Oopperan kummitus

15-vuotias minä istui katsomossa toisella puolen maailmaa ja oli aivan haltioissaan. Itki sympatisoidessaan Phantomia; tajusi ensimmäistä kertaa, mikä muita ihmisiä viehättää kauhussa. 

Oopperan kummitus sijoittuu nimensä mukaisesti 1800-luvun loppupuolen oopperan maailmaan. Christine on tanssija, jonka laulajantaidot kuitenkin huomataan ja hän saa pääroolin oopperassa. Opettajanaan hän sanoo olleen "musiikin enkeli", jonka hänen edesmennyt isänsä on luvannut lähettää. Musiikin enkelin takana on kuitenkin salaperäinen Phantom, joka hallitsee oopperaa terrorilla ja jonka taustasta kuiskitaan - ja joka on intohimoisesti rakastunut Christineen. Saadakseen Christinen Phantom on valmis tekemään mitä vain - mutta entä kun tytön nuoruudenrakastettu Raoul saapuu paikalle?

Musiikki on pysäyttävää. Eri teemat, kuten Phantomin dramaattisempi ja Raoulin keveämpi, lomittelevat ja kuvastavat sekä pahuutta että hyvyyttä, intohimoa ja puhdasta romantiikkaa. Esityksen jälkeen, niin vuonna 2016 kuin vuonna 2018, olen joitakin viikkoja kuunnellut kappaleita yhä uudelleen ja uudelleen ja toivonut voivani laulaa duetto-osuudet jonkun kanssa.   

Ensimmäisellä kerralla (linkki vanhempaan postaukseeni) samastuin etupäässä Phantomin onnettomaan rakkauteen, josta tällä kerralla kehittelin erilaisia tulkintoja. Hänen intohimoinen, alistava rakkautensa johtui lapsuuden traumoista ja yrityksestä kätkeä heikkoutensa. Tämän vuoden esityksessä ymmärsin kuitenkin Christineä, joka pelkäsi mielessään kuuluvia ääniä ja ehkä oman mielenterveytensäkin puolesta. Mitä jos Phanton olisikin ehkä ollut vain kuiske hänen mielessään? 

Ajattelin myös, että Christine oli isänsä kuoleman vuoksi jäänyt ilman rakkautta ja suojelua ja etsi siksi tukea Phantomista. Vaikka hän suurimman osan ajasta ei tiennyt, ketä oikein kuuntelisi ja kehen luottaisi, oppi hän lopussa kuuntelemaan omaa sydäntään ja tekemään päätöksen sen mukaan.

Eniten ehkä pidänkin tässä juuri tulkinnasta ja symboliikasta sekä tietysti oopperaan ja nykyaikaisempaan musiikkiin vivahtavammista musikaalikappaleista. Toinen asia, jonka tajusin juurikin ensimmäisellä kerralla, olivat jännityselementit, joista kerrankin pystyin nauttimaan ilman pelkoa. Phantomin teemamusiikki, hänen kammottavatkin yrityksensä saada Christine omakseen, pimeän oopperasalin katon halki kiitävä kattokruunu... Nämä saivat pääasiassa vain pienet väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin, ja voin suositella tätä hiukan herkemmillekin.

Tällä kerralla en pystynyt ahdistuneisuuskohtauksen vuoksi nauttimaan musikaalin ensimmäisestä näytöksestä kunnolla, mutta toinen näytös meni paljon paremmin, ja kokonaisuudessaan pidin tästä esityksestä yhtä paljon kuin Kiinankin. Olin iloinen, että esitykset muistuttivat toisiaan, eikä muutoksia juurikaan ollut. Kieli oli täälläkin englanti, mistä voi olla montaa mieltä, mutta itse tykkäsin siitä, ettei vuorosanoja ja lauluja ollut väkisin suomennettu. Ainoa mitä jäin kaipaamaan olivat kyllä kauneimman kohtauksen veneen ympärillä välkkyneet kynttilät. Tämä kohtaus oli oopperan taianomaisin.

