perjantai 30. kesäkuuta 2017

Lisa Williamson: The art of being normal

Kiinnostus heräsi: löydös kirjastosta



The art of being normal
Lisa Williamson
2016, 1.p 2015
362 sivua
David Fickling Books

   "But I didn't want to be any of these things.
   This is what I wrote:

   I want to be a girl." -s.1 (Davidin näkökulma)

14-vuotiaan Davidin perhe on aivan normaali ja idyllinen - vai onko? Hänen pikkusisarensa on jo murrosiässä eikä aina hyväksy kaikkea erilaisuutta. Hänen vanhempansa ovat omasta mielestään avoimia ihmisiä äänestäessään Vihreitä. David itse on jo koko ikänsä tuntenut olevansa jotain muuta kuin mitä hänen nimensä tai ulkonäkönsä antaisi olettaa. Hänen parhaat ystävänsä tietävät asiasta, mutta muuten David on aivan yksin. Hän pelkää vanhempiensa sekä ulkomaailman, ennen kaikkea koulunsa kiusaajien, suhtautumista hänen sukupuoleensa.

   "I look up at her. 'Normal? And since when have I been normal, Amber?'
    Because 'normal' kids don't have six files' worth of notes on them. 'Normal' kids don't have to see therapists. 'Normal' kids don't have mothers like mine, who tell you life isn't fair with messed-up glee, like the unfairness of life is pretty much the only thing they know for sure. I've spent my whole life being told I'm the complete opposite of 'normal'." -s.94 (Leon näkökulma)  

Leo tulee köyhemmästä kodista, jossa heillä ei ole välillä ruokaa kaapissa ja äiti ajaa aina jossain vaiheessa jokaisen poikaystävänsä ulos. Leo sulkeutuu muilta ihmisiltä, käy terapeutilla ja toivoisi löytävänsä isänsä, josta äiti ei suostu puhumaan.
   Leo vaihtaa kesäloman jälkeen "rikkaiden" kouluun syistä, joista hän ei puhua pukahdakaan muille. Mutta vaikka hän yrittääkin pysyä näkymättömänä, herättää hän pian luokkalaisensa Alician huomion - sekä myös Davidin. 

Sisäkansien ylistyksien perusteella odotin kirjalta itse tarinana aika paljon. Ihan lempikirjakseni tämä ei noussut, mutta pidin kuitenkin. Tarinassa tapahtui monia käänteitä ja myös eräs yllättäväkin, joka olisi varmasti pitänyt tajuta jo etukäteen, mutta enhän minä tajunnut. 

Minun oli vaikea samastua niin Leon kuin Davidinkin tilanteeseen, mutta luulen kuitenkin löytyvän monia teinejä, jotka ovat kokeneet jotain samaa rikkinäisestä perheestä koulukiusaamiseen. Itsekään en kyllä ole mitään suosituimpia oppilaita koulussa, ja Davidin rennot, omalaatuiset ystävät Felix ja Essie kelpaisivat minullekin.

"He wears denim dungarees with a tractor embroidered on the pocket and his free fist is clutching a toy car. He eyes me wearily. I bet already his parents assume he's going to be a typical boy; that his favourite colour will be blue or black or red, that he'll play footboll and like cars and trucks, that one day he'll get married and have babies. And even if he's not typical, even if he likes ballet or baking cakes or kissing boys instead of girls, they'll still imagine that their little boy will grow up to be a man. Because why wouldn't you?" -s.134, David

Kirjasta kävi paljon ilmi transsukupuolisten väärästä kohtelusta, joka saattaa olla ilkeistä sanoista jopa väkivaltaan. Davidille oli myös vaikeaa elää vihaamassaan kehossa. Tunnen itse yhden transsukupuolisen ihmisen, en tosin erityisen hyvin, mutta olen ainakin saanut sen kuvan, että hänet hyväksytään hyvin koulussa. Mutta enhän minä kaikkea tiedä. 

Minusta hiukan tuntuu, että transsukupuolisille itselleen tämä kirja voisi olla rankkaa luettavaa, mutta puolestaan ei-transsukupuoliset saattaisivat kirjan avulla ymmärtää muita sukupuolia ja mitä he joutuvat kestämään. Loppu kuitenkin oli toiveikkaampi, ja Davidin - jota alettiin kutsua Kateksi - ystävät tukivat häntä ihanasti.

