perjantai 2. marraskuuta 2018

Kirjoja ulapalta -koontipostaus

Viime huhtikuussa Nannan kirjakimara aloitti Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen, joka loppui 31.10. Haasteeseen oli tarkoitus lukea mereen liittyviä kirjoja.


Luin haasteeseen kaksi kirjaa:

Leena Lander: Tummien perhosten koti
Annika Thor: Näckrosdammen

Lisäksi minulta jäi kesken Erik Erikssonin Den blå stranden.

Huomasin, kuinka kaikissa kirjoissa meri edusti jollakin tavalla eristystä. Tummien perhosten kodissa meri ympäröi saarta ja estää poikakodin asukkaiden liikkumis- ja pakomahdollisuudet. Kaksi kertaa joku henkilöistä yrittää uida mantereelle siinä onnistumatta. Näckrosdammen-kirjassa meri erottaa Göteborgissa koulua käyvän Steffin saarella asuvasta kasvattiperheestä. Saari on hyvin pieni ja sen asukkaat elävät uskonnollisessa, vanhanaikaisessa yhteisössä meren saartamana. Den blå stranden kuvaa myöskin merta, kuinka se erottaa Grisslehamnin Ahvenanmaasta ja myöskin rakastavaiset toisistaan. Näin kaikissa kirjoissa meri näyttäytyy enemmänkin uhkana kuin mahdollisuutena. Toisaalta kuitenkin meri tarjoaa esimerkiksi molempien ruotsalaisten kirjojen perheille elannon.

Tämä oli mielenkiintoinen haaste, joka sai pohtimaan meren symboliikkaa enemmän! Kiitos haasteesta Nannalle!

torstai 1. marraskuuta 2018

Helsingin Kirjamessut 2018

Viime viikonloppuna olin jo toista kertaa Helsingin kirjamessuilla Bloggaajapassilla. Lukion vuoksi pääsin messuille vain viikonloppuna - ja päädyin epäröinnistäni huolimatta viettämään Messukeskuksessa ainakin kuusi tuntia kumpanakin päivänä. Kirjamessut rikkoivat muuten tänä vuonna ennätyksensä 85 600 kävijällä!

Lauantai

Ensimmäisenä messupäivänäni lauantaina sain vanhempani mukaan - en viitsinyt kysyä ketään ystävää, sillä seuraisin kuitenkin omia menojani ja muuttaisin suunnitelmia lennosta. 


En voi varmaan huijata ketään ja väittää, että tämä olisi lauantailta. Liian aurinkoista!

Tarkoitukseni oli tulla ennen kahtatoista, mutta hidastelimme kotona ja ehdimme vasta kahdeksitoista Messukeskukselle. Taas kerran minua jännitti hakea Lehdistöstä Bloggaajapassi: olisi luullut jännityksen hälvenneen vuodessa!

Kiiruhdin ihan ensiksi kuuntelemaan Kallion keskustelua "Jos teiniangsti ei lopu", josta sain uutta pohdittavaa. Voiko mielenterveysongelmia kutsua möröksi, jota vastaan taistellaan ja joka voitetaan, vai voiko ne nähdä normaalina, elämään kuuluvana asiana? Entä onko yhteiskunnassa ongelma, jos stressaaminen ja puurtaminen nähdään suotavana asiana?


Iikka Kivi, Marika Ketola, Elina Marjamäki, Maiju Voutilainen ja Kallion lukion nuoret

Kallion jälkeen olisin mennyt Suomenlinnan saliin kuuntelemaan vuodesta 1918, mutta saliin ei päässytkään myöhässä kuin pelkästään jonkun poistuessa. Palloiltuamme jonkin aikaa kirjakauppojen osastoilla ja äitini tavattua ainakin kolme tuttuaan tunnin aikana (minä en ollut siinä vaiheessa tavannut vielä yhtäkään) suuntasimme yläkertaan Viini ja ruoka -tapahtumaan. Valitsin pitkän pohdinnan jälkeen bubble wafflen lounaaksi - vähän hankalaa syödä kiposta haarukalla mutta ihan hyvää - ja kinusin joulupukinkonttiin kauniin keraamisen raastimen (koska kannattaahan sitä jo hankkia omaan kämppään raastin kaksi vuotta ennen kotoa muuttoa!).



Myöhemmin kävin kuuntelemassa Saksalaisen kirjastoyhdistys ry:n osastolla 6n45 Das deutsche Finnland 1918 -kirjan esittelyn, ja törmäsin samalla opettajaani, joka lahjoi minut parilla kirjalla, joita en ehkä välttämättä olisi tarvinnut... Sen jälkeen kuuntelin jonkin aikaa Töölössä Haluatko kirjailijaksi? -keskustelua, josta mukaan tarttui hiukan tietoa käsikirjoituksen lähettämisestä, esimerkiksi että saatekirjeen kannattaa olla hyvin tiivistetty. Vieressä oli messukartan mukaan bloggaajien piste, jossa ketään ei kuitenkaan valitettavasti näkynyt, toisin kuin viime vuonna. Paikalla oli vain pari pöytää ja tuolia sekä ilmoitustauluilla pieni sarjakuvanäyttely. Missä kaikki bloggaajat olivat?  

