Kesä 2023

Kesäkuussa luin yhden kirjan ja 328 sivua. Heinäkuussa en lukenut yhtäkään kirjaa. Elokuussa luin yhden kirjan ja 510 sivua.

1. Rainbow Rowell: Eleanor & Park (328s)

Luin Eleanor & Parkin viimeksi vuonna 2016. Muistin tarinan ja lopun mutten ihan kaikkia twistejä. Tällä kertaa se ei ehkä aiheuttanut yhtä raivoisaa rakastumista kuin 16-vuotiaana. Tarina on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja Park ja Eleanor autenttisia. 

1. Ann-Helén Laestadius: Varkaus (510s)

Varkaus kuvaa hyvin Ruotsin puolen saamelaisten elämää nykypäivänä ja heidän kohtaamaansa syrjintää rakenteelliselle tasolle asti. Heidän elämäntapaansa ei ymmärretä, ympäriinsä kuljeskelevista poroista valitetaan ja niitä jopa tapetaan. Valitettavasti tämä rinnastetaan varkaudeksi, vaikka poroilla on saamelaisille paljon suurempi merkitys, eikä poliisi aloita edes esitutkintaa. Ilmastonmuutos aiheuttaa huolia. Saamelaiset ajautuvat valtaväestöä useammin itsemurhaan. Kirjan tunnelma olikin siksi masentava, ja toivoa pilkahteli harvakseltaan. Arvostin sitä kuinka kirjailija katsoi sisäpiiriläisen silmin myös saamelaisyhteisöä ja sen sisällä tapahtuvaa syrjintää ja patriarkaalisia rakenteita kriittisesti. Teos kuvasi mielenkiintoisesti saamelaisten elämäntapaa poronhoidon ja koulunkäynnin lomittumisesta uskomuksiin ja luonnon kunnioittamiseen. Mieleen jäi kuinka revontulien uskotaan olevan vaarallisia ja kuinka joillakin henkilöillä oli parantajien taitoja.

Kesäkuussa katsoin trilogiaan kuuluvat elokuvat Before Sunrise (1995) ja Before Sunset (2004). Molemmat kertovat kahden henkilön kohtaamisesta yhden päivän aikana ja koostuvat vain heidän välisistään dialogeista. Keskustelut ovat realistisia ja autenttisia sekä hyvin filosofisia. Mielenkiintoista oli kuinka elokuvat kuvattiin kymmenen vuoden aikavälillä samoilla näyttelijöillä.

Heinäkuussa katsoin jälleen kerran yhden lempielokuvistani The Half of It (2020). Se on syvällinen, hauska ja uhmaa kliseitä rakkaustarinoista. Pidin myös neutraalista suhtautumisesta henkisyyteen ja siihen jos ei usko. 

En olisi puolitoista vuotta sitten uskonut katsovani joskus Aki Kaurismäen Leningrad Cowboys Go American jatko-osan ja vieläpä vapaaehtoisesti. Leningrad Cowboys meet Moses (1994) oli minusta aivan yhtä sekava ja järjetön, mutta nyt tarvitsin elokuvaa, joka ei herättäisi ajatuksia, joten se sopi mainiosti. Lisäksi elokuva sai nauramaan.

Ruotsintunnilta muistin elokuvan Vadelmavenepakolainen (2014), joka on paljon rennompi kuin samanniminen kirja. Tämäkin elokuva sai nauramaan ja pohtimaan traumojen vaikutusta identiteettiin. 

Katsoin kesällä paljon Sex education -nuortensarjaa. Pidin sen mutkattomasta tavasta puhua seksistä ja seksuaalisuudesta ja opettaa asioita, joita valitettavasti ei opeteta koulussa tai joista muutenkin vaietaan. Sarja on huvittava ja käsittelee paljon nuorten ongelmia rakkauselämässä.

Katsoin myös loppuun kiinalaisen sarjan Rational Life, joka kuvaa hienosti hierarkiaa ja seksismiä työpaikalla sekä paineita naimisiinmenosta. Pidin etenkin päähenkilön äidin maailmankuvan kehityksestä, vaikka henkilökohtainen mielipiteeni on, että sarja olisi voinut vielä vähän enemmän radikaalisti korostaa yksilön päätöstä omasta elämästään. Tästä tulee kuitenkin hyvin selville miten tärkeää aasialaisessa kulttuurissa on löytää oikeanlainen puoliso ja saada lapsia. Päähenkilön rakkaustarina oli suloinen joskin turhankin söpöstelevä ja pidättyvä, sekä mies oli hiukan liian ylihuolehtiva. Työelämän hektisyys ja päähenkilön uhrautuminen kerta toisensa jälkeen tuntuivat painostavilta, eikä niiden hehkuttaminen ollut minusta hyvä idea.

Toisen kiinalaisen sarjan Unrequited love näin nyt uudestaan. Vähän rasitti tyypillinen rakkauden tunteen kuvaus ikuisena ja kohtalokkaana sekä täydellisen epäitsekkäät hahmot. Päähenkilön ja ihastuksen kohteen eteen tulee useampia esteitä, joista häijyt, itsekkäät kilpakumppanit ovat aika stereotyyppisiä, mutta taas päähenkilön epävarmuus useamman koetun pettymyksen jälkeen oli samastuttavaa. Sarjassa oli myös huumoria ja keveyttä erään sivuhahmon vuoksi, jonka sympaattisuudesta pidin eniten. Eniten minua koskettivat yksipuoleisen rakkauden ketjut, aina joku jäi yksin.

