Juuli Niemi: Mahdottomia oletuksia

Kiinnostus heräsi: Instagramissa? Kirjablogeista? En muista vaikka bongasin tämän juuri helmikuun alussa ja päätin heti lukea

Mahdottomia oletuksia
Juuli Niemi
2022
385 sivua
WSOY

"Mutta sitähän rakastuminen ja koko nuori elämä on, seksin äärellä horjumista. Yksin katolla pilviin asti huutamista, tietämättä varmasti, kuuleeko siellä alhaalla kukaan." -s.6

Juho on 2000-luvun alussa kolmekymppinen suosiota niittänyt tv-sarjan ohjaaja, joka on kiltimpi kuin juron ulkonäkönsä perusteella moni olettaisi. Nora on kaksikymmentävuotias vastavalmistunut juristiopiskelija, joka uskoo ettei romantiikka kuulu hänelle. Hän ei ole koskaan seurustellut tai harrastanut seksiä. Eräissä bileissä parvekkeella Juho kuitenkin huomaa Noran ja saa hänet houkuteltua treffeille. Heidän välillään alkaa kehittyä suhde, joka kiemurtelee epävarmuuden ja luottamuksen, hiljaisuuden ja puhumisen, rämpimisen ja kellumisen välillä. Pikkuhiljaa molemmat joutuvat kohtaamaan epävarmuutensa ja menneisyytensä haamut.

Vuosia sitten luin Juuli Niemen nuortenkirjan Et kävele yksin. En ihan hirveästi muista sen tapahtumista, mutta muistan vaikuttuneeni sen runollisesta (joskin tuolloin minulle hiukan liian koukeroisesta) kielestä ja päähenkilöiden suhteen realistisesta kaaresta. Mahdottomissa oletuksissa oli paljon samaa haparointeineen ja haavoittuvine henkilöineen, mutta se onnistui koskettamaan minua erityisen syvästi.

Kirja sijoittuu 2000-luvun alkuun jossa ei vielä notkuta älypuhelimilla ja jolloin "puhuttiin paljon siitä, mikä on muodissa". #Metoo-liikettä ole vielä tapahtunut, mutta kertoja viittaa siihen tulevaisuudesta käsin. Tasa-arvoon ja syrjintään suhtaudutaan muuten aika samallalailla kuin nykyäänkin. Juhoa ja Noraa yhdistävät myös lapsuuden duunaritaustainen perhe ja lama-ajan puute.

Sekä prologissa että epilogissa tarinan kertoja pääsee ääneen kommentoimaan rakkautta runollisin metaforin. Muuten kieli on enimmäkseen realistista ja rentoa dialogia, mutta koko ajan taustalla piilevät syvät tunteet. Paikoittain kiihkeissä kohtauksissa se kohoaakin intensiiviseen tajunnanvirtaan. 

"Juho nojautui taaksepäin, levitti käsiään ja sanoi melkein hilpeästi: 

  - Nora sä juoksit mua karkuun ensimmäisten treffien päätteeksi ja kättelit mua toisten treffien päätteeksi. En kai mä nyt oikeesti ajatellut, että sä haluat panna mua kolmansilla treffeillä!" -s.77

Juonen kaari kiertyy Juhon ja Noran henkisen, mutta myös fyysisen lähenemisen ympärille: tarina etenee etappeina kohti yhdyntää. Tämän voi nähdä hyvin, no, yhdyntäkeskeisenä, vaikka oikeastaan asia on päinvastoin: seksillä on tässäkin kirjassa paljon laajempi määritelmä. Ja sitä ennen ja jälkeen puhutaan paljon. 

Noran suojakuori on itsevarma, mutta kokemattomuudesta on muodostunut hänelle identiteetti, jonka hän ei enää uskalla purkaa. Hän analysoi koko ajan toisen liikkeitä ja puheita tehden turhan nopeasti omat johtopäätöksensä. Juho on herkkä ja huomaavainen, täysin toksisen maskuliinisuuden vastakohta. Heidän välinsä ovat välillä yhtä soutamista ja huopaamista, johon Juho onnistuu pikkuhiljaa luomaan turvallisen pohjan avoimelle kommunikaatiolle ja hitaalle etenemiselle. Suhteessa oli silti tietynlaista epätasapainoa Juhon itseluottamuksen ja kokemuksen vuoksi. Tämä tuntui aina päätyvän aina kuuntelemaan ja ymmärtämään, odottamaan kärsivällisesti. Jollekulle kirjassa olisi varmaan liikaa toistoa, mutta minua se ei haitannut. Toisaalta Juhollakin oli lopulta omat epävarmuutensa virheiden tekemisestä, ja kyllä hänkin joskus turhautui Noraan. Toisella lukukerralla tämä tuntui yhä ymmärrettävältä, sillä Nora ei ole helppo kumppani. Hyvin samastuttava kyllä. 

"Juho halusi, että Noralla olisi kaikki hyvin, jotta Juho voisi jatkaa elämäänsä. Jonkun normaalimman naisen kanssa, jonkun joka harrasti seksiä ja puhui siitä jälkeenpäin. Tai ei puhuisi siitä jälkeenpäin? Nora ei edes ollut varma kumpi tapa oli normaali. Hän tiesi olevansa jumissa, miettivänsä epänormaalin paljon sitä mikä on normaalia. Mutta Noralla oli koko ajan tunne, että hän oli törmännyt johonkin seinään sisällään, että hän ei pystynyt jatkamaan eteenpäin, ei hän osannut mennä seinien läpi, hyvä kun löysi edes oven joskus harvoin, mistä tämäkin ajatus tuli, Nora tunsi olevansa koko ajan täynnä poukkoilevia ajatuksia, jotka herättivät hänessä ahdistusta. Juho halusi puhua kaikesta. Nora halusi vain, että voisi olla ikuisesti hiljaa." -s.187

Paineita ja pelkoja on hirveän monella, media ruokkii kuvia täydellisyydestä. Siitä on vaikea puhua jopa ystävien kanssa, jotka saattavat heittää pökköä pesään ja värittää kertomuksiaan. 

Toivoisinkin lisää tällaisia kirjoja, jotka purkavat paineita parisuhteista ja seksuaalisuudesta. Toivoisin lisää avoimuutta ja empatiaa epävarmuudelle ja kokemattomuudelle, missä kontekstissa tahansa. Miksi me esitämme itsevarmempia kuin olemme? Eikö olisi helpottavampaa vain puhua suoraan ja ymmärtää toisia?

Yksi asia on varma - olen ikuisesti kiitollinen tästä kirjasta. Löysin siitä itseni. 

"[...] on osattava valita välillä tropiikin muisto Itämeren sijaan, vaikka ehkä Itämeri olisikin se joka meitä useimmiten kuvaa." -s.383

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 48. "Kaksi kirjaa joiden tapahtumat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön" (Helsinki).

Julie Ann Peters: Far from Xanadu

Kiinnostus heräsi: Instagram?, saatu joululahjaksi

Far from Xanadu

Julie Ann Peters

2005

282 sivua

Little, Brown and Company

16-vuotias Mary-Elizabeth, jota kutsutaan Mikeksi, on asunut koko elämänsä pikkukaupungissa Kansasissa keskellä vehnäpeltoja. Päivisin hän ajaa rekalla kouluun, nostaa painoja ja loistaa softballin pelaajana; iltaisin hän korjaa naapurien viemäriputkia ja hengailee ystävänsä Jamien kanssa vesitornilla. Vesitornin, jossa hänen isänsä kaksi vuotta aiemmin hyppäsi kuolemaan ja jätti Miken ypöyksin. Jonka jälkeen Miken äiti ei ole puhunut hänelle sanaakaan ja isoveli puhuu mieluummin nyrkeillä. Sitten luokkaan saapuu kaunis, erilainen, kapinoiva Xanadu... johon Mike rakastuu ensisilmäyksellä. Ainoa vain että Xanadu kiinnittää heti huomionsa naapurin poikaan. Mutta ehkä on vain ajan kysymys koska Xanadu tajuaa rakastavansa Mikea?

Tartuin kirjaan toivoen löytäväni syvällistä pohdintaa ja kuvauksia Kansasin preerioista tai edes Miken katselemista auringonlaskuista vesitornilla. Näitä ei valitettavasti löytynyt, ja kuvailu oli ylipäätänsäkin minimissä: Miken ulkonäkö ei tullut selville eikä Xanadustakaan muuta kuin punaiset hiukset. (Pohdin pitkään oliko kannen kuvassa Mike vai Xanadu, luultavasti se on tarkoituksella jätetty avoimeksi?) Toisaalta oli myös mielenkiintoista kuinka henkilöt jäivät vain häivähdyksiksi mieleen eikä katse heihin koskaan kunnolla tarkentunut. 

