perjantai 4. lokakuuta 2019

Kesäni 2019

Onpa kesästä jo aikaa! Tänään satoi ensimmäistä kertaa lunta! (Tänä vuonna Suomeen muuttaneet varmaan luulevat tämän olevan jokavuotista, mutta tämä ei ole normaalia lokakuun alkupuolelle...) Ruska on liekehtinyt vaahteroissa jo ainakin viikon ja ilma on viilennyt niin, että pitäisi kaivaa jo talvitakki päälle. Joka tapauksessa ajattelen vielä kesää, sen lämpöä ja kokemuksia, iltahämärää ja merituulta...



Kesän 2019 vietin hiukan eri lailla kuin ennen, työskennellen kahvilassa Pohjois-Saksan rannalla pikkukylässä. Suurin osa ajasta meni töitä tehdessä tai bussissa istuessa, mutta mahtui kesään muutakin! Tässä vastaukseni kesän alun bucket listaan.

- Syö döneriä (haha, olen jo kokeillut ja kerron myöhemmin miten kävi): 
Elikkä miten kävi: marssin ensimmäiseen pikaruokapaikkaan, haukkasin palasen döneristä - joka on siis kebabsämpylä - ja heräsin seuraavana yönä hirveään vatsakipuun. Valvoin asunnon sohvalla kaksi tuntia yrittäen saada unen päästä kiinni ja kuunnellen rajua ukonilmaa. Kuulin sitten seuraavana päivänä töissä, että monissa paikoissa döneriin laitetaan vanhentunutta lihaa eikä välitetä hygieniasta...

Työnantajani neuvoivat minulle turvallisemman paikan, jossa kävin uusien turkkilaisten kaverieni kanssa. Mielikuvissani döner oli kuitenkin parempaa, ja kaverinikin olivat tottuneet turkkilaiseen döneriin, joka on kuulemma enemmänkin tortillan tyylinen.

- ja kreikkalaisessa ravintolassa: 
En sitten saanut tätä suoritettua, sillä en pahemmin ravintoloissa ehtinyt istua.

- Käy leipomossa
Kyllä ja useasti! Välillä jouduimme tulemaan töihin bussiaikataulujen vuoksi tuntia aikaisemmin, joten ostimme läheisestä leipomosta sämpylän tai "makean" sämpylän :)

- ... ja jäätelöbaarissa
Täälläkin kävin, mutta muistaakseni vain pari kertaa.

- Syö schnitzeliä ranskalaisten kanssa ja parsaa perunan ja hollandaisekastikkeen kanssa (saatan kyllä jättää tämän välistä koska en ole niin pihvin tai parsan ystävä. Mutta katsotaan!)
En käynyt, kts. vastaus ylempänä. Ravintoloihin en mennyt, mutta kahviloissa istuin aina vapaapäivinä. Saksassa vain kahvilassa tilataan ja maksetaan pöydässä, joten niissä ei oikein voi kiirehtiäkään...


Laitoin itse ruokaa :)

Loput ovat omia keksimiäni:

- Syö kalasämpylää (Fischbrötcheniä) tai leivitettyä kalaa (Backfisch)
Söin kalasämpylän! Henkilökohtaisesti en kuitenkaan pitänyt siitä...

- ja vohvelia ja paljon jäätelöä!
Ostin pari kertaa vohvelia rannan kojuista tai kävin kahvilassa.

- nähdä erästä ystävääni pitkästä aikaa (ehkä Lyypekissä?)
En valitettavasti...

- saada uusia ystäviä
Sain, ja yhden kanssa puhumme vielä päivittäin.

- jutella tuntemattomien kanssa (yhden päivässä? Uskallanko?)
No en kyllä läheskään yhden kanssa päivässä, mutta enemmän kuin Suomessa juttelisin. Välillä kahvilassa, joskus bussissa tai vaikka lomapäivänä rannalla. Polkupyörävuokraamoketju oppi varmasti minut "suomalaistyttönä, joka aina palautti pyörän viime tipassa".
Erikoisin näkökulma tuli eläkeläisnaiselta bussilla, joka kysyi onko Suomenkin hallituksessa "niitä vasemmistoradikaaleja". Niin siis keitä?

- matkustella paljon (kerron sitten loppukesästä)
Hiddensee-saari, Stralsund kahdesti, pyöräretket, Ruotsi, Vadstena, Grisslehamn, Tukholma... Voihan niinkin sanoa! Kaikki olivat upeita paikkoja, joihin ikävöin, mutta erityismaininnan saavat Stralsund ja Vadstena. Olin valmis muuttamaan kumpaan tahansa näistä vanhoista keskiaikaisista kaupungeista. Vadstenan linna oli ehkä jykevin koskaan näkemistäni ja Stralsund vain oli niin kaunis ja viehättävä.


Vadstenan linna
Stralsundissa

- nauttia täysin siemauksin Lalehin keikasta (aivoni eivät kestä sitä, että olen todella menossa sinne! Samalla kuitenkin pelkään odottavani liikoja: voihan olla, että seison liian takana tai hän soittaa kaikki väärät laulut...)
En tiedä mitä kirjoittaisin tähän. Sillä kyllä minä nautin, oli upeaa nähdä Laleh livenä, ja keikan yhteydessä sattui muutamia upeita yllätyksiä ja sattumia. Kuitenkin olin leiponut mieleeni kokemuksesta jotain ihmeellistä ja maailmani mullistavaa, joten keikan jälkeen... se tuntui menevän niin nopeasti ohi ja lisäksi tajusin, etten niin erityisemmin viihdy livekeikoilla. Joka tapauksessa päätin tulla uudestaan ensi vuonna, mikäli mahdollista.



- oppia uusia kieliä (työkavereinani on turkkilainen ja slovakialainen!)
Opin! Olen aika ylpeä itsestäni, sillä osaan nyt toivottaa hyvää yötä kummallakin kielellä sekä muun muassa pyytää turkiksi sytkäriä tai kertoa ikävästäni. Lisäksi opin lisää saksaa ja ruotsiakin - yhden päivän Grisslehamnissa puhuin pelkästään ruotsia... Englanti oli varmaan ainoa kieli, jota en pahemmin käyttänyt, paitsi puhuessani yhden ystävistäni kanssa.

