Kyllikki Villa: Tyttö sodassa - kenttälotan kirjeitä 1941-1944

Kiinnostus heräsi: Ankin postaus

Tyttö sodassa - kenttälotan kirjeitä 1941 - 1944

Kyllikki Villa

2006

479 sivua

Like

"Radio ja lehdet puhuvat vain Yhdysvaltain meille jättämistä muistioista ja Suomen vastauksista. Pakkanen - savut nousevat suoraan kirkkaalle taivaalle. Talvi -. Kuinkahan kauan sotaa vielä kestää? Nykyisin ei kukaan usko sen loppumiseen "ensi kuussa" tai "jouluun mennessä". Odotamme vain - tasaisia, harmaita päiviä - ja teemme suunnitelmiamme siinä mielessä, että sota voi kestää kevääseenkin saakka." -12.11.41, päiväkirjamerkintä

Jatkosodan syttyessä kesällä 1941 lähtee 17-vuotias Kyllikki Villa Kajaanista lotaksi Suomussalmelle. Kaikki odottavat sodan kestävän vain syksyyn asti, mutta toisin käy. Marraskuussa hänet yllättäen komennetaan Sortavalaan, seuraavana keväänä puolestaan kotiin Kajaaniin käymään koulun loppuun sekä hetkeksi Lieksaan. Kesällä 1942 Kyllikki saa vakituisen paikan Tiiksijärvellä, Vienan Karjalassa, jossa hän viipyy sodan loppuun asti, tosin lähtee vuodeksi opiskelemaan Turkuun. Kolmen vuoden aikana "Tipu" joutuu sopeutumaan sotaan, työhön, rajoitettuun elämään ja lyhyisiin lomiin; kaipaamaan rauhaa ja siviiliä, mutta löytämään hauskuutta ja tuntemaan tekevänsä velvollisuutensa.

"Tiedätkö, mistä uneksin iltaisin? En runoista enkö valkolakeista enkä Suuresta Rakkaudesta. Ajattelen, miten ihanaa olisi pukea se tummanpunainen ylleen, uudet kauniit silkkisukat ja kengät jalkaan, pistää puuteria nenälle ja tuoksua hyvälle, istua ilta Maakunnassa pelaamassa Pajazzoa---" -6.9.41, kirjeestä

Tyttö sodassa koostuu Kyllikin ja hänen äitinsä (joka oli itsekin lottatoiminnassa) toisilleen kirjoittamista kirjeistä. Kyllikki kirjoittaa äidilleen välillä parin päivän välein, usein päivittäin. Äiti taas hiukan harvemmin, tai sitten kaikki eivät ole säilyneet tai niitä ei ole julkaistu. (Luin Helsingin Sanomista, että jatkosodan aikana suomalaiset kirjoittivat yli miljardi kirjettä!) Kyllikki kirjoittaa myös päiväkirjaa, mutta harvemmin, tai merkintöjä on varmaan karsittu. Panin merkille, että hänen kirjeissään on eläväinen, pirteämpi sävy, mutta päiväkirjamerkinnöissä hiukan alakuloisempi tai informatiivisempi, jopa masentuneempi. 

Olen kyllä lukenut kotirintamista ympäri maailmaa, mutta lottien työstä en tiennyt paljoakaan. Muistan vain Hiekkalan lasten tarinoiden Aino-tädin, jonka mainittiin lähteneen rintamalle lotaksi. Minulla oli vain ylimalkainen aavistus, mitä lotat ylipäätänsä tekivät. En kuitenkaan ihan Kyllikinkään kirjeistä saanut selville mitä hän tarkalleen päivisin teki: ainakin kirjoitti koneella ja päivysti radiossa tai puhelimessa monta tuntia kerrallaan. Teoksen esipuheessa tai jälkisanoissa olisi vielä voinut valottaa joitain asioita tarkemmin, sillä nyt kirjaa ymmärtää ehkä parhaiten sodan itse kokeneet tai ainakin lottien työstä lukeneet. Vapaa-aikaa tuntuu olevan verraten paljon, mitä Kyllikki valittelee (!), sillä ei ollut oikein muuta tekemistä kuin lukea ja seurustella muiden kanssa.

Kuitenkin aika riittää ystävyyssuhteiden solmimiseen ja hauskanpitoon. Suomussalmella Kyllikki viihtyy erinomaisesti miesten parissa, jotka pitävät häntä kuin kukkaa kämmenellään. Sortavalassa hän tuntee ympäristön jäykäksi ja viralliseksi ja joutuu sopeutumaan pitempään, kunnes saa lopulta ystävistään "Perheen", jonka kanssa jakaa ruokapaketit ja viettää iltaa. Tiiksijärvelläkin ystävien saaminen kestää aikansa, mutta pian Kyllikillä riittää ihailijoita. 

"Minun onnettomuuteni on se, ettei mikään asia ole minulle yksinkertainen tai mutkaton, ja se tekee elämän kovin vaikeaksi joskus. Mutta eihän sille voi mitään." -27.9.41, kirjeestä

Olikin mielenkiintoista lukea ihmissuhteista sodan aikaan. Vaikka Kyllikki Villa huomauttaa esipuheessaan, että seksuaalinen vallankumous tapahtui vasta 60-luvulla ja että lottien suhteet olivat puhtoisia, minusta oli kuitenkin yllättävää seurata myös romanttisten ihastusten ja heilojen paljoutta. Lottia todella pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Tytöt ja pojat seurustelivat, kävivät kuutamokävelyillä ja "säkättivät" puhelimessa työvuorolla, niin että pian puhelinseurustelu rajoitettiin muutamaan minuuttiin. Lottien piti myös olla kaiken aikaa siististi pukeutuneita, kengät ja kaulukset päällä, ja lopulta heidän naimisiinmenonsakin kiellettiin:

"Yhteyslotta on kieltänyt lottien naimisiinmenon täällä ja "seurustelun siinä mielessä". Se tuntuu kovin tyhmältä. Voiko sellaista asiaa mikään ulkopuolinen tekijä määritellä tai määrätä? Eikö se ole luonnonvastaista? Miksi meitä aidataan ja rajoitetaan niin, että tulemme vauhkoiksi ja järjettömiksi? Välistä oikein tuntuu puristavan ja ahdistavan - aina täytyy ajatella: "Se on sopimatonta, tuo on väärin, tätä ei saa tehdä, mitähän tästä ajatellaan, ovatkohan ne nyt vihaisia?"

   Välillä kaipaan siviilivapautta niin hirveästi." 

                                         -17.2.43, päiväkirjasta

Kyllikki tapaa paljon nuoria miehiä ja ihastuu, jopa saksalaisen upseerin kuvaan, samalla pohtien, pitäisikö hänen suunnata uralle vai mennä nuorena naimisiin. Äiti puolestaan on hänestä aluksi huolissaan, mutta loppupuolella tahtoo myös kuulla Kyllikin ihastuksista. Ylipäätänsä Kyllikki ja hänen äitinsä kirjoittivat hyvin avoimesti eri teemoista ja vaikuttivat keskenään hyvin läheisiltä.

"Nyt olisi sinulla tilaisuus päästä hänestä! Minusta tuntuu kun nyt olen tuota miettinyt että varmasti sinulle olisi parempi että olisit poissa sieltä! Ainoastaan koko se olo ja ympäristö siellä olisi minusta ikävä jättää sinne, ne kaikki toiset pojat kun ovat tosi kilttejä sinulle ja pitävät sinusta Kyllikkinä. Kumpa hänkään ei pitäisi muuna eikä muuten!! Kumpa ei vaan sinulle tapahtuisi mitään pahaa! Ainoastaan siitä olen huolissani nyt kaiken jälkeen! Kun en tiedä miten hän sinua käsittelee! Kokeneena tulee aina mieleen pahin mahdollinen!" - lokakuussa 1941, äiti

Esipuheessaan Villa nostaa esille, kuinka ruoasta puhuttiin paljon, sillä säännöstelyn vuoksi sitä ei paljoa saanut. Räiskäleitä paistettiin koko ajan milloin mistäkin ja kaikki kotiväeltä saadut paketit jaettiin tasan. Kuitenkin ihmettelin kuinka tytöt (syksyllä 1941) söivät joskus iltaisin suklaata ja kävivät leivoksilla kahvilassa. Rahasta ei myöskään näyttänyt (vielä?) olevan puute, sillä Kyllikki sai päivärahaa, jolla sitten ostettiin kirjoja, kirjetarpeita ja ruokaa. Esiin pistää myös ihmisten lempinimet ja muut oudot sanaväännökset. Lähes kaikki lotat saivat omat lempinimensä, Suomussalmen komennuspaikkaa kutsutaan Kiinaksi (ja esimiestä kiinalaiseksi!) ja puhutaan söötysestä (suloinen). Hauskanpidon lisäksi myös luonto on tärkeää, ja Kyllikki kalastaa kesäisin ja samoilee metsissä miinojakin uhmaten, rakastuen Vienan Karjalaan.

