tiistai 21. kesäkuuta 2022

Katie Heaney: Would you rather? (Pride 2022)

Kiinnostus heräsi: Instagram (?), joululahjaksi pyydetty


Would you rather? A memoir of growing up and coming out
Katie Heaney
2018
235 sivua
Random House

"If you, too, are a person who has ever found herself Googling something like "is it normal if you've never had a relationship" or "can someone realize they're queer when they're kind of old" or "oldest living virgin", if you have ever wondered if it's normal not to feel normal - this one's for you.

xo, Katie"

Miltä tuntuu elää 25 vuotta sinkkuna ja tajuta sitten pitävänsäkin naisista? Vuonna 2014 Katie Heaney oli julkaissut muistelmansa "Never have I ever", jossa hän pohti ongelmaansa löytää parisuhdetta ja ylipäätänsä romanttisen rakkauden asemaa yhteiskunnassa. Neljä vuotta myöhemmin ilmestyi "Would you rather?", joka tarjoaa yhden syyn Katien "ikisinkkuudelle" - hän oli etsinyt väärästä paikasta. 

Oikeastaan tarina ei ole ihan näin simppeli. Katie oli kyllä ihastunut aiemmin poikiin, mutta ei tuntenut heitä suudellessa mitään erityistä ja lisäksi jokainen ehti häippästä ennen potentiaalisen suhteen alkua. Ensimmäisen kerran tyttöihin ihastuminen kävi hänen mielessään vaihdossa L-koodin äärellä, seuraavan kerran yliopistossa hänen tuntiessaan jotain tyttöjä kohtaan. Kuitenkin asia katosi vuosiksi, kunnes hän lopulta alkoi uudelleen ajatella asiaa. Kaikki loksahtaa nopeasti paikalleen, ja yhtäkkiä Katie kääntää katseensa miehistä naisiin. 

"All this time, almost all the way to thirty, I thought dating dread was normal. Everybody I know (and everyone I don't) complains about dating. It's supposed to suck. It's supposed to be agony. You're supposed to feel miserable on most of the first dates you go on, because most people are boring or bad for you. I asked my therapist: Doesn't everyone feel that way? "Not really," she said. Nervousness was normal; thread, though: that was different. Dread is for dentist appointments. Spring cleaning. Family reunions, if you can't or don't drink. Things you do not want to do but must do anyway." -s.65

Katien elämänkaari on mielenkiintoisesti ja sujuvasti kuvattu: kirjassa kuvataan Katien opiskeluvuosia, ensimmäisen kirjan kirjoittamisprosessia, lentopelon voittamista, feminismiajattelun kehittymistä sekä New Yorkiin muuttoa. Esimerkiksi Minnesotan ja New Yorkin eroja sivutaan: "[...] I found their smugness incredibly obnoxious. Obnoxious, despite the fact that the only real difference between New York City pride and Minnesota pride is that the former has three million more people and all of the pop culture backing it." (s.34)

Juuri New Yorkissa Katie alkaakin kiinnostua pääasiassa tytöistä ja päättää kokeilla deittisovellusta. Ja jo ensimmäisen naisen kohdalla tärppää...

"Never before in my life had I made anything resembling "the first move". I was always too nervous, I thought, and too afraid of being rejected. But that night, I realized that wasn't quite it. I was nervous to text Lydia, and also afraid of being rejected, but my desire to talk to her again, as soon as possible, outweighed those fears. So while I stood in my kitchen shoving graham crackers into my face, because we hadn't eaten dinner and I was starving and a little dizzy, I talked to Chiara about what I should say. She suggested I say what she'd texted to Mark (the man she'd eventually marry) after their first date: "Mark! I think you're great. Thanks for the fun night." It's simple and direct, she explained. It says you're interested in them without having to explicitly say you want to see them again. I knew she was right, so I texted Lydia, slowly and carefully: "Lydia! I think you're great. Thanks for the fun night." Then I waited a truly agonizing six minutes, during which time Chiara repeatedly talked me off the ledge. And then Lydia wrote back and asked if I'd want to hang out again. I was so happy all I sent in return was "DUH."" -s.80

Oli mukavaa lukea itsensäetsimistarinaa, joka ei etene samalla tavalla kuin lähes jokainen kaapistaulostulokertomus. Samastuin itse Katieen monin tavoin: itse olen vieläkin enemmän turhaan yrittänyt muistella lapsuuden tyttöihastuksia, sillä suuntautumiseni on kehittynyt vähitellen. Olen myöskin ollut onnekas siinä että lähiympäristöni on niin avoin ja kannustava. Katienkin lähipiirille on ihan sama pitääkö hän tytöistä vai pojista, oikeastaan vain hänen ensimmäinen terapeuttinsa oli hylännyt ensi alkuun koko ajatuksen (syy miksi hänestä tulikin ex-terapeutti). Sekä Katielle ja minulle suora syrjintä ei ole (vielä) ollut arjessa läsnä vaan siihen täytyy erikseen valmistautua. Hänelläkään ei ole ollut queer gangia, jollaista tosin en itse kaipaa samalla lailla.

"It used to be so easy to feel right, which has to be one of the main perks of being twenty-two. It was at that age that I got an equal sign - for feminism, specifically - tattooed on the inside of my right wrist. Not since then have I been remotely as sure that my side of the argument is the right one. Not since then have I believed that most people agree on essential human rights  and values, and all they need to see that is a good, clear presentation of the facts." -s.170

Katie pohtii paljon myös sitä mitä lukijat ajattelevat hänestä luettuaan ensimmäisen kirjan jälkeen seuraavan. Kulmakarvojaan kohotellen "olisi se pitänyt arvata" tai pettyen, etteivät voikaan samastua häneen. Lopulta hän lohduttautuu sillä että ihminen kehittyy aina eteenpäin, eikä hän ole kenellekään mitään velkaa. 

