perjantai 28. elokuuta 2020

Kirjabloggaajien kesälukumaraton 2020 osa 2 - päivittyvä postaus

Yöpöydän kirjat järjestää 29.8 kesälukumaratonin toisen kierroksen! Missasin kiireiden takia ensimmäisen maratonin, mutta nyt yritän ehtiä mukaan. Koulujuttuja pitäisi nytkin tehdä ja kavereita tapailla, mutta maratoonaaminen on vain niin mukavaa. Päätin siis yhdistää opiskelun ja maratonin lukemalla antropologista tutkimusta. En ota myöskään yhtään paineita vaan luen sen verran kuin ehdin.



Aion siis jatkaa Margaret Trawickin kirjaa Notes on Love in a Tamil Family, joka kertoo kirjailijan tutkimuksista rakkauden ja sukulaissuhteiden parissa Etelä-Intiassa. Hän on kirjoittanut kirjan omien kokemuksiensa kautta asuessaan tamililaisen perheen luona kenttätyössään. Tykkään etnografian kirjoitustyylistä, se ei ole mitenkään raskas tai tieteellinen, vaan Trawick kuvailee omien tunteidensa ja kokemuksiensa kautta konkreettisesti perhettä ja arkea ja Etelä-Intian kulttuuria. Kirja on mukava, mutta siitä pitäisi kirjoittaa kymmenen sivun kirja-arvostelu, mikä vähän mietityttää.
Toisena kirjana minulla on Jung Changin Villijoutsenet - kolmen kiinattaren tarina (en tiedä miten olen nyt yhtäkkiä edes vähän innostunut asiateksteistä, en lue tällä hetkellä yhtäkään romaania). Se kertoo kirjailijan, hänen äitinsä ja isoäitinsä elämästä koko 1900-luvun Kiinan mullistuksien aikaan, tietysti kertoen muidenkin sukulaisten ja tuttujen elämästä. Siitä tajuaa paremmin Kiinan historiaa, yhteiskuntaa ja ihmisten arkea keisarivallan, tasavallan ja kommunismin aikaan.
En ole vielä varma, mihin aikaan aloitan maratonin, mutta joskus nyt illasta :)
Lukuiloa! Osallistutteko te maratoniin?
***

23:15 (tämän pallonpuoliskon aikaa): aion aloittaa klo 23:30!
1:00 Aloitin puoli kahdeltatoista "Notes on Love in a Tamil Family" sivulta 61 ja olen nyt sivulla 81. Tässä luvussa kirjailija kuvailee perheenjäseniä ja heidän suhteitaan toisiinsa ja koko perheen suhdetta kylän muihin kasteihin. Strukturalismin kannattajana hän huomaa erilaiset tyypilliset kuviot esimerkiksi naisten ja miesten välillä, kuten konfliktit ja eri uskomukset. (Nyt kun vähän vielä selitän tästä lisää niin kirja-arvostelu alkaa olla hyvällä mallilla!)
Huomenna jatkuu! Luettu: 20 sivua.

11:30 Nyt olenkin ollut hereillä jo pari tuntia ja aamupalan teon sekä korppujauhojen raastamisen (huh mikä ääni siitä tulee!) ohella ehtinyt lukea 12 sivua Villijoutsenia. Nyt alkaa parin tunnin putki, jolloin yritän ehtiä lukea Notes on Love in a Tamil Familya kunnolla eteenpäin, ennen kuin lähden kaverin kanssa kävelylle. Olen jotenkin taas onnistunut haalimaan niin paljon tekemistä tälle päivälle lukumaratonin laiminlyöden, että tämä saattaa olla jopa viimeinen kunnon lukupätkä. 

15:25 Nyt on kunnon lukuputki takana! Viimeisen tunnin ajan olen tosin siivoillut ja valmistellut lähtöä kävelylle (päätimme ystäväni kanssa kiireiden takia sittenkin ajaa autolla eräälle näköalapaikalle ja tulla takaisin kävellen, jos ehdimme :D). Ehdin lukea valitettavaati vain 20 sivua eteenpäin, sillä etenen asiatekstin parissa aina hitaasti ja kirjoittelen asioita ylös. Nyt sitten lukeminen keskeytyy ainakin joksikin aikaa, jollei sitten koko illaksi! Katsotaan miten käy.

Luettu: 52 sivua

1:30 Valitettavasti maraton jäi sitten vaan pariin lukupätkään aamulla, sillä en nyt koko iltapäivän ja illan aikana ehtinytkään kirjan ääreen. Lähdin ensin kävelylle ystäväni kanssa, sitten syöksyin kauppaan ja lopulta kotiin ennen kuin toinen ystäväni saapui laittamaan kanssani suomalaista ruokaa. (Ah kuinka rakastan opiskelijaelämää!) Siinä kuluikin sitten loppuilta kun valmistimme lihapullia ja pinaattilettuja ja söimme hitaasti ja nautinnollisesti. Olisi pitänyt pitää maraton mieluummin vasta sunnuntain puolella, mutten ollut varma lopetammeko ennen kello kahtatoista. Joka tapauksessa luin maratonilla huimat 52 sivua, joista kerron lisää huomenna. :)



Kävelytunnelmia

Kooste: Vuoden 2020 kirjabloggaajien lukumaratonissa luin siis 52 sivua, mikä on varmaan huonoin tulokseni maratoneissa, ja olette ehkä samaa mieltä että olisi pitänyt aloittaa vasta lauantai-iltana (tosin nyt sunnuntaina olen saanut luettua 16 sivua, enkä tehtyä mitään muutakaan, joten ehkä tämä oli kuitenkin hyvä päätös). Luin eteenpäin Margaret Trawickin etnografista teosta Notes on Love in a Tamil family sekä Jung Changin omaelämäkertaa Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina, joista molempia voin vain suositella. Ensi kerralla sitten enemmän! Lukemisen ohella mussuttelin suklaata luvattoman paljon, mutta kuuluuhan se evääksi maratonille. Lisäksi kävin ystävän kanssa kävelyllä ja kokkasin toisen kanssa, joten päivän aktiviteettikiintiö täyttyi kyllä runsaasti.

Kiitos järjestämisestä Niina T.:lle!

maanantai 24. elokuuta 2020

AJ Pearce: Dear Mrs. Bird

Kiinnostus heräsi: a woman in the library recommended it to me. Thank you, if you somehow happen to read this :)


Dear Mrs. Bird
AJ Pearce
2018
320 sivua
Picador

Vuodenvaihteessa 1940-41 Lontoo kärsii suurista pommituksista, ja jokaisen apua tarvitaan. Parikymppinen Em asuu parhaan ystävänsä Buntyn kanssa kaukana kotoa ja työskentelee päivisin kanslistina, öisin vapaaehtoisena paloaseman puhelinvaihteessa. Niin tekee moni muukin hänen ikäisensä tyttö, sillä joka puolella kehotetaan tekemään kaikkensa kotirintaman puolesta ja kestämään vaikeudet. Salaa Emin suurin haave on tulla kuuluisaksi toimittajaksi - ja eräänä päivänä hän huomaakin lehdessä ilmoituksen, johon hän tarttuu empimättä. Pahaksi onneksi työpaikka paljastuukin pienen, kulta-aikojensa ohi ajaneen lehden toimitukseksi ja työnkuva koostuu lähinnä puhtaaksi kirjoittamisesta ja epämiellyttävien kirjeiden erottelusta - naisten kyselypalstaa pitävä Mrs. Bird on nimittäin tarkka siitä, ettei lehteen pääse mitään haihattelevaan romantiikkaan tai ei-patrioottiseen liittyvää ja että huoliansa purkavia käsketään vain painamaan eteenpäin. Em ei kuitenkaan voi katsoa vierestä vaan tahtoo auttaa kaikkia sodan ja rakkauden vuoksi kärsiviä lukijoita. Hän alkaa kirjoittaa heille takaisin Mrs. Birdin nimissä - kai hyvä tarkoitus antaa anteeksi?

Dear Mrs. Bird oli tosiaankin tuntemattoman suosittelema kirja, jonka lainasin hänen mielikseen (ja koska en voi ikinä lukea liikaa sodanajasta) - ja yllätyin todellakin iloisesti. Se oli lyhyesti sanottuna romanttisesti ja kevyesti kirjoitettu, suht realistinen kuvaus kotirintaman ponnisteluista.