"Sodan alkamisesta on tänään vuosi. Olin silloin Syvärannassa.

   Millainen vuosi! Siihen on mahtunut niin paljon. Se on vaatinut niin paljon Suomen kansalta, ylivoimaisen paljon - me olemme väsyneitä kaikki. Kaipaamme vain kotia ja rauhaa. Vieläkö meillä on toinen vuosi edessä?" -22.6.42, päiväkirjasta

Kuoleman pelkoa en erityisesti havainnut Kyllikin kirjoituksissa, vaikka hän kirjoitti ystäviensä ja työtoveriensakin menehtymisestä. Enemmän päiväkirjoista välittyi vuoroin ylevä isänmaallisuuden ja velvollisuuden tunto, vuoroin väsymys sotaan ja elämään poikkeustilassa. Vaikka sodan aika usein kuvataan patrioottiseksi kansan yhdistymiseksi, niin silti ihmiset eivät koko ajan paiski töitä ylevässä mielialassa. Kuten esipuheessa sanotaan, ihminen ei elä historiassa vaan omassa nykyhetkessään. Kuitenkin Kyllikki tahtoi antaa poikien rinnalla oman panoksensa - hän ei voinut vain jäädä kotiin.

"Mutta mehän olemme luvanneet lunastaa Karjalan! Me olemme "intoilleet" siitä vuosikausia eikä meillä nyt ole oikeutta nurista -. Mitä merkitsee meidän sukupolvemme rikkinäinen nuoruus, menetetyt hermot jms. Karjalan vapauttamisen rinnalla - tulevien polvien onnen rinnalla? Aina ei vain jaksa ajatella ylevästi ja nähdä asiaa tässä perspektiivissä.-" -24.9.41, kirjeestä

"Lauantaiaamu. Voi kuinka tähän kaikkeen voi väsyä -. Sota, se on tullut arkipäiväiseksi, ja sellaisena se on vaikeinta. Talvisota oli yhtämittaista sankaritarinaa, mutta tämä on aivan toista. On vaikea yhdistää ajatusta lupauksesta "Tahdon uhrata työni ja elämäni Suur-Suomen hyväksi" tähän laiskotteluun, riitelemiseen ja seurusteluun täällä." -27.3.43, päiväkirjasta

Ja samalla kuitenkin Kyllikki on nuori tyttö, hiukan minua nuorempi, joka ei ollut vielä täysi-ikäinen tai edes ylioppilas lähtiessään lotaksi. Hän oli seikkailunhimoinen ja joissain ajatuksissaan hyvin samastuttava.

 

"Niin tulee syksy - ja tuntuu, ettei kesää ole ollutkaan. Kaikkein kesätunnelmaisin muistoni tästä suvesta on kaalinistutusilta Vuottolahdessa. Muita muistoja on kyllä, erikoisia ja unohtumattomia, tunnelmia, joita varmasti ikävöin sitten siviilissä. Ikävöin näitä rantoja, polkuja ja lattiapalkkeja, joita tänä kesänä olen kuljeskellut likaisessa lottapuvussa hihat ylhäällä, kaulus auki, puukko vyöllä, avojaloin, tukka pörröisenä ja nenä kiiltävänä. Ikävöin munkinpaistajaisia, kun olen istunut pöydällä sokeroiden ja syöden pihisevän kuumia munkkeja, aterioita, joilla istun suuren miesjoukon kanssa pirtin suuressa pöydässä, jossa on säilykepurkkeja ja suuri kattila keskellä pöytää, ja lusikat ja puukot heiluvat ja vitsejä lohkeaa yhtämittaa ja riisipuuro sekahedelmäsopan kera täyttää lautaset ja vatsat - ikävöin iltoja, joina Samppa ja Laila istuvat täällä, keitän teetä, liedessä loimahtelevan tulen hehku kuumottaa kasvojani ja häilähtelee pimeässä huoneessa, radiosta tulee musiikkia - ja sitten saatamme tyttöjä metsätietä ja riippusiltaa pitkin, sammakoita hyppii tiellä ja koski kohisee, ja palaamme kotiin hämärässä yössä - ikävöin äitiä, kun teltassa on puolipimeää, miehet kuorsaavat tasaisesti, hyttyset inisevät, makaan selälläni tiukasti huopiin kääriytyneenä katsellen teltan kattoa ja jutellen hiljaa ja unisen tarkoituksettomasti. -- Kaikkea ikävöin - sitten joskus siviilissä, joka on hämärä käsite, istuessani pulpetissa, joka on ihan hullu käsite!" -3.8.41, kirjeestä

Voisin siteerata kirjaa loputtomiin. Kyllikki sanoo kirjoittavansa jälkipolvia ajatellen, ihan kuin hän jo tietäisi, että hänestä tulisi joskus jotain suurta. Niin kuin hänestä tulikin: runoilija, suomentaja ja maailmanympärimatkaaja, joka saneli kokemuksensa rahtilaivoissa matkustamisesta lokikirjoiksi. Hänen päiväkirjansa ja kirjeensä kuitenkin kuvaavat upeasti vielä nuoren tytön kokemuksia ja ajatuksia sotatilassa.

"Seisoin yöllä pihalla ja kuuntelin tykkien etäistä jyskettä. Maisema lepäsi ympärilläni niin rauhallisena taivaan sinisen-hämyisessä valossa, kasteinen ruoho hyväili jalkojani portaanpielessä, oli aivan tyyntä ja etäältä kuului tykkien yhtämittainen, kumea jyske. Vaistomaisesti ristin käteni enkä oikein tiedä mitä kaikkea ajattelin siinä tuokiossa, mutta mieleni oli kovin raskas, kun menin sisälle." -11.8.43, päiväkirjasta

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 46. "Kirjassa syödään herkkuja" ja Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "Sotakirja jossa nainen tärkeässä roolissa".

Katarina Eskola & Satu Marttila (toim.): 50-luvun tytöt

Kiinnostus heräsi: uudelleen luettu

Aiemmin olen kirjoittanut jatko-osista 50-luvun teinit ja 50-luvun tyttöjen ystävät.

50-luvun tytöt. Päiväkirjat 1951-1956

Katarina Eskola ja Satu Marttila

1993

590 sivua

Kirjayhtymä

Kata aloittaa päiväkirjan pitämisen jo kymmenvuotiaana vuonna 1951. Satu sen sijaan päätyy siihen vasta kaksi vuotta myöhemmin 1953 melkein 12-vuotiaana. He molemmat ovat kulttuurikodeista, samalla luokalla Tyttönormaalilyseossa ja kuuluvat samaan ystäväporukkaan. Tytöt kirjoittavat päiväkirjoihinsa koulusta, lomatekemisistään, kirjoista ja elokuvista, huolistaan, ihastuksistaan ja ennen kaikkea 50-luvun elämästä. Vuosien aikana he myös ystävystyvät toistensa kanssa entistä paremmin.

Kirjaan kuuluu niin 60% tyttöjen nuoruuden päiväkirjamerkinnöistä, tekijöiden jälkisanat kuin henkilöhakemistokin. Tekstiä oli niin paljon, että jäin ihmettelemään mitä tästä on voitu jättää pois. Tekijöiden mukaan joidenkin esimerkiksi joitakin herkkiä tai loukkaavia asioita. Tyttöjen ystävyyssuhteissa on kuitenkin niin monia mutkia, että kirjassa oli kyllä myös joitakin vähän herkempiä kohtia...

Muistan kolme vuotta sitten innostuneeni tästä kirjasta kovasti, ja edelleen tunsin aivan samoin. En oikeastaan ole varma, millaiset merkinnät olivat kiinnostavimpia, mutta ainakin oli mukava lukea koulusta, ystävistä ja sen ajan elokuvista ja kirjoista. Muistan, kuinka inspiroiduin 50-luvun tytöistä kirjoittamaan enemmän päiväkirjaa ja myös nimeämään vihkoni, kuten Kata ja Satukin tekevät.

Ja itse 50-luvusta lukeminenkin on ihanaa. Monet asiat tuntuivat olleen ihmeellisen samalla tavalla silloinkin, mutta toisaalta Kata puhui kouluhipoista ja kotihipoista ja Satu käytti vanhaa muotoa inhoittava. (Alan melkein käyttää sitä itsekin.) Joitakin asioita, esimerkiksi liittyen 50-lukuun, olisi ehkä voinut selittää vaikkapa jälkisanoissa tarkemmin.

Nostan hattua Katarina Eskolalle ja Satu Marttilalle, jotka ovat tahtoneet ja jaksaneet editoida ja toimittaa päiväkirjansa. Ehkä (vain ehkä) teen joskus itse saman...