- kokeilla jotain uutta
Matkustin yksin - muun muassa junalla Saksasta Ruotsiin ja takaisin... Näiltä matkoilla koin seikkailuja, jotka voisi kertoa omassa postauksessaan... Yöjunassa Hampurista Kööpenhaminaan en nukkunut silmäystäkään, sillä valot loistivat kirkkaina, jokainen asema kuulutettiin ja keskellä yötä Tanskan rajavartijat nousivat junaan tarkistamaan jokaisen passin. Emme meinanneet saada koko paluumatkan lippua, sillä jostain syystä sitä ei voinut tilata Deutsche Bahnilta netistä eikä soittamalla, eikä Ruotsista löytynyt yhtäkään matkatoimistoa. Lopulta tilasimme liput soittamalla Tågbokningeniin - se ehti onneksi ajoissa postitoimistoon, sillä sähköpostilla lähettäminen ei kuulemma käynyt. Palumatkalla puolestaan kaikki junat olivat myöhässä tai niissä oli tekninen vika, ja läheltä piti, etten myöhästynyt viimeisestä vaihdostani, joka olisi ollut illan viimeinen juna.

Pyöräilin yksin. Ennen tätä kesää en ole ikinä pyöräillyt useammin kuin ehkä kerran vuodessa, enkä edes uskaltanut pyöräillä kaupungissa. Kuukauden kokemuksen jälkeen vuokrasimme äitini kanssa Ruotsissakin pyörät, ja nyt Suomessa olen pyöräillyt keskustassakin. Olen ylpeä tästä!




Kävin ystävien kanssa baarissa. 



Nukuin yön parvekkeella tähtien valossa. (Tai yritin nukkua, sillä parveketuoleilla oli hiukan liian kylmää ja epämukavaa.)

- oppia jotain uutta
Opin hiukan laittamaan ruokaa. Opin pyöräilemään paremmin ja myös uskaltamaan pyöräillä. Opin tekemään erikoiskahveja ja avaamaan lasipullon korkin. CV:ssäni voisi myös lukea taitona aprikoosien pilkkominen tai vaatteiden viikkaaminen... Opin ihmisten avuliaisuudesta, junamatkojen hankaluudesta ja ainakin hetken tunsin sittenkin olevani vahva ja perikseantamaton.

Opin myös odottamaan. 

- vähän pelottaa sanoa mutta: ihastua
Niin, olisinpa...



Kesältä jäi paljon erilaisia muistoja, mutta muutama nousee ylitse muiden. Toivon muistavani aina pyöräretkeni pitkin rannikkoa, iltahämärässä tai aamun valossa, tai kuinka sain uusia, ehkä satuttaviakin ajatuksia St.Marien kirkon Intiasta kertovasta valokuvanäyttelystä. Tai kun Laleh käveli ohitseni kadulla ja vilkutti lavalta. Kävellessäni ympäri Stralsundia, istuessani löytämässäni puussa tai valvoessani parvekkeella tähtiä katsellen...


maanantai 30. syyskuuta 2019

Elämäni kirjojen kertomana

Margot Tarukirjasta postasi haasteesta, jonka Mai Kirjasähkökäyrästä oli päivittänyt nykyiseen muotoonsa. Ideana on siis kertoa elämästään blogattujen kirjojen nimillä. Joustin sen verran, etten ole välttämättä blogannut kirjasta erikseen, mutta ne on kuitenkin aina mainittu täällä. :)

Lapsena olin - Outolintu

Nyt olen - Runotyttö etsii tähteään

Haluaisin olla - 50-luvun teinit

Ominaisuuteni, josta en luovu - Kipinä

Taito, jota haluan kehittää - Speak

Kotini - Täällä Pohjantähden alla

Elämäni - Etsin suurta tulta

Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni - Et kävele yksin

Asia, jota ilman en voisi elää - Huhtikuu

Asia, jota en haluaisi kokea - Det brinnande havet

Työni - Ein Meer dazwischen, eine Welt entfernt (meri välissä, kokonaisen maailman päässä)

Työpöydälläni - A Semi-Definitive List of Worst Nightmares

Yöpöydälläni - Runoja

Antavat voimaa - Kaksi sateenkaarta

Vievät voimia - Välimatkoja

Haaveilen - Sininen linna

Viestini ystävälle - Looking for Alaska

Minua mietityttää usein - Of Love and Shadows

Minua pelottaa joskus - Yksinäisyyden kaivo

Tulevaisuudensuunnitelmani - West from Home

maanantai 9. syyskuuta 2019

Kesän -19 soittolista

Tiedän etten ole kirjoittanut mitään heinäkuun jälkeen. Kaksi koostetta ovat jo rästissä, toisen aika lähenee koko ajan, ja kai kesäpostauksellakin on jokin deadline? Joka tapauksessa minun teki nyt mieli kirjoittaa jotain pitkästä aikaa - musiikista.

Pari vuotta sitten julkaisin muutamia "soittolistoja" tiettyinä ajanjaksoina kuuntelemistani ja minuun vaikuttaneista kappaleista (kesän 2016, syksyn 2016, talven 2016-2017, alkukesän 2017kesän 2017 ja puolen vuoden 2017-2018 soittolistan). Alkuun kuuntelin  paljon eri kappaleita, mutta sitten lista alkoi typistyä.

Aloin keräämään seuraavaakin, mutta se sitten venyi vuoden pituiseksi. Ehkä julkaisen senkin jossain vaiheessa - tai sitten koostan nämä kaikki yhteen tärkeimmiksi teini-ikäni kappaleiksi tai jotain. Nykyään en muuten enää lähes ollenkaan kuuntele vanhoja suosikkejani, paitsi joskus kokeillessani, ovatko vanhat tunteet ja muistot jo hälvenneet niistä...

Tänä kesänä musiikkimakuni ei paljoa poikennut vanhoista, ja varsinkin Laleh soi taukoamatta valmistautuessani ja sittemmin muistellessani kesän keikkaa. Tämä kesä oli muuten siitä poikkeuksellinen, että kuuntelin lähes kaikki kappaleet Spotifysta, ja aion jatkaa samalla linjalla. Linkit johtavat kuitenkin YouTubeen, mahdollisuuksien mukaan laulajien omille kanaville.


Alkukesä:

Laleh:    Vänta (Vänta!, 2019)

Lalehin uusin albumi Vänta! julkaistiin 31.5, eli juuri edellisenä yönä ennen viimeistä todistustenjakoani valvoin sitten sen parissa. Lempilaulajani tyyli on hiukan kehittynyt (tai muuttunut), enkä siksi ensin pystynyt tarttumaan oikein mihinkään kappaleista. Ensimmäistä kertaa kuunnellessani Väntan en kuitenkin pystynyt päästämään irti - kuuntelin sen ainakin viisi kertaa putkeen sängyssäni itkien. Kaikista reippaista ja riehakkaista melodioista poiketen tähän lauluun kuului vain surumieliset piano ja viulu, joita rakastan varsinkin viimeisessä kertosäkeessä. Kuuntelin tätä oikeastaan läpi kesän, mutta rakastuin siihen heti ensi kertaa kuullessani, juuri päivää ennen lakkiaisiani.

