Oopperan kummitus

15-vuotias minä istui katsomossa toisella puolen maailmaa ja oli aivan haltioissaan. Itki sympatisoidessaan Phantomia; tajusi ensimmäistä kertaa, mikä muita ihmisiä viehättää kauhussa. 

Oopperan kummitus sijoittuu nimensä mukaisesti 1800-luvun loppupuolen oopperan maailmaan. Christine on tanssija, jonka laulajantaidot kuitenkin huomataan ja hän saa pääroolin oopperassa. Opettajanaan hän sanoo olleen "musiikin enkeli", jonka hänen edesmennyt isänsä on luvannut lähettää. Musiikin enkelin takana on kuitenkin salaperäinen Phantom, joka hallitsee oopperaa terrorilla ja jonka taustasta kuiskitaan - ja joka on intohimoisesti rakastunut Christineen. Saadakseen Christinen Phantom on valmis tekemään mitä vain - mutta entä kun tytön nuoruudenrakastettu Raoul saapuu paikalle?

Musiikki on pysäyttävää. Eri teemat, kuten Phantomin dramaattisempi ja Raoulin keveämpi, lomittelevat ja kuvastavat sekä pahuutta että hyvyyttä, intohimoa ja puhdasta romantiikkaa. Esityksen jälkeen, niin vuonna 2016 kuin vuonna 2018, olen joitakin viikkoja kuunnellut kappaleita yhä uudelleen ja uudelleen ja toivonut voivani laulaa duetto-osuudet jonkun kanssa.   

Ensimmäisellä kerralla (linkki vanhempaan postaukseeni) samastuin etupäässä Phantomin onnettomaan rakkauteen, josta tällä kerralla kehittelin erilaisia tulkintoja. Hänen intohimoinen, alistava rakkautensa johtui lapsuuden traumoista ja yrityksestä kätkeä heikkoutensa. Tämän vuoden esityksessä ymmärsin kuitenkin Christineä, joka pelkäsi mielessään kuuluvia ääniä ja ehkä oman mielenterveytensäkin puolesta. Mitä jos Phanton olisikin ehkä ollut vain kuiske hänen mielessään? 

Ajattelin myös, että Christine oli isänsä kuoleman vuoksi jäänyt ilman rakkautta ja suojelua ja etsi siksi tukea Phantomista. Vaikka hän suurimman osan ajasta ei tiennyt, ketä oikein kuuntelisi ja kehen luottaisi, oppi hän lopussa kuuntelemaan omaa sydäntään ja tekemään päätöksen sen mukaan.

Eniten ehkä pidänkin tässä juuri tulkinnasta ja symboliikasta sekä tietysti oopperaan ja nykyaikaisempaan musiikkiin vivahtavammista musikaalikappaleista. Toinen asia, jonka tajusin juurikin ensimmäisellä kerralla, olivat jännityselementit, joista kerrankin pystyin nauttimaan ilman pelkoa. Phantomin teemamusiikki, hänen kammottavatkin yrityksensä saada Christine omakseen, pimeän oopperasalin katon halki kiitävä kattokruunu... Nämä saivat pääasiassa vain pienet väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin, ja voin suositella tätä hiukan herkemmillekin.

Tällä kerralla en pystynyt ahdistuneisuuskohtauksen vuoksi nauttimaan musikaalin ensimmäisestä näytöksestä kunnolla, mutta toinen näytös meni paljon paremmin, ja kokonaisuudessaan pidin tästä esityksestä yhtä paljon kuin Kiinankin. Olin iloinen, että esitykset muistuttivat toisiaan, eikä muutoksia juurikaan ollut. Kieli oli täälläkin englanti, mistä voi olla montaa mieltä, mutta itse tykkäsin siitä, ettei vuorosanoja ja lauluja ollut väkisin suomennettu. Ainoa mitä jäin kaipaamaan olivat kyllä kauneimman kohtauksen veneen ympärillä välkkyneet kynttilät. Tämä kohtaus oli oopperan taianomaisin.