The 90s show oli hassunhauska spin-off The 70s showsta, jonka näyttelijät tekivät comebackin sivuhahmoina. Tästä ei tosiaankaan puutu kohellusta ja hullunkurisia hahmoja. Päähenkilöiden kesä loppui kuitenkin aivan liian nopeasti ennen kuin oli kunnolla alkanutkaan, ja jotenkin muistelen pitäneeni enemmän alkuperäisestä sarjasta.

Kesän voisi yhdellä sanalla tiivistää tunteiden vuoristoradaksi. Siihen kuului niin seisomista kukkulan huipulla ja maisemien levittymistä eteen kuin myös sankkaa sumua joka peittää kaiken. Kesällä tapahtui paljon enkä kuitenkaan tiedä olenko päässyt eteenpäin vai enkö ole vielä lähtöpisteessäkään. Mutta kaiken kaikkiaan tapahtui paljon hyvää.

Kesään kuului nuotion liekkeihin tuijottamista ja mantramaisten laulujen hoilottamista, auringonpaisteeseen heräämistä, mielenkiintoisia kursseja, liikaa univajetta, joka kostautui, liikaa aivojen rattaiden pyörimistä, joka ei kai sekään ollut hyvästä, hämäräkävelyitä, villiyrttien poimimista, pehmeitä vaaleanpunaisia kukkia, itsetehtyä kamomillateetä, runoja, kalliolta pelkojen huutamista, laivan karaokessa suomalaisten iskelmien kuuntelua, aasialaista ruokaa Pohjoismaissa ja tosi tosi paljon epävarmuutta. 

Kesällä minua puhuttelivat etenkin nämä säkeet:

"Sinä näit että olin kaunis 

 ja muistutin jotakuta, jonka olit nähnyt unessa.

 Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja kotimaani.

 Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi vanki.

 [...]

 Oi, sulje minut syliisi niin lujasti ettei minulta mitään puutu" - Edith Södergran: Rakkaus

"Kuule, tähti putosi helähtäen!

 Älä astu ruohikolle paljain jaloin:

 puutarhani on sirpaleita täynnä." - Edith Södergran: Tähdet

"Mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,

 se herättää tulevien seikkailujen janon: 

 mikä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin." - Edith Södergran: Ihmeellinen meri

"I'm not a scientist, I just clean the floors here" - Laleh: In the Comet

"Jag fick hålla dig i handen

 när du fick lämna dina drömmer

 och försånas sen med tiden, 

 jag fick se dig tacka livet, trots allt" - Laleh: En stund på jorden

"Jag har frågat alla andra, för jag trodde kanske kanske alla andra förstått mer än mig/ Men alla andra väntar också på nåt" - Laleh: Vänta

"Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä." - Edith Södergran: Olemisen riemu

Mitä teidän kesäänne kuului?

Juuli Niemi: Mahdottomia oletuksia

Kiinnostus heräsi: Instagramissa? Kirjablogeista? En muista vaikka bongasin tämän juuri helmikuun alussa ja päätin heti lukea

Mahdottomia oletuksia
Juuli Niemi
2022
385 sivua
WSOY

"Mutta sitähän rakastuminen ja koko nuori elämä on, seksin äärellä horjumista. Yksin katolla pilviin asti huutamista, tietämättä varmasti, kuuleeko siellä alhaalla kukaan." -s.6

Juho on 2000-luvun alussa kolmekymppinen suosiota niittänyt tv-sarjan ohjaaja, joka on kiltimpi kuin juron ulkonäkönsä perusteella moni olettaisi. Nora on kaksikymmentävuotias vastavalmistunut juristiopiskelija, joka uskoo ettei romantiikka kuulu hänelle. Hän ei ole koskaan seurustellut tai harrastanut seksiä. Eräissä bileissä parvekkeella Juho kuitenkin huomaa Noran ja saa hänet houkuteltua treffeille. Heidän välillään alkaa kehittyä suhde, joka kiemurtelee epävarmuuden ja luottamuksen, hiljaisuuden ja puhumisen, rämpimisen ja kellumisen välillä. Pikkuhiljaa molemmat joutuvat kohtaamaan epävarmuutensa ja menneisyytensä haamut.

Vuosia sitten luin Juuli Niemen nuortenkirjan Et kävele yksin. En ihan hirveästi muista sen tapahtumista, mutta muistan vaikuttuneeni sen runollisesta (joskin tuolloin minulle hiukan liian koukeroisesta) kielestä ja päähenkilöiden suhteen realistisesta kaaresta. Mahdottomissa oletuksissa oli paljon samaa haparointeineen ja haavoittuvine henkilöineen, mutta se onnistui koskettamaan minua erityisen syvästi.

Kirja sijoittuu 2000-luvun alkuun jossa ei vielä notkuta älypuhelimilla ja jolloin "puhuttiin paljon siitä, mikä on muodissa". #Metoo-liikettä ole vielä tapahtunut, mutta kertoja viittaa siihen tulevaisuudesta käsin. Tasa-arvoon ja syrjintään suhtaudutaan muuten aika samallalailla kuin nykyäänkin. Juhoa ja Noraa yhdistävät myös lapsuuden duunaritaustainen perhe ja lama-ajan puute.

Sekä prologissa että epilogissa tarinan kertoja pääsee ääneen kommentoimaan rakkautta runollisin metaforin. Muuten kieli on enimmäkseen realistista ja rentoa dialogia, mutta koko ajan taustalla piilevät syvät tunteet. Paikoittain kiihkeissä kohtauksissa se kohoaakin intensiiviseen tajunnanvirtaan. 

