Becky Albertalli: Leah on the Offbeat & Love, Creekwood

Minun oli oikeastaan tarkoitus lukea Minä, Simon, Homo sapiens/Love, Simon uudelleen ennen tämän postauksen kirjoittamista, mutten ehtinyt lukea sitä ennen Saksaan paluuta. Ensimmäisen lukukokemukseni voi löytää täältä.

Leah on the Offbeat

Becky Albertalli

Simonverse #3

2018

343 sivua

Penguin Random House 

Leah, Simon, Nick ja Abby ovat nyt high schoolin viimeisellä luokalla. Ensi vuonna he tulevat hajaantumaan yliopistoihin ympäri maata ja aloittamaan kaiken alusta. Kuitenkin nyt on vielä aikaa teatterikerholle, promin suunnittelulle ja muille yhteisille hullutuksille. Leah ei ole kuitenkaan kertonut ystävilleen kaikkea: hän on bi ja alkanut tuntemaan jotain kahta eri ystäväänsä kohtaan. Vuoden lähestyessä loppuaan myös kaveriporukan välit alkavat kiristyä.

Luin Leah on the Offbeatin ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä 2018 ja ihastuin jo silloin realistiseen tarinaan. Nyt tunsin kaipaavani uudelleenlukemista ja pidin kirjasta edelleen yhtälailla. Nyt se herätti myös uudenlaisia ajatuksia.

Kirja kertoo Leahin ja hänen ystäväporukkansa seniorivuodesta ennen eroamista eri yliopistoihin. Leah on jollain lailla niin erilainen kuin minä ja kuitenkin pystyin osittain ymmärtämään häntä. Leah on varautunut ja pelkää hyvästien jättämistä sekä tulevaisuutta; Leah ei ole koskaan suudellut tai seurustellut; Leah on jumiutunut pitämään suuntautumisensa salassa ystäviltään, vaikka näitä suvaitsevaisempia ihmisiä saa hakea. Hyvänen aika, osa heistä kuuluu itsekin seksuaalivähemmistöön. Tällä lukukerralla samastuin tässä Leahiin entistä paremmin. Joskus ihminen ei vain enää pysty ottamaan asiaa esille, kun aika kuluu ja muut olettavat hänen olevan jotain. Ei sille ole mitään rationaalista syytä.

"It's the weirdest thing. I'm lying in a room with my gay best friend, who is 100 percent likely to be completely fucking cool about this. Literally risk-free.

   But it's like the words won't come."

Leahilla on muitakin monipuolisia ongelmia, joihin kuuluu ahdistus viimeisestä kouluvuodesta, äidin uusi miesystävä, paineet rahasta ja kehopositiivisuudesta (tärkeä ja liian vähän käsitelty asia kirjallisuudessa ja muuallakin!), ulkopuolisuuden tunne. Lisäksi hän kamppailee tunteidensa kanssa kahta eri ihmistä kohtaan, mikä on todella samastuttavaa. Parasta kirjassa onkin, kuinka Leah vähitellen paljastaa lukijalle, mitä hänen näkökulmastaan on tapahtunut juniorivuonna, jolloin Simon painiskeli omien murheidensa kanssa.

Ja kuitenkin samalla kirjassa pidetään hauskaa: tehdään musikaaliteatteria, syödään koulun jälkeen Waffle Housessa, juhlitaan ja tutustutaan yliopistoihin. Amerikkalainen elämäntapa aivan paistattelee Becky Albertallin kirjoissa hahmojen syödessä vohveleita, Oreoita ja grillattua juustoa sekä eläessä isoissa omakotitaloissa; kaiken huippu on, kun Leah kuvailee silmiään räpäyttämättä Simonin ajavan joka päivä autolla viiden minuutin matkan kouluun jotakuinkin "Simon olisi kyllä voinut kävelläkin muutaman minuutin matkan mutta -". Leah tosin kai jollain lailla tasoittaa keskiluokkaisen vaurasta amerikkalaislähiömiljöötä, sillä hänen autonsa on lainassa äidillä, jolla ei ole varaa korjauttaa omaansa, ja Leah _joutuu_ matkustamaan välillä bussilla keltanokkien kanssa. (Mikä häpeä!) Leah joutuu myös antamaan äidin miesystävän maksaa prom-mekkonsa. Joka tapauksessa kadehdin koko Simonin ja Leahin ystäväporukkaa ja koulumaailmaa ja teatteria - tällainen lukiomuistot kyllä kelpaisivat. Itse asiassa ihmettelin, miksi Leah sanoi Annan ja Morganin olevan tärkeimpiä ystäviään, mutta hehkutti koko ajan Simonia ja Nickiä ja vietti heidän kanssaan enemmän aikaa. Pidin tosin siitä, kuinka kaveriporukkaan kuuluu "eri asteisia" ystäviä, eikä vain jokin parin ihmisen klikki, joka ei päästä lähelleen muita, kuten normaalisti nuortenkirjoissa. Pidin myös Simonin & kumppanien lomittuvista kaverisuhteista ja ihastumisista.

Tällä lukukerralla pari asiaa jäivät pyörimään mieleeni. Ensinnäkin huomasin, että kirjoitustyyli mukailee tyypillistä nuorisokieltä eikä kuvaile ollenkaan. Jotenkin olisin toivonut edes pieniä paikkojen kuvailuja, mutta joka tapauksessa tykkäsin kirjan huumorista ja Leahin ajatusten lukemisesta. 

Viime lukukerralla puolestaan hämmennyin siitä, kuinka Leah syytti ihastustaan "low-key bi" -itsemäärittelystä ja vaati tätä olemaan joko bi tai sitten ei. Leahin tunteet huomioon ottaen jotenkin ymmärrän tämän, sillä hän pelkäsi tulevansa jälleen hylätyksi, mutta kuitenkin tämä niin kutsuttu "queer policing" vähän ärsytti. Muissa arvosteluissa moni on kirjoittanut, kuinka Leahin olisi pitänyt tajuta ongelmallinen lokerointinsa ja pyytää anteeksi. Tällä lukukerralla se ei kuitenkaan pompannut minulla samalla lailla silmään kuin viimeksi.

