keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Toukokuussa löysin keltaisia kukkia, sinisen taivaan ja vaaleanpunaisen linnan

Toukokuussa luin kolme kirjaa ja 614 sivua:

Jean Webster: Setä Pitkäsääri (176s)
Enid Blyton: Viisikko retkellä (155s)
Mazo de la Roche: Jalna (283 sivua)

Setä Pitkäsääri oli edelleen yhtä lystikäs kuin muistelinkin. Jerushan kohoaminen lastenkodista yliopisto-opiskelijaksi ja kirjailijattareksi on kyllä - valitettavasti - onnekas sattuma ja hänen rohkeutensa jotain mitä en itse uskaltaisi, mutta sitä oli sitäkin hauskempaa lukea. Rakkaustarina tulee myös pikkuisen puskasta, mutta mies vaikutti pohjimmiltaan ihan kelpo ihmiseltä, vaikkakin hiukan...holhoavalta? En tiedä, sydämeni ei ihan sulanut. Kirja ottaa myös fiksusti kantaa orpolapsien kohteluun ja köyhyyteen.

Viisikko retkellä oli myöskin mukavaa uudelleenluettavaa - en muistanut tarinasta paljoakaan  vaikka muistaakseni melkein kaikki Viisikot olen joskus lukaissut. Sain jopa aikaiseksi katsella taas pitkästä aikaa 90-luvun tv-sarjan jaksojakin, joihin joskus toivoin itsekin pääseväni näyttelemään... kommenttiraidassa kerrottiin jopa lapsinäyttelijöiden käyneen koulua kuvauspaikalla. Tietysti kirja on hyvin helppoa luettavaa ja pieniä puutteitakin löytyy - hiukan ärsyttää Paulin kohtelu, häntähän eivät serkkupojat pidä oikeana poikana, ja yleensä Pauli ja Anne päätyvät siivoamaan ja laittamaan eväät kaikille. Paulin transsukupuolisuusteoriaan en oikein osaa ottaa tarkkaa kantaa, mutta ajattelisin kyllä hänen omaksuneen pojan roolin juurikin ahtaiden sukupuoliroolien vuoksi - eihän hän viihdy mekoissa, ruoanlaitossa eikä nukkeleikeissäkään. 

Jalnan puolestaan luin ensimmäistä kertaa, vaikka olenkin tutustunut sarjaan jo aiemmin. Heti ensimmäisenä romaanista pisti silmään, kuinka epäsympaattisia henkilöt olivat. Ehkä olen tottunut liikaa herttaisiin, ihmisten parempiin versioihin päähenkilöinä, mutta Jalnan henkilöt tuntuivst jokainen todella itsekkäiltä ja ilkeiltä toisilleen. Draamaa ei myöskään romaanista puuttunut, ja kuten sanoin, hahmot eivät tosiaankaan käyttäytyneet mitenkään enkelimäisen puhtoisesti, mutta realistisuus oli vaihteen vuoksi kivaa luettavaa. Lukukokemukseni oli kyllä ihan hyvä, ja pidin erityisesti siitä, kuinka tässå ensimmäisenä kirjoitetussa romaanissa viitattii suvun aiempiin vaiheisiin, jotka tulevat sinne myöhemmin kirjoitetuissa jatko-osissa paremmin selville.

Setä Pitkäsääri sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 6. "Rakkausromaani", Viisikko retkellä kohtaan 28. "Kirjan kannessa on kuu" ja Jalna #2019 Hyllynlämmittäjä -haasteeseen.



Toukokuun elokuvista en oikeastaan muista muita kuin Aladdinin ja Mulanin, jotka katsoin ystäväni kanssa. Aladdinista innostuin katsomani teatteriesityksen perusteella - en ole piirrettyä ikinä nähnyt. Ehkä hyväkin, sillä kuulemma osa faneista ovat pettyneet ja osa puolestaan toivoneet jonkinlaista muutosta elokuva-alalla. Itsekin ajattelen, että jotain olisi voinut kehittyä - esimerkiksi arabia olisi voinut kuulua henkilöiden puheessa, tai ehkä jopa näyttelijät olisivat voineet olla kotoisin tuolta seudulta. Joka tapauksessa lähes kokonaan rodullistettu näyttelijäkaarti oli jotain uutta, kerrankin valkoihoisia joutui bongailemaan. Jasminen uudesta soolokappaleesta voi olla montaa mieltä, mutta tapahtumapaikan ja sen nykytilanteen huomioon ottaen sopi se hyvin kohtaukseen. Pikkuasioita lukuunottamatta olin elokuvateatterista päästyäni haltioissani ja seuraavan viikon hoilasin pääduettoa enemmän tai vähemmän innoissani. Myös tarina oli hieno, sekä tietysti rakkaustarina suloinen.
Ja Aladdin, Mena Massoud :3 

Mulan ei tuon kokemuksen jälkeen säväyttänyt niin paljoa, mutta pidin kyllä elokuvasta ja sen vahvasta naishenkilöstä. Oli myös mielenkiintoista katsoa tarinaa muinaisesta Kiinasta, vaikkei elokuva nyt mikään historianopus ollutkaan. Lauluista Reflection jäi mieleeni vaikuttavana, vaikka kuuntelin sen nyt ensimmäistä kertaa uudelleen.