"Juho nojautui taaksepäin, levitti käsiään ja sanoi melkein hilpeästi: 

  - Nora sä juoksit mua karkuun ensimmäisten treffien päätteeksi ja kättelit mua toisten treffien päätteeksi. En kai mä nyt oikeesti ajatellut, että sä haluat panna mua kolmansilla treffeillä!" -s.77

Juonen kaari kiertyy Juhon ja Noran henkisen, mutta myös fyysisen lähenemisen ympärille: tarina etenee etappeina kohti yhdyntää. Tämän voi nähdä hyvin, no, yhdyntäkeskeisenä, vaikka oikeastaan asia on päinvastoin: seksillä on tässäkin kirjassa paljon laajempi määritelmä. Ja sitä ennen ja jälkeen puhutaan paljon. 

Noran suojakuori on itsevarma mutta kokemattomuudesta on muodostunut hänelle identiteetti, jonka hän ei enää uskalla purkaa. Hän analysoi koko ajan toisen liikkeitä ja puheita tehden turhan nopeasti omat johtopäätöksensä. Juho on herkkä ja huomaavainen, täysin toksisen maskuliinisuuden vastakohta. Heidän välinsä ovat välillä yhtä soutamista ja huopaamista, johon Juho onnistuu pikkuhiljaa luomaan turvallisen pohjan avoimelle kommunikaatiolle ja hitaalle etenemiselle. Suhteessa oli silti tietynlaista epätasapainoa Juhon itseluottamuksen ja kokemuksen vuoksi. Tämä tuntui aina päätyvän aina kuuntelemaan ja ymmärtämään, odottamaan kärsivällisesti. Jollekulle kirjassa olisi varmaan liikaa toistoa, mutta minua se ei haitannut. Toisaalta Juhollakin oli lopulta omat epävarmuutensa virheiden tekemisestä, ja kyllä hänkin joskus turhautui Noraan. Toisella lukukerralla tämä tuntui yhä ymmärrettävältä, sillä Nora ei ole helppo kumppani. Hyvin samastuttava kyllä. 

"Juho halusi, että Noralla olisi kaikki hyvin, jotta Juho voisi jatkaa elämäänsä. Jonkun normaalimman naisen kanssa, jonkun joka harrasti seksiä ja puhui siitä jälkeenpäin. Tai ei puhuisi siitä jälkeenpäin? Nora ei edes ollut varma kumpi tapa oli normaali. Hän tiesi olevansa jumissa, miettivänsä epänormaalin paljon sitä mikä on normaalia. Mutta Noralla oli koko ajan tunne, että hän oli törmännyt johonkin seinään sisällään, että hän ei pystynyt jatkamaan eteenpäin, ei hän osannut mennä seinien läpi, hyvä kun löysi edes oven joskus harvoin, mistä tämäkin ajatus tuli, Nora tunsi olevansa koko ajan täynnä poukkoilevia ajatuksia, jotka herättivät hänessä ahdistusta. Juho halusi puhua kaikesta. Nora halusi vain, että voisi olla ikuisesti hiljaa." -s.187

Paineita ja pelkoja on hirveän monella, media ruokkii kuvia täydellisyydestä. Siitä on vaikea puhua jopa ystävien kanssa, jotka saattavat heittää pökköä pesään ja värittää kertomuksiaan. 

Toivoisinkin lisää tällaisia kirjoja, jotka purkavat paineita parisuhteista ja seksuaalisuudesta. Toivoisin lisää avoimuutta ja empatiaa epävarmuudelle ja kokemattomuudelle, missä kontekstissa tahansa. Miksi me esitämme itsevarmempia kuin olemme? Eikö olisi helpottavampaa vain puhua suoraan ja ymmärtää toisia?

Yksi asia on varma - olen ikuisesti kiitollinen tästä kirjasta. Löysin siitä itseni. 

"[...] on osattava valita välillä tropiikin muisto Itämeren sijaan, vaikka ehkä Itämeri olisikin se joka meitä useimmiten kuvaa." -s.383

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 48. "Kaksi kirjaa joiden tapahtumat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön" (Helsinki).

Toukokuussa söin taas guavaa ja join chaita ruoholla

Toukokuussa luin kaksi kirjaa ja 410 sivua:

1. Ann-Helén Laestadius: Inte längre min (282s)
2. Dess Terentjeva: Ihana (128s)

Inte längre min on jatkoa Kiirunan kaivoksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä kertovalle kirjalle Tio över ett. Nyt Maja on joutunut sopeutumaan uuteen kotiinsa ja parhaan ystävänsä muuttoon Luulajaan. Tässä kirjassa oli enemmän meänkieltä (joka kuulostaa aivan suomelta) ja alueen saamelaisuuttakin sivutaan, esimerkiksi rasismia nimeämisessä ja revontulien symboliikkaa vaarallisen houkuttelevina. Majan elämä on täynnä muutosta ja epävakautta, ja hän tuntee kaikkien jättävän hänet, mutta oppii silti elämään sen kanssa.

Ihanan poimin lukulistaltani muistamatta sen olevan säeromaani, joten se tuli lukaistua päivässä. Petyin kyllä teokseen pahasti. Ehkä säeromaanit eivät muutenkaan ole juttuni, ja olen tainnut lukea ennestään vain Kirsti Kurosen Pöntön, mutta olin odottanut samanlaista runollisempaa otetta. Nyt teksti tuntui vain yksinkertaiselta proosalta joka oli lohkottu säemuotoon, ja kahlasin vain tarinan loppuun niin nopeasti kuin pystyin. En päässyt tarinaankaan tai hahmoihin yhtään sisälle koska se oli niin lyhyt. Panseksuaalisuuden ja muunsukupuolisuuden representaatio oli toki riemastuttavaa.