Kirjoitustyyli on täynnä ihania vanhanaikaisia brittiläisiä sanoja ja huudahduksia, kuten "I say!" ja "smashing". Se korostaa ehkä myös Emin luonnetta, joka on välillä hiukan romanttisen huoleton mutta kuitenkin empaattinen ja huolehtivainen. Hän tarkoittaa hyvää eikä aina ajattele tulevaisuuden murheita, mutta kuitenkin sopivasti. Hän on tottunut sodan pelontäyteiseen ja epävarmaan arkeen ja tekee parhaansa pysyäkseen reippaana, mutta tietysti miettii samaan aikaan mitä kaikkea voisi tapahtua. Vaikka se tuntuu kuitenkin niin uskomattomalta ennen kuin todella tapahtuu.

"I might not know much, but I know what it's like to be young and a bit at sea --" -s.289

Dear Mrs. Birdin syvimpiä teemoja ovat empaattisuus ja ystävyys mutta myös syyllisyydentunto. Viimeisen käsittely jäi kuitenkin aika valjuksi. Loppupuolella tarinaa Em nimittäin joutuu kokemaan suurta syyllisyyttä tekemästään ja tekemättä jättämisestään, ja tiedän, että ainakin itse olisin kokenut tilanteen vielä paljon pahemmin. Olisin ollut aivan shokissa, enkä olisi luultavasti ikinä toipunut asiasta. Muutenkin loppu, ja miten kaikki yhtäkkiä selvisi muutamassa sekunnissa, oli minulle liian perinteinen ja imelä ratkaisu. Olisin toivonut jotain realistisempaa, joka ei olisi päättänyt kaikkea niin helposti. Kirja oli muuten niin romanttisen realistisen tuntuinen, että loppu pikkiriikkisen pilasi sen. Mutta ei kai tätä voi liikaa kritisoida, kun melkein kaikki kirjat tarjoavat samaa, vai voiko?

Plussaa siitä, että kirjassa oli hippusen romantiikkaa (Charles <3), mutta se ei kuitenkaan ollut pääpaino tarinassa vaan realistinen lisä sodan keskellä. Em mainitseekin sodan aikana rintamalla olevien miesten kanssa kirjoittelun ja romantiikan tuoman piristyksen kauhun keskellä.

"On nights when there wasn't a raid, we were allowed to sleep in the volunteer room so we'd sit on our bunk beds and drink cocoa and talk nonsense. And on the nights when the raids were bad, if we had any breaks we'd talk nonsense even more to take our minds off it. Finding me a husband was perfect on that front." -s.123

Mietin mitä samaa koronatilanteessa ja Blitzkriegissä on, ja tajusin yhden yhtäläisyyden. Em kertoo, kuinka alkuvuodesta 1940 kaikki olivat heti ilmahälytyksen kuultuaan juosseet suoraa päätä pommisuojaan, mutta kuinka vuotta myöhemmin ilmahälytyksen sattuessa elokuvateatterissa kenelläkään ei ollut aikomustakaan jättää elokuvaa kesken, ja monet kävelivät kaduilla ja ajelivat bussilla tai taksilla pommien viheltäessä yläpuolella. Jollakin lailla he turtuivat ainaiseen uhkaan ja kuolemaan pelkoon ja jatkoivat elämää. En ollut ikinä tiennyt tästä mentaliteetista salamasodan aikana. En ole lukenut samanlaista muista romaaneista tai sodanajan päiväkirjoista. Mietin kuitenkin tätä samaa nyt koronan toisen aallon uhatessa - ihmiset eivät jaksa enää pitää turvavälejä ja olla tapaamatta ystäviä tai menemättä ravintoloihin, vaikka keväällä suurin osa totteli kiltisti. Sitäkin enemmän, koska uhka ei ole konkreettinen ja silmien edessä?

"I kept stirring the tea. I was doing anything but a grand job. My kind Czechoslovakian friend was singing in a soft baritone that in another time and world would have its place in a choir. Instead, here he was, looking after a complete stranger for free while having to tell people his nationality in the same breath as hello in case they thought he was a threat.
   The world had become ugly and mad."

Pidin eniten Dear Mrs. Birdin ajankuvauksesta. Siitä kuinka Em työskenteli hikihatussa velvollisuuden tunnostaan ja vapaa-aikanaan kävi joskus elokuvissa, kahvilassa tai tanssiaisissa ja matkusti jouluksi kotiin. Eniten minua kiehtoi ja inspiroi hänen työnsä vapaaehtoisena paloasemalla. Em sanoo, ettei hänellä ollut aavistustakaan miten he jaksoivat ja kestivät kaiken työn, univajeen ja alituisen pelon. He vain kestivät. 

"On the night like tonight though, it didn't matter if you were sitting next to the Queen of Sheba. There was a very real likelihood that someone was gonna get hit. The worst was if a call came in about a bomb near one of our families or friends. You couldn't do much, just say a quick prayer and get on with it until the end of the shift. We didn't want to let the boys down - after all, they were the ones outside, putting out fires as shrapnel fell about them and the bombs didn't stop." -s.128-129

Aloin lukea tätä romaania jo helmikuussa ennen korona-aikaa (jätin sen maaliskuussa Saksaan lähtiessäni Suomeen) ja luulen, että jotain vapaaehtoisuustyön kuvauksesta jäi kummittelemaan mieleeni, sillä päätin keväällä ilmoittautua auttamaan jotakuta lähellä asuvaa kaupassakäynnissä kerran pari viikossa. Meistä tulikin lopulta hyvät ystävät ja soittelemme edelleen. :) Joka tapauksessa ihailen edelleen heitä, jotka pyhittivät vapaa-ajastaan enemmän kuin pari tuntia viikossa kauppa-apuun, menivät laulamaan vanhainkotien pihalle tai keksivät jonkin muun tempauksen. Kumpa tällainen avunanto ja ihmisten piristäminen jatkuisi!  

En ymmärrä miten sodanaikaan ihmiset ovat jaksaneet ikuista pelkoa ja hirveää epävarmuutta. Jo nyt koronavirus tuo epävarmuutta, kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä pienen kurkkukivun kanssa, ketä uskaltaa tavata ja kuka voi saada taudin vakavana. Joskus ajattelen, että sodan aikaan ihmisten ei sentään tarvinnut eristäytyä kotiinsa ja vähentää ystävien tapaamista. Elokuvateattereita ei suljettu, vaikka tanssit olivatkin tietääkseni Suomessa kielletty. Mutta sitten yritän miettiä sitä kaikkea kuolemanpelkoa, joka ei lieventynyt vaikka olisikin jäänyt kotiin, koska siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Kuolema uhkasi kaikkialla. Ja samaan aikaan miehiltä ja naisilta vaadittiin melkein epäinhimillisen paljon työtä ja voimia isänmaallisen hengen ylläpitämiseksi.

"I remembered watching William and the boys trying to get the children out of that bombed-out house. I had stood on the pavement scared out of my wits, feeling useless, terrified that one or all of them would get crushed to death. I had been scared as I ran towards Coventry Street, dreading what I might find as the bombs fell on the Café de Paris. And how many timed had I jumped when the phone rang too early in the morning, or very late at night, in case it was bad news?
   But I never told anyone, because that's not what one did. The papers and radio and even magazines like ours went on about pluck and bravery and spirit. They talked about battles fought, advances made. They talked about everyone stepping up to the mark, keeping homes going, keeping things the same for when the men came home because that's what they were fighting for. Making sure you still looked nice, what hair to have, how you mustn't let yourself go because that would show Hitler he would never get us down. And on top of keeping the home front going after six months of bombing, we expected our readers to keep a pretty blouse and the last of the rouge ready for special dates and romance when their men came hone on leave.
   How often did we say well done to our readers? How often did anyone ever tell women they were doing a good job? That they didn't have to be made out of steel all the time? That it was all right to feel a bit down?" -s.267

Em muistuttaa siitä, että pelkoon ja huoliin ei voi vastata käskemällä vain jatkaa eteenpäin valittamatta. Siihen voi vastata ymmärryksellä ja empatialla ja kuuntelemalla. Kukaan ei ole heikko jos ei jaksakaan.