Viimeinen asia koskee kirjan rasismin käsittelyä ja liittyy tosin yleisemmin erääseen nykykulttuurin ilmiöön. Kirjan puolivälissä eräs henkilöistä väittää suutuspäissään Abbyn tulleen valituksi yliopistoon vain tumman ihonvärinsä vuoksi, jolloin Leah raivostuu ja vaatii ystäväänsä pyytämään anteeksi. On todella hyvä, että kirja nostaa esille rasismin opiskeluelämässä - tämä on ainoa kerta, kun olen koskaan lukenut siitä. Abby selittääkin, kuinka tummempi-ihoisilta vaaditaan usein enemmän kuin valkoisilta ja päälle päätteeksi syytetään suosimisesta ihonvärin perusteella, minkä vuoksi hänellä on paineita olla luokkansa huipulla ja kaikessa täydellinen. Anteeksipyyntö ja oman käytöksen reflektointi olivat todellakin tässä paikallaan, mutta minua jäi häiritsemään, kuinka Leah ei vielä tämänkään jälkeen hyväksynyt anteeksipyyntöä vaan pohti ystävänsä olevan rasistinen ja kylmeni tälle edelleen. Joillekin ihmisille rasistisuus tarkoittaa yksilön leimaa, joillekin kaikki ihmiset ovat rasisteja, sillä rasismi on rakenteellista. Kuitenkin minua on jäänyt mietityttämään yleisesti, miksi kaikki eivät anna toista mahdollisuutta ihmiselle, joka ainakin yrittää tajuta virheensä ja pyytää anteeksi. Mielestäni suora tuomitseminen synnyttää lopulta vain katkeruutta. Tietysti syrjinnän kokeneille asia jää aina mielen päälle, ja kuten sanottu, romaani otti hyvin rasismin puheeksi. 

"I guess it's like, I forgive her, but I don't really know if I can trust her again. Does that make sense?" -Abby

Joka tapauksessa Leah on the Offbeat on minulle tärkeä kirja. Se on minusta realistinen kuvaus epävarmuudesta, ja ennen kaikkea, tarinan kaikki ongelmat eivät ratkea höttöisen onnellisesti. Lopussakaan kaikki langat eivät solmiudu, mutta tärkein kuitenkin. 

"This is not my perfect prom night, and it's not the happy ending I pictured. It's not an ending at all.

   But it's mine.

   This whole moment is mine. This electric-bright pavilion, with music so loud I can feel it. It's mine." -s.336

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 15 "Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi", Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "Naiskirjailija joka on voittanut palkinnon", Queer-lukuhaasteen kohtaan "Biseksuaali tai panseksuaali päähenkilö", #Hyllynlämmittäjä-haasteeseen johon otan mukaan myös uudelleenluetut ja edelleen Amerikan osavaltioista Georgiaan.

***

Love, Creekwood

Becky Albertalli

Simonverse #4

2020

111 sivua

Penguin Random Books

Sain vasta tänä talvena tietää, että Simonversestä on sittenkin ilmestynyt viime vuonna vielä yksi osa! Tällä kertaa se on kuulemma lopultakin viimeinen. 

Love, Creekwood kertoo kaveriporukan ensimmäisestä yliopistovuodesta ja (koska Simon välttämättä haluaa leikkiä boomeria) heidän toisilleen lähettämistä sähköposteista. Ystävät opiskelevat eri puolilla maata, samoissa tai eri yliopistoissa, kaukosuhteessa tai rakkaansa kanssa. Vuoden aikana sähköpostien kautta välittyvät niin ystävänpäivän tempaukset kuin Simonin ja Bluen matkusteleminen kahden kaupungin välillä.

Kirja on siis pienoisromaani ja koostuu vain ja ainoastaan sähköposteista. Kaikki kaverit Taylorista Garrettiinkin pääsevät sähköposteissa ääneen ja vieläpä omilla kirjoitustyyleillään, jotkut tietysti enemmän kuin toiset. Esimerkiksi Nick jää tässä (kuten minusta koko Simonversessä) muiden päähenkilöiden varjoon. Ystävyksien sutkautuksia ja ajatuksia oli hauska lukea, mutta minusta sähköpostit eivät ehkä olleet oikea muoto kirjoittaa romaani Simonista ja hänen ystävistään. Ne eivät oikein päästäneet lähelle ketään useasta henkilöstä, eikä kirja mennyt tarpeeksi syvälle kenenkään tarinassa. En esimerkiksi oikein tavoittanut Leahin ääntä. Joka tapauksessa ystävysten välit, murheet ja toisistaan huolehtiminen välittyivät kyllä.

Love, Creekwoodista on totta puhuen vaikea sanoa mitään, enkä siksi voi venyttää tätä postausta enempää. Pidin siitä miten kirja kuvaili opiskelua sekä parisuhteita, mutta muuten en paljoa muista sen tapahtumista. Simonin ja Bluen etäsuhde oli realistisesti kuvattu ja muodosti jonkinlaisen juonenkaaren tarinalle - lopulta sille avautui täysin uusi polku. 

Kirjasta jäi siis jotain puuttumaan, mutta se oli joka tapauksessa mukavaa luettavaa. Oli hauska palata vielä hetkeksi Simonin maailmaan ja lukea kaveriporukan söpöilyistä ja vitseistä, samastua heidän ajatuksiinsa. Love, Creekwood oli kuin jäähyväiset Simonille. 

"It was basically this: When we say we want to freeze time, what we mean is that we want to control our memories. We want to choose which moments we'll keep forever. We want to guarantee the best ones won't slip away from us somehow. So when something beautiful happens, there's this impulse to press pause and save the game. We want to make sure we can find our way back to that moment.