Myös Miken palava rakastuminen ensisilmäyksellä tuli hiukan puun takaa, olisin luullut sen kehittyvän pikkuhiljaa, enkä ymmärtänyt mitä hän näki sääntöjä rikkovassa, pinnallisessa Xanadussa. Mike odotti joka hetki kuumeisesti Xanadun tajuavan piilevät tunteensa tätä kohtaan, vaikka tämä olikin yhdessä toisen pojan kanssa. Kuitenkin uskon usean nuoren pystyvän ymmärtämään ja samastumaan tähän epätoivoiseen ihastukseen hyvin, eikä vähiten sateenkaarinuorten, jotka toivovat pakahtuen heteroihastustensa silmien aukeavan. Mike myös kaipasi ilmiselvästi rakkautta tuntiessaan koko perheensä hyljänneen hänet. Olin todella tyytyväinen, että painopiste oli Miken kasvukertomuksessa eikä rakkaustarinassa.

Yleensä tykkään lukea itseeni verrattuna samanlaisista nuorista, joilla on samanlaisia mielenkiinnonkohteita ja pohtivia ajatuksia. Mike ja tämän asuinympäristö eivät puolestaan voisi enempää poiketa minusta, mutta tämä oli varsin virkistävää. Mike on hyvin poikamainen ja käytännöllinen osatessaan korjata putkia ja hoitaessaan kuljetustöitä, ja hänelle fyysinen kunto sekä liikunta ovat tärkeitä. Mike on suhteellisen tyypillinen butch-lesbo, joka tuntuu alussa olevan enemmän sinut itsensä kanssa kuin lopulta on. Hän ei kuitenkaan onnen kaupalla joutunut juuri kokemaan syrjintää pikkukaupungissa, vaan kaikki kannustivat häntä softball-uralla. Mike ei kuitenkaan halua ottaa "almuja" vastaan vaan tyytyy sinnittelemään yksin ja ajattelemaan mahdollisimman vähän. Hän toteaakin ettei hänen perheessään ole tapana puhua asioista ja että masennus on lopulta heidän kirouksensa.

Miken välit perheeseensä ovatkin suuressa roolissa tarinaa. Hän joutuu kokemaan kovia äitinsä ignooratessa hänet ja isoveljen haaskattua sekä perheen rahat että Miken mahdollisuudet tulevaisuuteen. Välillä luin silmät ymmyrkäisenä kuvauksia sisarusten kovakouraisista tappeluista ja kuinka Mike ei kuitenkaan ollut niin katkera kuin olisin odottanut hänen olevan, vaan sisimmissään huolissaan äidistään. Hänellä on viha-rakkaussuhde isäänsä: isä on ollut hänelle esikuva ja kannustanut häntä enemmän kuin kukaan muu, mutta samalla Mike tuntee tämän jättäneen hänet. Kirjan aikana hän saa kuitenkin selville, ettei yksikään perheenjäsen ole vastannut täysin hänen kuvaansa. Kuitenkin ajattelen että Mike olisi saanut vaatia vanhemmiltaan enemmän, olihan hän vasta lapsi. Näiden käytös tätä kohtaan ei ollut missään kohtaa hyväksyttävää, eikä Mike voinut olla yksin kaikesta vastuussa. Nyt tarina antoi olettaa, että olisi Miken tehtävä ymmärtää paremmin häntä kaltoin kohtelevia sukulaisia ja Xanadua. Toisaalta kirjan henkilöiden asuinympäristö ja ajatusmaailma eivät olleet aivan suorassa linjassa monen muun nuortenkirjan kanssa, ja ehkä ihan hyväkin niin. Miken ajatusmaailma ja kokemukset eivät ole kaikkein reiluimpia, mutta kaikesta huolimatta vääryys ei muutu katkeruudeksi, katkeruus ei muutu kostoksi.

"Nothing was impossible.

   Did I say that? No. Those weren't my words. Not my philosophy of life. That was Dad. 

   He was wrong. A shadow of doubt clouded everything he'd ever said to me now. He was wrong about life. About living. What did he know about living?

   My life's legacy? Right, Dad. You didn't leave me a legacy. I was your legacy. You left me." -s.109-110

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 44. Kirjan nimessä on kaupunki, Kirjahyllyn aarteisiin ja henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni Kansasin osavaltiolla.

E. Lockhart: The disreputable history of Frankie Landau-Banks

Kiinnostus heräsi: kaverin suosittelema ja lainaama!

The disreputable history of Frankie Landau-Banks
E. Lockhart

2014 (2008)

345 sivua

Hot Key Books (Bonnier Publishing)

Frankie aloittaa high schoolin toisen luokan kalliissa sisäoppilaitoksessa. Edellisenä vuonna hän on kuulunut nörtteihin, osallistunut väittelykerhoon ja tavannut koulunkerman lähinnä vain isosisarensa esittelemänä. Toisen luokan alussa Frankie kuitenkin saa poikaystäväkseen Matthewin, yhden koulun suosituimmista pojista, ja pääsee mukaan sisäpiiriin. Vai pääseekö sittenkään? Frankie saa huomata, kuinka Matthewilla ja tämän parhaalla ystävällä Alphalla on salaisuuksia, joihin hän ei pääse osalliseksi. Pojilla on nimittäin salaseura, joka suunnittelee koulussa kepposia, joihin tytöillä ei ole asiaa. Mutta vetääkö Frankie kuitenkin lopulta pidemmän korren?

Olin lukenut aiemmin e. lockhartilta We were liars (Me olimme valehtelijoita), josta jäi mieleen henkeäsalpaavasti tihenevä mysteerimäinen juoni. Nuortentrilleri ei ollut minulle liian rankka, vaikka lopun käänne olikin hiukan kylmäävä. Frankie Landau-Banks -nimihirviö on tyyliltään erilainen, ei todellakaan trillerimäinen, mutta mysteeriä tässäkin kirjassa on. Tämä on kuitenkin kevyempi, salakäytävineen ja salaseuroineen oikeastaan seikkailuromaani, mutta käsitteleekin yhteiskunnallisesti tärkeää aihetta. Kirja oli samaan aikaan hupaisa mutta pisti ajattelemaan.

Kirja kertoo siis Frankiesta, joka pääsee vihdoin koulun sisäpiiriin, kunnes tajuaa olevansa sielläkin lähinnä seinäruusuna. Hän ei kuitenkaan suostu taipumaan osaansa vaan punoo juonen. Seuraa lukuisia hupaisia kohtauksia Frankien tehdessä piloja poikien kustannuksella ja etsiessään salaseuran vanhaa opaskirjaa, joka vetää vertoja Harry Potterin Kelmien kartalle.

Kirja on tosiaan feministinen ja näyttää naisten kohtaaman syrjinnän, etenkin piilosyrjinnän. Frankie huomaa tarinan aikana useaan otteeseen, ettei häntä tyttönä oteta vakavasti, vaan hänen mukava poikaystävänsäkin olettaa hänen olevan "simple and sweet". Valta on koko ajan miespuolisilla. Eikä moni tee sitä välttämättä tietoisesti vaan tottumuksesta, normia kyseenalaistamatta. Ja samalla kuitenkin kertoja muistuttaa, että Frankie on sentään rikas, valkoinen ja hetero, hänelle on koko maailma auki. Vaan ei aivan, koska hän on naispuolinen.

"Matthew had called her harmless. Harmless. And being with him made Frankie feel squashed into a box - a box where she was expected to be sweet and sensitive (but not oversensitive); a box for young and pretty girls who were not as bright or powerful as their boyfriends. A box for people who were forces to be reckoned with.

   Frankie wanted to be a force." -s.214

Pidin myös siitä että kirja on osittain filosofinen verratessaan yhteiskuntaa Michel Foucaultin Panopticon-teoriaan, jonka mukaan ihmiset toimivat sääntöjen ja normien mukaan pelätessään joutuvansa tarkkailun kohteeksi, niin ettei valvontaa itseasiassa edes tarvita. Tärkeä huomio oli myös positiivisen psykologian kritiikki - asiat eivät muutu jos ne vain hyväksyy. Välillä tarina meinasi äityä hiukan liiankin selitteleväksi - osan asioista olisi pystynyt tulkisemaan itsekin - mutta kirja onkin toisaalta suunnattu teineille, ja selvennykset olivat myös tarpeellisia.