Melkein unohdin! Katsoin Bohemian Rhapsodyn peräti kaksi kertaa viikon sisällä. En ollut aiemmin tiennyt Queenista, häpeä kyllä, käytännössä mitään, mutta elokuvan jälkeen olin tutustunut heihin edes vähän. Toisaalta harmitti kuinka elokuva oli hiukan siloiteltu ja tärkeitä yksityiskohtia muuteltu. Freddiehän ei kuulemma ikinä kertonut suuntautumisestaan vanhemmilleen... Muuten ihastuin kyllä elokuvaan yllättävän paljon, ja Queen alkoi joksikin aikaa pyöriä soittolistallani. Rami Malek oli uskomattoman taitava - YouTube-videon perusteella hän oli matkinut loppukonsertin esityksen yksityiskohtaisesti käsienliikkeitä ja mikrofonin heilautteluja myöten. Muissakaan näyttelijöissä ei ollut valittamista. Elokuva näytti myös hyvin Freddie Mercuryn ja muutenkin tähteyden molemmat puolet: joskus kuuluisuus nousee liiaksi päähän.



Toukokuuni oli järjestykseltään melkein yhtä sekalainen kuin huhtikuuni, mutta siihen sisältyi ehkä kuitenkin enemmän kiirettä ja pakollisia touhuja. Kuukauden alussa harjoittelin ahkerasti (? no jaa) pääsykokeisiin, loppupuolella puolestaan yritin sovittaa kalenteriin kaverien kanssa tapaamiset, lakkiaispuvun lyhennyttämisen ja juhlien suunnittelut, harrastukset, koulumenot... 


Oulun tuomiokirkko

Oli minulla silti vapaa-aikaakin, ja reissujakin kuului toukokuuhun. Näin pitkästä aikaa tätiäni: ostin serkkuni kanssa kaupasta pitsaa kun emme muutakaan keksineet, paistoimme aamupalaksi banaanilettuja ja äitienpäiväksi kuppikakkuja... Teimme myös luontokävelyitä ja katsoimme Bohemian Rhapsodyn uudelleen!



Toinen reissu koittikin viikkoa myöhemmin - pääsykokeisiin Ouluun. Sitä ennen vietin kyllä iltapäivän - liian lyhyen - Jyväskylässä pitkäaikaisen nettiystäväni kanssa, jota en ollut koskaan ennen tavannut. Oli jännittävää ja mukavaa tavata kasvotustenkin, jouduimme jo pohtimaan feissarin edessä ryhdymmekö yhdessä kuukausilahjoittajiksi. :D 


Oulun linnalla

Oulussa vietin ensimmäistä kertaa "omaa lomaa": nukuin yön hotellissa (ja kammosin sängyn edessä riippuvaa peiliä: kuka kumma ripustaa peilin sellaiseen paikkaan...) ja kiersin kaupunkia aamupäivällä ennen pääsykokeita. Vaikka en valitettavasti olekaan kovinkaan itsenäinen luonteeltani, voin ylpeydellä todeta, että kaupungeissa suunnistamisessa pärjään paremmin kuin hyvin. Pääsykokeiden jälkeen jouduinkin sitten kiiruhtamaan jo junalle ja ajamaan viisi tuntia kotiin. Oulun seikkailusta jäi hyvä muisto, yksi toukokuun parhaimpia. 


Oulun "linna" kevätloisteessa

Muita muistoja keräytyikin vapulta, jolloin nautin simaa ja kotitekoisia munkkeja ystävien kanssa vappujuhlissa, sekä Helsingin Hanami-juhlista, jolloin eväsretkeilin jo ylikukkineiden kirsikkapuiden alla. Eväämme löytyvät ylemmästä kuvasta, ne olivat ihan paikan päällä ostettuja. Tajusin liian myöhään, kuinka olisin voinut pukeutua erään lolita-suuntauksen skottiruutuiseen koulupukuun, jonka olen Japanista ostanut, paikalla pyöri nimittäin useampikin cosplay-asuinen... Ystäviä tapasin myös ylläolevien elokuvien merkeissä, ja Mulanin katsomiseen liittyy myös eräs toinen, henkilökohtaisempikin avautuminen, joka jäi mieleeni erityisenä uskaltamisena.

Kaiken kaikkiaan toukokuu oli mukava kuukausi, vaikka tulevat muutokset häämöttivät edessä... Toukokuussa kävin myös viimeistä kertaa koulullani ennen lakkiaisia, viimeistä kertaa epävirallisella oppitunnilla ja luokan tapaamisessa...

Nautin myös toukokuun hehkuvasta kevätsäästä ja kukkaloistosta <3



KK: Mikä on teidän lempimaisemanne toukokuulta?

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

L.M.Montgomery: Sininen linna

Kiinnostus heräsi: lempikirjani

Sininen linna
L.M.Montgomery
2010 (1930)
I.K. Inha
The Blue Castle (1926)
280 sivua
Karisto

Valancy Stirling, 29-vuotias sukunsa määräilemä vanhapiika, joka saa edes itse päättää huoneensa järjestystä tai juhlapukujensa väriä. Hänellä ei ole koskaan ollut todellista onnen hetkeä, mutta mielikuvituksessaan Valancy on pitkään rakennellut Sinistä linnaansa ja kuvitellut itselleen ihailijan ja unelmamiehen. 

Eräänä päivänä Valancy saa kuulla sairastavansa parantumatonta sydäntautia ja omaavansa enää noin vuoden elinaikaa. Tuolloin hän päättää pitää asian salassa ja päättää sukunsa kauhuksi itse elämästään. Vuoden kuluessa Valancy kehittyy yhä itsenäisemmäksi nuoreksi naiseksi ja saapuu yhä lähemmäksi Sinistä linnaansa...

Sininen linna. Ensimmäisellä kerralla olin kuudesluokkalainen tyttö, joka oli juuri löytänyt Montgomeryn, toisella kerralla henkisesti melkein yhtä pieni kahdeksasluokkalainen. Viime lukukerralla olin juuri Kiinaan saapunut, peruskoulun viimeisellä luokalla. Jokaisen lukukerran jälkeen vakuutuin siitä, kuinka Sininen linna säilyy lempikirjojeni listalla.

