torstai 13. tammikuuta 2022

Khaled Hosseini: A thousand splendid suns

Kiinnostus heräsi: lainassa ystävältä (en muista milloin viimeksi olen lainannut kirjoja tutuilta!)


A thousand splendid suns
Khaled Hosseini
2008 (2007)
419 sivua
Bloomsbury

"Nana said, "Learn this now and learn it well, my daughter: Like a compass needle that points north, a man's accusing finger always finds a woman. Always. You remember that, Mariam." -s.7

A thousand splendid suns (suomeksi Tuhat loistavaa aurinkoa) kertoo Mariamin ja Lailan tarinan. Mariam elää lapsuutensa yksin äitinsä kanssa pienessä mökissä maaseudulla. Tyttö palvoo isäänsä, vaikka tällä on oma perhe Heratissa ja hän vierailee harvoin tyttärensä luona. Tapahtumat seuraavat toisiaan äidin hirtettyä itsensä, ja Mariam joutuu muuttamaan pääkaupunkiin Kabuliin uuden miehensä Rasheedin kanssa, pukeutumaan burkaan ja linnoittautumaan taloonsa.

"I know you're still young, but I want you to understand and learn this now, he said. Marriage can wait, education cannot. You're a very, very bright girl. Truly, you are. You can be anything you want, Laila. I know this about you. And I also know that when this war is over, Afghanistan is going to need you as much as its men, maybe even more. Because a society has no chance of success if its women are uneducated, Laila. No chance." -s.114
   
Ennen sotaa Lailan elämä Kabulissa on suhteessa Mariamiin huoletonta: hän käy koulua ja haaveilee opiskelusta sekä parhaasta ystävästään, Tariqista. Mutta Lailankin kohdallaan kohtalo puuttuu peliin, ja hän päätyy toiseksi vaimoksi Rasheedille. Mariamin ja Lailan välejä varjostaa ensin kateus, mutta siitä kehittyy lopulta vahva side, jota ei murra mikään este.

Olen lukenut muutaman Iranista kertovan kirjan, mutta tämä oli ensimmäinen lukukokemukseni Afganistanista. Kirja sopi sattumalta ajankohtaan todella hyvin afganistanilaisen tuttuni puolesta mutta myös Afganistanin kriisin vuoksi. Tämän vuoksi etenkin tarinan toivorikkaita hetkiä olikin erityisen lohdutonta lukea, kun tiesi samaan aikaan historian toistavan itseään.

Kirja seuraa päähenkilöiden elämää aina 1950-luvulta 2000-luvun alkuun ja valottaa Afganistanin historiaa tuolta ajalta. Vallankumous, neuvostoaika, sisällissodat, Talibanin nousu, sota USA:a vastaan ja Talibanin tuhoutuminen. Kurjat ajat seuraavat toisiaan, ja oli vaikea sanoa, toiko mikään aikakausi todellista helpotusta päähenkilöille, paitsi ehkä Talibanista vapautuminen. Vaikka USA:n näkisikin hyökänneen Afganistaniin hyvässä tarkoituksessa, aiheuttaa sota siviileille uskomatonta kärsimystä. Oikeuttaako mikään sotaa?

Ja lopulta kaikki paha heijastuu aina naisiin. Hyökkäysten aikaiset raiskaukset, aviomiehen paha tuuli ja häijy luonne tai Talibanin alistavat määräykset. Naiset joutuvat jäämään kotiin vailla toivoa koulutuksesta eivätkä saa edes kävellä kadulla yksin. Vaikka Mariamilla ja Lailalla on aivan eri lähtökohdat, ovat he lopulta Rasheedin edessä samassa tilanteessa.

Varsinkin Rasheed olikin henkilö, jota ei pystynyt sympatisoida millään, niin hirveitä asioita hän teki. Ehkä riipaisevinta oli, kuinka Mariam hyväksyi tämän niin pitkään. Mariam on henkilö, joka on niin tyytynyt kohtaloonsa ettei kyseenalaista sitä - ennen kuin nousee puolustamaan lähimmäisiään. Mariam on henkilö, joka antaa mitä tahansa toisten onnen hyväksi.

"One could not count the moons that shimmer on her roofs, 
 Or the thousand splendid suns that hide behind her walls" - Saib-e-Tabrizin runosta Kabul

Ja samaan aikaan kirja on ylistyslaulu maalle ja sen ihmisille, jotka ovat joutuneet kestämään kaiken. Se piirtää kuvan Heratin väkeä kuhisevista ja Kabulin pommituksen autioittamista kaduista. Se vilisee kuvausta ihmisten elämästä ja farsinkielisiä sanoja sekä antaa myös uusia näkökulmia burkan käyttöön. Se tulvii nostalgiaa vuosituhansia vanhoja Buddha-patsaita kohtaan, jotka Taliban räjäytti. Se muistuttaa, kuinka valtaapitäjien politiikkaan valjastamalla uskonnolla ja kansan uskolla on valtava ero. 

A Thousand Splendid Suns on lohduton kuvaus naisten elämästä Afganistanin viime vuosikymmenillä, mutta samalla myös tarina uhrautumisesta, toivosta ja solidaarisuuden voimasta.