   Simon, you want to know the moment I'd choose for my save point? Last Friday, top of the Ferris wheel. Specifically, the part where you caught me staring at the Tilt-A-Whirl and decided to destroy me with two words. 

   Can we keep that one? Can we please go back there?" -s.82, Blue

"But here's where I landed: I pick now. Like right here in my dorm room, in my golden retriever pajama pants, emailing you from 117 and 1/2 miles away. Because whether I like it or not, my today brain is the only one that has our whole story. I mean, it's the exact same reason Deathly Hallows is my desert island book. All the other books are right there tucked away inside it.

   [Blue], I'll take every single shitty memory without you, if it means I get to keep the whole nesting doll." -s.84, Simon

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 6. "Kirjassa on kaveriporukka", Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "LGBT-kirja" sekä Amerikkaa tutkimassa -haasteessani osavaltioilla Georgia ja New York.

***

Becky Albertalli on tämän hetken yksi lempikirjailijoistani, ja kirjojen puutteistakin huolimatta tämä pitää yhä. Odotan jo hänen uusinta romaaniaan Kate in Waiting, joka julkaistaan huhtikuussa. Minusta näistä pitäisi suomentaa paljon useampi kuin pelkkä ensimmäinen Simon. Lisäksi Leahista pitäisi tehdä oma elokuvansa, mutta valitettavasti ensimmäinen filmi pilasi jo etukäteen hänen tarinansa. (Muuten Love, Simon on kyllä ihana <3)

Sananen Becky Albertallin henkilökohtaisista kytköksistä romaaneihinsa: Leahin kirjoittamisen aikaan hän oivalsi myös jotain itsestään, olevansa biseksuaali. Kuitenkin hänen oletettiin olevan hetero, ja jotkut arvostelivat tämän perusteella kirjoja epärealisesti kirjoitetuiksi. Viime vuoden elokuussa hänet painostettiin kaapista ulos, mistä hän kirjoitti enemmän täällä. Itse en voi ymmärtää, miten joku näkisi Albertallin henkilöt ja heidän tarinansa epärealistisina. Minusta hahmokaartit ovat todella monipuolisia ja intersektionaalisia, eivätkä henkilöiden ongelmat ratkea mitenkään maagisesti. Luullessani Albertallin olevan hetero kunnioitin sitä, kuinka hyvin hän kirjoittaa seksuaalivähemmistöistä: hän on osittain noussut tavanomaisten kaapista ulostulo -tarinoiden yläpuolelle ja kirjoittaa vaivihkaa heterorakkaustarinoihinsa LGBT+ -pareja sivuhenkilöiksi, mainitsee muunsukupuolisia henkilöitä - tai kirjoittaa tytöstä, joka on kaapissa LGBT+ -ystävilleen muttei äidilleen. 

Maailmassa olisi todella vähän kirjoja, jos kaikki kirjoittaisivat vain itsestään. Useita hyviä kirjoja ei ikinä julkaistaisi, useille tarinoille ei edes löytyisi kirjoittajia. Lisäksi voi olla, että kirjailijan henkilökuva muuttuu. Tietysti heteroksi itseään kutsuvaa ihmistä saa olettaa heteroksi, mutta pitää myös antaa mahdollisuus sille, ettei hän välttämättä koko elämäänsä kutsu itseään siten. Prosessi on kaikilla erilainen.

Pointtini on kai se, että ei pitäisi tuomita kirjailijoita, jotka eivät kirjoita tasan tarkkaan omasta itsestään - kunhan he tekevät taustatyönsä, lukevat asianomaisten kokemuksia, pyrkivät autenttisuuteen. Eikä pitäisi olettaa että seksuaalinen suuntautuminen on staattinen, kerran elämässä päätettävä asia. Se kehittyy koko ajan.

Kyllikki Villa: Tyttö sodassa - kenttälotan kirjeitä 1941-1944

Kiinnostus heräsi: Ankin postaus

Tyttö sodassa - kenttälotan kirjeitä 1941 - 1944

Kyllikki Villa

2006

479 sivua

Like

"Radio ja lehdet puhuvat vain Yhdysvaltain meille jättämistä muistioista ja Suomen vastauksista. Pakkanen - savut nousevat suoraan kirkkaalle taivaalle. Talvi -. Kuinkahan kauan sotaa vielä kestää? Nykyisin ei kukaan usko sen loppumiseen "ensi kuussa" tai "jouluun mennessä". Odotamme vain - tasaisia, harmaita päiviä - ja teemme suunnitelmiamme siinä mielessä, että sota voi kestää kevääseenkin saakka." -12.11.41, päiväkirjamerkintä

Jatkosodan syttyessä kesällä 1941 lähtee 17-vuotias Kyllikki Villa Kajaanista lotaksi Suomussalmelle. Kaikki odottavat sodan kestävän vain syksyyn asti, mutta toisin käy. Marraskuussa hänet yllättäen komennetaan Sortavalaan, seuraavana keväänä puolestaan kotiin Kajaaniin käymään koulun loppuun sekä hetkeksi Lieksaan. Kesällä 1942 Kyllikki saa vakituisen paikan Tiiksijärvellä, Vienan Karjalassa, jossa hän viipyy sodan loppuun asti, tosin lähtee vuodeksi opiskelemaan Turkuun. Kolmen vuoden aikana "Tipu" joutuu sopeutumaan sotaan, työhön, rajoitettuun elämään ja lyhyisiin lomiin; kaipaamaan rauhaa ja siviiliä, mutta löytämään hauskuutta ja tuntemaan tekevänsä velvollisuutensa.