Nyt melkein neljän vuoden jälkeen olin jo hiukan unohtamassa tarinan hohdokkuutta... Halusin ulkomaille mukaan jotain tuttua ja mieltä lämmittävää luettavaa, mutten todella ajatellut Sinisen linnan arvoa, millaisena sen nyt taas tajuan. 

Enkä enää edes tiedä, mistä kohdasta romaanissa eniten pidän. Ennen olisin sanonut sen kohdan, kun Valancy on juuri päättänyt oman polkunsa valitsemisesta ja ilkkuu kauhistuneille vanhanaikaisille sukulaisilleen hämmästyttävällä huumorintajullaan. Silloin kirjan loppupuoli tuntui ehkä liian romanttiselta. Nyt kuitenkin luin alkupuolen harmautta ja loppupuolen onnen hetkiä ihan yhtä mielelläni kuin Valancyn päähänpistoja. 

Ehkä ainoa romaanin puute onkin lopetus: se tuntuu hiukan lässähtävän ja arkipäiväistyvän. Myös Valancyn sukulaiset vetävät pidemmän korren, mikä ei minua miellyttänyt. Vai halusiko Montgomery vain näyttää toisaalta suvun tärkeyden sekä katkeran tosiasian, ettei täysin vapaana eläminen ole todella mahdollista? Joka tapauksessa lopussa minun täytyy huokaista haikeana. En olisi tyytynyt niin vähään.

Vähän myös nyt ihmetytti, kuinka nopeasti Valancy hyväksyy sairautensa ja päättää elää oman mielensä mukaan. Eikö häntä ollenkaan jännitä kohdata sukulaisensa? Eikö häntä ollenkaan pelota kuolema? Voiko ihminen tyytyä kohtaloonsa niin nopeasti?

Kuitenkin tajusin erityisesti tällä kerralla, miten uudenaikainen romaanin tarina onkaan ja miten esimerkillinen Valancy sankarittarena onkaan. Nykyhetkestä katsottuna sitä ei välttämättä ymmärrä, mutta Valancyn päätös elää omien arvojensa mukaan ei naiselle ollut 20-luvulla kovinkaan helppoa. Tämä kuvastuukin sukulaisten häpeässä ja kiihkossa, mutta hän itse ei tunne tekevänsä mitään väärin, eikä teekään. Myös Valancyn myöhempi rakastuminen ja ensimmäisen askeleen ottaminen tuntuu ihmeelliseltä: en voi muuta kuin ihailla hänen rohkeuttaan. En itse olisi uskaltanut ottaa ensimmäistä askelta...

Sininen linna on jotenkin kokonaisuudessaankin rohkea kirja ja tietyllä tavalla poikkeaa Montgomeryn tuotannosta muutenkin kuin tapahtumapaikan ja -ajan vaihdoksella. (20-luvun Ontarion Muskoka autoineen ja elokuvateattereineen PEI:n tilalta. Lisäksi tarina sijoittuu suurelta osin pikkukaupunkiin eikä maaseudulle.) Enkä osaa selittää, mutta minuun todella sattuu ajatella tätä kirjaa. Silmiini tulvahtavat kyyneleet bussissa, kun ajattelen sen tarinaa. En tahtoisi vielä lukea loppua.

Ja kuten Valancy John Fosterin kirjoista, minäkin huomasin muistavani tästä kirjasta pätkiä ulkoa.


   "Valancy katsoi - ja katsoi - ja katsoi vielä kerran. Järvellä oli läpinäkyvää, sinipunertavaa sumua, joka verhosi saaren. Sen läpi häämöttivät tummien tornien tavoin ne kaksi valtavan isoa mäntyä, jotka ikään kuin tarttuivat toisiinsa kiinni majan yläpuolella. Niiden takana oli taivas, joka oli vieläkin ruusunvärinen illan kajastuksessa, ja kalpea uusikuu.
   Valancy värisi kuin puu, jota tuuli äkkiä liikuttaa. Hänen sieluunsa näytti tulvehtivan jotakin.
   "Sininen linnani!" hän sanoi. "Voi, se on sininen linnani!"" -s.174

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 11. "Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa" ja lisäksi Hyllynlämmittäjä #2019, Mennään metsään - ja Montgomery-lukuhaasteeseen.

lauantai 22. kesäkuuta 2019

Tomorrow always brings changes with it, but the changes of yesterday are already gone

Viimeinen kerta jolloin avaan suuren oven ja pujahdan varjoisaan käytävään. Tällä kertaa kuitenkin vaaleanvihreä silkkimekko päälläni ja ilman tiiliskiven kaltaista koulureppua. Pukuhuoneenamme toimii entinen kerhotilani, mikä tuntuu hiukan nostalgiselta. Ympyrä sulkeutuu. Rehtorin puheesta muistan vain, kuinka hän ainoan kerran katsoi meitä suoraan silmiin ja kertoi meidän olevan kuin lehdet puussa, kaikki yhtä tärkeitä. Viimeinen kerta portaita juostessa ja Suvivirttä hoilatessa...

Taas on yksi lukuvuosi vierähtänyt, erityisen nopeasti... Onkohan tämä viimeinen kouluvuoden koostepostaukseni koskaan... Ehkä kirjoitan sitten opiskeluvuosina jälleen. :)

Tämä oli erityinen ja erilainen lukuvuosi monella tapaa. Ensinnäkin sitä seurasivat pitkin vuotta ylioppilaskokeet, niin syksyllä kuin keväälläkin, Hassua että marraskuussa olin jotenkin poikki, mutta keväällä jaksoin yllättävän hyvin. Saattoi johtua juurikin loppuvuodesta aloitetusta terapiasta, joka tuntuu todella vähentäneen ahdistusta. Toivottavasti se ei ole vain väliaikaista.

