torstai 25. helmikuuta 2021

Tammikuussa lumihanki ja talvi olivat minun kaikkeni

Tammikuussa luin kahdeksan kirjaa ja 1985 sivua:

1. Liz Kessler: Read me like a book (296s)
2. Rainbow Rowell: Midnights (50s)
3. Mary Marck: Hyvästi, Eeva! (124s) (Eeva #4)
4. Becky Albertalli: Love, Creekwood (111s) (Simonverse #4)
5. Kyllikki Villa: Tyttö sodassa. Kenttälotan kirjeitä 1941-1944 (479s)
6. Rainbow Rowell & Faith Erin Hicks: Pumpkinheads (209s)
7. Robin Talley: Pulp (407s)
8. Kristen Zimmer: The Gravity Between Us (309s)

Tammikuussa luin jostain syystä enemmän kuin yhtenäkään kuukautena useampaan vuoteen! Siihen oli tosin osittain syynä vuodenvaihteen lukumaraton ja useampi keskeneräinen kirja, mutta ilman näitäkin olisin lukenut tammikuussa enemmän kuin puoleen vuoteen. 

En ehtinyt lukea Read me like a book -kirjaa kokonaan viime kesänä, joten luin tammikuussa oikeastaan vain muutamakymmentä viimeistä sivua, enkä muista tarkasti alun tapahtumia. :D Joka tapauksessa kirja oli suurin piirtein perinteinen coming out -story: tyttö ihastuu samansukupuoliseen ja tajuaa vähitellen, etteivät hänen suhteensa poikien kanssa ole ikinä merkinneet mitään, hämmentyy mutta lopuksi hyväksyy itsensä. Mistä pidin ja mihin myös itse todella samastuin, oli Ashin ihastuminen opettajaansa. Sitä ei tuomittu, mutta sille ei myöskään annettu toivoa - se vain auttoi Ashia kasvamaan ja tajuamaan seksuaalisuutensa. Pidin myös siitä, ettei kirja tarjonnut liian helppoja ratkaisuja homofobian voittamiseen. Mielenkiintoinen näkökulma oli, kuinka Ashin opettaja inspiroi häntä panostamaan kouluun ja lopulta hakemaan yliopistoon. (Englantilainen koulujärjestelmä tuntui muuten A-leveleineen hyvin erilaiselta verrattuna vaikkapa amerikkalaiseen.)

Midnights oli ihan kiva novelli/pienoisromaani uudenvuodenöistä ja hitaasti kehittyvästä rakkaustarinasta, mutta toimisi paremmin romaanina.

Hyvästi, Eeva! oli mielenkiintoinen lopetus Eeva-sarjaan - Eeva ja Hertta pääsevät nimittäin ulkomaille. Pidän kirjojen tyttöjen tasa-arvoisesta asemasta - mitä romanttinen loppu tosin hiukan painoi alaspäin - ja tulevaisuuden ja haaveiden pohtimisesta. Eevakin tuntee paineita siitä, kuinka pitää päättää niin nopeasti koko tulevaisuudesta.

Pienoisromaani Love, Creekwood oli yllättävä jatko-osa Simon-sarjalle, jolle Becky Albertalli ei alun perin aikonut kirjoittaa lopetusta. Oli kiva lukea vielä hahmojen ensimmäisestä yliopistovuodesta, mutta sähköpostimuotoinen kirja ei valitettavasti kertonut niin paljon kuin olisin halunnut saada tietää. Juonen kaarena kulki onneksi osittain Simonin ja Bluen kamppailu long distance -suhteessa, ja kaveripiirin sähköposteja eri yliopistoista oli hauska lukea.

En tiennyt lotista paljon mitään, mutta kirje- ja päiväkirjakokoelma Tyttö sodassa valotti hyvin Kyllikki Villan kokemuksia lottana jatkosodassa. Kyllikki lähti toimistolotaksi vain 17-vuotiaana ja vietti melkein koko sodan samassa toimessa eri paikkakunnilla. Kirjeet ja päiväkirjamerkinnät kertoivat todella käsinkosketeltavasti sodan ajasta - oli sitten kyseessä lottatyttöjen työvuorot, ihastukset, ilonpito tai kaipaus normaaliin elämään. Joillekin tämä tiiliskivi on väsyttävää luettavaa, mutta itse rakastan ihmisten sisimpien ajatuksien lukemista ja ajankuvauksen tulkintaa. Suosittelen tätä kaikille!

Tammikuussa luin ensimmäistä kertaa sarjakuvaromaania! Pumpkinheads oli ihan mukava kertomus kahden kurpitsatilalla työskentelevän nuoren viimeisestä illasta ja rakkaussotkuista. Taustojen syksyiset värit ja hiljalleen hämärtyvä ilta olivat muuten todella kauniisti piirretty, nostan hattua Faith Erin Hicksille. Päätin välittömästi käydä kurpitsatilalla kun seuraavan kerran käyn Nebraskassa.

Pulp oli hiukan erilainen nuortenkirja, joka kulki kahdessa eri aikakaudessa ja sekoitteli eri elämäntarinoita keskenään. Pidin todella seksuaalivähemmistöjen historian koskettavasta kuvauksesta, lesbian pulp fiction -kirjallisuuslajin esittelystä ja ennen kaikkea loppuratkaisuista, jotka eivät yksikään olleet stereotyyppisiä. Tämä oli sykähdyttävä nuortenkirja, tähän asti vuoden parhaita lukemisiani.

The Gravity Between Us oli jotenkin hiukan ärsyttävä romaani - päähenkilöiden glamour oli jotenkin niin ylitsepursuavaa, mutta oli mielenkiintoista kurkistaa tähtien julkisivun taakse ja huomata että ne ovat tosiaankin välillä vain julkisivuja. Päähenkilöiden suhde oli myös minun makuuni hiukan liian seksuaalinen, enkä ihan samastunut heidän ihastukseensa. Kuitenkin tämä oli luettava ja ihan koukuttava kirja.


Katsoin Neljät häät ja yhdet hautajaiset (1994) ensimmäistä kertaa, ja pidin huumorista sekä siitä, miten tarina paljasti pikkuhiljaa uusia asioita. Vaikka marginaalisten henkilöiden traagisia loppuja kritisoidaankin, oli se minusta tässä elokuvassa kuitenkin paikallaan, sillä kohtaus oli esitetty niin koskettavasti ja sympaattisesti.
   Mestari Chengin (2019) näin jo toisen kerran ja rakastin edelleen sen rakkaustarinaa, Vesa-Matti Loirin ja Chu Pak Hongin esittämiä kappaleita sekä suomalaisen ja kiinalaisen kulttuurin lomittumista.
Ja ennen kaikkea Lapin kesäyön valoisaa hämärää. Joskus tosin tuntui että elokuva oli tarkoitettu Suomen turistimainokseksi ja kiinalaisten ravintoloiden mainosvideoksi, mutta annan sen anteeksi.
   Vaikken olekaan Star Wars -fani, niin Imperiumin vastaisku (1980) oli edelleen kivaa katsottavaa. Han tuntui kyllä tässä elokuvassa jotenkin ahdistelevalta, ja hänen lähentely-yrityksiään on aika lailla romantisoitu. Kuitenkin hänen ja Leian naljailut ovat hauskoja. Unohtumattomin kohta: "I love you." "I know."
   Maija Poppasen paluun (2018) katsoin uudelleen parin vuoden jälkeen (viimeksi taisi olla juuri ylioppilaskirjoitusten jälkeen!). Ei tämä ihan legendaarista Julie Andrewsin klassikkoa voita, ja tässä on ihan liikaa elokuvan lumoon sopimattomia kohtauksia kuten takaa-ajokohtaus ja kylpyammekohtaus, sekä jotkut kohtaukset matkivat liikaa alkuperäsversiota. Kuitenkin pidin pääasiassa juonesta, ja rakastin edelleen Janea, joka seuraa äitinsä aktivismia ja pukeutuu housuihin. Eräs comeback-rooli oli myös ihana!
    My Fair Lady (1964) oli lähestulkoon yhtä ihana kuin ennenkin! En edes muista koska olen katsonut tämän aiemmin, mutta pikkuveljeni ei ainakaan muistanut koko elokuvaa. Pidin varsinkin elokuvan huumorista ja tietysti Eliza Doolittlestä. Audrey on niin tähtisilmäinen laulaessaan I could have danced all night - paitsi ettei hän laulanut sitä itse. Kappaleissa Show me ja Without you hän puolestaan näyttää ihailtavasti kyntensä vuoroin Freddielle, vuoroin Henry Higginsille. Toisaalta huomasin nyt ensimmäistä kertaa, kuinka hirveän naisvastainen ja itsekäs Higgins on - tuntui kuin suomut olisivat pudonneet silmiltä. Vaikka hän onkin tarkoituksella karikatyyri, ei hän saanut lopussa minkäänlaista rangaistusta tai kehittynyt ollenkaan parempaan suuntaan. Tämä oli jotenkin todella lannistavaa katsottavaa, ja näkee hyvin millaisia roolimalleja miehet ja naiset ovat 60-luvulla saaneet.
   Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous (2003) -elokuvan olen aina toivonut näkeväni, muttei siihen ikinä ollut tilaisuutta. Nyt kuitenkin katsoin sen perheeni kanssa. Elokuva oli jotenkin paljon koomisempi kuin olin kuvitellut, mikä saman tien huvitti ja hämmensi. Will ja Jack olivat ihania <3 Kuolleen miehen kirstu (2006) taas oli juoneltaan sekavampi, sillä tipuin kärryiltä ensimmäisen vartin aikana enkä ikinä päässyt kunnolla takaisin. Pidän siitä kuinka tarinassa on mukana useita eri ryhmittymiä, jotka ovat vuoroin kenenkin puolella tai ketäkin vastaan ja kuinka Jack, Will ja Elizabeth poukkoilevat villeinä kortteina niiden välillä. (Tai no, onko Jack ikinä kenenkään puolella?)