En tiedä, kuinka moni ihmisistä ei myöskään tunne henkilökohtaisesti jotakuta transsukupuolista tai jotka ajattelevat ihmisiä liikaa sukupuolen perusteella. Kuinka moni tuntee ajatuksen erilaisista sukupuolista vaikeaksi ymmärtää tai sympatisoida tai pelkää kohtelevansa ihmisiä eri tavalla juurikin heidän sukupuolensa tai ulkonäkönsä vuoksi.

Toivottavasti kuitenkin he yrittäisivät hyväksyä kaikki ihmiset, kohdella heitä samalla tavalla ja korjaisivat virheensä.

   "'Hey, Simon,' I say.
    'Hey,' he replies. 'Look, I, er, just wanted to say, I think you've got proper balls.'
     The second the words leave his mouth, he goes bright red, like tomato red.
     'Oh my god, sorry, bad choice of words,' he stammers. 'What I mean is, I think you're really, really brave.'"
              -s.339-340, David

P.S. Suomeksi tiedän yhden kirjan, joka kertoo transsukupuolisesta: Marja Brörkin Pojan.

Kirja mahtuu Helmetin lukuhaasteen kohtaan 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole.

torstai 29. kesäkuuta 2017

Viimeinen yöni talossa

Pidän silmäni auki
Niin pitkään kuin jaksan
Sillä onhan viimeinen yöni talossa
Jonka huoneet kohisevat muistoja
Jonka seinät kuiskivat elämää.
Tuohon nurkkaan piilouduin itkemään
Tuossa vuoteessa valvoin katkerana
Tuosta peilistä näin itseni
Kauniina
Tai riittämättömänä.

Tuo taulu kuunteli joskus murheitani
Tuolla pianolla opin soittamaan
ja soitin antamistasi nuoteista
Tuolla sohvalla kökötti kerran 
valkopartainen ukki
ja joulukuusi loisteliaana vieressä.

Tuohon taloon kerran saavuin
Kun se oli minulle uusi ja outo
Kun oli liian kuuma
Enkä kai tahtonutkaan sopeutua
Mutta kaikki muistot tapahtuivat
Ja nyt huomaan valvovani
Paikassa, joka oli minulle hetken koti.

Täällä katselin aina keltaista kuuta
Lentokoneen valoja, auringonnousua
Silloin kerran, kauan sitten
Sillä nyt on kaikki vain muistoja
Ja viimeinen yöni - kotona


sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Viimeinen vuosi Kiinassa & Kesäsuunnitelmia

Tänä kouluvuonna tutustuin luokkalaiseeni paremmin, koska muodostimme kolmannen  henkilön kanssa hetken pienen porukan. Sitten jäimmekin kahden, ja päädyimme pitämään toisillemme seuraa koko loppuvuoden.

Vuoden aikana minulla oli paljon työtä koulussa, lukion ensimmäistä vastaavalla luokalla. Toisaalta, luokkakaverini sanoivat tämän ja viime vuoden välillä vaikeutuneen paljon, mutta minusta tämä vuosi oli suurin piirtein yhtä vaikea. Vuoteen lisäsi kyllä paineita suomen kurssien tekeminen netin kautta, viiden kirjan lukeminen kahta kurssia varten sekä pitkän tutkielman ja siitä esitelmän pitäminen, jotka eivät herättäneet juuri ollenkaan motivaatiota.

Vuoden aikana nukuin liian vähän, mietin mitä muut ajattelevat minusta koulussa, en uskaltanut viitata virheiden pelossa ja pidin muutenkin pientä profiilia luokassa.

Minulla oli hankalia hetkiä ystäväni kanssa Suomessa, ja puoli vuotta stressasin Suomeen tuloa, laskin kuukausia ja viikkoja, enkä halunnut muuttaa.

 Söpö piirros säästä Päiväntasaajalla :3

Tänä kouluvuonna, vaikka siirryinkin lukion ensimmäistä vastaavalle luokalle, numeroni hiljalleen nousivat. Sain tutkielman ja esitelmän kunnialla suoritettua - ensimmäistä kertaa en tärissyt ja panikoinut sitä pitäessä. Viimeisenä päivänä sainkin käteeni parhaimman todistuksen näiden kahden vuoden aikana.