"Laila watches Mariam glue strands of yarn onto her doll's head. In a few years, this little girl will be a woman who will make small demands on life, who will never burden others, who will never let on that she too has had sorrows, disappointments, dreams that have been ridiculed. A woman who will be like a rock in a riverbed, enduring without complaint, her grace not sullied but shaped by the turbulence that washes over her. Already Laila sees something behind this young girl's eyes, something deep in her core, that neither Rasheed nor the Taliban will be able to break. Something as hard and unyielding as a block of limestone. Something that, in the end, will be her undoing and Laila's salvation." -s.389-390

Kirja sopii viime vuoden HelMet-lukuhaasteen kohtaan 28. "Kirja jonka lukemisesta on sinulle jotain hyötyä" ja henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni kaupungilla Kabul.

sunnuntai 9. tammikuuta 2022

Joulukuussa matkustin Itämeren yli

Joulukuussa luin yhden kirjan ja 271 sivua: 

1. Kristina Aamand: Wenn Worte meine Waffe wären (271s)

Wenn Worte meine Waffe wären (For enden af din pegefinger (tanskaksi) / Under ditt finger (ruotsiksi)) oli mielenkiintoinen kirja Tanskassa asuvasta muslimitytöstä, joka ihastuu toiseen tyttöön. Tässä kirjassa oli paljon kulttuurista pohdintaa, ja ymmärsin paremmin perheen ja yhteisön roolin. Normista poikkeaminen antaa koko perheelle häpeän leiman, minkä vuoksi asioista vaietaan jopa kaiken pahimman tapahtua. Own voices -perspektiivi oli aran aiheen vuoksi tässä tarpeen.


Single all the way (2021) oli hyvin tavanomainen jouluelokuva, jossa kaksi parasta ystävää rakastuu toisiinsa. Ainoa vain, että päähenkilöt ovat homoja. Toisaalta elokuva ei tarjonnut mitään erityistä, toisaalta taas oli kiva että perinteisiä joululeffoja tehdään LGBT+ -hahmoillakin. 

Out of my league (2020) alkoi todella mielenkiintoisesti: kahden parhaan ystävänsä kanssa asuva vakavasti sairas nuori nainen päättää löytää rakkauden. Odotinkin tältä jotain Carrie Pilbyn tyylistä syvällistä pohdintaa, mutta jotenkin tunnelma lopahti heti alun jälkeen. Rakkaustarina kehittyi hyvin tavanomaisen epärealistisesti ja vieläpä alkoi stalkkaamisesta! Parhailla ystävillä ei ollut muuta roolia kuin tukea päähenkilöä kaikessa ja pohtia yhdessä vauvan hankintaa (vaikka kumpikaan ei ollut hetero). Lisäksi koko ajan alleviivattiin päähenkilön ja hänen obsessionkohteensa erilaisia taustoja, kuinka toinen oli "cool" ja toinen "uncool". Välillä elokuva nauratti mutta en katsoisi uudestaan.

The Half of Itin (2020) katsoin ties kuinka monetta kertaa ja olin siitä edelleen yhtä vaikuttunut. Elokuva on minulle edelleen tärkeä, sillä samastuttavan LGBT+ -tarinan, ulkopuolisuuden ja huumorin ohella se ei keskity onnelliseen romanssiin vaan kasvutarinaan. 

Dekkariklassikon Cluenkin (1985) katsoin kolmatta kertaa uudelleen toisella silmällä ja tykkäsin tämän huumorista kyllä edelleen. Myös tarina on hyvin punottu ja pohjautuu Cluedo-peliin.  

Leningrad Cowboys Go America (1989) oli siinä mielessä parempi kuin Aki Kaurismäen Juha, että nauroin sen makaaberille huumorille ja simppelille puhetyylille. En kuitenkaan ymmärtänyt tarinan ideaa ollenkaan. 

French toastia ja kiinalaista sieni-tomaatti-munakokkelia


Vitsailimme tuovamme ensi kerralla paahtimen mukaan

Joulukuu oli melko monipuoleinen tapahtumiltaan ja tunteiltaan. Ensimmäiset viikot vietin Saksassa, opiskellen, työskennellen ja juosten paikasta toiseen tapaamassa ystäviä. Olin kolmissa pikkujouluissa, joista yhdet oli samalla itsenäisyyspäivän kekkerit, ahtauduin passikuva-automaattiin ottamaan ryhmäkuvia, istuin tuntikausia järjestelemässä printtiartikkeleita, eväsretkeilin laitoksella, olin murhaillallisilla, kokkailin ja vietin leffailtoja, metsästin joululahjoja ja näin lunta kukkuloilla.

Laaksossa oli vielä syksy

Joululoman aloitin jo etukäteen lähtemällä maata pitkin kohti Suomea, tällä kertaa toisen ystäväni kanssa. En edelleenkään saanut unta yöjunassa (tällä kertaa koska oli liian kylmä!), kuuntelin lautalla livepianoa ja uskalsin ehdottaakin yhden kappaleen sekä kiertelin palellen Tukholmaa ja Turkua. Turun linnassa kävin ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden enkä muistanut mitään, mutta onneksi museon työntekijät olivat erittäin sosiaalisia! Kaverini oli myös suositellut ihanan vanhanaikaista Cafe Qwenselissa, jossa oli kiva käydä. Unen puutteesta huolimatta jaksoin yllättävän hyvin, mikä kyllä kostautui ensimmäisenä iltana kotona.

Wasserschloss Hampurin Speicherstadtissa

Nationalmuseum Tukholmassa

"Apua, auttakaa minut pois näiden kloonien keskeltä!"


Joki oli kauniimpi tällä kertaa!

Joulupäivät menivät kotona kökkien, nukkuen, suklaata syöden ja pakkaskävelyillä, kerran kävimme pulkkailemassa. Joulun jälkeen yritimme sopia tapaamisia jotka tuntuivat aina peruuntuvan milloin mistäkin syystä tai olivat lopulta spontaaneja. Enon perhettäni ja naapureitani kuitenkin näin sekä kävin päiväreissulla ensimmistä kertaa Tampereella. Kaupunki oli yllättävän kaunis koskineen ja Helsinkiä muistuttavine keskustoineen! 



Joulukuu oli kaikesta vilinästä huolimatta (tai ehkä sen vuoksi) henkisesti raskas, varsinkin loppua kohti. Päätinkin tammikuussa yrittää ottaa enemmän omaa aikaa.



