Huhtikuussa leikin selviytyjää

Huhtikuussa luin yhden kirjan ja 349 sivua:

1. Nicole Dennis-Benn: Here comes the sun (349s)

Here comes the sun kertoo jamaikalaisesta kylästä ja etenkin naisista, joista kukin yrittää tavoitella parempaa elämää. Valitettavasti vain jonkin toisen kustannuksella, oli sitten kyseessä epätoivoiset katujen tytöt tai oma lapsi. Lopulta lähes kaikkia kohtaan pystyi kokemaan jonkinlaista ymmärrystä, halusi tai ei. Kirja ei minusta ollut liian raskas, mutta näytti realistisesti arkielämän lähtökohdat, valinnanvaran vähyyden ja pyrkimyksen nousta ylös epätoivosta.

Luulin nähneeni Fucking Åmålin (1998) yläasteella ruotsintunnilla, ja minulla oli jopa mielessä eräs kohtaus. Sitä ei koskaan tullut, eli nähtävästi kyseessä oli jokin toinen nuortenelokuva. Fucking Åmål on ruotsalainen LGBT+ -kulttielokuva. Se kertoo syrjitystä Agneksesta, joka on salaa ihastunut luokan suosituimpaan tyttöön Eliniin. Tarinassa esiintyy tyypillistä holtitonta nuortendraamaa, mutta siihen ei kyllästy, niin realistisesti se on esitetty. Elokuvan kohtaukset perustuivat tavalliseen dialogiin. Agnes oli symppis, samoin eräs Eliniin ihastunut poika. Lopun kaapista ulostulo oli myöskin hienon symbolinen.

Huhtikuussa alkoi kesälukukausi, minulla noin neljän kuukauden loman jälkeen. Onnistuin taas haalimaan paljon hommaa että varsinkin kaksi viimeistä viikkoa meni lähinnä töissä, kursseilla ja muussa vapaaehtoisessa toiminnassa. Kuun alussa vietin pääsiäistä brunssilla ja kävin aamukirkossa, jossa pimeyden väistyminen valon edessä teki vaikutuksen. Toisaalta osallistuin myös nepalilaiseen shamanistiseen rituaaliin, joka oli myöskin kiehtova.

Huhtikuussa vietin paljon aikaa luonnossa ja nukuin jopa kahdesti ulkona. Ensimmäisellä kerralla teltassa pakkasyössä, jossa fleecehuopa ja sormikkaat todennäköisesti pelastivat henkeni (ja varpaani paleltumiselta!). Olen edelleen ihmeissäni että nukuin yhtään tuona yönä, pelkkä muisto saa selkäpiin värisemään. :D Toisen kerran oli huomattavasti lämpimämpää, kylmimmillään +8, ja pääsin ihastelemaan ystäväni erätaitoja. Teimme nuotion lyöden puukolla ja taulalla kipinää tuoheen, ja keitimme nuotiolla ruokaa kasviksista ja villiyrteistä. (Kasviskeitto ei ole koskaan maistunut yhtä hyvältä!) Inspiroiduin villiyrteistä niin että kävin myöhemminkin poimimassa nokkosia ja raakana valkosipulilta maistuvaa litulaukkaa (saksaksi Knoblauchsrauke). 

Bodensee

Rheinfall

Telttailun ohella matkustin ystäväni kanssa myös Freiburgiin ja Bodenjärven seudulle. Freiburg sykähdytti kauniilla keskustallaan ja raitiovaunullaan, ja Schwarzwaldin metsäalue muistutti tummine kuusineen Suomesta. Schaffhausen ja Reinin putoukset kuuluvat Sveitsiin, mutta ei poikennut Saksasta ollenkaan niin ettei kaverinikaan muistanut sen olevan eri maata. Konstanzissa löysin taas viime kertani lempisämpyläni, lohella täytetyn saksanpähkinäleivän, pikaruokaketju Nordseestä. Retki oli tosiaan onnistunut!

Schluchsee

KK: Mitä salaperäistä te olette kokeneet viime aikoina?

Willa Cather: Meine Ántonia

Kiinnostus heräsi: Sheferijm - ajatuksia kirjoista!

Meine Ántonia

Willa Cather

2009 (1928)

My Ántonia (1918)

Stefanie Kremer

319 sivua

btb

"Sie war jetzt eine vom Leben gezeichnete Frau, kein hübsches Mädchen mehr; doch sie besaß noch immer dieses Etwas, das die Vorstellungskraft in einem schürt, sie konnte einem noch immer für eine Sekunde den Atem rauben, mit einem Blick oder einer Geste, die enthüllten, welche Bedeutung in ganz gewöhnlichen Dingen steckte. [...]