Dash & Lily (2020) on jouluinen nuortensarja, mutta ehdin katsoa sen vasta nyt. Koko sarjan idea on siirappinen ja vähän erikoinen mutta ihana. Pidin sekä luovasta, erilaisesta Lilystä kuin kyynisemmästä mutta aidosta Dashista. Lilyn veli ja Dashin ex-tyttöystävä Sofia toivat mutkikkuutta matkaan.(Rakastin Sofian aksenttia, mutta en ikinä tunnistanut sitä!) Lilyn japanilais-amerikkalainen perhe ja sen tavat olivat myöskin luonnollisesti esitetty. Lisäksi sympatisoin Lilya muutenkin paljon. Ainoa mikä todella ärsytti, oli kuinka eräs äkillinen muuttopäätös ulkomaille esiteltiin aivan normaalina, eikä kyseiselle hahmolle ikinä tarjottu siitä kunnolla sympatiaa. Nuoren mielipidettä pitäisi aina kuunnella asiassa eikä jättää kertomatta tällaisia asioita ennen kuin viime hetkessä.
   Aloin katsoa The Baby-Sitters Club -Netflix-sarjaa, sillä olen lukenut samaa kirjasarjaa ala-asteella. (Varasin myös muutaman osan kirjastosta nostagiseksi uudelleenlukemiseksi, ja niin näyttää moni muukin tehneen!) Minisarja on päivitetty tähän päivään, ja taustalla pyörivät esimerkiksi lukuisat samansukupuoliset parit, transtaustainen tyttö ja feminismi. Hiukan harmitti kuinka kirjojen tarina on niin lyhennetty puolen tunnin jaksoissa. Joka tapauksessa sarjaa on ollut kiva seurata ja lapsinäyttelijät ovat ihanan innostavia!


Tammikuussa tuntui siltä, etten meinannut ehtiä tehdä mitään. Tuntui että ehdin vain opiskella ja olla tietokoneella ja lukea. Tämä johtui keskittymisen puutteesta ja väsymyksestä etäkouluun, minkä vuoksi jokainen tehtävä tuntui vievän ikuisuuden. Välillä jumituin vain sisälle lukemaan sanomalehtiä ja ahdistumaan maailmasta. 

Kuitenkin kuun aikana tapahtui myös ihania pieniä asioita. Tammikuussa söin joulusuklaata varmaan yhtä paljon kuin joulukuussakin, pelasin Unoa ja Cluedoa, kävelin merenrannalla lumisateessa, join kahvia ystävälläni, tein sushia, laskin pulkalla hämärässä, nauroin ja kiljahtelin. Rakastin lunta, kuunsirppiä kalpenevalla taivaalla, jolla leijuu auringonlaskun hehku, sinisiä iltoja ja vaaleansinisen valkoisia päiviä, joita en valitettavasti saanut ikuistettua näihin kuviin. Talvinen maisema ja lumi tuntuivat olevan oikea henkireikä. Toivottavasti tämä ei ollut viimeisiä todella lumisia talvia.


Mikä paikka tai asia ilahdutti teitä vuoden alussa?

torstai 18. helmikuuta 2021

"Now daylight won't make it right/ Close(d) hearts make close(d) minds"

Vuosi 2020 on nyt ohi: vuosi joka tulee niin hyvässä kuin pahassa varmasti säilymään ihmisten mielessä. Kirjoitetaankohan siitä joskus kirjojakin... Joka tapauksessa varoitan jo etukäteen, että tämä kooste tulee keskittymään aika lailla koronaan mutta myös muihin vuoden tapahtumiini.

Julkaisen tämän koosteen vähän myöhässä. En sentään niin myöhään kuin viime vuonna, jolloin kirjoitin koosteen vasta toukokuussa... Ennen kuin päästään itse vuoden tapahtumiin, käännetään katseet ensin vuonna 2020 lukemiini kirjoihin. Ne jakautuivat näin:

Tammikuu: 1 (604s)
Helmikuu: 1 (285s)
Maaliskuu: 2 (659s)
Huhtikuu: 5 (1370s)
Toukokuu: 4 (1502s)
Kesäkuu: 4 (1521s)
Heinäkuu: 4 (1343s)
Elokuu: 2 (708s)
Syyskuu: 2 (451s)
Lokakuu: 2 (350s)
Marraskuu: 3 (729s)
Joulukuu: 2 (868s)

Luin vuoden aikana 32 kirjaa ja 10 390 sivua. Eniten luin huhtikuussa ja kesäkuussa, vähiten tammi-helmikuussa ja syys-lokakuussa. Koronavuodesta ja lockdownista huolimatta en lukenut huippumääriä kuten moni muu, enkä läheskään ylettänyt blogini huippuvuosieni 79 kirjaan (2015), jonka jälkeen kirjamääräni on tasaisesti laskenut. Toisaalta motivaationi ja lukuintoni parani viime vuodesta (jolloin luin vaivaiset 19 kirjaa), mistä olen hyvin iloinen.

Miksi näin? Miksi en lukenut enempää kirjoja tai miksi luin enemmän kuin edellisenä vuonna? Luulen että pandemia oli osatekijä viimeksi mainittuun, mutta jotenkaan en valitettavasti kuitenkaan herännyt lukemaan, soittamaan pianoa, juoksemaan portaita tai suorittamaan mitään muutakaan projektia. Toisaalta luin enemmän kuin viime vuonna, sillä varsinkin aina Suomessa ollessani tartuin kirjaan paljon helpommin. (Kuukausista huomaakin hyvin, minkä ajan vietin Suomessa!) Saksassa varsinkin ennen koronaa lukeminen tuntui hukkuvan opiskelun, Netflixin, kokkaamisen ja kaverien tapaamisen alle. Syksyllä olin taas niin kiireinen työharjoittelun kanssa, etten oikein ehtinyt lukea. Löysin tänä vuonna kuitenkin lukurytmin uudelleen ja aion varjella sitä paremmin.

Vuoden aikana luin paljon hyviä romaaneja, erityisesti nuorille suunnattuja sateenkaarikirjoja. Nämä näkyvät myös vuoden lempparien parissa, niihin kuuluu Nancy Gardenin suloinen Annie on my MindRita Mae Brownin inspiroiva ja boheemi The Rubyfruit JungleEllen Wittlingerin erilainen Hard Love, Maja Hjertzellin samastuttava Henrietta är min hemlighet, Becky Albertallin ja Aisha Saeedin ajankohtainen Yes no maybe so sekä Sally Nichollsin historiallinen Things a bright girl can do. Pidin myös erityisesti ilmastonmuutosta käsittelevästä runokokoelmasta Poetry for Future, Margaret Trawickin etnografisesta tutkimuksesta Notes on Love in a Tamil family sekä Marjaneh Bakhtiarin maahanmuuttajastereotypiat päälaelleen kääntävästä romaanista Toista maata.

Elokuvia katsoin myös paljon, ja pidin eniten musikaaleista Rocketman ja Viulunsoittaja katolla, realistisesta Tietäisitpä vain, koskettavasta hindielokuvasta Ek Ladki Ko Dekha Toh Aisa Laga, Pikku naisien uudesta versiosta sekä Lappiin sijoittuvasta Mestari ChengistäTv-sarjoista seurasin esimerkiksi 70s showta ja Ritaa, joista ensimmäinen oli hauska, toinen ihanan realistinen.

Tänä vuonna tutustuin norjalaiseen AURORAan ja Elton Johnin musiikkiin sekä kiinnyin yhä enemmän vanhempaan musiikkiin. Vuoden parhaimpia kappaleita olivat ehkä Lalehin Stone Cold ja Safe (joka oli perheemme yhteisellä Spotify-tilillä vuoden kuunnelluin kappale!), Elton Johnin Taron Egertonin laulama Tiny Dancer, Dodien She ja Chicagon If you leave me now. Niistä tulee mieleen kesäillat ja syksyiset kukkulat.


Nostetaan heti kissa pöydälle: kuten sanottu, vuosi 2020 jää kyllä historiaan monilla tavoin, ja ehkä voin siitä myöhemmin kehitellä huimia tarinoita lapsenlapsilleni kerrottavaksi. Joka tapauksessa tunnustan jo etukäteen, että olen pandemian suhteen todella etuoikeutettu, eikä se ole pahasti vaikuttanut minuun: läheiseni ovat pysyneet terveinä, emme kuulu riskiryhmään, kukaan ei ole vaarassa menettää töitä ja jäädä tyhjän päälle, en ole edes vielä ahdistunut pahasti pandemian vuoksi ja erakoidun kotiini enemmän kuin mieluusti. Tämä tuntuukin välillä epäreilulta, kun muualla ihmiset jäävät työttömäksi tai voivat huonosti.

Joka tapauksessa korona vaikutti tietysti elämääni kuten kaikkien muidenkin. Vielä maaliskuussa en olisi ikinä uskonut, että tästä tulee vuoden tai vuosien mittainen poikkeustila. Pandemian vuoksi jouduin pystyin viettämään koko kevään ja kesän perheeni vuonna Suomessa etäopiskelun parissa. Toisaalta opiskelijaelämäni painui pohjamutiin, kun juhlat, kahvilat, kyläilyt, matkat, uudet tuttavuudet ja vanhojen ystävyyksien syventäminen jäivät pois. Tämä harmittikin kaikkein eniten omassa elämässäni, varsinkin kun osa ystävistäni päättää ensi kesän jälkeen opintonsa tai lähtee ehkä vaihtoon, emmekä ole ehtineet edes kunnolla tutustua saati sitten kokea asioita yhdessä. Yhteyden pitäminen kännykällä ei vain ole sama asia kuin kasvotusten tapaaminen.