"Jag har väntat hela livet på nån
 Jag har väntat hela livet på nåt
 Jag har frågat alla andra, för jag trodde kanske kanske alla andra   förstått mer än mig, mer än oss
 Men alla andra väntar också på nåt"

Minusta tuntuu, että Laleh tiivistää tähän lauluun juuri omat tuntemukseni jonkin paremman - onnellisuuden ja itsensä hyväksymisen ja rohkeuden - odottamisesta, jonka vain toivoisi päättyvän, toivoisi jonkin vihdoin muuttuvan, mutta sitten löytää itsensä vuosien jälkeen edelleen toivomassa ja - odottamassa. Sillä ei elämä muutu yhdestä taikaiskusta täydelliseksi, enkä minä itsevarmemmaksi.

Loppukesästä istuin kuitenkin uuden ystäväni kanssa parvekkeella ja kerroin hänelle tästä laulusta ja sen sanomasta. Silloin tunsin hetken ajan, että ehkä sittenkin jaksan ja haluan odottaa, sillä ehkä se sittenkin kuuluu elämään.

"Jag har insett att jag inte kommer att kunna sammanfatta livet i en låt. Men jag kommer att fortsätta försöka.
 -Laleh (Markus Wilhelmson: Med Laleh i Los Angeles: En poet bland vargarna, Vi)


Jonas Monar: Sturm
             Anfang 
             Alle guten Dinge (Alle guten Dinge, 2017)

En ollut ikinä kuullutkaan Jonas Monarista (en edelleenkään tiedä onko hän kuuluisa vai ihan nobody, kai jotain siltä väliltä), mutta satuin hänen keikalleen tänä kesänä Saksassa. Keikalla vähän harmitti, kun en tuntenut hänen kappaleitaan ennestään, mutta kotona sitten innostuin etsimään lemppareitani ja taisin löytää ne. Laulut on ihanan rauhallista ja "fiksua" peruspoppia, joiden sanoista löytyy ajatusta. Jonas Monar myös laulaa mielestäni todella selkeästi, ja itse ainakin muutaman kerran kuunneltuani sain sanoista selvää ilman lyricsejä. Näiden avulla taisin muuten myös saada soinnillisen ässän pysyvästi saksan sanavarastooni! Laulut kertovat itsensä etsimisestä, uudelleen aloittamisesta, toisten ihmisten tärkeydestä... Alle guten Dinge on näistä ehkä iloisin ja mukaansatempaavin, mutta kaikissa kappaleissa on jokin sanoma taustalla.

"Denn du hast so viele Geister in deinem Kopf
Willst ne Reise beginnen, doch weißt nicht wohin
Hast jeden Plan verkauft
Denn es muss erst was passieren, dass du nicht kontrollierst
Mach nur die Augen auf" -Sturm


Laleh: It Was All For the Kids + Stay You (Vänta!, 2019)

Nämä laulut kuuluvat yhteen muutenkin kuin yhteisen taustamusiikkinsa perusteella. No, Lalehin albumeissa on aiemminkin ollut jokin tarina, joka on muodostanut sillan useamman kappaleen välille (kuunnelkaa Sjung-albumi!). Varsinkin Stay You antaa voimaa ja muistuttaa tärkeimmästä: älä esitä mitään, koko ajan turhan uniikkia tai massaa muiden mukana; älä unohda ihmisyyttä kaiken ahneuden ja , vaan ole rehellisesti oma itsesi. It Was All For the Kids -kappalleellakin on tärkeä sanoma - jos olen osannut tulkita sen oikein. Olisi kiva kuulla joskus jonkun toisen ajatuksia siitä, mutta itse annan vinkin omaan tulkintaani: ajatelkaa kuunnellessanne nuorten aloittamia tempauksia viimeisen vuoden aikana.

"Promise me that you'll stay you, hey now
 And we all love excuses, walk out
 Know you're smarter than this"


Laleh: Sand överallt (Vänta!, 2019)

Tämä ei aluksi ollut mielestäni erityisen ihmeellinen, mutta sitten huomasinkin hyräillessäni sitä hymyillen pyörän selässä tuulen osuessa kasvoihini. Tai sitten myrskyisellä rannalla hiekan puhaltaessa silmiin.


Loppukesästä:

Naomi Scott: Speechless (Aladdin, 2019)

Kuuntelin kyseistä kappaletta jo ennen kesää, mutta loppukesästä löysin sen uudelleen tarvitessani lohdutusta ja vahvuutta erääseen hankalaan tilanteeseen. Tämä prinsessa Jasminen uusi soolo herätti minussa vähän hämmennystä, sillä se ei oikeastaan sovi elokuvan maailmaan ja musiikkiin - eihän siinä ole häivähdystäkään arabialaisesta musiikkityylistä. (Toisaalta, en ole asiantuntija puhumaan muidenkaan kappaleiden puolesta, mutta Speechless vastaa normaalien länsimaalaisten musikaalien tarjontaa.) Kuitenkin se sopii uuden elokuvan teemaan ja viittaa ehkä epäsuorasti Arabian niemimaan nykytilanteeseenkin - ja onhan tämä joka tapauksessa upea ja inspiroiva kappale. Parasta on ehkä se, kuinka laulu sopii kaikkiin alistamistilanteisiin, joten mahdollisimman moni voi samaistua siihen.

"But I won't cry
 And I won't start to crumble
 whenever they try to shut me and cut me down"

Jotain Spotifyssa menettää - tämä lauluharjoituksia ja elokuvan kohtauksia yhdistelevä video on ihana ja Naomi Scott niiin kaunis <3


Laleh: Farda (Me and Simon, 2009)
       November (Prinsessor, 2006)
       Hide Away (Laleh, 2005)

Laleh ei ole kauhean montaa persiankielistä kappaletta kirjoittanut, mutta Fardaan ihastuin nyt loppukesästä, en edes muista mistä syystä. Tässä on kaunis ja kaihoisa persialainen tausta, ja Lalehin ääni aivan tihkuu tunnetta. Olin ylpeä opittuani laulamaan pätkän kertosäkeestä! Yhden sanan farsiakin opin - farda tarkoittaa huomenna.