Valoisaa tammikuuta ja paljon kimaltelevia pakkasaamuja <3

torstai 9. joulukuuta 2021

Paula Havaste: Kaksi rakkautta

Kiinnostus heräsi: jostakin blogista löydetty, kirjastosta lainattu

Kaksi rakkautta
Paula Havaste
2010
355 sivua
Gummerus 

Suntion tytär Anna kiinnostuu eräänä kesänä veljensä ystävästä Voitosta. Kaikki käy nopeasti, ja syksyllä Anna onkin jo naimisissa ja kotirouvana pienessä maalaiskylässä. Kun vielä sotakin syttyy ja Voitto lähtee rintamalle, täyttyvät Annan päivät ianikuisesta puurtamisesta ja velvollisuuksista. Mihin hävisivät opiskelijariennot Helsingissä ja huoleton nuoruus? Kun kuvaan astuu Voiton valovoimainen näyttelijätärserkku Tuji, on Anna myyty ensi katseesta. Onko hän valmis ottamaan hypyn tuntemattomaan?

En ollut aiemmin törmännyt Paula Havasteen historiallisiin romaaneihin, mikä hiukan kaduttaa. Romaanin kulttuurihistoriallinen anti oli nimittäin suuri: tutuksi tulivat arjen kiireet 30-40-luvun taitteen maaseudulla: milloin ruokittiin eläimiä, milloin pestiin pyykkiä, lämmitettiin silakkalaatikkoa ja ohrapuuroa, käytiin potkukelkalla kaupassa tai parsittiin iltaisin sukkia radiota kuunnellen. Myös opiskelijaelämää sivuttiin Annan venyttäessä opiskeluja vuosikausia, käydessä kiireiltään tenttimässä Helsingissä ja yöpyessä asuntolassa sekä pohtiessa sielutieteen ja psykologian eroa. Opiskelijana tätä oli erityisen kiinnostava lukea, enkä tiennyt että Suomessa on pystynyt jo pitempään tehdä kirjatenttejä ja jopa professorin itsensä kotona. Kahdelle rakkaudelle löytyy muuten jopa jatkoakin, joissa keskitytään Annan sisareen ja tyttäreen.

"Anna sulki oven, lisäsi uuniin puita ja katsahti kelloa. Viimeinen radio-ohjelma oli vielä menossa, ja pian lämpeneään huoneeseen tulvi hiljaa saksalaisia operettisävelmiä. Kun radiosta kuului enää pelkkää suhinaa, Anna tarkisti pimennysverhot, sekoitti puuroa ja sulki keittiön hellan pellit. Hän kohensi olohuoneen uunin tulta ja asettui kipein kynsin kirjoittamaan kirjettä, jossa sanoisi kaiken sen, mitä Tuji hänelle merkitsi. Siitä tulisi ihmeellisen kaunis kirje, täynnä kiitollisuutta ja rakkautta, uhrautumista ja antautumista. Se olisi kaunein kirje, jonka hän koskaan kirjoittaisi, ja hän tiesi jo etukäteen polttavansa sen heti tuhkaksi." -s.280

Myös sodan valtavaa vaikutusta arkeen kuvattiin tarkasti. Kotirintamalla kaikki kaatuu naisten harteille, pikkutytöt käyvät pikkulotissa ja jokaisen odotetaan hakkaavan talkootöissä motteja ja tarjota majoituspaikkaa sotaa pakeville. Kaikki on kortilla, Helsinkiin körötellään häkäpönttöautolla ja pommituksien aikana pelätään kaupungissa asuvien puolesta. Myös sodan aiheuttamat traumat tulevat ilmi Voiton palatessa lomilla muuttuneena, puhumattomana miehenä. Ja kuitenkin eteenpäin täytyy taivaltaa.

"Annan mieleen nousivat vielä hirveämmät kuvat siitä, mitä ihminen saattoi tehdä toiselle, mitä julmat, säälimättömät ihmiset saattoivat tehdä naisille tai lapsille. Hän ei kestänyt enempää vaan huusi unissaan niin kovaa, että sai kiskottua itsensä noista kauheista kuvista kauemmas, huusi sitkeästi ja pinnistellen niin kauan, että sai aikaan todellisen, oikean äänen. Se pieni surkea parahdus oli onneksi tarpeeksi, hän heräsi lopultakin ja syöksyi sydän kauhusta jyskyttäen suoraan ulkoportaille tunteakseen pakkasen kietoutuvan ympärilleen. Tätä ei saanut ajatella, ei voinut. Piti kääntää mielensä pois tuollaisista, muuten elämän sirpaleita ei ikinä saisi enää koottua lähellekään sitä, millainen elämä oli ollut ennen sotia. Sellaiseksi hän halusi sen vielä tulevan." -s. 334-335

Jotkut blogit ovat kuvailleet Havasteen kieltä koruttomaksi, mutta minusta se oli täynnä kaunista luontokuvausta ja mielenkiintoista tarkkaa arjenkuvausta. Aika etenee kirjassa epätasaisen pomppien, välillä hypätään monta kuukautta eteenpäin ja välillä kerrotaan usean kappaleen voimin yhdestä päivästä, mutta sekään ei minusta haitannut. 

Anna oli naispäähenkilöksi hienon aktiivinen ja epätäydellinen. Kirja korostaa naisten seksuaalisuutta ja esimerkiksi Voiton suhteen tavanomaiset sukupuoliroolit kääntyvät alussa päälaelleen: Anna viettelee Voiton, mikä on jännä vastakohta yleensä vietellyksi tulevalle passiiviselle naiselle. Kuitenkin Anna päätyy suoraan kotirouvaksi, ja Voitto tajuaa vasta äitinsä huomautuksen jälkeen antaa hänen jatkaa opintojaan. Osittain Anna on ehkä olosuhteiden vanki: nykymaailmassa hänen ei olisi tarvinnut heti astua avioon vaan hän olisi voinut opiskella ja seurustella vapaasti. On mielenkiintoista miten Anna siitä huolimatta viihtyy hetkittäin kotona äitinä maaseudun rauhassa vaikka kaipaakin menoa ja intohimoa. Tämä ristiriita nouseekin kantavaksi teemaksi kirjassa: riittävätkö tasainen arki ja onni vai tarvitseeko ihminen kunnolla elääkseen jotain leimuavaa, kiellettyäkin? Mitä ovat onnellisen elämän rakennuspalikat?