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 8. "Kirja jonka joku toinen valitsee puolestasi" ja oman Kaupunki-haasteeni Lontoon vuoksi.

maanantai 17. elokuuta 2020

Heinäkuussa ihailin vielä Suomen viipyilevää hämärää

Heinäkuussa luin jälleen neljä kirjaa ja 1343 sivua: 

1. Jean Webster: St. Ursula-koulun tytöt (173s)
2. J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi (Harry Potter #6) (698 s)
3. Maja Hjertzell: Henrietta är min hemlighet (175s)
4. Kelly Quindlen: Late to the party (297s)

St. Ursula-koulun tytöt oli ihan mukava vanhanajan tyttökirja, joka kuvaa tyttöjen sisäoppilaitosta. Tytöt ovat tietysti täydellisen siveitä eivätkä aivan vielä täysi-ikäisiä, mutta päähenkilöt Patty, Priscilla ja Conny hyvin vilkkaita ja muutamat tytöistä kertovat ensimmäisistä kosinnoistaan. (Kuinka nuoria he ovat voineet olla?) Ajankuvauksesta jäi mieleen luennot naisten oikeuksista, joita kukaan tytöistä ei olisi jaksanut kuunnella, sillä ne olivat vapaa-ajalla, vaikka Patty käyttikin niitä sitten hyväkseen ja järjesti latinanlukemislakon. Vähän jäi ärsyttämään, kuinka Pattyn ystävineen annettiin hallita koulussa ja jopa kiusata muita tyttöjä: he esimerkiksi pakottivat erästä lihavahkoa tyttöä olemaan syömättä, ja tämä oli johtajaopettajalle täysin okei. Muutenkin ärsytti kirjan puhtoiset hahmot (jopa eräs varas) ja tapa, jolla Patty aina järjesti asiat ja loihti ihmiset kilteiksi. Lisäksi kirjalla ei ollut mitään juonta vaan se koostui kohtauksista Pattyn viimeisestä kouluvuodesta. Kiinnostavinta oli ehkä poikatyttö "Kid", joka oli kasvatettu Teksasin karjatiloilla. Tämä oli siis ihan luettava ja vanhanajan puhtoisuutta hohtava tyttökirja, mutta ei mitenkään erityinen.  

En osaa päättää lemppariani Harry Pottereista, kuten jotkut, mutta nykyään pidän erityisesti Harry Potter ja puoliverisen prinssin ihmissuhdesotkuista. Kun kakkosessa Ginny on ihastunut Harryyn, nelosessa Harry alkaa jo katselemaan Chota ja Ron on mustasukkainen Hermionesta ja viidennessä Harry saa ensisuudelmansa ja käy ensimmäisillä treffeillä, on kuudennessa kirjassa jollain lailla "helvetti irti". Samaten kirja jatkaa viidennen kirjan jännityslatausta, sillä velhomaailman elämä alkaa olla todella vaarallista, ja Tylypahkassakaan ei voi olla suojassa. (Tosin missä osassa sitten pystyi?) Tämä on kuitenkin viimeinen n.s. turvallinen vuosi, jolloin Harry ystävineen on vielä koulun suojissa. Kirja asettaa vielä lisää kysymyksiä, kertoo Voldemortin menneisyydestä ja paljastaa Harryn elämäntehtävän. 

Ja voi Severus, pyydän.

Henrietta är min hemlighet oli kirja, johon osittain todella samastuin, osittain en. Ja jos en samastunut, niin luin tätä kuitenkin hurmiossa, sillä melkein mikään romaani ei kuvaa ihastumisen ongelmia samalla tavalla. Tämä oli todella erilainen kirja. Kirjoitustyylin ja henkilöiden vuoksi suosittelisin sitä ehkä eniten yläasteikäisille, vaikka päähenkilöt ovatkin lukion ensimmäisellä, mutta kuten sanottu, sopii se kaikenikäisille, jotka voivat samastua ihastumisongelmiin.

Late to the partyn kuvittelin samaistuttavan todella, mutta jotenkaan se ei sitten ihan kokonaan napannut. Päähenkilöt vaikuttivat välillä vähän lapsellisilta, ja seksuaalivähemmistöjen ja ihonvärien representaatio tuntui hiukan ängetyltä, vaikka kai kirjan kaveriporukat ovat jossian päin ihan totta. Lisäksi oletus, että kaikki nuoret bilettävät tai päätyvät jossain vaiheessa bilettämään, oli aika ärsyttävä. Joka tapauksessa kirjaa oli mukava lukea ja rakkaustarina oli niin suloinen - ja välillä koin samaistumistakin. Amerikkalainen keskiluokkainen elämäntapa uima-altaineen oli taas jotain omaa luokkaansa. Jälkeen päin ajateltuna lukisin kyllä uudelleen.


Olen nähnyt Harry Potter ja puoliverisen prinssin (2009) ennenkin, mutta Harry Potter ja kuoleman varjelukset osa ykkösen (2010) katsoin ensimmäistä kertaa! Nyt on kaikki HP:t sitten nähty. Molemmat Harry Potterit olivat hyvää katsottavaa, tosin en ymmärrä, miksei Tonksin ja Lupinin suhdetta mainittu kuin yhdellä lauseella (seiskassa!) ja miksi Ginnyn ja Harryn suhteen kehittymistä muuteltiin. Seiskassa puolestaan puolestaan eräs hurja kohtaus Godrickin notkossa, jota muistan pelänneeni joskus kirjaakin lukiessani. 

Clue (1985) oli mainiosti Cluedo-pelin pohjalta tehty elokuva. Ensin kesti hiukan päästä mukaan juoneen, enkä tajunnut huumoria. (Lisäksi projektorissamme oli jokin rikki niin että kaikkien hahmojen iho näytti siniseltä, emmekä edes olleet varmoja, kuuluuko se elokuvaan! :D) Kirjassa oli keskusteluhuumoria, hillittömiä ympäriinsäjuoksukohtauksia ja tietysti useampikin murha ja toistensa epäily. Yksi hahmoista oli homoseksuaali ja suhteellisen neutraalisti esitetty. Lopetus oli mielenkiintoinen valinta, niitä oli nimittäin kolme!

Desperados (2020) oli tosi ärsyttävä romanttinen sekoilu -elokuva, en tiedä miksi edes päädyimme katsomaan tätä ystävän kanssa Netflix Partyn välityksellä. En erityisesti pitänyt sen epärealistisuudesta ja ylinäyttelemisestä, mutta että erään hahmon seksuaalinen suuntautuminen ilahdutti varsinkin, kun siitä ei tehty suurta numeroa.

So Young... Olen nähnyt tämän nyt kolmannen kerran yhdeksän kuukauden aikana, nyt perheen kanssa. Tällä kertaa osasin sen jo melkein ulkoa mutta hämmennyin hiukan, kuinka loppupuolella kohtaukset vain seurasivat toistaan ennen lopulta viimeistä. Kirjan nuorten ja aikuisten ajatusten kuvaus on upeaa, ja tällä kertaa rakastin päähenkilön luonnetta. Hän on itse nuoruus: ailahtelevainen, määrätietoinen, räiskyvä ja elää täysin tunteidensa johdattamana.

Osittain pidin uudesta Pikku naisia -elokuvasta todella, osittain se jäi vähän mietityttämään. Jotkut pienet asiat häiritsivät, ja elokuvan ei-kronologinen rakenne oli joskus hiukan hankala, vaikka olen sekä lukenut romaanin että katsonut edellisen elokuvankin. Toivoin myös, että Jon avioliitto olisi jätetty tässä pois, sillä jopa L.M.Alcott ei halunnut oikeasti halunnut sitä kirjaansa. Joka tapauksessa lopussa toisaalta fakta ja Jon kirjoittama romaani elämästään sekoittuivat keskenään, kun kustantaja halusi tämän tarinaan romanttisen lopun... tämä oli todella mielenkiintoinen ratkaisu. Tässä osassa tuli ehkä myös paremmin esille sisarten virheet ja välit keskenään, kuten Jon ja Amyn kilpailu. Eräs repliikki oli ajankohtaisiin tapahtumiin hämmentävästi erittäin osuva, kun eräs afro-amerikkalainen nainen sanoi rouva Marchille: "No offense, but you should still be ashamed [of your country.]" Jo oli myös tässä paikoittain niin samastuttava että vain itkin, ja hänen yksinäisyytensä ja vastuuntuntonsa oli käsinkosketeltavaa. Elokuvan jälkeen leijuin oikeasti tuntikausia muutaman sentin maan yläpuolella.