November ja Hide Away ovat tämän hetken lemppareitani Lalehin vanhemmista kappaleista. Näistäkin löytyy kaihoisaa tunnelmaa ja tunnetta  November on hiukan rytmikkäänpi ja vahvempi, mutta Hide Awayn toistuva, rauhoittavan surumielinen taustamelodia jää päähän soimaan...


Lady Gaga, Bradley Cooper: Shallow (A Star Is Born, 2018)

Ennen elokuuta olin kuullut tämän ehkä kerran elämässäni! (Ja kuvittelin sen olevan joku Lady Gagan vanhempi kappale...) Sydämestäni löytyy ehkä jokin pieni kolo country-musiikille, vaikka en sitä kuuntelekaan, sillä rakastuin tähän lähes heti. Pidän niin rauhallisesta ja haastavasta melodiasta ja Lady Gagan vahvasta äänestä,kuin sanojen symboliikasta. Tämä on myös hyvää harjoitusta äänenkäytölle ja vahvalle laululle. 

"I'm falling
 In all the good times I find myself longing for change
 And in the bad times I fear myself"


Mitä te kuuntelitte kesän aikana? Jäivätkö jotkut kappaleet musituttamaan tietyistä hetkistä?

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Kesäkuussa olisin toivonut ajan kelaavan vielä taaksepäin

Kesökuussa luin yhden kirjan ja 280 sivua:

L.M.Montgomery: Sininen linna (280 sivua)

Sinisestä linnasta voin sanoa sen verran, ettei sen taika ollut hävinnyt minnekään. Tajusin jopa toistelevani pätkiä mielessäni ja ihailevani Valancya, joka uskaltaa päättää itse elämästään ja ottaa rakkaudessa ensimmäisen askeleen. 



Kesäkuun postauksesta tuntuu tulevan melko lyhyt - en ehtinyt lopettaa muita kirjoja, vaikka niitä aloitinkin - enkä katsomaan yhtäkään elokuvaa. Varsinkin kämppiksen saatuani en yksinkertaisesti ehtinyt lukemaan tai tuijottamaan Netflixiä, ja päiväkirjankin kanssa on moni tapahtuma jäänyt rästiin. Edelleenkin minun pitäisi kirjoittaa viime viikon vapaapäivästäni - ja ylioppilasjuhlistani...



Aivan kesäkuun alussa olivatkin ylioppilasjuhlani, ja "ikuinen kesälomani" alkoi. Juhlapäiväni kiisi valitettavasti liian nopeasti jo, ja jouduin valittelemaan lukuisille vieraille, kuinka en pystynyt kunnolla keskittymään mihinkään päivän aikana. Koko ajan joutui pitämään silmällä ovea ja kilistelemään ja puhumaan samat asiat läpi uudelleen ja uudelleen - hämmentävää kyllä kaikki halusivat tietää kesätöistäni. Vasta illalla onnistuin ottamaan rennosti ystävieni seurassa. Päivä oli kuitenkin jotenkin rankka, eikä asiaa helpottanut yhtään, että jouduin hyvästelemään minulle tärkeän ihmisen, jonka kanssa en edes ehtinyt puhumaan, eikä hän tiedä paljonko hän minulle merkitsi.

Seuraavana päivänä puolestaan nautin perheen viimeisestä yhteisestä päivästä, jona emme kylläkään ehtineet tehdä mitään erityistä, mutta ainakin söimme keksejä kalliorannalla ja pastaa ravintolassa. :3 



En kuitenkaan ehtinyt lomailla sen pidempään, sillä häivyin ylioppilastodistus kourassa ja lakki matkalaukussa (ihan totta, olin saanut lahjaksi ylioppilaslakkia muistuttavan pipon, ja se lähti heti mukaan, vaikkei olekaan tullut käyttöön). Päämääränäni oli pieni kylä Saksassa merenrannalla, ja tajusin vasta jälkeenpäin, että tästä riittää kyllä selitettävää lapsenlapsille - eihän jokainen lähde töihin pellonkulmaan ulkomaille lakkiaistensa jälkeen, vaikka se onkin nykyään paljon helpompaa kuin ennen kännyköitä. Heti aluksi huomasin, ettei bussi kulje enää iltayhdeksän jälkeen, kaupat ovat kiinni sunnuntaisin ja vapaa-aikaa ei ole juurikaan. Heinänuha vaivasi lääkkeistä huolimatta - se hellitti todella vasta kuun loppupuolella - ja jalkani olivat kipeät tarjoilemisesta.


Asuinkaupunkini keskustassa

Joka tapauksessa kesäkuussa nautin todella työstäni ja täälläolosta (heinäkuussa on tuntunut rankemmalta, mutta kerron siitä sitten myöhemmin). Alussa virheet eivät niin haitanneet, eikä asiakkaita hirveesti ollut, paitsi eräänä muistorikkaana helluntaimaanantaina, jolloin yhtäkkiä sisään aivan tulvi nälkäisiä turisteja, tilauksia oli koko ajan jonossa noin seitsemän, enkä ehtinyt hengähtääkään viiden tunnin aikana. 

Ensimmäiset kaksi viikkoa asuin yksin ja huomasin viihtyväni niin hyvin, että kämppiksen ja työkaverin saatuani kaipasin yksinoloa ja omaa rauhaa. Ehkä se mitä täällä olenkin tajunnut, on etten heti ensimmäisenä asuisi kimppakämpässä, en ainakaan jos näkisin kämppiksiäni sen lisäksi vielä opiskelun tai työn merkeissä. Tunnen itseni vähän suonalaiseksi erakoksi, mutta onneksi olen nyt kuullut hiukan samanlaisia kokemuksia tutuilta ympäri maailmaa.


St. Marie Stralsundissa

Iltaisin... juoksin edestakaisin ruokakaupassa ihmettelemässä outoja purkkeja ja merkkejä ja itkemässä kymmenen minuuttia ennen sulkemisaikaa, kun en löytänyt mitään. Kokkasin ruokaa ja poltin sen useamman kerran. Yritin pestä pyykkiä, lajitella oikein ja annostella pesuainetta puolityhjiin koneellisiin. 


Köyhiä ritareita!