Tässä vaiheessa menin vanhempieni kanssa lasilliselle ja sushirullille sekä vielä hetkeksi antikvariaattien pisteille, ennen kuin he lähtivät. Seuraavana minulla oli vuorossa Esplanadille Mari Mannisen haastetteluun tämän kirjasta Kiinalainen juttu. Se oli ihan mielenkiintoinen, ja mieleen tarttui minua vähän hämmentänyt asia: Kiina ei ole kommunistinen. Eikö? Markkinatalouden ja tuloerojen vuoksiko? Itse olen aina ajatellut, että Kiina on osittain kommunistinen, kun se on kerran kommunistisen puolueen johtama. Ehkä tämä ei kuitenkaan ole poliittisesti hyväksyttävä termi, enkä sitä paitsi ole mitenkään Kiinan politiikan tutkija. Tuntuu nololta, kun ei tiedä joitain yksinkertaisia asioita maasta, jossa on kuitenkin asunut kaksi vuotta.

Lopuksi kävin katsomassa kahden euron alennusmyyntejä, kuuntelin vähän Töölön paneelia Moninaiset kirjailijat, moninaiset hahmot ja satuin juttelemaan Lasisipulissa-blogin Celestinen, Mustetta paperilla -blogin Marian ja Elina Pitkärannan kanssa. Oli kiva tutustua muihin bloggaajiin!

Lauantaina messuilla oli kuulemma eniten kävijöitä (28 000), mitä ei voinut olla huomaamatta. Illalla ruuhkat hälvenivät, mutta aiemmin päivällä tungoksessa joutui melkein kahlaamaan.

Sunnuntai

Sunnuntaina taisin tulla messuille samaan aikaan kuin lauantainakin, eli kahdentoista jälkeen, ja syöksyin heti Punavuoreen kuuntelemaan Punaisten lyhtyjen Helsinkiä, joka esitteli kahta Helsingin ja Suomen prostituution historiasta kertovaa kirjaa. Puolen aikoihin lähdin kyllä jo etsimään jotain hyvinvointiin liittyvää ohjelmaa, jota en enää itsekään löydä messuohjelmasta, joten ilmankos en löytänyt sitä tuolloinkaan. :D

Menin myös sunnuntaina muutenkin sekaisin ajoista ja paikoista, sillä menin Saksalaisen kirjastoyhdistys ry:n pisteelle liian aikaisin ja päädyin vahingossa kuuntelemaan Nevfel Cumartin haastattelua turkkilaistaustaisesta saksalaisuudesta. (Ei tämä kyllä erityisesti haitannut, mutta minun oli ollut tarkoitus kuunnella Suominaisista maailmalla...) Lisäksi skippasin loppupäivän ohjelmani lyöttäytymällä Celestinen ja hänen ystäviensä joukkoon. Tätä ennen kuitenkin kävin katselemassa antikvariaatteja ja tekemässä jonkin ostoksen sekä syömässä Viini ja ruoka -messuilla seitania ja bataattia sekä "rullattua" jäätelöä.



Tämä oli pettymys: seitan oli vähän kumimaista (kannattaa maistaa seitankebabia, joka maistuu ihan erilaiselta), sekä kukaan ei varoittanut shirachamajoneesin olevan tulista! Spiral ice cream oli puolestaan hyvää! Siinä oli ihan tuoretta banaania ja suklaata.



Loppuiltapäivän suurin saavutus oli varmaankin nauraa 2€:n alennuslaarista ostetulle 90-luvun nuortenromaaniksi puetulle oppaalle, jonka tarkoitus oli kai opastaa teinit internetin ja chattailun saloihin. Luimme siis sitä porukalla ääneen, ja messujen hälinä katosi näin hetkeksi ympäriltä. 

Jäinkin sitten messujen loppuun asti, tein vielä jonkun ostoksen ja rohkenin jäädä keskustelemaan Museoviraston työntekijän kanssa. Pitkän päivän jälkeen olin lopulta niin väsynyt, että olisin voinut suoraan kaatua vuoteeseen.


Ostoksiini kului noin 15 euroa: hankin washi-teippiä ja nuorille (tytöille) suunnatun Ihana minä -kirjan. Ihanaa että nuorillekin on tehty tällainen oma hyvinvoinnin tehtäväkirja! Mukaan tarttui myös Sveitsi-ilmaiskynä ja tietysti opettajaltani saamat kirjat. Ruokaan kului kuitenkin rutkasti enemmän rahaa.

Tykkäsin ehkä ylipäätänsä eniten kojujen kiertelemisestä, ihmisten tapaamisesta ja yläkerran antimista. Olisin ehkä suonut itseni rohkaistuvan vähän enemmän ja etsivän muita kirjabloggaajia, mutta toisaalta tungoksessa oli vaikea kiinnittää huomiota sekä ohjelmiin, kojuihin että vielä valkoisten passien piikkiriikkisiin kirjaimiin. Ehkä ensi vuonna täytyy yrittää tuijottaa häpeämättömästi ihmisten vaatteita, tai ehkä jonkinlainen tehokkaampi bloggaajapiste järjestyisi siihen mennessä... 