"I'm so sick of people saying that love is just all a woman is fit for. But I'm just so lonely!" - Jo March

En muista paljoakaan The Little Mermaidista... Tämä vuoden 2018 elokuva oli aivan uusi versionsa, mikä oli periaatteessa raikastavaa, mutta juoni oli hiukan erikoinen, enkä jaksanut keskittyä siihen erityisesti. Rakkaustarina oli traaginen mutta suloinen. :3


En muista mitä tein heinäkuussa... Olin ainakin jo väsynyt opiskeluun, vaikka kokeet olivat vasta edessä. Kävin sukulaisillani Lappeenrannassa ja jälleen mökillä ja yritin opiskella. Kävin ravintoloissa (sitten helmikuun), isovanhemmillani (sitten joulukuun) ja ensimmäistä kertaa elokuvissa (sitten vuodenvaihteen) ja leijuin todella pilvissä koko iltapäivän. Näin kanavan, söin jäätelöä ja karjalanpiirakoita torilla sekä paijailin kissoja Loviisan linnoituksen raunioissa. Ystäviä näin jostain syystä vähemmän kuin koko keväänä: ehkä siksi alkoi vähän turhauttamaan ja teki hiukan mieli taas palata sosiaalisempaan elämään.

Loviisan kaunein kuja <3


Lappeenrannan satama

Aamupala torilla


Lensin lopulta takaisin Saksaan ja tajusin, ettei minun tarvitsekaan mennä Italiaan asti tunteakseni trooppiset illat, kello kymmeneltä laskeutuvan pimeyden ja puheensorinan kaduilla. Täällä on maskipakko kaikissa kaupoissa ja julkisissa liikennevälineissä, kaikki suuremmat kokoontumiset ovat kiellettyjä, mutta muuten ihmiset ovat aika huolettomia. Luin, että kirkossa jumalanpalveluksessa ei lauleta, mutta sitten taas näin yhtenä päivänä kadulla ryhmän, joka lauloi ja tanssi vieri vierekkäin ja ihmiset seurasivat heitä myöskin ihan vieressä. Heti saapumiseni jälkeen luvut alkoivat täälläkin nousta yli tuhanteen päivässä, mutta en ole huomannut muuten mitään eroa ihmisten käyttäytymisessä tai säädöksissä. Mietin edelleen koko ajan mitä teen syksyn kanssa...



Mitä teidän kesäänne kuului? Minä muistan koko kesältä edelleen ehkä parhaiten mökkeilyn, värien vaihtelun järven pinnalla, keskiyön horisontin kajastuksen ja kostean hämärän tiivistymisen usvaksi...



Vielä viimeisiä viipyilevän hämärän hetkiä elokuulle <3

sunnuntai 9. elokuuta 2020

Maja Hjertzell: Henrietta är min hemlighet

Henrietta är min hemlighet
Maja Hjertzell
2005
175 sivua
Rabén & Sjögren


Måsen on ollut rakastunut Henriettaan pitempään kuin hän muistaa, muttei hän ole ikinä todella puhunut tälle. Hän ei ikinä pystyisi tekemään asialle mitään. Ei vaikka Henrietta pysähtyy hänen eteensä ja pyytää kahville. Måsenin elämä vain virtaa eteenpäin, vanhemmat ovat tiukkoja ja pistävät omat menonsa etusijalle. Koulussa Måsen alkaa lintsata, seuraa Henriettaa tämän nyrkkeilyharrastukseen ja meinaa tehdä aloitteen. Pitääkö joskus vain päättää ja uskaltaa?

"För alla andra verkar det så lätt, så självklart. Först är man kär i någon och så kanske har man tur och kärleken är besvarad. Ja, och sedan är det bara att bli ihop. Hålla handen, kyssas, hångla och sedan sex. Ringa när som helst, ses på stan, prata om allt, träffa varandras familjer, hänga med på utflykter, tågluffa. Är det så där lätt? Inte för mig. Inte för mig." -s.29

Henrietta är min hemlighet on kirja, jollaisia toivoisi ehkä olevan enemmän. Kirja joka on hiukan erilainen. Ensiksikin sillä tavalla että päähenkilöt ovat lukion ensimmäisellä, mutta jotenkin Måsenin ajatusmaailman ja ystävien sekä kirjoitustyylin puolesta kuvittelin heidät yläasteikäisiksi. Toisaalta on jotenkin huojentavaa lukea kirjaa, joka ei tee kaikista lukiolaisista bilettäjiä ja teinimäisen fiksuja. 

Pidin myös Måsenin ystävyyssuhteista. Robinin kanssa hän kommunikoi lähinnä ruotsinkielisten sanontojen avulla, joita he ovat opetelleet ulkoa. Kirjailija kertoi jossain saaneen tämän idean käydessään vierailulla koulussa. Rebecka puolestaan lukee runoja ja ihastuu fiktiivisiin hahmoihin (!!) sekä yrittää patistaa Måsenia tekemään jotain Henriettan suhteen. Måsenilla ei ole erityisiä harrastuksia paitsi valokuvaaminen ja kuvien kehittäminen, hän on myös ollut kiinnostunut linnuista ja luonnosta. Lisäksi hänen tätinsä oli todella sympaattinen ja ihana - ja kerrankin joku aikuinen on sinkku.

"De som jag varit kär i har bara inte varit kära i mig, i alla fall inte tillräckligt. Och de som blivit kära i mig har jag inte varit interesserad av." -s.86

Kirja on todella pohtiva ja lähinnä täynnä Måsenin ajatusmaailmaa, mutta siinä ei erityisesti tapahtu mitään, eikä se keskity ihastumisen lisäksi paljoakaan muuhun, paitsi hiukan Måsenin väleihin hänen vanhempiensa kanssa (joiden käytös oli muuten todella ärsyttävää). Måsen ("lokki") on muuten vain hänen lempinimensä, oikeaa nimeä ei koskaan kerrota, mutta syy siihen löytyy viimeiseltä sivulta.

Jotenkin olisin ehkä toivonut, ettei lopputulos olisi ollut niin ilmiselvä. Ehkä vain olen jotenkin kyllästynyt onnellisiin romanttisiin loppuihin ja siihen, että ihastuksen kohde salaperäisellä tavalla vastaa tunteisiin ennen kuin ollaan edes juteltu. Minusta tämä olisi toiminut myös ihan vain kasvutarinana, että Måsen olisi vain uskaltanut tehdä jotain tunteilleen, hyväksynyt itsensä ja jäänyt odottamaan seuraavaa tilaisuutta. Loppupuolella oli myös kohtaus, joka ainakin minusta vaikutti hiukan erikoiselta ratkaisulta, vaikka olikin myös kaunis.

"Och nu ligger jag i sängen och ångrar mig. Ångrar mig så jag är tvungen att bita i täcket för att inte skrika. Jag har hört att du är förälskad i mig. Vill du gå och fika? Jag är inte den där svala personen som kan svara på någonting sådant, jag klarar det inte. Lika bra det kanske, vi passar antagligen inte ihop ändå, tänker jag." -s.21

Tuntui kuitenkin hiukan vapauttavalta lukea kirjaa, jonka päähenkilöllä on myöskin ongelmia ihastumisen kanssa. Sitä kun ei vain pysty tekemään mitään ihastumiselleen, vaikka toinen osoittaisikin kiinnostusta takaisin. Siihen pitää tottua ensin. Sitä kun kieli kuivuu eikä pysty vastaamaan mitään hauskaa tai fiksua ja juttelemaan luonnollisesti. Sitä että ylipäätänsä elää enemmän omassa ajatusmaailmassaan kuin koskaan tosielämässä.

On myös ihana lukea kirjaa, jossa kukaan ei kyseenalaista, jossa melkeinpä kukaan ei edes kysy tai ihmettele. 