"Tuo avantouinti oli palannut viime aikoina monet kerrat Annan mieleen. Hän muisti yhä pelon, jolla oli astunut avannon kylmään syliin, jäätävän kylmyyden, joka iski jäsenten läpi kuin olisi polttanut. Hän musti huikaisevan vauhdin, jolla noustiin takaisin laiturille, ensimmäiset hyhmäiset läpi koko kehon pakottavat iskut ja niitä miltei silmänräpäyksessä seuranneen autuaan lämmön, kun hän nousi huohottaen, silmät ihmeestä ymmyrkäisinä laiturilla ja keskittyi nauttimaan iholle levinneestä suurenmoisesta kihelmöinnistä ja keveyden tunteesta, joka tuntui nostattavan koko ruumiin leijumaan. [...]
   Enää ei ollut paluuta, hän oli jo laiturilla, oli talvi, ja jäähän hakatussa aukossa odotti hyhmäinen vedenpinta. Siihen ei voinut kuin hypätä, ja siksi hän sulki silmänsä ja tunsi pohjoistuulen sekoittavan hiuksensa." -s.207-208

Arjen yksinkertaisuutta paetakseen Annakin aloittaa epävarman suhteen Tujin kanssa. Tuji on Voitonkin sanojen mukaan ailahteleva tuulihattu, ja välillä todella ihmettelin miksei Anna todella tajunnut suhteen toksisuutta. Tuji on hänelle samalla seksuaaisen intohimon mutta myös rakastumisen kohde. En halua arvostella enempää kirjan homoseksuaalisuuden kuvausta, mutta en ehkä suosittelisi kirjaa konservatiivisesti asennoituneelle lukijalle ensimmäiseksi LGBT+ -kirjaksi, sillä seksuaalivähemmistöistä voi saada hiukan ailahtelevan toksisen kuvan. Joka tapauksessa oli hienoa ettei kirja määritellyt liikaa, ja toiseenkin homoseksuaaliseen suhteeseen viitattiin. Sotaromaanit-sivulla on mainiota pohdintaa kirjasta (spoilaa lopun!!): esimerkiksi Tuula Juvosen mukaan sota-aika on poikkeustila, joka loi tilaa homoseksuaalisuudelle. 

Kahdessa rakkaudessa on todellakin ilahduttavan psykologinen ote, eikä yksikään hahmo ole yksiulotteinen vaan epätäydellinen. Kirjan loppu on toisaalta arvattavissa, toisaalta hyvin yllättävä. Sanotaan sen verran että Anna löytää vihdoin suunnana elämälleen ja oppii ymmärtämään, kuinka rakkautta on useanlaista; ei välttämättä vain yhtä ihmistä, vastakkaista sukupuolta kohtaan tai ylipäätään toista ihmistä kohtaan:

"Ehkä Annan pitisi oppia antamaan itselleen armoa, unohtaa omat virheensä, kun ei niitä kukaan muukaan muistellut. Ehkä pitisi rakastaa myös itseään, ei itserakkaana vaan nöyränä ja alttiina kehittymään. Se voisi olla toisenlaista rakkautta: ensin olisi rakkaus muihin ihmisiin, sitten armollinen rakkaus itseään kohtaan." 

Kirja menee HelMet-lukuhaasteen kohtaan 34. "Kirjassa tarkkaillaan luontoa" ja henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni Helsingillä.

perjantai 3. joulukuuta 2021

Marraskuussa yritin elää täysillä kaaoksen keskellä

Marraskuussa luin kolme kirjaa ja 628 sivua:

1. Dorothy Stratchey: Olivia (109s)
2. Truman Capote: Breakfast at Tiffany's (and other stories) (159s)
3. Rosamond Lehmann: Dusty Answer (355s)

Kun syyskuussa luin LGBT+ -nuortenkirjoja ja lokakuussa historiallisia tai vakavempia yhteiskunnallisempia romaaneja, oli marraskuussa selvästi vähemmän tunnetumpien klassikoiden vuoro. Tai no, Aamiaisen Tiffanylla tietää varmaan moni nimeltä, mutta Olivia ja Dusty Answer tunnetaan lähinnä kirjallisuuden luennoilta ja LGBT+ -klassikoiden joukosta. 

Olivia oli ihan mielenkiintoinen pienoisromaani tyttökoulusta, jossa päähenkilö ihastuu naisopettajaansa. Toisaalta loppu oli melko traaginen, enkä ihan saanut kiinni kirjan ideasta, se oli vähän liian dramaattinen. Tämä klassikko on muuten filmattu samalla nimellä jo vuonna 1951, ja tarinan asetelma perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin.

Breakfast at Tiffany's alkoi kiehtoa kirjanakin ihastuttuani elokuvaan syyskuussa. Kirjassa oli hämmästyttävän paljon samoja kohtauksia kuin elokuvassakin, vaikka loppu olikin aivan eri: Holly ei tosiaankaan päätynyt yhteen nimettömän päähenkilön kanssa. Koska olen nähnyt ensin elokuvan, pidän tietenkin siitä enemmän, mutta kirja oli (rasistisista kommenteista huolimatta) hyvin kirjoitettu ja kiehtova. Teokseen kuului myös muutama lyhyempi novelli: kaikki olivat hiukan melankolisia ja epätavanomaisia ja kertoivat yhteiskunnan hylkiöistä. Kaikki myös päättyivät jollain lailla avoimesti. Voin suositella Capoten kerrontatyyliä!

Dusty Answeria olen lainaillut kesästä asti yliopiston kirjastosta useana viikonloppuna yrittäessäni saada sen loppuun. Ihastuin tähän runollisesti kirjoitettuun kasvukertomukseen täysin. Olen ennestään lukenut Lehmannilta Tanssiinkutsun (Invitation to the Waltz), ja Dusty Answer (Elämänhurman häipyessä) oli vielä sitäkin syvempi ja melankolisempi kuvatessaan nuoren tytön kasvua, rakastumista ja epävarmuutta. Sen loppu oli surumielisyydessään vaikuttava ja sopi odotuksiini täysin. Dorothy Stratcheyn ohella myös Rosamond Lehmann kuului (mm. Virginia Woolfin ohella) 20-luvun Bloomsbury-kirjailijapiiriin, ja heidän kaikkien kirjoissa vilahtelee queer-piirteitä.