Joka tapauksessa kevät sujui hyvin, vaikkakin kirjoitin olleeni alkuvuodesta kiireisempi kuin koskaan. Ehdin kyllä harrastaa ja nukkua tarpeeksi ja lukea kirjaa ennen nukkumaanmenoa, mutta muuten vapaa-aika oli todella tiukilla. Nyt se tuntuu niin kaukaiselta, kun sai pari kuukautta päättää itse menoistaan ja heittää motivaation hetkeksi romukoppaan (Kyllä, sitä ei ihan riittänyt. enää pääsykokeisiin lukemiseen. Toisaalta en kyllä hakenutkaan niin vakavasti.)

Toiseksi, tämä oli viimeinen vuoteni koulussa. Viimeinen vuoteni omassa koulussani. Varsinkin keväällä laskin oppitunteja, varsinkin lempiaineissani, koska joutuisin jättämään ne ja koko rakennuksen. En kyllä sitten jättänyt sitä, sillä loppukeväästä vierailin siellä usein ja törmäsin erääseen opettajaan niin monta kertaa, että hän vitsaili minun jo asuvan koululla.

Ylioppilaskokeiden lisäksi  varsinkin keväällä oli monia tärkeitä abivuoden tapahtumia - penkkarit, luokan illalliset, ylioppilasjuhla... En voi sanoa kaikkien menneen täydellisesti tai jättäneen hyviä muistoja. Mutta tulen toivottavasti aina muistamaan miltä tuntui tasapainoilla keikkuvan rekan lavalla ja heitellä karkkia vilkuttaville ihmisille.

Toisaalta tänä vuonna tajusin myös sen, ettei rakas kouluni ja minulle tärkeät opettajat olekaan välttämättä niin täydellisiä kuin aina kuvittelin. Ehkä ahdistavimmalta tuntuu se, ettei varmasti tiedä, onko jotain vikana vai ei. Enkä olisi halunnut tajuta sitä juuri nyt.  

Ihmissuhteet eivät myöskään onnistuneet niin hyvin kuin olisi toivonut, mutta ainakaan ei katkennut välit kenenkään kanssa, vaikka jäinkin välillä hyvin hämmentyneeksi, kehen voi luottaa ja kuka nyt teki oikein ja kuka väärin...

Joka tapauksessa tämä oli monella tapaa ikimuistoinen vuosi, vaikka vähän jäikin harmittamasn pieni tosiasia, etten todella saanut aikaiseksi saavuttaa unelmiani ja muokata elämääni mieleisekseni.


Kesästä... en ole tainnut vielä kertoa? Vietän kokonaiset kaksi ja puoli kuukautta Saksassa kesätöissä. Voitte uskoa ettei päätös ollut helppo, vaikka olenkin jo asunut ulkomailla ja osaan saksaa - olin viimeiset kaksi kuukautta hiukan paniikissa ja pelkäsin kesästä tulevan kamala ja ahdistava. Nyt kaksi viikkoa täällä oltuani voin sanoa viihtyneeni paremmin kuin olisin ikinä kuvitellut.

Työpaikkani on kahvila pikkukylässä, jossa ei toisen kahvilan, leipomon ja loma-asuntojen ohella hirveästi muuta ole. Asun kuitenkin läheisessä (pikku-)kaupungissa, mutta pääkaupunkiseutuun verrattuna olot ovat hiukan erilaiset, minkä huomaa esimerkiksi joukkoliikenteen vuoroissa... En ole päässyt vielä elokuviin, koska elokuvateatteri on naapuripaikkakunnalla, ja viimeinen bussi lähtee ennen näytöksen loppumista. :D

Ehkä kerron kuitenkin lisää kesäkuun koosteessa :)


Yksi lomaviikko tulee minulla joka tapauksessa olemaan (tai no, elokuun loppua ei nyt lasketa): menen äitini kanssa viikoksi Ruotsii heinäkuussa. Viimeisin äiti-tytär -matkamme suuntautui kuusi vuotta sitten Lontooseen, josta jäi todella ihania muistoja, joten uskallan toivoa nyt yhtä hyviä. Aiomme käydä eräässä saaristolaiskylässä, johon liittyviä kirjoja olen lukenut, tietysti Tukholmassa, eräässä linnakaupungissa ja, en pysty sanomaan tätä normaalisti: pääsen Lalehin keikalle!!! Olen toivonut sitä hiukan jo kahden vuoden ajan, mutta nyt viimeisten kuukausien aikana varattuamme liput jo joulukuussa, en ole oikeastaan odottanut mitään muuta samalla innolla pitkään aikaan. 

En tiedä uskallanko tehdä pitävää bucket listaa rajatun ajan ja mahdollisuuksien vuoksi, mutta yritetään. Ystäväni teki minulle to do -listan Saksaa varten, joten tässä tulee:

- Syö döneriä (haha, olen jo kokeillut ja kerron myöhemmin miten kävi)

- ja kreikkalaisessa ravintolassa

- Käy leipomossa

- ... ja jäätelöbaarissa

- Syö schnitzeliä ranskalaisten kanssa ja parsaa perunan ja hollandaisekastikkeen kanssa (saatan kyllä jättää tämän välistä koska en ole niin pihvin tai parsan ystävä. Mutta katsotaan!)

Loput ovat omia keksimiäni:

- Syö kalasämpylää (Fischbrötcheniä) tai leivitettyä kalaa (Backfisch)

- ja vohvelia ja paljon jäätelöä!

- nähdä erästä ystävääni pitkästä aikaa (ehkä Lyypekissä?)

- saada uusia ystäviä

- jutella tuntemattomien kanssa (yhden päivässä? Uskallanko?)