Niin, vapaa-aikaa ei paljoa ollut, mutta se ei tuntunut erityisen rankalta. Kotitöiden väliin jäävänä aikana joko seikkailin ympäri kaupunkia tai istuskelin kämppikseni kanssa parvekkeella. Vapaapäiväni änkesin sitten vähän liiankin täyteen toimintaa ja turisteilua - tein yhden laivamatkan ja vaelluksen entiselle majakalle, ja yhden kaupunkireissun vanhaan hansakaupunkiin. Valitettavasti kiirehdin liikaa, mutta ehdin kyllä nähdä suojeltua nummea, kauriita pellolla ja kokea pienen tajunnanräjäytyksen valokuvanäyttelyssä- ja itkeä museossa, koska en ollut siellä äitini kanssa kuten yleensä.



Kesäkuussa elämäntapani muuttui järkyttävästi entisestä ja kaikin edellytyksin olisin luullut sen kuormittavan pahasti, mutta niin ei tuntunut. Ensimmäistä kertaa myös ahdistuneisuushäiriöni unohti olemassaolonsa, mitä ei ole tapahtunut puoleentoista vuoteen. Murehtiminen ei hävinnyt, mutta fyysisiä oireita ei ollut lähes ollenkaan. Kaiken kaikkiaan kesäkuu tuntui hyvältä kuukaudelta.



Heinäkuu on taas jo pitkällä... Siihen on sisältynyt edelleen työtä, mutta myös eräs matka, josta kerron sitten lisää elokuussa!



KK: Mikä oli teidän lempiruokanne kesäkuussa?

Miten kesä on mennyt? 

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Toukokuussa löysin keltaisia kukkia, sinisen taivaan ja vaaleanpunaisen linnan

Toukokuussa luin kolme kirjaa ja 614 sivua:

Jean Webster: Setä Pitkäsääri (176s)
Enid Blyton: Viisikko retkellä (155s)
Mazo de la Roche: Jalna (283 sivua)

Setä Pitkäsääri oli edelleen yhtä lystikäs kuin muistelinkin. Jerushan kohoaminen lastenkodista yliopisto-opiskelijaksi ja kirjailijattareksi on kyllä - valitettavasti - onnekas sattuma ja hänen rohkeutensa jotain mitä en itse uskaltaisi, mutta sitä oli sitäkin hauskempaa lukea. Rakkaustarina tulee myös pikkuisen puskasta, mutta mies vaikutti pohjimmiltaan ihan kelpo ihmiseltä, vaikkakin hiukan...holhoavalta? En tiedä, sydämeni ei ihan sulanut. Kirja ottaa myös fiksusti kantaa orpolapsien kohteluun ja köyhyyteen.

Viisikko retkellä oli myöskin mukavaa uudelleenluettavaa - en muistanut tarinasta paljoakaan  vaikka muistaakseni melkein kaikki Viisikot olen joskus lukaissut. Sain jopa aikaiseksi katsella taas pitkästä aikaa 90-luvun tv-sarjan jaksojakin, joihin joskus toivoin itsekin pääseväni näyttelemään... kommenttiraidassa kerrottiin jopa lapsinäyttelijöiden käyneen koulua kuvauspaikalla. Tietysti kirja on hyvin helppoa luettavaa ja pieniä puutteitakin löytyy - hiukan ärsyttää Paulin kohtelu, häntähän eivät serkkupojat pidä oikeana poikana, ja yleensä Pauli ja Anne päätyvät siivoamaan ja laittamaan eväät kaikille. Paulin transsukupuolisuusteoriaan en oikein osaa ottaa tarkkaa kantaa, mutta ajattelisin kyllä hänen omaksuneen pojan roolin juurikin ahtaiden sukupuoliroolien vuoksi - eihän hän viihdy mekoissa, ruoanlaitossa eikä nukkeleikeissäkään. 

Jalnan puolestaan luin ensimmäistä kertaa, vaikka olenkin tutustunut sarjaan jo aiemmin. Heti ensimmäisenä romaanista pisti silmään, kuinka epäsympaattisia henkilöt olivat. Ehkä olen tottunut liikaa herttaisiin, ihmisten parempiin versioihin päähenkilöinä, mutta Jalnan henkilöt tuntuivst jokainen todella itsekkäiltä ja ilkeiltä toisilleen. Draamaa ei myöskään romaanista puuttunut, ja kuten sanoin, hahmot eivät tosiaankaan käyttäytyneet mitenkään enkelimäisen puhtoisesti, mutta realistisuus oli vaihteen vuoksi kivaa luettavaa. Lukukokemukseni oli kyllä ihan hyvä, ja pidin erityisesti siitä, kuinka tässå ensimmäisenä kirjoitetussa romaanissa viitattii suvun aiempiin vaiheisiin, jotka tulevat sinne myöhemmin kirjoitetuissa jatko-osissa paremmin selville.

Setä Pitkäsääri sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 6. "Rakkausromaani", Viisikko retkellä kohtaan 28. "Kirjan kannessa on kuu" ja Jalna #2019 Hyllynlämmittäjä -haasteeseen.



Toukokuun elokuvista en oikeastaan muista muita kuin Aladdinin ja Mulanin, jotka katsoin ystäväni kanssa. Aladdinista innostuin katsomani teatteriesityksen perusteella - en ole piirrettyä ikinä nähnyt. Ehkä hyväkin, sillä kuulemma osa faneista ovat pettyneet ja osa puolestaan toivoneet jonkinlaista muutosta elokuva-alalla. Itsekin ajattelen, että jotain olisi voinut kehittyä - esimerkiksi arabia olisi voinut kuulua henkilöiden puheessa, tai ehkä jopa näyttelijät olisivat voineet olla kotoisin tuolta seudulta. Joka tapauksessa lähes kokonaan rodullistettu näyttelijäkaarti oli jotain uutta, kerrankin valkoihoisia joutui bongailemaan. Jasminen uudesta soolokappaleesta voi olla montaa mieltä, mutta tapahtumapaikan ja sen nykytilanteen huomioon ottaen sopi se hyvin kohtaukseen. Pikkuasioita lukuunottamatta olin elokuvateatterista päästyäni haltioissani ja seuraavan viikon hoilasin pääduettoa enemmän tai vähemmän innoissani. Myös tarina oli hieno, sekä tietysti rakkaustarina suloinen.
Ja Aladdin, Mena Massoud :3 

Mulan ei tuon kokemuksen jälkeen säväyttänyt niin paljoa, mutta pidin kyllä elokuvasta ja sen vahvasta naishenkilöstä. Oli myös mielenkiintoista katsoa tarinaa muinaisesta Kiinasta, vaikkei elokuva nyt mikään historianopus ollutkaan. Lauluista Reflection jäi mieleeni vaikuttavana, vaikka kuuntelin sen nyt ensimmäistä kertaa uudelleen.