Kaiken kaikkiaan Kirjamessuilla oli tänäkin vuonna hauskaa. Kiitos vielä Bloggaajapassista järjestäjille!

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Jenny Han: To all the boys I've loved before + sekalaista kirjamessuista

Kiinnostus heräsi: Netflix-elokuva To all the boys I've loved before (2018)


To all the boys I've loved before
Jenny Han
2016 (2014)
355 sivua
Simon & Schuster

Lara Jean, Margot ja Kitty Song ovat erottamattomat. He ovat pitäneet toisistaan huolta kuusi vuotta äitinsä kuolemasta lähtien. Nyt kuitenkin Margot on lähdössä opiskelemaan Skotlantiin, ja 16-vuotias Lara Jean joutuu ottamaan enemmän vastuuta pikkusiskostaan Kittystä. 

Lara Jean ei ole kertonut kaikkea Margotille: aina ihastuttuaan johonkuhun poikaan hän on kirjoittanut tälle rakkauskirjeen ja säilönyt sen sitten äidiltään saamaansa hatturasiaan. Yksi näitä pojista on ollut myös Margotin poikaystävä Josh. Eräänä päivänä kirjeet tulevat kuitenkin salaperäisellä tavalla lähetetyksi entisille ihastuksille, ja Lara Jeanin elämä muuttuu kertaheitolla...  

To all the boys I've loved before -sanahirviö kirja oli koukuttava niin kuin vain hyvä kirja voi olla: luin sitä syyslomalla parhaimmillaan sata sivua päivässä. Kirjoittelin ylös lähinnä nuorisokielisiä uusia sanoja, luin joskus dialogeja ääneen, opin pikkuhiljaa lisää Lara Jeanin elämästä, samastuin...

"Margot would say she belongs to herself. Kitty would say she belongs to no one. And I guess I would say I belong to my sisters and my dad, but that won't always be true. To belong to someone - I didn't know it, but now that I think about, it seems like that's all I've ever wanted. To really be somebody's, and to have them be mine." -s.190

Vaikka kirjassa oli ehkä jopa hömppämäisiä piirteitä - tunteiden pähkäily monen pojan kanssa, päähenkilöiden sanailu ja äkkinäiset päätökset - löytyi siitä myös syvällisiä ajatuksia ja samastuttavuutta. Päähenkilö oli ehkä nuortenkirjallisuuden ainoita, joka pelkäsi autolla ajamista vaikka olikin suorittanut kortin. Eniten pidin Lara Jeanin kehityksestä itsevarmaksi tytöksi, joka uskalsi kertoa tunteistaan eikä piilottanut niitä hattulaatikon pohjalle.

" "I guess I said no because I was scared." I stare out the window and run my finger along the glass, making an M for Martinez.
  "Of Tommy?"
  "No. I like Tommy. It's not that. It's scary when it's real. When it's not just thinking about a person, but, like, having a real live person in front of you, with, like, expectations. And wants." […] "Even when I liked a boy so much, loved him even, I would always rather be with my sisters, because that's where I belong." " -s.192

Tutustuin siis tarinaan katsomalla ensin elokuvan. Se ei ollut niin humoristinen kuin olisin olettanut, mutta ilahduin sen sanomasta sekä korealaistaustaisista amerikkalaisista päähenkilöistä, joita viihteessä olen harvemmin tavannut. Nyt kirjaa lukiessa teki mieli katsoa tämä uudelleen - ja tarttua jatko-osiinkin. 

Kirjassa oli kuitenkin muitakin teemoja kuin ihastuminen - äidin kuolema, ystävyyssuhteet, aasialaisamerikkalaisuus ja ennen kaikkea sisaruus. Lara Jeanin ja hänen sisartensa suhde oli välillä jopa täydellisyyttä hipova - mutta samalla esimerkillinen. Välillä jäin miettimään, otanko itse yhtä paljon vastuuta sisaruksista ja toiminko heille esimerkkinä, niin kuin Margot ja Lara Jean yrittivät. Tämä korostui kirjassa todella paljon, enkä ollut itse aiemmin ajatellut asiaa. Välillä tästä kyllä koitui myös huonoja puolia, esimerkiksi Margotin reagoidessa hänen kuultuaan Lara Jeanin ihastuksesta Joshiin.

Sain tästä piirteestä sen verran vaikutteita, että päätin auttaa pikkuveljiäni viemällä kerran roskat heidän puolestaan ja toisen kerran korjaamalla heidän unohtamansa asiat pesukoneeseen. Niin pitkälle en kuitenkaan mennyt, että olisin imuroinut heidän huoneensakin. ;)

Kirja sopii Amerikkaa tutkimassa -projektini osavaltioon Virginia sekä Lue itsellesi mielenterveyttä -haasteen kohtaan "a book about emotions".