"Tiedätkö, mistä uneksin iltaisin? En runoista enkö valkolakeista enkä Suuresta Rakkaudesta. Ajattelen, miten ihanaa olisi pukea se tummanpunainen ylleen, uudet kauniit silkkisukat ja kengät jalkaan, pistää puuteria nenälle ja tuoksua hyvälle, istua ilta Maakunnassa pelaamassa Pajazzoa---" -6.9.41, kirjeestä

Tyttö sodassa koostuu Kyllikin ja hänen äitinsä (joka oli itsekin lottatoiminnassa) toisilleen kirjoittamista kirjeistä. Kyllikki kirjoittaa äidilleen välillä parin päivän välein, usein päivittäin. Äiti taas hiukan harvemmin, tai sitten kaikki eivät ole säilyneet tai niitä ei ole julkaistu. (Luin Helsingin Sanomista, että jatkosodan aikana suomalaiset kirjoittivat yli miljardi kirjettä!) Kyllikki kirjoittaa myös päiväkirjaa, mutta harvemmin, tai merkintöjä on varmaan karsittu. Panin merkille, että hänen kirjeissään on eläväinen, pirteämpi sävy, mutta päiväkirjamerkinnöissä hiukan alakuloisempi tai informatiivisempi, jopa masentuneempi. 

Olen kyllä lukenut kotirintamista ympäri maailmaa, mutta lottien työstä en tiennyt paljoakaan. Muistan vain Hiekkalan lasten tarinoiden Aino-tädin, jonka mainittiin lähteneen rintamalle lotaksi. Minulla oli vain ylimalkainen aavistus, mitä lotat ylipäätänsä tekivät. En kuitenkaan ihan Kyllikinkään kirjeistä saanut selville mitä hän tarkalleen päivisin teki: ainakin kirjoitti koneella ja päivysti radiossa tai puhelimessa monta tuntia kerrallaan. Teoksen esipuheessa tai jälkisanoissa olisi vielä voinut valottaa joitain asioita tarkemmin, sillä nyt kirjaa ymmärtää ehkä parhaiten sodan itse kokeneet tai ainakin lottien työstä lukeneet. Vapaa-aikaa tuntuu olevan verraten paljon, mitä Kyllikki valittelee (!), sillä ei ollut oikein muuta tekemistä kuin lukea ja seurustella muiden kanssa.

Kuitenkin aika riittää ystävyyssuhteiden solmimiseen ja hauskanpitoon. Suomussalmella Kyllikki viihtyy erinomaisesti miesten parissa, jotka pitävät häntä kuin kukkaa kämmenellään. Sortavalassa hän tuntee ympäristön jäykäksi ja viralliseksi ja joutuu sopeutumaan pitempään, kunnes saa lopulta ystävistään "Perheen", jonka kanssa jakaa ruokapaketit ja viettää iltaa. Tiiksijärvelläkin ystävien saaminen kestää aikansa, mutta pian Kyllikillä riittää ihailijoita. 

"Minun onnettomuuteni on se, ettei mikään asia ole minulle yksinkertainen tai mutkaton, ja se tekee elämän kovin vaikeaksi joskus. Mutta eihän sille voi mitään." -27.9.41, kirjeestä

Olikin mielenkiintoista lukea ihmissuhteista sodan aikaan. Vaikka Kyllikki Villa huomauttaa esipuheessaan, että seksuaalinen vallankumous tapahtui vasta 60-luvulla ja että lottien suhteet olivat puhtoisia, minusta oli kuitenkin yllättävää seurata myös romanttisten ihastusten ja heilojen paljoutta. Lottia todella pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Tytöt ja pojat seurustelivat, kävivät kuutamokävelyillä ja "säkättivät" puhelimessa työvuorolla, niin että pian puhelinseurustelu rajoitettiin muutamaan minuuttiin. Lottien piti myös olla kaiken aikaa siististi pukeutuneita, kengät ja kaulukset päällä, ja lopulta heidän naimisiinmenonsakin kiellettiin:

"Yhteyslotta on kieltänyt lottien naimisiinmenon täällä ja "seurustelun siinä mielessä". Se tuntuu kovin tyhmältä. Voiko sellaista asiaa mikään ulkopuolinen tekijä määritellä tai määrätä? Eikö se ole luonnonvastaista? Miksi meitä aidataan ja rajoitetaan niin, että tulemme vauhkoiksi ja järjettömiksi? Välistä oikein tuntuu puristavan ja ahdistavan - aina täytyy ajatella: "Se on sopimatonta, tuo on väärin, tätä ei saa tehdä, mitähän tästä ajatellaan, ovatkohan ne nyt vihaisia?"

   Välillä kaipaan siviilivapautta niin hirveästi." 

                                         -17.2.43, päiväkirjasta

Kyllikki tapaa paljon nuoria miehiä ja ihastuu, jopa saksalaisen upseerin kuvaan, samalla pohtien, pitäisikö hänen suunnata uralle vai mennä nuorena naimisiin. Äiti puolestaan on hänestä aluksi huolissaan, mutta loppupuolella tahtoo myös kuulla Kyllikin ihastuksista. Ylipäätänsä Kyllikki ja hänen äitinsä kirjoittivat hyvin avoimesti eri teemoista ja vaikuttivat keskenään hyvin läheisiltä.

"Nyt olisi sinulla tilaisuus päästä hänestä! Minusta tuntuu kun nyt olen tuota miettinyt että varmasti sinulle olisi parempi että olisit poissa sieltä! Ainoastaan koko se olo ja ympäristö siellä olisi minusta ikävä jättää sinne, ne kaikki toiset pojat kun ovat tosi kilttejä sinulle ja pitävät sinusta Kyllikkinä. Kumpa hänkään ei pitäisi muuna eikä muuten!! Kumpa ei vaan sinulle tapahtuisi mitään pahaa! Ainoastaan siitä olen huolissani nyt kaiken jälkeen! Kun en tiedä miten hän sinua käsittelee! Kokeneena tulee aina mieleen pahin mahdollinen!" - lokakuussa 1941, äiti