Melkein unohdin! Katsoin Bohemian Rhapsodyn peräti kaksi kertaa viikon sisällä. En ollut aiemmin tiennyt Queenista, häpeä kyllä, käytännössä mitään, mutta elokuvan jälkeen olin tutustunut heihin edes vähän. Toisaalta harmitti kuinka elokuva oli hiukan siloiteltu ja tärkeitä yksityiskohtia muuteltu. Freddiehän ei kuulemma ikinä kertonut suuntautumisestaan vanhemmilleen... Muuten ihastuin kyllä elokuvaan yllättävän paljon, ja Queen alkoi joksikin aikaa pyöriä soittolistallani. Rami Malek oli uskomattoman taitava - YouTube-videon perusteella hän oli matkinut loppukonsertin esityksen yksityiskohtaisesti käsienliikkeitä ja mikrofonin heilautteluja myöten. Muissakaan näyttelijöissä ei ollut valittamista. Elokuva näytti myös hyvin Freddie Mercuryn ja muutenkin tähteyden molemmat puolet: joskus kuuluisuus nousee liiaksi päähän.



Toukokuuni oli järjestykseltään melkein yhtä sekalainen kuin huhtikuuni, mutta siihen sisältyi ehkä kuitenkin enemmän kiirettä ja pakollisia touhuja. Kuukauden alussa harjoittelin ahkerasti (? no jaa) pääsykokeisiin, loppupuolella puolestaan yritin sovittaa kalenteriin kaverien kanssa tapaamiset, lakkiaispuvun lyhennyttämisen ja juhlien suunnittelut, harrastukset, koulumenot... 


Oulun tuomiokirkko

Oli minulla silti vapaa-aikaakin, ja reissujakin kuului toukokuuhun. Näin pitkästä aikaa tätiäni: ostin serkkuni kanssa kaupasta pitsaa kun emme muutakaan keksineet, paistoimme aamupalaksi banaanilettuja ja äitienpäiväksi kuppikakkuja... Teimme myös luontokävelyitä ja katsoimme Bohemian Rhapsodyn uudelleen!



Toinen reissu koittikin viikkoa myöhemmin - pääsykokeisiin Ouluun. Sitä ennen vietin kyllä iltapäivän - liian lyhyen - Jyväskylässä pitkäaikaisen nettiystäväni kanssa, jota en ollut koskaan ennen tavannut. Oli jännittävää ja mukavaa tavata kasvotustenkin, jouduimme jo pohtimaan feissarin edessä ryhdymmekö yhdessä kuukausilahjoittajiksi. :D 


Oulun linnalla

Oulussa vietin ensimmäistä kertaa "omaa lomaa": nukuin yön hotellissa (ja kammosin sängyn edessä riippuvaa peiliä: kuka kumma ripustaa peilin sellaiseen paikkaan...) ja kiersin kaupunkia aamupäivällä ennen pääsykokeita. Vaikka en valitettavasti olekaan kovinkaan itsenäinen luonteeltani, voin ylpeydellä todeta, että kaupungeissa suunnistamisessa pärjään paremmin kuin hyvin. Pääsykokeiden jälkeen jouduinkin sitten kiiruhtamaan jo junalle ja ajamaan viisi tuntia kotiin. Oulun seikkailusta jäi hyvä muisto, yksi toukokuun parhaimpia. 


Oulun "linna" kevätloisteessa

Muita muistoja keräytyikin vapulta, jolloin nautin simaa ja kotitekoisia munkkeja ystävien kanssa vappujuhlissa, sekä Helsingin Hanami-juhlista, jolloin eväsretkeilin jo ylikukkineiden kirsikkapuiden alla. Eväämme löytyvät ylemmästä kuvasta, ne olivat ihan paikan päällä ostettuja. Tajusin liian myöhään, kuinka olisin voinut pukeutua erään lolita-suuntauksen skottiruutuiseen koulupukuun, jonka olen Japanista ostanut, paikalla pyöri nimittäin useampikin cosplay-asuinen... Ystäviä tapasin myös ylläolevien elokuvien merkeissä, ja Mulanin katsomiseen liittyy myös eräs toinen, henkilökohtaisempikin avautuminen, joka jäi mieleeni erityisenä uskaltamisena.

Kaiken kaikkiaan toukokuu oli mukava kuukausi, vaikka tulevat muutokset häämöttivät edessä... Toukokuussa kävin myös viimeistä kertaa koulullani ennen lakkiaisia, viimeistä kertaa epävirallisella oppitunnilla ja luokan tapaamisessa...

Nautin myös toukokuun hehkuvasta kevätsäästä ja kukkaloistosta <3



KK: Mikä on teidän lempimaisemanne toukokuulta?

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

L.M.Montgomery: Sininen linna

Kiinnostus heräsi: lempikirjani

Sininen linna
L.M.Montgomery
2010 (1930)
I.K. Inha
The Blue Castle (1926)
280 sivua
Karisto

Valancy Stirling, 29-vuotias sukunsa määräilemä vanhapiika, joka ei saa edes itse päättää huoneensa järjestystä tai juhlapukujensa väriä. Hänellä ei ole koskaan ollut todellista onnen hetkeä, mutta mielikuvituksessaan Valancy on pitkään rakennellut Sinistä linnaansa ja kuvitellut itselleen ihailijan ja unelmamiehen. 

Eräänä päivänä Valancy saa kuulla sairastavansa parantumatonta sydäntautia ja omaavansa enää noin vuoden elinaikaa. Tuolloin hän päättää pitää asian salassa ja päättää sukunsa kauhuksi itse elämästään. Vuoden kuluessa Valancy kehittyy yhä itsenäisemmäksi nuoreksi naiseksi ja saapuu yhä lähemmäksi Sinistä linnaansa...

Sininen linna. Ensimmäisellä kerralla olin kuudesluokkalainen tyttö, joka oli juuri löytänyt Montgomeryn, toisella kerralla henkisesti melkein yhtä pieni kahdeksasluokkalainen. Viime lukukerralla olin juuri Kiinaan saapunut, peruskoulun viimeisellä luokalla. Jokaisen lukukerran jälkeen vakuutuin siitä, kuinka Sininen linna säilyy lempikirjojeni listalla.

Nyt melkein neljän vuoden jälkeen olin jo hiukan unohtamassa tarinan hohdokkuutta... Halusin ulkomaille mukaan jotain tuttua ja mieltä lämmittävää luettavaa, mutten todella ajatellut Sinisen linnan arvoa, millaisena sen nyt taas tajuan. 

