmista. 
   Kauan sitten Mahsa oli pitänyt omaa ja Negarin tulevaisuutta kämmenellään, ja kuten kaikki hänen ympärillään väkijoukossa hän oli nostanut kätensä nyrkissä pystyyn ja ajanut shaahin tiehensä.
   Sitten aika oli jatkanut kulkuaan, taistelu oli ajautunut harhateille ja arki oli astunut elämään. Mahsalle jäi vain kadotettu nuoruudenunelma. Kysymys, joka kuului: mitä oikeastaan tapahtui? Ja kauhea tietoisuus siitä, ettei hänellä ollut mitään, mitä jättää perinnöksi Negarille. Ei unelmaa, ei toivoa, ei tulevaisuutta. Vain anteeksipyyntö kaikkien menetysten korvaukseksi." -s. 460-461

Ein Königreich für Eljuscha (englanniksi Homeward from the Steppes of the Sun) kertoo Ukrainan juutalaisten paosta ensin Kazakhstanin jääkylmille aroille, sitten Saksaan ja lopuksi Israelin kibbutziin. Olenkin lukenut juutalaisten paosta milloin Ruotsiin, Iso-Britanniaan, USA:an kuin Shanghaihinkin, mutta tämä oli jotain aivan uutta, kibbutzit esimerkiksi jäivät minun historiantunnillani käsittelemättä. Pienen pojan Eljuschan matkaan kuului niin nälkää, käenpoikasten metsästystä ruoaksi, äidin taro-kortit, lastenkoti, sieppaus kazakhstanilaisen pariskunnan lapseksi, junamatkustusta ja salakuljetus Israeliin. Vähän harmitti kuinka hänen sisarensa jäivät tarinassa selvästi syrjemmälle, mutta tämä olikin Eljuschan tarina. Olisin myös mielelläni lukenut lisää kazakhstanilaisesta elämäntavoista, nyt siihen tuntui kuuluvan vain kamelit ja lastenryöstäminen. Oli kiinnostavaa, kuinka Eljuscha osasi niin pienenä useita kieliä: puolaa, venäjää, ukrainaa ja lopulta kazakkia ja hepreaakin. Muistan myös hänen orvon ystävänsä, joka kertoi viettäneensä koko sodan ajan salamatkustelemalla junalla Kazakhstanista länsirintamalle ja takaisin. Vaikka teos on selvästi suunnattu nuoremmille, on siinä mukana myös joitain lapsille rankkoja kohtia. Luin juuri Wikipediasta, että Uri Orlev selvisi itse lapsena keskitysleiriltä. Miten hän pystyi kirjoittamaan kaiken kokemansa jälkeen?

Coming of Age in Samoa ja Die Wörter, der Zauber, der Tod (ranskaksi Les Mots, la Mort, les Sorts/ englanniksi Deadly Words) luin kulttuurien tutkimuksen opintoja varten. Positiivinen yllätys oli, etteivät nämä olleet lainkaan yhtä kuivia kuin aiemmin lukemamme tieteelliset tutkimukset. Molemmat etenivät melkein tarinana, jälkimmäisessä oli otettu haastateltujen näkökulma huomioon siteeramalla heitä dialogien muodossa ja ensimmäinen taas muistutti paikoin melkein runollista kertomusta (en tosin ole varma, onko se välttämättä antropologisessakaan tutkimuksessa hyvä juttu, vaikka kirjoitustapa voikin kai olla myös rennompi? Ainakin sellaisia on huimasti helpompi ja kivempi lukea!). Minua etenkin kiinnosti Coming of Agen aihe (teini-ikä ja elämä 20-luvun samoalaisella saarella), ja soveltavat loppupäätelmät valinnanvaihtoehtojen ja moraalin stressaavuudesta vaikuttivat erittäin ajankohtaisilta; harmi vain että tutkimustuloksia on myös myöhemmin arvosteltu ja ainakin osittain kumottu. Näin ollen en sitten tiedä mitä ajatella Margaret Meadista, vaikka kovasti haluaisin ihailla häntä ja uskoa hänen tutkimustaan. Favret-Saadan tutkimus noituususkosta 70-luvun ranskalaisella maaseudulla oli myöskin kiinnostavaa ja hämmentävääkin luettavaa, varsinkin kun aiheesta ei löydy ollenkaan tietoa internetistä. Miksi noituususko on säilynyt alueella niin pitkään - entä onko se jäljellä vielä tänä päivänäkin? Tämän kirjan kanssa sattui muuten hassu tapaus, kun keskustelimme siitä opiskelukavereideni kanssa kahvilassa - he kertoivat jälkeenpäin lähettyvillä istujien katsoneen meitä todella kummallisesti. :D