Siirretään katse vielä yksinkohtaisemmin muihin asioihin vuodessani:

Ensimmäisen neljänneksen vuodesta vietin Saksassa, ensimmäinen lukukausi oli loppumaisillaan ja kaikki stressasivat kokeita ja ensimmäisiä lopputöitään. Kuitenkin muistan tältä ajalta myös juhlat, tutun teatteriesityksen, ihanan tyttöjen illan ja kotimaihinsa palaavien ystävieni hyvästelyn. Hyvän ystäväni kanssa tein helmikuussa päivämatkan Karlsruheen ja Baden-Badeniin. Karlsruhe muistutti arkkitehtuuriltaan Helsinkiä, ja B-B oli vanha ja "aistikas", täynnä kalliita kahviloita ja rakennuksia. Ihan sattumalta olimme valinneet päivän, joka oli aivan kesäisen lämmin - helmikuussa. Tämä oli ensimmäinen matkani koko opiskeluaikanani ja jäi kuukausiin ainoaksi.

Tyttöjen illasta


Lukukausilomalla työskentelin leipomossa

Näkymä Karlsruhen keskustaan,
 vuorten takana on Ranska!

Jäätelöä helmikuussa

Tunnistaisitteko mikä kaupunki?

Helmi-maaliskuun vaihteessa olin myös työskennellyt leipomossa ja parkkipaikalla. Työt saivat sitten jäädä, kun tulin Suomeen pikavauhtia 14. maaliskuuta kolme päivää etuajassa suunnitelmasta ja päädyin kahden viikon sijaan jäämään yli neljäksi kuukaudeksi. (Otin mukaan vain repun, johon ahdoin niin paljon tavaraa kuin mahtui, ja turvatarkastuksessa kysyttiin epäluuloisesti, miksi olin pukenut niin paljon päälleni...) Opiskelin koko toisen lukukauteni Suomesta käsin ja vietin pahimman lockdownin ja kesän perheeni luona. Opiskelun lisäksi leivoin usein, luin lähes yhtä paljon kirjoja kuin koko viime vuonna, näin muutamia harvoja ystäviä ulkona ja vietin aikaa perheen kanssa. Sitä riittikin, sillä kaikki olivat etäopetuksessa tai -töissä kotona lähes toukokuun loppuun asti ja valloittivat milloin minkäkin nurkan kotoa. Juuri viime päivinä muistelin kävelyitä pikkuveljeni kanssa metsässä hänen liikuntatuntiensa korvikkeeksi ja niitä harvoja kertoja, jolloin pidin maskia päällä. (Ennen Saksaan palaamista kesällä pidin maskia yhteensä ehkä neljä kertaa!) Muistan myös sen päivän, kun olin ensimmäistä kertaa shoppailemassa tai kahvilla lockdownin jälkeen. Se tuntui ihmeelliseltä.

Leivoin monia ruokia ensimmäistä kertaa,
kuten karjalanpiirakoita


Koska meillä jatkuu kesälukukausi loppukesään saakka, meni kesä lähinnä opiskelussa, ja kaveritkin tuntuivat olevan jossain Suomen matkoilla. Toisaalta teimme perheen kanssa päivämatkoja milloin Loviisaan, milloin Tammisaareen. Varsinkin Tammisaari oli kaunis, ja Raaseporin linnanrauniot muistuttivat Viisikoista. <3 Kävimme mummolassa pitkästä aikaa, ravintoloissa, ja vietin synttäreitäni pienimuotoisesti, mistä jäi hyvä mieli. Sukulaisiakin näin pitkästä aikaa. Olin myös mökillä huimat kaksi viikkoa, enkä olisi halunnut enää palata kaupunkiin. Oli niin kaunista kävellä maantiellä usvan keskellä, katsella auringonlaskun punertamaa ja myöhemmin tummuvaa järven pintaa ja lukea aamuisin kahvin ja ruisleivän ääressä viltti ympärillä.

Raaseporin linnanraunioissa


Kesän lopussa palasin Saksaan aikomuksenani vain tehdä koe ja palata kuukauden jälkeen takaisin - sitten sainkin työharjoittelupaikan ja päädyin jäämään koko syksyksi. Elokuussa oli vielä kokeiden ja kurssien lopputöiden ohella suhteellisen vapaata, ja käytin aikaa tavataen vanhoja ystäviä ja tutustuen uusiin ihmisiin: teimme sushia, kävimme ravintolassa ja istuimme illalla kahvilassa sulkemisaikaan asti. Välillä tosin vaikutti, että olin ainoana huolissani koronatilanteen pahenemisesta. Rakastin myös trooppisen lämpimiä iltoja, jolloin kaupungin kadut sorisivat puheesta. Muuten loma menikin sitten työharjoitteluun pienellä radioasemalla, joka osoittautui vuoden parhaimmaksi päätökseksi. Radion varjolla pääsin osallistumaan mielenkiintoisiin tapahtumiin, kirjoittamaan omasta näkökulmastani ja jopa puhumaan radiossa. Syksy oli hyvin kiireinen mutta samalla todella inspiroiva ja onnellinen.

Ystävän kanssa teimme päivämatkan Saksassa
 Hohenstaufenin linnanraunioille

Loppusyksystä kurssini alkoivat, juuri samalla viikolla kun suurin osa paikoista taas suljettiin ja yliopisto siirtyi sittenkin etäopetukseen. Loppuvuodesta lähinnä opiskelin, opiskelin ja opiskelin, luin ja katsoin Netflixiä, tein paljon kävelyitä syksyssä, vietin itsenäisyyspäivää ja päätin lentää jouluksi kotiin, mikä oli lopulta jälleen kerran hyvä idea. Siksi sain viettää joulua ihan omassa kotona perinteiseen tapaan.

congyoubing, kiinalaisia kevätsipulilettuja


Helsinki neljän aikaan iltapäivällä

Vuosi 2020 tuntui jotenkin passiiviselta, ja joskus tuntuu etten saanut juuri mitään aikaiseksi koko vuonna. Tuntui että muut keksivät erilaisia projekteja ja kehittivät taitojaan, mutta minä vain yritin pystyä keskittymään opiskeluun, enkä sitten tehnyt mitään muuta. Kotona kökkiessä oli myös aikaa ajatella, ja välillä tuntuu, että koko vuosi meni epämääräiseen odotteluun ja itsensä kanssa tuskailuun. Jos vuoden voisi tiivistää yhdeksi tunteeksi, se olisi kaipaus: kaipasin seikkailuja, kaipasin rakkautta, kaipasin läheisyyttä, kaipasin sitä kun aivot eivät olleet vielä sisäistäneet parin metriä välin pitämistä kaikkiin ohi kulkeviin ihmisiin.

Kuitenkin mukaan mahtui myös erikoisia käänteitä - no, kuten ylipäätänsä koko pandemiatilanne, joka edelleen välillä tuntuu uskomattomalta, vaikka siihen onkin jollain lailla tottunut. Ehkä suurin käänne itselläni oli työharjoittelu paikallisradiossa, jossa inspiroiduin valtavasti ja tunsin itseni ensimmäistä kertaa olevani töissä kuin kotonani ja todella riittäväni. Aion todella jatkaa journalismipolulla johonkin suuntaan ainakin harrastuksena.


Tänä vuonna sain myös pikkuhiljaa kipinän vaikuttamiseen niin luettujen kirjojen, pandemian kuin työharjoittelunkin kautta. Helmikuussa olin lukenut AJ Pearcen romaania nimeltä Dear Mrs. Bird, joka inspiroi vapaaehtoistyöhön. Näin myöhemmin ajateltuna siitä jäi jotain alitajuntaani kytemään, sillä heti maaliskuussa ilmoittaudun auttamaan jotakuta lähellä asuvaa kaupassa käynnissä - ja sain sen kautta hyvän ystävän, jonka kanssa olemme viettäneet monia kahvihetkiä ja keskusteluja aina Suomessa ollessani. Hänestä on melkein tullut minulle toinen mummu.

Muutenkin sain viime vuonna olosuhteiden puitteista huolimatta monta uutta ystävää, joiden kanssa on kokattu ruokaa jokaisen omasta kulttuurista tai istuttu kuppilassa illalla sulkemisaikaan. Lisäksi havahduin enemmän erilaisiin epäoikeudenmukaisuuksiin, kuten rakenteelliseen syrjintään ja etuoikeuksiin. Vaikka en ajanutkaan mitään elämää mullistavaa muutosta, niin ehkä tästä voi lähteä jatkamaan eteenpäin. 


Alkavalta vuodelta toivoin jotain lisää, jotain enemmän. Oikeastaan ihan mitä tahansa tilanteiden puitteissa onnistuvaa. Oli se sitten mitä tahansa uusia kokemuksia ja hetkiä ystävien kanssa, läpi yön valvomista tai auringonnousun katsomista. Interrailia Euroopassa, vaihtoa ulkomailla tai ihan vain Saksan ja Suomen lähikaupunkeihin tutustumista. Uusia seikkailuja, jotain vastapainoa monotonisuuteen. Haluaisin myös alkaa vaikuttaa minulle tärkeisiin asioihin.

Lisäksi toivon lähiopetusta. Olen nyt opiskellut vuoden täysin etäopetuksessa ja toivon vain, että tänä vuonna pääsisin vihdoin taas kävelemään vanhojen yliopistorakennusten luentosaleihin näkemään opettajia ja kurssikavereitani. (Minulla on professoreita, joita en ole vielä koskaan nähnyt livenä!)