Tänä vuonna, vaikka kaipasinkin viime vuoden teatterikerhon ryhmää ja harrastuksen tuomaa iloa, oli minulla vuoden lopussa hauskaa kerholaisten kanssa, ja näytelmäkin sujui hyvin. Katsojat ihmettelivät, kuinka hienolla liikkeellä osasin riisua vastanäyttelijäni aseista. :D Tätä kohtausta oli tullut harjoiteltua jokaista askelta myöten...

Vuoden aikana tajusin että vaikka suurta kaveriporukkaa minulla ei olisi, minulla oli kuitenkin kaksi ystävää luokallani ja yksi vuotta ylempänä. Näiden kanssa koin hauskoja hetkiä niin höpötellessä kesken tuntia ja piirrellessä toistemme vihkoihin, keskustellessa aamun hyppytunnilla tai nopeasti välkällä, tai sitten keksittyä eri sanoista tuttuja lauluja. Ja kävellessäni käytävällä moikkailin varmaan noin joka neljättä oppilasta ja opettajaa. On surullista tietää, etten näe heitä enää.

Vuoteen kuuluu myös muun muassa kiinanopiskelussa edistyminen, ulkomaanmatkat, kirjojen lukeminen, vesi- ja lumisateen odottaminen, tunnelmalliset pitkät koulumatkat ja kävelyretket keinumaan hämärässä. <3


Viimeisellä viikolla olisin todellakin tahtonut mennä kouluun - mutta ei, minulla todettiin keuhkokuume. Pääsinpähän sitten viimeisenä päivänä kouluun... Ehdin onneksi hyvästellä joitakin sen päivän aikana, saada ihanan muistoalbumin luokkalaisiltani ja luoda pitkän katseen koulurakennukseen, jonne en enää koskaan tule menemään.

Niin, nyt on siis vihdoin alkanut kesä, jota olen odottanut ja pelännyt viimeisen puoli vuotta. Valitettavasti vain kuusi ja puoli viikkoa lomaa, joiden alussa tulen muuttamaan Suomeen, tapaamaan ystäväni taas ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Käymään toivottavasti isovanhemmilla ja pitemmän aikaa mökillä. Mummuni hautajaiset samoin kuin lukumaraton tulevat kuulumaan kesääni, ja toivottavasti saan luettua paljon, käveltyä metsässä ja muutenkin käytettyä ajan huolella.

Tänään tuli pitkästä aikaa tunne, että kesästä saattaa kuitenkin tulla ihana ja että meillä olisi yhtä hauskaa kuin ennenkin ystäväporukkani kanssa Suomessa. Toivotaan niin.


Tykkään kesän bucket listoista edelleen, joten:

/Aion toteuttaa parhaan ystäväni kanssa suunnittelemiani asioita
Niihin kuuluu etenkin metsäkävelyitä, yökyläily, kukkaseppeleen solmiminen ja kaupungilla käynti. 
/Kirjoittaa ystävyyskirjeitä ja muutenkin kirjeitä 
/Lähteä tilanteesta pois jos ahdistus iskee
/Olla pimeällä ulkona, mieluiten metsässä
/Katsella yhdessä tähtiä jonkun kanssa
/Olla vähemmän netissä kuin tänä vuonna
/Pelata sulkapalloa
Isä lupasi juuri tulla pelikaveriksi. :)
/Kuunnella SuomiPopia!
/Opetella laittamaan jotain ruokaa
Kiistelen vielä itseni kanssa pitäisikö luvata kokeilla ruoanlaittoa kerran viikossa - katsotaan nyt!
/Auttaa mökillä vanhempia siivoamisessa ja muussa vapaaehtoisesti
Nähtävästi lupasin nyt tämän! Ehkä pystyn nauttimaan siivoamisesta kuvittelemalla samalla eläväni entisajassa.
/Laulaa ääneen itsekseni ystävien läsnä ollessa
Minä laulan joka päivä ääneen, laulan joka päivä ääneen muiden seurassa. Mutta että laulaisin ystävieni kanssa, joita minua muutenkin jännittää tavata taas, ja ihan vain itselleni ajattelematta mitä muut ajattelevat siitä - no, katsotaan mitä tästä tulee.
/Tanssia sateessa ja metsässä
/Tehdä valokuvakansion kauneimmista kuvista Kiinassa
Jätän aina kaiken viime tippaan... Pitäisi vielä käydä kuvat uudestaan läpi ja valita loputkin, tulostaa ne ja liimailla kaikki vihkoon. ("Valokuva-albumini" tarkoittaa siis enemmänkin leikekirjaa.)