- matkustella paljon (kerron sitten loppukesästä)

- nauttia täysin siemauksin Lalehin keikasta (aivoni eivät kestä sitä, että olen todella menossa sinne! Samalla kuitenkin pelkään odottavani liikoja: voihan olla, että seison liian takana tai hän soittaa kaikki väärät laulut...)

- oppia uusia kieliä (työkavereinani on turkkilainen ja slovakialainen!)

- kokeilla jotain uutta

- oppia jotain uutta

- vähän pelottaa sanoa mutta: ihastua

Katsotaan syksyllä miten kävi :)

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Lue mielenterveyttä -haaste


Viime syksynä osallistuin Sirrin aloittamaan mielenterveyteen keskittyvään lukuhaasteeseen. 

Aihe oli todella puhutteleva, mutta valitettavasti olen ehtinyt lukea ja blogata vain harvasta kirjasta puolen vuoden aikana, enkä sitten jaksanut enää liittää niitä haasteeseen. Vähän harmittaa, mutta sain haasteeseen kuitenkin pari kirjaa:

1. A book with emotions: Jenny Han: To All the Boys I've Loved Before

Tämä nuortenromaani kertoo tytöstä, joka ei kerro tunteistaan ihastuksilleen, kunnes hänen salaiset rakkauskirjeensä tulevatkin jostain kummasta syystä lähetetyksi heille... Romaani on hieno kehityskertomus ja hiukan hömppääkin on kyllä tarjolla! P.S. Se on myös suomennettu, ja elokuvakin löytyy!

2. A non-fiction book: James Dawson: This Book Is Gay

Tämä sopisi myös self-help-kirjan kategoriaan, ja suosittelisin todellakin suuntautumisesta riippumatta luettavaksi! Kirja on viihtyisää ja rentoa luettavaa, ja siitä löytyy osuvia ajatuksia.

Kiitos haasteesta Sirrille!

tiistai 14. toukokuuta 2019

Ai Mi: Under the Hawthorn Tree

Kiinnostus heräsi: samanniminen elokuva, jonka näin pari vuotta sitten, sekä kulttuurivallankumous aiheena

Unohdin ottaa kuvan kirjasta ennen palauttamista kirjastoon, mutta sen löytää esimerkiksi täältä.

Under the Hawthorn Tree
Ai Mi
2011 
Anna Holmwood
Shanzhashu zhi lian (2007) 
352 sivua
Virago

Eletään 1970-luvun alkua, kulttuurivallankumouksen jälkipuoliskoa Kiinassa. Jingqiu ei ole vielä edes lopettanut koulua, kun hän saa työkseen matkustaa muutaman koulutoverinsa kanssa pieneen maalaiskylään keräämään tarinoita ja kokemuksia uutta oppikirjaa varten. Jingqiun perhe on köyhä, ja isä ja veli on lähetetty kulttuurivallankumouksen mukana maalle 'uudelleenkasvatettavaksi'. Äiti on huolissaan perheestä ja sen maineesta ja on pienestä pitäen varoittanut tytärtään miehistä. Kuinka ollakaan, Jinqqiu kohtaa kylässä komean kenraalin pojan...

"Jingqiu's mother had always said one slip leads to a road of hardship, but at first she had misunderstood even this simple sentence, thinking her mother had said 'one's lip leads down a road of hardship', and even after the real meaning became clear to her, that one small error could lead to untold misfortune, she still hadn't really understood the meaning of this word, 'slip'. In her opinion, letting a boy know you loved him was a 'slip', because he could boast about it to his friends and destroy your reputation. Jingqiu knew of many such stories, and not just stories, but real girls who had been treated this way. She was always careful not to make that kind of mistake, and the best method, she thought, was to not fall in love - that way you couldn't possibly lose your footing." -s.88

Tätä kirjaa lukiessa tajuaa hyvin seksuaalikasvatuksen merkityksen. Jingqiu, vaikkakin noin 16-20-vuotias tarinan aikana, ei tiennyt mistä vauvat tulevat tai mitä seksi on, sillä kukaan ei ollut vaivautunut kertomaan sitä hänelle. Välillä hänen naiivi pohdintansa ja asioiden analysointi hämmensi ja ärsytti minua, mutta eihän hän voinut tilanteelle mitään. 

Kirjan kerrontakin oli hiukan naiivia, mutta jotkut kohtaukset (esimerkiksi eräs seksikohtaus) yllättävän suorasti kuvattu, mikä taas ei ehkä sovi omaan lukumakuuni.

Kirja kuvasi hyvin tarkasti naisten huonomman aseman yhteiskunnassa. Esimerkiksi Jingqiun rakastettu käyttäytyi aluksi (minun mielestäni) lähentelevästi ja ahdistavasti, mutta toisaalta hän kehittyi pian paljon hyväksyttävämpään suuntaan. Enemmän kiinnitin huomiota Jingqiun kohteluun naisena työelämässä. Hän joutui tekemään raskasta ja hengenvaarallista työtä tienatakseen perheelle rahaa ja ahkeroi paljon enemmän kuin miehet, mutta silti hänelle naurettiin. Eräässä työpaikassa pomon lähenneltyä Jingqiuta hänen työtoverinsa neuvot antavat hyvän kuvan naisten asemasta seksuaalisen häirinnän tapahtuessa:

"Granny was dismissive. 'Oh, what's the big deal? What could he have possibly done up on that wall? Why get so worked up? You can't be so precious when you're trying to scrape a living through temp work.'
   Surprised and angry, Jingqiu replied, 'How can you say that? If he had done it to you would you have thought it was nothing?'
   'I'm an old woman, he wouldn't waste his energy trying to touch me. I'm afraid you're going to be the one to suffer most out of this. If you had broken your leg jumping off that wall what insurance would you have to fall back on? -" -s.221-222

Onneksi paljon on muuttunut, mutta täytyy muistaa, että samanlaista kohtelua tapahtuu yhä ympäri maailmaa...