Suosittelen Katan ja Satun päiväkirjoja vanhemmille polville, jotka voivat muistella nuoruuttaan 50-luvulla, mutta myös nykyhetken nuorille, jotka varmasti löytävät jotain samaistuttavaa. :)

Itse samastuin seuraaviin:

"Olen lukenut, että murrosikäiset nuoret ovat ailahtelevaisia ja tuntevat itsensä usein alakuloisiksi ja epätoivoisiksi. Ehkä minäkin sitä varten olen tällainen." -Kata, 24.5.1955

"Tunteeni ovat niin sekavia... Rakkaus on sentään pulmallinen ja monimutkainen asia. Siinä on niin monta lankaa, ja ei tiedä mistä vetäisi. Minäkin olen niin ailahtelevainen, että en kohta itsekään tiedä, mitä ajattelen." -Satu, 9.7.1955

Kirja mahtuu Helmetin lukuhaasteen kohtaan 6. "Kirjassa on monta kertojaa".

Annemarie Selinko: Désirée

Kiinnostus heräsi: kirja mainittiin Katarina Eskolan ja Satu Marttilan kirjassa 50-luvun tytöt ja sattui löytymään hyllystäni

Désirée

Annemarie Selinko

1953

Inkeri Hämäläinen

1951: Désirée

541 sivua

Tammi

Désirée syntyy silkkikauppiaan tyttärenä Marseillessa tasavallan alkuaikoina. Hänen isänsä on tasavaltalainen, joka antaa ennen kuolemaansa nuorelle tyttärelleen päiväkirjan, johon pyytää tätä kirjoittamaan "Ranskan kansalaisen Bernadine Eugénie Désirée Claryn tarinan". 

Désirée tutustuu ja rakastuu ensin korsikalaiseen kenraali Napoleone Buonaparteen. Mutta uusien mutkien kautta hän menee naimisiin Jean-Baptiste Bernadotten kanssa, joka nousee pian yhdeksi maan sodanjohtajista. Napoleonin kohotessa yhä ylemmäs Ranskan keisariksi ja tasavallan sortuessa Désirée muistaa isänsä haaveen tasa-arvosta vallankumouksen jälkeen. Hänen lähipiirinsä on kohonnut myöskin ylimystöön, sillä Désirée tutustutti sisarensa Napoleonin veljeen. Désirée muistaa tämän edelleen, kun Ruotsin kuningaspari haluaa yllättäen adoptoida Jean-Baptisten heidän kruununperijäkseen. 

"Samassa hänen katseensa osui sattumalta minuun. Puoliksi sulkeutuneet silmät avautuivat ja hän hymyili toisen kerran tänä päivänä. Ei hellästi, kuten vähää aikaisemmin kruunatessaan Josephinea, vaan iloisesti, hyväntuulisesti ja - niin, aivan kuin ennen vanhaan. Kuin ennen vanhaan, kun juoksimme kilpaa ja hän antoi minun piloillaan voittaa. Enkö sanonut sinulle? kysyivät hänen silmänsä. Silloin pensasaidan luona? Sinä et vain uskonut minua!" -s.205, 2.12.1804

Désirée on hidaslukuinen kirja. Se on kirja täynnä politiikkaa ja pitkiä epärealistisia päiväkirjamerkintöjä, joissa toistetaan yksityiskohtaisesti kaikki dialogit. Miksi sitten kuitenkin ihastuin tähän romaaniin?

Ensinnäkin, opin tästä kirjasta paljon enemmän kuin historiantunnilta. Minulla on jäänyt tosi huonosti päähän Ranskan vallankumous ja Napoleonin aika, tai ehkä emme edes käyneet sitä paljoakaan. Mutta jos kirjan faktat pitävät paikkansa (toivon että ne pitävät, vaikka en olekaan varma), tunnen nyt pääpiirtein Napoleonin valtakauden, valloitukset ja vähän muutaman maan politiikasta. Politiikkaa olikin kirjassa paljon, kohtuuselkeästi selitettynä, vaikka Désirée oman väittämänsä mukaan sivistymättömänä ei tästä paljon ymmärtänytkään.

Esimerkiksi Ruotsista kirjassa on paljon, sillä Jean-Baptiste todellakin aloitti maassa "Bernadotten dynastian", ja lopussa Désiréekin kruunataan Ruotsin ja Norjan kuningatar Desideriaksi. Nimi tarkoittaa toivottua, mutta Désirée ei tuntenut ensin olevansa sitä Ruotsissa... Myös Suomi mainitaan useasti Venäjän valloittamana alueena, jonka ruotsalaiset haluaisivat takaisin.

""Ruotsista voisi tulla uudelleen suurvalta, olen tarjonnut Bernadottelle Suomen, jos hän marssii rinnallamme. Olen tarjonnut hänelle Suomen ja hansakaupungit. Kuvitelkaa, Madame - Suomen!"
   Yritin kuten niin usein ennenkin kuvitella mielessäni Suomea. "Olen nähnyt sen kartalta - pelkkiä sinisiä täpliä, jotka merkitsevät järviä", sanoin." -s.351, v. 1811

Olikohan kirjailijalla jotain sidettä Suomeen? Ainakin Wikipedian mukaan hän oli paennut toisen maailmansodan aikana Ruotsiin.

Désirée on todella hyvä päähenkilö, sillä hän onnistuu liittymään historiallisiin tapahtumiin Jean-Baptisten puolisona ja Napoleonin nuoruudenrakastettuna. Hän kuvailee ajanjaksoa ja ihmisiä, Napoleonin muuttumista diktaattoriksi ja sodan runtelemia maita. Järkyttävä kohta onkin, kun Désirée käy sotasairaalassa etsimässä kamaripalvelijansa poikaa.

Seksistä kirjassa hädin tuskin mainitaan, puolison pettäminen kuitenkin sitäkin useammin. Kirjastossa silmäilemässäni tietokirjassa Napoleonin ja Josephinen suhdetta kuvailtiin onnelliseksi, mutta Désiréessä sain siitä aivan erilaisen kuvan... Désirée ja Jean-Baptiste olivat kuitenkin onnellisia yhdessä, vaikkakin edellämainittu pelkääkin miehensä ottaneen rakastajattaren tai naivan sivistyneemmän prinsessan Ruotsin kuninkaana. Oliko heidän avioliittonsa yhtä kaunis todellisuudessa?

Suosittelen Désiréetä syventävänä historiantuntina naisen näkökulmasta, rakkaustarinana ja myös pienenä pohdintana ihmisen valinnoista - olihan Désirée itse tuonut Napoleonin heidän perhepiiriinsä.

"Kohtalokas" kirjoitustapa:

"Ranskan kuningaskruunu on katuojassa, tarvitsee vain kumartua ja ottaa se ylös... Napoleon on nyt kumartunut ja kalastanut kruunun katuojasta. Samalla se on muuttunut keisarin kruunuksi. Hämillinen kuiskailumme ja avuton seisoskelumme toi mieleeni hautajaiset. Silmäni etsivät Jean-Baptistea. Hän puri mietteliäänä alahuultaan. Nyt kannamme tasavaltaa hautaan, ajattelin. Isä, poikasi on saanut kutsukortin ja tyttärestäsi Juliesta on vieläpä tullut prinsessa ja hänellä on pieni kultakruunu päässään..." -s.203, 2.12.1804   

Kirja sopii HelMetin lukuhaasteen kohtaan 12.: Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja, sekä Muuttoliikkeessä-haasteeseen. (Désiréen oli hankala sopeutua Ruotsiin ja hän muutti sieltä ensin heti takaisin Ranskaan.)

Suurten muutosten aikaan (Dear Canada, My Australian Story)

Kiinnostus heräsi: historia, Dear Canada -sarja

A Ribbon of Shining Steel. The Railway Diary of Kate Cameron. Yale, British Columbia, 1882

Julie Lawson

Dear Canada

204 sivua

Scholastic Canada Ltd.

"Last spring Papa said that by fall, the whistle of the "Iron Horse" would be heard throughout the Canyon. And he was right. I love the sound. One day it will echo across the whole Dominion of Canada. And the rails will stretch across the land like a ribbon of shining steel." -s.47

Kate Cameron on muuttanut kaksi vuotta sitten rautatien rakennuksen perässä Yaleen läntisessä Kanadassa. Pikkukaupungin viereisessä kanjonissa räjäytetään radalle tietä ja uutta rakennetaan koko ajan Kanadan poikki. Syrjäisen paikan uhkana ovat vakavat onnettomuudet rakennustöissä ja tulipalot - sekä poikatytöille joutua lähetetyksi hienoille naisille tarkoitettuun kouluun. 