"Men allt ska man våga." -Sapfo


Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 9.:"Kirjassa kohdataan pelkoja" ja YA-lukuhaasteen kohtaan "Tärkeä kirja" (minulle).

tiistai 21. heinäkuuta 2020

Kesäkuulta muistan lähinnä värien vaihtelun järven pinnalla

Kesäkuussa luin neljä kirjaa ja 1521 sivua:

1. Jenny Han: P.S. I still love you (To All the Boys I've loved Before #2) (337 sivua)
2. Rita Mae Brown: Rubyfruit Jungle (216 s)
3. Ellen Wittlinger: Hard Love (224s)
4. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (744s)

P.S. I still love you jatkoi To All The Boys I've Loved Before -romaanin rakkaustarinaa. Jotenkin elokuviin tapahtumat on sijoitettu eri tavalla, joten kirjaa lukiessa tuli suuri déjà-vu, että hetkinen, eikös tämä tapahtunut jo aikoja sitten? Kirjan alussa tapahtunut Lara Jeanin suuteluvideon nettilevitys tapahtuu nimittäin jo ensimmäisessä elokuvassa! Olin katsonut jo kakkoselokuvankin ennen kirjan lukemista, joten hiukan hämmensi kirjan loppu, joka on vähän erilainen. Gwendolynin ja Lara Jeanin suhde oli myös jotenkin parempi kirjassa, en tiedä miksi sitä on siloiteltu elokuvaan. Gwen on bitch ja sillä se. Tykkäsin ensimmäisestä kirjasta vähän enemmän, sillä se oli samastuttavampi ja vähän omaperäisempi, mutta myös tämä kirja toi valoa alkukesääni.

Rubyfruit Jungle inspiroi minua todella kuvauksellaan ponnistuksesta elää omana itsenään, omaa elämäänsä ja seurata unelmiaan. Kirja rikkoo joitakin vielä nykyaikana voimassa oleviakin tabuja ja näyttää 60-luvun Amerikan suvaitsemattomuuden ja tietämättömyyden. Tämä oli jotenkin todella vaikuttava kirja.

Hard Love oli myöskin jotenkin ihana ja inspiroiva. Oli kiva seurata pähenkilöiden elämää 90-luvulla ja zine-harrastusta. Marisol oli kiehtova hahmo ja John puolestaan sympaattinen. Myös kirjan ulkoasu oli upean omaperäinen!

Ylpeys ja ennakkoluulo ei oikeasti ole ihan noin paksu, mutta löysin maaliskuussa juuri ennen kirjastojen sulkemista kiireessä vain isotekstisen painoksen (josta saa kyllä lisäpisteitä sivumäärästä :D). Luin romaanin ensimmäisen kerran 14-vuotiaana, eikä se ollut tosiaan menettänyt makuaan. Nyt ehkä kiinnitin vielä enemmän huomiota Darcyn ihastukseen ja Elizabethin hitaaseen rakastumiseen, molemmat oli todella suloisesti ja samastuttavasti kuvattu. On ihanaa lukea 1700-1800-luvun vaihteesta aikalaisen silmin, rivien välistä saa selville kaikenlaista pientä. Huumoria en ihan aina tajunnut, mutta herra Bennetin piilotetulle sarkasmille nauroin joskus ääneen.


Scott Pilgrim vastaan maailma oli tosi erikoinen elokuva, en oikein tiedä mitä ajatella siitä. En ehkä niin erityisesti innostu sarjakuvien filmatisoinneista kaikkien erikoisefektien vuoksi. Juoni oli vähän kummallinen, mutta myös kiinnostava, pitihän Scottin taistella seitsemää exää vastaan saadakseen Ramonan. Pidin eniten Ramonan omaperäisestä hahmosta ja oli kiva että yksi exä oli tyttö, vaikka se olikin vain "vaihe". Aasialainen sivuhenkilö oli ehkä aika stereotyyppinen intoilullaan ja itsepuolustustaidoillaan.

Magic in the moonlight katsoin ehkä kolmatta neljättä kertaa ja pidän siitä edelleen. Paikoittain vuoropuhelu on pikkiriikkisen jäyhää, mutta rakkaustarina on suloinen. 20-luvun musiikki on myös piristävää. Ja Sophien puvut kaunita!

Luulin nähneeni Megamindin jo joskus, mutta nähtävästi olen vain kuullut siitä tai sitten en tosiaankaan muistanut elokuvasta sekuntiakaan. Joka tapauksessa tarina ja perspektiivi pahiksen näkökulmasta oli tosi virkistävä ja erilainen, lisäksi rakkaustarina oli tässäkin söpö. Tämä lastenelokuva yllätti todellakin positiivisesti. Eivät ne todellakaan aina ole huonoja!

Harry Potter ja feeniksin kilta oli hyvä filmatisointi kirjasta, harmi vain että tapansa mukaan paljon kohtia oli karsittu pois tai lyhennetty, joka tapauksessa suhteellisen vähän. Kuitenkin esimerkiksi erään henkilön vakava loukkaantuminen näytettiin todella nopeasti, sen vakavuutta ei edes kuvattu kunnolla.


Kesäkuu tuntui kaiken kaikkiaan yhä enemmän paluulta normaaliin, kun paikat aukenivat ja saattoi käydä kahvilassa. Kesäkuun eka viikko oli vapaata yliopistosta, ja viikon sen jälkeen lähdimme loppukuuksi mökille "kunnon karanteeniin", josta sitten etäopiskelin. 




Kesäkuussa kävin neljä kertaa kahvilassa, päivämatkalla Tammisaaressa, taiteilijakodeissa ja linnassa. Olin ennätyspitkään mökillä, pesin mattoja, pyöräilin sateessa ja näin tätiäni ja serkkuani ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen.

Ihastuin Raaseporin linnaan heti: se oli ihana sekoitus Viisikon Kirrin-saarta, jyhkeitä keskiajan puolustusmuureja ja kiipeilypaikkaa. Myös Tammisaari oli kaunis 1800-luvun vanhoine kaupunkeineen. Tajusin jotenkin ensimmäistä kertaa todella kuinka Suomesta löytyy lähes täysin ruotsinkielisiä kaupunkeja. Melkein kaikki tapaamamme ihmiset taisivat olla kaksikielisiä, mutta kuitenkin jaksoivat kuunnella ruotsin kangertelujamme.



1700-luvun torppa


Tammisaaren satama

Valkoiset syreenit <3

Kesäkuuhun liittyi muuten myös todella paljon luontoa. Poimin seitsemän kukkaa, kiljuin paarmojen vuoksi vaikken ole ennen niitä huomannutkaan mutta nukuin kuin tukki hyttysten seassa. Näin myös enemmän eläimiä kuin pitkään aikaan: mökillä näin pelkästään noin kuusi eri vesilintua, myyriä, kauriin, sammakon, ukkoetanan... Söin pitkästä aikaa mansikoita ja herneitä, ja pelkäsin yhä edelleen syvää vettä.

Valkoinen sorsa poseerasi meille

Näköalatornista Keski-Suomessa


Syömme normaalisti todella kansainvälistä ruokaa, mutta mökillä grillasimme perinteisiä suomalaisia ruokia. Lisäksi teimme viiliä ja ostimme paikallista ruisleipää, joka on ainoa leipä, jonka päälle laitamme voita. Huomaan jo pelkästään kuvan perusteella, että tuo taitaa olla äitini lautanen - minä ja isä syömme pelkästään "pohjapaloja" emmekä "päälipaloja". :D



Kesäkuussa alkoi keskittymiseni opiskeluun herpaantua, enkä jaksanut kunnolla seurata tunteja. Varsinkin mökillä tuntui joskus vaikealta opiskella kaiket päivät, mutta onneksi pystyi iltaisin menemään saunaan ja veteen. Eniten rakastin aamuja, jolloin join kahvia ulkona ja luin kirjaa auringonvalossa, sekä iltoja, kun vähitellen pimeni ja tarkeni vilttiin kääriytyneenä ja lepakoiden lentoa seuratessa. Ja rakastin järveä, joka oli vuorotellen impressionistisen valkoinen ja sininen, auringonlaskussa punertava tai öisen tumma ja aivan tyyni.



Tietysti kävin myös kävelemässä auringonlaskussa maantiellä ja näin jopa violetteja hämärässä hohtavia kukkia. En kuitenkaan kokenut maantien hiljaisuutta - hyttysiä ja autoja oli aivan liikaa.