   Sie war ein reicher Quell des Lebens, wie die Urmütter früherer Geschlechter."

"Hän oli nyt elämän merkitsemä nainen, ei enää kaunis tyttö; ja kuitenkin hänessä oli silti vielä se jokin, joka kiihdyttää mielikuvitusta, hän pystyi edelleen sekunniksi salpaamaan hengityksen, katseella tai eleellä, jotka paljastivat täysin arkisissa asioissa piilevän tarkoituksen.[...]

   Hän oli elämän rikas lähde, kuin aikaisempien sukupuolten kantaäidit."

Meine Ántonia (My Ántonia/ Antonia ystäväni) kertoo kymmenvuotiaasta Jimistä, joka matkustaa vanhempiensa kuoltua itärannikolta isovanhempiensa luo Nebraskan vielä harvaan asutulle maaseudulle. Preeriamaisemat lumoavat Jimin loppuiäkseen. Nebraskassa hän myös tutustuu Ántoniaan, jonka nimi lausutaan 'Antoniia (paino ekalla tavulla ja pitkä i). Tämän böömiläinen perhe on juuri muuttanut Amerikkaan ja elää lähes puilla paljailla maakuopassa. Yhdessä he kokevat lapsuuden leikit ja Ántonian perheen vaikeudet hänen isänsä kuoltua. Elämä kuitenkin vie heidät eri lähtökohtien vuoksi eri suuntiin - Jimin opiskelemaan ja kiertämään maailmaa, Ántonian eteen osuu useampikin haaste. Vuosia myöhemmin Jim muistelee sinnikästä ja määrätietoista ystäväänsä.

Willa Catherin kirjoitustapa ja kuvaukset preeriaelämästä saivat minut haltioitumaan samalla lailla kuin Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla. Kirja on tyyliltään vakava ja aikuismainen, vaikka tarinassa sivutaan myös nuorten flirttailuja ja suhteita. Kuten sitaatista huomaa, Ántonia näyttäytyy raskaan työn raatajana, johon sekoittuu myyttistä lumoa. Katse on aikuisen Jimin, jokaiseen hetkeen palataan kaukaa tulevaisuudesta, ja niihin kiertyy huumaavaa nostalgiaa. 

"Damals lagen die Maisfelder noch weit voneinander entfernt, getrennt durch viele Meilen wild wachsenden Weidelandes. Man brauchte auch schon den scharfen, umsichtigen Blick meines Großvaters, um vorauszuschauen, dass die Felder immer mehr und mehr größer werden würden, bis sie nicht mehr die Maisfelder der Shimerdas oder der Bushys sein würden, sondern die Maisfelder der ganzen Welt; dass ihr Ertrag, wie die Weizenernte Russlands, von enormer Bedeutung für die wirtschaftliche Lage der Welt sein würde, die alles menschliche Handeln, im Frieden wie im Krieg, bestimmte." -s.124

"Tuolloin levisivät maissipellot vielä kaukana toisistaan, ja niitä erotti useita maileja villinä kasvavat niityt. Vaati myös jo isoisäni terävän, valppaan katseen ennakoidakseen, että pellot kasvaisivat yhä suuremmiksi ja suuremmiksi, kunnes ne eivät enää olisi Shimerdojen tai Bushyjen maissipeltoja, vaan koko maailman maissipeltoja; että niiden tuotto, kuten Venäjän vehnäsato, olisi valtavan tärkeä maailman taloudelliselle tilanteelle, joka määräsi kaiken ihmisen toiminnan, niin rauhassa kuin sodassakin."

Ulkomaalaisia kirja kuvaa usein eri tavoin ajankohdalle tyypillisesti. Tarinaan sisältyi hiukan rasistinen kuvaus mustasta pianonsoittajasta ja halveksuva maininta saamelaisista; intiaaneista taas ei edes puhuta. Esiin pistikin miten muita ulkomaalaistaustaisia, etenkin skandinaavisia ja böömiläisiä tyttöjä sekä heidän panostaan, ylistetään maasta taivaisiin. Pohjoismaalaisia vilisikin tarinan lomassa, sillä lähellä sijaitsi norjalainen siirtokunta ja myös ruotsalaisista ja tanskalaisista tytöistä puhutaan. Norjalaiset tytöt ovatkin ahkeria ja menestyvät elämässään, vaikkakin moni heistä päätyy palvelijattariksi. Muut ihmiset kritisoivat norjalaisen Lena Lindardin moraalitonta elämää, mutta kirjailija näyttää tämän hyvässä valossa: Lenalla on oma ompelimo eikä hän aio ikinä naimisiin, mutta tykkää poikien seurasta. Seikkailunhaluinen Tiny lähtee Alaskaan rikastuakseen. Kuvaavaa on, kuinka amerikkalaisten tyttäret päästetään joko opettajiksi maaseudulle tai he jäävät kotiin.