Enkä enää edes tiedä, mistä kohdasta romaanissa eniten pidän. Ennen olisin sanonut sen kohdan, kun Valancy on juuri päättänyt oman polkunsa valitsemisesta ja ilkkuu kauhistuneille vanhanaikaisille sukulaisilleen hämmästyttävällä huumorintajullaan. Silloin kirjan loppupuoli tuntui ehkä liian romanttiselta. Nyt kuitenkin luin alkupuolen harmautta ja loppupuolen onnen hetkiä ihan yhtä mielelläni kuin Valancyn päähänpistoja. 

Ehkä ainoa romaanin puute onkin lopetus: se tuntuu hiukan lässähtävän ja arkipäiväistyvän. Myös Valancyn sukulaiset vetävät pidemmän korren, mikä ei minua miellyttänyt. Vai halusiko Montgomery vain näyttää toisaalta suvun tärkeyden sekä katkeran tosiasian, ettei täysin vapaana eläminen ole todella mahdollista? Joka tapauksessa lopussa minun täytyy huokaista haikeana. En olisi tyytynyt niin vähään.

Vähän myös nyt ihmetytti, kuinka nopeasti Valancy hyväksyy sairautensa ja päättää elää oman mielensä mukaan. Eikö häntä ollenkaan jännitä kohdata sukulaisensa? Eikö häntä ollenkaan pelota kuolema? Voiko ihminen tyytyä kohtaloonsa niin nopeasti?

Kuitenkin tajusin erityisesti tällä kerralla, miten uudenaikainen romaanin tarina onkaan ja miten esimerkillinen Valancy sankarittarena onkaan. Nykyhetkestä katsottuna sitä ei välttämättä ymmärrä, mutta Valancyn päätös elää omien arvojensa mukaan ei naiselle ollut 20-luvulla kovinkaan helppoa. Tämä kuvastuukin sukulaisten häpeässä ja kiihkossa, mutta hän itse ei tunne tekevänsä mitään väärin, eikä teekään. Myös Valancyn myöhempi rakastuminen ja ensimmäisen askeleen ottaminen tuntuu ihmeelliseltä: en voi muuta kuin ihailla hänen rohkeuttaan. En itse olisi uskaltanut ottaa ensimmäistä askelta...

Sininen linna on jotenkin kokonaisuudessaankin rohkea kirja ja tietyllä tavalla poikkeaa Montgomeryn tuotannosta muutenkin kuin tapahtumapaikan ja -ajan vaihdoksella. (20-luvun Ontarion Muskoka autoineen ja elokuvateattereineen PEI:n tilalta. Lisäksi tarina sijoittuu suurelta osin pikkukaupunkiin eikä maaseudulle.) Enkä osaa selittää, mutta minuun todella sattuu ajatella tätä kirjaa. Silmiini tulvahtavat kyyneleet bussissa, kun ajattelen sen tarinaa. En tahtoisi vielä lukea loppua.

Ja kuten Valancy John Fosterin kirjoista, minäkin huomasin muistavani tästä kirjasta pätkiä ulkoa.


   "Valancy katsoi - ja katsoi - ja katsoi vielä kerran. Järvellä oli läpinäkyvää, sinipunertavaa sumua, joka verhosi saaren. Sen läpi häämöttivät tummien tornien tavoin ne kaksi valtavan isoa mäntyä, jotka ikään kuin tarttuivat toisiinsa kiinni majan yläpuolella. Niiden takana oli taivas, joka oli vieläkin ruusunvärinen illan kajastuksessa, ja kalpea uusikuu.
   Valancy värisi kuin puu, jota tuuli äkkiä liikuttaa. Hänen sieluunsa näytti tulvehtivan jotakin.
   "Sininen linnani!" hän sanoi. "Voi, se on sininen linnani!"" -s.174

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 11. "Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa" ja lisäksi Hyllynlämmittäjä #2019, Mennään metsään - ja Montgomery-lukuhaasteeseen.

lauantai 22. kesäkuuta 2019

Tomorrow always brings changes with it, but the changes of yesterday are already gone

Viimeinen kerta jolloin avaan suuren oven ja pujahdan varjoisaan käytävään. Tällä kertaa kuitenkin vaaleanvihreä silkkimekko päälläni ja ilman tiiliskiven kaltaista koulureppua. Pukuhuoneenamme toimii entinen kerhotilani, mikä tuntuu hiukan nostalgiselta. Ympyrä sulkeutuu. Rehtorin puheesta muistan vain, kuinka hän ainoan kerran katsoi meitä suoraan silmiin ja kertoi meidän olevan kuin lehdet puussa, kaikki yhtä tärkeitä. Viimeinen kerta portaita juostessa ja Suvivirttä hoilatessa...

Taas on yksi lukuvuosi vierähtänyt, erityisen nopeasti... Onkohan tämä viimeinen kouluvuoden koostepostaukseni koskaan... Ehkä kirjoitan sitten opiskeluvuosina jälleen. :)

Tämä oli erityinen ja erilainen lukuvuosi monella tapaa. Ensinnäkin sitä seurasivat pitkin vuotta ylioppilaskokeet, niin syksyllä kuin keväälläkin, Hassua että marraskuussa olin jotenkin poikki, mutta keväällä jaksoin yllättävän hyvin. Saattoi johtua juurikin loppuvuodesta aloitetusta terapiasta, joka tuntuu todella vähentäneen ahdistusta. Toivottavasti se ei ole vain väliaikaista.

Joka tapauksessa kevät sujui hyvin, vaikkakin kirjoitin olleeni alkuvuodesta kiireisempi kuin koskaan. Ehdin kyllä harrastaa ja nukkua tarpeeksi ja lukea kirjaa ennen nukkumaanmenoa, mutta muuten vapaa-aika oli todella tiukilla. Nyt se tuntuu niin kaukaiselta, kun sai pari kuukautta päättää itse menoistaan ja heittää motivaation hetkeksi romukoppaan (Kyllä, sitä ei ihan riittänyt. enää pääsykokeisiin lukemiseen. Toisaalta en kyllä hakenutkaan niin vakavasti.)

Toiseksi, tämä oli viimeinen vuoteni koulussa. Viimeinen vuoteni omassa koulussani. Varsinkin keväällä laskin oppitunteja, varsinkin lempiaineissani, koska joutuisin jättämään ne ja koko rakennuksen. En kyllä sitten jättänyt sitä, sillä loppukeväästä vierailin siellä usein ja törmäsin erääseen opettajaan niin monta kertaa, että hän vitsaili minun jo asuvan koululla.