Phantom of the Opera on parhaita näkemiäni musikaaleja, ja se on molemmilla kerroilla vaikuttanut minuun paljon. Ja kuitenkin, heti esityksen jälkeen toivoin vain voivani taas istua pimeässä salissa ja kuulla laulun kaikuvan seiniä pitkin...

"All I want is freedom
 A world with no more nights
 And you, always beside me"

Säveltäjä: Andrew Lloyd Webber     Ohjaus Helsingissä: Tiina Pumalainen
Sanoittaja: Charles Hart, Richard Stilgoe
Käsikirjoittajat: Richard Stilgoe, Andrew Lloyd Webber
Perustuu: Gaston Lerouxin kirjaan The Phantom of the Opera (1910)
Christine Daaé: Iida Antola/ Hanna-Liina Võsa
Phantom: Ville Rusanen/ Ilkka Hämäläinen
Raoul: Olli Tuovinen/ Markus Nykänen

Antti Halme: Mafiakesä

Kiinnostus heräsi: veljeni sai lahjaksi; seikkailu Italiassa

Mafiakesä
Antti Halme

2017

208 sivua

Otava

16-vuotiaan Artun meribiologi-isä saa työkomennuksen Sisiliaan kuukaudeksi. Vaikka mukaan lähteekin isän uusi tyttöystävä Merikukka, lempinimeltään WC-kukka jota Arttu ei voi sietää, odottaa karatea harrastava teinipoika kesältä paljon. Jo ensimmäisenä päivänä hän tutustuu italialaisiin kaksosiin Lucaan ja Lunaan sekä irlantilaistyttö Mollyyn. Hiukan rakkauttakin on ilmassa Artun tavattua isänsä nuoren työtoverin Aleksandran.

Kaksosten mummon ennustuksen jälkeen jo loman alkupäivinä alkaa tapahtua: Arttu pelastaa iltamyöhään laiturilla tytön, jonka mekko oli sytytetty palamaan. Vähitellen tapahtuu yhä vaarallisempia asioita, ja matka muuttuu mysteerien selvittämiseksi. Onko Sisilian kammottu mafia sekaantunut sittenkin Artun lomamatkaan?

Ensin innostuin tästä kirjasta ja seikkailusta ihanassa Italiassa. Minustakin olisi kivaa tutustua lomamatkalla johonkuhun ja kokea jännittäviä hetkiä, vaikka ei tosiaankaan mitään mafiaseikkailua. (Vielä pari vuotta sitten se olisi kyllä vielä saattanut kuulua listalle...) Aloitus oli kuitenkin aika rauhallinen, ja teinien keskusteluja oli kiva lukea. Rakkautta oli ilmassa sopivasti, ja myös Artun näkökulmasta oleva kerrontatapa oli todella hauska.

"Mun päähäni hiipii ajatus, että ainakin itsetunnossa Sisilialaiset voittaa Suomen 6-0. Oman puutarhan rupisinkin pikkutomaatti on varmasti hieno, jos se on aito sisilialainen. Suomalaisella taas saattaa olla takapihallaan vaikka ydinreaktori ja se sanoo vaatimattomasti että "ei tää ny mikään ole, tämmönen räpellys"." -s.20

Alkuinnostuksen jälkeen huomasin kuitenkin, että vaikka olisin saattanut pitää kirjasta enemmän muutama vuosi sitten, nyt se tuntui vähän liian epärealistiselta. No, mafiaseikkailu lomamatkalla ei ole maailman normaalein asia muutenkaan. Kuitenkin kirjassa tapahtui vähän outoja käänteitä: esimerkiksi eräässä vaiheessa Arttu oli vankina, vailla toivoa pakoon pääsystä. Seuraavassa kappaleessa hän onkin sitten yhtäkkiä matkalla kotiin, pakotettuna suorittamaan vangitsijoidensa antama tehtävä. Ja tietenkin hän menee kuin normaalina päivänä heti tapaamaan ystäviään ja kertomaan heille kaiken.