/Tuntea itseni kauniiksi ihanissa vaatteissa
/Tehdä jotain ikimuistoista

/Tottua elämään Suomessa, edes hiukan
(Tai ehkä minä totun heti, kuka tietää)


Kaunista kesää teillekin <3 Vaikka se ei tuntuisikaan niin lupaavalta, niin jotain hyvää siitä varmasti löytyy.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Tarinoita Kiinasta 20-luvulla

Kiinnostus heräsi: kirjastossa, Kiinan historia

Im Schein der Lotoslaterne
Lin Haiyin
2005
Susanne Hornfeck
1960: Chengnan jiushi
208 sivua
Deutscher Taschenbuch Verlag

Kuusivuotias Yingzi on juuri muuttanut Pekingiin Taiwanista, jossa on tietenkin omat murteensa. Pieni tyttö on innokas tutustumaan erilaisiin ihmisiin ja auttamaan heitä parhaansa mukaan - joskus kuitenkin kohtalokkain seurauksin.

Kirjan aikana Yingzi ehtii tavata niin lapsensa ja järkensä menettäneen naisen kuin myös varkaan, joka lupaa tulla kerran hänen kanssaan katsomaan merta. Siinä oli myös muuten erilaisia ihmisiä: Yingzin ystävän pieksevät ottovanhemmat ja Yingzin oma isä, joka on hyvä tyttärelleen mutta uskoton vaimolleen. Ketkä heistä ovat hyviä ihmisiä?

Kirja perustuu Lin Haiyinin muistelmiinsa lapsuudestaan Pekingissä, ja se tuli kuuluisaksi manner-Kiinassa. Tarina on jopa filmattu vuonna 1983 englanninkielisellä nimellä My Memories of Old Beijing.

Kirja tuntui aluksi vähän tylsältä - en ehkä muutenkaan ole niin innokas lukemaan pienistä lapsista  - mutta loppupuolella aloin tajuamaan Yingzin seikkailuja ja hänen mietteitään. Kirja oli tietyllä tapaa kaunis mutta myös surullinen.

Historiaan liittyvää kirjassa oli maininta keisarivallan kukistumisesta sekä esimerkiksi omasta asuinpaikastani Kiinassa. Yingzin perheellä oli amma (jota kutsuttaisiin nykyään nimellä ayi): lasten- ja kodinhoitaja, jolla oli sidotut jalat, eikä hän ollut nähnyt maaseudulla asuvia lapsiaan neljään vuoteen. Perhe on aika varakas, muttei asu minkään suuren kadun varrella, vaan kujalla. Yingzi elää kuitenkin kahden maailman, vanhojen perinteiden ja uusien tuulien välillä.

***

Kiinnostus heräsi: Kiinan historia, kirjastossa


Ein Meer dazwischen, eine Welt entfernt
Lensey Namioka
2004
Anna Blankenburg
1.p 2002: An Ocean apart, a World Away
211 sivua
Beltz & Gelberg

Yanyanin äidin jalat ovat sidotut, hänen iässään muut tytöt menevät naimisiin vanhempien valitsemalle miehelle, ja viimeinen keisari syöstiin vallasta vain kymmenen vuotta aiemmin. 20-luvulla Kiina on kuitenkin muuttumassa ja modernisoitumassa. Yanyanin isä rohkaisee tytärtään lähtemään amerikkalaisen tyttökoulun jälkeen opiskelemaan lääkäriksi. Se on ollut Yanyanin unelma jo pitkään. Hän tapaa kuitenkin veljensä ystävän Liang Baoshun, joka taistelee salassa mantshujen uuden hallinnon ja vallankaappauksen puolesta. Baoshu pyytää Yayania jättämään kaiken ja lähtemään mukaansa. Voiko Yanyan jättää tulevaisuudenhaaveensa seikkailujen ja miehen vuoksi?