Marraskuussa katsoin paljon kiinalaisia elokuvia. Taiwanilaisen You are the apple of my eye (Naxienian, women yiqi zhuide nühai, 那些年,我们一起追的女孩) (2011) löysin tämän syksyn mielenmaisemani, Naxienian -kappaleen avulla. Odotin elokuvalta vähän lempifilmini So Youngin tyylistä realistista kuvausta ja syvää nostalgiaa, mutta jouduin pettymään. Koulupojan ihastus ei ollut kovin ihmeellisesti esitetty ja kyseisen kappaleen säestämät kohtaukset olivat ainoita koskettavia. Lisäksi itsetyydytyskohtaukset olivat jotenkin outo lisä. Elokuvasta siis puuttui toivomani syvyys, mutta ihan kiva katsottava se oli.

Red flowers, green leaves (Honghua, lüye, 红花,绿叶) (2018) kuvasi Hui-muslimien elämää Ningxian maaseudulla ja järjestetyn avioliiton ensivuosia. Elokuva eteni hyvin hitaasti ja rauhallisesti sekä muistutti jotenkin dokumenttia, siitä puuttui siis täysin filmeille tyypillinen dramaattisuus. Myös arkielämä oli harmonisesti kuvattua, ja uskonto esiintyi neutraalissa valossa. Myös järjestetty avioliitto näytettiin ihmetyttävän neutraalisti, jopa positiivisesti, vaikka siihen kuuluikin ongelmia. Mietin oliko Kiinan sensuurin taka-ajatus elokuvan sallimisessa kuvata muslimeja harmonisina vai hiukan takapajuisina, mutta luultavasti yliajattelen liikaa. Elokuvassa tuntui kuitenkin, kuten sanottu, välittyvän hyvin antropologisen neutraali perspektiivi. Tarinassa oli hitaan maailman lumoa.

Hi, Mom (Nihao, Li Huanying,你好,李焕英) (2021) kertoi tytöstä, joka äitinsä kuoleman jälkeen tempautuu tämän nuoruuteen ja päättää auttaa tätä saamaan paremman elämän. Draamaelokuvassa oli kiinalaisten filmien tapaan myös komediaa, mutta samalla se oli hyvin koskettava kuvatessaan päähenkilön yritystä olla mieliksi äidilleen - ja lopun käänne sai itkemään. Kiinassa perheen odotukset jälkikasvua kohtaan ovat korkeat, mutta Hi, Mom muistutti, että tärkeintä on toivoa lapsilleen terveyttä ja onnellista elämää. Ehkä vieläkin koskettavampi fakta: Elokuvan ohjaajan Jia Lingin äiti oli myöskin kuollut liikenneonnettomuudessa, ja hän esitti elokuvassa pääosaa.

The Danish Girl (2015) kuvasi 1900-luvun alussa eläneen transnaisen Lili Elben tarinan. En tiennyt etukäteen elokuvasta tai Lili Elbestä juuri mitään, joten tarinan traagisuus yllätti elokuvasalissa. Tapansa mukaan minua vähän häiritsi kuinka elämäkertaelokuvissa faktoja muutetaan fiktioksi, ja esimerkiksi Lili esitettiin aika holtittomana (toisaalta myös epätäydellisenä, tavallisena ihmisenä?). Hänen vaimoaan Gerdaa kävi välillä sääliksi. Välillä oli myös hankala pysyä perässä kuka henkilöistä oli kiinnostunut tai rakastunut keheenkin. Kehodysforia ja sukupuolenkorjausleikkaus tulivat kuitenkin iholle, ja minusta tuntui niin etuoikeutetulta tuntea cis-ihmisenä oloni hyväksi omassa kehossani. Elokuva oli tosiaan vaikuttavasti tehty.


Marraskuussa aloitin, lopetin ja jatkoin useampia sarjoja. Aikuiset (2020-21) katsoin melkeinpä kokonaan Yle Areenasta vilustuneena, kun halusin jotain kevyttä hömppää. Vaikka en erityisesti vakuuttunut sarjan juonesta, olivat hahmot hauskoja ja hellyttäviäkin, vaikka en ymmärtänyt kuinka kaikki pyörivät koko ajan rasittavan Oonan ympärillä. Pidin myös sarjan realistisesta puhekielestä ja näyttelemisestä sekä tietysti oli kiva viipyä hetki Helsingin maisemissa.

Intialaisessa Feels like ISHQ -minisarjassa esitetään joka jaksossa oma rakkaustarinansa. Ne olivat kaikki ihan hellyyttäviä, vaikka osa vähän tylsän stereotyyppisiä ja kevyitä. Intia toi pientä säväystä esimerkiksi kun pohdittiin naimisiinmenoa tai murteen vaikutusta työnhakemiseen. Aktivismijakso oli mielenkiintoinen: toisaalta jakso kannusti aktivismiin, mutta samalla ärsytti aktivistien tapa vetää tuntematon poika mukaan vaikeuksiin. Pidin eniten jaksosta, jossa poika yrittää tutustua karanteenissa olevaan naapurintyttöön, ja toisesta, jossa Airbnb-majoittaminen johtaa kohtaamiseen (jossa näytteli myös Mismatched-sarjasta tuttu Rohit Saraf :3). 


Heilbronnin raatihuone

Marraskuu oli jotenkin täynnä vastakohtia oleva kuukausi, ja sen vieläpä kruunasi hyvin kummallinen päivä, joka päättyi poliisin ovikellon soittoon. Marraskuussa olin jotenkin koko ajan vähän kipeä, joskus ahdisti ja altistuinpa koronallekin ensimmäistä kertaa ja jopa kahdesti. Koronatilanne paheni ja rajoituksia alkoi kohdistua ensin rokottamattomiin, lopulta myös rokotettuihin. 