Vaikka kirjassa kuvailtiinkin sisilialaista elämää ja maisemia, muuten tarina eteni todella vauhdilla. Johonkin kohtaukseen saatettiin keskittyä pitkään, mutta heti kokonainen ilta ohitettiin lauseella, ja seuraava hetki oli jo läsnä.

"Ilta on onnistunut. Mä esittelen uuden frendini Mollyn Lunalle ja Lucalle. Yhdessä me kävellään nauraen rantalaituria pitkin, kohti hissin lähtöasemaa. Kuunsilta piirtyy tyyneen veteen. Tähdet tuikkivat taivaalla, joka on kuin mustaa samettia.
   Sitten. Se kaikki tapahtuu silmänräpäyksessä." -s.42

Mafiakesä oli hauska ja jännittävä, mutta ei kuitenkaan aivan kokonaan minun kirjani. Nuoret, esimerkiksi pojat, saattaisivat tykätä siitä juuri huumorin ja tapahtumavauhdin vuoksi. Hiukan samantapainen kirja oli myös Sari Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon, vaikka pidin kyllä enemmän juuri Mafiakesästä. Monet pojat saattaisivat myös samastua Arttuun, joka ei ihan puhtoisimpia ja tunteellisimpia teinejä ollut, mutta kuitenkin hyvää esimerkkiä oikeudentunnollaan.

Ja jos joku haluaa lähteä lomalle Sisiliaan...

"Nyt voi jo erottaa matalat käkkäräiset viiniköynnökset seisomassa rivistöinä rinteillä, äkkijyrkkien kallionseinämien vierellä. Pastellinvärisiä taloja on pystytetty uskomattomiin paikkoihin, ihmetyttää miten sinne edes on nostettu kiviä ja lautoja, satojen metrien korkeuteen vuortenseinämille. Yli kaiken kohoaa majesteettinen tulivuori Etna. Sen laella tuulee kuin hornassa. Eikä se ole vieläkään vaaraton. Se on kuin talviunta nukkuva karhu, eikä kukaan tiedä, millä mielellä se on kun se herää." -s.17

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteeseen kohtaan 49. "Vuoden 2017 uutuuskirja". 

Robert Cormier: After the First Death

Kiinnostus heräsi: luin koulua varten

After the First Death

Robert Cormier

2015, 1.p 1985

204 sivua

Cornelsen

Miro on mukana terroristi-iskussa lapsia kuljettavaan bussiin, jossa hänen tehtävänsä on surmata kuljettaja. Kaikki on suunniteltu tarkasti - kunnes paljastuu että kuljettaja onkin nuori nainen Kate. Yhden lapsen kuolema terroristien jakamiin huumausaineisiin muuttaa suunnitelmat lopullisesti. Miron ja muiden terroristien täytyy jättää Kate toistaiseksi henkiin ja jäädä sillalle pitämään lapsia panttivankeinaan, kunnes heidän vaatimuksensa on täytetty. Kuukausia myöhemmin Ben, kenraalin poika, muistelee terroristi-iskua ja omaa osaansa tapahtuneessa.

Kirjaa aloittaessa minulla oli vähän epäröivä käsitys siitä, sillä ystäväni oli sanonut sen olevan vähän outo. Aloin kuitenkin nopeasti koukuttua tapahtumien kulkuun. Niitä kerrottiin hyvin monesta näkökulmasta: joka toinen luku kertoi terroristi-iskun tapahtumista Miro tai Kate kertojinaan, joka toinen luku muutama kuukausi iskun jälkeen Benin tai tämän isän näkökulmasta. Huomasin enemmän kahlaavani Benistä kertovat luvut päästäkseni takaisin "tapahtumiin". Varsinkin Katen ja Miron välillä ollut jännite sai pitämään katseen kirjassa. Mutta toisaalta pidin eniten Benin käyttämästä kuvailevasta, "kohtalokkaaksi" kutsumastani kielestä.