"There is as much difference between one Samoan child and another in the matter of shyness and self-consciousness as is apparent among our children, but where our shyest children avoid the limelight altogether, the Samoan child looks pained and anxious but dances just the same. [...] Fifteen- and sixteen-year-old boys dance with a charm and a complete lack of self-consciousness which is a joy to watch." -s. 118-119

***

Elokuvia en ole yhdeksänkään kuukauden aikana hirveästi katsellut, jollei lasketa Suomessa ollessani perheen kanssa katsottuja viikonloppuisia elokuvia, joista en kylläkään muista lähes mitään. Kaksi elokuvaa olivat kuitenkin vaikuttavia omalla tavallaan. Ensinnäkin katsoin ystäväni kanssa Netflixistä nuortenelokuvan Let It Snow, jossa useampi rakkaustarina kietoutuu yhteiseen tarinaan. Tämä oli kiva höttöinen elokuva, mutta siitä ei erityisesti jäänyt mieleen muuta kuin kahden tytön rakkaustarina, joka oli kyllä mielestäni vähän kökköisesti ja stereotyyppisesti tehty. Parhaiten minulla jäi mieleen kohtaus, jossa tyttö ja poika laulavat kirkossa The Waterboys-bändin The Whole of the Moon, se oli pysäyttävä ja maaginen kohtaus.

Vuoden ajalta parhain mieleen jäänyt elokuva oli Netflixistä löytynyt 90-luvun yliopistoelämästä kertova kiinalainen So Young (致我们终将逝去的青春). Tästä oli ehkä eniten näkemäni "länsimaalaistyylinen" kiinalainen nuoruuselokuva, johon kuitenkin sekoittuu mielenkiintoisia, hiukan epämääräiseksi jääviä fantasiaelementtejä. Pidän elokuvan juonesta, yliopistoelämän kuvauksesta, rakkaustarinasta, nuorten unelmista ja muista piilevistä teemoista.

Sarjoista olen seurannut How I met Your Motheria ja Brooklyn 99:ia ja nyt olen kummassakin (Netflixissä julkaistuissa) viimeisissä kausissa. HIMYM:in Robinin epävarmuus ja Ted ja hänen romanttisuutensa ovat aina niin samastuttavaa katsottavaa - lisäksi pidän sivuhenkilöistä Norasta ja Quinnista, jotka ovat niin ihania itsenäisiä naisia. Jopa Barney on sarjan loppupuolella kunnon herrasmies. Brooklyn 99 taas ei tunnu ihan yhtä syvälliseltä, mutta rakastan Rosaa, joka on jotenkin niin ihanan epäsosiaalinen ja tasapainottelee tunteidensa ilmaisun kanssa. Tykkään myös sarjan pienistä kannanotoista rasismiin ja homofobiaan.

Kiinaa oppiakseni aloin katsoa Netflix-sarjaa Well-Intended Love, joka kertoo sivuroolinäyttelijän ja rikkaan toimitusjohtajan rakkaustarinan. (Minulle on muuten hirveän vaikeaa oppia kiinaa kuulemalla! Nyt vasta olen alkanut ymmärtämään joitakin lauseita ja sanoja!) Näin (vain) paria sarjaa katsottuani en ole oikein kiintynyt kiinalaisten elokuvien tyyliin - ne ovat täynnä hidastuksia ja epärealistisia juonenkäänteitä - tai ehkä ne vain ovat vähän erilaisia euroamerikkalaisiin elokuviin verraten. Yritän olla yleistämättä, muttta ihmettelen, kuinka kahdessa ainoassa katsomassani sarjassa on esiintynyt köyhempi nainen, joka haluaa nousta huipulle omalla työllään, ja rikas mies, joka juoksee naisen perässä ja kiusaa tätä, kunnes he lopulta rakastuvat ja mies parantaa tapansa. Joka tapauksessa tykkään Well-Intended Loven vahvasta päähenkilöstä, joka ei tahdo pyrkiä huipulle miehensä avulla - ja viittauksista homoseksuaalisuuteen! Tein jopa analyysin opiskelutyöhöni sarjan asenteista homoseksuaalisuuteen. Vaikka aihe yleensä ignoorataan ja kielletään kiinalaisessa mediassa, oli ainakin minulle kuitenkin yllätys, että siihen nyt edes viitataan ja vieläpä kivan neutraalisti. Lisäksi tykkään myös kahden sivuhenkilöstä ja heidän söpöstä rakkaustarinastaan. :3