Aluksi kirja tuntui olevan suunnattu hiukan nuoremmille: jotenkin kirjoitustyyli selitteli ja tapahtumissa hypittiin liikaa. Mutta myös tässä kirjassa aloin kiinnostumaan lisää ajankuvauksesta ja juonen etenemisestä.

Tiesin joidenkin kiinalaisten ulkomaalaisvihasta, mutta en tiennyt, että osa toivoi takaisin mantshuhallintoa. Mantshut olivat kansa, joka oli valloittanut Kiinan vuonna 1644 ja aloittanut Qing-dynastian, joka kesti keisarivallan kaatumiseen vuoteen 1911. Mantshunaiset eivät sitoneet jalkojaan - olisipa tämä tapa levinnyt muillekin kiinalaisille aiemmin. Tajusin myös, että mandariinit tarkoittavat keisarivallan aikaisia virkamiehiä, joiksi rikkaiden perheiden pojat pyrkivät.

Yanyanin veljet ajattelivat vanhanaikaisesti, ja hänen äitinsäkin halusi noudattaa entisiä tapoja. Vastoin odotuksiani perheen isä oli se, joka oli länsimaisen lääketieteen puolella ja kannusti tytärtään opiskelemaan sekä myös vaimoaan osallistumaan pöytäkeskusteluun ja kertomaan mielipiteensä.

Kirjassa vertaillaan Kiinan vanhoillisia ja modernisoituvia tapoja Amerikan elämäntavan kanssa. Kun 20-luvun Kiinassa yhä monet tytöt joutuivat sitomaan jalkansa ja naimaan vanhempiensa valitseman miehen, Amerikassa Yanyan voi jopa viettää aikaa ja jutella  kahdestaan muiden nuorten miesten kanssa. Amerikassakaan ei tasa-arvo ollut huipullaan: naisten oletettiin opiskelevan taloudenhoitoa eikä todellakaan matematiikkaa tai fysiikkaa. Yanyan joutuu kokemaan syrjintää niin sukupuolensa kuin kansalaisuutensa puolesta: hänen vuokraemäntäsäkin luulee kaikkien kiinalaisten olevan hyviä pyykkäämään, koska nämä omistavat kaikki pesulat.

Yanyan oli myös sympaattinen halutessaan uran mutta kuitenkin rakastuessaan. Ja kerrankin joku oli paljon huonompi kokkaamaan kuin minä! :´)


Kirja menee Helmetin haasteen kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja sekä Amerikkaa tutkimassa osavaltioon New York.

Näissä kirjoissa oli paljon samaa, mutta eräs pisti esille: molemmat kirjat päättyivät nimittäin päähenkilön aikuistumiseen ja lapsuuden loppuun.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Minun mummuni

Minun mummuni ei ehkä ollut kaikkein perinteisin isoäiti, joka leipoisi pullaa tai käyttäisi vanhoja mekkoja tai hameita. Minun mummullani tukka ei ollut vielä harmaantunut, hän taisi laittaa siihen kerran raitojakin, ja hän käytti tummia vaatteita ja farkkuja. Hänen lempikirjansa oli Anni Swanin Pikkupappilassa, ja hän keräsi sydämenmuotoisia kiviä kuistilleen.

Minun mummuni osti sen sijaan kaupasta pullaa ja teki itse letut. Mummulassa opin paistamaan lettuja, mutta aina hän unohti pyytää minua avukseen tekemään taikinan.



Kesäisin mummu hoiti kasvimaata papan kanssa: muistan kuinka kaivoimme kerran lapiolla perunoita maasta. Perunoiden nostaminen oli kivaa, vaikka usein emme ehtineet siihen koulun vuoksi. Poimimme mustikoita ja puolukoita ja kerran sieniäkin. Silloin olin niin pieni, että koskin tuntemattomaan sieneen ja huusin koko kotimatkan: "Mummu mä kuolen!"

Minua harmitti hiukan, kun mummulla ja papalla ei ollut omaa maatilaa. Mutta heillä oli maatilkku ja siellä omaa metsää. Muistan aina selittäneeni ystävilleni, kuinka isovanhempani asuivat metsän keskellä. Itserakennetussa talossa omenapuiden, traktorin, kasvimaan ja tummien kuusien ympäröimänä. Mummulassa oli aina tunnelmaa. Enkä tiedä millä muulla nimellä voisin sitä enää kutsua, vaikka mummu ei enää asukaan siellä.