Vuosi 2020 antoi kuitenkin ajateltavaa, että kaikki olekaan aina niin itsestäänselvää ja että kriisitilanteet eivät koske vain Euroopan ulkopuolisia maita. Siksi vaalin jokaista pientä tapahtumaa vuoden aikana, oli se sitten ystävien kanssa vietetyt hetket tai päivämatkat, lukuhetket tai kotona perheen kanssa asuminen. En kovinkaan paljon oppinut mitään ihmeellistä koronavuoden aikana, mutta opin olevani yllättävän sopeutuvainen ja pärjääväni hyvin vähilläkin kontakteilla. Tietysti kaikki on helppo sanoa näin etuoikeutetusta näkökulmasta - mutta joskus on ihan hyvä edes yrittää keskittyä hiljaiseen elämään ja pysähtyä nauttimaan pienistäkin iloista. Muistaa ettei elämää voi koskaan täysin hallita itse.


Mitä hyviä muistoja teillä on vuodelta 2020?

sunnuntai 14. helmikuuta 2021

Ystävänpäivän lukumaraton 12.-14.2.2021 - päivittyvä

En ole taaskaan kirjoittanut blogiin pitkään aikaan. Tarkoitus on kyllä ollut, sillä olen lukenut enemmän kirjoja kuin yhteensä viime puolen vuoden aikana ja aloittanut useamman postauksen. En ole kuitenkaan saanut niitä valmiiksi, sillä on ollut hirveä kiire. En tosin tiedä miten pandemian keskellä voi olla kiire yhtään mihinkään, joten kyse on lähinnä keskittymiskyvyn puutteesta ja hitaudestani etäopiskelussa... Odotan todella lukukausilomaani maalis-huhtikuussa, jolloin Saksassa ehkä ei ole enää lockdownia.

Joka tapauksessa olen odottanut jo pitkään ystävänpäivän lukumaratonia, jonka järjestää tänä vuonna LauraKatarooma, ja jopa suunnitellut sitä varten pienen lukupinon. (Jonka tosin luin puoliksi jo viime viikonloppuna mutta pikkuvikoja.) (Oikeastihan minulla ei olisi aikaa maratoonata tai lukea, kun viikon päästä on koe ja pitäisi analysoida tutkimusharjoituksen tulokset, tehdä ylipitkiä viikkotehtäviä joista ei ikinä saada palautetta ja päättää, lähteäkö ensi syksynä vaihtoon.) Ajattelin kuitenkin sekoittaa opiskelua, kaverien tapaamista ja lukumaratonia yhteen päivään, elämä on lyhyt. (Ja niin tulee maratonsaavutuksenikin olemaan :D)

Lukupinooni kuuluu ainakin:

Ann M. Martin: Onni kääntyy, Anne
Alice Oseman: Loveless (loppuun)

Aion ainakin lukea ensiksimainitun The Baby-Sitters Club -sarjan 17. osan, sillä se on todella nopealukuinen. Luin tätä sarjaa siis ala-asteella useamman kirjan ja nyt katsottuani samannimistä Netflix-sarjaa halusin nostalgisesti palata lastenvahtikerhon pariin. Kovin kummoisilta nämä kirjat eivät enää tunnu, mutta muistan niin ihailleeni pienempänä erilaisia kerhoja. Loveless-romaania sen sijaan haluaisin säästellä, se on yksinkertaisesti jotenkin niin samastuttava ja upea kirja.

Aloitan huomenaamulla!

14:30 Enpä aloittanutkaan aamulla, sillä kaikki aika kului opiskeluun, ja nyt olen puolestaan lähdössä tapaamaan ystävääni. Joka tapauksessa aloitan lukumaratonin ratikassa ja jatkan sitä illalla! Aloitan Ann M. Martinin The Baby-Sitters Club -sarjan kirjalla Onni kääntyy, Anne.

18:15 Luinkin sitten vain menomatkalla! En tosin päässyt tarinassa vielä eteenpäin, sillä jokaisessa sarjan osan ensimmäisissä luvuissa selitetään uudestaan lastenvahtikerhon toimintatapa ja sen jäsenet. Tämän osan kertojana on ujo ja rauhallinen Anne, josta olen aina pitänyt kaikkein eniten, ja hän myös tuntuu ainoana hahmona hiukan kehittyvän sarjan aikana. 

Ystävän kanssa kävelin kohmeisin jaloin ympäri viimaista Töölönlahtea ja kerran myös sen poikkikin, haimme to-go-kahvia ja puhuimme koronasta, politiikasta ja opinnoista pitkästä aikaa yhdeksään kuukauteen. Oli jotenkin niin mukava ja rauhallinen olo, vaikka hiukan pelkäsinkin hukkuvani jäihin. :D

Luettu: 22 sivua

9:15 Kuten odotinkin, eilen meni aika kaikkeen muuhun kuin lukemiseen. Illalla söimme laskiaispullia ja katsoin Ystävänpäivä-elokuvan. Loppuillasta luin kuitenkin Annea eteenpäin 80 sivua.

Luettu: 102 sivua

12:50 Nyt aamulla unohdin opiskelun ja luin Annen loppuun. Tämä The Baby-Sitters Clubin osa oli vähän aavemainen, sillä Anne saa postissa uhkaavia kirjeitä ja huonon onnen riipuksia, ja jokaiselle kerholaiselle sattuu onnettomuuksia. Olen kuitenkin spoilannut itseni netissä, ja loppuratkaisu olisi muutenkin ollut helppo arvata. Kolmetoistavuotiaat Anne ja Bruno ovat suloisia yhdessä. Tyttöjen ajatukset alkavat muutenkin entistä enemmän suuntautua poikiin, mikä tuntuu hassulta, kun en itse samanikäisenä juurikaan ajatellutkaan rakkautta (onneksi!).

Luettu: 149 sivua

14:30 Lukumaraton seis! 

En sitten enää Annen jälkeen jatkanut lukemista, sillä yritin keskittyä opiskeluun. Luin siis yhteensä lukumaratonissa 149 sivua eli Ann M. Martinin kirjan Onni kääntyy, Anne. Kirja oli juuri sopivan nopeaa maratonlukemista, ja jos aikaa olisi riittänyt, olisin ehtinyt lukea vaikka kuinka monta osaa putkeen.

Niin, aikaa. Olen huomannut, etten enää viime aikoina löydä tarpeeksi aikaa lukumaratoneihin, saati sitten mihinkään muuhun ainakaan koko päiväksi. Tätä lukumaratonia olin jopa odottanut ja suunnitellut keskittyväni paremmin lukemiseen, mutta ei. Ehkä jonain vuonna saan taas järjesteltyä aikatauluani paremmin. Joka tapauksessa oli ihana myös nähdä pitkästä aikaa ystävääni ja katsoa elokuvaa, voihan sitä joskus lukumaratoonailla näinkin muun arjen sivussa.

Kiitos järjestämisestä LauraKataroomalle!

keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Joulukuussa tunnelmoin hämärässä ja odotin valoa

Joulukuussa luin kaksi kirjaa ja 868 sivua:

1. Becky Albertalli & Aisha Saeed: Yes no maybe so (436s)
2. Sally Nicholson: Things a bright girl can do (432s)

Yes no maybe so oli samaan aikaan suloinen ja valitettavan ajankohtainen romaani nuorten aktivismista ja rasistisesta politiikasta. Kirja oli hyvin inspiroiva puhuessaan poliittisen vaikuttamisen puolesta.
   Things a bright girl can do kertoi puolestaan taistelusta naisten oikeuksien puolesta 1900-luvun alussa seuraten kolmen eri yhteiskuntaluokan edustajan elämää ensimmäisen maailmansodan ajan. Pidin eri näkökulmista, yllättävistä käänteistä ja realistisen tuntuisista lopuista.


Tyttöni mun
(1991) oli samaan aikaan jotenkin suloinen ja järkyttävä. Mieleen tuli ehkä elokuva Silta salaiseen maailmaan, josta traumatisoiduin pienenä. Minusta päähenkilön vakavalta vaikuttavat traumat katosivat kuitenkin hiukan liian yhtäkkiä, kun niissä olisi ollut ainesta parempaan. Samaan aikaan elokuva oli kuitenkin myös hauska ja herkkä.
   The Prom -musikaalilla (2020) oli mielestäni hyvä idea, mutta tarina ja hahmot olivat epärealistisia ja karikatyyrimäisiä. Muutamaa koskettavaa laulua lukuunottamatta en oikein lämmennyt musiikillekaan.
   Mona Lisa Smile (2003) oli yhtä ihana kuin ennenkin. Pidän niin Julia Robertsista ja elokuvan syvällisestä sanomasta - minusta traileri antaa elokuvasta jotenkin väärän kuvan pelkkänä hupaisana romanttisena komediana.
   Candy Jar -elokuvalla (2018) oli osuva aihe (nuorten kokemat paineet yliopistoon pääsyssä), muttei siihen päässyt kunnolla kiinni. Hahmoihin tai rakkaustarinaan ei menty pintaa syvemmälle, eikä edes aiheeseen todella paneudettu tunteellisesti.
   Bridget Jones - elämäni sinkkuna (2001) oli ihan viihdyttävä elokuva. Colin Firth oli tietysti paras kaikista, mutta pidän enemmän hänen esityksestään Ylpeys ja ennakkoluulossa. Muut hahmot olivat vähän ärsyttäviä, kuten tarkoitus on, mutta hiukan ärsytti kielenkäyttö ja seksuaalinen häirintä, jolle kukaan ei tehnyt mitään. Tajusin vasta nyt, miten #Metoo-kampanja todellakin on muuttanut käsityksiä.