Yhden sarjan katsoin loppuunkin asti! Jouluksi kotiin on norjalainen sarja, jossa päähenkilö etsii "sitä oikeaa" väitettyään sukulaisilleen että voi tuoda poikaystävänsä kylään jouluna. Vaikka tämä on tosi kevyttä katsottavaa, oli päähenkilön suhteita kiva seurata ja mahtuipa mukaan naisenkin suuteleminen.(Anteeksi, tajusin juuri, kuinka olen jokaisessa tämän postauksen kirjassa tai elokuvassa hehkuttanut niiden LGBT+ -suhteita. Mutta kun niitä löytyy kaikkialta!) Lisäksi pienenä sivujuonteena oli hoitajan työ ja vanhuksienkin kohtelu. Norjaa oli ihana kuunnella, tajusin ymmärtäväni sitä suht koht hyvin. Poikaystävä/tyttöystävä on muuten norjaksi kjæreste, vähän kuin ruotsin käraste eli rakkain, kuinka ihana sana. Mutta loppu! Ei! Ei voi lopettaa noin!

Ai Mi: Under the Hawthorn Tree

Kiinnostus heräsi: samanniminen elokuva, jonka näin pari vuotta sitten, sekä kulttuurivallankumous aiheena

Unohdin ottaa kuvan kirjasta ennen palauttamista kirjastoon, mutta sen löytää esimerkiksi täältä.

Under the Hawthorn Tree
Ai Mi
2011 
Anna Holmwood
Shanzhashu zhi lian (2007) 
352 sivua
Virago

Eletään 1970-luvun alkua, kulttuurivallankumouksen jälkipuoliskoa Kiinassa. Jingqiu ei ole vielä edes lopettanut koulua, kun hän saa työkseen matkustaa muutaman koulutoverinsa kanssa pieneen maalaiskylään keräämään tarinoita ja kokemuksia uutta oppikirjaa varten. Jingqiun perhe on köyhä, ja isä ja veli on lähetetty kulttuurivallankumouksen mukana maalle 'uudelleenkasvatettavaksi'. Äiti on huolissaan perheestä ja sen maineesta ja on pienestä pitäen varoittanut tytärtään miehistä. Kuinka ollakaan, Jinqqiu kohtaa kylässä komean kenraalin pojan...

"Jingqiu's mother had always said one slip leads to a road of hardship, but at first she had misunderstood even this simple sentence, thinking her mother had said 'one's lip leads down a road of hardship', and even after the real meaning became clear to her, that one small error could lead to untold misfortune, she still hadn't really understood the meaning of this word, 'slip'. In her opinion, letting a boy know you loved him was a 'slip', because he could boast about it to his friends and destroy your reputation. Jingqiu knew of many such stories, and not just stories, but real girls who had been treated this way. She was always careful not to make that kind of mistake, and the best method, she thought, was to not fall in love - that way you couldn't possibly lose your footing." -s.88

Tätä kirjaa lukiessa tajuaa hyvin seksuaalikasvatuksen merkityksen. Jingqiu, vaikkakin noin 16-20-vuotias tarinan aikana, ei tiennyt mistä vauvat tulevat tai mitä seksi on, sillä kukaan ei ollut vaivautunut kertomaan sitä hänelle. Välillä hänen naiivi pohdintansa ja asioiden analysointi hämmensi ja ärsytti minua, mutta eihän hän voinut tilanteelle mitään. 

Kirjan kerrontakin oli hiukan naiivia, mutta jotkut kohtaukset (esimerkiksi eräs seksikohtaus) yllättävän suorasti kuvattu, mikä taas ei ehkä sovi omaan lukumakuuni.