"People want a clear narrative arc. Especially me. We want gay adults to have gay childhoods - the elementary school crushes, the closeted adolescence, the the gradual coming to terms. We want a line, no breaks, no swerving, from point A to point B. But I broke and I swerved plenty. I feel behind, but I truly didn't know how to get here any quicker. I didn't even know where I was trying to go. In every moment leading up to this one, at ages of nine and fourteen and nineteen and twenty-six, I have been as close to myself as I knew how to be. I may know myself better now than I ever have before, but ask me again in a year or two." -s.136

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 42. "Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä" (lähes koko ajan), Pride 2022 -lukuhaasteeseen henkilökohtaisessa Amerikkaa tutkimassa -haasteessani Minnesotan sekä New Yorkin osavaltioihin ja Kirjahyllyn aarteita -haasteeseen, vaikka sainkin sen vasta jouluna lahjaksi.

torstai 16. kesäkuuta 2022

Toukokuussa etsin tuhansien vuosien takaista maailmaa


Toukokuussa luin kaksi kirjaa ja 554 sivua: 

1. Willa Cather: Meine Antonia (319s)
2. Katie Heaney: Would you rather? (235s)

Meine Ántonia (My Antonia, Antonia ystäväni) oli kaipausta täynnä oleva kuvaus Nebraskan preerioista ja sen uudisasukkaista. Tätä voisi verrata monella eri tapaa Pieni talo preeriaan, esimerkiksi luontokuvaukset olivat vähintään yhtä kauniita. Suurin osa kirjan hahmoista ovat kuitenkin siirtolaisia Euroopasta ja heidän ahkeruuttaan ylistetään kovin. Tarina oli myös hiukan vakavampi ja aikuismaisempi, vaikkei kuitenkaan synkkäkään. Suosittelen todella!

Vuonna 2014 25-vuotias Katie Heaney julkaisi muistelmansa Never have I ever, jossa hän kertoi ikisinkkuudestaan ja jokaisesta yksipuoleisesta ihastuksestaan. Pari vuotta myöhemmin kuitenkin ilmestyi Would you rather?, jossa hän kuvailee prosessiaan oivaltaessaan tykkäävänsäkin tytöistä ja parisuhteen löytämistään. Muistelma piti tosiaan otteessaan kuvaillessaan Katien identiteetin etsintää, lapsuuden ihastuksia, suhteen etsintää ja siinä sivussa muutenkin hänen elämäänsä ja ajatuksiaan. Oli virkistävää lukea jostakusta, joka löytää suuntautumisensa vasta yli parikymppisenä ja joka oli kuitenkin aiemmin pitänyt pojista.


Musikaalin The Prom (2020) olen nähnyt puolitoista vuotta sitten - enkä pitänyt siitä silloin erityisesti. Useampi laulu ei napannut, Dee-dee ja kumppanit olivat rasittavia, Emma ja Alyssa jäivät mielestäni heidän varjoonsa, Emma oli liian aurinkoinen ja eniten ärsytti erään homofobisen hahmon muuttuminen suvaitsevaksi noin viidessä minuutissa. Jotenkin kuukausien kuluessa kuuntelin muutamaa lempikappaletta uudelleen ja uudelleen ja vähitellen kiinnyin jollain tasolla elokuvaan. Nimittäin kun luin keväällä paikallisen teatterin esittävän tämän musikaalin, oli minun pakko saada liput tehdäkseni siitä radioon arvostelun. Ja jotenkin ihastuin teatteriesitykseen! Sen vitsit ja laulukohtaukset olivat paljon autenttisempia ja mukaansatempaavia (ehkä kun oli paikan päällä), homofobinen hahmo pysyi homofobisena ja Emma oli ihanan epävarma ja samastuttava. Pari kohtausta liikutti myös paljon. Lisäksi katsomossa oli paljon eri-ikäisiä katsoja, jotka toivottavasti jäivät pohtimaan näytelmän sanomaa. Katsoin tämän jälkeen elokuvankin uudelleen, ja vaikken sitä enää vihannut, niin ei se ollut teatteriesityksen veroinen. Mutta näin vain mieli voi muuttua!

Myös Rocketmanin (2019) katsoin uudelleen parin vuoden jälkeen. Läppärin kuvaruudulla se ei ehkä hätkähdyttänyt niin paljon kuin valkokankaalla, mutta pidin siitä kyllä edelleen. Jotkut kohtaukset olivat melkein järkympiä kuin muistin. Pidin edelleen Eltonin suhteesta lapsuuden minäänsä ja kuinka hän lopussa hyväksyi juurensa. Lempikohtaukseni oli edelleen haikea hämäräinen yö LA:n juhlissa, joissa Elton kävelee farkkutakissaan yksin pariskuntien keskellä ja laulaa Tiny Danceria.

Italialainen tänä vuonna ilmestynyt Nostalgia ei ehkä ollut elokuva, jonka normaalisti katsoisin, mutta ei se ollut hullumpikaan. Elokuva kertoi siis miehestä joka palaa neljänkymmenen vuoden jälkeen takaisin Napoliin ja muistelee nuoruuttaan. Tarinan kerronta oli hyvin hidasta, näytettiin arjen askareita, mutta jännitys tihentyi vähitellen. Lukijalle avautui nuoruuden villit skootteriajot ja nykypäivän Napoli, jossa jengit vahtivat naapurustoja. Elokuva jätti välillä tilaa tulkinnoille siirtyessään nopeasti tilanteesta toiseen ja lopulta päättyessään avoimesti. Suosikkini oli korttelipappi, joka yritti pitää huolta kaikista lähialueen asukkaista.

Vita & Virginia (2019) oli kivan filosofinen ja hienovarainen elokuva kirjailijoiden Virginia Woolfin ja Vita Sackville-Westin suhteesta. Filosofinen siksi, että dialogi vilisi pohtivia lauseita elämästä ja maailmankaikkeudesta. Virginia vaikutti heistä hauraammalta, mutta vaikutti kirjailijana ja ihmistuntijana päihittävän kaikki. Hänen orastavat mielenterveysongelmansa pilkahtelivat jo myös kohtauksissa. Hiukan tosin mietitytti Vitan toksisuus, ja melkein alkoi tuntua että LGBT-elokuvat helposti esittävät toksisia suhteita (ehkä se on vain oma tuntemukseni Toven ja Rocketmanin jälkeen?). En ehkä itse saanut tästä paljon irti, kun en tunne Virginia Woolfin elämää kovin hyvin enkä ymmärrä hänen kirjoitustyyliään.

<3

Heartstopper-minisarja (2022) on nyt kaikkien huulilla ja sattumalta aloitin sen heti ilmestymispäivänä Netflixin suosittelemana. Alice Osemanin tunsin jo kirjailijana, ja halusin katsoa jotain rentoa LGBT+-nuortensarjaa. Tämä odotus täyttyikin ja muutaman jakson jälkeen huomasin kiintyväni sarjaan. Varsinkin ystäväsuhteistaan epävarma Tao oli samastuttava ja Nickin pohdinta itsestään oli myöskin sympaattista. Huomasin näyttelijän muuten esittävän Rocketmanissa teini-Eltonia! Taon ja Ellen suhteen vaivihkainen syveneminen on myös hienovaraisesti esitetty. Toisaalta hahmot herättävät myös pientä kritiikkiä: Nickillä oli koko ajan sama huolestunut ilme kasvoillaan, enkä ymmärtänyt miten hän oli päässyt coolin poikaporukan suosituimmaksi. Lisäksi Isaacilla ei ollut mitään roolia koko kaveriporukassa paitsi turhana täytehahmona, joka luki koko ajan kirjaa (samastuin häneenkin). Odotan silti toista kautta, ehkä se korjaa ainakin viimeisen moitteen!