Ylioppilaskokeiden lisäksi  varsinkin keväällä oli monia tärkeitä abivuoden tapahtumia - penkkarit, luokan illalliset, ylioppilasjuhla... En voi sanoa kaikkien menneen täydellisesti tai jättäneen hyviä muistoja. Mutta tulen toivottavasti aina muistamaan miltä tuntui tasapainoilla keikkuvan rekan lavalla ja heitellä karkkia vilkuttaville ihmisille.

Toisaalta tänä vuonna tajusin myös sen, ettei rakas kouluni ja minulle tärkeät opettajat olekaan välttämättä niin täydellisiä kuin aina kuvittelin. Ehkä ahdistavimmalta tuntuu se, ettei varmasti tiedä, onko jotain vikana vai ei. Enkä olisi halunnut tajuta sitä juuri nyt.  

Ihmissuhteet eivät myöskään onnistuneet niin hyvin kuin olisi toivonut, mutta ainakaan ei katkennut välit kenenkään kanssa, vaikka jäinkin välillä hyvin hämmentyneeksi, kehen voi luottaa ja kuka nyt teki oikein ja kuka väärin...

Joka tapauksessa tämä oli monella tapaa ikimuistoinen vuosi, vaikka vähän jäikin harmittamasn pieni tosiasia, etten todella saanut aikaiseksi saavuttaa unelmiani ja muokata elämääni mieleisekseni.


Kesästä... en ole tainnut vielä kertoa? Vietän kokonaiset kaksi ja puoli kuukautta Saksassa kesätöissä. Voitte uskoa ettei päätös ollut helppo, vaikka olenkin jo asunut ulkomailla ja osaan saksaa - olin viimeiset kaksi kuukautta hiukan paniikissa ja pelkäsin kesästä tulevan kamala ja ahdistava. Nyt kaksi viikkoa täällä oltuani voin sanoa viihtyneeni paremmin kuin olisin ikinä kuvitellut.

Työpaikkani on kahvila pikkukylässä, jossa ei toisen kahvilan, leipomon ja loma-asuntojen ohella hirveästi muuta ole. Asun kuitenkin läheisessä (pikku-)kaupungissa, mutta pääkaupunkiseutuun verrattuna olot ovat hiukan erilaiset, minkä huomaa esimerkiksi joukkoliikenteen vuoroissa... En ole päässyt vielä elokuviin, koska elokuvateatteri on naapuripaikkakunnalla, ja viimeinen bussi lähtee ennen näytöksen loppumista. :D

Ehkä kerron kuitenkin lisää kesäkuun koosteessa :)


Yksi lomaviikko tulee minulla joka tapauksessa olemaan (tai no, elokuun loppua ei nyt lasketa): menen äitini kanssa viikoksi Ruotsii heinäkuussa. Viimeisin äiti-tytär -matkamme suuntautui kuusi vuotta sitten Lontooseen, josta jäi todella ihania muistoja, joten uskallan toivoa nyt yhtä hyviä. Aiomme käydä eräässä saaristolaiskylässä, johon liittyviä kirjoja olen lukenut, tietysti Tukholmassa, eräässä linnakaupungissa ja, en pysty sanomaan tätä normaalisti: pääsen Lalehin keikalle!!! Olen toivonut sitä hiukan jo kahden vuoden ajan, mutta nyt viimeisten kuukausien aikana varattuamme liput jo joulukuussa, en ole oikeastaan odottanut mitään muuta samalla innolla pitkään aikaan. 

En tiedä uskallanko tehdä pitävää bucket listaa rajatun ajan ja mahdollisuuksien vuoksi, mutta yritetään. Ystäväni teki minulle to do -listan Saksaa varten, joten tässä tulee:

- Syö döneriä (haha, olen jo kokeillut ja kerron myöhemmin miten kävi)

- ja kreikkalaisessa ravintolassa

- Käy leipomossa

- ... ja jäätelöbaarissa

- Syö schnitzeliä ranskalaisten kanssa ja parsaa perunan ja hollandaisekastikkeen kanssa (saatan kyllä jättää tämän välistä koska en ole niin pihvin tai parsan ystävä. Mutta katsotaan!)

Loput ovat omia keksimiäni:

- Syö kalasämpylää (Fischbrötcheniä) tai leivitettyä kalaa (Backfisch)

- ja vohvelia ja paljon jäätelöä!

- nähdä erästä ystävääni pitkästä aikaa (ehkä Lyypekissä?)

- saada uusia ystäviä

- jutella tuntemattomien kanssa (yhden päivässä? Uskallanko?)

- matkustella paljon (kerron sitten loppukesästä)

- nauttia täysin siemauksin Lalehin keikasta (aivoni eivät kestä sitä, että olen todella menossa sinne! Samalla kuitenkin pelkään odottavani liikoja: voihan olla, että seison liian takana tai hän soittaa kaikki väärät laulut...)

- oppia uusia kieliä (työkavereinani on turkkilainen ja slovakialainen!)

- kokeilla jotain uutta

- oppia jotain uutta

- vähän pelottaa sanoa mutta: ihastua

Katsotaan syksyllä miten kävi :)

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Lue mielenterveyttä -haaste


Viime syksynä osallistuin Sirrin aloittamaan mielenterveyteen keskittyvään lukuhaasteeseen. 

Aihe oli todella puhutteleva, mutta valitettavasti olen ehtinyt lukea ja blogata vain harvasta kirjasta puolen vuoden aikana, enkä sitten jaksanut enää liittää niitä haasteeseen. Vähän harmittaa, mutta sain haasteeseen kuitenkin pari kirjaa:

1. A book with emotions: Jenny Han: To All the Boys I've Loved Before

Tämä nuortenromaani kertoo tytöstä, joka ei kerro tunteistaan ihastuksilleen, kunnes hänen salaiset rakkauskirjeensä tulevatkin jostain kummasta syystä lähetetyksi heille... Romaani on hieno kehityskertomus ja hiukan hömppääkin on kyllä tarjolla! P.S. Se on myös suomennettu, ja elokuvakin löytyy!

2. A non-fiction book: James Dawson: This Book Is Gay

Tämä sopisi myös self-help-kirjan kategoriaan, ja suosittelisin todellakin suuntautumisesta riippumatta luettavaksi! Kirja on viihtyisää ja rentoa luettavaa, ja siitä löytyy osuvia ajatuksia.

Kiitos haasteesta Sirrille!