                            ***

Olen jo toista kertaa menossa Helsingin Kirjamessuille Bloggaajapassilla, kiitos siitä järjestäjille! Aikatauluista johtuen olen messuilla luultavasti lauantaina suurimman osan päivää ja sunnuntainakin aion ainakin piipahtaa (tai sitten jäädä sinne palloilemaan koko päiväksi). Messut siis järjestetään Helsingin Messukeskuksessa Pasilassa torstaista sunnuntaihin 25.-28.10.

Katselin jo ohjelmaa ja kirjoittelin sivun täyteen vähänkin mielenkiintoisia tärppejä, mutten aio listata niitä nyt tässä. Ensimmäinen syy siihen on, että niitä on aika paljon, ja toinen, etten luultavasti kuitenkaan käy edes suurimmassa osassa vaan etenen spontaanisti. Ajattelin myös käydä maistelemassa Viini & ruoka -messujen antimia (olisipa siellä samaa pitsaa kuin viime vuonnakin!) ja käydä kysymässä, löytyisikö tänä vuonna levymessuilta Lalehin levyä. Mitä luultavammin aion ainakin kuunnella lauantaina klo 12-13 Kallion lavan paneelia "Jos teiniangsti ei lopu". Muuten ajattelin painottaa Kiinasta ja ulkomailla asumisesta, hyvinvoinnista, kirjoittamisesta ja kasvisruoasta kertoviin ohjelmanumeroihin. Saa nähdä tarttuuko messuilta uusia kirjoja tai joululahjaostoksia mukaan. 

Tuntuu todella nostalgiselta ajatella viime vuoden messuja, jolloin jännitin muille bloggaajille puhumista ja jopa yksin lehdistön tiloihin menemistä. Toivottavasti tänä vuonna uskallan enemmän. :)Jos bongaatte valkoisen pöllölaukkuni ja minut nyt lyhyemmissä hiuksissa bloggaajapinssi rinnassa - tulkaa ihmeessä juttelemaan! Ilahtuisin todella paljon, eikä yhtään haittaa jos bloggaajanimeni on hankala lausua. :D

Aiotteko te osallistua messuille?     

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Becky Albertalli: Leah on the Offbeat

Kiinnostus heräsi: sain lahjaksi tädiltäni

Leah on the Offbeat
Becky Albertalli
2018
343 sivua
Penguin Random House

Leah käy ystäväporukkansa kanssa high schoolin viimeistä vuotta. Kaikkia heitä jännittää koulun jälkeinen elämä ja yliopiston valinta - sekä lähestyvä ero. Leah on saanut tietää pääsevänsä samaan yliopistoon Abbyn kanssa, johon hänellä ei edelleenkään ole läheiset välit.

Seniorivuonna ystävyysporukka ja suhteet alkavat yllättäen muotoutua uudelleen. Leahin ystävä Simon on jo seurustellut vuoden enemmän tai vähemmän avoimesti pojan kanssa, mutta Leah itse ei ole edelleenkään kertonut biseksuaalisuudestaan ystävilleen. Vuoden aikana hän huomaa pian tuntevansa jotain enemmän kahta eri ihmistä kohtaan...

Jos joku ei vielä hoksannut, Leah on the Offbeat kertoo Minä, Simon, Homo Sapiensin/ Minä, Simonin/ Love, Simonin (rakkaalla lapsella on monta nimeä!) ystäväporukan Leahista, josta saadaan tässä osassa tietää paljon enemmän kuin aiemmin. Seksuaalisuuden ja ihastuksien lisäksi Leahin kotielämää, ystävyyssuhteita ja ajatuksia avataan tarkemmin, sillä Simonissa hän ei paljoa pukahda niistä muille.

En osaa sanoa kummasta kirjasta pidin enemmän. Simonissa minua ehkä ärsytti vähemmän erilaiset asiat, mutta toisaalta Leahin ongelmat puhuttelivat minua enemmän. Molemmissa kirjoissa oli kuitenkin vähän samankaltainen, puoleensavetävä juoni, nuorille sopiva kirjoitustyyli ("I'm just." - onko tämä lause?) ja tietysti yhtenä teemana kaapista ulostulo.

Yllättävää kyllä, Leahin ja Simonin ystäväpiiriin kuuluukin useampi LGBT+ -henkilö, vaikka Simon luuleekin ensin olevansa ainoa. Tämän olen toisaalta todistanut omassa koulussanikin, jossa kuuden hengen kaveriporukassani ainakin kolme ei tällä hetkellä määrittele itseään heteroksi. Minun on nykyään vaikea kuvitella, ettei joku ikinä edes pohtisi suuntautumistaan. Onko LGBT+-ihmisiä kuuluvia todella alle 10% väestöstä? Mitä te ajattelette tästä?

Leah suhtautuu biseksuaalisuuteensa aivan normaalisti, asiaa kummemmin miettimättä, mutta jännittää kuitenkin asiasta kertomista. Oli silti hämmentävää, kuinka hän väittää ystävälleen, ettei ole olemassa määritelmää 'low-key bi': "You're either bi or you're not." Osittain tajuan tämän varsinkin Leahin omien tunteiden vuoksi, mutta onneksi kirjan loppua kohden annetaan ymmärtää, ettei itsensä määrittely ole niin vakavaa. Oli myös kiva, että joku kirjan hahmoista vasta pohti itseään eikä ollut vielä päässyt määritelmiin asti - tai ei ehkä edes halunnut. 