Phantom of the Opera on parhaita näkemiäni musikaaleja, ja se on molemmilla kerroilla vaikuttanut minuun paljon. Ja kuitenkin, heti esityksen jälkeen toivoin vain voivani taas istua pimeässä salissa ja kuulla laulun kaikuvan seiniä pitkin...

"All I want is freedom
 A world with no more nights
 And you, always beside me"

Säveltäjä: Andrew Lloyd Webber     Ohjaus Helsingissä: Tiina Pumalainen
Sanoittaja: Charles Hart, Richard Stilgoe
Käsikirjoittajat: Richard Stilgoe, Andrew Lloyd Webber
Perustuu: Gaston Lerouxin kirjaan The Phantom of the Opera (1910)
Christine Daaé: Iida Antola/ Hanna-Liina Võsa
Phantom: Ville Rusanen/ Ilkka Hämäläinen
Raoul: Olli Tuovinen/ Markus Nykänen

Aino Kallaksen ja Heini Tolan Sudenmorsiamet

Kiinnostus heräsi: Sudenmorsian-teatteriesitys

Sudenmorsian. Hiidenmaalainen tarina
Aino Kallas
2007 (1.p 1928)
96 sivua
Otava

Eletään vuotta 1650 Hiidenmaalla, Virossa. Metsänvahti Priidik kohtaa eräänä päivänä lampaita pesemässä nuoren tytön. Vaikka tytöllä on punertavat hiukset ja luomi, varoittava merkki, rinnassaan, näkee Priidik, kuinka lempeästi tämä käsittelee lampaita. Aivan toisin kuin muut.
   Naimisiin mentyään ja lapsen saatuaan Priidik ja Aalo ovat taas keväällä yhdessä sudenajossa. Siellä Aalo kuulee ensimmäistä kertaa suden kutsun: "Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?" Juhannusyönä, miehensä ollessa poissa, hän ei voi enää vastustaa kaipausta ja lähtee suolle yhtyäkseen susien laumaan. Näin hän alkaa elää päivän ja yön elämää - ja saa kyläläisiltä kutsumanimen Sudenmorsian.

Sudenmorsian oli hyvin erilainen kirja alkaen ihan teoksen kielestä. Se oli nimittäin hyvin vanhaa ja koukeroista, sanoihin kuului näin esimerkkeinä P. Ehtoolliskalkki ja mahlakuu. Aloin jo pohtia, oliko kieli sata vuotta sitten tällaista, kunnes muistin Minna Canthin teokset 1800-luvulta. Niiden kieli oli paljon selkeämpää ja nykyaikaisempaa. Netistä sitten selvisi, että kirja on kirjoitettu tarkoituksella vanhahtavalla kielellä ja balladityylillä. Huomiota herättivät myös latinankieliset sanat ja sanonnat, kuten Homo homini lupus.

Yhtä paljon minua hämmensi kertojan suhtautuminen Aalon tekoihin. Vaikka ihmissutena juoksua kuvattiinkin tämän elämän parhaimmaksi kokemukseksi, puhuttiin myös koko ajan hänen noitamaisista piirteistään ja yleensäkin noituudesta hyvin kielteisesti. Toisaalta Aalo teki ihmissutena pahojakin tekoja, mutta ehkä koko sutena juoksu olikin symboli jollekin aivan muulle.

"Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi." -s.38

Syy Sudenmorsiamen lukemiselle oli siis siihen perustuva teatteriesitys, jota ennen sain kirjankin lopetettua. Teatteri Avoimet Ovet oli hiukan modernisoinut teosta: ihmissutena juostessaan Aalo tanssi ja spreijasi sanoja valkokankaalle. Muutenkin näytelmä oli täynnä symboleita: pariskunnan arkirutiinit kuvattiin yksinkertaisesti heidän taitellessa samanaikaisesti lautasliinansa ja toistaessa vuoron perään "Kiitos" ja "Hyvää yötä". Näytelmässä oli myös paljon musiikkia ja kappaleita, joita yksi näyttelijöistä esitti livenä. Hieno symboli suhteen muuttumiselle oli, kun Aalo käänsi vähitellen "hyvää yötä" sanottuaan katseensa sivuun eikä enää katsonut samaan suuntaan kuin Priidik...