Katsoimme äidin kanssa BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo (1995) -sarjaa uudelleen vuoden jälkeen. Koko tv-sarja on tehty hyvin kirjan mukaan ja korostaa sen piirteitä ja ironiaa. Rakastan etenkin Elizabethin ja hänen isänsä keskinäistä ilkikurista huumoria ja Jennifer Ehlen alias Elizabethin hymyä ja ilmeitä. Colin Firth alias Darcy puolestaan on täysin yksi-ilmeinen, mikä sopii hänelle hyvin. 
On mielenkiintoista seurata 1700-1800-luvun vaihteen "säädyllistä" elämää ja etenkin naisen asemaa. Tarinasta käy ilmi, kuinka naisilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä naimisiin. Vaikka teos irvailee yhteiskunnalle, joka ajattelee vaan rahaa ja menestystä, näytetään myös, ettei rakkausavioliitto ole yksinkertaisesti kaikille mahdollinen, kuten Elizabethin ystävälle Charlottelle. Toisaalta myös vihjataan, että ihmiset ovat erilaisia ja jotkut naiset ovat myös tyytyväisiä järkiavioliittoon. On myös ihanaa, kuinka aidosti Elizabethin ihastumisia seurataan. Kokonaisuudessaan tv-sarja on quite a pleasure.

"The more I see the the world, the less I like it." - Elizabeth


Joulukuussa ehkä isoin asia tuntui olevan, kun palasin Suomeen. Olin pohtinut pitkään, palaanko ollenkaan talveksi vai vietänkö joulun ystävien kanssa. Jälkeenpäin olin kuitenkin hyvin iloinen, että palasin, sillä on ollut ihana asua taas perheen kanssa kotona, ja Saksakin suljettiin pian lähtöni jälkeen kokonaan. Muuta en sitten oikein päässytkään tekemään: karanteenin jälkeenkin pysyin mieluummin kotona ja lisäksi opiskeltavaa on riittänyt niin paljon, että kaivoin tietokoneen esiin heti joulun jälkeenkin. Joulukuun ensimmäisen viikko Saksassa oli puolestaan hirveän kiireinen, kun lentoni siirtyi muutamaa päivää aiemmaksi, ja viimeisen viikonlopun syöksyin ympäri kaupunkia lahjaostoksilla ja hoitamassa milloin mitäkin lupaamiani asioita.

Itsenäisyyspäivänä

Jouluaaton aamuna

Kävin ensimmäistä kertaa kahvilassa kahteen kuukauteen


Oli joulukuussa vapaatakin: oli mukava viettää joulua perheen kanssa keskenään, vaikka kaipasinkin jokavuotisia vieraita, syödä suomalaisia jouluruokia ja suklaata sekä syventyä kirjaan ja elokuviin. (Aloitin joulukuussa hirveän monta kirjaa, jotka tulen lopettamaan vasta nyt tammikuussa...) Naapurin y
stävieni kanssa kävelimme uudenvuodenyönä sumussa ulkona ja olimme pimeäpiilosta sisällä. Kouluystäväni kanssa vertailimme Suomen ja Saksan opiskelijaelämää - joka tuntuu koostuvan Saksassa vain bileistä, valitettavasti - ja sovittelimme vaatteita kaupassa. Ehkä ihaninta oli vielä viettää itsenäisyyspäivää yhdessä Saksan ystäväni kanssa itsetehdyillä karjalanpiirakoilla, riisipuurolla ja glögillä. Kuuntelimme Jouluradiota sekä sytytimme sinisen ja valkoisen kynttilän, joiden perässä olin juossut kaupasta toiseen. 


Joulukuulta muistan sateisen ja pilvisen sään, pimeyden - ja valot. Mikä teitä ilahdutti joulukuussa?

maanantai 4. tammikuuta 2021

Becky Albertalli & Aisha Saeed: Yes no maybe so

Kiinnostus heräsi: Becky Albertallin kirjat

Yes no maybe so
Becky Albertalli & Aisha Saeed
2020
436 sivua
HarperCollins Publishers

Jamie on koko ikänsä toivonut voivansa tehdä muutoksen. Pahaksi onneksi hän ei ole hyvä puhumaan saati sitten uskaltamaan lähteä kiertelemään ovelta ovelle ääniä kalastelemaan. Tähän mennessä hän on auttanut serkkuaan Atlantan paikallisessa vaalikampanjassa tukien demokraattikandidaattia, joka ei tosin ole kaikkien mieleen. Samaan aikaan Jamien kesä kuluu pikkusisaren bat mitsva -juhlan järjestelyssä, jossa hänen odotetaan pitävän puhe. Mayan kesään puolestaan kuuluu ramadan-paasto ja sarja muutoksia. Hänen paras ystävänsä Sara, joka on kesän jälkeen lähdössä opiskelemaan, on koko ajan töissä tai uuden ystävänsä seurassa. Lisäksi Mayan vanhemmat muuttavat yllättäen erilleen. Kuin pisteeksi iin päälle hänen äiti patistaa Mayan auttamaan vaalikampanjassa hänen lapsuudenystävänsä Jamien kanssa. 

Viime aikoina olen jälleen kerran päivitellyt tämän hetken lempikirjailijoitani, ja Becky Albertalli päätyi empimättä listalle. Pidin hänen esikoisromaanistaan Minä, Simon, Homo Sapiens (Simon vs. the Homo Sapiens Agenda), josta tuli menestys ja yksi tunnetuimmista LGBT+ -nuortenromaaneista, sekä ehkä enemmän Suomessa tuntemattomammasta jatko-osasta Leah on the Offbeat. Myös Sydänsurujen kääntöpuoli (The Upside of Unrequited) oli samastuttavaa luettavaa. Näin ollen käännyin korkein odotuksin Yes no maybe so -romaanin puoleen, jonka Albertalli on kirjoittanut parhaan ystävänsä kirjailija Aisha Saeedin kanssa, enkä joutunut pettymään.

Ensinnäkin oli upeaa lukea kerrankin romaani nuorten aktivismista ja politiikasta. Kaikissa lukemissani nuortenkirjoissa päähenkilöt tuntuvat harrastavan liikuntaa, teatterikerhoa, lukemista tai "vetelehtivän" sohvan nurkassa, mutta missään kirjassa nykyajan nuoret eivät tunnu todella olevan mukana tekemässä muutosta. (Poikkeus taitaa olla Nic Stonen Kolme on parillinen luku, jossa Jupen vapaaehtoistyö on kuitenkin vain sivuseikka.) Yes no maybe so on todella inspiroiva aktivismin kuvauksessaan. Pidin erityisesti huomiosta, kuinka muutoksen tekemiseen ei tarvitse olla paras puhumaan. Joskus oma kyvyttömyyden tunne johtuu lähinnä vain heikosta itsetunnosta, sillä tosi paikan tullen Jamiesta paljastuukin ihan hyvä väittelijä. 

"Maybe some people are just destined to always say the wrong thing. Or no thing, because half the time, I just stammer and blush and can barely form words. But hey, better that than the alternative... which, as I now know, involves phlegm, a touch of vomit, and State Senator Mathews's black oxford shoes.
   Let's just say I'm not the master of persuasion you want on the front lines of your political campaign. I'm not a history changer." -s.9-10, Jamie

Jamie on muutenkin todella sympaattinen hahmo, josta löysin helposti itseni. Hän jännittää puhumista ja on ujo tyttöjen kanssa, mutta toivoo silti voivansa tehdä jotain suurta. Maya taas on ehkä hiukan rohkeampi ja itsevarmempi, mutta vihaa muutoksia sitäkin enemmän. Hänen ja Saran ystävyyden heikentyminen on samastuttavaa luettavaa. Jamien pikkusisko Sophie kavereineen olivat puolestaan ilmettyjä teinityttöjä, kuitenkin ihmettelin, kuinka Sophielle järjestettiin niin isot juhlat että ne vaikuttivat järjestelyn perusteella hääjuhlalta. Jamien isoäiti oli taas kuuluisan Instagram-tilinsä ja suorasukaisen aktivisminsa vuoksi hyvin mielenkiintoinen hahmo. Jamien serkku oli puolestaan jotenkin pöyristyttävä, enkä olisi antanut hänelle niin nopeasti anteeksi.

"Because the truth is, it's not just Willow who doesn't like change. I literally got twitchy when my favorite yogurt company rebranded to a bigger font. When my hairdresser accidentally cut off three inches more than usual, I wore it in a bun until it grew back out. Let's just say I'm not exactly the most adaptable person in the world." -s.30, Maya

Kirjan toisena tärkeänä aiheena on rasismi, ja monta kertaa huomautetaan, kuinka tilanne on vain pahentunut vuoden 2016 jälkeen. (Trumpia ei mainita nimeltä, mutta lukija tietää mistä puhutaan, ja kahden vaalikandidaatin kamppailun voisi osittain rinnastaa Trumpiin ja Clintoniin/Bideniin.) Alt-right-järjestön antisemitistiset autoihin kiinnittämät Fifi-puudelitarrat (= Pepe-sammakko) saavat ihon kananlihalle, samoin muslimien päähuivit kieltävä laki Georgiassa. Kirjan tapahtumat perustuvat muuten Saeedin ja Albertallin omaan elämään: täsmälleen samanlainen vaalikampanja ja lakiesitys tapahtuivat todella Atlantassa, ja kirjailijat olivat yhdessä mukana tukemassa demokraattikandidaattia kiertelemällä ovelta ovelle. Lisäksi he ovat itsekin muslimi- ja juutalaisperheistä. Jamie ei ole itse kokenut antisemitismiä, kunnes saa Fifi-tarran autoonsa. Maya on pakistanilaistaustaisena muslimityttönä joutunut tottumaan rasistisiin kommentteihin, mutta huivilaki vetää häneltäkin jalat alta. Ehkä olisin kaivannut vielä selityksen, mikä huivilaista tekee syrjivän, sillä kaikki lukijat eivät ole välttämättä perehtyneet asiaan. 