""I mean, yeah, I'm not perfect." A tear rolls down her cheek. "Okay? I'm completely fucking this up. I'm not like you. I don't have it all figured it out. I have no clue what I'm doing, and I'm just really scared right now."" -s. 263

Romaanissa on seksuaalisen suuntautumisen lisäksi paljon muitakin aiheita. Itse samastuin eniten tunteiden pohtimiseen monen ihmisen välillä (yllätys?), mutta Leah tuskailee myös viimeisen kouluvuoden, kehopositiivisuuden, äitinsä poikaystävän ja ystävyysongelmiensa kanssa. Ystävyyssuhteita vähän ihmettelin - ensinnäkin Simon ja Nick vaikuttivat olevan paljon parempia ystäviä Leahille kuin Anna ja Morgan, toiseksi en ymmärrä, miten Leahin ystävän rasistisuus tuli ilmi vasta näin monen vuoden jälkeen.

Joka tapauksessa juuri nämä nuoren ongelmat tekivät kirjan realistiseksi. Joitakin niistä vain hipaistiin, ja toiset vaivasivat kuukausia Leahin mieltä. Lopussa kaikki niistä eivät selvinneet, mutta ehkä se tärkein kuitenkin.

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 49. "Vuonna 2018 julkaistu kirja" ja Amerikkaa tutkimassa -projektiini osavaltioon Georgia.

perjantai 5. lokakuuta 2018

Syyskuussa ihastelin aamukastetta ja hehkuvaa ruohoa

Syyskuussa luin neljä kirjaa ja 992 sivua:

Theodor Fontane: Effi Briest (333s)
Aldous Huxley: Brave New World (223s)
Veijo Meri: Manillaköysi (170s)
L. Onerva: Etsin suurta tulta (266s)

Effi Briest kuuluu Saksan 1800-luvun lopun realismiin, mutta hämmästytti esimerkiksi tarinallaan kummittelevasta 
kiinalaisesta. Naisten oikeuksien puolesta puhuva romaani alkoi kiinnostaa loppua kohden enemmän, vaikkakin oli välillä vaikeaselkoinen.
   Brave New World oli myös vanha klassikko utopiasta/dystopiasta (en tiedä kumpi!), mutta ensimmäisen lukujen tiede-esitelmien jälkeen kiinnostus lopahti. Pidin kyllä henkilöiden keskusteluista, ja teoksen yhteiskunnan analysointi oli ihan mielenkiintoista, mutta muuten en oikein lämmennyt tälle.
   Manillaköysi ei myöskään erityisesti hätkähdyttänyt, sillä se oli hyvin sekava ja välillä jopa ällöttävä. Oli siinä kuitenkin monia hauskoja kohtiakin, mutta Tuntematon sotilas vie kyllä voiton sotakirjoista.
   Etsin suurta tulta luin iltaisin muutamien kuukausien aikana ja pidin varsinkin loppupuolen runoista. L. Onerva kirjoitti hyvin intohimoisesti ja rohkeasti, ja pari runoa samaistuttivat paljon. 



Pikku prinsessa (1995) oli ihana ja yhtä satumainen kuin kirjakin. Ihmettelin kuitenkin, miksi elokuvan piti liittyä ensimmäiseen maailmansotaan ja loppua aivan eri tavalla kuin kirjan, vähän liian onnellisesti.
   Johnny English 1 tuli sattumalta televisiosta - päätin heti suunnata lokakuussa katsomaan kolmannen elokuvankin. Tajusin vasta nyt, kuinka hauska tämäkin sarja on. Varmaan ensimmäistä kertaa pidin elokuvan pahiksesta!
   Vaiana - oi! Elokuvan teemalaulu How Far I'll Go, alkuperäiskansan kulttuuri, meren animaatio <3, itsensä etsiminen ja sydämen kuunteleminen... Tämä oli hyvä musikaalielokuva, katson varmasti uudelleen!



Kedi oli dokumentti Istanbulin kaduilla vapaana kulkevista kissoista, joista ihmiset huolehtivat vapaaehtoisesti. Olen vähän huono katsomaan dokumentteja ja välillä huomasin odottavani elokuvan loppumista. Oli kuitenkin mielenkiintoista seurata luonteeltaan hyvin erilaisten kissojen elämää ja kuulla haastateltujen kertomuksia niistä. Kissat olivat vaikuttaneet monen heistä elämään positiivisesti. Ne olivat myös söpöjä :)
   Mamma Mia 2! menin katsomaan uudelleen - nyt en itkenyt ihan niin paljon. Vähän mietin joitakin ärsyttäviä juttuja - mihin Harryn kreikkalainen mies oli kadonnut? Miksi juuri hän ei löydä lopussa ketään? Toisaalta, ensimmäisessä elokuvassa hän löysi jonkun, ja tuolloin puolestaan Tanya jäi yksin. Mietin myös, miksi kaikki tarinan naiset koko ajan kaipaavat vain jotakuta miestä, mutta sitten tajusin että sama pätee kyllä toisinpäin kaikkiin miehiinkin. Ah, Meryl Streep ja laulut My Love, My Life ja Angel Eyes!