Ymmärsin modernimman esitystyylin idean, mutta jotenkin olisin juuri romaanin lukeneena toivonut enemmän 'perinteistä' esitystapaa. Eniten pidin Priidikin ja Aalon ensimmäisestä kohtaamisesta, jota ei kirjassa ollut.

Priidik: Sinulla on kauniit hiukset.
Aalo: Katsonut kauan?
Priidik: En
Aalo: Siis olet.

Ystäväni, jolla ei ollut mitään ennakko-odotuksia, piti esityksestä, samoin kuin kaikki muutkin katsojat, jotka uskalsivat avata suunsa Tekijät tutuiksi -keskustelussa. Saimme kuulla esimerkiksi, että esityksen saksankieliset huudahdukset olivat saaneet inspiraatiota Aino Kallaksen ja Eino Leinon saksankielisistä kirjeistä. :)

Sudenmorsiamesta minulle jäi etenkin mieleen, kuinka ihminen voi olla niin erilainen, kuinka heissä "vaihtuu niinkuin vuorokaudessakin yö sekä päivä". Aalo oli vuoroin kuuliainen ja lempeä vaimo mutta vuoroin antautui intohimonsa valtaan. Minusta Priidikilläkin oli kaksi puolta: vaikka hän oli kostonhimoinen, katui hänkin lopussa tekojaan.

Ohjaaja ja dramaturgi: Heini Tola   Musiikki: Suvi Isotalo
Näyttelijät: Maija Andersson, Sauli Suonpää, Suvi Isotalo

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 43: "Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle".

Phantom of the Opera (1986)

Kävin joka aika sitten katsomassa musikaalinäytelmän Phantom of the opera eli Oopperan kummitus, jonka on säveltänyt Andrew Lloyd Webber, ja sanoittanut Charles Hart ja Richard Stilgoe. Musikaali perustuu Gaston Lerouxin kirjaan Oopperan kummitus.

Musikaalin logo, joka löytyy täältä

Christine Daaé on oopperalaulaja, johon oopperatalon alapuolella asuva Phantom on rakastunut. (Kutsutaan häntä nyt Phantomiksi, vaikka ei hän aave ollutkaan...) Tämän kasvot ovat olleet pahoin vioittuneet jo syntymästä asti, eikä hän ole koskaan saanut kokea rakkautta tai ystävällisyyttä keneltäkään. Phantom pelottelee oopperan väkeä ja terrorisoi esityksiä saadakseen haluamansa, eikä asiaa auta, kun Christinen nuoruudenrakastettu ilmestyy paikalle...

Aloitetaanpa vaikka lauluista, musikaaleissa ne ovat yleensä parhaita. <3 Suurin osa oli kyllä aika oopperatyylisiä, mutta varsinkin hieman poptyylinen Phantom of the Opera oli ihanan selkäpiitä karmiva. Viime päivinä olen kuitenkin kuunnellut ja yrittänyt opetella ulkoa romanttista laulua All I Ask of You, joka on ihan yhtä ihana!

Mitä myös jäi mieleen, oli hienot erikoistehosteet, esimerkiksi valot, kynttilät Phantomin ja Christinen ympärillä eräässä kohtauksessa, sekä kuinka taas toisessa kohtauksessa Phantomin ääni laitettiin kiertämään ympäri salin kaiuttimia, joten se kuului vuoroin aivan takaani, loittoni ja tuli takaisin...

Esitys olikin jotenkin jännittävä, kauhun elementtejä täynnä. Yleensä pelkään kaikkia vähänkin kauhuelokuvia tai -kirjoja, vaikka aihe kiinnostaisikin, mutta tässä sitä oli juuri sopivasti. En pelännyt tippaakaan ja kerrankin tajusin, miksi osa ihmisistä rakastaa jännitystä. Tässä nimittäin rakastin sitä.

Parhaiten tästä jäi mieleen Phantom, jota tuli empatisoitua suuresti. Mies, jota ei koskaan ollut rakastettu hänen ulkonäönsä vuoksi, joka teki hirveitä tekoja, mutta joka oli rakastunut toivottomasti... 