Ehkä vähän tässä kirjassa jäi mietityttämään, miksi entisajoista kertovissa kirjoissa päähenkilöt ovat usein poikatyttöjä. Heistä kyllä keksii varmasti enemmän kerrottavaa. Yleensä tykkään lukea juuri poikamaisista, erilaisista tytöistä mutta tässä kirjassa se hiukan väsytti, kylläkin aluksi vain. 

Katen vuoteen kuuluu kivikkoinen ystävyyssuhde vastamuuttaneen Annen kanssa, mutta myös yhteisten kiinnostusten kohteiden hiipuminen Rachelin kanssa, kun tämä muuttuu aivan täysin pinnalliseksi nuoreksi neidiksi. Annesta sain jotenkin negatiivisen kuvan päiväkirjan sivuilta, vaikka Kate saikin tästä lopulta hyvän ystävän. Oli lohdutonta, kuinka Rachel muuttui valtavasti parin kuukauden aikana, eikä enää hyväksynyt Katea.

Kate kirjoitti päiväkirjassaan paljon Canadian Pacific Railwayn rakentamisesta ja myös sen vaaroista - esimerkiksi paljon kiinalaisia menehtyi töissä, eivätkä loukkaantuneet päässeet yleisiin sairaaloihin. Kate pelkäsikin isälleen käyvän jotain, mutta myös muuttamista taas uuteen paikkaan rautatien perässä. Samaistus heräsikin seuraavassa kohdassa:

"I suppose Mary Beth in Ottawa has forgotten me by now. It is a Trial being Best Friends when you are thousands of miles away.
  Moving is a Trial.
  Moving to Yale was a Trial, but now I like it here." -s.12

  Loppusanoissa kerrotaan Kanadan läpi kulkevan rautatien valmistuneen v.1885 sekä muuta kiinnostavaa lisätietoa.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, Muuttoliikkeessä-haasteeseen, sillä Katen vanhemmat olivat muuttaneet Iso-Britanniasta Kanadaan, ja Kanadan provinsseista Brittiläiseen Kolumbiaan.


                        ***

Kiinnostus heräsi: löysin myöskin kirjastosta

Plagues and Federation. The Diary of Kitty Barnes, The Rocks, Sydney, 1900
Vashti Farrer
My (Australian) Story
172 sivua
Scholastic Australia Pty Ltd

Kitty aloittaa päiväkirjansa vuonna 1900, jolloin tapahtuu paljon Australian historiassa. Ensinnäkin, 1300-luvulla Euroopassa hurjistanut rutto puhkeaa maapallon toisella puolella ja leviää etenkin Sydneyn slummeissa. Kittyn isoveli puolestaan lähtee Afrikkaan sotimaan buurisodissa - australialaisten joukoissa. Samaan aikaan Iso-Britannialle kuuluneet osavaltiot yrittävät saada aikaan päätöksen ja luvan perustaa yhtenäinen liittovaltio.

Kirjaa voisi hyvin käyttää harjoituksena brittienglannin kielioppivirheiden löytämiseen ja korjaamiseen. En tiedä johtuiko se Kittyn köyhästä taustasta vai vain australianenglannista, mutta varsinkin alussa vastaan tulvi vähän outoja sanoja (arvo = afternoon) ja taivutuksia.

 "Miss Collins give me this diary when I tell her I want to be a lady typist in a big office with a typewriter all my own. Or maybe one of them switchboard ladies as plugs in wires for the telephones. I'd like that and I can talk real posh too. 'Just connecting!' I'd say or, 'Sorry he can't talk right now. He's real busy'." -s.5

Tästä kirjasta tuli opittua uutta, esimerkiksi että Uusi-Seelanti oli myöskin harkinnut liittyvänsä uuteen Australian liittovaltioon. En tiennyt, että "step out" tarkoittaa seurustelua, minkä Kitty aloitti varsin aikaisin. Minulle tuli myös yllätyksenä, että englanniksi 20th century alkaakin vasta vuonna 1901 eikä 1900, niin kuin olen aina ajatellut. Tarinan lopussa oli nimittäin suuret juhlat vuodenvaihteessa 1900-1901.

Suurten muutosten aikana Kitty puolestaan kasvoi köyhemmässä kodissa ja pelkäsi joutuvansa töihin täytettyään 13 vuotta. Lopussa hänen tarinansa kuitenkin sai valoisamman suunnan.

"Ma's always talking about when her ship comes in. She says it's loaded up that much with money now it's a wonder it don't sink. I know she don't have a ship but, not really, she's just saying it. Only when I was little I did, and Maisie still does. Sometimes when we're out and Maisie sees something in a shop window she wants she says, 'Ma, can I have it? Please? When your ship comes in?' And Ma only smiles and says, 'We'll see, Maisie. We'll see.'" -s.15

Kirja sopii HelMetin lukuhaasteen kohtaan 48. Kirja aiheesta josta tiedät hyvin vähän.

Eva Wong Ng: Chinatown Girl (My Story, New Zealand)

Kiinnostus heräsi: historia <3, tapasin kirjaston hyllyllä

Chinatown Girl. The Diary of Silvey Chan, Auckland, 1942
Eva Wong Ng
2005
My Story (New Zealand)
207 sivua
Scholastic

Silvey Chan alkaa pitämään päiväkirjaa Aucklandissa, Uudessa-Seelannissa vuonna 1942. Oikeastaan hänen nimensä pitäisi olla Silver hänen kiinalaisen nimensä Ngun Bo mukaan, mutta syntymätodistuksen kirjoittamisessa oli tapahtunut virhe.

Silveyn vanhemmat ovat tullut Etelä-Kiinasta vuosia aiemmin ja pitävät kauppaa Greys Avenuella, jonka varrella asuu paljon muitakin kiinalaisia. Vasta noihin aikoihin vuosikymmenien ajan maahan tulleita kiinalaisia aletaan kunnioittamaan, vaikka heidän pitää edelleen maksaa maahanmuutosta, toisin kuin muista maista saapuvien. Vuoden aikana Silvey ehtii kokea niin naapurin pojan kiusalliset huomionosoitukset, pommitusharjoitukset ja elintarvikkeiden säännöstelyn sekä amerikkalaisten rantautumisen Uuteen-Seelantiin.

Heti ensimmäisellä sivulla seuraava pisti silmään:

"Why am I writing about my life, since I am only 12 years and three months old? Well, I read a great book called 'Anne of Green Gables'. It's the story of Anne Shirley, who became a writer. She kept a diary that she called her Journal." -s.9 

Anteeksi? Minusta tuo kuvaus kuulostaa aivan Montgomeryltä itseltään. Mistä lähtien Vihervaaran Anna piti päiväkirjaa ja tuli kuuluisaksi kirjailijaksi? Vai olenko hypännyt jonkun tärkeän kohdan yli?

Anyways. Oli ihanaa että Montgomeryn kirjat mainittiin tässä. :)

Fiktiivisissä päiväkirjoissa on usein se vikana, että ne eivät ole kovin uskottavia. Tai ehkä vertaan vain omiin päiväkirjoihini, mutta minusta "uskottava" päiväkirja ei sisällä ympäristön täydellistä ja yksityiskohtaista kuvailua eikä myöskään pitkiä dialogeja. My Story -sarjan kirjat sisältävät näitä molempia, sekä myös keskittyvät paljon ajankuvaukseen. Tietyllä tapaa nämä kirjat ovat hyvin samantyylisiä.

Joka tapauksessa ajankuva onkin vähän tämän sarjan juttu. Tykkään juuri sen vuoksi My Story-sarjasta. En ollut ennen tiennytkään että Uuteen-Seelantiin oli muuttanut kiinalaisia (tai ylipäätänsä juuri mitään koko maasta). Tätä kirjaa lukiessa kävi kuitenkin yllättävä sattuma, kun tapasin ihmisen, joka oli juurikin Uuden-Seelannin kiinalaisia. :)

Ei tästäkään kirjasta kyllä niinkään maasta kerrottu vaan kiinalaiskulttuurista. Alussa oli lista kantoninkiinan sanoista ja lopussa aiheeseen liittyviä vanhoja kuvia, Silvey vietti kiinalaista uutta vuotta ja kävi Chinese Schoolia normaalin koulun ohella. Englantia hän kuitenkin osasi todella hyvin, mutta osa kiinalaisista ei kai osannut englantia ollenkaan. Yksi yksityiskohta pisti silmään, kun amerikkalaisten rantautumisesta ei kerrottu mitään lehdessä, jotteivat vihollisvaltiot saisi tietää heistä. Se tuntuu niin hassulta että tuollainen tieto pysyisi salassa. Nykyaikana joku vain pistäisi kuvan someen, ja tieto vuotaisi julkisuuteen.