Esipuheessaan Villa nostaa esille, kuinka ruoasta puhuttiin paljon, sillä säännöstelyn vuoksi sitä ei paljoa saanut. Räiskäleitä paistettiin koko ajan milloin mistäkin ja kaikki kotiväeltä saadut paketit jaettiin tasan. Kuitenkin ihmettelin kuinka tytöt (syksyllä 1941) söivät joskus iltaisin suklaata ja kävivät leivoksilla kahvilassa. Rahasta ei myöskään näyttänyt (vielä?) olevan puute, sillä Kyllikki sai päivärahaa, jolla sitten ostettiin kirjoja, kirjetarpeita ja ruokaa. Esiin pistää myös ihmisten lempinimet ja muut oudot sanaväännökset. Lähes kaikki lotat saivat omat lempinimensä, Suomussalmen komennuspaikkaa kutsutaan Kiinaksi (ja esimiestä kiinalaiseksi!) ja puhutaan söötysestä (suloinen). Hauskanpidon lisäksi myös luonto on tärkeää, ja Kyllikki kalastaa kesäisin ja samoilee metsissä miinojakin uhmaten, rakastuen Vienan Karjalaan.

"Sodan alkamisesta on tänään vuosi. Olin silloin Syvärannassa.

   Millainen vuosi! Siihen on mahtunut niin paljon. Se on vaatinut niin paljon Suomen kansalta, ylivoimaisen paljon - me olemme väsyneitä kaikki. Kaipaamme vain kotia ja rauhaa. Vieläkö meillä on toinen vuosi edessä?" -22.6.42, päiväkirjasta

Kuoleman pelkoa en erityisesti havainnut Kyllikin kirjoituksissa, vaikka hän kirjoitti ystäviensä ja työtoveriensakin menehtymisestä. Enemmän päiväkirjoista välittyi vuoroin ylevä isänmaallisuuden ja velvollisuuden tunto, vuoroin väsymys sotaan ja elämään poikkeustilassa. Vaikka sodan aika usein kuvataan patrioottiseksi kansan yhdistymiseksi, niin silti ihmiset eivät koko ajan paiski töitä ylevässä mielialassa. Kuten esipuheessa sanotaan, ihminen ei elä historiassa vaan omassa nykyhetkessään. Kuitenkin Kyllikki tahtoi antaa poikien rinnalla oman panoksensa - hän ei voinut vain jäädä kotiin.

"Mutta mehän olemme luvanneet lunastaa Karjalan! Me olemme "intoilleet" siitä vuosikausia eikä meillä nyt ole oikeutta nurista -. Mitä merkitsee meidän sukupolvemme rikkinäinen nuoruus, menetetyt hermot jms. Karjalan vapauttamisen rinnalla - tulevien polvien onnen rinnalla? Aina ei vain jaksa ajatella ylevästi ja nähdä asiaa tässä perspektiivissä.-" -24.9.41, kirjeestä

"Lauantaiaamu. Voi kuinka tähän kaikkeen voi väsyä -. Sota, se on tullut arkipäiväiseksi, ja sellaisena se on vaikeinta. Talvisota oli yhtämittaista sankaritarinaa, mutta tämä on aivan toista. On vaikea yhdistää ajatusta lupauksesta "Tahdon uhrata työni ja elämäni Suur-Suomen hyväksi" tähän laiskotteluun, riitelemiseen ja seurusteluun täällä." -27.3.43, päiväkirjasta

Ja samalla kuitenkin Kyllikki on nuori tyttö, hiukan minua nuorempi, joka ei ollut vielä täysi-ikäinen tai edes ylioppilas lähtiessään lotaksi. Hän oli seikkailunhimoinen ja joissain ajatuksissaan hyvin samastuttava.

 

"Niin tulee syksy - ja tuntuu, ettei kesää ole ollutkaan. Kaikkein kesätunnelmaisin muistoni tästä suvesta on kaalinistutusilta Vuottolahdessa. Muita muistoja on kyllä, erikoisia ja unohtumattomia, tunnelmia, joita varmasti ikävöin sitten siviilissä. Ikävöin näitä rantoja, polkuja ja lattiapalkkeja, joita tänä kesänä olen kuljeskellut likaisessa lottapuvussa hihat ylhäällä, kaulus auki, puukko vyöllä, avojaloin, tukka pörröisenä ja nenä kiiltävänä. Ikävöin munkinpaistajaisia, kun olen istunut pöydällä sokeroiden ja syöden pihisevän kuumia munkkeja, aterioita, joilla istun suuren miesjoukon kanssa pirtin suuressa pöydässä, jossa on säilykepurkkeja ja suuri kattila keskellä pöytää, ja lusikat ja puukot heiluvat ja vitsejä lohkeaa yhtämittaa ja riisipuuro sekahedelmäsopan kera täyttää lautaset ja vatsat - ikävöin iltoja, joina Samppa ja Laila istuvat täällä, keitän teetä, liedessä loimahtelevan tulen hehku kuumottaa kasvojani ja häilähtelee pimeässä huoneessa, radiosta tulee musiikkia - ja sitten saatamme tyttöjä metsätietä ja riippusiltaa pitkin, sammakoita hyppii tiellä ja koski kohisee, ja palaamme kotiin hämärässä yössä - ikävöin äitiä, kun teltassa on puolipimeää, miehet kuorsaavat tasaisesti, hyttyset inisevät, makaan selälläni tiukasti huopiin kääriytyneenä katsellen teltan kattoa ja jutellen hiljaa ja unisen tarkoituksettomasti. -- Kaikkea ikävöin - sitten joskus siviilissä, joka on hämärä käsite, istuessani pulpetissa, joka on ihan hullu käsite!" -3.8.41, kirjeestä

Voisin siteerata kirjaa loputtomiin. Kyllikki sanoo kirjoittavansa jälkipolvia ajatellen, ihan kuin hän jo tietäisi, että hänestä tulisi joskus jotain suurta. Niin kuin hänestä tulikin: runoilija, suomentaja ja maailmanympärimatkaaja, joka saneli kokemuksensa rahtilaivoissa matkustamisesta lokikirjoiksi. Hänen päiväkirjansa ja kirjeensä kuitenkin kuvaavat upeasti vielä nuoren tytön kokemuksia ja ajatuksia sotatilassa.