Eli voin siis vain suositella tätä musikaalia. Tällä hetkellä Oopperan kummitus menee ainakin Helsingin Kansallisoopperassa, tosin hiukan erilaisena versiona. Musikaalista on myös tehty samanniminen elokuva, tämän postauksen lukeneena voitte arvata, että haluan nähdä senkin! :) 

Tohtori Živagot

Kiinnostus heräsi: kirjan perusteella tehty näytelmä



Kirja: Tohtori Živago

Kirjailija: Boris Pasternak

Julkaisuvuosi: 1958

Suomentaja: Juhani Konkka

Alkuperäisteos: Доктор Живаго (1957)

555 sivua

Tammi

Juri Andrejevitš Zivago on itsemurhan tehneen miljonäärin poika, lääkäri ja runoilija, joka on naimisissa lapsuuden ystävänsä Tonjan kanssa. Lara Fjodorovna Antipova on lapsena kaltoin kohdeltu kymnaasin opettaja, hiljattain avioitunut vallankumouksellisen miehen kanssa. Sodan ja Venäjän vallankumouksen pyörteissä nämä kaksi erilaisen taustan omistavaa henkilöä tapaavat - ja rakastuvat...

Anteeksi tuo vähän epäselvä juoniselostus, mutta kirjasta on vaikea kertoa muuta olennaista. Itsekin kun menin katsomaan Helsingin kaupunginteatterin näytelmän vuosi sitten, minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä odottaa. Tai no oli: mainokset kaduilla joista sain kuvan, että aihe olisi vähän samantapainen kuin Frankensteinissa. Eipä todellakaan ollut.

Kerroin kavereilleni seuraavana päivänä koulussa: "Näytelmä oli raaka, hurja ja surullinen - mutta oli se myös hyväkin." Nuo sanat pitävät paikkaansa. Tohtori Zivago oli sotakohdissa hurja ja myös raaka. Välillä itkin, esimerkiksi silloin kun hädintuskin aseistetut miehet juoksivat suoraan päin kivääritulta. Mutta rakkaustarinan vuoksi pidin siitä. Laulut olivat ihania ja ihastuin toiseen päähenkilöön Laraan (hänestä ja muista "ihastuksistani" voi lukea lisää täältä). Ensijärkytyksen jälkeen toivoin voivani nähdä näytelmän uudelleen - mutta se oli jo kadonnut ohjelmistosta.

Hups, voisin selittää jotakin kirjastakin... Se oli aika hyvä, mielenkiintoni pysyi ihan hyvin yllä, mutta ei se kuitenkaan koukuttanut. Filosofiset keskustelut teki kuitenkin mieli hypätä yli, kun en tajunnut niistä mitään... Vasta loppua kohden meni jännittävämmäksi. Romaanissa myös esiintyi hahmoja, joita näytelmässä ei ollut mainittukaan (esim. Jurin kolmas rakastettu) ja välillä menin niissä sekaisin, varsinkin kun heistä alettiin kertoa sillä tavalla, ettei ensin tajunnut miten he liittyivät päähenkilöihin. Elokuvaa katsellessa kirjan lukeminen kuitenkin auttoi, sillä oli helpompi pysyä kärryillä.

Kun näytelmä keskittyi enemmänkin rakkaustarinaan, kirja taas painotti Venäjän vallankumousta. Siitä oli mielenkiintoista lukea, mutta vaikka kävimme siitä joskus koulussa, en ihan tajunnut kaikkea. Oli punaiset: vallankumoulliset, työväenluokkaan kuuluvat, olivatko he bolsevikkeja? Vai oliko tämä aivan eri ryhmä? Sitten oli valkoiset, nähtävästi porvarit sekä muita erilaisia ryhmiä joiden tarkoitusta en ymmärtänyt. Ja ketkä henkilöistä kuuluivat mihinkin ryhmään?