 
Kuitenkin marraskuussa oli suurimmalta osin hyviä, erittäin tapahtumarikkaita päiviä. Kuun aikana ehdin varata matkan Brysseliin ja perua sen heti seuraavalla viikolla, varata matkan joululomaksi Suomeen, kulkea kaupoissa etsimässä ideoita joululahjoihin, seikkailla, kokata eri ystävien kanssa suomalaista ja aasialaista, käydä päämäärättömällä junamatkalla lähikaupunkiin ja takaisin, kahdesti aamupalalla, kotibileissä ja synttäreillä syömässä raclettea sekä juttelemassa keittiössä kello kolmelta yöllä. Hiukan hiljaisimpina hetkinä katselin elokuvia, kävelin kauniissa yössä nauttien sumusta tai lumisateesta tai laitoin vihdoin postikorttikokoelmani seinälle.


KK: Mikä oli teidän marraskuun seikkailunne? Itse seikkailin jopa kahdesti keskiaikaista linnaa tutkimassa <3

lauantai 27. marraskuuta 2021

Saundra Mitchell: All out! The no-longer secret stories of queer teens throughout the ages

Kiinnostus heräsi: netistä ja löytyi kirjastosta


All Out: The No-Longer-Secret Stories of Queer Teens Throughout the Ages 
Saundra Mitchell (toim.)
2018
342 sivua
Inkyard Press

All out! on novellikokoelma historian eri aikakausilta LGBT+ -nuorista, joista on tähän asti vaiettu. Mukaan mahtuu seitsemäntoista tarinaa keskiajalta 2000-luvun vaihteeseen: milloin seikkaillaan 1600-luvun Amsterdamin taiteilijakoulussa, milloin 1300-luvun linnassa kamarineitoina, milloin luistellaan 1900-luvun lopun jäähallissa. Mukana on erilaisia kokemuksia aina aseksuaalisuudesta tai transsukupuolisuudesta Amerikan kiinalaisuuteen.

Rakastan lukea historiallista fiktiota ja mikäs parempaa kuin lukea entisajan elämästä sateenkaarihöystöllä? Sitäkin enemmän kun LGBT+ -tarinoita ei ole historiasta turhan montaa säilynyt. Oli mielenkiintoista lukea eri aikakausista eri representaatioilla. Myös itse kirjailijoiden joukkoon mahtui eri taustoja. Ilahduttavaa kyllä olin lukenut Robin Talleyta jo aiemminkin ja luin samalla Sara Farizania

  ""Listen to me," I said. "Your life hasn't even begun yet. You've got time to do whatever you want."
   "But that's just it," Laura said. "I don't know what I want. How can I ever leave if I don't know what to chase after?"
   "You got time to figure that out," I told her. "Travel. Go to Paris or Rome. Or, gosh, just come visit me in the city. Just because you don't know what you want now doesn't mean you have to be stuck here forever. You're still a kid. You can go anywhere you want." -s.266, Walking after midnight

En melkein koskaan lue novelleja, mutta tykkäsin todella osasta novelleista. Ehkä parhaiten jäi mieleen Kody Keplingerin 50-luvun teininäyttelijästä ja yökävelystä kertova Walking after midnight ja Nilah Magrunderin 70-luvun high school -maailmaan sijoittuva aseksuaalisuudesta kertova And they don't kiss at the end. Malinda Lon New Year kertoi kiehtovasti 50-luvun Chinatownista ja transvestisuudesta ja näytti rakkaustarinan sijaan seksuaalisen suuntautumisen heräämisen. Robin Talleyn The Dresser and the Chambermaid oli kuvaus kahden tytön tutustumisesta 1700-luvun linnassa huomauttaen kuinka ennen muinoin poikkeavaan seksuaalisuuteen on voitu suhtautua ihan neutraalistikin. Natalie C. Parkerin naismerirosvoiksi aikovista tytöistä kertova The Sweet Trade ja Kate Scelsan spirituaalinen 20-luvusta kertova The Coven olivat myös mainioita. Lopuksi täytyy myös mainita Tessa Grattonin järisyttävä, mystinen luostarimaailmasta kertova Three Witches

   "Have mercy on me.
   "I can't stay away.
    
It is my duty to face this. I must face this temptation. Which is the true way? What is the temptation? To give my love to her or to abandon her? Which is your will? Which is the path of love?
I must love. Oh, Holy Mother, Regina, have mercy." -s.299, Three Witches

Osa puolestaan jäi pinnallisiksi tai etäisiksi. Esimerkiksi Tess Sharpen The Girl with the Blue Lantern tuntui olevan suunnattu esiteini-ikäisille lukijoille. En tiennyt mitään Kurt Cobainista saadakseni paljoa irti Dahlia Adlerin novellista Molly's Lips, ja se sekä Sara Farizanin The End of the World As We Know It olivat hyvin ennalta-arvattavia. Scott Traceyn Willows oli muistaakseni puolestaan sekava enkä tajunnut sitä kunnolla, vaikka se olikin kauniisti kirjoitettu. 

Osa novelleista oli realismia, osa liikkui todellisuuden rajamailla joko fantasian tai henkisyyden keinoin ja kuvaili runollisesti. Huomion kiinnitti että kaikissa homofobia jäi taustalle ja keskityttiin onnellisiin loppuihin. Osittain ehkä turhan optimistista, osittain toisaalta muinaiset ihmiset ovat olleet jopa suvaitsevaisempia kuin myöhempinä vuosisatoina. Onnellisesti päättyviä LGBT+ -tarinoitakaan ei ole koskaan liikaa. 