Toukokuussa aika meni opiskeluun, töihin ja kaikenlaiseen muuhun vapaaehtoiseen toimintaan. Onneksi välillä ehti vastapainoksi vain kökkiä kotona sarjaa katsomassa. Vietin myös vappupiknikiä, poimin kasveja syötäväksi ja olin mukana järjestämässä kokkausiltaa ylijääneistä ruokatarpeista. Eräänä päivänä löysin naapurikaupungista mala tang-keittoa ja guavaa, toisena katselin tähtiä aamukolmeen. Loppukuusta matkustin Suomeen veljen lakkiaisiin, mutta ennätin niitä ennen tapaamaan vanhoja koulukavereita ja viettämään aikaa perheen kanssa.

Paratiisi <3

Xiangguo-pata ja tsekkiläinen valkosipuli-kasviskeitto
olivat mahtavia!

KK: Mitä lomasuunnitelmia teillä on? Minulla lukukausi jatkuu elokuun alkuun asti, joten seurasin kateellisena Suomessa muiden lomahurmosta. Tein nyt kuitenkin pienen bucket listan kesälle: 

1. Istua nuotiolla

2. Nukkua ulkona

3. Kokea seikkailu

4. Oppia jotain 

5. Tehdä interrail tai roadtrip jos mahdollista

Huhtikuussa leikin selviytyjää

Huhtikuussa luin yhden kirjan ja 349 sivua:

1. Nicole Dennis-Benn: Here comes the sun (349s)

Here comes the sun kertoo jamaikalaisesta kylästä ja etenkin naisista, joista kukin yrittää tavoitella parempaa elämää. Valitettavasti vain jonkin toisen kustannuksella, oli sitten kyseessä epätoivoiset katujen tytöt tai oma lapsi. Lopulta lähes kaikkia kohtaan pystyi kokemaan jonkinlaista ymmärrystä, halusi tai ei. Kirja ei minusta ollut liian raskas, mutta näytti realistisesti arkielämän lähtökohdat, valinnanvaran vähyyden ja pyrkimyksen nousta ylös epätoivosta.

Luulin nähneeni Fucking Åmålin (1998) yläasteella ruotsintunnilla, ja minulla oli jopa mielessä eräs kohtaus. Sitä ei koskaan tullut, eli nähtävästi kyseessä oli jokin toinen nuortenelokuva. Fucking Åmål on ruotsalainen LGBT+ -kulttielokuva. Se kertoo syrjitystä Agneksesta, joka on salaa ihastunut luokan suosituimpaan tyttöön Eliniin. Tarinassa esiintyy tyypillistä holtitonta nuortendraamaa, mutta siihen ei kyllästy, niin realistisesti se on esitetty. Elokuvan kohtaukset perustuivat tavalliseen dialogiin. Agnes oli symppis, samoin eräs Eliniin ihastunut poika. Lopun kaapista ulostulo oli myöskin hienon symbolinen.

Huhtikuussa alkoi kesälukukausi, minulla noin neljän kuukauden loman jälkeen. Onnistuin taas haalimaan paljon hommaa että varsinkin kaksi viimeistä viikkoa meni lähinnä töissä, kursseilla ja muussa vapaaehtoisessa toiminnassa. Kuun alussa vietin pääsiäistä brunssilla ja kävin aamukirkossa, jossa pimeyden väistyminen valon edessä teki vaikutuksen. Toisaalta osallistuin myös nepalilaiseen shamanistiseen rituaaliin, joka oli myöskin kiehtova.

Huhtikuussa vietin paljon aikaa luonnossa ja nukuin jopa kahdesti ulkona. Ensimmäisellä kerralla teltassa pakkasyössä, jossa fleecehuopa ja sormikkaat todennäköisesti pelastivat henkeni (ja varpaani paleltumiselta!). Olen edelleen ihmeissäni että nukuin yhtään tuona yönä, pelkkä muisto saa selkäpiin värisemään. :D Toisen kerran oli huomattavasti lämpimämpää, kylmimmillään +8, ja pääsin ihastelemaan ystäväni erätaitoja. Teimme nuotion lyöden puukolla ja taulalla kipinää tuoheen, ja keitimme nuotiolla ruokaa kasviksista ja villiyrteistä. (Kasviskeitto ei ole koskaan maistunut yhtä hyvältä!) Inspiroiduin villiyrteistä niin että kävin myöhemminkin poimimassa nokkosia ja raakana valkosipulilta maistuvaa litulaukkaa (saksaksi Knoblauchsrauke). 

Bodensee

Rheinfall

Telttailun ohella matkustin ystäväni kanssa myös Freiburgiin ja Bodenjärven seudulle. Freiburg sykähdytti kauniilla keskustallaan ja raitiovaunullaan, ja Schwarzwaldin metsäalue muistutti tummine kuusineen Suomesta. Schaffhausen ja Reinin putoukset kuuluvat Sveitsiin, mutta ei poikennut Saksasta ollenkaan niin ettei kaverinikaan muistanut sen olevan eri maata. Konstanzissa löysin taas viime kertani lempisämpyläni, lohella täytetyn saksanpähkinäleivän, pikaruokaketju Nordseestä. Retki oli tosiaan onnistunut!

Schluchsee

KK: Mitä salaperäistä te olette kokeneet viime aikoina?

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Kiinnostus heräsi: Edith Södergran on lempirunoilijani (<- postaukseni hänen kootuista runoistaan)

Onnenkissa
Aino Vähäpesola

2019

191 sivua

*Kosmos

"Kun olin tanssinut kymmenen tuntia, uskoin bileisiin. Elämäni oli kuuma harha, ja niin sen kuuluisikin olla. Mutta kumpi oli harha, yöelämä vai päiväelämä? Onko sellaisilla kysymyksillä väliä, jos onnistui hetkisen olemaan pitelemättömän onnellinen? Ei kai. Silloin hetkeksi aukeaa tie maahan jota ei ole." -s.125

Onnenkissan nimetön päähenkilö on nimettömässä pääkaupungissa asuva 24-vuotias kirjallisuudenopiskelija, joka työstää feminististä gradua Edith Södergranista. Yhtä feministisen suorasta ja kriittisestä näkökulmasta hän tarkastelee elämäänsä ja yhteiskuntaa, yliopiston rakenteita ja tieteen tekemistä, arkeaan, sukupuolta, ulkonäköpaineita ja parisuhteitaan.