Erityisen kuvaavaa kirjassa on myös, kuinka Matthew ja hänen ystävänsä, pojat ja tytöt, eivät edes näytä muistavan nähneensä Frankieta edellisenä vuonna. Hän ei kirjaimellisesti ole ollut olemassa heille ennen kuin nyt.

"Frankie was beginning to realize that the kind of selective memory exhibited by Dean, Star, and their ilk was neither stupidity nor poor recollection. It was a power play - possibly subconscious on the part of the player - but nevertheless intended to discomfit another person who was in some way perceived as a threat. Maybe Star was threatened because Frankie was smart and Star was not; maybe because Star wanted to be the only sophomore girl with the high status of having a boyfriend in Matthew's set; or maybe because Star was generally insecure and suspicious of women and girls who weren't similar to her. In any case, she was threatened by Frankie, so she feigned forgetfulness, just as Dean had done." -s.81

Mielenkiintoista on ettei Frankiekaan ole täysin mustavalkoisen hyvä hahmo. Hänen toimiaan arvostellaan monesti ja hiukan syystäkin. Kuitenkin myös sen vuoksi että hän on tyttö. Samalla lailla käyttäytyville älykkäille ja kunnianhimoisille pojille vihellettäisiin todennäköisemmin arvostavasti. Frankien ja Alphan suhde on myös mielenkiintoinen: he ovat keskenään tasavertaisia kilpailijoita, ja Alpha on ainoa joka ottaa Frankien vakavasti.

Joskus oli myös hiukan vaikea ymmärtää, miksi Frankie halusi lähteä mukaan kaikkiin paikkoihin poikien kanssa. Samastuin esimerkiksi eräässä kohdassa paremmin hänen huonekaveriinsa, joka ei tahtonut lähteä tylsiin bileisiin. Toisaalta taas seinäkukkasen osaansa tyytyvät kaikki muut tytöt tuntuivat hiukan liian "tyhmiltä blondeilta".

"Frankie found her friend's attitude infuriating. By opting out of what the boys were doing in favor of a typically feminine pursuit, Trish had closed a door - the door between herself and that boys' club her brothers had on the beach. Sure, she was still invited. She could open that door again. But another summer spent making crumbles in the kitchen, and the boys would stop asking her to come out. Instead they'd except warm dessert to be waiting for them on their return." -s.68

Muistan kuinka kerran liikuntatunnilla miespuolinen liikunnanopettaja heitti läppää poikien kanssa, kuinka tytöt haluavat samat oikeudet kuin pojilla mutteivat samoja punnerruksia. (Emme vielä silloin tienneet etteivät polvipunnerrukset ole mitään naisten punnerruksia.) Ystäväni ihmetteli miksi otin sen loukkauksena - hänestä se oli vain vitsi, mutta minusta tuntui hiukan epäreilulta. Tämä näyttää kuinka kaikki tytöt eivät ole automaattisesti samaa mieltä kaikesta, niin kuin eivät muidenkaan marginaalisten ryhmien edustajat keskenään.  

Minusta tytöillä saa olla eri mielipiteitä asioista, mutta toisaalta on tärkeää pyrkiä ymmärtämään toisten toiveita. Tasa-arvossa on kuitenkin kysymys siitä, että kaikilla on vapaus tehdä samoja asioita, halusipa tai ei. Frankiekin muistuttaa moneen otteeseen, että pojilla oli salaseurassaan mahdollisuus bondata, luoda keskenään sosiaalisia verkostoja ja hankkia valtaa, mihin tytöille ei annettu tilaisuutta. Kuinka paljon piilosyrjintää löytyy edelleen, jota kukaan ei ole vielä tajunnut tai saanut mahdollisuutta kyseenalaistaa?

"Frankie did not accept life as it was presently occurring. It was a fundamental element of her character. Life as it was presently occurring was not acceptable to her. Were she to mellow out - would she not become obedient? Would she not stay on the path that stretched ahead of her, nicely bricked?" -s.336-337

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua, YA-lukuhaasteen kohtaan "Kirjassa ollaan koulussa" ja henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni Massachusettsin osavaltioon.

Khaled Hosseini: A thousand splendid suns

Kiinnostus heräsi: lainassa ystävältä (en muista milloin viimeksi olen lainannut kirjoja tutuilta!)

A thousand splendid suns
Khaled Hosseini

2008 (2007)

419 sivua

Bloomsbury

"Nana said, "Learn this now and learn it well, my daughter: Like a compass needle that points north, a man's accusing finger always finds a woman. Always. You remember that, Mariam." -s.7

A thousand splendid suns (suomeksi Tuhat loistavaa aurinkoa) kertoo Mariamin ja Lailan tarinan. Mariam elää lapsuutensa yksin äitinsä kanssa pienessä mökissä maaseudulla. Tyttö palvoo isäänsä, vaikka tällä on oma perhe Heratissa ja hän vierailee harvoin tyttärensä luona. Tapahtumat seuraavat toisiaan äidin hirtettyä itsensä, ja Mariam joutuu muuttamaan pääkaupunkiin Kabuliin uuden miehensä Rasheedin kanssa, pukeutumaan burkaan ja linnoittautumaan taloonsa.

"I know you're still young, but I want you to understand and learn this now, he said. Marriage can wait, education cannot. You're a very, very bright girl. Truly, you are. You can be anything you want, Laila. I know this about you. And I also know that when this war is over, Afghanistan is going to need you as much as its men, maybe even more. Because a society has no chance of success if its women are uneducated, Laila. No chance." -s.114

   

Ennen sotaa Lailan elämä Kabulissa on suhteessa Mariamiin huoletonta: hän käy koulua ja haaveilee opiskelusta sekä parhaasta ystävästään, Tariqista. Mutta Lailankin kohdalla kohtalo puuttuu peliin, ja hän päätyy toiseksi vaimoksi Rasheedille. Mariamin ja Lailan välejä varjostaa ensin kateus, mutta siitä kehittyy lopulta vahva side, jota ei murra mikään este.

Olen lukenut muutaman Iranista kertovan kirjan, mutta tämä oli ensimmäinen lukukokemukseni Afganistanista. Kirja sopi sattumalta ajankohtaan todella hyvin afganistanilaisen tuttuni puolesta mutta myös Afganistanin kriisin vuoksi. Tämän vuoksi etenkin tarinan toivorikkaita hetkiä olikin erityisen lohdutonta lukea, kun tiesi samaan aikaan historian toistavan itseään.

Kirja seuraa päähenkilöiden elämää aina 1950-luvulta 2000-luvun alkuun ja valottaa Afganistanin historiaa tuolta ajalta. Vallankumous, neuvostoaika, sisällissodat, Talibanin nousu, sota USA:a vastaan ja Talibanin tuhoutuminen. Kurjat ajat seuraavat toisiaan, ja oli vaikea sanoa, toiko mikään aikakausi todellista helpotusta päähenkilöille, paitsi ehkä Talibanista vapautuminen. Vaikka USA:n näkisikin hyökänneen Afganistaniin hyvässä tarkoituksessa, aiheuttaa sota siviileille uskomatonta kärsimystä. Oikeuttaako mikään sotaa?

Ja lopulta kaikki paha heijastuu aina naisiin. Hyökkäysten aikaiset raiskaukset, aviomiehen paha tuuli ja häijy luonne tai Talibanin alistavat määräykset. Naiset joutuvat jäämään kotiin vailla toivoa koulutuksesta eivätkä saa edes kävellä kadulla yksin. Vaikka Mariamilla ja Lailalla on aivan eri lähtökohdat, ovat he lopulta Rasheedin edessä samassa tilanteessa.

Varsinkin Rasheed olikin henkilö, jota ei pystynyt sympatisoida millään, niin hirveitä asioita hän teki. Ehkä riipaisevinta oli, kuinka Mariam hyväksyi tämän niin pitkään. Mariam on henkilö, joka on niin tyytynyt kohtaloonsa ettei kyseenalaista sitä - ennen kuin nousee puolustamaan lähimmäisiään. Mariam on henkilö, joka antaa mitä tahansa toisten onnen hyväksi.