Vappupiknik


Toukokuu muistutti aika lailla huhtikuuta, sillä siihenkin kuului opiskelua ja matkailua. Puolet kuukaudesta kului kursseihin ja niihin valmistautumiseen, töihin, artikkelien kirjoittamiseen opiskelijalehteen ja ympäristöjärjestön projektien suunnitteluun. Jotenkin onnistuin taas kahmimaan itselleni liikaa tekemistä... Ehdin kyllä myös käydä nuotioillassa ja teatterissa, keilailla, prokastinoida pelaamalla spontaanisti lautapelejä keskellä päivää sekä viettää vappupiknikiä simalla (puolet kavereista eivät meinanneet suostua juomaan sitä, vaikka kuinka yritin selittää että Suomessa pikkulapsetkin litkivät sitä litroittain!). Yhden kaverin kanssa tuli tavaksi käydä maanantaiaamuisin ennen seminaaria aamupalalla, mikä antoi motivaatiota ja piristystä alkavaan viikkoon. Nokkosia keräsin ruoaksi mutta luovutin yhden kerran jälkeen, kun kastike maistui jotenkin karhealta. :D



Caracallan kylpylärauniot

Loppukuusta matkustin jälleen kerran Italiaan - tällä kertaa yliopiston exkursiolle. Tällä kertaa en uuvuttanut itseäni liikaa (vaikken edelleenkään nukkunut bussissa) ja kurssi oli todella hyvin järjestetty. Kävimme tutustumassa erilaisiin epävirallisiin sosiaalisiin projekteihin Roomassa ja vapaa-ajalla palloilimme ympäri kaupunkia. Emme juurikaan päässeet käymään missään sisällä, sillä liput pystyi varaamaan vain netin kautta eikä samalle päivälle, mutta oli hauska tutustua kaupunkiin rennommin. Tietysti myös söimme kurssituen avulla hyvin (yliopistonkin puolesta oli myös pari yhteistä lounasta ja illallista). Jotenkin selviydyin kuumuudessa, aurinkorasvani vaikutti jopa valkaisevan ihoa. o_o Rooman vesipisteet olivat ihania (joistain sai jopa vichyvettä!) mutta vessat olivat puolestaan aika likaisia. 

Eräs lempikirjoistani on Ursula LeGuinin Lavinia, joka kertoo Latiumin asukkaista Aeneaan saapuessa Italiaan noin 700 eKr. Viimeisenä viikonloppuna tein vielä pienen matkan kirjan maisemiin Rooman eteläpuolelle - onneksi bussit kulkivat ja olivat ällistyttävän halpoja (lippu maksoi 1,30€!). Laviniumista oli jäljellä arkeologinen alue (jonne olisi tarvinnut opastuksen)ja pienenpieni arkeologinen museo. Kovin paljoa uutta tietoa sieltä en saanut, paitsi että Laviniumia ei ollut vasta perustettu Aeneaan tultua vaan jo aiemmin. Lago Albano puolestaan on kraaterijärvi, jonka rinteillä on aikanaan sijainnut Alba Longan kaupunki. Sen raunioita ei löytynyt, mutta metsäreitit olivat tunnelmallisia ja itse järvi-vuorimaisema kaunis. Valitettavasti kuitenkin kävelin tuona päivänä liikaa ja yksin matkustaminen viikon seurassa olon jälkeen kuormitti sen verran että ensimmäinenä päivänä yksin lähinnä ahdisti enkä pystynyt nauttimaan kaikesta. Mutta oli kaunista katsoa merelle päin ja pohtia kuinka tuhansia vuosia sitten peltojen paikalla oli suhissut pyhä Albunean metsä, kuinka valot eivät olleet vielä tuikkineet pimeässä ja kuinka meri oli silloinkin erottunut kaukana horisontissa. Meri jolta Aeneaskin saapui Latiumiin...

Entinen Lavinium

Lago Albano

Jossain tuolla on meri...

Seuraavana päivänä olo oli kuitenkin muuttunut kuin taikaiskusta ja päästessäni maailman vanhimmaksi väitetylle tielle, Via Appia Anticalle, olin pakahtua sen maisemista. Suurin osa tiestä oli laitettu uudestaan mutta siellä täällä oli pieniä pätkiä kahden tuhannen vuoden vanhaa mukulakiveä. Lisäksi tietä reunustivat valtavat pinjat, aavat niityt, jotka näyttivät minun silmääni ihan preerialta, vanhan näköiset huvilat ja antiikin ajan hautojen rauniot... Kävelin siellä lähes koko päivän ja yritin miettiä miltä matkamiehistä ja -naisista oli mahtanut tuntua kävellä tai ratsastaa maaseudulta kohti suurensuurta Roomaa...


Lago Albanon vuoret Via Appialta


KK: Mitä ikimuistoista te koitte toukokuussa?

torstai 2. kesäkuuta 2022

Malinda Lo: Last night at the Telegraph Club (Pride 2022)

Kiinnostus heräsi: Malinda Lon novelli samasta päähenkilöstä kokoelmassa All out! The no-longer secret stories of queer teens throughout the ages


Last night at the Telegraph Club
Malinda Lo
2021
409 sivua
Hodder & Stoughton

Lily Hu asuu San Fransiscon suuressa Chinatownissa 50-luvulla kiinalaisen ja amerikkalaisen kulttuurin välissä. Tutustuessaan paremmin luokkalaiseensa Kathiin Lilylle avautuu toinen maailma heidän käydessään eräänä yönä salaa lesbobaarissa Chinatownin liepeillä. Siellä Lily ei voi saada silmiään irti mieheksi pukeutuneesta laulajasta Tommy Andrewsista. Pian Lily elää melkein kaksoiselämää kuuliaisena tyttönä kiinalaisyhteisössä ja samaan aikaan alkaa kyseenalaistamaan seksuaali-identiteettiään. Kathin ja Lilyn lähentyessä hänen välinsä parhaaseen ystäväänsä Shirleyyn uhkaavat puolestaan viilentyä. Ja entä jos kaikki tuleekin ilmi?