Romaani näytti myös hyvin kulttuurivallankumouksen tai miksei muidenkin aikojen nuorten mahdollisuudet elämässä ja unelmien tavoittelussa. Jingqiuta uhkasi rankka 'uudelleenkasvatus' maalla, kuten kaikkia tuon ajan nuoria, mutta hän sai onneksi työpaikan kotikaupungistaan äitinsä koululta. Lisäksi hän teki kesäisin pätkätöitä (temp work) vaarallisilla työmailla. Vaikka kulttuurivallankumouksen aika oli jo väistymässä, heitti se yhä varjon perheen elämään.

"She told her sister to eat. Her sister was overjoyed; grabbing three pears she went to wash them so they could have one each. Jingqiu declined, saying she had already eaten some at the factory. 'That's the thing about pears, if you eat too many you get sick of them.'
   Jingqiu watched her sister read while nibbling at a pear. After half an hour she still hadn't finished. Jingqiu's heart ached, and quietly she made a promise to herself: when I earn some money I will buy a big basket of pears so my sister can eat as many as she pleases, so many that she will never want to eat another pear again." -s.141

Muutenkin tuon ajan yhteiskunta ja tavat erosivat paljon nykyajasta ja Suomesta, varsinkin seksuaalikasvatuksen puutteessa ja tiukassa kurissa. Ehkä erikoisimpia olivat nuorten poikien rakkauskirjeet, joita Jingqiu oli lupautunut korjailemaan ja joissa käytettiin paljon metaforia ja Maon Punaisen kirjan sitaatteja: "Wait until the mountain flowers bloom, and out from the thicket she will smile." Kuulemma vain pahansuovat pojat kysyivät suoraan tyttöä ulos. Jingqiun rakastettua kutsuttiin nimellä Old Third, vaikka hänen oikea nimensä oli Sun Jianxin, eikä hän mitenkään vanha ollut.

Muutenkin Jingqiun ajatusmaailma on hyvin erilainen kuin suurimman osan nuorista tänä päivänä: hän ei aiemmin ajatellutkaan rakastumista tai unelmien toteuttamista vaan tiesi paikkansa yhteiskunnassa ja perheen elättäjänä. Hänellä ei ollut valinnanvaraa. Ehkä tällainen ajatustapa kuuluu kommunismiin mutta myös ylipäätänsä köyhempien perheiden elämään. Joskus mietin, pystyisinkö itse samaan vastuunkantoon ja -tuntoon, jonka kanssa monet nuoret ympäri maailmaa elävät.

"Jingqiu had never before thought of marriage as a way of altering her future; she was going to be sent down and she would never come back, and that was that. Her family was poor, and she did want to change that, but she refused to rely on marriage as a means of improving her situation. She'd rather rob a bank. For her, everything - school, finding work, joining the Youth League and so on - was out of her control. Only her private feelings were her domain, the only area of her life she could govern through her own free will. It was a question of motivation; she could marry out of gratitude, to repay their kindness, and she could save someone out of sympathy, but she couldn't override her emotions in exchange for money or position." -s.90

Ja viimeisenä muttei vähäisempänä: osa teistä tuntee kappaleen Hawthorn Tree suomenkielisen version! Löysin sen tajuttuani elokuvan musiikin kuulostavan tutulta.

Kolmen pisteen vihje: surullinen rakkauslaulu. (Eivätkö kaikki suomalaiset ole?)

Kahden pisteen vihje: kertoo puulajista.

Yhden pisteen vihje: vanha venäläinen sävelmä, jonka Tapio Rautavaara on levyttänyt.

Voitte kuunnella sen täältä :)

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 33. "Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan".

maanantai 13. toukokuuta 2019

Huhtikuussa minulla oli aikaa pitkästä aikaa

Huhtikuussa luin kolme kirjaa ja 619 sivua:

Usko Moilanen: Unohdettu kylä (124s)
Mary Marck: Vähän enemmän Eevasta (127s)
Ai Mi: Under the Hawthorn Tree (368 sivua)

Unohdettu kylä oli ihan mielenkiintoinen kertomus talvisodasta ja lähellä rintamaa sijainneesta pienestä kylästä, joka piiloutui vaarin neuvokkuuden takia ja säilyi näin pommituksilta, tuholta sekä evakolta. Mikään kovin erityinen tarina ei ollut, eivätkä esimerkiksi lasten ja nuorten luonteenpiirteet päässeet oikeuksiinsa kerronnassa. Alkoi myös ärsyttää, kuinka kirja toisteli koko ajan "vaari sitä ja vaari tätä". Tuntui ettei kukaan muu kyläläisistä, edes perheen miehet, osanneet tehdä mitään ilman vaaria. Ehkä liikuttavin yksityiskohta oli, ettei vihollisiakaan vihattu, vaan vaari kävi hautaamassa myös vastapuolen vainajankin. 