Kirja kuvasi hyvin tarkasti naisten huonomman aseman yhteiskunnassa. Esimerkiksi Jingqiun rakastettu käyttäytyi aluksi (minun mielestäni) lähentelevästi ja ahdistavasti, mutta toisaalta hän kehittyi pian paljon hyväksyttävämpään suuntaan. Enemmän kiinnitin huomiota Jingqiun kohteluun naisena työelämässä. Hän joutui tekemään raskasta ja hengenvaarallista työtä tienatakseen perheelle rahaa ja ahkeroi paljon enemmän kuin miehet, mutta silti hänelle naurettiin. Eräässä työpaikassa pomon lähenneltyä Jingqiuta hänen työtoverinsa neuvot antavat hyvän kuvan naisten asemasta seksuaalisen häirinnän tapahtuessa:

"Granny was dismissive. 'Oh, what's the big deal? What could he have possibly done up on that wall? Why get so worked up? You can't be so precious when you're trying to scrape a living through temp work.'
   Surprised and angry, Jingqiu replied, 'How can you say that? If he had done it to you would you have thought it was nothing?'
   'I'm an old woman, he wouldn't waste his energy trying to touch me. I'm afraid you're going to be the one to suffer most out of this. If you had broken your leg jumping off that wall what insurance would you have to fall back on? -" -s.221-222

Onneksi paljon on muuttunut, mutta täytyy muistaa, että samanlaista kohtelua tapahtuu yhä ympäri maailmaa...

Romaani näytti myös hyvin kulttuurivallankumouksen tai miksei muidenkin aikojen nuorten mahdollisuudet elämässä ja unelmien tavoittelussa. Jingqiuta uhkasi rankka 'uudelleenkasvatus' maalla, kuten kaikkia tuon ajan nuoria, mutta hän sai onneksi työpaikan kotikaupungistaan äitinsä koululta. Lisäksi hän teki kesäisin pätkätöitä (temp work) vaarallisilla työmailla. Vaikka kulttuurivallankumouksen aika oli jo väistymässä, heitti se yhä varjon perheen elämään.

"She told her sister to eat. Her sister was overjoyed; grabbing three pears she went to wash them so they could have one each. Jingqiu declined, saying she had already eaten some at the factory. 'That's the thing about pears, if you eat too many you get sick of them.'
   Jingqiu watched her sister read while nibbling at a pear. After half an hour she still hadn't finished. Jingqiu's heart ached, and quietly she made a promise to herself: when I earn some money I will buy a big basket of pears so my sister can eat as many as she pleases, so many that she will never want to eat another pear again." -s.141

Muutenkin tuon ajan yhteiskunta ja tavat erosivat paljon nykyajasta ja Suomesta, varsinkin seksuaalikasvatuksen puutteessa ja tiukassa kurissa. Ehkä erikoisimpia olivat nuorten poikien rakkauskirjeet, joita Jingqiu oli lupautunut korjailemaan ja joissa käytettiin paljon metaforia ja Maon Punaisen kirjan sitaatteja: "Wait until the mountain flowers bloom, and out from the thicket she will smile." Kuulemma vain pahansuovat pojat kysyivät suoraan tyttöä ulos. Jingqiun rakastettua kutsuttiin nimellä Old Third, vaikka hänen oikea nimensä oli Sun Jianxin, eikä hän mitenkään vanha ollut.

Muutenkin Jingqiun ajatusmaailma on hyvin erilainen kuin suurimman osan nuorista tänä päivänä: hän ei aiemmin ajatellutkaan rakastumista tai unelmien toteuttamista vaan tiesi paikkansa yhteiskunnassa ja perheen elättäjänä. Hänellä ei ollut valinnanvaraa. Ehkä tällainen ajatustapa kuuluu kommunismiin mutta myös ylipäätänsä köyhempien perheiden elämään. Joskus mietin, pystyisinkö itse samaan vastuunkantoon ja -tuntoon, jonka kanssa monet nuoret ympäri maailmaa elävät.