En voi sanoa lukevani paljon runoutta, mutta Edith Södergran on tähän mennessä ainoa runoilija, joka on useammalla runollaan tehnyt minuun vaikutuksen. En aina ymmärrä hänenkään tekeleitään, mutta niiden leiskuva kieli ja monitulkintaiset, hiukan hämärän peittoon jäävät sanat saivat sydämeni värisemään. Luulin tämän kirjan alun perin olevan romaani, mutta se paljastuikin sekoitukseksi romaania, autofiktiota ja esseetä. Tämä yhdistelmä oli virkistävää vaihtelua. Teoksen kieli oli hyvin runollista ja humorististakin, mutta heti perään akateemista argumentointia, se vaati keskittymään ja ajattelemaan. Lauseet pyrähtelivät pohtimaan aikaa ja kuolemaa, vain lennähtääkseen tieteen tekemiseen tai seksuaalisuuteen. Luin kirjan vuosi sitten, ja muistan sen samalla vastanneeni oman pääkoppani ajatuksiin mutta myös sekoittaneen niitä ennestään.

Kirjassa oli siis vastatusten kaksikymmentäluvun modernistisia runoja kirjoittanut Edith Södergran ja nykyajan feministinen kirjallisuusopiskelija. Joka luvun alussa siteerataan yhtä Södergranin runoa ja myöhemmin samalla runoa analysoiden pohditaan muita aiheita. Samoja teemoja löytyi varsinkin feminiinisyyden ja rajojen rikkomisen puolelta. Södergranin tunnetuimpiin runoihin kuuluu vahvasti naisen emansipaatiota ja sukupuoliroolien rikkomista korostava Vierge Moderne. Hänen runonsa edustavat kompleksisia naisia, miehet ovat sivuhenkilöitä. Kirjan päähenkilö puolestaan on saanut vaikutteita feminismistä ja queer teoriasta, joka korostaa seksuaalisuuden muovautumista ja sukupuolen performanssia biologisuuden sijaan. Itseäni ei-feministinen torjuva asenne kirjallisuuden luennolla sai hämmentymään, sillä en ole tähän mennessä kohdannut yhtäkään samantapaista professoria, päinvastoin. Osa huomioista sai ajattelemaan enemmän, kuten naisen paikka heteroseksissä. Heteroseksuaalinen seksi rakentuu helposti miehen aktiivisen nautinnon ympärille. Naiset, vaikkapa varmaan miehetkin, suostuvat välillä haluttomina seksiin. He antavat luvan mutta eivät nauti. Tutkimuksissa laskeskellaan seksikertoja mutta ei niiden laatua. Tai mikä edes lasketaan seksiksi?

"Kun heteroseksin ytimessä on lopulta aina yhdyntä ja yhdynnässä nainen on väkisinkin passiivisempi osapuoli, ei ole aina helppoa tietää, nauttiiko hän seksistä. Aktiivisen osapuolen tuntemukset kyllä huomaa. Passiivisen nautinto voi näyttää aika lailla samalta kuin ei-nautinto, ja hänen tuntemuksensa täytyy selvittää erikseen. Sitä kaikki eivät jaksa vaivautua tekemään. Jos asiasta vaietaan, tähän tyyliin on mahdollista harrastaa hyvin keskinkertaista seksiä todella pitkään. [...]

   Minun näkökulmastani oli siis todella vaikeaa ymmärtää, miten kukaan voi haluta harrastaa seksiä jonkun kanssa, joka ei ilmaise halua vaan antaa luvan. Vastaus piilee varmaan siinä, että poikaystävä oli seksin suhteen itsenäinen toimija. Hänen seksuaalinen omanarvontuntonsa oli sen verran hyvä, että hän pystyi rohkeasti laukeamaan toisen ihmisen ollessa läsnä, vaikka toinen lähinnä katselisi kattoa liikkumattomana. Minun kiihottumiseni oli kuin rusakko, joka kuunteli koko ajan ympäristöä, tässä tapauksessa poikaystävää. Se luikki tiehensä jos ympäristö ei ollut lämmin ja yhtä lailla halukas." -s.66-68

Onneksi nykyään on enemmän tietoisuutta ja huomaavaisuutta. En ollut ihan samaa mieltä siitä, ettei äärifeminismiä olisi olemassa. Feminismissäkin on radikaaleja liikkeitä, jotka eivät anna tilaa kysymyksille ja pohdinnalle tai jotka ylläpitävät miesvihaa. 

Mietteitä tieteen tekemistä oli myös mielenkiintoista lukea. Kirjallisuustieteiden reflektiivinen lähestymistapa on hyvin samanlainen kuin kulttuurientutkimuksessa. Jokaisen tutkimuksen takana löytyy tutkija, jonka etninen/kulttuurinen tausta, sukupuoli, kasvuympäristö, yhteiskuntaluokka ja arvot vaikuttavat hänen tapaansa katsoa tutkittavaa aihetta. Tutkimus ja sen tulokset eivät ole vain neutraaleja ja objektiivisia. Jo aiheen valinta perustuu tutkijan omiin mielenkiintoihin. Miksi siis pitäisi leikkiä ettei tutkimusaiheella ole mitään yhteyttä omaan henkilökohtaiseen elämään?