"One could not count the moons that shimmer on her roofs, 

 Or the thousand splendid suns that hide behind her walls" - Saib-e-Tabrizin runosta Kabul

Ja samaan aikaan kirja on ylistyslaulu maalle ja sen ihmisille, jotka ovat joutuneet kestämään kaiken. Se piirtää kuvan Heratin väkeä kuhisevista ja Kabulin pommituksen autioittamista kaduista. Se vilisee kuvausta ihmisten elämästä ja farsinkielisiä sanoja sekä antaa myös uusia näkökulmia burkan käyttöön. Se tulvii nostalgiaa vuosituhansia vanhoja Buddha-patsaita kohtaan, jotka Taliban räjäytti. Se muistuttaa, kuinka valtaapitäjien politiikkaan valjastamalla uskonnolla ja kansan uskolla on valtava ero. 

A Thousand Splendid Suns on lohduton kuvaus naisten elämästä Afganistanin viime vuosikymmenillä, mutta samalla myös tarina uhrautumisesta, toivosta ja solidaarisuuden voimasta.

"Laila watches Mariam glue strands of yarn onto her doll's head. In a few years, this little girl will be a woman who will make small demands on life, who will never burden others, who will never let on that she too has had sorrows, disappointments, dreams that have been ridiculed. A woman who will be like a rock in a riverbed, enduring without complaint, her grace not sullied but shaped by the turbulence that washes over her. Already Laila sees something behind this young girl's eyes, something deep in her core, that neither Rasheed nor the Taliban will be able to break. Something as hard and unyielding as a block of limestone. Something that, in the end, will be her undoing and Laila's salvation." -s.389-390

Kirja sopii viime vuoden HelMet-lukuhaasteen kohtaan 28. "Kirja jonka lukemisesta on sinulle jotain hyötyä" ja henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni kaupungilla Kabul.

Kaksi lowkey-sateenkaariromaania **

Kiinnostus heräsi: löysin kirjastosta

The Summer of Us

Cecilia Vinesse

2020

Stephanie Singh

The Summer of Us (2018)

303 sivua

dtv

Kesä päättökokeiden jälkeen on koittanut. Aubrey ja Rae ovat suunnitelleet yhteistä interrail-matkaa jo pienestä pitäen. Vuosien varrella kaveriporukka on tosin kasvanut, ja nyt mukaan ovat myös tulossa Raen salainen ihastus Clara, Aubreyn poikaystävä Jonah, mutta myös Gabe, jota Aubrey on muutama päivä aiemmin suudellut. Kahden viikon ajan London American Schoolia käyneet ystävykset aikovat nähdä Euroopan suurkaupunkeja ja kokea viimeisiä muistoja yhdessä - ennen porukan hajaantumista eri yliopistoihin ympäri maailmaa.

The Summer of Us on matkakertomus, mutta minusta kirjan tapahtumapaikoista olisi voinut kirjoittaa enemmänkin. Huomio kiinnittyi etupäässä itse hahmoihin ja heidän suhteisiinsa. Päähenkilöt ovat kaikki symbolisen hyväosaisia, kansainvälisiä nuoria, jotka ovat kaikki jollain lailla kotoisin USA:sta mutta asuneet teini-ikänsä Lontoossa. Tämä aspekti oli minusta erityisen mielenkiintoinen myös henkilökohtaisesti, vaikken olekaan viettänyt koko nuoruuttani ulkomailla. Samaan aikaan he ovat myös lähdössä opiskelemaan ympäri maailmaa USA:an tai Australiaan asti: heille on koko maailma avoinna. 

Ystäväporukan välit ovat suuressa osassa tarinaa ja alkuasetelman vuoksi draamalta ei voi välttyä. (Voiko ylipäätänsä missään (nuorten-)kirjassa välttyä ihmissuhteiden purkamiselta?) Usein draama kärjistyy hiukan liian yllättäen, enkä tässäkään täysin pysynyt perässä. Joka tapauksessa on hyvin luonnollista, että tunteet kuumenevat matkan aikana, jolloin näkee toiset 24/7 - tästä syystä luokkaretkilläkin menee aina joillakin välit poikki. Tässä kirjassa lisäksi taustalla pyörii stressi epämääräisestä tulevaisuudesta ja tieto kiihtyen lähenevistä jäähyväisistä - kukapa ei tuntisi paineita niiden vuoksi?

Kirja oli ennen kaikkea kasvutarina, vaikka kukaan henkilöistä ei mielestäni niin erityisesti muuttunut. Jokainen kuitenkin löysi itsestään uusia puolia ja ehkä uusia haaveita. Joku keksi mitä haluaa opiskella, joku tajusi tunteidensa viilenneen, joku pohti, haluaako sittenkään lähteä Australiaan asti. Minusta tässä oli hyviä pohdintoja tulevaisuudesta, mutta jäin silti kaipaamaan jotain lisää. Kukaan hahmoista ei esimerkiksi tehnyt radikaalia muutosta elämässään. En ehkä löytänyt kirjasta suoranaista sanomaa, mutta se kertoi mielestäni hiukan nuorten epävarmuudesta. 

Kirja sopii Yöpöydän kirjat -blogin Pride-lukuhaasteeseen ja Queer-lukuhaasteen kohtaan "Lasten- tai nuortenkirja". Lisäksi se menee HelMet-lukuhaasteen kohtaan 38. "Kirja on käännetty hyvin". (En osaa ollenkaan arvioida käännöksiä, mutta minusta tämä tavoitti nuorisokielen ihan kelpoisasti. En erityisesti tykkää lukea saksaksi englantilaisia kirjoja, se tuntuu jotenkin turhauttavalta kun haluaisin lukea alkuperäiskielellä, mutta tätä oli kiva lukea.)

***

Kiinnostus heräsi: Jane Austen, kirjastosta, elokuva inspiroi

Der Jane Austen Club

Karen Joy Fowler

2005

Marcus Ingendaay

The Jane Austen Book Club (2004)

320 sivua

Manhattan

Viiden naisen ystäväporukka Jocelyn, Sylvia, Bernadette, Allegra ja Prudie kokoontuvat joka kuukausi puhumaan yhteisestä lempikirjailijastaan Jane Austenista, joka on heille lähestulkoon pyhä. Puhenaisena tunnettu Jocelyn kutsuu myös mukaan Griggin, johon muut suhtautuvat epäluuloisesti, onhan tämä mies, vasta tutustunut Austenin kirjoihin ja kaiken lisäksi puhuu kirjailijasta samaan hengenvetoon scifi-klassikoiden kanssa. Kuukausien aikana jokaisen elämässä tapahtuu murroksia, oli sitten kyseessä parisuhdekriisi, takaisinpaluu, kumppanin löytäminen tai läheisen kuolema. Loppukesästä itse kunkin elämäntilanne on muuttunut.

Olen nähnyt kirjasta tehnyt elokuvan The Jane Austen Book Club (2007) vuosia sitten ja pidin siitä silloin kovasti, vaikken enää muistakaan siitä lähestulkoon mitään. Nyt huomasin kuinka juonikäänteitä oli elokuvassa johdateltu eteenpäin ja dramatisoitu - kirja tuntui sen vuoksi osittain jopa laimealta varsinkin Prudien luvussa. Kuitenkin tietyllä tavalla pidin kirjasta sen vuoksi, että se pysyi realistisena loppuun asti. Kuukausien jälkeen jokaisen elämä oli hiukan järissyt, mutta elämä kuitenkin jatkui. 

Jokainen luku keskittyy siis yhteen henkilöön, tämän taustaan ja nykyhetkeen - tosin loppupuolella tämä jako ei ollut enää kovin selkeää ja esimerkiksi Bernadette jäi etäiseksi (niin että jopa unodin hänen nimensä nyt parin viikon aikana). Samoin jokaisessa luvussa keskusteltiin yhdestä Austenin kirjasta, jotka peilautuivat sitten henkilöiden tarinoissa. En ole lukenut kuin Ylpeys ja ennakkoluulon ja Emman, joten moni viittaus jäi (näistäkin kahdesta kirjasta) huomaamatta. Lisäksi erään orastavan rakkaustarinan tajusin vasta vähän ennen sen selkenemistä, mutta fiksu(mma)t lukijat tajuaisivat sen varmasti jo heti alkumetreillä. 