"Jingqiu had never before thought of marriage as a way of altering her future; she was going to be sent down and she would never come back, and that was that. Her family was poor, and she did want to change that, but she refused to rely on marriage as a means of improving her situation. She'd rather rob a bank. For her, everything - school, finding work, joining the Youth League and so on - was out of her control. Only her private feelings were her domain, the only area of her life she could govern through her own free will. It was a question of motivation; she could marry out of gratitude, to repay their kindness, and she could save someone out of sympathy, but she couldn't override her emotions in exchange for money or position." -s.90

Ja viimeisenä muttei vähäisempänä: osa teistä tuntee kappaleen Hawthorn Tree suomenkielisen version! Löysin sen tajuttuani elokuvan musiikin kuulostavan tutulta.

Kolmen pisteen vihje: surullinen rakkauslaulu. (Eivätkö kaikki suomalaiset ole?)

Kahden pisteen vihje: kertoo puulajista.

Yhden pisteen vihje: vanha venäläinen sävelmä, jonka Tapio Rautavaara on levyttänyt.

Voitte kuunnella sen täältä :)

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 33. "Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan".

Gloria Whelan: Chu Ju's House

Kiinnostus heräsi: ostin käytettynä Kiinassa

Chu Ju's House
Gloria Whelan
2005 (1.p 2004)
231 sivua
HarperCollins Publishers

Eletään 1900-luvun loppupuolta eteläisen Kiinan maaseudulla. Chu Jun perhe on saamassa toisen lapsen, ja kaikki toivovat sen olevan poika, sillä lain mukaan jokaisessa perheessä saa olla vain kaksi lasta. Toive ei kuitenkaan toteudu, ja Chu Jun nai nai, isoäiti, aikoo lähettää tyttövauvan orpokotiin. Pelastaakseen siskonsa Chu Ju karkaa yöllä kotoa ja lähtee etsimään paikkaa itselleen. Mutta tuleeko hän enää koskaan tapaamaan perhettään?

Jo kirjan asetelma on hyvin mielenkiintoinen - ja hämmentävä. Miten nuori tyttö voi lähteä kotoa yksin tuntemattomaan maailmaan ja selviytyä? Chu Jun tarina on oikea seikkailu, mutta hän löytää aina hyviä ihmisiä, jotka hyväksyvät hänet. Vaikka yksi henkilöistä kutsuikin Chu Juta urheaksi ja epäitsekkääksi tytöksi, jäi minulle kuitenkin mielikuva, ettei hänelle annettu kirjassa muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kotoaan. Nykyajassa samantapainen epäitsekäs teko olisi ennenkuulumatonta, sillä eihän kukaan odota nuoren tytön uhrautuvan sisarensa puolesta.

Kirjoituskieli puolestaan on miellyttävää, yksinkertaista ja ehkä vähän vanhahtavaakin englantia, mikä jättää tarinan kivalla tavalla etäiseksi.

"When Wu and the boys returned, we ate our evening rice and fish. There was talk of the next place for fishing, and soon the boat was loosed from its moorings and once again we drifted downstream. The fields and villages became hills and then mountains sliced into green steps. As my ye ye had said, there was no end to where the river might carry you." -s.55

Ehkä eniten kuitenkin tykkäsin romaanissa Kiinan kulttuurin kuvauksesta. Pidän kirjoista, joissa sirotellaan erikielisiä sanoja tekstin lomaan. Chu Ju's House opettaa esimerkiksi kiinan sanat ma ma ja ba ba (äiti ja isä) mutta myös erikoisemman cha hukou (oleskeluluvan tarkistus). Sain myös uuden kuvan maaseudun ihmisistä, jotka eivät ainakaan tuolloin osanneet lukea ja elivät hyvin yksinkertaista elämää. Chu Ju söi tavallisesti ruoakseen pelkkää nuudelia tai riisiä ja ehkä hiukan tofua tai kalaa. Tarinasta myös välittyi hyvin tyttövauvojen surullinen kohtalo: jotta perheellä olisi vielä mahdollisuus poikalapseen, tytöt saatettiin laittaa orpokoteihin, joista heidät puolestaan lähetettiin työskentelemään huonoihin olosuhteisiin.

Chu Ju's House ei kuitenkaan ollut synkkä vaan enemmänkin realistinen ja toiveikas selviytymistarina. Se korostaa yksinkertaista maaseutuelämää suurkaupunkien sijaan ja kuvailee Kiinan maaseutua kauniisti. Kuitenkin siitä löytyy myös pieniä ajatuksia totuudesta. Voiko totuuden paljastaa joka tilanteessa - oli sitten kyse omasta menneisyydestä tai hallituksen epäkohdista?