Muutenkin kirjassa kerrottiin kiinnostavasti elämästä kahden kulttuurin keskellä, perinteiden ja modernin ympäröidessä, uhkaavasta maailmansodasta taustalla. Loppupuolella Silvey tutustui kiinalaistaustaisiin amerikkalaissotilaisiin, jotka vaikuttivat hänen tulevaisuudenhaaveisiinsa.

"'Well, you just keep working toward what you want to do. Don't give up. You'll get there', said Tom." -s. 178

Kirja pääsee HelMetin lukuhaasteen kohtaan 46: Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, sekä Muuttoliikkeessä-haasteessa sarakkeeseen Toisessa polvessa.

Tositarinoita 1800-luvun uudisraivaajista

Luin peräkkäin kaksi kirjaa uudisraivaajista Amerikassa vuosina 1894 ja 1899: toinen kertoi länsirannikosta perustuen tositapahtumiin, toinen oli puolestaan tositarina matkasta Keskilännessä.

Kirja: Our only May Amelia

Kirjailija: Jennifer L. Holm

Julkaisuvuosi: ? (1.painos 1999)
272 sivua
HarperCollins


May Amelia asuu Washingtonin osavaltiossa vuonna 1899 Suomesta muuttaneen perheensä kanssa, johon kuuluu viisi isoveljeä ja serkku. May rakastaa seikkailuja, ja poikien juttuja vaikkakin nukkeaankin, eikä ymmärrä miksi hänen ankara isänsä kieltää häneltä sen, mitä pojat saavat tehdä. Samoin hän toivoo ettei joutuisi olemaan ainoa tyttö koko Naselin jokilaaksossa... Vielä on toivoa saada pikkusisko, sillä hänen äitinsä on raskaana.

Luin kirjan ensimmäistä kertaa kolme vuotta sitten suomennettuna (Jokilaakson ainoa tyttö) ja se nousi hetkeksi yhdeksi lempikirjakseni. Nyt löysin tarinasta myös epärealistisempiakin kohtia. Ehkä Mayn kohtelu ja poikatyttömäisyyden arvostelu tuntui vähän kulutetulta aiheelta, vaikka näitä tarinoita tarvitaankin. Joka tapauksessa ei tullut kovin mukava olo, kun Mayn uusi "hieno neiti" ystävä nauroi Maylle tämän huolimattomuudesta ja epäromanttisuudesta...

Elämä 1800-luvulla oli kuitenkin vaarallista ja vaikeaa. Jokilaaksossa tapahtuu raaka murha, May veljineen hädin tuskin pelastuu puuman kynsistä ja eräs kuolema liittyy juoneen vahvasti. Itse kirjakin olikin aika surullinen ja rankka lastenkirjaksi. Osa näistäkin tapahtumista tuntui vähän epärealistisilta, mutta toisaalta enhän minä itse ole asunut 1800-luvun Lännessä: tiedänkö muka paremmin sen ajan vaarallisuudesta?

Eniten ehkä tykkäsin erinäisistä seikkailuista kirjassa ja ajatuksesta suomalaisesta yhteisöstä pienellä jokilaaksolla. Mayn perheen kerrottiin puhuvan kotona suomea ja koko jokilaakson asukkaiden osaavan suomea, tulivatpa he sitten mistä päin tahansa. Mayn lempiveljellä Wilbertillä oli vaikeuksia oppia englantia koulussa. Mielenkiintoista onkin, että kirjailija sai idean kirjaansa suomensukuisen isotätinsä lapsuuden päiväkirjasta. Mietin kuinka hienoa olisikaan asua tuollaisessa suomalaisessa yhteisössä ulkomailla...ja sitten tajusin että niinhän minä jo asunkin. Vähän samantapainen yhteisö löytyy täältäkin päin Aasiaa, vaikka ei eletäkään sata vuotta sitten jokilaaksossa.

Kirjailijalla ei ollut tapana käyttää repliikeissä lainausmerkkejä, mutta tämä oli muuten tunteikas kohta:

"[...] I started screaming Wilbert Wilbert Wilbert and everybody came running Isaiah Alvin Ivan Pappa Wendell and Kaarlo too but I kept screaming Wilbert Wilbert Wilbert and finally he came in from the barn I guess and said May what's the matter and I screamed so loud my very voice broke, even God could hear me I swear, the words clear from my mouth to the angels in heaven." -s.176

Kirjan tapahtumat sijoittuvat osavaltioon Washington.

*** 

Kirja: On the Way Home. The Diary of a Trip from South Dakota to Mansfield, Missouri, in 1894

Kirjailija: Laura Ingalls Wilder, Rose Wilder Lane (toim.)

Sarja: The Little House

Julkaisuvuosi: 1990 (1.p 1962)

120 sivua

HarperCollins

"Behind us was a covered wagon, behind it another, and another. As far as I could see, covered wagons stood one beyond another in a long, long line. Behind them and over them, high over half the sky, a yellow wave of dust was curling and coming. My mother said to me: "That's your last sight of Dakota."   R.W.L." -s.31

Kesällä 1894 Laura, Manly ja seitsenvuotias Rose Wilder jättävät rakkaansa Etelä-Dakotassa ja lähtevät vankkureissa kohti etelää ja Missouria, samanlaiselle matkalle kuin Laura itse lapsena vanhempiensa muuttaessa paikasta toiseen. Joka päivä hän kirjoittaa jotain pieneen halpaan vihkoon perheen matkatessa kohti tulevaa kotiaan.

Itse päiväkirja ei ole kovinkaan pitkä taikka mielestäni mikään taidonnäyte. Laura kertoo joka päivä lyhyesti matkan etenemisestä, tapaamistaan ihmisistä, lämpötilasta sekä maan ja sadon hinnasta eri paikoissa. Kuvaileepahan hän myös matkan varrella näkyvää luontoakin hiukan. 

Rosen kirjoittamat esipuhe matkalle lähdöstä, selitykset päiväkirjan lomassa ja lopun kertomus ensimmäisestä vuodesta Missourissa olivat ehkä mielenkiintoisempia. Eniten pidinkin kirjassa ajan matkaamisen kuvauksesta, sekä ajatuksesta, että kirja kertoi siitä "oikeasta Laurasta". Tuntui vähän hassulta, että tämä Laura tulisi myöhemmin kirjoittamaan kuuluisat romaanit pohjautuen omaan lapsuuteensa.

""Whistling girls and crowing hens always come to some bad ends", she'd say gaily. She was whistling always. She whistled like a bird whistling a tune, clear and soft, clear and sweet, trilling, chirping, or dropping notes one by one as a meadow lark drops them from the sky. I was pleased to hear her whistling.   [R.W.L.]" -s.89

Saan kirjan Kirjaherbaarioon kasvilla "Rose" eli ruusu (latinaksi rosa) ja Amerikkaa tutkimassa osavaltioon Missouri. Myös HelMet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 29.: "Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja".

Mary Rubio & Elizabeth Waterson (toim.): The Selected Journals of L.M.Montgomery Volume 3

Kiinnostus heräsi: L.M.Montgomery on lempikirjailijani ja luin hänen päiväkirjansa ensimmäisen ja toisen osan vuosi sitten

Kiitos Mary Rubio sekä Elizabeth Waterson päiväkirjojen toimittamisesta <3 Mahtoi olla työtä...

Kirja: The Selected Journals of L.M.Montgomery Volume 3: 1921-1929
Toimittaneet: Mary Rubio & Elizabeth Waterson
Sarja: The Selected Journals of L.M.Montgomery
Julkaisuvuosi: 1992
472 sivua
Oxford University Press

"In the evenings I have been copying my old journal of the summer of Chester's birth. It hurt me. I was so happy then. Frede was here and I had my dear little chubby baby and Ewan was well. Those two years after Chester's birth were the happiest of my life. After that the war came and the loss of dear "little Hugh"; and when the war was over Frede died and life changed forever; and then Ewan's malady came upon him and all happiness left my life. I do not suppose it will ever return." -11.8.1921

Vuonna 1921 Maud Montgomery on jo maailmanlaajuisesti kuuluisa kirjailija, jolle satelee ihailijapostia. Samaan aikaan hän on kuitenkin 46-vuotias papinrouva pienessä Leaskdalen kylässä Ontariossa. Ei Prinssi Edwardin saarella, jolla hän kuitenkin käy kesäisin parin vuoden välein. Maudin päivät kuluvat kirjoittamiseen, taloudenhoitoon, kahden poikansa kasvatukseen, erilaisten järjestöjen ja tapahtumien pyörittämiseen, vierailuihin seurakunnan jäsenten luona - ja huoliin.