Vähän enemmän Eevasta oli myös mukava sadan vuoden takaisesta oppikouluelämästä kertova romaani. Tässä oli lisäksi samaa huumorintajua kuin Eevan luokassakin, joka ei mielestäni ole yhtään vanhentunutta. Luokan rekiretket, tanssit, opettajaihastukset, ihmissuhdekuviot ja -draama olivat mukavaa luettavaa, sen sijaan Eevan onnistuessa parittaa sukulaisensa ja tämän entinen rakkaus alkoi kuulostaa hiukan epäuskottavalta. Samoin - valitettavasti vasta kirjablogeja selatessani - tajusin, miten kurjasti kirja käsittelee lihavuutta. Jos tämän ohittaa, suosittelen tätä silti! Tuntuu kuin henkilöiden kiihkeydessä olisi ripaus ironiaa:

" - Muutaman vuoden perästä tanssitaan yhdessä Chicagossa, mitä Hertta? sanoi Harri.
  - Hyi ei, sanoi Hertta, - siellä on parempaa tekemistä. Siellä täytyy taistella leivän edestä. Ajattele, miten ihanaa!
  - Mutta sinä et ole niin köyhä, että sinun tarvitsisi taistella leivän edestä.
  - Se pitää järjestää jollakin tavalla. Toivotaan, että isä tekee konkurssin." -s.59

Under the Hawthorn Tree oli hyvin - kiinalainen kirja, näin stereotyyppisesti ajateltuna. Onneton rakkaustarina, naiivi päähenkilö, rikas komea rakastettu, joka aluksi vaikutti kohtalaisen sovinistiselta ja ääliöltä... Kuitenkin taustalla häämöttivät kulttuurivallankumouksen viimeisten vuosien vaikutukset, mutta salanimellä kirjoitettu, kuulemma tositarinaan pohjautuva romaani on silti suosittu Kiinassakin. Tämä herätti myös ajatuksia kiinalaisesta yhteiskunnalta ja seksuaalikasvatuksen tärkeydestä. 



Elokuvia tuli katsottua liian monta laskettavaksi, mutta yritän kuitenkin. Carol (2015) oli pitkä, mielenkiintoinen elokuva, mutta ajattelen, että se täytyy todella katsoa ajatuksella ja keskittyen, ei vain sivusilmällä.

Taisin myös katsoa uudelleen sekä Johnny English 1:n että Johnny English 3:n. Ykkönen naurattaa minua ihan kunnolla, mutta kolmosessa huomaan selvän eron. Minusta tekniikan uhka tuntui jopa pelottavalta. Boughin vaimon ammatti oli ilahduttava yllätys! Elokuvan pahis ei myöskään ollut stereotyyppinen, mutta en tykännyt hänestä ollenkaan, kun taas ykkösen pahis on ihme kyllä suosikkejani hahmoista. Tykkään jotenkin tämän huumorintajusta, ja shh, ehkä tämä on jollain lailla komeakin...



Katsoin myös Erich Kästnerin romaaniin Lisen ja Lotten salaisuus perustuvan Ansa vanhemmille (1998). (Nimen on varmaan keksinyt joku, joka ei ole katsonut edes traileria...) Ihan ensimmäiseksi ärsytti, kuinka paljon elokuvaa oli muuteltu, kuten siirretty nykyaikaan ja muutenkin poistettu romaanin sadun hohde. Tietysti elokuvassa piti myös olla perinteinen naispahis, outoja juonenkäänteitä sekä toikkaroivat sivuhahmot, joka rakastuivat toisiinsa. Kun tästä pääsi yli, pidin oikeastaan elokuvasta ja juonesta. Hahmoista varsinkin tyttöjen äiti sulatti sydämeni! Oli hiukan yllättävää, kuinka sama näyttelijä (nuori Lindsey Lohan) oli näytellyt molempia tyttöjä!



Huhtikuussa ei pitkästä aikaa ollut kiire minnekään. Tai ei olisi kuulunut olla - viisaana ihmisenä haalin itselleni paljon tekemistä ja tunnuin juoksevan hiukan joka paikassa. Kuun alussa olin esimerkiksi ensimmäistä kertaa Ilmastomarssilla. Hassua kuinka tapasin siellä saman tuttuni, jonka näin myös lokakuun marssilla! 



Toisena viikonloppuna olin sisarusteni kanssa pitkästä aikaa Lappeenrannassa sukulaisillani. Kävimme mielenkiintoisessa Etelä-Karjalan museon Siperian hanti-kansasta kertovassa näyttelyssä Pyhän koiran niemi, katsomassa vanhan Viipurin pienoismallia, jonka tekijän sukulaiseni tuntee, ja syömässä vetyjä ja atomeita. 


Atomi oli pieni pettymys, sillä muistelin kananmunan olevan paistettu...

Samana viikonloppuna olivat ensimmäiset vaalini! Oli todella vaikea päättää ketä uskoa ja äänestää, ja etsin vastausta vaalikoneesta, tutuilta ja hiukan vaaliteltoiltakin. Oli muuten jollain lailla tosi ahdistavaa seisoa äänestyskopissa! 



Pääsiäisenä olinkin juuri sopivasti kipeänä, mutta ainakin sain hyvän syyn levätä ja lykätä pääsykokeisiin lukemista. Jaksoin kuitenkin kokeilla soijapapuhummuksen ja omenakukon tekemistä, josta tuli muuten tosi hyvän makuista. Suklaamunia oli edelleen hauska saada, vaikka niitä jäi kyllä seuravaavaksi pääsiäiseksikin...




Vappuaattoa vietin kerrankin poissa kotoa - kävin ulkomaalaisen tuttavani kanssa syömässä, Mantan lakituksessa ja Kauppatorilla muikuilla. Vähän kismitti etten saanut vielä laittaa ylioppilaslakkia pähään, vaikka käytännössä olenkin jo sen ostanut ja ansainnut.


Nam!

Mitä muuta tein huhtikuussa? En enää edes muista. Yritin nähdä enemmän ystäviäni - valitettavasti monella heistä koulu vielä jatkuu, mutta joidenkin kanssa ennätimme eväsretkeillä tai jutella pari tuntia ravintolassa. Nukuin riittävästi ja seurasin kevään merkkejä. Iloitsin lämpimästä säästä, vaikka se vähän huolestuttikin ilmastonmuutoksen kannalta. Opettelin laittamaan ruokaa, kerran tein itse pinaattilettujakin.