Kirja sopii HelMetin lukuhaasteen kohtaan 38. "Kirjan kannessa on kulkuneuvo" (hah, puolikas purjevene!) ja #Hyllynlämmittäjä-haasteeseen.

Tarinoita Kiinasta 20-luvulla

Kiinnostus heräsi: kirjastossa, Kiinan historia

Im Schein der Lotoslaterne
Lin Haiyin
2005
Susanne Hornfeck
1960: Chengnan jiushi
208 sivua
Deutscher Taschenbuch Verlag

Kuusivuotias Yingzi on juuri muuttanut Pekingiin Taiwanista, jossa on tietenkin omat murteensa. Pieni tyttö on innokas tutustumaan erilaisiin ihmisiin ja auttamaan heitä parhaansa mukaan - joskus kuitenkin kohtalokkain seurauksin.

Kirjan aikana Yingzi ehtii tavata niin lapsensa ja järkensä menettäneen naisen kuin myös varkaan, joka lupaa tulla kerran hänen kanssaan katsomaan merta. Siinä oli myös muuten erilaisia ihmisiä: Yingzin ystävän pieksevät ottovanhemmat ja Yingzin oma isä, joka on hyvä tyttärelleen mutta uskoton vaimolleen. Ketkä heistä ovat hyviä ihmisiä?

Kirja perustuu Lin Haiyinin muistelmiinsa lapsuudestaan Pekingissä, ja se tuli kuuluisaksi manner-Kiinassa. Tarina on jopa filmattu vuonna 1983 englanninkielisellä nimellä My Memories of Old Beijing.

Kirja tuntui aluksi vähän tylsältä - en ehkä muutenkaan ole niin innokas lukemaan pienistä lapsista  - mutta loppupuolella aloin tajuamaan Yingzin seikkailuja ja hänen mietteitään. Kirja oli tietyllä tapaa kaunis mutta myös surullinen.

Historiaan liittyvää kirjassa oli maininta keisarivallan kukistumisesta sekä esimerkiksi omasta asuinpaikastani Kiinassa. Yingzin perheellä oli amma (jota kutsuttaisiin nykyään nimellä ayi): lasten- ja kodinhoitaja, jolla oli sidotut jalat, eikä hän ollut nähnyt maaseudulla asuvia lapsiaan neljään vuoteen. Perhe on aika varakas, muttei asu minkään suuren kadun varrella, vaan kujalla. Yingzi elää kuitenkin kahden maailman, vanhojen perinteiden ja uusien tuulien välillä.

***

Kiinnostus heräsi: Kiinan historia, kirjastossa

Ein Meer dazwischen, eine Welt entfernt

Lensey Namioka

2004

Anna Blankenburg

1.p 2002: An Ocean apart, a World Away

211 sivua

Beltz & Gelberg

Yanyanin äidin jalat ovat sidotut, hänen iässään muut tytöt menevät naimisiin vanhempien valitsemalle miehelle, ja viimeinen keisari syöstiin vallasta vain kymmenen vuotta aiemmin. 20-luvulla Kiina on kuitenkin muuttumassa ja modernisoitumassa. Yanyanin isä rohkaisee tytärtään lähtemään amerikkalaisen tyttökoulun jälkeen opiskelemaan lääkäriksi. Se on ollut Yanyanin unelma jo pitkään. Hän tapaa kuitenkin veljensä ystävän Liang Baoshun, joka taistelee salassa mantshujen uuden hallinnon ja vallankaappauksen puolesta. Baoshu pyytää Yayania jättämään kaiken ja lähtemään mukaansa. Voiko Yanyan jättää tulevaisuudenhaaveensa seikkailujen ja miehen vuoksi?

Aluksi kirja tuntui olevan suunnattu hiukan nuoremmille: jotenkin kirjoitustyyli selitteli ja tapahtumissa hypittiin liikaa. Mutta myös tässä kirjassa aloin kiinnostumaan lisää ajankuvauksesta ja juonen etenemisestä.