Mikä oli kauneinta teidän kesäkuussanne?

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Inspiroivia vanhoja LGBT+ kirjoja (Pride-haaste)

Kiinnostus heräsi: päätin lukea kaikki tyttörakkaustarinat, jotka saan käsiini


Rubyfruit Jungle
Rita Mae Brown 
2015 (1973)
216 sivua
Penguin Random House (Vintage Classics)

Lapsesta asti Molly tietää suutelevansa mieluummin naisia, keksivänsä ennemmin itse omat sääntönsä ja tekevänsä elämässään jotain suurta. Pahaksi onneksi hän asuu Pennsylvanian konservatiivisella maaseudulla, jossa naisen elämä päättyy hänen mentyään naimisiin; adoptioperheeseen, jossa hänen äitinsä syyttää häntä pienestäkin outoudesta tai kommelluksesta. Molly koettelee rajoja leikkien poikien leikkejä, kokeillen suhteita puolin ja toisin ja kieltäytyen lesbonimityksestä, koska haluaa vain olla täysin oma itsensä. Mollyn tie suuntautuu lopulta New Yorkiin mukanaan vain matkalaukku ja 24 dollaria, mutta löytääkö hän sieltäkään täydellistä vapautta ja hyväksyntää?

"At least in New York City I can be more than a breeder of the next generation." -s.193

Rubyfruit Jungle perustuu tiukasti Rita Mae Brownin omaan elämään, muttei ymmärtääkseni ole kokonaan omaelämäkerrallinen. Tämä lienee olevan Amerikassa suhteellisen kuuluisa teos, sillä siitä on jopa oma Sparknotes -sivu, jossa esitellään koululaisille teoksen motiiveja, teemoja ja symboleita. Harmi kun emme lukeneet tätä kirjaa lukiossa!

Kirja siis kertoo Mollyn lapsuudesta, nuoruudesta ja varhaisesta aikuisuudesta, oman pään mukaan toimimisesta ja ihmissuhteista. Tässä kirjassa on paljon seksiä, myönnän, ja jopa nykyajankin tabuaiheita, kuten omalaatuisia seksimieltymyksiä ja fantasioita. Polyamoriasta ja jopa insestistä puhutaan suopeasti, mikä iski itselläni aika lujaa, sillä onhan insesti meidän kulttuurissamme suuri tabu. Silti olen iloinen siitä etten tiennyt seksuaalisesta sisällöstä ennen kuin aloin lukemaan kirjaa ja että kansi ei ole niin räväkkä kuin tämän sivun esittelemissä painoksissa. Muuten kirja olisi ehkä jäänyt lukematta, sillä tämä kirja ei kuitenkaan ole pelkkää seksuaalista piehtarointia. Itse koin sen kertomuksena homofobisesta Amerikasta 50-60-luvulla, päämääräisestä oman tien kulkemisesta ja omankaltaisen elämän etsimisestä.

Ja inspiroivana! Mollyn hurja ja avoin seksielämä, lähtö New Yorkiin 24 dollaria taskussaan ja intohimo ponnistaa matalista lähtökohdista ylös, kestää kaikki vastoinkäymiset - sekä olla määrittelemättä itseään. Tämä kaikki kiehtoi ja sai toivomaan samanlaista boheemia elämäntapaa, jossa raha yöpaikkaan hankitaan ravintolan tarjoilijan palkalla, kun on ensin nukuttu muutama yö jääkylmässä autossa. Tietysti Mollylla käy hyvä tuuri, mutta on ilo huomata, kuinka hän sai työpaikan ja opiskelupaikan ja kesti loppuun asti.

"I longed to return to the potato patch and raise hell with kids who didn't know the difference between Weejuns and Old Maine trotters. But those kids grew up and wore tons of eye-makeup, iridescent pink fingernail polish and scratched each other's eyes out over the boy with the metalflake, candy apple red '55 Chevy with four on the floor. There was no place to go back to. No place to go to. College was going to be like high school, only worse. But I gotta go. I don't get a degree and I'm another secretary. No thanks. I got to get it and head for the big city. Got to hang on. That's what Carl told me once, you got to hang on." -s. 95-96 

Pidin myös kirjoitustyylistä, joka keskittyi osittain tiettyihin tapahtumiin Mollyn nuoruuden aikana - se koukutti niin etten malttanut lopettaa kirjaa ollenkaan. Kirjan kieli koostui osittain Mollyn murteella ilmaistuista ajatuksista.

Välillä ihmettelin, kuinka kummassa Molly sattui törmäämään "niin" moneen naisista kiinnostuneeseen naiseen, mutta toisaalta hän kyllä etsikin aktiviisesti. Toisaalta oli naisia, jotka olivat vain uteliaita kokeilemaan tai vuosien kuluessa päätyivät pitämään entistä suhdettaan vain nuoruuden hairahduksena. Koskettavinta oli Mollyn tapaaminen kymmenen vuoden jälkeen entisen ihastuksensa kanssa, joka on jumiutunut pyörittämään huushollia ja kieltää koko entisen suhteensa jumalattomana.

Se mikä Mollyssa tosin hiukan ällötti, oli hänen lapsuuden taipumuksensa kiusata muita, ilman mitään näkyvää syytä. Hiukan myös ihmettelin kuinka hän oli romanttisesti ja seksuaalisesti niin "kypsä" jo alakoulussa, 11-vuotiaana! Yläkouluaikana Floridassa puolestaan nuorten vapaa seksi loistaa: Mollyn herkkä serkku Leroykin piiloutuu koviksen maskin taakse ja saattaa tytön raskaaksi, vaikka hänellä olikin ollut teininä seksisuhde miehen kanssa. Kaikki kirjan hahmot olivat jollain tapaa ristiriitaisia. Mollyn äiti on kokenut elämänsä aikana kovia ja kohtelee tytärtään julmasti. Myös hänen lempeästä isästään paljastuu asioita, joita en ehkä ottaisi yhtä kevyesti kuin Molly, tai ainakin ymmärtäisin hänen äitiään paremmin.

Parhaiten tämä kirja inspiroi minua ja maalasi 1960-luvun amerikkalaisen konservatiivisuuden käsinkosketeltavaksi. Kaikki lesbot kuviteltiin miesmäisiksi ja jopa vaarallisiksi, homoseksuaalisuutta yksinkertaisesti yksimielisesti pelättiin, sillä posiitivisia esikuvia ei ollut. Tämä on kuitenkin Brownin esikoiskirja, eikä se ainakaan nähtävästi vaikuttanut hänen kirjailijanuraansa.

"Walking helps me calm down, but when I put the key in my lock I was as upset as when I started. Why does it get to me? Why can't I just write off those people the way they write me off? Why does it always get through and hurt?" -s.171

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 3. "Kirja johon suhtaudut ennakkoluuloisesti" , Kirjallisen tunnebingon kohtaan "Kirja sai ihoni kihelmöimään" ja Amerikkaa tutkimassa -osavaltioihin Pennsylvania, Florida ja New York; Kaupunki-haasteessa New Yorkiin.

                              ***


Hard Love
Ellen Wittlinger
1999
224 sivua
Simon & Schuster 

"And for everyone whose first love was a hard love.
 -omistuskirjoitus

16-vuotias John on tottunut tukahduttamaan tunteensa eikä puhu asioistaan kenellekään. Hänellä on yksi ystävä maailmassa, eikä hän ole kiinnostunut tytöistä eikä sen puolin pojistakaan. Hänen äitinsä ei ole koskettanut häntä vuosiin ja alkaa tapailla uutta miestä, eikä hänen isänsä välitä hänestä enempää kuin yhden ravintolaillallisen ajan viikossa. Äidilleen John kertoo kuitenkin viettävänsä isän kanssa luppoaikaa koko viikonlopun.

Kun John alkaa kirjoittaa zinea, eräänlaista leikekirjamaista ja omista kirjoituksista koostuvaa lehteä, hän tutustuu Marisoliin, joka kirjoittaa suosittua zinea "Escape Velocity". Marisol on oikean äidinsä hylkäämä, pukeutuu pelkästään mustaan, vihaa kiroilua ja valehtelua ja on kallellaan naisiin päin; asia mitä hänen adoptioäitinsä vain näennäisesti tukee. John ja Marisol jakavat yhteisen harrastuksen lisäksi luottamuksen puutteen, mutta John huomaa, ettei valehtelun lopettaminen ole helppoa kun alkuun pääsee... etenkin kun hän on valehdellut Marisolille jopa nimensä.