Kotona olimme oppineet lukemaan aina saman iltarukouksen ennen nukkumaanmenoa. Mutta mummulassa lisäsimme siihen aina siunauksen jokaiselle läheiselle ihmiselle. Muistan edelleen mummun äänen, kun hän aloitti: "Ja siunaa, Taivaanisä..."



Muistan kun teimme vielä lenkkejä maantietä pitkin. Aina saman viiden kilometrin lenkin, välillä eri suuntaan. Mummu kertoili minulle elämästään ja entisajoista, sillä olin niistä niin kiinnostunut. Myöhemmin äidiltäni kuulin, että hänellä oli ollut rankka elämä. Tämä oli sitäkin ennen kun hän sairastui Parkinsonin tautiin, ja se vei häneltä voimat. Se on mahtanut olla hänelle tuskaa, ja toivon että olimme hänelle avuksi ja helpotimme hänen elämäänsä ainakin vähän. 

Minulla on seinäkalenterissani kuva viime kesältä, jossa seison mummun kanssa hiekkatiellä hymyillen leveästi. Mummulla on kävelysauvat kädessään ja tukka vähän sekaisin, enkä osaa aivan tulkita hänen ilmettään. Osittain hän näyttää hiukan varautuneelta, ehkä yllättyneeltä. Mutta osittain hänkin näyttää varovasti hymyilevän.

Mummu ei ollut täydellinen ihminen, niin kuin ei kai kukaan ole. Mutta hän oli aivan ihana mummu, ja hän välitti meistä. Hän toivoi aina parasta lapsenlapsilleen. Sain viettää mummun kanssa melkein seitsemäntoista vuotta, joilta jäi paljon hyviä muistoja. Toivon, että muistan aina mummun sellaisena kun hän oli hyvässä kunnossa. Ja että muistan yhtä hyvin kuin nyt, miltä tuntui halata häntä, ja miltä hänen pehmeä kätensä tuntui kädessäni.

Muistan erään kerran, kun seisoimme äitini ja mummun kanssa Suomessa olohuoneessa ja nauroimme. En muista mistä syystä, mutta me vain nauroimme yhdessä katketaksemme, niin että olimme hetken onnellisia. Ehkä sinä olit sillä hetkellä ainoastaan onnellinen.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Antti Halme: Mafiakesä

Kiinnostus heräsi: veljeni sai lahjaksi; seikkailu Italiassa


Mafiakesä
Antti Halme
2017
208 sivua
Otava

16-vuotiaan Artun meribiologi-isä saa työkomennuksen Sisiliaan kuukaudeksi. Vaikka mukaan lähteekin isän uusi tyttöystävä Merikukka, lempinimeltään WC-kukka jota Arttu ei voi sietää, odottaa karatea harrastava teinipoika kesältä paljon. Jo ensimmäisenä päivänä hän tutustuu italialaisiin kaksosiin Lucaan ja Lunaan sekä irlantilaistyttö Mollyyn. Hiukan rakkauttakin on ilmassa Artun tavattua isänsä nuoren työtoverin Aleksandran.

Kaksosten mummon ennustuksen jälkeen jo loman alkupäivinä alkaa tapahtua: Arttu pelastaa iltamyöhään laiturilla tytön, jonka mekko oli sytytetty palamaan. Vähitellen tapahtuu yhä vaarallisempia asioita, ja matka muuttuu mysteerien selvittämiseksi. Onko Sisilian kammottu mafia sekaantunut sittenkin Artun lomamatkaan?

Ensin innostuin tästä kirjasta ja seikkailusta ihanassa Italiassa. Minustakin olisi kivaa tutustua lomamatkalla johonkuhun ja kokea jännittäviä hetkiä, vaikka ei tosiaankaan mitään mafiaseikkailua. (Vielä pari vuotta sitten se olisi kyllä vielä saattanut kuulua listalle...) Aloitus oli kuitenkin aika rauhallinen, ja teinien keskusteluja oli kiva lukea. Rakkautta oli ilmassa sopivasti, ja myös Artun näkökulmasta oleva kerrontatapa oli todella hauska.