Tiesin joidenkin kiinalaisten ulkomaalaisvihasta, mutta en tiennyt, että osa toivoi takaisin mantshuhallintoa. Mantshut olivat kansa, joka oli valloittanut Kiinan vuonna 1644 ja aloittanut Qing-dynastian, joka kesti keisarivallan kaatumiseen vuoteen 1911. Mantshunaiset eivät sitoneet jalkojaan - olisipa tämä tapa levinnyt muillekin kiinalaisille aiemmin. Tajusin myös, että mandariinit tarkoittavat keisarivallan aikaisia virkamiehiä, joiksi rikkaiden perheiden pojat pyrkivät.

Yanyanin veljet ajattelivat vanhanaikaisesti, ja hänen äitinsäkin halusi noudattaa entisiä tapoja. Vastoin odotuksiani perheen isä oli se, joka oli länsimaisen lääketieteen puolella ja kannusti tytärtään opiskelemaan sekä myös vaimoaan osallistumaan pöytäkeskusteluun ja kertomaan mielipiteensä.

Kirjassa vertaillaan Kiinan vanhoillisia ja modernisoituvia tapoja Amerikan elämäntavan kanssa. Kun 20-luvun Kiinassa yhä monet tytöt joutuivat sitomaan jalkansa ja naimaan vanhempiensa valitseman miehen, Amerikassa Yanyan voi jopa viettää aikaa ja jutella  kahdestaan muiden nuorten miesten kanssa. Amerikassakaan ei tasa-arvo ollut huipullaan: naisten oletettiin opiskelevan taloudenhoitoa eikä todellakaan matematiikkaa tai fysiikkaa. Yanyan joutuu kokemaan syrjintää niin sukupuolensa kuin kansalaisuutensa puolesta: hänen vuokraemäntäsäkin luulee kaikkien kiinalaisten olevan hyviä pyykkäämään, koska nämä omistavat kaikki pesulat.

Yanyan oli myös sympaattinen halutessaan uran mutta kuitenkin rakastuessaan. Ja kerrankin joku oli paljon huonompi kokkaamaan kuin minä! :´)

Kirja menee Helmetin haasteen kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja sekä Amerikkaa tutkimassa osavaltioon New York.

Näissä kirjoissa oli paljon samaa, mutta eräs pisti esille: molemmat kirjat päättyivät nimittäin päähenkilön aikuistumiseen ja lapsuuden loppuun.

Carolin Phillips: Made in Vietnam

Kirjoitan tämän postauksen tällä kertaa sekä suomeksi että saksaksi.

Made in Vietnam
Carolin Phillips
2009
140 sivua
Ueberreuter

Lan toivoisi saavansa edelleen käydä koulua ja asua perheensä luona Vietnamin maaseudulla. Sitä vastoin hän joutuu työskentelemään lenkkareita valmistavassa tehtaassa monien nuorien tyttöjen ja naisten kanssa. He saavat pientä palkkaa, heitä rangaistaan ankarasti väsymyksestä, ja työ on vaarallista terveydelle. Lisäksi työajat venyvät epäinhimillisksi: tammikuun lopussa oleva Tet-juhla, vietnamilaisen uuden vuoden loma, ollaan ennenkuulumattomasti peruuttamassa, vain jotta Europasta tullut tilaus saataisiin ajoissa valmiiksi.

Kaiken keskellä Lan tutustuu tehtaan omistajan vanhaan isään, joka on taistellut Vietnamin sodassa 1960-luvulla, ja saa tältä apua. Lisäksi hän kuulee, että Saksasta on tulossa tarkastaja varmistamaan, että tehtaissa on kunnolliset olosuhteet...

Lan wünscht sich, dass sie noch in die Schule gehen und zusammen mit ihrer Familie auf dem Land wohnen könnte. Aber sie muss zusammen mit anderen minderjährigen Mädchen in einer Fabrik arbeiten, die Sportschuhe herstellt. Sie bekommen kleine Löhne, werden streng bestraft und die Arbeit ist gefährlich für ihre Gesundheit. Außerdem dehnen sich die Arbeitszeiten schrecklich: sich am Ende Januar befindende Ferien für vietnamesisches Neujahr, Tet-Fest, wird vielleicht abgesetzt, nur dass eine Bestellung aus Europa in Zeit fertiggemacht werden kann.  