Samoin itsereflektio oli päähenkilölle tärkeää, siihenhän koko kirja perustuukin. Itsereflektio on minusta yksi tärkeimmistä ominaisuuksista ja taidoista, ehkä jopa tärkein. Miten muuten pystymme näkemään virheemme ja ymmärtämään toisia?

"Poikaystävä sanoi, että pelkäsi pienenevänsä, jos ryhtyisi ajattelemaan heikkouksiaan. Minun silmissäni hän pieneni, koska pelkäsi sellaista." -s.55

Kirja keskittyi pääasiassa näihiin aiheisiin, muut aiheet olivat henkilökohtaisempia. Ne sivusivat ahdistusta elämästä, hetkeen tarttumista, pienen huojentavan ajatuksen löytämistä kaoottisen maailman keskellä.

"Kun hän joskus kuolee, aavistus hänestä jää elämään minussa, ehkä siitä on lohduksi. Sillä sitten kun äitiä ei enää ole, sen lähin korvike olen minä itse. Minä olen se henkilö, jota lähemmäs äitiä ei voi päästä." -s.103

Entä onko kirjailijan elämällä lopultakaan mitään tekemistä teoksiensa kanssa? Onko Aino Vähäpesola yhtä kuin tämän kirjailijan päähenkilö? Onko Edith Södergran yhtä runojensa kanssa? Kirja leikkii juuri tällä ikuisuuskysymyksellä vastausta antamatta. Ehkä vastaus ei ole joko tai vaan sekä että.

"Maneki nekon ilme on täydellisen tyytyväinen ja mairea, vilkutus on tasainen ja joka kerta tismalleen saman mittainen. Päässäni alkaa kihelmöidä, kun katselen sitä. Mitä muuta kuin hyvää voisi tuoda se, että niin vähäpätöiset asiat - esineet, joilla on hymyilevä naama ja yksinketainen liikemekanismi - saavat aikaan pienen mutta totaalisen onnentunteen, joka toimii pakopaikkana ja tekee minusta suorastaan omavaraisen. Kaikki voivat vaikka kuolla, talo voi palaa. Siltikin on aina olemassa mahdollisuus, että aivoissa alkaa kihelmöidä ja olo muuttuu hetkeksi hyväksi, jopa sattumalta tai kutsumatta. Näin voi käydä silloinkin, jos joskus kuulen nousevan veden kohinan, joka upottaa tämän rannikkokaupungin kotitalot ja yliopistot, lopulta jääkarhutkin. Vasta kun aivoni lopettavat toimintansa, loppuu pieni ja nopea, kultaisen tulen tikkaus silmieni takana pienessä luolassa, jossa se kimpoilee pitkin poikin kehoa kuin flipperipallo. Onnenkissa, onnenkissa, se minä olen itse." -s.74-75

Kirja meni vuoden 2022 HelMet-lukuhaasteen kohtaan 1. Kirjassa sekoitetaan faktaa ja fiktiota.

Maaliskuussa palasin taas takaisin matkan lähtöpisteeseen

Maaliskuussa luin kaksi kirjaa ja 626 sivua: 

1. Wesley King: Sara auf der Suche nach Normal (270s)

2. Rainbow Rowell: Landline (356s)

Sara auf der Suche nach Normal oli ihan mukava kirja 12-vuotiaasta tytöstä joka on koko ikänsä painiskellut paniikkikohtauksien, masennuksen ja harhojen kanssa. (Kerrankin kuvailtiin psykoottisiakin ongelmia!) Kirja käsitteli normaaliutta ja onko sitä edes olemassa. Lopetus oli ehkä yllättävä lastenkirjaan. Seuraava oli kirjan ainoita runollisia kohtia: 

"Wenn du eine Blauwalin fragen würdest, woran sie denkt - vorausgesetzt natürlich, du singst Walisch - , wärst du wahrscheinlich überrascht. Die meisten würden vermuten, es ginge um Krill, diese garnelenartigen Krebstiere, oder um Meeresströmungen oder dass sie vielleicht Luft holen müsse. Aber es könnte genauso gut um ihren Sohn gehen, der vor zwei Jahren davongeschwemmt ist, und ob er eine Freundin gefunden hat. Oder dass Delfine albern sind. Oder vielleicht darum, dass heute Nacht die Sterne selbst unter Wasser schön aussehen. Weil wir sie nicht fragen können, gehen wir einfach davon aus, dass es um Krill geht.

   Tu mir einen Gefallen, selbst wenn es nur für diese Geschichte ist: Geh davon aus, dass sie an die Sterne denkt." -s.15

"Jos kysyisit sinivalaalta, mitä hän ajattelee - olettaen tietysti että laulat valasta - olisit todennäköisesti yllättynyt. Useimmat arvelisivat hänen laulavan krilleistä, noista katkarapumaisista äyriäisistä, tai merivirroista, tai että sen tarvitsisi vetää henkeä. Mutta yhtä helposti kyse voisi olla hänen pojastaan, joka oli pyyhkäisty pois kaksi vuotta sitten, ja siitä onko tämä löytänyt tyttöystävän. Tai siitä että delfiinit ovat typeriä. Tai ehkä siitä, että tänä iltana tähdet näyttävät kauniilta jopa veden alta. Koska emme voi kysyä heiltä, ​​oletamme vain laulun kertovan krilleistä.

   Tee minulle palvelus, vaikka se olisi vain tämän tarinan vuoksi: oleta, että hän ajattelee tähtiä."