Norjalaisten lisäksi kirjalla on paljon yhtenäisyyksiä Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarjan kanssa. 1800-luvun kuvaus tuntuu heti tutulta, mutta päähenkilön elämä vaikuttaa paljon vaivattomalta kuin Pieni talo preerian uudisasukkaiden ongelmat. Toisaalta tarina vilisee hurjia elämäntarinoita eikä Ántonian nuoruus ole tosiaan helppoa, heidänkin perheensä asuu ensin maakuopassa. Kuitenkin tarinan kerronta ja henkilöiden toiminta olivat jollakin tavalla modernimpia, he eivät vaikuta kurkottavan aikakausien takaa kuten Laura Ingalls Wilderin kuvaamina.

Minua sykähdytti etenkin samanlainen kaunis preeriakuvaus, joka oli saksankielisenäkin henkeäsalpaava. Sama Pitkä talvi preerian rankka lumimyrskyinen talvi koettiin tässäkin kirjassa. Vuosia myöhemmin aava villi preeria on täyttynyt pelloista ja teistä, aidoista ja asukkaista. Vasta se oli ollut autiotakin autiompi, silminkantamattomiin huojuvaa punaista ruohoa.

"Es gab nichts außer der schwarzen Erde: Das war nicht einmal ein Land, das war nur der Stoff, aus dem Länder gemacht werden. Nein, es gab nichts außer der Erde - der Boden war leicht gewellt, das wusste ich, weil die Räder oft an der Bremse schleiften, wenn wir in eine kleine Senke fuhren und auf der anderen Seite mit einem Ruck wieder herausrumpelten. Mir war, als hätten wir die Welt hinter uns gelassen, als wären wir über den Rand der Welt hinausgefahren und befänden uns nun außerhalb der Gerichtsbarkeit der Menschen." -s.18

"Mustaa maata lukuunottamatta ei ollut mitään muuta: Se ei edes ollut maata, se oli vain ainetta, josta maat tehdään. Ei, ei ollut mitään muuta kuin maata - maaperä oli hiukan aaltoilevaa, sen tiesin, koska pyörät vetivät usein jarruun, kun ajoimme pieneen notkelmaan ja kömmimme nykäyksellä ylös toiselta puolelta. Minusta tuntui kuin olisimme jättäneet maailman taaksemme, kuin olisimme ajaneet maailman reunan yli ja olisimme nyt ihmisten tuomiovallan ulkopuolella."

Kirja meni 2022 HelMet-lukuhaasteen kohtaan 31. "Kirjassa on jotain sinulle tärkeää" (preeria) ja Amerikkaa tutkimassa -henkilökohtaiseen haasteeseeni osavaltiolla Nebraska.

Joulukuussa odotin jo ensi joulua

Joulukuussa en saanut luettua yhtäkään keskeneräistä kirjaa loppuun, mutta katsoin useamman taiwanilaisen elokuvan. Eternal Summer (盛夏光年, 2006), tytön ja kahden pojan kolmiodraama, oli mielenkiintoisesti kuvattu ja lopetus avoin. Päähenkilöiden nimet olivat käännetty englanniksi, mutta alkuperäiset kiinankieliset nimet viittaavat aurinkoon, Maahan ja komeettaan: Aurinko paistaa ikuisesti, Maa kiertää aurinkoa pystymättä lähestymään sitä ja komeetta tuo yllätysmomentin, mutta kaikki ovat tärkeä osa aurinkokuntaa. Mietin onkohan leffan englanninkielinen nimi otettu Shakespearen sonetista nr. 18...