Kuten Robin Talleyn Pulp, myös Last night at the Telegraph Club saa inspiraatiota niin 50-luvun vaarallisista ajoista kuten lesbian pulp fiction -kioskikirjallisuudesta. Myös Lily löytää kioskista kirjan, joka kertoo kahden naisen suhteesta - tietysti päättyen onnettomasti. Vainoista huolimatta lesbobaarit kukoistavat, mutta niissä on aina vaarana joutua ratsian kohteeksi. Butch ja femme olivat tärkeitä identiteettejä 50-luvun maailmassa, joskaan en nähnyt Lilyä täysin perinteisenä femmenäkään, ja tämä binääriys tuntuu aina hiukan jäykältä.

Elämä Chinatownissa amerikankiinalaisena oli hyvin mielenkiintoista luettavaa. Lily tuntui elävän kahden maailman välissä: toisella puolella on Kiinasta muuttaneet vanhemmat, kiinalainen yhteisö ja naapurit. Chinatownissa on joka kulmassa ravintoloita, jotka tarjoavat valkoisille amerikkalaisille eri ruokaa kuin kiinalaisille, oma sairaala ja oma jokavuotinen uudenvuodenkulkuekin. Koulussa on paljon kiinalaistaustaisia ja Lilyn lähimmät ystävät ovat Chinatownista. Kuitenkin hän puhuu englantia äidinkielenään ja viettää sekä joulua että kiinalaista uutta vuotta. Lisäksi Lily on kasvanut Amerikassa eikä tunne kiinalaista kulttuuria ihan täysin omakseen. Chinatown on hänelle samalla turvallinen koti, mutta myös ahdas verkko, jossa jokainen tietää toisensa ja näiden salaisuudet.

"Shirley was right; Lily felt those constraints too. And yet she also felt protective of Chinatown. She didn't want anyone to disparage it - not even Shirley. When they were children, Chinatown had seemed wonderfully free to Lily; a neighborhood full of friends, with shopkeepers who would give her candied fruit and lumps of rock sugar. Of course everyone knew each other; it was like a densely packed little village, and her father was the well-respected village doctor. It was safe. Outside Chinatown was a different story. Everybody knew the boundaries. You stayed between California and Broadway, went no farther west than Stockton, and no farther east than Portsmouth Square. It wasn't until junior high, when she had to walk through North Beach to go to school, that Lily became comfortable with leaving Chinatown. Even then, she heard stories about Italian boys who beat up Chinese kids who made the mistake of wandering off Columbus Avenue." -s. 204-205

Kirja sivuaa myös kiinalaistaustaisiin kohdistuvaa syrjintää: Lilyn isää uhataan maasta poistumisella, kun hän ei suostu epäilemään tuttavaansa kommunismiin liittyvästä toiminnasta, vaikka hän on Amerikan kansalainen ja taistellut sodassa USA:n puolella. Lily kohtaa myös arjessaan syrjintää, jota ei nosteta esille, se vain on. Esimerkiksi moni lesbobaareissa ihmettelee, kuinka Lily puhuu täydellisesti englantia, ja Tommy kutsuu tätä "China dolliksi". Oman lisänsä tuovat aikakauden termit eri "roduista" (Caucasian, Negro, Oriental) sekä tekstin lomaan ripotellut mandariinin ja kantoninkieliset sanat. Samoin kirjassa nostetaan esiin intersektionaalinen näkökulma, kuinka aasialaistaustaisia lesboja ei ole paljon esitelty.

"Lily turned to the mirror. She saw a Chinese girl in aa characterless grey suit - blank faced, nothing special, even a little boring. Respectable. The word felt square, immovable, like a sturdy box with all four corners equally weighted. A respectable girl was easily categorized, her motivations clear. She wanted a college degree, and then a husband, and then a nice home and adorable children, in that order. She saw her mother smile tightly, as if conscious of the salesgirl hovering behind them, and then Lily understood why her mother had worn the church suit to Macy's. Even if it was ugly, it declared her investment in respectability. Her mother was a real American wife and mother, not a China doll in a cheongsam, relegated to operating the elevator." -s.30

Etenkin aikakauden konservatiivisuuden ja ulkomaalaisvastaisuuden vuoksi Lilyn yhteisö ei siedä poikkeavuutta. Homoseksuaalisuus tietää naimattomuutta ja lapsettomuutta, vainoa ja pahimmillaan ehkä jopa maasta karkoitusta.

"Everything was moving in circles. She couldn't get out of the kitchen; it was only the person she spoke to who changed. Here was her mother sitting down across from her, reaching for her hands and chafing them as if she were frozen. She felt the rub of her mother's wedding ring against her skin, and her mother's face swam into focus, her brown eyes full of sharp worry of love, and Lily thought, You will never look at me like this again." -s.325

Lily kasvaa kuitenkin tarinan aikana hienon vähitellen rohkeammaksi ja uskaltaa toimia oman päänsä mukaan Shirleytä vastaan, joka on ennen päättänyt kaikesta. Hän tosin hyväksyi identiteettinsä aika nopeasti verrattuna siihen ettei ollut ennen ikinä kuullut mitään positiivista homoseksuaalisuudesta. Hänen ja Kathin rakkaustarinakin eteni kivan hitaasti ja luonnollisesti. Juoni piti koko ajan jännitystä yllä ja tarinan loppu oli myöskin todenmukainen. Välillä kerrottiin myös menneisyydestä Lilyn sukulaisten näkökulmasta.

Last night at the Telegraph Club oli tosiaan kaunis ja realistinen tarina, jollaisia lukisin mielelläni lisää. Se onkin ollut yksi tämän vuoden parhaimmista lukukokemuksista. Plussaa myös kauniin salaperäisestä kannesta, joka muistuttaa kioskikirjallisuudesta.

"Walking home from Union Square later that day, Lily wondered if she'd run into Paula again - or maybe Claire, or even Sal. She realized, with a jolt, that the city must be peppered with women who frequented the Telegraph or similar clubs; women who watched performers like Tommy Andrews, made friends with each other, made girlfriends of each other. At each intersection she cast skittish glances at the women waiting for the light to change, wondering if she was one of them too, or her, or her." -s.275

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 3. "Haluaisin olla mukana kirjan tapahtumissa" ja Amerikkaa tutkimassa -projektiini osavaltiolla Kalifornia. Sekä tietysti Yöpöydän kirjojen Pride-lukuhaasteeseen!

torstai 19. toukokuuta 2022

Holly Bourne: It only happens in the movies

Kiinnostus heräsi: tarttui mukaan kirjaston hyllyltä nimen perusteella


It only happens in the movies
Holly Bourne
2021
356 sivua
Houghton Mifflin Harcourt

Audrey tahtoo pysyä kaukana romantiikasta. Hänen vanhempiensa eron likapyykki ja oma ex-poikaystävänsä ovat osoittaneet, miten parisuhteet eivät tosiaankaan ole kuin elokuvissa. Mutta aloitettuaan sivutyön elokuvateatterissa Audreu tapaa Harryn, joka suorastaan henkii hankaluuksia. Harry flirttailee hävyttömästi ja kuulemma vaihtaa tyttöjä nopeasti. Pian Audrey huomaa päätyneensä näyttelemään Harryn amatöörizombielokuvaan ja tuntevansa vastentahtoisesti tätä kohtaan jotain enemmän. Mutta voiko hän todella luottaa Harryyn?