Landline oli parisuhderomaani, joka ei yltänyt Rainbow Rowellin nuortenkirjojen tasolle. Kirja keskittyi pelkästään parisuhteeseen, eikä mihinkään muuhun teemaan, eikä kuitenkaan tarjonnut juuri uutta. Parisuhteessa ei riitä pelkästään rakkaus, mutta mitä on rakkaus, sitä ei ikinä selitetty tai kyseenalaistettu. Se oli kuitenkin mukavaa välipalakirja.

""It's like... you're tossing a ball between you, and you're just hoping you can keep it in the air. And it has nothing to do with whether you love each other or not. If you didn't love each other, you wouldn't ne playing this stupid game with the ball. You love each other - and you just hope you can keep the ball in play."" -s.243

So Youngin (2013) katsoin jo ainakin neljättä kertaa. Ensimmäisillä kerroilla olin haltioitunut elokuvan nuoruuden kuvauksesta, joka oli irrationalisuudessaan täysin aikuisuuden vastuullisuuden vastakohta. Nyt kuitenkin ilman kuulokkeita katsoessa elokuvan kohtaukset eivät ehkä kohauttanut samalla lailla, päähenkilön lapsellinen jahtaaminen tuntui rasittavalta ja lopetus hämmensi. Lisäksi olen ehkä nähnyt sen tarpeeksi monta kertaa tai käsitellyt samoja aiheita muilla tahoilla, niin ettei elokuvan antanut enää mitään uutta. Se pysyi kuitenkin edelleen lähellä sydäntäni. 

Kiinalainen sarja The Rational Life (2021) kuvaa ilahduttavan feministisesti kiinalaisen firman sisäistä seksismiä ja paineita. Päähenkilön tuleva ihastus vaikuttaa alusta asti sympaattiselta, toisin kuin muistissani olevien opiskelijasarjojen miespäähenkilöt jotka ovat alussa kiusaavia koviksia...

Maaliskuussa palasin taas Saksaan puolen vuoden jälkeen ja sopeuduin heti takaisin pikkukaupungin opiskelijaelämään. Ystävien kanssa kokkailimme välillä yhdessä, menimme katsomaan auringonnousua joka ei erottunut pilvien takaa, vietimme yhden yön opiskellen kirjastossa - tosin suurin osa ajasta meni syömiseen, höpöttelyyn ja salsan tanssimiseen. Kävin myös kolme kertaa karaokessa, jossa parasta oli laulaa Auroraa ja Elton Johnia ystävän kanssa. Yhtenä päivänä kävin Stuttgartissa päiväretkellä ja osuin sattumalta samaan kuninkaalliseen pariin sekä Rakkaus-näyttelyssä että hautakappelissa, jossa olen halunnut käydä siitä asti kun bongasin sen kukkulan päällä ohi ajaessa. Pistäydyimme tietysti myös kiinalaisessa ravintolassa ja Aasia-kaupassa täydentämässä varastoja. Muuten olin vilustunut, kirjoitin raporttia opiskelijavaihdostani ja äänestin kirjevaaleissa. Maaliskuu oli hyvän mielen kuukausi, vaikka joskus olikin ikävä Taiwaniin ja Suomeen sekä niissä hyvästelemiäni ihmisiä. Täällä päin kukkivat kirsikat ja krookukset, sekä puutkin alkoivat puhjeta vaaleanvihreisiin versoihin.

KK: Mikä oli kauneinta luonnossa maaliskuussa?

Willa Cather: Meine Ántonia

Kiinnostus heräsi: Sheferijm - ajatuksia kirjoista!

Meine Ántonia

Willa Cather

2009 (1928)

My Ántonia (1918)

Stefanie Kremer

319 sivua

btb

"Sie war jetzt eine vom Leben gezeichnete Frau, kein hübsches Mädchen mehr; doch sie besaß noch immer dieses Etwas, das die Vorstellungskraft in einem schürt, sie konnte einem noch immer für eine Sekunde den Atem rauben, mit einem Blick oder einer Geste, die enthüllten, welche Bedeutung in ganz gewöhnlichen Dingen steckte. [...]

   Sie war ein reicher Quell des Lebens, wie die Urmütter früherer Geschlechter."

"Hän oli nyt elämän merkitsemä nainen, ei enää kaunis tyttö; ja kuitenkin hänessä oli silti vielä se jokin, joka kiihdyttää mielikuvitusta, hän pystyi edelleen sekunniksi salpaamaan hengityksen, katseella tai eleellä, jotka paljastivat täysin arkisissa asioissa piilevän tarkoituksen.[...]

   Hän oli elämän rikas lähde, kuin aikaisempien sukupuolten kantaäidit."

Meine Ántonia (My Ántonia/ Antonia ystäväni) kertoo kymmenvuotiaasta Jimistä, joka matkustaa vanhempiensa kuoltua itärannikolta isovanhempiensa luo Nebraskan vielä harvaan asutulle maaseudulle. Preeriamaisemat lumoavat Jimin loppuiäkseen. Nebraskassa hän myös tutustuu Ántoniaan, jonka nimi lausutaan 'Antoniia (paino ekalla tavulla ja pitkä i). Tämän böömiläinen perhe on juuri muuttanut Amerikkaan ja elää lähes puilla paljailla maakuopassa. Yhdessä he kokevat lapsuuden leikit ja Ántonian perheen vaikeudet hänen isänsä kuoltua. Elämä kuitenkin vie heidät eri lähtökohtien vuoksi eri suuntiin - Jimin opiskelemaan ja kiertämään maailmaa, Ántonian eteen osuu useampikin haaste. Vuosia myöhemmin Jim muistelee sinnikästä ja määrätietoista ystäväänsä.