"Seisoin yöllä pihalla ja kuuntelin tykkien etäistä jyskettä. Maisema lepäsi ympärilläni niin rauhallisena taivaan sinisen-hämyisessä valossa, kasteinen ruoho hyväili jalkojani portaanpielessä, oli aivan tyyntä ja etäältä kuului tykkien yhtämittainen, kumea jyske. Vaistomaisesti ristin käteni enkä oikein tiedä mitä kaikkea ajattelin siinä tuokiossa, mutta mieleni oli kovin raskas, kun menin sisälle." -11.8.43, päiväkirjasta

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 46. "Kirjassa syödään herkkuja" ja Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "Sotakirja jossa nainen tärkeässä roolissa".

L.M.Montgomery: Anna opettajana

Kiinnostus heräsi: Anna-sarjan uudelleenlukemisprojekti (täältä löytyvät Anna ystävämme ja Annan unelmavuodet)

Anna opettajana
L.M.Montgomery
Anna #4
2002
Paula Herranen
Anne of Windy Poplars(1936)
277 sivua
WSOY

Korkeakoulun jälkeen tuore kandidaatti saa paikan Summersiden koulun rehtorina. Anna onnistuu löytämään ihanan täysihoitopaikan kahden lesken ja Rebecca Dewin luota (jota hän ei yksinkertaisesti pysty kutsumaan pelkällä etunimellä). Anna tutustuu moniin ihmisiin neljän vuoden aikana, saa oppilaistaan hyviä ystäviä ja yrittää piristää naapurin pikku Elizabethia, joka joutuu elämään kahden sukulaisensa vahdittavana ja komenneltavana. Vaikeuksiakin nuori opettaja kohtaa ensin kollegansa Katherine Brooken sekä Pringlen suvun kanssa, johon puolet kaupungista tuntuu kuuluvan. Anna kertoo arkensa pienistä ja suurista tapahtumista kirjeillä Gilbertille, jonka kanssa hän aikoo neljän vuoden jälkeen mennä naimisiin.

"Tosin tästä ei nyt tule rakkauskirjettä. Minulla on kirskahteleva kynä, eikä kirskuvalla kynällä voi kirjoittaa rakkauskirjeitä... eikä liian terävällä... eikä liian lyhyellä kynällä. Saat siis sellaisen kirjeen vain silloin, kun minulla on täsmälleen oikeanlainen kynä." -s.10

Anna opettajana on osittain kirjeromaani, ja se on yksi syy siihen, ettei kirja ole ollut kaikkein lemppareitani. Tuntui hassulta lukea vuorotellen Annasta hän-muodossa ja vuorotellen pitkien kirjeiden kirjoittajana. Lisäksi kirjeistä on "jätetty" ne sivut välistä, jotka kertovat rakkausasioista (joista jokainen Anna-sarjan lukija on varmaan palanut halusta lukea!).

Lisäksi kirjassa toistui se, kuinka Anna joka kerta onnistuu ystävystymään vihamiehiinsä tai muuttamaan jonkun luonteen ja elämän. Ainoastaan kerran tätä kuviota ei tapahdu, sillä Anna ei pysty muuttamaan naapurissa asuvia rouva Campbellia ja Naista. Anna opettajana on kirjoitettu kaksikymmentä vuotta muun Anna-sarjan jälkeen, ja se on varmasti vaikuttanut tähän asiaan. En ole ihan varma, mutta muistaakseni Montgomery ei olisi halunnut kirjoittaa enää sarjaan jatkoa, mutta kustantaja ehdotti kahden "raon" paikkailemista uusilla osilla.

" >>Minä kuuntelin>>, Elizabeth oli selittänyt.

  >>Sinä kuuntelet aivan liikaa>>, Rebecca oli sanonut moittivasti.

  Elizabeth oli hymyillyt vakavasti ja poissaolevasti. (Rebecca Dew ei käyttänyt näitä sanoja, mutta tiesin tarkalleen, miten Elizabeth oli hymyillyt.)

  >>Hämmästyisit jos tietäisit, mitä kaikkea saatan toisinaan kuulla>>, Elizabeth oli sanonut ja saanut sanoillaan kylmät väreet kulkemaan pitkin Rebecca Dewin selkäpiitä..." -s.87

Nyt kun olen listannut kirjan huonot puolet... Kyllä minä myös pidin kovasti tästä sarjan neljännestä osasta. Vaikka Anna esiintyikin vähän liian usein pelastavana enkelinä, pidin erityisesti siitä, kuinka hän toi valoa äitiään uskollisesti hoitavan Pauline Gibsonin elämään. (Tämän äiti oli muuten aivan hirveä.) Oli myös mukava tutustua pikku Elizabethin ajatuksiin - ja lohdutonta lukea pienen pojan kuolemasta, jonka Anna ja hänen oppilaansa olivat vähän aikaa sitten tavanneet.

Törmäsin myös kummallisiin sanoihin: mitä tarkoittavat antimakassi ja kanneluuri? Googlaamalla selvisi, että ensimmäinen tarkoittaa liinaa tuolin selkänojalla (vähän niin kuin bussissa tai lentokoneessa) ja jälkimmäinen pystyuurteita esimerkiksi antiikin doorilaisissa pylväissä.

Anna-sarjan neljännestä osasta löytyi myös tuttuun tapaan kauniita ajatuksia:

"Elizabeth uskoo, että jossain on varmasti Onnen saari, ja siellä ovat ankkurissa kaikki ne laivat, jotka lähtevät eivätkä koskaan palaa, ja hän löytää saaren kun Huominen koittaa." -s.39

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 23. Kirjassa on mukana meri sekä Amerikkaa tutkimassa Kanadan provinssiin Prinssi Edwardin saari (mihinpä muuhun).