"Kuukakku" keskisyksyn juhlan aikaan

Syyskuuhun kuului paljon koulua. Sen verran, että suurinta osaa lukemistani kirjoista en saanut valita itse, ja moni ilta kului kokeisiin harjoitteluun. Ensimmäinen yo-koe jännitti enemmän kuin mikään muu koe pitkään aikaan, mutta siitä selvittiin hyvin. Uskalsin jopa mennä wc:seen kesken kokeen. (Jännitin sitä koska piti ensin laittaa näytönsäästäjä päälle ja konseptipaperi näytön päälle, viitata valvoja paikalle, kävellä tämän kanssa vessaan ja takaisin ja odottaa että pääsi omalle paikalle eikä missään nimessä saanut vilkaista muihin kirjoittajiin päin. Hermostuisin vähemmästäkin!) Huh, nyt voin sanoa jo olevani vanha tekijä. ;)


Kuinka kirkkaankeltaista ruohoa <3

Onneksi varsinkin viikonloppuisin ehdin tehdä kaikkea muutakin. Yhtenä sunnuntaina nautin syksyisestä iltapäivästä sieniä poimien, perunoita nostaen ja juosten maantiellä avaran taivaan alla. Toisena viikonloppuna rentouduin serkkuni luona yrittäen unohtaa seuraavan päivän koulu-urakan. Syyskuussa en hirveästi nähnyt ystäviä vapaa-ajalla, mutta loppukuusta avauduin eräälle ystävälleni (ja koko pikku kahvilallekin - ainakin kaikki työntekijät tunnistaisivat meidät varmasti kolme tuntia kestäneestä keskustelusta!) ja tein pitkästä aikaa kävelyn hyvän ystäväporukkani kanssa.



Kutsuin näitä koralleiksi, mutta pikkuveli tiesi niiden olevan haarakkaita

Kuun alku tuntuu hämärältä, mutta ainakin Tallinna tuli koettua luokkaretkellä. Laivalla tunnistin Irinalta yllättävän monta kappaletta mutta en ole saanut aikaiseksi kuunneltua niitä. Syyskuu oli myös siitä ikimuistoinen kuukausi, että näin niin monta merkkihenkilöä. Yksi heistä oli Saksan presidentin vaimo (en selitä enempää!) ja muut: kirjailijat Satu Koskimies ja Katarina Eskola! Olin tästä tapaamisesta monta päivää aivan haltioitunut ja taltioin keskustelumme tarkasti päiväkirjaani aivan 50-luvun tyttöjen tapaan. Oli vähän hassua ja surullistakin puhua kahden vanhan naisen kanssa, kun oli juuri lukenut heistä teini-ikäisinä tyttöinä... Kylläpä aika rientää.



Lokakuulta odotan syyslomaa, jolloin aion palata Tallinnaan, tehdä vähän koulutöitä ja rentoutua kotona. Niin ja tehdä valokuva-albumin! Syysloman jälkeen suuntaan taas Helsingin Kirjamessuille ainakin yhdeksi päiväksi, toivottavasti tavataan siellä! :) Ystäviä aion myöskin yrittää nähdä vähän enemmän kuin syyskuussa. 

Ja aion ihastella syksyn maisemia, punaisia lehtiä ja ehkä jo pian huurretta. <3



KK: Mikä teistä oli kauneinta syyskuussa?

Jaksamishali lokakuulle ja kauniita aamuja <3

perjantai 28. syyskuuta 2018

L. Onerva: Etsin suurta tulta

Kiinnostus heräsi: Katja Kirjojen kamarista on suositellut L. Onervaa, ja satuin löytämään tämän kirjastosta


Etsin suurta tulta. Valitut runot 1904-1952
L. Onerva
Toim. Helena Anhava
1984 
266 sivua
Otava

Etsin, etsin suurta tulta
kautta kirjavan elämän.
                    -Etsijä (1904)

Nämä säkeet kuvaavat hyvin L. Onervan runojen kiihkeyttä. Varsinkin kokoelman alkupuolen runot aivan palavat intohimoa ja tunnetta, ja voin vain kuvitella millaisia ajatuksia runoilijalla on ollut normaalisti päässään.

Joka haave haihtuu mun rinnastain,
joka kaipaus karreksi palaa:
en voi minä lempiä niinkuin muut,
en vannoa ikuista valaa.