My best friend's breakfast (我吃了那男孩一整年的早餐 "Söin koko vuoden ajan tuon pojan aamiaisen", 2022) liittyy kirjaimellisesti aamiaisiin, ja olikin onni katsoa sitä Taipeissa ruokaa bongaillen, elokuva oikeastaan tutustutti minut riisipalloihin. Lisäksi elokuvassa isoäiti puhui taiwanin kieltä (hokkienia) ja valitti nuorten huonoa kielitaitoa. Tajusin vasta nyt miespääosan esittäjän olevan tunnettu taiwanilainen laulaja Eric Chou. Naispääosa oli mielenkiintoisesti luonteeltaan ujo mutta ystäviensä kanssa äänekäs ja uskalsi lähestyä ihastustaan. Elokuva painottikin sitä kuinka tärkeää on olla jäämättä vain odottamaan. Toisaalta loppu oli mielestäni hyvin perinteinen.

Blue Gate Crossing (藍色大門， 2002) on yksi ensimmäisistä taiwanilaisia LGBT+ -nuortenelokuvia. Tässäkin oli monimutkainen kolmiodraama puolestaan kahden tytön ja yhden pojan välillä. (Alan ymmärtää miten taiwanilainen ystäväni kuvaili tällaisten kolmiodraamojen kuvausten olevan hyvin tyypillisiä!) Elokuva päättyi kivan realistisesti ja harmonisesti kaikesta huolimatta.

Boo Bitch -minisarjasta jäi monta mielipidettä. Juoni ja sen käänteet olivat nokkelia, tosin ystäväni arvasi ne jo etukäteen, ja päähenkilön itsekeskeinen käytös ärsytti. Tuntui ettei hänen ystävänsä missään vaiheessa saanut arvostusta osakseen.

Tantanmen-ramen

魚香茄子 yuxiangqiezi
kalantuoksuinen munakoiso

Soup dumplings 小籠包 xiaolongbao

Joulukuussa lukukausi lähestyi päätöstään, ja lopputöihin sekä tutkimusharjoitukseen meni enemmän aikaa. Minun täytyi myös muuttaa pois asuntolasta heti joulun jälkeen. Viimeisiin viikkoihin kuului pari joulujuhlaa oppitunneilla, joista toinen oli varsin railakas (opettaja antoi opiskelijoiden juoda itsensä känniin yms...). Viimeinen viikko tuntui nostalgiselta, ja olisin oikeastaan halunnut vielä opiskella pitempään, sillä yliopistolla tapasi ihmisiä ja rytmi pysyi paremmin yllä.

蛋餅 danbing, tyypillinen aamiaislettu

Lämmin päivä kampuksella

Joulukuuhun kuului teen maistelua, hotpotia, Taipei 101:n ostoskeskuksen tutkimusta, itsenäisyyspäivän viettoa Ikeassa, ja saksalaiset joulumarkkinat miltei helteisenä päivänä. Heti sen jälkeen sää tosin viileni, ja Eurooppaan oli vaikea selittää kuinka jäätävältä 10-15 astetta tuntuu kosteuden vuoksi ja miten hytisin kahden peitonkin alla ilman sisälämmitystä. Onneksi en kuitenkaan joutunut nukkumaan kirjastossa kuten pelkäsin. :D Joulunalusviikko tuntui myös haikealta, että tämä oli ensimmäinen jouluni ilman perhettä eikä joulu täällä sitäpaitsi näykään muuten kuin joulukoristeissa, krääsässä ja yliopiston "joulujuhlissa". Onneksi jouluna ei kuitenkaan tarvinnut olla yksin ja odotan sitä suuremmalla syyllä ensi vuotta.

Opiskelijahintainen hotpot

Joulumarkkinat

Vuoden viimeisen viikon vietin matkustelemalla Taiwanin meren äärellä. Hyvän ystäväni kanssa seikkailimme muutamilla autioilla pikkupaikkakunnilla, vaeltamassa "elefanttiheinän" (silver grass) joukossa, japanilaisen tukikohdan raunioissa ja Taiwanin yhdellä suurimmista night marketeista Keelungissa. Oli hyvin tunnelmallista syödä iltapalaa hostellin terassilla myöhään illalla ohikiitävien junien viheltäessä.

Toisen ystävän kanssa kävimme Tarokon kansallispuistossa suuressa kanjonissa. Olin yllättynyt kuinka pitkälle rotkoon ja näköalapaikoille pääsi autolla ja bussilla - taiwanilaiset pitävät vaivattomasta matkustamisesta. Rotkon maisemat ja marmorikivet olivat henkeäsalpaavia, vuorilla ajelehti sumupilviä ja metsän värit muistuttivat alkusyksyä Euroopassa. Itse joki oli kyllä hyvin kuiva. Kävelimme myös ikuiselta tuntuvan ajan pilkkopimeän tunnelin läpi. Hualien oli puolestaan Taipeita hiljaisempi ja kadut leveät kuin mielikuvissani Amerikassa. Emme löytäneet hiekkarantaa, mutta mieleeni jäi siniharmaat pikkukivet ja turkoosi meri.