"Mun päähäni hiipii ajatus, että ainakin itsetunnossa Sisilialaiset voittaa Suomen 6-0. Oman puutarhan rupisinkin pikkutomaatti on varmasti hieno, jos se on aito sisilialainen. Suomalaisella taas saattaa olla takapihallaan vaikka ydinreaktori ja se sanoo vaatimattomasti että "ei tää ny mikään ole, tämmönen räpellys"." -s.20

Alkuinnostuksen jälkeen huomasin kuitenkin, että vaikka olisin saattanut pitää kirjasta enemmän muutama vuosi sitten, nyt se tuntui vähän liian epärealistiselta. No, mafiaseikkailu lomamatkalla ei ole maailman normaalein asia muutenkaan. Kuitenkin kirjassa tapahtui vähän outoja käänteitä: esimerkiksi eräässä vaiheessa Arttu oli vankina, vailla toivoa pakoon pääsystä. Seuraavassa kappaleessa hän onkin sitten yhtäkkiä matkalla kotiin, pakotettuna suorittamaan vangitsijoidensa antama tehtävä. Ja tietenkin hän menee kuin normaalina päivänä heti tapaamaan ystäviään ja kertomaan heille kaiken.

Vaikka kirjassa kuvailtiinkin sisilialaista elämää ja maisemia, muuten tarina eteni todella vauhdilla. Johonkin kohtaukseen saatettiin keskittyä pitkään, mutta heti kokonainen ilta ohitettiin lauseella, ja seuraava hetki oli jo läsnä.

"Ilta on onnistunut. Mä esittelen uuden frendini Mollyn Lunalle ja Lucalle. Yhdessä me kävellään nauraen rantalaituria pitkin, kohti hissin lähtöasemaa. Kuunsilta piirtyy tyyneen veteen. Tähdet tuikkivat taivaalla, joka on kuin mustaa samettia.
   Sitten. Se kaikki tapahtuu silmänräpäyksessä." -s.42

Mafiakesä oli hauska ja jännittävä, mutta ei kuitenkaan aivan kokonaan minun kirjani. Nuoret, esimerkiksi pojat, saattaisivat tykätä siitä juuri huumorin ja tapahtumavauhdin vuoksi. Hiukan samantapainen kirja oli myös Sari Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon, vaikka pidin kyllä enemmän juuri Mafiakesästä. Monet pojat saattaisivat myös samastua Arttuun, joka ei ihan puhtoisimpia ja tunteellisimpia teinejä ollut, mutta kuitenkin hyvää esimerkkiä oikeudentunnollaan.

Ja jos joku haluaa lähteä lomalle Sisiliaan...

"Nyt voi jo erottaa matalat käkkäräiset viiniköynnökset seisomassa rivistöinä rinteillä, äkkijyrkkien kallionseinämien vierellä. Pastellinvärisiä taloja on pystytetty uskomattomiin paikkoihin, ihmetyttää miten sinne edes on nostettu kiviä ja lautoja, satojen metrien korkeuteen vuortenseinämille. Yli kaiken kohoaa majesteettinen tulivuori Etna. Sen laella tuulee kuin hornassa. Eikä se ole vieläkään vaaraton. Se on kuin talviunta nukkuva karhu, eikä kukaan tiedä, millä mielellä se on kun se herää." -s.17

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteeseen kohtaan 49. "Vuoden 2017 uutuuskirja". 

torstai 8. kesäkuuta 2017

Carolin Phillips: Made in Vietnam

Kirjoitan tämän postauksen tällä kertaa sekä suomeksi että saksaksi.

Made in Vietnam
Carolin Phillips
2009
140 sivua
Ueberreuter

Lan toivoisi saavansa edelleen käydä koulua ja asua perheensä luona Vietnamin maaseudulla. Sitä vastoin hän joutuu työskentelemään lenkkareita valmistavassa tehtaassa monien nuorien tyttöjen ja naisten kanssa. He saavat pientä palkkaa, heitä rangaistaan ankarasti väsymyksestä, ja työ on vaarallista terveydelle. Lisäksi työajat venyvät epäinhimillisksi: tammikuun lopussa oleva Tet-juhla, vietnamilaisen uuden vuoden loma, ollaan ennenkuulumattomasti peruuttamassa, vain jotta Europasta tullut tilaus saataisiin ajoissa valmiiksi.