Mietin myös puolet kirjasta miksi henkilöt ovat niin ärsyttäviä, hiukan pöyhkeitä (kuten Prudie joka heitteli ranskankielisiä lausahduksia) ja ennakkoluuloisiakin, kunnes tajusin että hehän ovat karikatyyrejä siinä missä Austeninkin hahmot! Heidän Austenin palvontansa meni paikoittain vähän yli - tosin en välttämättä itsekään siedä yhtäkään pahaa sanaa idoleistani. :D 

Päähenkilöiden elämäntarinat olivat ihan mielenkiintoista luettavaa mutta mitään erityistä ei jäänyt päähän. Allegran tyttöystävää ja seksuaalisuutta käsiteltiin suhteellisen neutraalisti ja erään hahmon nuoruudessa tapahtunut raiskaus hiukan yllätti. En erityisesti kiintynyt kehenkään, mutta pidin ainakin Sylviasta, sillä hän vaikutti rauhalliselta ja lempeältä.

Kirjassa oli kivaa pohdintaa Jane Austenin kirjoista - vaikken olekaan mikään suuren suuri fani, niin kirjallisuusanalysointia on aina hauska lukea! Kuitenkin tuntui että mihinkään aiheeseen ei todenna syvennytty. Hahmot heittelivät kerhon kokouksissa omia mielipiteitään mutta eivät todella syventyneet pohtimaan jotakin tiettyä aspektia tietyssä romaanissa. Tämä oli hiukan harmi, mutta muuten kerronta oli sujuvaa ja mielenkiinto pysyi koko ajan yllä. Tätä oli mukava lukea!

Kirja sopii Yöpöydän kirjat -blogin Pride-lukuhaasteeseen sekä henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni osavaltiolla Kalifornia. 

Kuva blogista Yöpöydän kirjat

** Oikeastaan en halunnut työntää näitä kirjoja sateenkaarikirjallisuuden lokeroon, mutta en lopulta keksinyt niille muutakaan yhteistä - samalla myös halusin sekä muistuttaa Pride-lukuhaasteesta että siitä, että seksuaalivähemmistöistä saa lukea ihan koko vuoden ympärikin. :)

Maja Hjertzell: Henrietta är min hemlighet

Henrietta är min hemlighet
Maja Hjertzell
2005
175 sivua
Rabén & Sjögren

Måsen on ollut rakastunut Henriettaan pitempään kuin hän muistaa, muttei hän ole ikinä todella puhunut tälle. Hän ei ikinä pystyisi tekemään asialle mitään. Ei vaikka Henrietta pysähtyy hänen eteensä ja pyytää kahville. Måsenin elämä vain virtaa eteenpäin, vanhemmat ovat tiukkoja ja pistävät omat menonsa etusijalle. Koulussa Måsen alkaa lintsata, seuraa Henriettaa tämän nyrkkeilyharrastukseen ja meinaa tehdä aloitteen. Pitääkö joskus vain päättää ja uskaltaa?

"För alla andra verkar det så lätt, så självklart. Först är man kär i någon och så kanske har man tur och kärleken är besvarad. Ja, och sedan är det bara att bli ihop. Hålla handen, kyssas, hångla och sedan sex. Ringa när som helst, ses på stan, prata om allt, träffa varandras familjer, hänga med på utflykter, tågluffa. Är det så där lätt? Inte för mig. Inte för mig." -s.29

Henrietta är min hemlighet on kirja, jollaisia toivoisi ehkä olevan enemmän. Kirja joka on hiukan erilainen. Ensiksikin sillä tavalla että päähenkilöt ovat lukion ensimmäisellä, mutta jotenkin Måsenin ajatusmaailman ja ystävien sekä kirjoitustyylin puolesta kuvittelin heidät yläasteikäisiksi. Toisaalta on jotenkin huojentavaa lukea kirjaa, joka ei tee kaikista lukiolaisista bilettäjiä ja teinimäisen fiksuja. 

Pidin myös Måsenin ystävyyssuhteista. Robinin kanssa hän kommunikoi lähinnä ruotsinkielisten sanontojen avulla, joita he ovat opetelleet ulkoa. Kirjailija kertoi jossain saaneen tämän idean käydessään vierailulla koulussa. Rebecka puolestaan lukee runoja ja ihastuu fiktiivisiin hahmoihin (!!) sekä yrittää patistaa Måsenia tekemään jotain Henriettan suhteen. Måsenilla ei ole erityisiä harrastuksia paitsi valokuvaaminen ja kuvien kehittäminen, hän on myös ollut kiinnostunut linnuista ja luonnosta. Lisäksi hänen tätinsä oli todella sympaattinen ja ihana - ja kerrankin joku aikuinen on sinkku.

"De som jag varit kär i har bara inte varit kära i mig, i alla fall inte tillräckligt. Och de som blivit kära i mig har jag inte varit interesserad av." -s.86

Kirja on todella pohtiva ja lähinnä täynnä Måsenin ajatusmaailmaa, mutta siinä ei erityisesti tapahtu mitään, eikä se keskity ihastumisen lisäksi paljoakaan muuhun, paitsi hiukan Måsenin väleihin hänen vanhempiensa kanssa (joiden käytös oli muuten todella ärsyttävää). Måsen ("lokki") on muuten vain hänen lempinimensä, oikeaa nimeä ei koskaan kerrota, mutta syy siihen löytyy viimeiseltä sivulta.

Jotenkin olisin ehkä toivonut, ettei lopputulos olisi ollut niin ilmiselvä. Ehkä vain olen jotenkin kyllästynyt onnellisiin romanttisiin loppuihin ja siihen, että ihastuksen kohde salaperäisellä tavalla vastaa tunteisiin ennen kuin ollaan edes juteltu. Minusta tämä olisi toiminut myös ihan vain kasvutarinana, että Måsen olisi vain uskaltanut tehdä jotain tunteilleen, hyväksynyt itsensä ja jäänyt odottamaan seuraavaa tilaisuutta. Loppupuolella oli myös kohtaus, joka ainakin minusta vaikutti hiukan erikoiselta ratkaisulta, vaikka olikin myös kaunis.

"Och nu ligger jag i sängen och ångrar mig. Ångrar mig så jag är tvungen att bita i täcket för att inte skrika. Jag har hört att du är förälskad i mig. Vill du gå och fika? Jag är inte den där svala personen som kan svara på någonting sådant, jag klarar det inte. Lika bra det kanske, vi passar antagligen inte ihop ändå, tänker jag." -s.21

Tuntui kuitenkin hiukan vapauttavalta lukea kirjaa, jonka päähenkilöllä on myöskin ongelmia ihastumisen kanssa. Sitä kun ei vain pysty tekemään mitään ihastumiselleen, vaikka toinen osoittaisikin kiinnostusta takaisin. Siihen pitää tottua ensin. Sitä kun kieli kuivuu eikä pysty vastaamaan mitään hauskaa tai fiksua ja juttelemaan luonnollisesti. Sitä että ylipäätänsä elää enemmän omassa ajatusmaailmassaan kuin koskaan tosielämässä.

On myös ihana lukea kirjaa, jossa kukaan ei kyseenalaista, jossa melkeinpä kukaan ei edes kysy tai ihmettele. 

"Men allt ska man våga." -Sapfo

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 9.:"Kirjassa kohdataan pelkoja" ja YA-lukuhaasteen kohtaan "Tärkeä kirja" (minulle).

Pride-viikko: Salla Simukka: Viimeiset

Kiinnostus heräsi: netin suositus, Pride-viikko

Viimeiset
Salla Simukka
2005
179 sivua
WSOY

Kolme lukiolaistyttöä ovat parhaita ystäviä erilaisuudestaan huolimatta. Kun Rauhalla on takanaan hurja menneisyys ja useita lyhyitä seurustelusuhteita, on Venla enemmänkin järkevä ja tiedostava nuori, joka ei syö lihaa ja tahtoo muuttaa maailmaa. Herkkä Milja taas raottaa omista ajatuksistaan ja sisäisestä maailmastaan vain harvalle. Yllättäen he kaikki ovat vielä neitsyitä. Abivuoden alussa tytöt tekevät pilallaan yhteisen sopimuksen, joka kuitenkin muuttuu pikku hiljaa vakavaksi: he kaikki aikovat menettää neitsyytensä jouluun mennessä. Mitä ehtii tapahtua puolen vuoden aikana?

Viimeiset alkaa hyvin, sanotaanko, ärsyttävästi kuvailemalla Rauhan, Venlan ja Miljan ystävyyttä kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Tämä näkökulma toistui välillä kirjan aikana, enkä oikein tykännyt siitä. Oli kuitenkin hienoa, kuinka jokaisella tytöistä oli oma näkökulmansa ja omanlainen kerrontatapansa. Yllättäen en olisi kuitenkaan jaksanut lukea Miljan kaunokirjallisia, herkkiä kuvailuja vaan pidin enemmän Rauhan ja Venlan suorasta toiminnasta ja kerronnasta. 