Kävimme myös syömässä Taiwanin alkuperäiskansojen ravintolassa, jossa varsinkin suolalla ja magao-pippurilla maustettu kala oli todella hyvää!

Viimeisen päivän vietin hotpotilla ja sen jälkeen neljä tuntia Taipei 101:lla vartomassa ilotulituksia. Jostain syystä taiwanilaisten sijaan paikka oli tupaten täynnä ulkomaalaisia, varsinkin kaakkoisaasialaisia. Itse raketit olivat kyllä kauniita, mutta mukavampaa oli olla piknikillä ystävien kanssa - toisin kuin joulun kanssa olin iloinen viettäessäni kerrankin uutta vuotta ilman perhettä :D Keskiyön jälkeen leveillä kaduilla valui ihmismassaa ja metroasemalle oli kymmenien metrien jono, niin että järjestyksenvalvojat viihdyttivät odottajia laulamalla!

KK: Mitä odotitte eniten vuoden alulta?

Lokakuussa löysin paikkoja, jonne maailman häly ei yltänyt

Lokakuussa luin yhden kirjan ja 217 sivua: 

 1. Lensey Namioka: Mismatch (217 sivua)

Mismatch oli muuten aika perus nuortenkirja rakkauden ja oman identiteetinsä löytämisestä, mutta kivan ainutlaatuista oli keskittyminen rasismin eri nyansseihin Aasian maiden välillä. Vaikka sodan kauheuksista on kulunut vuosikymmeniä, huonot muistot ja stereotypiat hallitsevat edelleen amerikankiinalaisten ja -japanilaisten perheiden mieltä. Oli vitsikästä, kuinka vuoden 2006 kirjassa amerikkalaiset ihmettelivät kännyköitä näprääviä japanilaisia. Kirja kertoi myös omien juurien etsimisestä ja japanilaisten samanaikaisesta suhtautumisesta japanilaistaustaisiin amerikkalaisiin, japanilaiskorealaisten syrjinnästä ja ulkomaalaisten kestittämisestä. Opin kyllä lisää japanilaisesta elämäntavasta, mutta kirja oli tarkoitettu vähän nuoremmille, jotka eivät tiedä aiheesta paljoa. Esimerkiksi päähenkilöiden kohtaamia ennakkoluuloja Amerikassakin käsiteltiin, mutta niitä ei luokiteltu feministisen piilorasismin tapaan.

"Haruko suddenly broke in. "I think the reason we don't talk about our cultural heritage is because we're surrounded by it! But you keep thinking about your Asian cultural heritage because you're a Japanese American, surrounded by real Americans."

   Andy had to bite his lips to keep from saying something nasty. Real Americans? How many more times am I going to have to hear that? Haruko had obviously been hoping to get a white kid from Lakeview, instead of a Japanese American like himself. To her, he was only a second-rate American, and she felt cheated. "Haruko, Americans - real Americans, come in all sizes and colors!" he snapped." -s.184

Italialainen teinielokuva Tähtihetkiä kertoi ihan hyvin ahdistuneisuushäiriöstä, mutta päähenkilön tapa puhutella katsojaa suoraan kameraan katsomalla alkoi muutaman kerran jälkeen ärsyttää.

Taipei 101

                            

Tamsui-joen suu meren äärellä

                             

Yangmingshan

Yliopistolla

                          

Vaihtoni Taipeissa sujui lokakuussa edelleen hyvin. Joka päivä tapahtuu niin paljon uutta ja erikoista, että sitä on mahdoton selittää saati sitten tiivistää. Eurooppa ja elämä siellä tuntuvat kaukaiselta vaikka kuinka viestailisi ystävien kanssa ja lukisi lehtiä.

Lokakuussa helteiset päivät muuttuivat ykskaks sateisiksi, ja eräänä päivänä satoi tuntikausia kirjaimellisesti saavista kaataen, että kenkäni eivät millään meinanneet kuivua ja menivät heti pesuun. 