Olit äsken tuttu, nyt vieras mies,
äh, vältä syytöstä väärää!
Olen lentävä lehti ja vierivä vuo
ja itse en tietäni määrää. 
                     -Geisha (1910)

Vaikka Onerva kirjoittikin rohkeasti ja modernisti, löytyy hänen runoistaan kuitenkin lähes loppuun asti tarkka rytmi ja loppusoinnut. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisissä runoissa mukaan tulee myös sotateema:

Pois kansat niitetään kuin kypsä heinä.
On pilkkopimeä maapallon seinä,
miss' salakirjoitus vain leimuaa.
                            -Salakirjoitus (1921/22)

Loppupuolen runot ovat ehkä suurimmilta osan rauhallisia ja keskittyvät kuolemaan. Muutenkin runojen sävy on usein surumielinen. Mutta niinhän se kaikilla runoilijoilla taitaa olla; voiko kirjoittaa vaikuttavia, iloisia runoja? Minusta se on ainakin vaikeaa.

Kuten moni on varmaan huomannut, en ole mikään runojenlukija. Etsin suurta tulta on kolmas kokonainen runokokoelmani - ja lasken tähän siis mukaan Montgomeryn Annan jäähyväiset. En jaksaisi lukea montaa tuntia putkeen runoja, ja tämänkin lukemiseen meni useampia kuukausia... Huomasin kuitenkin, että oli mukava lukea näitä joskus yöllä, kun en saanut unta. Tietysti varsinkin aluksi en saanut paljoa irti monista runoista, mutta myöhemmin jo paremmin. Alkupuolelta samastuin esimerkiksi tuohon Geisha-runon pätkään, loppupuolelta jo muutamaan runoon.

Kiinnostuin nyt vähän enemmän runoista, varsinkin suomalaisista runoilijoista, ja voisin lukea vähän tarkemminkin L. Onervan kokoelmia.

Loppupuolelta eräs lempparini:

Miks särkyy hetket multa
                                       niinkuin turhat lelut,
miks kaikki taukoo melut
         ja hiljaa hiipii sieluun kuolon aavistelut? -
Kuin usvapilvi lankee
ja mieli on niin ahdistettu, ankee -
Niin heikost' tuikkii lyhty elämän -
Ma tiedän: kohta tyhjään häviän -
Mut ihme maan on sitä ihanampi
ja vangin tyrmäkin on avarampi - 
Kaikk' enkelitkin taivasharppuineen
vaihtaisin yhteen
                                       sykkiväiseen ihmissydämeen,
mi maja jumaluuden on ja kärsimyksen,
rovio yön, marttyyrein ylistyksen.

Kun katson elämäni hämäryyteen,
ma katson jumaluuteen, iäisyyteen -
Mut sydäntä, ma jota kaipailen,
ma löydä en.
Ma olen yksin kesken miljoonien ihmisten.
                                -Hämärämietteitä (1945)

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 2."Kotimainen runokirja".

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Elokuussa puhuminen toi toivoa

Elokuussa luin kolme kirjaa ja 755 sivua:

Ann-Helen Laestadius: Tio över ett (262s)
Salla Simukka: Ylivalotus (T&M #5) (150s)
Becky Albertalli: Leah on the Offbeat (343 s)

Tio över ett vaikutti minuun aika paljon, vaikka kirja ei muuten ihan lemppareitani ollutkaan. Välillä kirjoitustyyli ja rakkaustarina eivät vakuuttaneet, mutta sitten taas kirjan mielenterveysaihe oli kuvattu hyvin ja sai todella ajattelemaan. Suosittelen!

Ylivalotus, Tapion ja Moonan ystävyydestä kertovan sarjan viimeinen osa ei minusta ollut erityisen parempi kuin neljäskään. Lopussa asiat selvisivät vähän liian nopeasti, ja Tapion näkökulmaa ei ollut tarinassa ollenkaan. Lisäksi kirja vihjaili koko ajan lopun jännittävään juonenkäänteeseen, mikä pelotti sitten koko lukuajan. Pidin kyllä Moonan ihmissuhdepohdinnoista, mutta mielestäni toinen ja kolmas kirja ovat edelleen sarjan parhaimmat.

Leah on the Offbeat, jatkoa Minä, Simonille, oli ihanan realistinen nuortenkirja. Kaikki Leahin ongelmat eivät ratkenneet lopussakaan, mutta onneksi se tärkein kuitenkin. Tykkäsin yksityiskohdasta, kuinka yksi hahmoista ei ollut varma seksuaalisesta suuntautumisestaan, mutta Leahin suhtautuminen tähän häiritsi. (Eihän sitä tarvitse olla sataprosenttisen jotain, niin kuin tämä väitti.) Leahin välit ystävänsä Morganin kanssa hämmensivät: oli outoa ettei tämä koko ystävyyden aikana ollut kritisoinut tämän ajatuksia paitsi nyt sitten yhtäkkiä. En ihan sataprosenttisesti ollut lopun parituksenkaan puolella, vaikka se olikin söpö. Nyt kuulostaa valitukselta, mutta tykkäsin tästä kyllä todella.



Minä, Simonin (2018) katsomista olin odottanut jo pari kuukautta. Tykkäsin elokuvasta suunnilleen yhtä paljon kuin kirjasta, niin hauskoista kuin herkistäkin kohtauksista. Minua ärsyttivät kyllä jotkin muutokset, jotka eivät ollenkaan sovi jatko-osaan Leah on the Offbeat.