Hard Loveen (oikeastaan myös Rubyfruit Jungleen) suhtauduin ensin hiukan varauksella, sillä en tiennyt tarinoista paljon mitään. Kuitenkin tämäkin romaani herätti kiinnostuksen niin vahvasti, että aloitin toisen romaanin vain jotten joutuisi lopettamaan tätä vielä!

Ensinnäkin zinen kirjoittaminen pääosassa oli tosi mielenkiintoinen kirjan aihe, vaikken ensin tajunnut, mikä harrastus tämäkin oli. Wikipedian mukaan näitä kirjoitetaan edelleen netissä, mutta päähenkilöiden käytössä ei ole internetiä, joten he veivät lähimpään kioskiin kopioita lehdistään, joita sitten alan harrastajat voivat käydä hakemassa tai tilata suoraan kirjoittajilta. Tämän kirjat päähenkilöt kirjoittivat niihin oman elämänsä teemoihin liittyviä artikkeleita ja runoja ja koristelivat sivut piirroksilla ja lehtileikkeillä.(Onko kellään hajua, onko tällaisia Suomessa ja millä nimellä niitä kutsutaan suomeksi?) Kirjan aukeamilla oli jopa otteita päähenkilöiden artikkeleista ja piirroksista. Pidin todella kuvituksesta ja teoksen ulkoasusta, se oli omaperäinen.

Eniten pidin ehkä kuitenkin päähenkilöistä ja heidän kehityksestään. Marisol pysyi ehkä koko ajan määrätietoisena, omaperäisenä hiukan etäisenä hahmona, mutta hän ei kuitenkaan ole kliseemäinen salaperäinen ja uniikki tyttö. Johnin identiteetin kehitystä ja ajatuksia on mielenkiintoista seurata. Hän ei pitkään osaa käsitellä tunteitaan ja tuntee vihaa vanhempiansa kohtaan sitä kuitenkaan ilmaisematta. Ennen Marisolia hän ei ole kiinnostunut yhdestäkään ihmisestä ja miettii olevansa ehkä homo. 

Myös Johnin ja Marisolin, pojan ja tytön, välinen ystävyydessä on jännitettä, sillä John ei ehkä täysin ymmärrä Marisolin seksuaalisuutta. Homoseksuaalisuutta käsitellään kuitenkin kirjassa esimerkillisesti: Marisol on sinut itsensä kanssa ja kaapista ulkona, eikä homofobiaa esiinny muuten kuin ehkä Marisolin äidin pettymyksessä. Muutama Johnin ärtynyt ajatus on ehkä vielä rajalla. Kolmas zinenkirjoittaja, Diana, jää valitettavasti pieneen rooliin, mutta epäilen hänen ja Johnin kirjeenvaihdon jatkuvan vielä myöhemmin. Marisol ja John saavat lohtua toisistaan luottamuksenpuutteessa aikuisiin. Hahmot eivät ilahduttavasti myöskään juopotelleet, vaikka kävivätkin kerran baarissa tanssimassa ja järjestivät pienen selkkauksen.

Kirjassa on upean syvällisiä teemoja ja pohdintoja alkaen normaalin elämän pakenemisesta (Marisolin zinenkin nimi on Escape Velocity) luottamuksen puutteeseen ja sen löytämiseen. Marisolin nimi tarkoittaa kuulemma jollain kielellä kitkerää aurinkoa.

"I want to be her daughter, but later, after I've figured out who Marisol is herself. After I've escaped." -s.45

Hard Love on saanut Michael L. Printz -nuortenkirjanpalkinnon, ja Ellen Wittlinger on kertonut monen nuoren kirjoittaneen hänelle siitä, kuinka he kirjan lukemisen jälkeen ymmärsivät seksuaalivähemmistöjä paremmin. Wikipediaan oli linkattu pdf:änä haastattelu kirjailijan kanssa. Suosittelen romaania kaikille teineille!

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 1. "Sinua vanhempi kirja", YA-lukuhaasteen kohtaan "LGBTQ+ -aihe", Kaupunki-haasteen kohtaan Boston ja Amerikkaa tutkimassa -haasteen osavaltioon Massachusetts. 

torstai 25. kesäkuuta 2020

Ensimmäisen lukukauden soittolista

Olkaa ylpeitä, nyt ei tule pelkkää Lalehia :) 

Tässä on viimeisen puolen vuoden tai ensimmäisen lukukauteni sekä koronakevään soittolista syys-lokakuulta 2019 toukokuuhun 2020. Hirveästi en tosin musiikkia kuunnellut, lähinnä samoja kappaleita joskus iltaisin tai kotiin kävellessä. Olen tietysti kuunnellut muitakin lauluja, mutta nämä ovat jääneet mieleen erityisesti.

Kaikki linkit johtavat YouTubeen, mahdollisuuksien mukaan laulajien omiin tileihin. Itse olen kuitenkin kuunnellut niitä lähinnä Spotifysta ja suosittelen sitä netin säästämiseksi tällä hetkellä kaikille, sillä Spotifyssa ei tarvitse pyörittää videoitakin. :)


Lana Del Rey: Love song
              Looking for America

Lana on yksi lempparilaulajistani, vaikken tiedä häneltä varmaan kymmentäkään laulua enkä muutenkaan tunne häntä sen paremmin. Lanan kappaleet ovat kaikki vähän kaihoisia, surumielisen masentavia eivätkä kerro yksinkertaisin sanoin tavanomaisen helpoista teemoista. Toisaalta Love song kertoo romanttisesta ja seksuaalisesta rakkaudesta, mutta Looking for America paremman ja turvallisemman, aseettoman, Amerikan haaveilusta. Tässä laulussa on ihanat herkkä sävel, joka nousee tärkeissä kohdissa. Muistan kuunnelleeni näitä syksyllä iltaisin juuri saavuttuani Saksaan.

"Pulled over to watch the children in the park
 We used to only worry for them after dark"

Hyvin koskettava säe.


Mitchell Hope & Kierna Shipka (Let It Snow): The Whole of the Moon 

Tämä oli Let it snow -nuortenelokuvan paras ja taianomaisin kohtaus, josta en voinut saada silmiäni irti. Alkuperäinen The Waterboysin laulu on enemmän rockia, mutta pidän tästä herkemmästä ja kauniimmasta uruilla säestetyistä versiosta. En ole kyllä edelleenkään saanut selville, mistä sanat kertovat, mutta laulun tyyli on ihanan omaperäinen.


Laleh: Winner
       Stone Cold
       Safe

Kuuntelin Lalehin viimeisintä albumia Postcards ristiriitaisin tuntein siitä asti kun se ilmestyi yllättäen muutaman päivän varoitusajalla joululoman aluksi. Ristiriitaisin tuntein siksi, että luin levyn julkaisusta vasta sen ilmestymispäivänä, enkä pystynyt  sekä siksi, etten ole pystynyt vielä kunnolla hyväksymään Lalehin tyylin kehittymistä.

Albumin kappaleet on kirjoitettu ja tuotettu yhteistyössä muiden artistien, kuten Demi Lovaton, Ellie Gouldingin ja Shawn Mendesin, kanssa heille, joten ne onkin sovitettu enemmän viimeksi mainittujen tyyliin. Tämä albumi on kuitenkin Lalehin itsensä laulama, mutta eron hänen muutaman vuoden takaisiin kappaleisiin ja laulutyyliinsä huomaa selkeästi. Toisaalta sen huomasi jo viime kesän Vänta-levystäkin... 

"Stone cold, stone cold
I was your amber but now she's your shade of gold"

Loppujen lopuksi itkettyäni muutamana yönä itseni uneen ja muutenkin kriiseiltyäni asiasta jatkoin edelleen lempiartistini kuuntelemista ja vähitellen kiinnyin näihinkin kappaleisiin syvästi. Tällä hetkellä pidän lähes kaikista, mutta voiton vievät Winner (alun perin Ellie Gouldingin laulama), Stone Cold (Demi Lovato) ja Safe (Daya).