Kirjan luettuani katsoin myös vuoden 1965 klassikkoelokuvan. Siinä pitkät selitykset oli jätetty pois, ja elokuva oli aika hyvä myöskin. En vain jotenkaan tässä tykännyt niinkään Larasta vaan enemmänkin Tonjasta. Odotin elokuvan olevan pelottava K15-ikärajan vuoksi, mutta minusta se oli aika liioiteltu. Ainakin jos vertaa kuvitelmiini K15-elokuvista...

Kolme Zivagoa katsottuni tai luettuani voin edelleen sanoa pitäneeni näytelmästä kaikista eniten. Oli kuitenkin hyvä tutustua myös alkuperäisteokseen sekä siitä tehtyyn elokuvaan, nyt olen ainakin lukenut jonkin venäläisen klassikon.

 

Tonja, Juri ja Tonjan isä (joka näkyy hyvin huonosti)

Juri Zivago

Tonja

Lara

Kirja menee Kirjan vuoden lukuhaasteeseen kohtaan 37 "Kirja joka on kielletty jossain päin maailmaa" (oli Venäjällä 30 vuotta) sekä Kirjankansibingoon "Keltainen".

Ohjaaja: David Lean                Käsikirjoittaja: Robert Bolt
Alkuperäisnimi: Doctor Zhivago     Juri Živago: Omar Sharif.   
Lara: Julie Christie.              Tonja: Geraldine Chaplin.   
Komarovski: Rod Steiger.           Paša Antipov: Tom Courtenay

Peppi Pitkätossu (Helsingin Kaupunginteatteri)

Onkohan Pohjoismaissa ketään, joka ei olisi kuullutkaan Peppi Pitkätossusta? Tytöstä joka muuttaa eräänä päivänä Huvikumpuun ja tuo iloa uusien ystäviensä Tommin ja Annikan sekä muiden ihmisten elämään. Erilaista sirkuksessa käyntiä, kahvikutsuja, leikkejä (ei-saa-koskea-maahan leikkisin edelleenkin!) ja muuta huvia. Sillä Peppihän ei ole kovinkaan tavallinen ihminen. Hän on ensinnäkin vahvempi kuin kukaan toinen ihminen, sekä erilaisempi ja hauskempi. Toiseksi hän asuu yksin talossaan - ei vaan kolmistaan apinan ja hevosensa kanssa.

          Mutta entä kun eräänä päivänä Pepin kadonnut isä tulee hakemaan häntä takaisin laivaan? Miten käy hauskuuden - ja ystävyyden?

Peppi Pitkätossua mentiin katsomaan koko perheen voimin, tai niiden jotka täällä Suomessa vielä ovat. Näytelmä olikin lapsille tarkoitettu, mutta siinä oli vähän vanhemmillekin naurettavaa ja ihasteltavaa. Minusta ehkä parasta näytelmässä olivat repliikit. Pepin kommentit naurattivat välillä hirveästi ja pääosan esittäjä olikin taitava roolissaan. Esimerkiksi että Peppi harvoin oli paikallaan vaan koko ajan liikkumassa tai puhumassa. Kielen näyttäminen ja 'piereskely' ei kuitenkaan minusta kuulunut hänelle ja vain ärsytti.
     Muutkin näyttelijät olivat hyviä, tosin jotkut roolit olisivt voineet olla vähän vähemmän pelleilyä. Tommi ja Annika jäivät aika etäisiksi. Tuukka Leppänen löytyi tästäkin näytelmästä <3

Näytelmään oli tuotu myös tunteellisuutta ja koskettavuutta, jota alkuperäisessä kirjassa on vain lopussa. Se näytti, että Peppikin oli vain pieni tyttö, joka ikävöi isäänsä ja yritti ehkä hukuttaa murheensa hauskanpitoon. Sympatisoin häntä ja itkin joissakin kohdissa, kuten isäkohdissa, minusta tuntui vähän samalta. Laulukohdissa minulle tuli NIIN ikävä esimerkiksi Tohtori Zivagoa. Tai jotain muuta surullista näytelmää. Esitys oli hyvin tehty ja näytelty ja sai kaipaamaan lisää teatteria. Sekä itse näyttelemistä.