Kesällä 1921 Maud ja Ewan joutuvat auto-onnettomuuteen erään lähikylässä asuvan marsalkan kanssa. Kaikki selviävät säikähdyksellä - vielä. Puoli vuotta myöhemmin Ewan saa kirjeen marsalkalta. Tämän mukaan auto-onnettomuudesta johtuen hän joutui menemään leikkaukseen ja vaatii nyt MacDonaldeja maksamaan sairaslaskun. Maud ja Ewan kuulevat, että marsalkan oli ollut aikomus mennä leikkaukseen joka tapauksessa, mutta eivät saa todistettua sitä kunnolla. Asia etenee syytteeseen, oikeudenkäynteihin, ja soppa on selvä... Vielä vuosienkaan päästä asia ei ole ratkennut. Samaan aikaan Maudilla on vielä lakikiistat entisen kustantajansa kanssa...

Ewan, jolla havaittiin vuonna 1919 masennus, on välillä parempi, välillä huonompi. Maud seuraa tarkasti tämän vointia ja murehtii sen vuoksi. Ewanin sairausta kutsutaan nimellä malady tai religious melancholia: hän uskoo tehneensä suuren synnin eikä pääse taivaaseen. Tuohon aikaan ei ollut kunnollisia lääkkeitä masennukseen, eikä Ewania voi oikein parantaa. 

Maud kaipaa itselleen hyvää ystävää, jolle puhua huolistaan... Mikä sitten lohduttaa häntä edes hetkiseksi? Kirjojen lukeminen, varsinkin vanhojen suosikkien. Hänen poikansa, kissansa. Vierailut PEI:llä. Kesä Muskokassa - jonka luonto inspiroi häntä lempikirjaani Siniseen linnaan. Kirjoittaminen. Luonnon kauneus.

Päiväkirjassa löytyy paljon Maudin ajatuksia, kuten muuttuvasta maailmasta:     

"The papers nowadays are filled with radio. Dr. Shier has a set and he told me recently that last Sunday morning he heard a sermon preached in Pittsburg, Pa. in the morning and one in Chicago in the evening. It is all very wonderful- and I find it a little depressing. Is it because I'm getting on in life that all these wonderful inventions and discoveries, treading on each other's heels, give me a sense of weariness and a longing to go back to the slower years of old. Doubtless that has something to do with it. But I do really think we are rushing on rather fast. It keeps humanity on tiptoe. And all these things don't make the world or the people in it any happier. But I think this will go on for two or three hundred years - I mean the flood of great discoveries." -16.12.1922

Vuonna 1925 Ewan kutsutaan pastoriksi Norvalin kylään, Ontariossa sekin, ja seuraavana vuonna he muuttavatkin. Maud jättää Leaskdalen ristiriitaisissa tunnelmissa. Kuitenkin seuraavat vuodet Norvalissa tuntuvat helpoimmilta pitkään aikaan, eikä enää tarvitse murehtia lakikiistoistakaan.

"I spent this cloudy evening, fresh and sweet, setting out plants in the garden and enjoying life. I am well again. Ewan is well. We are free, just now at least, from any biting anxieties or worries."  -11.6.1927

En harmikseni ehtinyt lukea tätä päiväkirjan kolmatta osaa aivan loppuun, ennen kuin lähdimme taas ulkomaille. Varsinainen päiväkirja loppuu sivulla 401 ja ehdin sivulle 370. Lukeminen sujui edelleen hyvin, vaikka esimerkiksi lakiasioissa olisi niin lakitiedon kuin siihen liittyvien termien tietäminen saattanut olla tarpeen... Ihan hyvin kuitenkin tuli selväksi, että asia oli mutkikas ja stressaava.

Maailmalle Maud näytti hymyilevän ja puuhakkaan ulkokuoren, päiväkirjalleen hän uskoi oman itsensä ja kaikki huolensa. Hän on menettänyt parhaan ystävänsä, hänen aviomiehensä on masentunut, eikä hän voi puhua kenenkään kanssa... Olisiko hänen elämänsä voinut olla helpompaa ilman naimisiinmenoa tai - ilman kirjailijan uraa? En tiedä.

"I don't think I would ever be really tempted to commit suicide as long as I could get enough to eat and wear by any means short of begging. Life, with all its problems has always been an extremely interesting thing to me." -10.5.1922

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Maud löydettiin menehtyneenä lääkkeiden yliannostukseen, ilmeisesti tahalliseen... Mutta tämä on vasta edessä.

Kirja kertoo Kanadan provinssista Ontario.

1900; Suffragette; Titanic (My Story)

My Story on sarja, jonka kirjat liittyvät toisiinsa vain siksi, että ne ovat fiktiivisen tytön päiväkirjoja, jotka kertovat jostain Brittien saarten historiallisesta aikakaudesta tai tapahtumasta. Samanlaisia sarjoja ovat esimerkiksi erillinen My Story pojille, Dear America, Dear Australia... Haluaisin lukea nämä kaikki!

                                            ***

Kirja: 1900: The Brand-New Century. A London Girl's Diary 1899-1900

Kirjailija: Carol Drinkwater

Julkaisuvuosi: 2010 (1.p 2001 nimellä The twentieth-Century Girl. The Diary of Flora Bonnington, London, 1900)

174 sivua

Scholastic Children's Books

Flora Bonnington elää huoletonta elämää rikkaan kauppiaan tyttärenä - tai niin huoletonta kuin se voi hiukan erilaiselle tytölle olla. Flora ei ole kiinnostunut tulevasta aviopuolisosta tai Englannin siirtomaista vaan muuttuvasta maailmasta, keksinnöistä ja naisten oikeuksien taistelemisesta. Hänen suurin toiveensa olisi saada liikkuvien kuvien kamera, cinematograph. Mutta miten hän taivuttelee isänsä kaikkeen tähän?

1900: The Brand-New Century oli yksinkertaisesti ihan kiinnostava ja mukava. Aikakaudesta ja Floran elämästä oli kivaa lukea, mutta tietyllä tavalla tarina oli aika itsestään selvä. Florakin ärsytti joskus lapsellisuudellaan, tai no, mistä näkökulmasta sen ajattelee.

                            *** 

Kirja: Suffragette. An Edwardian Girl's Diary 1909-1913

Kirjailija: Carol Drinkwater

Julkaisuvuosi: 2011 (1.p 2003 nimellä Suffragette. The Diary of Dollie Baxton, London,1901-1913)

190 sivua

Scholastic Children's Books

Tämä kirja oli vähän kuin jatkoa edelliselle: nyt pääosassa on tosin Dollie Baxton, köyhän perheen tytär, jonka Floran isoäiti oli ottanut suojatikseen. Isoäidin kuoltua Flora saa tietää Dolliesta ja ottaa hänet luokseen. (Flora on itse jo aikuinen, rikas näyttelijä ja ohjaaja sekä suffragisti.) Dolliekin on kiinnostunut oikeuksiensa taistelusta, mutta tuntee kuuluvansa suffragetteihin, radikaalisiin kannattajiin. Voiko Flora hyväksyä tämän, ja missä kulkee raja, jota Dollie ei voi ylittää?

Suffragette oli mielenkiintoisempi kuin edellinen osa, opin siitä lisää 1900-luvun alun kamppailusta naisten äänioikeutta kohtaan. (Tai oikeastaan ensimmäiset aloittivat sen jo 1860-luvulla!) Opin mm. että heitä oli kahdenlaisia: suffragistit olivat maltillisia, suffragetit taas olivat valmiita äärimmäisiin tekoihin, kuten ikkunoiden rikkomiseen ja vankilaan joutumiseen, jotta heitä kuunneltaisiin. Suurin syy oikeuksien puuttumiseen ei oikeastaan ollut se, että hallitus olisi suoraan kieltänyt ne, se vain kieltäytyi ottamasta aihetta puheeksi.

Pidin tästä kirjasta enemmän, vaikka tämäkin päähenkilö ärsytti vähän (xD). Siinä oli hyvin kiinnostavia asioita (lopussa vielä kerrottiin lisää suffrageteista), tosin yksi karmaisevakin kuvaus pakkoruokkimisesta.

                    ***
Kirja: Titanic. An Edwardian Girl's Diary 1912

Kirjailija: Ellen Emerson White

Julkaisuvuosi: 2008 (1.p 1998 nimellä Titanic. The Diary of Margaret Anne Brady, RMS Titanic, 1912)

173 sivua

Scholastic Children's Books

Margaret Anne asuu orpokodissa, odottaen tilaisuutta, joka veisi hänet valtameren yli isoveljensä Williamin luo. Tilaisuus siihen saapuu, kun rikas rouva Carstairs tarvitsee seuralaisen mukaansa Amerikkaan - Titanicilla. Köyhälle tytölle uppoamattomaksi kutsuttu laiva on itse täydellisyys ravintoloineen, hisseineen, kuin asuisi ylellisellä hotellissa! Mutta entä kun viidentenä yönä tapahtuu jotain odottamatonta...