""Well, Kevin." I grit my teeth. "I'm sorry I'm not speaking to you politely. But I'm not sure how to be upbeat when the other side says your mere existence is a problem to be outlawed. First headwear. Then what? Where will it end? When will it be okay for me to raise my voice?"
   "I wasn't thinking of it all that, but -"
   "Of course you weren't," I tell him. "None of it affects you. This world is set up for you - and the rest of us? We have to be nice while people tell us they'll arrest us for what we wear."" -s.279, Maya

Joka tapauksessa lakiesitys on karmiva, varsinkin epäsuoruudessaan. Lain kannattajat väittävät sen koskevan kaikkia kasvoja peittäviä päähineitä ja takaavan kaikkien turvallisuuden, vaikkei kukaan olisikaan ikinä piilottanut asetta huivin alle. Kirja on todellakin upean (ja valitettavan) ajankohtainen ja ottaa kantaan politiikkaan ja syrjintään. Myös arkielämän tietämättömyys kuvataan hyvin: Jamie esimerkiksi unohtelee aluksi Mayan paastoavan ja saa sillä noloja tilanteita aikaiseksi.

Pidin etenkin siitä, miten luonnollisesti monikulttuurisuus esitetään. Jamie ja Maya ovat teinejä missä muutkin, joiden elämään vain sattuvat kuulumaan ramadan, bar/bat mitsva ja eri Jumala. Uskonnosta ja kulttuurisista taustoista oli voinut olla hiukan enemmänkin, mutta toisaalta kirja näytti hyvin, kuinka uskonnollinen tausta ei välttämättä määritä koko elämää, kuten yleensä väitetään. Myös seksuaalivähemmistöt ovat taustalla: sivuhenkilöiden poikaparitusta ei hehkuteta mitenkään erikoisesti, se vain on, ja eräs toinenkin tyttöön ihastuminen on ihanan luonnollinen ja lokeroimaton. Erityisen kiinnostavaa oli kuitenkin, kuinka Mayan vanhemmat kannustavat tytärtään seurustelemaan vain tosissaan ja pitkäkestoista suhdetta, jopa avioliittoa, ajatellen sekä muistuttavat high schoolin olevan jo valmiiksi raskasta. Kuitenkin he antavat Mayan päättää itse elämästään. Kuten arvata saattaa, Jamien tavattuaan Maya alkaa ensimmäistä kertaa miettiä seurustelun mahdollisuutta, ja loppupuolella jää mielenkiintoisen avoimeksi, miten vanhemmat suhtautuvat tähän päätökseen. Voin jotenkin hyvin kuvitella tällaisen ajatustavan useaan perheeseen, ja siitä olisi kiehtovaa lukea lisää.

Kirjassa on myös muitakin mielenkiintoisia huomioita aktivismista ja myös sen haasteista. Jamien ja Mayan paneutuessa vaalikampanjaan heidän perheensä ja ystävänsä olettavat heti syyn olevan vain söpö työpari, ja Jamiesta tuntuukin, ettei hänen ponnistelujaan oteta vakavasti. Kirjassa myös sivutaan aktivismin rajoja. Onko niitä edes? Missä vaiheessa poliittinen aktivismi alkaa hallita koko elämää ja vahingoittaa muita? Jamie ja hänen äitinsä riitelevät siitä, saako Sophien bat mitsvassa jakaa lentolehtisiä. Myöhemmin valokuva Jamiesta ja Mayasta alkaa levitä netissä vaalikampanjan nimissä ilman heidän lupaansa. Kuinka pitkälle saa mennä hyvän tarkoituksen nimissä? Jamien ajatuksista löytyy pieni totuuden siemen, vaikka hän meinaakin mennä hiukan pitkälle.

"Oh, sure, let's canvass... when we have time. Resist white supremacy - as long as it doesn't interfere with our super chill weekend. I'm not saying I'm perfect. I'm as guilty as anyone. But at least I'm trying." -s.266, Jamie

Luin kirjaa joulukuussa, jolloin aihe meni ajankohtaisuudellaan erityisen paljon ihon alle, kun perussuomalaiset pääsivät kannatuskyselyissä jälleen johtoon. Välillä mietin, kuka oikein äänestää pahimmillaan oikeistopopulistisia puolueita ja mistä syystä. Miksi äänestää puoluetta, jonka jäsenistä moni on epäsuorasti tai avoimesti rasistinen tai muuten syrjivä?  Tätä miettii myös Maya:

"I watch her amble towards her car. It didn't escape my notice that she was wearing a Newton button. Neither did I miss the red hat she had on. I think of Kristin from Dicker's office. She was just like this lady, full of sugar and sunshine, saying the nicest things. And yet this woman. Kristin. They can look at someone like me - grin at Hannah - and still vote for Newton." -s.415, Maya

Yes no maybe so on inspiroiva kirja nuorten vaikuttamisesta ja muutoksen tekemisestä. Se kannustaa toimimaan, edes yrittämään, sillä toivoa on aina. 

""But the work itself is the point. You keep doing it, because otherwise, how do you keep from feeling helpless? It's like those sharks that keep swimming or they die," I say. "It's about the act of resisting. Waking up every day and deciding not to give up."" - s.411, Jamie

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen 2019 kohtaan 4. "Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta henkilöä", YA-jouluhaasteen 2019 kohtaan "Kirjalla on kaunis kansi" (rakastan sen lämpimän sinistä taustaa ja asetelmaa!) ja omien Kaupunki- ja Amerikkaa tutkimassa -haasteisiini osavaltiolla Georgia ja kaupungilla Atlanta.

perjantai 1. tammikuuta 2021

Vuodenvaihteen lukumaraton - päättynyt

Vaikka olen jo epävirallisesti joutunut lopettamaan lomailun ja siirtynyt opiskeluun, halusin kuitenkin pitää vielä vähän aikaa vapaata ja lukea. Vuodenvaihteen lukumaratonia 1.-2.1.2021 emännöi Oksan hyllyltä. Tarkoituksena on siis lukea 24 tunnin ajan niin että edes osa lukumaratonista tapahtuu tammikuun ensimmäisenä tai toisena päivänä. 

Päätin liittyä maratoniin tästä illasta lähtien. Kuten oikealla olevasta palkista näkyy, minulla on entistäkin enemmän kirjoja kesken, ja sen lisäksi vielä useita kirjastosta lainaamiani odottamassa. Satuin varaamaan juuri sopivasti useita lyhytkertomuksia ja lisäksi pari kirjaa on ollut jopa ikuisuuksiakin kesken. En aio kuitenkaan lukea koko aikaa, vaan huomenna pitäisi myös tavata pitkästä aikaa ystävää.
 
Näillä näkymin maratonpinooni kuuluu:

Liz Kessler: Read me like a book (loppuun)
Mary Marck: Hyvästi, Eeva! (loppuun)
Robin Talley: Pulp (loppuun)
Rainbow Rowell: Midnights (novelli) - kokoelmasta Almost Midnight
Becky Albertalli: Love, Creekwood (pienoisromaani)

20:00 Paikollanne, valmiit, hep!

0:25 Maratonin ensimmäiset tunnit sujuivat aika hitaasti: aloitin kyllä lukemisen kahdeksalta, mutta kävin heti syömässä ja sitten aloimme katsoa Neljät häät ja yhdet hautajaiset. Aloin lukemaan Liz Kesslerin Read me like a book, jota luin viimeksi kesällä, enkä päässyt silloin ihan loppuun. Aloitin sivulta 263 ja olen nyt sivulla 278. Lukemista hiukan haittaa se, etten muista kovinkaan yksityiskohtaisesti, mitä koko kirjassa on tapahtunut! Tällä hetkellä minun pitäisi jatkaa, mutta aloin kuunnella erästä podcastia...

Luettu: 15 sivua

2:00 Nyt jatkoin taas lukemista: lopetin Read me like a book -kirjan (sitä oli enää 18 sivua jäljellä) ja aloitin Rainbow Rowellin Midnights-novellin, jossa olen päässyt sivulle 18 asti. Luen sen vielä nyt yöllä sen loppuun. Read me like a book oli hyvin samastuttava kirja, tosin loppui aika nopeasti. Midnights on puolestaan hyvin uuteen vuoteen sopiva rakkaustarina, joka mahtuu vain 50 sivuun ja on siksi aika pintapuolinen.

Luettu: 51 sivua

10:00 Yöllä luin vielä Midnights-novellin loppuun, eli viimeiset 32 sivua. Nyt puolestaan minulla on ongelma: en haluaisi vielä lukea Pulp-kirjaa loppuun enkä aloittaa Love, Creekwoodia, koska en halua kiirehtiä niiden kanssa, mutten millään löydä Eeva-kirjaa mistään. (Tietääkö kukaan sitä fiilistä, kun kesken oleva kirja katoaa mystisesti...) 

Luettu: 83 sivua

10:20 Järjestin melkein kotietsinnän jonka seurauksena Eeva-kirja löytyi onneksi sittenkin. Onneksi, sillä en olisi jaksanut aloittaa taas uutta kirjaa, kun vanhoja on edelleen vino pino kesken... 
Hyvästi, Eeva! on Marckin Eeva-sarjan viimeinen osa ja kertoo nuorten ensimmäisestä vuodesta ylioppilaskirjoitusten jälkeen.