Willa Catherin kirjoitustapa ja kuvaukset preeriaelämästä saivat minut haltioitumaan samalla lailla kuin Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla. Kirja on tyyliltään vakava ja aikuismainen, vaikka tarinassa sivutaan myös nuorten flirttailuja ja suhteita. Kuten sitaatista huomaa, Ántonia näyttäytyy raskaan työn raatajana, johon sekoittuu myyttistä lumoa. Katse on aikuisen Jimin, jokaiseen hetkeen palataan kaukaa tulevaisuudesta, ja niihin kiertyy huumaavaa nostalgiaa. 

"Damals lagen die Maisfelder noch weit voneinander entfernt, getrennt durch viele Meilen wild wachsenden Weidelandes. Man brauchte auch schon den scharfen, umsichtigen Blick meines Großvaters, um vorauszuschauen, dass die Felder immer mehr und mehr größer werden würden, bis sie nicht mehr die Maisfelder der Shimerdas oder der Bushys sein würden, sondern die Maisfelder der ganzen Welt; dass ihr Ertrag, wie die Weizenernte Russlands, von enormer Bedeutung für die wirtschaftliche Lage der Welt sein würde, die alles menschliche Handeln, im Frieden wie im Krieg, bestimmte." -s.124

"Tuolloin levisivät maissipellot vielä kaukana toisistaan, ja niitä erotti useita maileja villinä kasvavat niityt. Vaati myös jo isoisäni terävän, valppaan katseen ennakoidakseen, että pellot kasvaisivat yhä suuremmiksi ja suuremmiksi, kunnes ne eivät enää olisi Shimerdojen tai Bushyjen maissipeltoja, vaan koko maailman maissipeltoja; että niiden tuotto, kuten Venäjän vehnäsato, olisi valtavan tärkeä maailman taloudelliselle tilanteelle, joka määräsi kaiken ihmisen toiminnan, niin rauhassa kuin sodassakin."

Ulkomaalaisia kirja kuvaa usein eri tavoin ajankohdalle tyypillisesti. Tarinaan sisältyi hiukan rasistinen kuvaus mustasta pianonsoittajasta ja halveksuva maininta saamelaisista; intiaaneista taas ei edes puhuta. Esiin pistikin miten muita ulkomaalaistaustaisia, etenkin skandinaavisia ja böömiläisiä tyttöjä sekä heidän panostaan, ylistetään maasta taivaisiin. Pohjoismaalaisia vilisikin tarinan lomassa, sillä lähellä sijaitsi norjalainen siirtokunta ja myös ruotsalaisista ja tanskalaisista tytöistä puhutaan. Norjalaiset tytöt ovatkin ahkeria ja menestyvät elämässään, vaikkakin moni heistä päätyy palvelijattariksi. Muut ihmiset kritisoivat norjalaisen Lena Lindardin moraalitonta elämää, mutta kirjailija näyttää tämän hyvässä valossa: Lenalla on oma ompelimo eikä hän aio ikinä naimisiin, mutta tykkää poikien seurasta. Seikkailunhaluinen Tiny lähtee Alaskaan rikastuakseen. Kuvaavaa on, kuinka amerikkalaisten tyttäret päästetään joko opettajiksi maaseudulle tai he jäävät kotiin.

Norjalaisten lisäksi kirjalla on paljon yhtenäisyyksiä Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarjan kanssa. 1800-luvun kuvaus tuntuu heti tutulta, mutta päähenkilön elämä vaikuttaa paljon vaivattomalta kuin Pieni talo preerian uudisasukkaiden ongelmat. Toisaalta tarina vilisee hurjia elämäntarinoita eikä Ántonian nuoruus ole tosiaan helppoa, heidänkin perheensä asuu ensin maakuopassa. Kuitenkin tarinan kerronta ja henkilöiden toiminta olivat jollakin tavalla modernimpia, he eivät vaikuta kurkottavan aikakausien takaa kuten Laura Ingalls Wilderin kuvaamina.

Minua sykähdytti etenkin samanlainen kaunis preeriakuvaus, joka oli saksankielisenäkin henkeäsalpaava. Sama Pitkä talvi preerian rankka lumimyrskyinen talvi koettiin tässäkin kirjassa. Vuosia myöhemmin aava villi preeria on täyttynyt pelloista ja teistä, aidoista ja asukkaista. Vasta se oli ollut autiotakin autiompi, silminkantamattomiin huojuvaa punaista ruohoa.

"Es gab nichts außer der schwarzen Erde: Das war nicht einmal ein Land, das war nur der Stoff, aus dem Länder gemacht werden. Nein, es gab nichts außer der Erde - der Boden war leicht gewellt, das wusste ich, weil die Räder oft an der Bremse schleiften, wenn wir in eine kleine Senke fuhren und auf der anderen Seite mit einem Ruck wieder herausrumpelten. Mir war, als hätten wir die Welt hinter uns gelassen, als wären wir über den Rand der Welt hinausgefahren und befänden uns nun außerhalb der Gerichtsbarkeit der Menschen." -s.18

"Mustaa maata lukuunottamatta ei ollut mitään muuta: Se ei edes ollut maata, se oli vain ainetta, josta maat tehdään. Ei, ei ollut mitään muuta kuin maata - maaperä oli hiukan aaltoilevaa, sen tiesin, koska pyörät vetivät usein jarruun, kun ajoimme pieneen notkelmaan ja kömmimme nykäyksellä ylös toiselta puolelta. Minusta tuntui kuin olisimme jättäneet maailman taaksemme, kuin olisimme ajaneet maailman reunan yli ja olisimme nyt ihmisten tuomiovallan ulkopuolella."

Kirja meni 2022 HelMet-lukuhaasteen kohtaan 31. "Kirjassa on jotain sinulle tärkeää" (preeria) ja Amerikkaa tutkimassa -henkilökohtaiseen haasteeseeni osavaltiolla Nebraska.