Laura Ingalls Wilder: West from Home

Kiinnostus heräsi: poimin kirjaston hyllystä

West from Home. Letters of Laura Ingalls Wilder San Francisco, 1915

Roger Lea MacBride (toim.)

1974

172 sivua

HarperCollins Publishers

Nykypäivänä päätös tehdä lomamatka USA:n Keskilännestä länsirannikolle on varmasti aika helppo. Omalla autolla voi lähteä koska tahansa, ja lentäminen hoituu muutamassa tunnissa. Kotiin jääneiden ystävien kanssa voi viestitellä joka päivä milloin tahtoo ja vaikka lähettää jokaiseen sosiaaliseen mediaan kuvan tai videon kaikista nähtävyyksistä ja hetkistä kaverien ihmeteltäväksi.

Vuonna 1915 lentokoneita oli lähinnä vain sodassa, kuvat pysyivät filminauhalla, eikä farmareilta jäänyt liiemmin aikaa lomailuun. Tämän vuoksi kun Laura päättää viimein matkustaa San Franciscoon tapaamaan aikuista tytärtään Rosea ja tutustumaan uuteen maailmannäyttelyyn, Almanzo joutuu jäämään kotiin huolehtimaan maatilasta. Lohdutukseksi Laura kirjoittaa tälle yksityiskohtaisia kirjeitä, jopa kahdeksan kappaletta kuuden päivän menomatkan aikana.

San Franciscossa Laura kokee ja näkee monenlaista, oli se sitten Tyynessä valtameressä kahlaamista, lähikaupungeissa vierailua, Panama-Pacific International Expositionissa uusien ruokien reseptien saamista (joita oli liitteenä) ja ilotulituksien sekä värikkäiden valonheittimien esityksen näkemistä. Aivan ongelmittakaan ei reissu etene. Sodasta ei paljoa puhuta, ehkä koska USA ei vielä siinä ole mukanakaan. Mielenkiintoista oli lukea kuvaus Amerikan samoalaisista, vaikka olivatkohan heidät saatu näyttelyyn esiintymään vapaaehtoisesti... Laura vierailee myös Chinatownissa.

"Then there are the fish markets with such large fish and small fish, with lobsters and octopus and stingaree and live turtles and shrimps and funny and lovely fish that we don't know the names of. The streets are full of the Chinese people of course. A good many of them are wearing American dress and are very nice looking people. Some still wear the Chinese costumes as it is in pictures you have seen and the children are the cutest ever. I do not like the Chinese food and shall not try any more of it." -7.9.15

Hassua lukea "oikeasta" Laurasta, joka ei ollut vielä varmaan ajatellutkaan kirjojen kirjoittamista omasta lapsuudestaan. (Vaikka aloittelikin tarinoiden kirjoittamista lehtiin! Ja sai myös näyttelystä aikaiseksi artikkelin paikallislehteen.) Hänen kirjeissään, jotka alkavat Manly Dear ja päättyvät Lovingly, Bess, on hyvin rauhallinen sävy ja tekemisiä kuvaillaan yksityiskohtaisesti. Rosen kirjeissä, joita kirjassa oli muutama, oli enemmän humoristinen tyyli.

"Something is happening which I think you should know, though to me, especially, it is a painful subject to contemplate. I notice Mama Bess says nothing about it in her letters, but I can quite understand why she does not. Still, I feel it is only right you should know, and think it my duty to tell you.

     Mama Bess is growing fat."

Huomasin että Laurallakin on hiukan silmää Montgomeryn tyyppiselle luonnon kauneudelle ja romantisoinnille.

"The foghorns sound so mournful and distressed, like lost souls calling to each other through the void. (Of course, no one ever heard a lost soul calling, but that's the way it sounds." -6.10.15

West from Home sopisi erityisesti San Franciscossa asuville, mutta myös 1900-luvun alusta, Laura Ingalls Wilderin aikuiselämästä ja sen ajan kirjeistä kiinnostuneille.

"Do you remember when we talked of going to New Zealand? I liked the pictures of the country very much." -29.9.15

Olikohan muutto Uuteen-Seelantiin ollut vain haave? Vai oliko Almanzolla ja Lauralla oikeasti ollut suunnitelmissa muuttaa maailman toiselle puolelle tuntemattomaan?

Kirja pääsee HelMetin lukuhaasteen kohtaan 11: Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, sillä Laura tunnetaan paremmin romaaneistaan. Amerikkaa tutkimassa kirja sijoittuu Kaliforniaan.

Katarina Eskola & Satu Marttila (toim.): 50-luvun teinit

Kiinnostus heräsi: 50-luvun tytöt ja 50-luvun tyttöjen ystävät

Kirja: 50-luvun teinit
Toimittaneet: Katarina Eskola & Satu Marttila
Julkaisuvuosi: 1994
570 sivua
Kirjayhtymä

Tämä päiväkirja- ja kirjekokoelma kertoo toimittaneiden teinivuosista: oppikoulun kuudennesta luokasta ylioppilaskesään asti. Päiväkirjaa kirjoitetaan vakavammin, enemmän ajatuksista, tunnetiloista, ystävyydestä sekä kaipuusta, kun lapsuuden leikit ovat jääneet taakse. Myös ensimmäisestä ulkomaanmatkasta, kielikurssista ja tanssiaisista kerrotaan.

Rakkaudesta ja seurustelemisesta oli tässä osassa paljon enemmän kuin 50-luvun tytöissä. Oikeastaan rakkaus ja rakastetun kaipuu oli osana melkein kaikkia merkintöjä, ja olisin toivonut vähän muutakin, mutta päiväkirjahan on päiväkirja. Poikaystävä saattoi löytyä kesäleiriltä tai seurakunnan nuortenilloista. (Koulusta ei sen vuoksi, että Kata ja Satu kävivät tyttökoulua.) Tykkäsin lukea Satun "romanssin" kehittymisestä: ensin hän oli ihastunut salaa 1,5 vuotta ennen kuin alkoi seurustelemaan.