11:25 Ehdin lukea Eevaa vain noin 12 sivua sivulle 49, kun iski hirveä kiire ehtiä tapaamaan ystävääni. Onneksi nyt matkalla ehtii lukea, ja otin varalta mukaan myös Marckin Minnan syyslukukauden, kun en edelleenkään raaski vielä aloittaa Love, Creekwoodia.

Luettu: 95 sivua

18:10 Huh, tulin vasta vähän aikaa sitten kotiin! Meillä oli mukava iltapäivä kävellessämme ristiin rastiin Espoota. Jossain vaiheessa alkoi sataa taivaalta jotain epämääräistä, ja paluumatkalla maassa oli jo melkein kunnon hanki. <3 Meno- ja paluumatkalla ehdin sittenkin lukea vain noin 50 sivua eteenpäin Eevaa, olen siinä nyt sivulla 99. Eeva ystävineen on ensimmäistä kertaa ulkomailla, Lontoossa, ja minullakin iskee melkein matkakuume.

Luettu: 145 sivua


20:00 *viheltää pilliin* Seis!

Luin viimeisen kahden tunnin aikana Hyvästi, Eevan! viimeiset 25 sivua ja viimeisen vartin aikana vielä 10 sivua Robin Talleyn Pulp-romaania. Viimeinen Eeva-kirja oli mukavaa ja rentoa luettavaa, mutta loppui aika yllättäen, eikä koko kirjassa paljon tapahtunut mitään. 

Yhteensä luin maratonissa 180 sivua ja jopa neljää eri kirjaa tai tarinaa. Kaksi keskeneräistä kirjaa luin loppuun ja yhden novellin kokonaan:

Liz Kessler: Read me like a book
Rainbow Rowell: Midnights
Mary Marck: Hyvästi, Eeva!

180 sivua on minulle ihan kelpo tulos, mutta olisin toivonut ehtiväni vielä enemmän. Muistan edelleen kuinka vuosia sitten luin aina yli 300 sivua, parhaimmillaan 444 sivua. Joka tapauksessa maratonkirjani olivat kevyttä ja mielenkiintoista luettavaa. Samalla tietysti mussuttelin suklaata ja join glögiä. Huomasin tosin, että lukumaratoni tapahtuvat nykyään vähän siinä sivussa: minulla oli muitakin menoja ja katsoin perheen kanssa elokuvaakin. Ei siis ihme, etten enää pääse takavuosien lukuihin, mutta mukava näinkin.

Kiitos emännöinnistä MarikaOksalle!



sunnuntai 27. joulukuuta 2020

The Prom & The Half of It (2020)

Tässä postauksessa aion esitellä kaksi tämänvuotista sateenkaariteemaista elokuvaa, jotka sattumalta molemmat sijoittuvat USA:n maaseudulle. Toinen niistä jättää toivomisen varaa, mutta toinen on ehkä yksi parhaita näkemiäni elokuvia. 

***

The Prom alkaa suoraan musikaalinumerolla ja Hollywood-glamourilla, kun filmitähdet Dee Dee ja Barry juhlivat ensi-iltaansa, kunnes pöyristyvät kuulleessaan elokuvansa saaneen negatiiviset arvostelut. Yhdessä vähemmän tunnettujen esiintyjien Angien ja Trentin kanssa he löytävät uutisen koulusta, jonka prom on peruutettu erään tytön haluttua ottaa tyttöystävänsä parikseen tansseihin. Dee Dee ja Barry päättävät puhdistaa maineensa itserakkaina ja omahyväisinä diivoina lähtemällä pelastamaan Emmaa ja varmistamaan tälle ikimuistoiset tanssit. Samaan aikaan Indianassa Emmaa kiusataan koulussa hänen aiheutettuaan tahattomasti päättäjäistanssien peruuntumisen. Koulun rehtori pitää Emman puolta ja saa puolelleen lain tuen, mutta vanhempainyhdistys ja koulun oppilaat haraavat vastaan. Emman tyttöystävä Alyssa on kuitenkin edelleen kaapissa - ja vanhempainyhdistyksen ahdasmielisen puheenjohtajan tytär. 

The Prom perustuu samannimiseen Broadwayllakin esitettyyn musikaaliin vuodelta 2016, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin. En ollut ikinä kuullutkaan tästä, mutta odotin LGBT+ -teemaiselta musikaalilta suuria. Jouduin kuitenkaan pettymään pahoin. Löysin netistä useita kriittisiä arvosteluja, esimerkiksi tämän, joiden lukeminen on paljon viihdyttävämpää ja tiedostavampaa.

Aloin pelkäämään pahinta jo alussa, kun DeeDee ja Barry laulavat lähtevänsä pelastamaan lesboparan, halusipa tämä tai ei, ja diivailivat ympäriinsä. Vähitellen paljastui, että heidänkin kasvutarinansa kuului juoneen, mutta hahmojen yliampuva karikatyyrimäisyys ei väistynyt missään vaiheessa elokuvaa. DeeDee ja Barry olivat koko ajan ärsyttävän over-the-top, eivätkä missään vaiheessa kunnolla "kasvaneet", vaikka se kai oli tarkoitus. Emma oli hymyilevä tyttö, josta ei paljastunut oikein mitään syvällisempää. Hänen vanhempansa olivat kuulemma heittäneet hänet ulos saatuaan tietää hänen pitävän tytöistä, mutta tätä taustaa ei olisi ikinä voinut lukea hänen olemuksestaan. Emma ja Alyssa eivät muuten yhtään näyttäneet 17-18-vuotiailta ja Ariana DeBose onkin 29-vuotias. Oikeastaan pidin vain rehtori Tomista, joka oli mukavan symppis.

Myös sateenkaariväen representaatio jätti toivomisen varaa. Emma ja Alyssa olivat ihan suloisia yhdessä, ja homoseksuaalin Barryn kokema syrjintä oli koskettavaa. Emma ja Alyssa hukkuivat kuitenkin täysin julkkisten, varsinkin DeeDeen, hössötyksen alle. Tuntui että valokeila haluttiin heittää juuri näihin Hollywoodin kuuluisimpien tähtien näyttelemiin rooleihin. Omasta puolestani en ymmärtänyt, miten Meryl Streep on päätynyt laadukkaista elokuvista tähän rooliin. DeeDeen ja Tomin rakkaustarina oli tosin suloinen, mutta peitti melkein tyttöparin alleen. Yhtä lailla ärsytti, kuinka kukaan ei tuntunut ensin kuuntelevan Emmaa ja hänen toiveitaan edes prom-mekosta saati sitten oikeuksiensa puolesta taistelusta. Toisaalta filmi kyllä kallistui sen suuntaan, että "syrjittyjen" oma ääni ja päätösvalta ovat painavimpia. Oli kuitenkin outoa, miksi elokuva kuitenkin painotti karikatyyrimäisten julkkisten tarinaa enemmän. 

Ihmettelin myös hiukan, miten Emmaa kutsuttiin lesboksi vain tämän tyttöystävän vuoksi. Jo ensimmäisessä kappaleessa lesbo-sanaa toistettiin lukemattomia kertoja ja ja tätä nimitystä toitotettiin useamman kerran elokuvaa, vaikkei Emma koskaan tainnut sanoa olevansa lesbo. Tätä olen kyllä tavannut useissa yhteyksissä: samaan sukupuoleen ihastuvat yhdistetään heti esimerkiksi lehtiartikkeleissa suoraan lesboiksi tai homoiksi, vaikka he kuinka ihastuisivat useampaan sukupuoleen tai eivät edes määrittele itseään millään sanalla.

Olisin odottanut sentään pitäväni musiikista. Vähän yli kahden tunnin elokuvaan (kyllä) oli kuitenkin ahdettu yhdeksäntoista laulukohtausta (kyllä!), joista mikään ei oikein saanut kuuntelemaan haltioituneena. Niiden sävelet olivat kaikki samanlaisia sävelettömiä ylipirteitä voimalauluja tai biletyskappaleita, eikä oikein yksikään kappale erottunut joukosta. Ne eivät olleet todella kauniita tai herkkiä tai edes sanoitettu hyvin. Jokainen laulu tuntui toitottavan täsmälleen samoin sanoin, kuinka tärkeää on saada olla oma itsensä ja hyväksyä muut. Kun tätä toistui joka seitsemäs minuutti lähes samalla melodialla ja tyylillä, en oikein innostunut yhdestäkään laulusta. Esimerkiksi Emma lauloi voimakappaleessaan pirteällä äänensävyllä vetämään syvää henkeä ja kestämään syrjinnän, koska high school nyt vain on tällaista. Niin siis mitä? Toisessa kappaleessa Trent muistuttaa ihan nokkelasti nuoria siitä, ettei Raamatun muitakaan käskyjä noudateta ihan kirjaimellisesti, mutta itse laulukohtaus oli lähinnä naurettava.

Hyvä on, pari kappaletta jäivät mieleeni positiivisestikin. Dance with you -kohtaus oli suloinen, ja laulu kertoo hyvin, etteivät Emma ja Alyssa halunneet muuta kuin saada tanssia yhdessä kuten kaikki muutkin. Lopun Simply Love on todella riipaiseva osoittaessaan sanansa kaikille sateenkaarinuorten vanhemmille ja erottuu tyylillään joukosta. Dee Deen laulama It's not about me puolestaan oli kohtauksena hauska ja nauroin sen ironisille lausahduksille "I didn't come here to make a scene" tai "It's not about me, although I'm rich and famous". Muut laulut sekoittuivat mielessäni puuroksi, enkä muista niistä yhtäkään.