"What a shame, what a loss
 But I can see why, 'cause she's beautiful
 And what a defeat to say the least
 But thank God that love is free
 And maybe it's good for you 
 and it's good for me"

Winner on vahva ja surumielinen kappale, jossa tykkään erityisesti kertosäkeen melodiasta ja noista viimeksi siteeratuista säkeistä, jotka jossain vaiheessa samastuttivat. Jos olisin juuri eronnut, käyttäisin tätä varmaan yksinäisinä iltoina itkemiseen.

Stone Coldin nimikkosäkeet ovat yksinkertaisuudessaan todella vahvasti laulettu. Kun Winner on selvä erolaulu, on Stone Cold balladimuodossaan jotenkin katkeransuloinen, ja laulussa on vahva tunnelma. Joskus kuuntelin tätä illalla pimeässä kävellessäni bussipysäkiltä kotiin.

Safen nopeahko kepeä sävel tuo vastapainoa painavalle teemalleen: se tuo mieleen lapsuuden loppumisen ja maailman pahuuden kohtaamisen; luin sen kertovan aseista ja kouluampumisista. Jollain tavalla sanat sopivat myös nykyiseen tilanteeseemme. Surumielinen melodia sopii hyvin äänellä leikkimiseen. Lalehin kappaleita ei Suomessa ikinä kuule radiosta, joten ilahduin kuullessani jouluna vaatekaupassa soitettavan Dayan version: hehkutin kaverilleni sen olevan Lalehin kanssa kirjoitettu!!. Jos Stone Cold on näistä ehkä lempparini varsinkin tunnelmaltaan, on Safe ehkä sanoiltaan ja säveleeltäänkin upein.

"Wasn't scared of going too far
 Staying out 'till it's too dark, oh
 Now daylight won't make it right
 And you would really know this
 Close(d) hearts make close(d) minds
 And I won't tell you it's all
 Butterflies and roses
 We're not back in time
 Back then when we were safe"

Lalehille uskollisena pidän "tietysti" enemmän hänen versioistaan, mutta mielestäni nämä olisi voinut laulaa vielä vähän persoonallisemmalla tavalla ja vahvempaa ääntä käyttäen. Tiedän Lalehin pystyvän siihen.


Suede: So Young

Joku ehkä ihmettelee edellisten listahittien jälkeen, mistä löysin yhtäkkiä 90-luvun rockia. Vastaus löytyy So Young -nimisestä kiinalaisesta elokuvasta, joka on yksi viime vuoden parhaimpia katsomiani, ja joka poikkeaa mielestäni kiinalaisten filmien valtavirrasta. Sen päähenkilöt, 90-luvun opiskelijat, lupaavat toisilleen olla ikuisesti nuoria. Tämä kappale kuitenkin soi juuri juonen ratkaisevimmassa kohdassa. 


Hacken Lee (Lee Hak-kan): Hong Ri

Heh, tämä kappale löytyy samaisesta elokuvasta, tosin päähenkilön itsensä ex tempore laulamana koko yliopiston ja vanhojen professorien edessä. Minulla ei ole hajuakaan mistä laulu kertoo (varsinkin kun tämän linkin versio on kantoninkiinaksi, eikä mandariiniksi kuten itse elokuvassa), mutta hóng rì tarkoittaa punaista aurinkoa. Laulu on kuitenkin sopivan riehakas ja karaoketyylinen. Pitäisi varmaan käydä kiinalaisessa karaokebaareissa etsimässä tätä listoilta.


Juha Tapio & Ellinoora: Hiljaisii heeroksii

Törmäsin lauluun vasta toukokuussa kun siitä julkaistiin linkkaamani suomalaisille arkielämän sankareille omistettu musiikkivideo. Oikeastaan laulu julkaistiin jo itsenäisyyspäivänä, mutta se sopii uskomattoman hyvin korona-aikaan. Määrittelin laulun jossain vaiheessa hyväksi esimerkiksi lempimusiikistani: mollityylinen melodia, vaikuttavat sanat, rauhallisuudessaan vahva laulutyyli, vieläpä duetto, mutta kuitenkin n.s. peruspopia. Ihanaa kun yhdet suosikkilaulajistani ovat yhdistäneet voimansa. <3

"Melankolisii
 Viileenlämpösii
 Hiljaisii heeroksii
 Ja kun me lauletaan
 Se laulu kohoaa
 Korkeuksiin"


Astrid S: Years

Tämän löysin Netflix-sarjasta Jouluksi kotiin, jonka taustalla pyöri milloin mitäkin norjalaista musiikkia (en kestä miten norjalainen ja ruotsalainen musiikki osaavat!). Laulu tuo suhteeseen ja eroon uuden perspektiivin kertoessaan suhteen kolmannen osapuolen tarinan ja tunteet. Laulajalla on omaperäinen kapea ja korkea ääni, ja tykkään sävelestä.

"It's a mistake 
 And my heart's gonna break
 It'll probably take me years to get over
 Even the hurt, yeah, I know it is worth
 All the years it will take for me to get over you"

"If you meet someone who has someone

 Is it your fault if you fall in love?"


Taron Egerton & Jamie Bell (Rocketman): Goodbye Yellow Brick Road
                                        Your Song
                                        Tiny Dancer

Rocketman. Vähän nolottaa sanoa, että tutustuin Elton Johnin musiikkiin vasta elokuvan myötä, sekä vieläpä vertailtuani molempia pidän eniten elokuvan versioista, Taron Egertonin laulamana... Toisaalta pidän yleensä aina ensin kuulemastani versiosta ja helposti niistä musikaalisimmista lauluista. No, Eltonin ja Bernie Taupinin kirjoittamia ja säveltämiä ne ovat joka tapauksessa. Voisin linkata tästä elokuvasta useammankin laulun, mutta päädyin nyt näihin, jotka ehkä vaikuttivat minuun eniten. (Myös Sorry seems to be hardest word, I want love, Amoreena ja Don't go breaking my heart ovat ihania!)

Goodbye Yellow Brick Road on niin vahva sävelineen, sanoineen ja tunnelmineen; lauloin sitä kerran kovaan ääneen pyöräillessäni alikulkutunnelissa ja kuvittelin olevani musiikkivideossa. Laulutyyli ja sanat ovat painavat, sekä kertosäkeen sävel räjäyttää mielen. Tämä on muuten ehkä minulle kaikkein helpoin laulettavin, sillä muiden melodiat ovat mielestäni hankalampia, ja sanatkin ovat ymmärrettävät. Pikkuveljeni kanssa olen hoilannut tunnusomaista melodiaa yhdessä aina, kun se tulee jommallekummalle mieleen, eli joinakin päivinä noin joka kolmas sekunti. :D

"I've finally decided that my future lies
 Beyond the yellow brick road"

Elokuvan kohtaus, jossa Elton säveltää Your Songin Bernien kanssa äitinsä asunnossa, tapahtui kuulemma oikeastikin jotenkuinkin näin. Laulu on yksinkertaisuudessaan niin suloinen ja hauska. Ihaninta on ettei se ole tavanomainen rakkauslaulu vaan kertoo enemmänkin viattomasta ihastuksesta. Pitää mainita, että olen rakastunut Taron Egertonin ääneen varsinkin tässä kappaleessa sekä tämän kaikkiin pieniin naurahduksiin ja äänenpainoihin.

"It's a little bit funny, this feeling inside
 I'm not one of those who can easily hide"

Tiny Dancerin yhdistän elokuvan kohtaukseen, jossa Elton laulaa sitä yksin ympärillään tanssivia pareja katsellen ja joka on jotenkin niin kaihoisa kohtaus. Edelleenkin juuri tämä assosiaatio antaa kappaleelle oman merkityksensä ja samastuttaa minua kaikkein eniten. Vaikka sanat eivä erityisesti kosketa minua, huokuu kappaleesta 1900-luvun nostalginen tyyli ja kaihoisa tunnelma. 


Aiemmin olen koonnut kesän 2019, puolen vuoden 2017-2018, kesän 2017, alkukesän 2017, talven 2016, syksyn 2016 ja kesän 2016 soittolistat. 

Mihin kappaleisiin te olette viime aikoina samastuneet tai ihastuneet eniten?