Inzwischen lernt Lan den alten Vater des Fabrikbesitzers kennen, der in den 1960er Jahren im Vietnamkrieg gekämpft hat, und bekommt Hilfe von ihm. Außerdem hört sie, dass ein Inspektor aus Deutschland kommen wird, um die Arbeitsbedingungen zu kontrollieren...   

 Minusta tässä kirjassa ei juoni ollut tärkeintä. Se ei mielestäni niin erikoinen ollut, vaan henkilöt olivat vähän yksipuolisia. Ihmettelin kuitenkin, kun tehtaan omistajan poika vaikutti ensin vähän ärsyttävältä mutta kuitenkin mukavalta, mutta myöhemmin hänestä sai hyvin erilaisen mielikuvan...

Ich fand, dass in diesem Buch das Plot nicht so wichtig war. Es war auch nicht so speziell, sondern zum Beispiel die Figuren waren ein bisschen einseitig. Es hat mich aber gewundert, wenn der Sohn des Besitzers zuerst nervig aber trotzdem nett wirkte. Nachher bekommt man einen anderen Eindruck von ihm...

Tärkeintä minusta tässä oli kirjan teema: lapsityövoima. Lan olisi mielellään  käynyt koulua ja opiskellut mutta joutui sen sijaan työskentelemään tehtaassa, myöhemmin vielä ottamaan sisarensa mukaan. Kirja näytti, kuinka surkeat työolosuhteet Vietnamissa ja muissa köyhssä maissa voivat olla. On myös surullista, ettei koskaan voi olla sataprosenttisen varma, ovatko ulkomailla tehdyt vaatteet samoista olosuhteista kuin Lanin tehtaassa...

Sivuteemana toimivat Vietnamin sodan seuraukset: monet lapset, myös Lanin serkut, olivat syntyneet jonkin vamman kanssa, koska amerikkalaiset sotilaat olivat vapauttaneet Vietnamiin syöpää aiheuttavaa kaasua.

Am wichtigsten war für mich hier das Thema. Lan wäre gerne in die Schule gegangen und studiert, aber sie und ihre Schwester mussten für die Familie arbeiten. Das Buch hat mir deutlich gezeigt, wie schlecht die Arbeitsbedingungen in Vietnam und in anderen armen Ländern sein können. Es ist schrecklich, dass man nicht sicher sein kann, ob die im Ausland hergestellten Kleider wirklich aus Fabriken mit denselben Bedingungen wie bei Lan kommen...

Ein Nebenthema waren auch die Folgen des Vietnamkrieges: viele Kinder, auch Lans Cousinen, waren behindert geboren, weil die Amerikaner einen Krebs auslösenden Gas verbreitet haben.

Kirjassa oli myös henkilöitä, jotka pelasivat mieluummin tietokoneella kuin vaalivat vanhoja vietnamisilaisia perinteitä. Esimerkiksi Lan oli ainoa tehtaassa, joka osasi pyydystää käärmeen. Minustakin on hyvä vaalia vanhoja perinteitä, mutta alkoi tuntua, että kirja hiukan syyllisti ihmisiä, joiden vanhemmat eivät ole opastaneet heitä näiden perinteiden pariin.
 
Im Buch gab es auch Figuren, die lieber am Computer spielten als die alten Traditionen bewahren wollten. Zum Beispiel Lan war die einzige in der Fabrik, die eine Schlange fangen konnte. Es ist gut, die alten Traditionen zu bewahren, aber ich habe das Gefühl bekommen, dass das Buch die anderen Leute beschuldigen wollte, deren Eltern ihnen nicht diese Traditionen beigebracht haben.

Hiukan erikoista minulle oli, kuinka vietnamilaiset uskoivat edelleen kommunismiin ja Ho Chi Minhiin. En ole myöskään koskaan ajatellut, ettei osa vietnamilaisista pidä siitä, että sodanaikaiset Củ Chin tunnelit ovat nyt avattu turisteille. Olen käynyt siellä nimittäin itsekin...

Ein bisschen außergewöhnlich war es, als die Vietnamesen immer noch an Kommunismus und an Ho Chi Minh geglaubt hatten. Ich habe auch nie daran gedacht, dass einige Vietnamesen es nicht mögen, dass die Tunnel von Củ Chi aus der Kriegzeit jetzt für Touristen geöffnet sind. Ich bin dort auch selbst gewesen...

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 20: Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.