Oi, Mamma Mia 2. Tämä kyllä oli ihan edellisensä vertainen, mutta niin erilainen. Luonnehdinkin tätä Mamma Mian! aikuiseksi versioksi. Vasta lopussa tajusin lukeneeni Hesarin arvostelun väärin ja erehtyneeni erästä asiasta, ja aloin sitten itkeä toiseksi viimeisen laulun kohdalla. Nyt äitini haluaisi tulla katsomaan tätä kanssani...



The Kissing Booth (2018) ei mielestäni ollut kovin erikoinen. Se oli kyllä hauska, mutta niin epärealistinen tapahtumiltaan ja rakkaustarinaltaan. Filmi oli kunnon amerikkalaista teinidraamaa.

To All The Boys I've Loved Before (2018) yllätti puolestaan positiivisesti. Tämä ei minusta ollut erityisen hauska, mutta tarinan idea oli mielenkiintoinen. Tykkäsin siitä, kuinka päähenkilöinä oli korealais-amerikkalainen perhe ilman mitään mainintaa ulkomaalaistaustaisuudesta. Ehkä juonessa parasta oli samaistuminen, kun Lara Jean uskalsi alkaa kertoa tunteistaan eikä enää piilottanut niitä lähettämättömiin kirjeisiin.



Odotin Lasse-Maijan etsivätoimistolta (2018) enemmän, sillä olen lukenut joskus kirjasarjan ja katsonut siitä tehtyä tv-sarjaakin. Tähän versioon kyllä petyin kovasti. Kaikki hahmot olivat kankeita ja epäaitoja, dubbaus ei ollut onnistunut, tarinakaan ei ollut erikoisempi... (Miten tuhansia vuosia vanha kirja voisi missään tapauksessa tulla näyttelyyn alakouluun?) Viimeisenä muttei vähäisimpänä on pakko korjata, että amici tarkoittaa ystäv, ei ystävää latinaksi. Ainoa mistä todella pidin, olivat ruotsinkieliset Veronica Maggion laulut taustalla, joita olen kuunnellut myöhemminkin. 

Dark Shadowsin (2012) näin viimeksi 12-vuotiaana, pelkäsin hirveästi, mutta jotenkin se painui mieleeni. Tuosta elokuvasta alkoi muuten pitkäkestoinen vampyyri-innostuksenikin... Pelkäsin nyt kyllä edelleen, mutta elokuva oli vanha tuttu. Ehkä vähän liian dramaattinen ollakseen uskottava, mutta sitäkin hauskempi ja jännittävämpi. Ah, Johnny Deppin Barnabas Collins, ihastuin tähän jo hetkeksi uudelleen.



Elokuussa tapahtui paljon. Kesäloman lopulla matkustelin mökiltä papalle ja lopulta Visbyhyn, Ruotsiin... Varsinkin Visby oli vaikuttava (suurin osa kuvista on sieltä), mutta vanhan kaupungin lisäksi emme ehtineet muuta nähdä. Ostin torilta mekon, mutta jouduin kauppiaan huijaamaksi... No, mekko ei ole onneksi jäänyt kaapin perukoille. Oli mukava tutustua paremmin serkkuuni, ja olin ylpeä osaessani hiukan ruotsia!



Koulun alettua stressitasot alkoivat taas nousemaan, vaikka aikataulutin ja sallin itselleni vapaa-aikaa todella esimerkillisesti. Jo heti ensimmäisellä viikolla otimme luettavaksi kolme eri romaania... "Seuraelämäkin" alkoi toisaalta vauhdikkaasti, sillä kävin kolmessa eri synttärijuhlissa (joista yhdet järjestin itse) ja tuskailin uusien ja vanhojen  ystävyyssuhteiden kanssa. Kaksi kertaa puhuminen jonkun kanssa, oli se sitten terveydenhoitaja, vanhemmat tai ystävä, auttoi voittamaan itseni ja pelon, mistä olin todella kiitollinen. Elokuun mietteitäni kuvaa aiempi postaukseni syksyn hippusista.



Eräs ihana ilta oli käydä hyvien ystävien kanssa katsomassa yllämainittu Mamma Mia 2! ja jäädä vielä kymmeneen asti ulos kävelemään, kiipeilemään asvaltinmurukasan päällä (hoi suomen kieli?) ja höpöttelemään, varsinkin kun olin vielä aivan elokuvan maailmassa.



Syyskuu onkin jo liiankin hyvällä mallilla. Niin kuin ehkä olette huomanneet, koulussa on kiirettä (matikan koe ja ruotsin YT kahden viikon päästä!) ja motivaatio blogiin vähän hukassa, mutta hauskojakin juttuja on käynyt. Parin viikon päästä pääsette kuulemaan kuun alun Tallinnan luokkaretkestä ja eräästä tapaamisesta, josta olen ollut hyvin innoissani. :) Kuun lopulta odotan sukulaisvierailuja, aamusumua, hauskoja hetkiä ystävien kanssa ja ruotsin kokeen jälkeistä lounasta.



KK: Mikä on teidän paras muistonne elokuulta?


Hehkuvanpunaista syyskuuta ja lämpimänviileitä päiviä!