Tämän juoniselostuksen perusteella tästä saa tavanomaisen kuvan nuortenkirjasta, jossa tyttö on valmis unohtamaan pojat ja ryhtymään nunnaksi, kunnes sitten heti ensimmäinen tielle sattuva häikäisevä komistus vie häneltä jalat alta. It only happens in the movies ei kuitenkaan ole tavanomainen rakkaustarina. Se näyttää rakkaustarinoiden rosoisemman puolen, mikä ei yleensä päädy valkokankaalle tai kirjojen sivuille.

Ensinnäkään Audreyn kotiolot eivät ole hulppeat. Hänen isänsä on jättänyt heidät uuden perheen vuoksi ja yrittää pakkolunastaa yhteisen talon, kun taas äidin mielenterveys reistailee eron vuoksi. Äidin mt-ongelmat olivatkin järisyttäviä ja välillä ahdisti kuinka Audrey joutui yksin pitämään tästä huolta veljensä opiskellessa muualla. Miksei kukaan ehdottanut häntä menemään puhumaan jollekulle tai hakemaan apua? Tilanteen ei tosiaan olisi pitänyt olla hänen vastuullaan!

Juuri omien kokemustensa vuoksi Audrey onkin oppinut kritisoimaan elokuvien hempeitä onnellisia loppuja. Tarinan edetessä Audreyn haastattelema parisuhdeterapeutti kertoo, kuinka nuoret sanovat rakkauden olevan sattumaa, kun taas pitkään seurustelleiden mielestä se on valinta. Tämän näkökulman avulla Audrey oivaltaa, että hänen isänsä aktiivisesti valitsi unohtaa perheensä uuden takia ja pystyy lopultakin päästämään tästä irti. Audreyn vanhempien tarina näyttää miten kauniisti alkanut rakkaustarina voikin muuttua ajan myötä likaiseksi.

"My eyes filled up as I thought of earlier. I thought of what Dad must've believed when he got down on one knee, in Rome, and proposed to Mom even though they'd only known each other six months. I thought of how happy they had been to tell everyone that story. Their story, over the years. So pleased they had their own narrative - one that matched the movies. Love at first sight. Beautiful backdrop. Whirlwinds and grand gestures. I thought of all the films we'd watched together on Saturday nights, the messages always the same: Love conquers all. Love is happiness. Love is fireworks. Love is giving you the feels. Love means never having to say you're sorry. Love is easy. Love is unwavering. Love is forever. 
   We watched no films where couples yelled at each other in the kitchen. No films where, ten years after kissing on top of the Eiffel Tower, the couple didn't even sit on the same sofa. No films showing how... bored Dad would look whenever Mom said anything, glazing over like she was the weather forecast, rather than the woman he adored so much he pawned half his stuff for a diamond ring... one he tried to get in the divorce. When my parents' love soured, Dad didn't try to resuscitate it. Because there was no one telling him that was possible. Instead, he jumped ship and started all over again with someone who gave him new feels. -s.123

Ensin olin hiukan epäilevä juonen etenemisestä, sillä olen törmännyt liian moneen juoneen, jotka palaavat lopulta vanhoille tutuille raiteille ja koska Audreyn ja Harryn suhde eteni vuorotellen täsmälleen kuin elokuvissa, vuorotellen persoonallisesti. Se tekikin romaanista kutkuttavan, kun ei voinut olla ihan varma mitä tapahtuu. Sanotaan sen verran että Audrey kasvaa tarinan aikana paljon.

Audreyn pohdinnat romanttisesta rakkauden asemasta mediassa ja yhteiskunnassa olivat todella samaistuttavia, sillä olen pohtinut jo pari vuotta samaa asiaa. Tähän asti ja edelleenkin kuvittelen rakkauden menevän kuten romaaneissa, elokuvissa ja rakkauslauluissa. Pikkuhiljaa olen kuitenkin edes yrittänyt alkaa kyseenalaistamaan sitä ja pohtimaan sitä kriittisesti. Ja olen alkanut etsimään kirjoja ja elokuvia ja lauluja, jotka suhtautuvat rakkauteen toisin. Lähes kaikki ovat nyt lempikirjojani ja -elokuviani. Moni sanoo että viihteen tehtävänä on tarjota pakopaikka arjesta, niin laulaa jopa Keegan-Michael Key The Prom -musikaalissa. Mutta onko pintapuoleisen glitterin tarjoamisen pakko olla ainoa tehtävä? Eikö tehtävä voisi myös tarjota aitoa samastumispintaa ihmisille, jotka peilaavat itseään ja omia kokemuksiaan ympäröivään maailmaan ja pitävät niitä epänormaaleina, tuntevat ettei kukaan ymmärrä? 

"I stepped over the candles. I left my uniform on the counter and pushed through the doors. The bright spring sunshine disoriented me and hurt my eyes, like it always does when you step out of a cinema. Emerging into the real world. Where the lines aren't scripted, where the characters' motives don't always make sense, where the lightning isn't flattering, where boring days are things you have to endure rather than skip past in a montage, where the couples don't always work it out, where the rain makes your hair frizz, where love is sometimes complicated and hard and dull and painful and gray and ever-changing and compromised and flimsy, rather than only perfect and soul mates and kisses in the rain and knowing they're going to live happily ever after.
   It is both. 
   Every love affair is always a mixture of both.
   You just don't see it in romance movies." 

P.S. Jos etsitte rakkautta ja suhteita hiukan vaihtoehtoisesti käsitteleviä kirjoja ja elokuvia, niin omia suosikkejani ovat mm. Robin Talleyn Pulp, Alice Osemanin Loveless, Rosamond Lehmannin Dusty Answer ja Sara Farizanin If you could me mine, sekä elokuvat Love and other disasters ja The Half of It. Myös It only happens in the movies kuuluu nyt listaan.