Kävin sijaiskeikoilla eräällä ala-asteella. Oli todella omituista ja pelottavaa seisoa opettajanpöydän toisella puolella, olla vastuussa oppilaista ja hyssytellä vilkkaita luokkia. Kahtena päivänä olin kyllä sijaistamassa pieniä kakkosluokkalaisia, ja yllätyin siitä, miten hyvin he osasivat käyttäytyä! He tulivat myös ihanasti kyselemään minulta tuntemistaan tubettajista ja halusivat minun tunnistavan heidän vauvakuviaan, mikä olikin vähän työlästä. :D Heitä on kuitenkin ollut ikävä!


Huhtikuussa otin myös vastaan kesätyöpaikan ulkomailta, jonne lähdenkin sitten heti lakkiaisten jälkeen. Puolet ajasta odotan sitä ilolla ja positiivisella jännityksellä - pääsen valitsemaan itse päivälliseni ja tutkimaan ympäristöä - , mutta puolet ajasta pelottaa. Entä jos työ on todella rankkaa? Entä jos työnantajan tai työkaverien kanssa tulee erimielisyyksiä? Entä jos koen lomaromanssin? Entä jos en muutu ollenkaan? Entä jos ahdistun tai masennun tai vaikka sairastun?

Pitäisi yrittää mennä ennakkoluulottomalla asenteella ja ottaa kaikki kokemuksena - onhan se vain yksi kesäloma.



Kokonaisuudessaan kuukausi oli mukavan rento, melko huoleton ja kaunis.

KK: Mitä te odotatte kesässä? Minä odotan vapaahetkiä uudella paikkakunnalla sekä erästä keikkaa Ruotsissa...

Aurinkoisia toukokuun päiviä!

P.S. Postaus nro. 300!

perjantai 26. huhtikuuta 2019

Maaliskuussa jätin tärkeän paikan ja ajanjakson taakseni

Maaliskuussa luin 1 kirjan ja 459 sivua:

Rainbow Rowell: Fangirl (459 sivua)

Fangirlissa oli useampi ei-niin-perinteinen juonikuvio, jotka toivat tarinaan jotain aitoa. Eniten minuun vetosi Cathin sosiaalisten tilanteiden käsittely, vaikka välillä olisin toivonut hänen yrittävän vähän enemmän. Olisin myös toivonut hänen kokeilevan vähän fanficin kirjoittamisen ulkopuolelta, vaikka en ymmärräkään hänen opettajansa mielipidettä. Oli hauska lukea pitkästä aikaa fanficcejä, vieläpä Harry Potter -parodiaa, jonka poikaparitus oli söpö. :3 Kirja sai minut myös etsimään Harry x Draco -ficcejä netistä, heh! 


Oikeasti värimaailma oli sekoitus valkoista ja vaaleansinistä, mutta kamera vääristi..

Olen onnistunut unohtamaan lähes täysin katsomani elokuvat, mutta ainakin koulussa katsoimme englannintunnilla klassikon Kuin surmaisi satakielen. Pääosassa loistaa Loma Roomassa -elokuvasta tuttu Gregory Peck vähän vanhempana versiona, mutta edelleen hyvännäköisenä ;). Mielestäni elokuva seurasi hyvin romaania, vaikka joitakin tärkeitä kohtauksia oli jätetty pois. Tykkäsin erityisesti myös lapsihahmoista ja heidän hauskasta puhetavastaan. Kuuluisa tuomiokohtaus oli järisyttävä ja sai hiukan kyynelehtimään. 



Maaliskuun säästä pitää sanoa sen verran, että se oli hyvin vaihteleva. Kuun alussa lumi oli alkanut jo sulaa mutta kuun lopussa ei edelleenkään ollut kadonnut maasta. Mukaan mahtui myös tietysti raekuuroja ja määrittelemätöntä jäistä sadetta. Vaikka lyhyt talvi harmitti, olin samalla kuitenkin kiitollinen aurinkoisista, säteilevistä päivistä ja kevään tunnelmasta.


Maaliskuu oli onneksi viimeinen kuukausi, joka tuntui painottuvan pelkästään kouluun. Huomasin, etten edelleenkään ehtinyt nähdä ystäviä paria poikkeusta lukuunottamatta, ja myös ahdistus muistutti olemassaolostaan parina viikonloppuna, vaikkakin yllättävän harvoin. Tuntui, että stressi koski kuitenkin kipeämmin luokkalaisiini kuin minuun, enkä niin erityisesti jännittänyt tuloksia vaan enemmänkin tilannetta. Ylioppilaskokeet sujuivat yllättävän hyvin, ja tulokseni kuultua olin yhtä aikaa tyytyväinen ja hämmentynyt.
Jäätelöä viimeisellä saksantunnilla :)

Maaliskuussa moni asia tuntui muuttuvan äkisti. Yhtäkkiä arkirytmi päättyi, enkä enää saapunut koululle aamuisin oppitunnille. Oli jotenkin todella surullista tajuta istuvansa viimeistä kertaa jokaisen opettajan edessä ja tietää, ettei enää koskaan opiskelisi noita samoja aineita ja teemoja samassa luokkahuoneessa. En olisi myöskään halunnut jättää koulurakennusta: eräänä aamuna seisoessani yksin käytävällä päätin kävellä sen päästä päähän ja muistaa kaiken kenkieni matalien korkojen kopinasta aamunauringon loisteeseen ikkunoista.

Valitettavasti unohtaminen tapahtuu nopeasti... 


Kuun lopussa ja huhtikuun alussa kiireet olivatkin sitten siltä erää ohi. Huhtikuusta kerron kuitenkin lisää toivottavasti viikon päästä!


KK: Tuntuuko teistäkin maaliskuu tavallisesti yllättävän rankalta?