  "I am not a witch.
   She thinks of the fire in her hips, the beat of her heart how transported she'd been by only Inés's soft mouth. Better than prayer, better than wine. Better than wind in her hair when she rides on the back of Lucas's horse, or the thrill of ghostly danger when the rafters in their house moan. Ah, Inés! Ah, your palms and flick of your eyelashes against my skin. Was that witchcraft? The heat of the hearth their only light, their urgent breath a music more sacred than any monastic song. Joyous life, like those birds outside the tiny windows. Singing for each other." -s.290-291, Three Witches

P.S. Kansi on niin kaunis <3

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 3. "Historiallinen romaani" (vaikka onkin novellikokoelma).

maanantai 22. marraskuuta 2021

Sara Farizan: If you could be mine

Kiinnostus heräsi: LGBT+ -teemat ympäri maailmaa


If you could be mine
Sara Farizan
2013 
256 sivua
Algonquin Young Readers

Sahar on ollut jo vuosia yhdessä parhaan ystävänsä Nasrinin kanssa. Salaa tosin, sillä samansukupuoliset suhteet ovat rangaistavia Iranissa. Sitten taivaalta tipahtaa pommi - Nasrinin odotetaan naivan lääkäriksi opiskeleva poika. Sahar etsii epätoivoissaan tietä saadakseen olla yhdessä Nasrinin kanssa ja keksii ratkaisun: sukupuolenkorjaukset ovat Iranissa sallittuja. Miehenä hän voisi elää loppuelämänsä yhdessä Nasrinin kanssa. Mutta onko tämä mitä Nasrin haluaa?

Luin vuosi sitten toisen Iranin seksuaalivähemmistöistä kertovan kirjan, Deborah Ellisin Moon at nine, joka päättyi traagisesti ja jonka päähenkilöt olivat yksin tunteidensa kanssa. If you could be mine on toiveikkaampi ja kuvaa ulkopuolisuuden tunteen ohella myös verkostointia ja strategioita. Sahar ja Nasrin eivät ole yksin: myös Saharin serkku Ali on homo ja seksuaalisesti aktiivinen. Pimeällä marketilla myydään LGBT+ -elokuvia ja Teheranissa on ravintola, jossa seksuaalivähemmistöjen edustajat voivat tavata toisiaan. Sahar myös tutustuu transsukupuolisten vertaistukiryhmään, jossa hän kuulee näiden haasteista. Myös naiset kokeilevat rajojaan bilettämällä, riisumalla huivinsa yksityistilaisuuksissa ja pukeutumalla aavistuksen verran paljastaviin vaatteisiin, vaikka moraalipoliisin uhka leijuu ilmassa. Kirja antaa monipuolisen kuvan nykyajan Iranin tyttöjen tai vähemmistöön kuuluvien keinoista elää omaa elämäänsä.

Tässä kirjassa tuli ilmi kuinka transsukupuolisuuden status on Iranissa eri kuin homoseksuaalisuuden. Tunne väärään kehoon kuulumisesta nähdään sairautena, josta voi parantua - sukupuolen korjaamisen myötä, jonka valtio jopa osittain korvaa. Tietysti tilanne ei ole todellisuudessa noin täydellinen: tietoa omista oikeuksista on niukasti saatavilla, diagnoosiin johtava prosessi on todella vaativa, leikkaus epäonnistuu helposti sekä transsukupuoliset kohtaavat syrjintää arjessaan, oli sitten kyseessä työnhaku tai seurustelu. Lisäksi koko prosessi juontaa juurensa Iranin konservatiivisista sukupuolirooleista ja binäärisestä sukupuolimallista, eikä muita sukupuolia hyväksytä (lisää näkökulmia aiheeseen voi lukea täältä)Myös vertaistukiryhmässä käy ilmi kuinka monen elämä ei lähde luistamaan edes sukupuolen korjauksen myötä. Osa transsukupuolisista Iranissa näkee puolestaan homoseksuaalisuuden likaisena ja rikollisena. Oli mielenkiintoista lukea yhteiskunnasta jossa esiintyy enemmän homofobiaa kuin transfobiaa, kun länsimaissa ajatusmaailma on toisin päin: suhtautuminen eri sukupuoliin ja translait kaipaavat täällä pikemminkin korjaamista.

"Everyone has a story, but as I hear more I find it hard to relate. I lied when I said I was born in the wrong body. I don't always like my body or that I have love handles. I don't always like that as a woman I have fewer options than men, even men who aren't as smart as I am.
   But I never feel like my body is a trap.
   If anything, I feel like my love is a trap.
   I don't mind having to change, if that's what it takes to be with Nasrin, but I do mind watching her live a lie." -s.143

Pidin siitä kuinka kirja kuvasi Saharin reflektointia transsukupuolisuudesta. Hän tarkkailee uteliaana ja häpeää sitten itseään yritettyään löytää transsukupuolisista kahden sukupuolen piirteitä. Sahar myös kasvaa tarinan aikana henkisesti ja ymmärtää rajansa muttei suostu taipumaan yhteiskunnan paineen alla. Hänen elämäänsä vaikuttaa myös välittävä mutta masennusta sairastava isä. Sahar on lopultakin aktiivisempi osapuoli, kun taas hemmoteltu Nasrin rikkoo pieniä sääntöjä mutta empii kääntää selkäänsä entiselle elämälleen.

"It's difficult, hiding my feelings for her. Tehran isn't exactly safe for two girls in love with each other. I wonder if people can tell I love her when I look at her - in the park, at the bazaar shopping for bras, everywhere. How can I not stare? Even at age six, I wanted to marry her. I told my mother when I came home after playing with Nasrin, who lived a few houses down from our apartment. Maman smiled and said I couldn't marry Nasrin because it was haraam, a sin, but we could always be best friends. Maman told me not to talk again about wanting to marry Nasrin, but it was all I thought about." -s.2

Pidin erityisesti siitä ettei kirja käsitellyt teemoja stereotyyppisesti, varsinkaan rakkaustarinaa. Saharin ja Nasrinin suhde ei ole täydellinen vaan mielenkiintoisen epäsuhtainen: Saharilla on koko ajan takaraivossaan tunne, ettei heidän suhteensa merkitse Nasrinille täysin samaa kuin hänelle. Tämä onkin tarinan toinen suuri konflikti: mitä tytöt lopulta haluavat toisiltaan ja elämältään? Loppu ei ole lopultakaan lohduton vaan toiveikas, vaikkakin realistinen, ja esittelee useamman eri henkilön valitseman tien.