Kirja sopii HelMet-haasteen kohtaan 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija.

tiistai 10. toukokuuta 2022

Huhtikuussa kuljin lumisateessa ja poltin itseni auringossa

 Huhtikuussa luin yhden kirjan ja 201 sivua:

1. Gaston Leroux: The Phantom of the Opera (201s)

Olen nähnyt The Phantom of the Operan sekä teatterissa että vuoden 2004 elokuvana ja rakastunut siihen hurjasti. Siispä päätin vihdoin tarttua vuoden 1911 alkuperäisteokseen. Oli hauska verrata näitä keskenään! Musikaali seuraa monelta osin kirjaa, mutta tarinaa on paljon kehitetty eteenpäin. Esimerkiksi Ericin menneisyydestä tai tunteista ei kirjassa kerrottu aivan yhtä sympaattisesti, mutta kyynel tuli silti silmäkulmaan lopussa. Myös syvemmät symboliikat puuttuivat ja Christinen sijasta Raoul oli ennemmin pääroolissa. Puolestaan Christinen aiempaan elämään syvennyttiin enemmän ja mystisellä "persialaisella" oli suuri rooli. Jännä lisä oli myös kirjailijan omat huomautukset ja lisäykset, joilla hän halusi todistaa tarinan olevan tosi. Edelleen pidän musikaalista ja sen symboliikasta enemmän, mutta kirja oli kiinnostavaa luettavaa.


Huhtikuussa en katsonut yhtäkään elokuvaa, mutta sitäkin enemmän sarjoja. Brooklyn 99:issa katsoin seitsemännen kauden loppuun, joka onkin viimeinen kausi Netflixissä. Sarja on huumoriltaan vieläkin kreisimpi kuin How I Met Your Mother! Siinä ei ole HIMYMin syvyyttä, mutta sydäntä lämmittää hahmojen kehitys, etenkin Jaken, Holtin ja Rosan, ja heidän suhteensa keskenään. Rosa on edelleen lempparini, vaikka olemme täysin vastakohtia, mutta hänen vaikeutensa purkaa tunteitaan avoimesti on samastuttavaa. Jake on kaoottinen mutta sympaattinen, ja hän ja Amy ovat suloisia yhdessä. Myös Holt on rentoutunut ja ihanan huumorintajuinen omalla tavallaan. Andre Braugher näyttelee tämän ilmeitä/ilmeettömyyttä uskomattoman hyvin. Katsoin juuri ensimmäisen kauden ensimmäisen jakson uudestaan, enkä ollut meinannut muistaa hahmojen täysin erilaisia suhdekiemuroita, Rosan korkeampaa ääntä tai Jaken, Amyn ja Holtin konflikteja!

Heartstopperia ehdotettiin minulle Netflixissä ja huomaamattani aloitin katsomisen juuri sen ilmestymispäivänä. En tunne itse kirjoja, mutta viime vuonna rakastuin Alice Osemanin Lovelessiin. Ensin pidin sitä tavallisena teinisarjana, mutta muutaman jakson jälkeen ihastuin Nickin samastuttaviin pohdintoihin seksuaalisuudestaan (ja ylipäätänsä Kit Connoriin, jonka huomasin näyttelevän Rocketmanissakin) sekä Taon sympaattiseen huoleen ystäväporukan muuttumisesta. Nickin tärkeä rooli koulun cooleimmassa poikaporukassa oli kyllä jotenkin epäuskottava, koska hän ei edes alussa koskaan vaikuttanut kuuluvan siihen vaan oli ihan erilainen kuin muut pojat. Lisäksi Isaacilla ei ollut mitään roolia juonessa vaan hän vain roikkui turhaan mukana, eikä Charlien siskon Torinkaan tausta selvinnyt. Taran ja Darcyn suhde oli söpö mutta he vaikuttivat koko ajan yhdessä pelkästään parhailta ystäviltä. :D Oli kuitenkin hauska bongata easter eggejä kuten Isaac lukemassa Alice Osemanin kirjaa tai kirjailija itse junamatkustajana. (Jotenkin onnistuin tunnistamaan hänet!) Harmi että seuraavaa kautta saa odottaa pitkään!

Sain myös vihdoin loppuun Babysitters Clubin kakkoskauden. Tämä filmatisointi kuuluisasta lasten/nuortenkirjasarjasta oli tosi mukava ja otti myös kantaa ajankohtaisiin aiheisiin. Hahmot ovat samanluonteisia kuin kirjoissa (Kristy (Lisa) on poikamainen johtajatyyppi, Mary Anne (Anne) ujompi, Claudia (Valerie) hiukan kaoottinen yms.) mutta osa heistä ovat sateenkaarevia tai BIPOC-taustaisia. 

Toskana

Huhtikuu oli sekoitus lomaa ja opiskelukiireitä. Kuun alussa olin juuri saanut talvilukukauden kurssin pitkän lopputyön päätökseen, mutta jotenkin hommaa riitti edelleen, vaikka ehdinkin käydä lumisateisena päivänä Stuttgartin etnologisessa museossa ja syödä vietnamilaisessa ravintolassa. Loman oli tarkoitus tarjota viikon Italian matka, mutta valitettavasti siellä ei kaikki mennyt putkeen. Pahimmat ongelmat olivat varmaan lompakon kadottaminen kaikkine mahdollisine kortteineen keskellä Toskanaa ja Airbnb-huijaus (saavuimme Firenzeen keskellä yötä, avainboksissa ei ollut asunnon avainta, asunnon ovi ei kuitenkaan ollut lukossa, sisällä paloi valo, jouduimme etsimään spontaanisti uuden hostellin ja asunnon omistaja ei pitänyt lupaustaan palauttaa rahoja). Onneksi selvisimme kaverin lompakolla ja saimme lopulta rahatkin takaisin usean Airbnb-puhelun jälkeen (onneksi olimme ottaneet valokuvia todisteeksi asunnosta ja tästä edespäin luen arvostelut huolella ja luotan vain supermajoittajiin!). Tämän lisäksi olimme tehneet liian epärealistisia suunnitelmia esimerkiksi vaellukselle Toskanassa (onneksi bussit kulkivat!) ja olimme koko ajan jollain lailla väsyneitä. En ollut ennen tiennyt kuinka eri tavoin voi olla uupunut sekä fyysisesti tai psyykkisesti :D Rasituksesta kertoo kuinka menomatkalla en pystynyt nukkumaan lähes yhtään Flixbusissa mutta paluumatkalla se sujui yllättävän hyvin... Muutenkaan mielialani ei huhtikuussa ollut kovin hääppöinen enkä pystynyt nauttimaan reissusta yhtä paljon kuin toisessa tilanteessa.