Olen ollut monta vuotta kiinnostunut Titanicista, joten tämä oli upea kuvaus siitä! Olen lukenut katastrofista hirveästi ja sanoisin tietäväni paljon yksityiskohtia, mutta nyt luin uuttakin tietoa. Tämänkin kirjan lopussa oli lisätietoja ja kuvia oikeasta laivasta sekä aikajana. Aiheen vuoksi Titanic oli hyvin tunteellinen ja siihen pystyi eläytymään, vaikka tähän tilanteeseen:

"An elderly woman allowed an officer and a stripping sailor to help her aboard with her maid. Then, just as suddenly, she got back out and went to stand to an elderly gentleman still on the deck, saying something to the effect of, 'Where you go, I go.' Her husband and the men nearby, tried to dissuade her, but she could not be convinced to leave him behind. So the men turned their attention to her husband, suggesting that he get in the lifeboat as well. He refused them with quiet good humour, and the next thing I saw was the elderly couple going off to sit down in deck chairs. They were holding hands tightly, and seemed unaware of anything in the world beyond each other." -s.104

Eräs rakkaustarina ei ihan mielestäni sopinut Margaret Annen ikään, mutta muuten pidin hänestä ja hänen hauskasta näsäviisaudestaan. 

"Mrs Carstairs shook her head, seeming exasperated. 'You are a most curious child, MJ.'

   MJ. 'I thank you, Mrs Upstairs', I said.

   'And a very difficult child', she said, sounding much more exasperated. -s.68-69 

Kirja menee Amerikan valloitushaasteen osavaltioon "New York", Titanicin oletetun saapumispaikan mukaan. 

Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja

Kirja: Linnanneidon lokikirja
Kirjailija: Dodie Smith
Julkaisuvuosi: 2002 (Aiempi suomennos nimellä Rauniolinna v. 1949)
Suomentaja: Marja Helanen-Ahtola
Alkuperäisteos: I Capture the Castle (1948/1949)
374s
Gummerus

17-vuotias Cassandra elää isosiskonsa Rosen ja hieman eriskummallisen perheensä kanssa vanhassa linnassa maaseudulla. Perhe on köyhä, sillä isä, tunnettu kirjailija, ei vuosiin ole kirjoittanut mitään. Tähän ei tiedetä syytä. Varsinkin Rose haluaa pois köyhyydestä ja yksinäisyydestä keinolla millä hyvänsä, ja kuinka ollakaan: eräänä iltana sisälle astuu kaksi naapuriin muuttavaa veljestä...

Cassandran kirjoitustapa oli mielenkiintoinen (niin, kirja oli siis hänen päiväkirjansa) vaikka aina välillä pyöri mielessä, ettei varmaan kukaan kirjoittaisi noin yksityiskohtaisia merkintöjä... Kiinnostavaa oli kuitenkin lukea kuvausta vanhasta juhannusrituaalista sekä linnassa asumisesta. (Olisi varmaan ihana asua vanhassa linnassa maaseudulla!) 

Tarinakin oli mielenkiintoinen, mutta...

Kirja keskittyi lähinnä isän kirjoittamattomuuteen ja romantiikkaan, ja muistutti vähän Jane Austenin kirjoja. Rose tahtoi naimisiin välittämättä rakastiko vai ei. Cassandra taas rakastui, mutta ei yhtään kirjoittanut rakastetustaan sillä tavalla... rakastuneesti. Hän vain kertoi. Oli myös vaikea tajuta missä kohtaa tämä rakastuminen tapahtui. Näin ollen en ihan sympatisoinut häntä, mutta en kyllä Roseakaan. Tämän luonnonvoimien ihailu tosin tuntui tutulta... Pidin eniten heidän äitipuolestaan Topazista, joka oli vähän erikoinen ja hänellä oli kaunis nimi. 

Tämä kuulostaa vain valitukselta...Linnanneidon lokikirja oli siis oikein hyvä kirja, mutta ei kaikkein parhaimpia.

Kirja menee Kirjan vuoden lukuhaasteen kohtaan 50: "Kirja jota kirjaston henkilökunta suosittelee sinulle" sekä Maalaismaisemia-haasteeseen.

Mary Rubio & Elizabeth Waterson (toim.): The Selected Journals of L.M. Montgomery: Volume 2

Maud Montgomeryn päiväkirjojen lukeminen jatkuu, ensimmäinen nide löytyy täältä

Kirja: The Selected Journals of L.M.Montgomery Volume II:1910-1921
Toimittaneet ja editoineet: Mary Rubio & Elizabeth Waterson
Sarja: The Selected Journals of L.M.Montgomery
Julkaisuvuosi: 1987
443 sivua
Oxford University Press

Kymmenen vuotta Maud (jatkan sinuttelua) on asunut isoäitinsä luona kotikylässään Cavendishissa. Vuosi 1911 tuo hänen elämäänsä muutoksen. Ensinnäkin isoäiti, ankara mutta lopultakin rakas, kuolee ja Maud joutuu jättämään rakkaan Saarensa. Hän oli lupautunut menemään naimisiin pastori Ewan Macdonaldin kanssa: häämatkan he tekevät valtameren taakse, ja Maud saa nähdä isoäitinsä lapsuudenkodin sekä pitkäaikaisen kirjeystävänsä. Hän ja Ewan muuttavat Leaskdalen kylään, Ontarioon, ja Maudista tulee papinrouva, mikä tuo hänen elämäänsä lisää vastuuta.

Uudenlainen elämä tuo kuitenkin Maudille iloa: hän saa lapsia. 7.7.1912 syntyy esikoinen, Chester, joka saa äitinsä aivan lumoihinsa.

Oh, how I love him! At times I am terrified that I love him too much - that it is a defiance of God to love any created thing so much. How can a mother bear to lose her child! It must be possible, since mothers do bear it and live. But I cannot believe that I could go on living if anything happened to my darling. -22.9.1912

Elokuussa 1914 syntyy toinen poika, Hugh - kuolleena. Tämä tuo Maudille suuren tuskan. Onneksi lokakuussa 1915 syntyy Stuart terveenä, mutta äidin sydämeen jää paikka myös pienelle Hughille, that dear little shadowy baby who will always be a baby to me -23.10.1915

Vuosi 1914 tuo muutakin surua - ensimmäinen maailmansota syttyy. Maud on epätoivoissaan, kun taistelut käyvät vuoroin liittoutuneiden, vuoroin akselivaltojen hyväksi. Onneksi hänen ei täydy lähettää poikiensa sotaan, mutta hänen puoliveljensä Carl menee sotaan. Siksi Maud saa 1917 äänestää vaaleissa, äänioikeuttahan ei aiemmin naisilla ollut. Mutta:

Will peace ever come? Yes, yes, it will - but peace will not mean a return to "that ancient world of 1914." We can never go back to that. Nothing will ever be the same again. -6.10.1915

Maailmansota loppuu vihdoin loppuvuodesta 1918, mutta seuraava vuosi ei tuo onnea Maudille. Ensin hänen serkkunsa ja paras ystävänsä Frede kuolee keuhkokuumeeseen. Hänellä ja Maudilla oli yhdeksän vuotta ikäeroa, mutta he olivat vuosia purkaneet huolensa toisilleen - olleet todellisia sukulaissieluja. Maudista tuntuu, ettei hän voi kestää menetystä. Seuraavaksi selviää, että hänen aviomiehensä sairastaa religious melancholiaa, jonkinlaista masennusta joka aiheuttaa luulon ettei pääsisi kuoltuaan taivaaseen.Tämäkin tuo huolia, kun Ewan on vuoroin parempi, vuoroin entistä masentuneempi. Eikä Maud voi kertoa kenellekään, että kylän pastori on mieleltään järkkynyt.

1920 tuo lakikiistat entisen kustantajan, L.C.Pagen kanssa. Maud oli vaihtanut jossain välissä kustantamoa, mutta nyt Page julkaisi novellikokoelman Further Chronicles of Avonlea ilman sopimusta. Asia etenee oikeuteen, jossa kiistellään muun muassa Annan hiustenväristä. Vasta parin kuukauden päästä Maud pääsee takaisin kotiin vaikka asia ei olekaan ohi.

Tämäkin päiväkirja oli hyvin mielenkiintoinen lukea ja tapahtumarikas: niin surullinen kuin iloinenkin. Ehkä vähän enemmän pidin Maudin nuoruusvuosien lukemisesta. Jään odottamaan seuraavaa nidettä, jonka lukuhetkeen voi kulua jonkin aikaa.

Kirja menee Kanadan provinssiin Ontario sekä Kirjakansibingon kohtaan "Nainen".