"And Inner Delta was the reason I ended up on the bridge and why a bullet created a tunnel in my chest and why I dream of screaming children at night."  -s.13

Minulla on hyvin kahtalainen näkemys trillereistä ja jännityskirjoista. Osittain ne koukuttavat ja on hienoa tajuta vasta loppupuolella erilaisia käänteitä, joista on jo alussa ollut pieniä vinkkejä. Toinen tällainen kirja oli esimerkiksi E. Lockhartin We were liars. Mutta kuten tuo kirja, myös After the First Death tuli luettua olkapäät jännittyneinä, irroittamatta katsetta kirjasta, välillä itkettyä ja järkyttyä. Juoni oli välillä pelottava, jopa karmiva. Kerron sen verran, että kirjassa tapahtui kidutusta, jota ei kuvattu selkeästi mutta mikä oli ehkä vielä karmivampaa. Moni henkilö, myös lapsia, kuoli tarinan aikana, enkä lopussakaan huokaissut helpotuksesta.

"He would not let himself be filled with anything again. He would keep himself empty, like before." -s.204

Kirjassa olikin hyvin monenlaisia henkilöitä, monenlaisia tarinoita. Miro, joka oli aivopesty ajattelemaan maailman sotana, uskomaan että hänen elämällään oli tarkoitus terroristi-iskuja tehdessä. Mutta hänellä oli kuitenkin myös inhimillisempiä, pehmeämpiä ajatuksia. Oli Benin patrioottinen isä, joka laski kaikessa maansa varaan. Ben, johon ei voinut luottaa, vaikka hän kirjoittikin ajatuksensa itselleen - vai kirjoittiko?  

Ja oli Kate, joka yritti parhaansa.

"Maybe she hadn't been brave, but at least she'd tried, hadn't she? She wished there were somebody here to tell her yes." -s.189

Kirja päätyy Amerikan osavaltioon Massachusetts ja HelMetin haasteen kohtaan 21: Sankaritarina. Minusta kirjan hyvikset olivat todellakin sankareita. Lasken kirjan myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen, sillä Miro oli muuttanut Amerikkaan Lähi-Idästä. 

E. Lockhart: We were liars

Kiinnostus heräsi: koulun lukemiskerho; Kirjaneidon postaus

Kirja: We were Liars

Kirjailija: E. Lockhart

Julkaisuvuosi: 2014

227 sivua

Hot Key Books

                  "We are Sinclairs.
                   No one is needy.
                   No one is wrong." -s.3

Cadence kuuluu täydelliseen Sinclairin sukuun. Joka kesä, hän saapuu suvun omistamalle saarelle viettämään kesän serkkujensa kanssa, aikuiset kutsuvat neljän nuoren ryhmää nimellä Liars. Kesät ovat täynnä vapautta ja lomailua, melkein, kunnes viidentenätoista kesänä sattuu onnettomuus. Sen jälkeen mikään ei ole enää ennallaan.

We were liars alkaa, ei nyt tylsästi, mutta normaalisti. Verrattuna loppupuoliskoon. Loppupuolella tarina alkaa hahmottua niin rakkaus- ja sukutarinaksi kuin mysteeriksi ja tragediaksi, eikä mikään ole täysin selvillä edes lopussa.

Pidin E. Lockhartin kirjoitustavasta. Välillä se oli kuin runoa, ja koska se oli englanniksi, rakastin lukea pätkiä ääneen. Varsinkin satujen variaatioita, joita kirjassa oli muutamia tehostamaan juonta.

"It doesn't matter if one of us is desperately, desperately in love.
   So much
   in love
   that equally desperate measures
   must be taken." -s.3
    
Vihasin Sinclairin aikuisia. Perheen näennäistä tahrattomuutta, pinnan alla kyteviä hiiliä ja manipulointia. (Tekisi mieli kertoa siitä kaikki.)

Pelkäsin kirjan lopussa, se oli todellakin ahdistava ja jännittävä. Aivan loppu kuitenkin mielestäni hiukan lässähti, melkein. Tekisi mieli spoilata siitäkin kaikki. Mutta ehkä tyydyn toteamaan:

   "Perhaps that is all you need to know."

Kirja menee Helmet-haasteen kohtaan 8. "Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin" sekä Amerikkaa tutkimassa osavaltioon Massachusetts.