Wannabe-Kolosseum



Santa Maria del Fioren katedraali Firenzessä

Firenzen synagoga

TrenItalian teemaväri on kirkkaanpunainen

Joka tapauksessa reissu ei ollut täysin floppi: ensimmäisenä päivänä Roomassa onnistuimme kiertämään lähes koko keskustan, söin ihanaa basilikajäätelöä ja käsintehtyä pastaa. Maistoin reissun aikana useita eri italialaisia erikoisuuksia, kuten cannollineja, cantuccineja vin santon kanssa, lampredottoa. Lisäksi löysimme Firenzestä kiinalaisen korttelin, jonka ravintoloissa tarjottiin edullisesti autenttista kiinalaista ruokaa! Melkein harkitsin jo muuttavani Firenzeen. Toskanan vehreät kukkulat ja laaksot olivat kauniita, ja Venetsian pienet kujat olivat idyllisiä. Ostin nougatia, pistaasilikööriä ja pienen lasisen kultakala-akvaarion Venetsiasta. Venetsiassa näimme Alppien kohoavan mahtavina kuudenkymmenen kilometrin päässä! Seuraavana yönä ajoimme bussilla niiden läpi pimeässä. Lisäksi koimme kanavalla henkeäsalpaavan hetken kuunnellessamme sillalla gondolieerin voimakasta laulua - hänen lopetettuaan kaikki kuuntelijat maissa taputtivat kovaa! 

Bagno Vignoni, rikkipitoisia lähteitä, kalkkikiveä ja Rocca

Liangpi - kiinalaisia kylmiä nuudeleita

Cantuccineja ja vin santo

Venetsia

Alpit häämöttävät 60 kilometrin päässä Venetsiasta :O

Kuulemma kirottu talo 

<3

Kesälukukausi alkoi kiireineen heti Italian matkan jälkeen. Siihen kuului kurssien valintaa, ympäristöjärjestön tapaamisten suunnittelua ja mainostamista, tulevan opiskelijavaihdon byrokratian hoitamista, kadonneen lompakon sisällön uudelleen hankkimista... Rentoja hetkiä oli ilta nuotion ääressä grillaten, "song slam", jossa aloittelevat paikalliset artistit kilpailivat toisiaan vastaan, nokkosten keräily metsässä ja ympäristöjärjestön mainostamistilaisuus. 

Kevätesikko!

KK: Mitä kevään merkkejä bongailitte huhtikuussa? Täällä kevät tuli kohisten jo maaliskuussa, mutta huhtikuussakin oli edelleen kylmiä päiviä. Italian matkan jälkeen huomasin nuoret vehreät lehdetkin ja omenankukat <3


Kauniita keväisiä, vaaleanpunaisia iltoja! <3

perjantai 29. huhtikuuta 2022

Viidennen lukukauden soittolista

Taas on uuden soittolistan aika! "Soittolistoihini" kerään lauluja, jotka ovat merkinneet minulle paljon tietyn ajanjakson aikana. Päätin tällä kertaa luetella kappaleet aikajärjestyksessä, enkä niiden esittäjien mukaan. Linkit johtavat YouTubeen, mahdollisuuksien mukaan artistien omille tileille, vaikka olenkin kuunnellut niitä myös Spotifyssa ja Tidalissa.

Viidennellä lukukaudella en tutustunutkaan kauhean moneen uuteen kappaleeseen enkä ainakaan elokuvien tai tv-sarjojen kautta. Löysin yhden uuden suosikin, 70-80-luvun Carpenters -duon, jota kuuntelin harvinaisen paljon varsinkin joulun jälkeen. Huomaan siirtyneeni etenkin 1900-luvun loppupuolen pop/folk/rockklassikoihin, mutta esimerkiksi Laleh pysyy edelleen suosikkinani. <3


***

Carpenters: Superstar (1971)
            Rainy days and Mondays (1971)

Muistaakseni löysin Carpentersit syksyllä YouTuben suosittelemana ja vähitellen aloin löytämään enemmän heidän kappaleitaan. Pidän niiden vetävistä ja melankolisista sävelmistä sekä tietysti Karenin äänestä. Hän on hurmaava esiintyhä mutta hänen oma elämäntarinansa on hyvin traaginen. Superstar- ja Rainy days and Mondays -kappaleiden sanoilla ei ole suurta merkitystä minulle, mutta ne luovat syksyistä, surumielistä tunnelmaa. Superstar muistelee kaihoisasti menetettyä rakastettua ja Rainy days and Mondays alakuloisia päiviä jotka tulevat ja menevät.

"What I've got they used to call the blues
 Nothin' is really wrong
 Feeling like I don't belong"

  
K-Ci & JoJo: All My Life (1998)

En tunne yhtään R&B-musiikkia, mutta tämän löysin Love, Victor -sarjan toisen kauden viimeisen jakson juhlakohtauksesta, ja nyt se muistuttaa sarjasta. Laulu on kivan hitaan rytmikäs ja tunnelmallinen.


Pauline & Aleksi: Life hits me hard (2021)

Paulinen & Aleksin löysin jo vuotta aiemmin, mutta he julkaisivat lopulta albumin, The Prayer. Albumilla pidin eniten tästä kappaleesta, joka kuulostaa hyvältä myös duettona. Kitaramelodiat ovat värisyttäviä yhdessä yksinkertaisen mutta alati vahventuvan laulun kanssa ja luovat jännitettä. 


Laleh: Minnet av ett hav (2021)

Minnet av ett hav on yksi suosikkejani Lalehin uusimmista kappaleista. Sen sanat ja vahva, elämää suurempi melodia värisyttävät ja saavat lähes joka kerta itkemään. Sävel muistuttaa minua välillä aaltojen jyskystä laivaa vasten tai sitten aurinkoisista tuulettomista päivistä aavalla merellä. Laulu onkin kirjoitettu Utvandrarna -tv-sarjaa varten. Itse tulkitsen sanojen kertovan meren yli selviämisestä, kiitollisuudesta ja sattumanvaraisuudesta kohtalon sijaan. 

"Och vi säger det var meningen
 Men kan man kalla det så?
 När det finns dom som aldrig kom fram
 Ja, vi säger det var meningen
 Ja, vi kallade det så
 Alla vi som står här på land
 Här lever minnet av ett hav
 I oss som blev kvar
 Som får stå på land"
 

Carpenters: Yesterday Once More (1973)

Yesterday once more on nostalginen kappale laulujen herättämistä muistoista menneisiin hetkiin. On ihanaa kuinka joku on pukenut tämän tunteen laulun muotoon, ja sävelkin hehkuu nostalgiaa ja kadotettuja eilisen päiviä.