En tiedä, olenko vain kasvamassa tämänlaisten stereotyyppisten musikaalien ja romcomien yli. Ehkä olisin aiemmin tai jossain toisessa tilanteessa tykännytkin tästä. Monessa elokuvassa on samantyyliset kappaleet tai karikatyyriset hahmot ja täydellinen loppu. Ehkä en vaan jaksa enää uutta samanlaista elokuvaa. Täytyy myös myöntää, etten pysty samastumaan Emmaan tai Alyssaan oman etuoikeutetun ympäristöni vuoksi. Kuitenkin elokuva ei oikein kunnolla yrittänytkään samastuttaa minua heihin, vaan heidän taustansa jäi taka-alalle. Vähän kyllä ymmärsin paremmin, ja tuntuu pahalta tajuta, että oma elämäni on niin kaukana siitä, mikä on monelle nuorelle arkipäivää. Nuoret, jotka eivät uskalla kertoa vanhemmilleen itsestään tai jotka heitetään rohkeutensa vuoksi kadulle. Ehkä tämä elokuva onkin tarkoitettu niille, jotka eivät ole eläissään nähnyt yhtään LGBT+ -sisältöä ja kipuilevat oman ympäristönsä kanssa.

Joka tapauksessa elokuvan loppu pilasi minusta tämänkin näkökulman. Filmi tuntui olettavan, että kun vähän laulaa, niin kaikista ahdasmielisistä teineistä tulee suvaitsevaisia ja kaikkein homofobisinkin vastustaja muuttaa lennossa mielensä, hyväksyy tyttärensä ja liittyy mukaan sateenkaaribileisiin. Ei, ei ja vielä kerran ei. Tekee mieli itkeä tälle amerikkalaistyyliselle hattaraiselle lopulle. Jos joku katsoja onkin samastunut Emman kamppailuun, voi hän vain irvistää sille, kuinka lopussa kaikki huolet hälvenevät kuin pilvet taivaalla. 

Minusta on ihana idea tehdä musikaali seksuaalivähemmistöistä ja omistaa sen jokainen laulu sateenkaarirakkaudelle. Tällä olisi tosiaan ollut potentiaalia. Joka tapauksessa kappaleet eivät oikein säväyttäneet ja tarina jätti epärealistisuudessaan toivomisen varaa. Ehkä tämä toimii ihmisillä, jotka ovat kokeneet samaa kuin Emma tai joilla on ennakkoluuloja. Jos kuitenkin etsitte ihan vaan realistista LGBT+-rakkaustarinaa tai -kuvausta katsottavaksi, en suosittele kääntymään tämän elokuvan pariin.

"Will you disown the girl you say you love
 Like my mother did 'cause she couldn't see, that
 Love is simply love
 There's no judgement and no shame
 The only thing to understand
 Is that all of our hearts beat the same
 Love is simply love
 So what are you frightened of?"

Ohjaaja: Ryan Murphy      Käsikirjoitus: Bob Martin, Chad Beguelin
Perustuu: The Prom (2018) (Chad Beguelin, Bob Martin, Matthew Sklar)
Näyttelijät: Jo Ellen Pellman, Ariana DeBose, Meryl Streep, James Corden, Keegan-Michael Key, Kerry Washington, Nicole Kidman, Andrew Rannels

***

Tietäisitpä vain (The Half of It) -elokuvan Ellie Chu elää Washingtonin osavaltion Squahamishin syrjäisessä uskonnollisessa pikkukaupungissa. Hänen yliopiston käynyt isänsä on saapunut Kiinasta vuosia sitten, päätynyt töihin syrjäiselle juna-asemalle ja opettelee edelleen englantia television avulla. Ellie on introvertti mutta fiksu ja välttää enemmän kiusaamisen kirjoittamalla maksusta esseitä luokkalaistensa puolesta. Eräänä päivänä hänen luokkalaisensa Paul lähestyy häntä erikoinen motiivi mielessään - hän pyytää Ellietä kirjoittamaan hänen puolestaan rakkauskirjeitä koulun kauneimmalle tytölle, Asterille. Paulilla ja Asterilla ei vain tunnu olevan mitään yhteistä, eikä Paul ole itse hyvä sanojen kanssa. Ellie suostuu lopulta, vaikka hänellä onkin toinen ongelma - hän on itsekin ihastunut Asteriin.

Katsoin The Half of It (suomenkieliseltä nimeltään Tietäisitpä vain) ensimmäisen kerran heti toukokuussa sen ilmestymisen jälkeen. Silloin elokuva sai hymyn huulille, mutten osannut sanoa siitä vielä mitään. Pitkin vuotta aloin jotenkin ajatella sitä entistä enemmän, katsoin marraskuussa uudelleen - ja rakastuin. 

Elokuvan asetelma vaikuttaa ehkä ihan tavalliselta nuortenelokuvalta vanhanaikaisine ympäristöineen ja syrjittyine päähenkilöineen - paitsi että missä elokuvassa tyttö auttaa poikaa tavoittelemaan heidän molempien yhteistä ihastusta? Missä elokuvassa päähenkilö on sekä aasialaistaustainen että queer ja vieläpä ilman että siihen kiinnitetään erityistä huomiota? Mikä nuortenelokuva kaiken tämän lisäksi - anteeksi spoilaus - ei pääty rakkaustarinaan?

Eniten rakastan juuri tarinan realistisuutta. Elokuva ei ole perinteinen nuorten rakkaustarina vaan enemmänkin kehitystarina, jossa päähenkilöt oppivat lisää rakkaudesta ja erilaisuudesta. Kun olen koko elämäni ajan katsonut nuorten rakkaustarinoita, oli tämä elokuva jotain ainutlaatuista. Tämä ei tuntunut höttöiseltä vaaleanpunaiselta pilveltä, jossa kaikki pääsevät lopussa yhteen jonkun kanssa. Kuitenkin elokuva ei ole missään tapauksessa vakava vaan juurikin huumorintajuinen. Toivon todella tällaisia filmejä tulevan lisää.

Elokuvassa on paljon eri teemoja, eikä erilaisuuden kuvaus jää stereotyyppiseksi. Vaikka pikkukaupungissa on vaikea olla oma itsensä, Ellien tarina ei myöskään ole perinteinen kaapista ulostulo -tarina, vaan se on vain pieni osa juonta. Hän ei pohdi tai kipuile seksuaalisuuttaan eikä edes missään kohtaa määrittele itseään. Hän vain sattuu ihastumaan tyttöön. Myös aasialaisamerikkalaisuus on realistisesti näytetty, ja kiinalaistaustaisen ystäväni mielestä Ellien hahmo välttää stereotyyppisten aasialaisten hahmojen piirteet. Itse pidin myös siitä, kuinka luonnollisesti Ellie ja hänen isänsä keskustelivat keskenään kiinaksi. Heidänkin suhteellaan oli paikkansa tarinassa. 

Ellie on muutenkin sympaattinen, introvertti päähenkilö, johon pitää ensin tutustua paremmin ennen kuin huomaa tämän sanavalmiin ja syvällisen luonteen. Elokuvassa on paljon kauniita ajatuksia, symboleita ja lausahduksia. Samastuin myös Pauliin, sillä en ole itsekään niin hyvä muotoilemaan ajatuksiani varsinkaan puhuessa. 

Pidin myös uskonnollisuuden kuvauksesta ja kuinka sitä ei näytetty kaiken pahan alkuna ja juurena. Ellie ei ole uskovainen mutta toteaa sen jättävän elämän tyhjäksi. Tähän Aster vastaa toivovansa Ellien löytävän elämältään jotain muuta mihin uskoa. Vaikka uskonto on monissa tapauksissa edelleen uhka seksuaalivähemmistöille, ei sitä kuitenkaan tässä elokuvassa esitetä uhkaavana vaan lähinnä perinteisenä, vanhanaikaisena ympäristönä.

Toisella katsomiskerralla ihastuin elokuvan soundtrackiin, joka on täynnä vanhaa musiikkia. Aster laulaa kuorossa John Denverin Annie's Song (You fill up my senses), ja Ellien ja Asterin kelluessa lammessa radiossa soi Chicagon If you leave me now. Nämä tunnelmalliset kappaleet sopivat täydellisesti elokuvan ruskeisiin metsämaisemiin ja vakaviin teemoihin, ja niistä tulee mieleen oman syksyni värit.

Syvemmin The Half of It käsittelee elämää syrjäisessä pikkukaupungissa, joukosta erottumista ja pohdintaa tulevan suhteen. Ellie, Paul ja Aster joutuvat tekemään päätöksiä, mitä he haluavat elämältään. Jäädäkö Squahamishiin ehkä loppuiäkseen vai lähteäkö avaraan, ehkä suvaitsevampaan maailmaan? Samaan aikaan se käsittelee nuoruutta, ystävyyttä ja rakkauden pohdintaa. Ellie suhtautuu elämään ja romantiikkaan hiukan kyynisesti, mutta tajuaa lopulta, kuinka yksi siveltimen sipaisu voi olla se kaikkein rohkein.  

Ehkä parasta on elokuvan loppu: se ei pääty happily ever after, vaan toiveikkaasti. The Half of It ei ole mustavalkoinen vaan täynnä sävyjä. 

"Love isn't patient and kind and humble. Love is... love is... love is messy. And horrible and selfish and... bold."

Ohjaaja ja käsikirjoitus: Alice Wu, joka on itse sateenkaariväestöön kuuluva kiinalais-amerikkalainen ja ohjannut aiemmin vain yhden elokuvan, Saving Face (2004), jonka olen halunnut katsoa jo ennen kuin kuulin The Half of It -elokuvasta
Perustuu löyhästi Edmond Rostandin näytelmään Cyrano de Bergerac (1897)
Näyttelijät: Leah Lewis, Daniel Diemer, Alexxis Lemire, Collin Chou, Wolfgang Novogratz