"I believe in Allah in the way I believe Nasrin loves me. Her love is steadfast but not always available." -s.207

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 39. "Kirjassa kuunnellaan musiikkia".

torstai 18. marraskuuta 2021

Becky Albertalli: Kate in Waiting

Kiinnostus heräsi: erään suosikkikirjailijoistani uusi julkaisu



Kate in Waiting
Becky Albertalli
2021
393 sivua
Balzer + Bray (HarperCollins Publishers)

16-vuotiaat Kate ja Anderson ovat parhaita ystäviä, jotka jakavat keskenään kaiken. Jopa ihastukset - on vain niin kätevää hehkuttaa yhdessä molempien ihailemia poikia. Kun kesäleiri-ihastus Matt vaihtaakin yllättäen heidän kouluunsa ja sattuu jopa mukaan samaan teatteriryhmään, on Katella ja Andylla vaikea paikka. Miten käy ystävyyden jos molemmat alkavat tavoitella samaa poikaa?

Vaikka yleensä harvoin luen uutuuskirjoja, tartuin Becky Albertallin huhtikuussa julkaistuun teokseen heti kun sen sain käsiini. Albertalli tunnetaan siis maailmalla Love, Simon / Minä, Simon, homo sapiens -kirjasta ja sen jatko-osista, jotka olen melkein kaikki lukenut. Kate in Waiting jakaa näiden kanssa monia samankaltaisuuksia - on rento teatteriyhteisö, tiivis, monimuotoinen kaveriporukka ja tietysti ihmissuhdehuolia. Kuvaillaan teatteriharkkoja, kyläilyjä ja yhteisiä koulumatkoja autolla, jaettuja salaisuuksia, ihastumisia ja itsensä pohtimista.

Anderson ja Kate ovat tiivis pääpari, jolle ei löydy verrokkia Albertallin aiemmista kirjoista - he ovat toisilleen kaikki kaikessa ja tuntevat toisensa läpikotaisin. Heidän ystävänsä Raina ja Brandie jäivät kiehtomaan minua, mutta valitettavasti he jäivät kuitenkin taka-alalle. Olisin lukenut heistä enemmänkin, sillä varsinkin Brandie vaikutti hyvin sympaattiselta. En tiedä miksi mutta minusta tämä kaveripiiri oli jollakin tavalla vähän naiivimpi kuim Simonin samanikäinen mutta kypsemmältä vaikuttava porukka. Heidän kohdallaan tapahtui tietysti myös kasvua Katen ja Andyn tajutessa että heidän täytyy elää välillä omaakin elämäänsä.

Varsinkin Kate oli kyllä sympaattinen päähenkilö, joka on helposti epävarma itsestään. Kate rakastaa näyttelemistä mutta häneen on jättänyt jäljet vuosia sitten tapahtunut some-kiusaaminen lauluesiintymisestä. Hänkin kerää tarinan aikana itseluottamusta, oli sitten kyseessä ajokortin hankkiminen, ihmissuhteiden läpi luoviminen tai yleisön edessä laulaminen. 

  ""But seriously, why do you think I do theater?"
   "Because you suck at sports?"
   "Shut up." I swat him, smiling. "Because I like having a script. I like being told where to stand and what to do with my hands. Like - I don't know. I would have run from those girls, too. Because it's this ambiguousness of it, right? No one gives you lines. No one even tells you what show you are in." I sigh. "Theater's so much better than real life."" -s.336-337

Kirjan yksi sivuteema onkin ennakkoluulot. Katen koulussa (kuten varmaan lähes jokaisessa) jakaudutaan joukon ulkopuolisiin ja sitten "cooleihin" tyyppeihin, joita Kate ystävineen kutsuu salaa "fuckboyksi" tai "fuckgirliksi". (Luin muuten fuckboy olevan sanana vain muutaman vuoden takaa!) F-boyt ja f-girlit ovat heidän mukaansa pinnallisia ja kiusaavat muita. Vaikka tämä pitää osittain paikkansa, huomaa Kate vähitellen, etteivät kaikki suosittujen porukoissa liikkuvat ole samanlaisia vaan että heitäkin on monia erilaisia. Ennakkoluuloteemaa olisi ehkä voinut vielä syventääkin. 

Kirjaan mahtui hyviä juonenkäänteitä, joista osan arvasi helposti mutta osa osasikin yllättää. Joitakin kehittelin itse pienten vihjeiden perusteella mutta ne eivät sitten valitettavasti toteutunutkaan. :D 

Leah on the Offbeat sekä Aisha Saeedin kanssa kirjoitettu Yes no maybe so ovat edelleen ehdottomat suosikkini Becky Albertallilta, mutta Kate in Waiting oli myöskin viihdyttävä kirja. Muihin hänen kirjoihinsa verrattuna tässä ei tosin ollut montaa muuta teemaa kuin Katen kasvutarina, välit Andyn kanssa sekä tietysti rakkaustarina, mutta se oli todella sujuvaa luettavaa ja hahmot olivat rakastettavia. Ehkä tästä jäi jotain puuttumaan mitä yllämainituissa lemppareistani löytyy. Lisäksi jotain Albertallin kirjoitustyylistä puuttuu - se on yksinkertaista ja kuvailua tai pitempää pohdintaa on niukasti. Joka tapauksessa hänen kirjansa kuvaavat ajankohtaisia, realistisia ongelmia, erilaisia he ja pistävät henkilöhahmoja keveydestään huolimatta ajattelemaan.

Kirja menee HelMet-lukuhaasteen kohtaan 35. "Kirja jonka ilmestymistä olet odottanut" sekä Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni osavaltiolla Georgia (yllätys?).