Tähän lauluun liittyy tarina: olin ystäväni kanssa jouluna laivalla matkalla Suomeen ja istuimme kuuntelemassa muusikkoa, joka otti vastaan laulutoiveita. Pyysin muusikkoa soittamaan tämän laulun ystäväni tietämättä, koska se on hänen lempikappaleitaan. Ystäväni ilahtui kyllä kovasti mutta itki koko laulun ajan, koska se toi hänelle muistot mieleen. :(

"All my best memories
 Come back clearly to me
 Some can even make me cry
 Just like before
 It's yesterday once more"


Elise Ryd & Toni Kakko: Christmas is here/ Julen är här (2014)

Viime vuonna tutustuin hiukan metallimusiikkiin ja myös joululaulujen metallihkoihin versioihin. Ne saavat ihan uutta potkua! Varsinkin Christmas is here on vetävä ja intohimoinen. Toni Kakon laulua rakastan muutenkin, ja se sopii hyvin Elise Rydin kanssa. Molemmat ovat lisäksi laulaneet ruotsinkielisenkin version, aika hienoa kuinka sanat ovat sopineet molemmilla kielillä.



Tämän Lori Liebermanin laulun teki alunperin tunnetuksi Roberta Flack, mutta nyt löysin ensimmäiseksi Perry Comon coverin. Olin kyllä kuullut kappaleen joskus aiemminkin. Laulussa on ihana rauhallisen ja tasaisen surumielinen tunnelma ja se kertoo yksipuoleisesta, menetetystä rakkaudesta.


P!nk ft. Lily Allen: True Love (2012)

Tämän laulun löysin ystävän kautta. Energinen popmusiikki ei soittolistojen perusteella vaikuta olevan lähellä sydäntäni, mutta pidän tästä juuri sen energisyydestä ja oikukkaista sanoista. Tämä laulu saa hyvälle tuulelle!



Ystäväni kuuntelutti minulla tätäkin kappaletta, ja tunnistin tästä vain yhden säkeen sen melodian perusteella: "And so Sally can wait...". Don't look back in anger on menevää rokkia, jonka sanat ovat hyvin monimutkaiset, mutta ajattelen sen ainakin osittain varoittavan olemasta pitkävihainen tai katkeroitumasta. 


Carpenters:  I need to be in love (1976)
             Goodbye to Love (1972)
             Only Yesterday (1975)
             Top of the World (1972)
             The End of the World (1973)

Carpentersien I need to be in love ja Goodbye to Love iskivät minuun myös sanojen puolesta lujaa, sillä ne kertovat rakkauden kaipuusta ja sen unohtamisesta. Tuntui kuin Carpentersit olisivat laulaneet omista ajatuksistani jo viisikymmentä vuotta sitten. Ensimmäinen kertoo rakkauden odottamisesta mutta huomauttaa myös liian korkeista odotuksista elämää ja rakkautta kohtaan. Se oli kuulemma myös Karenin lempikappaleita. Toinen kääntää selkänsä rakkaudelle ja sen kaipuulle, ainakin hetkeksi. 

"I know I need to be in love
 I know I've wasted too much time
 I know I ask perfection of a quite imperfect world
 And fool enough to think that's what I'll find"

Only Yesterdayssa tykkään etenkin rytmikkäästä ja kauniista sävelestä sekä metaforisesta säkeestä: "You were the dawn breaking the night/ The promise of morning light". Seuraava on myös piristävä:

"Tomorrow may be even brighter than today
 Since I threw my sadness away
 Only yesterday

Top of the World puolestaan on piristävän aurinkoinen sekä rytmiltään että sanoiltaan. The End of the World taas on kaihoisa ja alakuloinen laulaessaan sydänsuruista. Samalla se kuitenkin muistuttaa, että maailma jatkaa pyörimistään kaikesta huolimatta.

"Why does the sun go on shining?
 Why does the sea rush to shore?
 Don't they know it's the end of the world
 It ended when you said goodbye"


Laleh: Hallå vänta (2022)
       Socker och vatten (2022)

Sanon aina kuinka kaipaan Lalehin vanhoja kappaleita ja laulutyyliä, sillä hän ei mielestäni laula enää niin intohimoisesti tai kokeile omintakaisia säveliä. Kuitenkin jossain vaiheessa rakastun aina jollain lailla hänen uusiinkin lauluihinsa, niiden vahvoihin melodioihin ja viisaisiin sanoihin. Vaikkeivat vuoden 2020 single Det kommer bli bra ja vuoden 2021 Leopard edelleenkään minua täysin vakuuta, löytävät nekin nyt Vatten-levyn julkaistua (25.3.2022) välillä tiensä kuulokkeisiini. 

Hallå vänta kiehtoi minua jo heti ensisilmäykselläni levynkanteen, sillä yksi lempikappaleistani Lalehilta on nimeltään Vänta. Hallå vänta ei kylläkään muistuta tuosta laulusta, mutta ihastuin siihen silti heti, ehkä koska se on hiukan ainutlaatuisempi tyyliltään. Sävel on rauhallisen rytmikäs ja hiukan alakuloinen. Myös saksofoni on kiva lisä. Sanat kertovat toivosta ja maailmanparantamisesta, mutta muistuttavat myös kuinka itseään ei tarvitse unohtaa. Laleh kertoi eräässä haastattelussa, kuinka laulu toisaalta toistaa hänen isänsä idealistisia haaveita, toisaalta hänen äitinsä maanläheisempää ja järkevämpää suhtautumista.

"Hallå vänta
 Ge det lite tid
 För världen den är vacker
 Har du glömt att det är din?"

Socker och vattenille lämpenin seuraavaksi, se on sopiva aloituskappale levylle melankolisessa vauhdikkuudessaan. Laulu antaa voimaa muistuttaessaan siitä, kuinka aina on mahdollista muuttua ja aloittaa alusta.

"Men jag är, jag är mest socker och vatten
 Och jag kan bli bättre, gör om och gör rätt igen
 Allting är möjligt för socker och vatten"


Backstreet Boys: I want it that way (1999)

Olen kuullut tämän joskus aiemminkin varmaan musiikintunnilla, mutta nyt löysin sen uudelleen tästä Brooklyn 99:n hupaisasta kohtauksesta. Pidin ensin etenkin a cappella -versiosta, mutta pian aloin kyllä kuunnella alkuperäistä versiotakin. Lähinnä minua kiehtoi laulussa sen vetävä, vahva melodia ja kuinka se sopii hyvin a cappellaksi.

***

Löytyikö listalta vanhoja tuttuja? Mitä te olette kuunnelleet viime aikoina?