Katarina Eskola & Satu Marttila (toim.): 50-luvun teinit

Kiinnostus heräsi: 50-luvun tytöt ja 50-luvun tyttöjen ystävät

Kirja: 50-luvun teinit
Toimittaneet: Katarina Eskola & Satu Marttila
Julkaisuvuosi: 1994
570 sivua
Kirjayhtymä

Tämä päiväkirja- ja kirjekokoelma kertoo toimittaneiden teinivuosista: oppikoulun kuudennesta luokasta ylioppilaskesään asti. Päiväkirjaa kirjoitetaan vakavammin, enemmän ajatuksista, tunnetiloista, ystävyydestä sekä kaipuusta, kun lapsuuden leikit ovat jääneet taakse. Myös ensimmäisestä ulkomaanmatkasta, kielikurssista ja tanssiaisista kerrotaan.

Rakkaudesta ja seurustelemisesta oli tässä osassa paljon enemmän kuin 50-luvun tytöissä. Oikeastaan rakkaus ja rakastetun kaipuu oli osana melkein kaikkia merkintöjä, ja olisin toivonut vähän muutakin, mutta päiväkirjahan on päiväkirja. Poikaystävä saattoi löytyä kesäleiriltä tai seurakunnan nuortenilloista. (Koulusta ei sen vuoksi, että Kata ja Satu kävivät tyttökoulua.) Tykkäsin lukea Satun "romanssin" kehittymisestä: ensin hän oli ihastunut salaa 1,5 vuotta ennen kuin alkoi seurustelemaan.

Myöhemmin illalla Katalla minusta tuntui samoin, että Cal [lempinimi] katseli minua (mutta myös Kataa). Aloin olla jo hiukan järkyttynyt, mutta pääasiallisena tunteena oli vain yleinen ilo ja nautinto, sillä meillä oli todella hauskaa. Leikimme monenlaisia leikkejä, mm. erästä huutoleikkiä (jonka nimi taitaa olla "Minä rakastan sinua"), jossa aina huudetaan jonkun nimi. Huomasin (samoin kuin Kata), että Cal huusi kamalan monta kertaa minun nimeäni. Myöhemmin Kata kertoi, että hän oli seurannut vierellä, kun Cal kirjoitti kaikkien sielläolleiden nimet almanakkaansa. Hän tekstasi kaikkien muiden nimet, mutta minun nimeni kuulema oli kesken kaiken kirjoitettu näin: SATU. -Satu 21.3.1958 

Minusta nämä kolme kirjaa on ollut todella mielenkiintoista lukea ja olen saanut tietää 50-luvusta enemmän, esimerkiksi kuinka paljon elokuvateattereita siihen aikaan Helsingissä oli, eikä tyttö edelleenkään "saanut" näyttää tunteitaan :O. Myös kirjan lopussa olevat jälkisanat, henkilöhakemisto ja latinankielisten lauseiden selitykset auttoivat lukemisessa. Olisin kuitenkin toivonut jotain selitystä muutamille asioille, joita ei enää nykyaikana ole, kuten mikä koulukonventti tarkalleen on. Jonkinlaiset koulun tanssit?

P.S. Täältä, Ylen arkistosta, löytyy radiokuunnelma, jossa Katarina Eskola ja Satu Koskimies keskustelevat päiväkirjoistaan.

Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili

Kiinnostus heräsi: Kirjojen kamarin postaus

Kirja: Nuoren opettajattaren varaventtiili
Kirjailija: Hilja Valtonen
Julkaisuvuosi: 1954 (1.painos 1926)
245 sivua
Otava

Liisa Harju, "laillisen iän" saavuttanut, matkaa kotiseuduiltaan Savosta Pohjanmaalle opettajaksi. Heti alussa hän kohtaa vaikeuksia: murre on erilaista, häntä kohtaan on paljon ennakkoluuloja ja kylän tohtori rakastuu häneen muiden neitien kadehtiessa. Liisa on kuitenkin rohkea ja sukkelasanainen ja selviytyy ongelmistaan milloin mitenkin.

Miksi pidin tästä kirjasta? Koska se oli hauska! Huumori oli aivan loistavaa, vaikka kirja onkin melkein sata vuotta vanha. Liisan (ja muidenkin) sutkautukset naurattivat sekä myös hänen omat lisäyksensä tarinaan, kirjahan koostui hänen päiväkirjamerkinnöistään. Harmillista kyllä, en voi siteerata yhtäkään kohtaa, sillä jätin kirjan uuteen kotiini...

Muutama pieni asia kirjassa kyllä häiritsi. Olihan se romanttinen teos, mutta vähän muutakin olisi voinut olla. Esimerkiksi opettamisesta ja koulun lapsista olisin lukenut mielelläni samanlaisia kuvauksia kuin Anna opettajana- ja Onnen kultaiset vuodet -kirjoissa. Liisan sulhanen ei jotenkin tyydyttänyt minua (:O) ja myös päiväkirjan kutsuminen Varaventtiiliksi tuntui tosi oudolta.

Kuitenkin todella hilpeä kirja, suosittelen! Varmasti Hilja Valtosen muutkin romaanit ovat yhtä hyviä.

Kirja menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 47. "Hauska kirja", Maalaismaisemia-haasteeseen sekä Kirjankansibingoon "Mies".

Kesän lukumaratonissa 2015 luetut

Kesän lukumaratonin aikana luettuja kirjoja, luin yhteensä 444 sivua.

Kiinnostuksen herätti: sarjan aiempi osa, Outolintu (eli juonipaljastukset ensimmäisestä ovat hyvin mahdollisia!)

Kirja: Kapinallinen

Kirjailija: Veronica Roth

Sarja: Outolintu #2

Julkaisuvuosi: 2014

Suomentaja: Outi Järvinen

Alkuperäisteos: Insurgent (2013)

383 sivua

Otava

Tris on päässyt pakenemaan hyökkäyksestä, mutta maksanut siitä suuren hinnan. Hänen täytyy löytää turvapaikka mutta kehen luottaa? Sodan uhka eri osastojen välillä nousee koko ajan, ja Tris yrittää saada selville, mitä viholliset oikein haluavat. Mitä tietoa he havittelevat? Mikä divergenteissä (joita osoittautuukin olevan aika paljon) on niin erilaista? Ja mitä odottaa aitojen toisella puolella?

Kysymyksiä kysymyksien perään. Kapinallinen paljasti joihinkin vastauksen, mutta osa on edelleen auki. Kuten Outolintu, tämäkin osa oli koukuttava enkä yhtään tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kuitenkin pidin enemmän ensimmäisestä osasta. Tämä oli jotenkin koko ajan epäselvä, enkä aina ymmärtänyt mitä sillä hetkellä kirjassa tapahtui. Joskus kohta piti lukea uudestaan tai jatkaa vähän pidemmälle. En tiedä, johtuiko selkeyden puute lukumaratonista, siitä että vain luin ja luin ja luin... Lisäksi kirja jäi kummalliseen kohtaan, minusta sarjan olisi voinut lopettaa tähänkin osaan, melkein.

En oikein tiedä paljonko pidän Trisistä, sillä hänen luonteensa tuntuu vähän vaihtelevalta. Hän on fiksu, uhkarohkea, vahva ja heikko. Ja sitten ne hänen valintansa... Muutenkin, minua suretti kaikkien ihanien ihmisten kuoleminen ja heidän ystäviensä suru :'( Juuri kun olin yhdestäkin henkilöstä alkanut pitää, hän vain kuoli...

Kapinallinen oli aika hyvä, muttei niin selkeä. Toivottavasti Uskollinen päättää sarjan hienolla tavalla, pystyn tekemään vain pieniä arvailuja, mitä siinä tulee tapahtumaan...

Kirja menee Amerikkaa tutkimassa osavaltioon Illinois (kirjan kaupungin sanotaan muistuttavan Chicagoa), ja Kirjankansibingosta raksitan Kaupungin.

                                           ***

Lisäksi luin lukumaratonissa noin 60 sivua Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiilistä, josta teen kunnollisen postauksen luettuani sen loppuun. Juonesta kerron sen verran, että päähenkilönä on nuori Liisa Harju, joka matkustaa toiselle puolelle Suomea opettajaksi maalaiskylään.

Näin aloituksen lukeneena on vaikea sanoa paljoa, mutta en aio jättää kirjaa kesken. Liisan kommelluksista opettajana on hyvin hauska lukea! Varsinkin vuoropuhelut ja Liisan omat ajatukset (joita on paljon, sillä kirja on päiväkirjaromaani) ovat hilpeitä. En ole Hilja Valtosen myöhempiä kirjoja lukenut (tämä on hänen esikoisromaaninsa) mutta jossain vaiheessa täytyy kokeilla niitäkin. Ja katsoa hänen käsikirjoittamansa elokuvat, kuten Vaimoke (1936)!