Kirja keskittyi siis lähinnä vain kolmen tytön pohdintoihin seksistä ja yritykseen menettää neitsyys, ja kyllä, tarkat kuvaukset ylettävät peräkammarinkin puolelle. Tytöt, heidän elämänsä ja pohdintansa olivat hyvin erilaisia, enkä löytänyt yhtäkään täsmälleen minua, mutta lähellä kuitenkin. Parhaiten samastuin jonnekin Miljan ja Venlan välille, mutta yllätyksekseni myös kapinallisesta Rauhasta löytyi tuttuja piirteitä. Tietysti oli hieman kummallista, että juuri tuon syksyn aikana kaikki kolme tyttöä kokivat noin paljon ja juuri tuona syksynä eräs poika päätti lähestyä erästä heistä...

Itse olen iloinen, etten omista noin kapeaa kuvaa seksistä kuin tytöt tarinan alussa. Kaikille tytöistä seksi tarkoitti juuri yhdyntää, eikä Rauha esimerkiksi kokenut harrastaneensa seksiä, vaikka minusta hänen aiemmat kokemuksensa ovat ihan tarpeeksi lähellä. Välillä teki mieli kyllä kysyä, että etkö ole ollenkaan saanut seksuaalivalistusta tai edes tervettä järkeä, varsinkin erään vanhemman miehen houkutellessa suhteeseen... Mutta toisaalta, ei voi tietää varmasti, miten itse reagoisi samassa tilanteessa.

Muita kiinnostavia asioita kirjassa oli juurikin yhden mukavaksi kuvatun henkilön paljastuminen inhottavaksi, sekä yhden tytön seksuaalisen suuntautumisen kehitys. Olin lukenut tästä jo vähän aiemmin kirjablogeista, mutta en muistanut tarkkaa henkilöä, joten olikin mielenkiintoista arvailla, kuka heistä se olisikin. Ihmettelin kuitenkin mainintaa, että itsensä lokeroiminen olisi nykyään (vuonna 2005) ihan out. Onko se? 

Monille tytöille tämän kirjan aiheet ovat varmasti tuttuja jo ennestään, mutta löytyy niitäkin, jotka eivät vain tiedä tai sitten pysty hyväksymään itsessään jotain puolta. Minulle kävi näin, ja oli kiva huomata, kuinka jotkut tyttöjen mainitsemista asioista pätivät omassakin elämässä. Oli myös kiva huomata, ettei kirja päättynyt niin mustavalkoisesti ja helposti.

Kirja sopii Yöpöydän kirjat -blogin järjestämään Pride-lukuviikon haasteeseen.

P.S. Blogi täyttää 3,5 vuotta! <3 

Salla Simukka: Virhemarginaali & Takatalvi

Kiinnostus heräsi: ensimmäinen osa Kipinä, josta luin ensimmäisen kerran blogista Lukutoukan kulttuuriblogi

Sisältää joitakin juonipaljastuksia Virhemarginaalista!

Väri <3

   Virhemarginaali       
   Salla Simukka               
   Tapio & Moona #2
   2007                   
   191 sivua              
   WSOY                   

   Takatalvi
   Salla Simukka
   Tapio & Moona #3
   2008
   199 sivua
   WSOY






Virhemarginaali kertoo Tapion yhdeksännen luokan syksystä. Hänellä on nyt uusi ystävä Moona kesän Prometheus-leiriltä. Miksi Moona kuitenkin alkaa käyttäytyä kummallisesti hänen seurassaan? Voiko ystävyys vain hiipua näin? Tapion luottamus muihin ihmisiin on koetuksella, kun hänen enonsa väitöskirjasta löytyy tarkoituksella tehtyjä vääriä laskelmia. Voiko maailma olla näin epärehellinen?
   Lukion toisella olevalla Moonallakin on pohdittavaa,kun hänen ystäväporukkansa alkaa pikkuhiljaa hajaantua ja äiti tahtoo uuden miehen, Harrin, mukaan perheeseen. Kaiken kukkuraksi Moona alkaa tuntea Tapiota kohtaan jotain enemmän kuin vain kaverillisia tunteita... Miten hän voisi kertoa tästä ystävälleen?

Takatalvessa on jo seuraava kevät ja Moonan vanhojentanssit. Hänen ja hänen ystäviensä välit kiristyvät edelleen kirjallisuuskurssin opettajan takia, joka käyttäytyy joitakin oppilaita kohtaan väärin ja talloo heidän mielipiteitään. Moona myös tutustuu koulun hurmuriin Leoon, joka pyytää häntä auttamaan valokuvausesseen kanssa. Moona alkaa tahtomattaan toivoa mahdottomia, vaikka tietääkin Leon seurustelevan. Tapio puolestaan huomaa äitiensä välien yllättäen kiristyvän. Pitäisikö hänen tehdä jotain - saattavatko äidit erota?

Ensinnäkin tykkäsin molempien osien koukuttavuudesta, ja jo Virhemarginaalin jälkeen teki mieli lukea Takatalvi mahdollisimman pian. Nämä ovat myös hyvin nopealukuisia, mutta kuitenkin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan en melkein halunnut saada niitä loppuun. Enää kaksi osaa sarjaa jäljellä, apua.

Toinen asia, josta tykkään sarjassa, ovat Moonan ja Tapion realistiset ongelmat. Molemmilla on kerrallaan parikin asiaa mielensä päällä, aina ystävistä ja ihastuksista vanhempiensa suhteisiin asti. On tosi tuttua joutua pohtimaan onko ihastuksen kohde vapaa vai varattu - ja joskus käy niinkin, että ihastuu ystäväänsä. Tapio suhtautuu tähän vähän liiankin fiksusti - joku toinen, esimerkiksi minä itse, ei olisi osannut toimia samalla tavalla.

Kumpikin päähenkilöistä on myöskin ihailtavan kunnollinen nuori - vain pari pientä alkoholisekoilua mahtuvat tarinaan mukaan. Moona muistuttaa myös, että voi olla aikuistuva ja intohimoakin tunteva nuori mutta kuitenkin välillä sortua hullutteluun, pulkalla laskemiseen ja vesi-ilmapallosotaan.

"Moonan kädet liukuivat kaulalta alas, alemmas, yhä alemmas.
    Leo, Leo, Leo.
    Voisi olla vaikeaa katsoa enää Leoa silmiin näiden ajatusten jälkeen.
    Mutta enää Moona ei voinut lopettaa. Ei nyt, kun hän oli niin lähellä." - T, s. 131

Huomaan, että Moona ihastuu paljon helpommin kuin Tapio. Muutenkin Tapio tuntui jäävän vähän syrjään. Ensimmäisessä osassa, Kipinässä, hän oli aktiivisempi, mutta nyt hän vaikuttaa vain hiljaiselta ja mietiskelevältä matematiikasta pitävältä pojalta. Itselläni matikka on inhokkiaine koulussa, enkä muutenkaan oikein pysty samastumaan Tapioon muuten kuin hänen pohdintoihinsa ja rauhallisuuteensa. 

Moonaan pystyn samastumaan paljon herkemmin, onhan tämä kaiken lisäksi tyttö ja samanikäinen. (Hän tanssi samat tanssitkin wanhoissa <3) Hänen ihastuksensa Leoon pystyin tajuamaan, mutta Tapio-ihastusta en vain yksinkertaisesti ymmärtänyt. Se johtui varmaankin siitä, että Tapio on toinen päähenkilö, eikä häntä missään vaiheessa olla kuvailtu romanttiseen tapaan. Moonakaan ei oikeastaan missään vaiheessa selittänyt, mikä Tapiossa oikein viehätti häntä. Tämä valinta on varmasti tehty sillä ajatuksella, että Tapio jäisi mieleen ihan normaalina poikana eikä minään hurmaavana komistuksena. 

Jäin myös pohtimaan kirjojen nimiä. Takatalven tajusin, mutta mistä nimi Virhemarginaali? Ennen kirjan lukemista en ollut ikinä kuullutkaan koko sanaa, ja ihmettelin, kun kaverini käytti sitä ihan normaalisti.

Eniten pidän Tapio & Moona -sarjan pohdinnasta ja realistisista ratkaisuista. Ystävään tai koulun hurmaavimpaan poikaan voi ihastua, mutta tämä ei välttämättä pääty elokuvien elämää suurempaan suudelmaan. On myös ihailtavaa, kuinka kirjassa tyttö ja poika pysyvät koko ajan vain ystävinä.