Aikani kului opiskellessa ja Taipeissa seikkaillessa. Söin nuudelikeittoja, kävin museoissa ja ajoin köysihissillä usvaisten kukkuloiden yli Maokongille juomaan perinteistä teetä. Kävin Tamsuilla meren äärellä katsomassa siirtomaa-ajan rakennuksia ja auringonlaskua. Kävin vaeltamassa Tiger Mountainilla (Hushan), Jiantanshanilla ja Yangmingshanilla, jonka ruohoniityt muistuttivat minua preeriasta ja tuuli meinasi kaataa kumoon. Jiantanshanilla ihmettelin vuoren kätköissä sijaitsevaa temppeliä, jossa vanhukset lauloivat karaokea, sekä moikkailevia ohikulkijoita. Kävin valtavassa ja meluisassa Pridessa sekä Daxi Old Streetillä rukoilemassa temppelissä, täälläpäin niin tehdään omasta uskosta riippumatta. Uuden hyvän ystäväni kanssa kävin hälisevällä yötorilla maistelemassa pikkupurtavaa ja kuplateetä.

Alkuperäiskansojen ruokaa: riisiä
 bambun sisällä (zhutongfan, 竹筒飯)

螺螄粉 luosifen,
guangdongilainen nuudelikeitto,
jonka liemi on keitetty jokietanoilla
(tosi hyvää!)

Löysin tuttuja kiinalaisia lettuja, jianbing 煎餅!

小籠包 xiaolongbao, soup dumplings

擔擔麵 dandanmian,
sichuanilaisia nuudeleita

地瓜求 diguaqiu, bataattipalloja

Retikkamochi

Kahvi ja maito ovat täällä kalliita,
 ja kanelirullia saa joka kahvilasta

Yritin pohtia miten kuvailla Taipeita, mutta jättisuuren kaupungin ja sen eri alueiden määrittely on hankalaa. Varsinkin kun vieressä sijaitsee vielä suurempi New Taipei, eikä usein ole edes varma missä näiden kahden raja kulkee. Taipeihin mahtuu meluisia katuja, hiljaisia naapurustoja ja luonnonhelman rauhaa. Vilkkailla kaduilla tulee vastaan toinen toisensa perään kauppoja, pankkeja, leipomoja, korjaamoja, ruokapaikkoja, kioskeja ja kojuja joka lähtöön, mainokset loistavat kaikissa väreissä ja mopot sekä bussit päristävät ohi. Myytävää on kuplateestä, aamupalasta, spagetista ja ramenista aina halpisvaatteisiin, sateenvarjoihin ja kiinalaisiin lääkkeisiin.

Naapurustoja sävyttävät metalli, vanha betoni sekä lukemattomat parvekekasvit ja puut. Välillä silmiin osuu nurkkauksissa pienten korttelitemppelien alttarit. Katujen väripaletti liukuu raudanharmaasta vihertävään tunnelmaan, ja päiväsaikaan ne ovat lähes autioita lukuunottamatta pikkuruisia kulmapuistoja. Pimeän aikaan kiveyksillä saattaa vilistää torakoita, päivisin niitä lojuu kuolleina kaupunginosasta riippuen.

Taipein puistoissa, joen rannalla ja kukkuloiden vaellusreiteillä kaupungin häly puolestaan häviää lintujen kirkumisen alle. Valtavat vehreät puut muodostavat sankan viidakon, jota halkovat kunnostetut tiet ja askelmat. Vasta yltäältä katsottuna kaukana alhaalla siintävästä kaupungista saa selvemmän mutta etäisen kuvan.

Red House keskustassa Ximenin alueella

Kuja

Vanha katu

Jiantanshanilla

           

Shilinin kaupunginosa Jiantanshanilta

                                                

Lokakuuhun mahtui kauniita maisemia muutamista aurinkoisista päivistä, jotka muistuttivat mökistä, usvan verhoamiin vuoriin ja savuisen näköiseen kaupunkiin. Kuukauden mieleenpainuvin hetki oli uida kuumissa lähteissä Wulaissa. Netin mukaan uintipaikka olisi suljettu, mutta niin se kyllä vain oli täynnä paikallisia, ja rannalle oli jopa kyhätty teltta vaatteiden vaihtoa varten. Ympärillä kohosivat vehreät kukkulat, vesi oli puhdasta ja kirkasta, ja pikkukalat kutittivat jaloissa. Illan hämärtyessä joki viileni ja sai ahtautumaan vierivierekkäin kaikkein kuumimpaan altaaseen. Tuntui kuin olisin viimein löytänyt kolkan, josta maailmanmelu on kaukana ja jossa aika on miltei pysähtynyt. Tiesin vihdoin tehneeni oikean päätöksen lähtiessäni Taiwaniin.

KK: Mikä paikka rauhoitti teitä syksyllä?