Myöhemmin illalla Katalla minusta tuntui samoin, että Cal [lempinimi] katseli minua (mutta myös Kataa). Aloin olla jo hiukan järkyttynyt, mutta pääasiallisena tunteena oli vain yleinen ilo ja nautinto, sillä meillä oli todella hauskaa. Leikimme monenlaisia leikkejä, mm. erästä huutoleikkiä (jonka nimi taitaa olla "Minä rakastan sinua"), jossa aina huudetaan jonkun nimi. Huomasin (samoin kuin Kata), että Cal huusi kamalan monta kertaa minun nimeäni. Myöhemmin Kata kertoi, että hän oli seurannut vierellä, kun Cal kirjoitti kaikkien sielläolleiden nimet almanakkaansa. Hän tekstasi kaikkien muiden nimet, mutta minun nimeni kuulema oli kesken kaiken kirjoitettu näin: SATU. -Satu 21.3.1958 

Minusta nämä kolme kirjaa on ollut todella mielenkiintoista lukea ja olen saanut tietää 50-luvusta enemmän, esimerkiksi kuinka paljon elokuvateattereita siihen aikaan Helsingissä oli, eikä tyttö edelleenkään "saanut" näyttää tunteitaan :O. Myös kirjan lopussa olevat jälkisanat, henkilöhakemisto ja latinankielisten lauseiden selitykset auttoivat lukemisessa. Olisin kuitenkin toivonut jotain selitystä muutamille asioille, joita ei enää nykyaikana ole, kuten mikä koulukonventti tarkalleen on. Jonkinlaiset koulun tanssit?

P.S. Täältä, Ylen arkistosta, löytyy radiokuunnelma, jossa Katarina Eskola ja Satu Koskimies keskustelevat päiväkirjoistaan.

Katarina Eskola & Satu Koskimies (toim.): 50-luvun tyttöjen ystävät

Kiinnostus heräsi: aiempi osa 50-luvun tytöt

Kirja: 50-luvun tyttöjen ystävät. Ystävyyskirjeet 1952-1960
Toimittaneet: Katarina Eskola & Satu Koskimies
Julkaisuvuosi: 1998
678 sivua
Kirjayhtymä

50-luvun tyttöjen ystävät koostuu toimittaneiden nuorena vastaanottamista ystävien lähettämistä kirjeistä, toisin kuin ensimmäiset osat 50-luvun tytöt ja 50-luvun teinit, joihin on kerätty Katan ja Satun päiväkirjamerkintöjä. Koska 50-luvulla ei ollut kännyköitä tai sähköposteja, ja kesälomiksi perheet lähtivät usein maalle, oli posti ainoita tapoja pitää yhteyttä pitkinä kesäkuukausina, ja ystävien kirjeet odotettuja.

Tytöt kertovat kirjeissään erilaisista tapahtumista ja puuhistaan, suruista, ihastuksen kohteistaan, ystävyydestä, eli oikeastaan vähän kaikesta. Jos joku pääsi ulkomaille, hän kirjoitti yksityiskohtaisesti näkemästään ja kokemastaan. (Kuten Marjis, joka lähti vuodeksi käymään koulua Amerikassa!) Kaikki kirjeet eivät ole kesältä vaan myös pitkin kouluvuotta, sekä lisäksi lopussa on Penaalipostia- ja Porraspostia- osuudet. Penaalipostia koostuu koulussa lähetetyistä lapuista, ja Porraspostia taas on Satun ja Outin käymää pientä kirjeenvaihtoa postiluukun avulla.

Minusta näitä kirjeitä, kuten ensimmäisen osan päiväkirjamerkintöjä, oli hyvin mielenkiintoista lukea, enkä juuri ollenkaan tylsistynyt (tai no ehkä vähän joissain muutaman sivun kirjeissä). Olen myös oppinut paljon uutta sen aikaisesta elämästä. Kuten jo sanoin, kesälomat vietettiin maalla, ja ulkomaanmatkat olivat harvinaisia. Päiväkirjoja kirjoitettiin paljon (ainakin Katan ja Satun luokalla) ja elokuvissa käytiin usein, kun ei elokuvia muualla nähnyt. Satunkin yksi lempinäyttelijöistä oli tuohon aikaan Audrey Hepburn! :)

Kirjeet ja niitä kirjoittavat ovat hyvin erilaisia: toiset kirjoittavat pitkiä selostuksia, toiset lyhyempiä tilannekartoituksia. Kaikilla on omanlainen tyylinsä, ja ainakin itse tykkäsin toisista enemmän kuin toisista. Pari tytöistä kirjoitti mielellään, toinen taas piirsi. Lopussa kerrottiin hiukan, mitä ystävistä myöhemmin tuli, ja esimerkiksi piirtämisestä pitävästä Astasta tuli myöhemmin taidemaalari! Asta muuten tuntui minusta hyvin samaistuttavalta tässä kirjeen pätkässään:

"Olisi jännittävää tulla tieteiliäksi joka tutkii tähtiä, kuuta, aurinkoa, maapalloa ja avaruutta. Minusta ovat ihania tähdet, kuu, auringonlasku ja nousu, sateenkaari, rankkasateet, aivan hiljainen metsä ja pilvet. Minusta talvinen metsä on ihanan hiljainen ja lumoava ja niin valoisa. Pidän kaikista vuodenajoista ja melkein kaikista säistä paitsi loputtomista tihkusateista." -marraskuussa 1954 Helsingissä

Lukemani ensimmäinen ja kolmas osa ovat luoneet hienon kuvan 1950-luvun tyttöjen maailmaan, ja vielä on jäljellä toinen osa, 50-luvun teinit! Luin nämä vähän eri järjestyksessä.

Raksitan Kirjakansibingosta kohdan "Kasvokuva".
                                                              ***
Päätin pitää jonkinlaisen some/nettipaaston viikonlopulla, joten älkää ihmetelkö jos en silloin vastaa kommentteihin :)