"Asioista ei pitänyt tehdä suurempia kuin ne olivat. Lukio pysyisi pystyssä ilman Leeaa. Moona pääsisi eroon ihastuksestaan Leoon, kuten hän oli päässyt aiemmin eroon ihastuksestaan Tapioon. Kaikki etenisi, takatalvi hellittäisi, tulisi kevät ja kesä ja syksy ja taas talvi. Tulisi seuraavia vuosia ja niiden jälkeen taas lisää vuosia, uusia kouluja, työpaikkoja, ihmisiä. Moonan pitäisi vain uskaltaa mennä mukana." 
- T, s. 192

Virhemarginaali sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 27. "Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta". Takatalven laitan kohtaan 22. "Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin".

Nuortenkirjoja 2000-luvun alusta

Kiinnostus heräsi: tyttörakkaus

Kun enkelit katsovat muualle

Salla Simukka

2003 (1.p 2002)

155 sivua

WSOY

Terveystiedon tunnilla Kirsikan edessä istuu Susanna, joka näyttää hymyillessään aivan vanhojen kiiltokuvien enkeliltä. Ihastukseen on aina vaikea tutustua, mutta nopeasti tytöistä tulee hyvät ystävät, jotka antavat toisilleen lempinimet ja pitävät samasta jogurtista. Voiko Kirsikka kuitenkaan kertoa ystävälleen salaisista tunteistaan? Kirsikan perhe ja ystävät ovat jo aikoja sitten hyväksyneet hänen seksuaalisen suuntautumisensa, mutta mitä Susanna ajattelisi hänestä?

Ystäväni on kerran huomauttanut, kuinka kirjoissa ja elokuvissa lesbosuhteet päättyvät usein onnettomasti. Itse en ollut ajatellut asiaa, mutta vähän enemmän luettuani olen miettinyt, että monissa tapauksissa tämä pitää paikkansa. Ei kuitenkaan aina: onnellisesti päättyviä LGBT-tarinoita voi lukea esimerkiksi Terhi Rannelan Kerttu & Mira -sarjasta sekä Jandy Nelsonin I'll Give You the Sun -romaanista.

Kun enkelit katsovat muualle -kirjan juonesta en halua spoilata loppua, enkä suosittele takakannen lukemista, sillä se kertoo mielestäni kirjasta ihan liikaa. "Tavallisiin" LGBT-kirjoihin verrattuna Kirsikka ei kuitenkaan painiskele identiteettinsä kanssa ja hänen lähipiirinsäkin tietää asiasta. Tämä ongelma tulee kuitenkin esille Susannan kanssa, eikä Kirsikka uskalla ensin paljastaa totuutta itsestään. Toinen ongelma paljastuu heti alussa, kun terveystiedon opettaja pyytää oppilaita kertomaan mielipiteensä homoseksuaalisuudesta. Oma terveystiedonopettajani ei muistaakseni puhunut seksuaalivähemmistöistä ollenkaan, miksi?

Kirja on Salla Simukan esikoisteos, minkä ehkä huomaa kirjoitustyylissä ja juonen etenemisessä. Minusta romaani oli vähän liian nopeatahtinen ja sanotaanko vaikka nuortenkirjamainen. Vaikka Kirsikan ihastuksen kuvaus olikin suloista ja kieli kaunista, ei kirja mielestäni mennyt erityisen syviin teemoihin vaan pysyi koukuttavana, mukavanoloisena kirjana. SETA:n järjestämästä nuortenryhmästä olisin voinut lukea enemmänkin.

P.S. Viidentoista  vuoden aikana koulujen kasvisruoka on nähtävästi parantunut pienistä tomaateista ja kaalimössöstä aika paljon. :)

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 32: "Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan".

                   ***

Kiinnostus heräsi: löysin kirjastonhyllystä

Neljän tytön kirjakimppa

Rhian Tracey

2006

Laura Syysnummi

The Bad Girls' Club (2005)

291 sivua

Karisto

Mary kuulee suositun radiokanavan hakevan neljää tyttöä lukupiiriin, joka keskustelisi kerran kuukaudessa radiossa jostakin nuortenkirjasta. Opettajansa avulla Mary saa mukaan kolme koulunsa tyttöä: "kapinallisen" Meenan, Amerikasta muuttaneen Atlantan ja ujomman Bean. Marya puolestaan pidetään sosiaalisena ja koulusta pitävänä kilttinä tyttönä. Alkuvaikeuksien jälkeen tytöt innostuvat lukupiiristä ja ystävystyvät keskenään. Jokaisella on kuitenkin omat ongelmansa ja kaikki tekevät vuorotellen virheitä. Kenen virhe uhkaa hajottaa koko ystäväporukan?

Kirjan takakansi lupaa henkilöihin samastumista, ja alun epäilyjen jälkeen huomasin samaistuvani vuorotellen kolmeen hahmoista. Vain Meenan kanssa en oikeastaan löytänyt mitään yhteistä. Heillä oli hyvin erilaisia ongelmia alkaen inhottavasta isoäidistä päättyen äidin lähtöön. Tyttöjen lukemat kirjat puolestaan liittyivät aina jotenkin heidän tilanteeseensa. Sain heti muutaman lukuvinkin lisää, mutta ilahduin löytäessäni kirjalistalta pari tuttuakin kirjaa.

Tässä kirjassa oli minusta syvällisiä ajatuksia, mutta jo kansi toitottaa tietynlaista, pinnallistakin, nuortenkirjaa. Kirjassa on mukana humalahakuista juontia, pettämistä, rakastumista - homoseksuaalisuuteen viitattiin epämääräisesti Maryn punastuessa Anne Frankin päiväkirjaa lukiessaan. Minua myös ärsytti hiukan kerrontatyyli: kirja näytti koostuvan neljän tytön päiväkirjamerkinnöistä, ja kaikkitietävä kertoja (joka kuulosti melkein juontajalta) tiivisti silloin tällöin senhetkistä tilannetta. Ratkaisu on omalaatuinen ja tarpeellinenkin, mutta olisin pitänyt enemmän vain yhdestä kertojasta tai edes kunnollisista eri näkökulmista kerrotuista kappaleista.

2000-luvun alun maailmasta sen verran, että koko tyttöjen lähiympäristö tuntui kuuntelevan samaa radiokanavaa. Tämä tuntui hassulta, mutta toisaalta - nykyään lähes jokainen tuntee edes jotenkin tv-ohjelma Putouksen. Radio vain on muuttunut tv:ksi.

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 16: "Kirjassa luetaan kirjaa"

Tuija Lehtinen: Laura-sarja

Sisältää pieniä juonipaljastuksia!

Laura, sua kaipaan

Tuija Lehtinen

2006

207 sivua

Otava

Kirjoitin Laurasta ensimmäisen ja ainoan kerran täällä, kolmannen osan Laura menopäällä jälkeen. Tuon osan jälkeen oikeastaan aloin todella tykätä sarjasta, jonka pariin osuin yli kaksi vuotta sitten Kiinassa ystäväni Merimaarian suosituksesta. Nyt olen sitten päässyt sen loppuun, valitettavasti.

Laura-sarja kertoo siis Laura Koiviston teini-iästä jossain Suomen pikkukaupungissa. Laura asuu uusioperheessä, ja hänellä on isoveli Sakke ja kaksi pikkuveljeä Mikko ja Teemu, myöhemmin pikkusiskokin. Sarjan alussa hän on yläasteella parhaan ystävänsä naapurin Jennan kanssa, yrittää vältellä luokkalaisensa huomionosoituksia ja odottaa kuukautisten alkamista.

Lauran kasvaessa hänen elämänsä ja lähipiirinsä muuttuvat vähitellen. Ystävät ja koulu vaihtuvat, Laura aloittaa tanssin ja toimittajantyön nuortenradiossa, saa ensimmäisen poikaystävän ja käy jopa kielikurssilla Englannissa. Sarja päättyy Lauran viimeiseen vuoteen lukiossa ja pohdintoihin tulevaisuuden opinnoista.