Tekijöitä muun muassa:
Alkuperäinen teos: Astrid Lindgren
Ohjaus: Milko Lehto                       Tommi: Petrus Kähkönen
Dramatisointi: Staffan Götestam.          Annika: Raili Raitala
Peppi: Anna-Riikka Rajanen/Maija Koivisto Isä: Panu Vauhkonen
Poliisit: Tuukka Leppänen & Iikka Forss

Pikkukaupungin noidat

Minulla taitaa kestää hetki "Emman" lukemisessa, niin arvostelen vaihteeksi teatteriesityksen :)

"Pikkukaupungin noidat" oli Vantaan Vaskivuoren lukion tämänvuotinen musikaali, jonka kävimme tällä viikolla katsomassa luokan kanssa. Ennakolta emme tienneet näytelmästä muuta kuin nimen, joten emme oikein tienneet mitä odottaa.

          Esitys kertoi kolmesta naisesta, Alexandrasta, Janesta ja Sukiesta, jotka asuvat pienessä Eastwickin kaupungissa. Eastwickia hallitsee Felicia Gabriel muutoksenvastaisella tyylillään. Naiset inhoavat häntä, ehkä juuri pomottelun vuoksi. Tosin Sukie on rakastunut Felician aviomieheen Clydeen...

          Alex, Jane ja Sukie kaipaavat jokainen miestä, joka täyttäisi heidän toiveensa. Eräänä päivänä kaupunkiin saapuukin salaperäinen Darryl Van Horne, joka saa jokaisen suosion (paitsi Felician) ja viettelee kaikki kolme naista. Darryl on taitava manipuloija, joka alkaa opettamaan näille loitsuja ja saa nämä tekemään mitä tahtoo. Kunnes kaikki meneekin liian pitkälle...

Ensin oli vähän vaikea sanoa, paljonko pidin esityksestä, mutta voin kyllä sanoa, että pidin siitä! Aihe ja teema olivat hyviä, sekä näyttelijät luonnollisia. Vähän hassulta tosin kuulosti, kun jotkut sanoivat 'minä' ja 'sinä' kirjakielellä. Laulut olivat ehkä parhaita, niistä tuli mieleen Helsingin Kaupunginteatterin laulut ja aloin heti kaivata Tohtori Zivago -musikaalia, jonka näin siellä viime keväänä. Luulen, että luokkalaisenikin pitivät niistä, monilla soi ainakin seuraavina päivinä päässä "Taa-aai-kaa-aa!" :)

           Näytelmä oli luokiteltu K12-ikärajaan, ja minusta se oli hyvä, koska sen verran pitkälle rakkaudessa kuitenkin mentiin, sekä jotkut kohtaukset (ja erikoistehosteet) olisivat voineet pelottaa ihan pieniä lapsia. Hiukan intiimien kohtien vuoksi epäröinkin, paljonko pidin esityksestä, koska en oikein pidä sellaisista kohtauksista. Mutta  minkäs teet, ne kuuluivat tarinaan, ja poisjättäminen olisi latistanut sitä.

          Lempihenkilöni oli Sukie, joka osasi kirjoittaa, muttei niin hyvin ilmaista itseään puheen kautta. Ymmärrän tämän 'vian' oikein hyvin. Hänen yksinlaulunsa sanoista (Darrylin kuunnellessa) oli upea! Lisäksi pidin Felician tyttärestä Jenniferistä, jolla oli oma rakkaustarinansa nuoren Michaelin kanssa. Darrylista minun oli ensin vaikea sanoa, oliko hän läpeensä paha vai pelkästään yksinäinen. Kallistuin kuitenkin pahan puolelle. Felicia oli ärsyttävä, mutta ymmärsin häntäkin.

Vahvoja teemoja: manipuloinnin voima, yksinäisyys. Hieno tuotos, Vaskivuori!

Ohjaus: Leena Gardiner                 Sukie: Liina Krell

Darryl van Horne: Sauli Norja     Felicia: Thelma Romu

Alexandra: Noora Eskola              Jennifer: Onerva Oja

Jane: Emmi Aaltonen                       Michael: Henri Schröter