Suurin syy, miksi jaksoin lukea tämän kymmenen kirjan sarjan, olivat sen koukuttavat tapahtumat ja kuvaus nuortenelämästä. Lauran elämässä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista aina kielikurssimatkasta ostarilla pyöriviin jengiläisiin. Myös Lauran lähipiirin ihmisiä sivuutetaan: on jengiläinen Tauski, jonka kanssa Lauralla oli joskus pientä säpinää, kympinoppilas Eilaliina ja Jenna, jonka kanssa Laura valitettavasti etääntyy. Tämä kaikki on kerrottu hyvin realistisesti, ja huomaa, kuinka ostarin jengillä oli suuri vaikutus pikkukaupungin nuoriin. Tällaiset jengit eivät omaa elämääni kosketa millään lailla. Sarjassa onkin kiva seurata hiukan samanlaista ja kuitenkin erilaista suomalaistytön elämää.

Henkilöistä pidin ensin Jennasta, joka oli aluksi herkkä ja runollinen tyttö. Sarjan edetessä Jenna kuitenkin muuttuu aika lailla eikä enää juurikaan välitä Lauran kuulumisista ja tekemisistä. Myös muut henkilöt kehittyvät, ja toinen lempparini Niko (pidän jostain syystä aina Nico/Niko-nimisistä hahmoista, hmm!) paljastuu huppupäisestä jurottajasta huumorintajuiseksi ja mukavaksi pojaksi, josta tulee Lauran pari tanssiharrastukseen.

Ainoa henkilö, joka ei kylläkään muuttunut sarjan aikana, tuntui olevan Laura itse. Hän on koko ajan sama itsevarma, sosiaalinen tyttö, joka tutustuu kaikkiin ja johon jokainen poika ihastuu. Olisin toivonut Lauran olevan vähän enemmän samastuttava, mutta ehkä joku samastuu häneenkin. Vaikka Lauran ihailijoista olikin hauska lukea, laskin jossain vaiheessa häneen ihastuneen ainakin seitsemän poikaa! Laura vältteli myös inhottavasti ensi-ihailijaansa Viljamia eikä itse ihastunut juuri kehenkään.

En ole Laurasta samaa mieltä kuin tämän keskustelun kirjoittajat (tuota on muuten hauska lukea :D), mutta välillä sarja on ärsyttänyt minuakin. Loppujen lopuksi kallistuin kuitenkin paljon enemmän positiivisen puolelle. Laura kertoo yhden suomalaistytön nuoruudesta 2000-luvun vaihteesta, jolloin kännykät ja internet vasta alkavat yleistyä. Ehkä jälkipolvet lukevat näitä kirjoja muistoina omasta tai vanhempiensa lapsuudesta.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 5: Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit.

Suomalaisten nuorten rakkaudesta ja epävarmuudesta

Syyskuussa luin kaksi suomalaista parin vuoden takaista nuortenkirjaa, joissa oli hyvin erilaiset tarinat. Molemmissa kuitenkin korostui hyvin samanlaiset teemat: rakkaus, nuoruus ja ennen kaikkea epävarmuus.

Kiinnostus heräsi: joululahja

Et kävele yksin
Juuli Niemi
2016
362 sivua
WSOY

Ada on viisitoistavuotias taiteilijaäitinsä kasvattama tyttö, joka on hengaillut samojen ystävien kanssa koko yläasteen. Egzonin perhe on kotoisin Kosovosta, mutta hän ei ole koskaan käynyt kotimaassaan. Hänen isoveljensä on lähtenyt, pikkuveli pyörii nuorisotalolla ja äiti kaipaa takaisin kotiin. Eräänä marraskuun päivänä Ada avaa suunsa ja paljastaa Egzonille, ettei hänelläkään ole isää. Seuraavaksi Egzon maalaa graffitin tytöstä, joka on juuri lähtemässä lentoon, ja yhteinen tarina voi alkaa.

Selailin kirjaa jo viime jouluna saatuani sen lahjaksi, mutta jotenkaan se ei kiinnostanut siinä vaiheessa ollenkaan. Onneksi annoin sille kuitenkin nyt uuden mahdollisuuden.

"Ehkä on niin, että kun 15-vuotiaat rakastuvat, on toinen joutsen ja toinen sorsa. Harvoin rooleista löytyy kuitenkaan yhteisymmärrystä, koska yleensä kumpikin kuvittelee olevansa sorsa. Usein kumpikin on oikeasti joutsen. Ja jään rikkomia raajoja sekä putoavia sulkia, niitä on kaikkialla." -s.118-119

Kirjassa vähän väliä vihjattiin, mitä tulee lopulta käymään. Ja oli hyvä, ettei tämä ollut mikään perinteinen loppuelämän kestävä rakkaustarina. Tämä tarina, Adan ja Egzonin epävarmuus ja viimeisen maahanmuuttajataustaisuus, tuntuu hyvin ajankohtaiselta ja myös realistiselta. (Vaikkakin eräs kohta, jossa Ada matki Aamiainen Tiffanylla -filmin Holly Golightlya, oli vähän kummallinen.) Välillä henkilöt kävivät melkein pohjalla asti, mutta tarinalla oli upea lopetus, toinen loppu.

"Sohvalla äänettä itkiessään Egzon kuulee taas päässään surullisen miehen surullisen laulun. Pidän siitä mistä kerroit, ihmisestä joka halusi muistoksi talon. Egzon miettii, että äiti on sellainen ihminen. Hän on sellainen ihminen. Kaikki jotka ovat ilman kotia, ovat sellaisia ihmisiä." -s.310

Teoksessa on kaunis kirjoitustyyli ja paljon symboliikkaa: puhuttiin niin yksinkävelemisestä kuin mainituista joutsenista, ja oli hienoa tajuta, miten asiat lomittuivat yhteen. Välillä kuitenkin kieli meni vähän liiankin koukeroiseksi ja runomaiseksi, eikä kuitenkaan aivan seljennyt lopussa. Monien maahanmuuttajien, rakastuneiden ja epävarmojen nuorten on varmasti helppo samastua hahmoihin, mutta minä samastuin ehkä vain siihen epävarmuuteen.

Et kävele yksin on kuitenkin kaunis kirja kauniin nimen takana. Se on tarina erilaisista ihmisistä ja taustoista, ja siitä mitä tapahtuu näiden erilaisten ihmisten kohdatessa. Se on kahden vasta aikuisuuden kynnyksellä horjahtelevan nuoren rakkaustarina.

"Ja se ettei kävelisi yksin, no, se on ajatuksista kaikkein suurin ja kaunein." -s.355

Kirja sopii täsmälleen HelMetin lukuhaasteen kohtaan 1. Kirjan nimi on todellakin kaunis, mutta kansi voi mielestäni olla harkitumpi. Teos mahtuu myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen alaotsikkoon Maahanmuutto Suomeen.

                                                   ***

Kiinnostus heräsi: löysin kirjastosta

Saranapuolelta

Henrik Wilenius

2009

120 sivua

WSOY

Jesse on juuri täyttämässä kahdeksantoista ja lähtemässä kaveriporukkansa kanssa interreilaamaan. Ennen tätä hänen on aikomus kuitenkin paljastaa parhaalle ystävälleen Aleksille asia, jonka kanssa hän on jo paininut kauan aikaa: hän ei ole kiinnostunut tytöistä vaan pojista. Illan bileissä kuitenkin asia tulee ilmi vähän väärällä tavalla, ja Jessen ja Aleksin välit menevät poikki.

Pystyin heti kirjaa selailtuani luokittelemaan sen samantyyliseen kirjallisuuteen kuin Antti Halmeen Mafiakesä ja Sari Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon. Näissä on samanlainen kirjoitustapa, joka etenee vauhdilla eikä varsinkaan viimeksi mainitussa pysähdy kunnolla mihinkään. Samoin Saranapuolelta -kirjan tapahtumat mahtuvat yhden vuorokauden sisään - ja silloin todella tapahtuu paljon.

Sen aikana esimerkiksi moni henkilö muuttaa hyvin nopeasti ajatuksiaan ja arvomaailmaansa. Välillä puolestaan tuntui, että juoneen oli ahdettu mukaan teinien epämääräistä jutustelua tilaa täyttämään. Tietynlaista epärealistisuutta siinä siis oli, ja minun puolestani tarinan olisi voinut venyttää vaikka muutaman päivän ajalle.

Jesse puolestaan ei ollut kaikkein kilteimpiä nuoria polttaessaan tupakkaa, bilettäessään ja jopa kokeillessaan huumeita. Kuitenkin hänessä oli myös herkkyyttä, ja hänen ahdistukseensa on varmasti helppo samastua. Varsinkin jos kaverit heittävät samanlaisia vitsejä homoista kuten Aleksikin. Epärealistisuudestaan huolimatta Saranapuolelta oli kuitenkin ihan mukava kirja, jolla oli tärkeä aihe.