Kaiken keskellä Lan tutustuu tehtaan omistajan vanhaan isään, joka on taistellut Vietnamin sodassa 1960-luvulla, ja saa tältä apua. Lisäksi hän kuulee, että Saksasta on tulossa tarkastaja varmistamaan, että tehtaissa on kunnolliset olosuhteet...

Lan wünscht sich, dass sie noch in die Schule gehen und zusammen mit ihrer Familie auf dem Land wohnen könnte. Aber sie muss zusammen mit anderen minderjährigen Mädchen in einer Fabrik arbeiten, die Sportschuhe herstellt. Sie bekommen kleine Löhne, werden streng bestraft und die Arbeit ist gefährlich für ihre Gesundheit. Außerdem dehnen sich die Arbeitszeiten schrecklich: sich am Ende Januar befindende Ferien für vietnamesisches Neujahr, Tet-Fest, wird vielleicht abgesetzt, nur dass eine Bestellung aus Europa in Zeit fertiggemacht werden kann.  

Inzwischen lernt Lan den alten Vater des Fabrikbesitzers kennen, der in den 1960er Jahren im Vietnamkrieg gekämpft hat, und bekommt Hilfe von ihm. Außerdem hört sie, dass ein Inspektor aus Deutschland kommen wird, um die Arbeitsbedingungen zu kontrollieren...   

 Minusta tässä kirjassa ei juoni ollut tärkeintä. Se ei mielestäni niin erikoinen ollut, vaan henkilöt olivat vähän yksipuolisia. Ihmettelin kuitenkin, kun tehtaan omistajan poika vaikutti ensin vähän ärsyttävältä mutta kuitenkin mukavalta, mutta myöhemmin hänestä sai hyvin erilaisen mielikuvan...

Ich fand, dass in diesem Buch das Plot nicht so wichtig war. Es war auch nicht so speziell, sondern zum Beispiel die Figuren waren ein bisschen einseitig. Es hat mich aber gewundert, wenn der Sohn des Besitzers zuerst nervig aber trotzdem nett wirkte. Nachher bekommt man einen anderen Eindruck von ihm...

Tärkeintä minusta tässä oli kirjan teema: lapsityövoima. Lan olisi mielellään  käynyt koulua ja opiskellut mutta joutui sen sijaan työskentelemään tehtaassa, myöhemmin vielä ottamaan sisarensa mukaan. Kirja näytti, kuinka surkeat työolosuhteet Vietnamissa ja muissa köyhssä maissa voivat olla. On myös surullista, ettei koskaan voi olla sataprosenttisen varma, ovatko ulkomailla tehdyt vaatteet samoista olosuhteista kuin Lanin tehtaassa...

Sivuteemana toimivat Vietnamin sodan seuraukset: monet lapset, myös Lanin serkut, olivat syntyneet jonkin vamman kanssa, koska amerikkalaiset sotilaat olivat vapauttaneet Vietnamiin syöpää aiheuttavaa kaasua.

Am wichtigsten war für mich hier das Thema. Lan wäre gerne in die Schule gegangen und studiert, aber sie und ihre Schwester mussten für die Familie arbeiten. Das Buch hat mir deutlich gezeigt, wie schlecht die Arbeitsbedingungen in Vietnam und in anderen armen Ländern sein können. Es ist schrecklich, dass man nicht sicher sein kann, ob die im Ausland hergestellten Kleider wirklich aus Fabriken mit denselben Bedingungen wie bei Lan kommen...

Ein Nebenthema waren auch die Folgen des Vietnamkrieges: viele Kinder, auch Lans Cousinen, waren behindert geboren, weil die Amerikaner einen Krebs auslösenden Gas verbreitet haben.

Kirjassa oli myös henkilöitä, jotka pelasivat mieluummin tietokoneella kuin vaalivat vanhoja vietnamisilaisia perinteitä. Esimerkiksi Lan oli ainoa tehtaassa, joka osasi pyydystää käärmeen. Minustakin on hyvä vaalia vanhoja perinteitä, mutta alkoi tuntua, että kirja hiukan syyllisti ihmisiä, joiden vanhemmat eivät ole opastaneet heitä näiden perinteiden pariin.
 
Im Buch gab es auch Figuren, die lieber am Computer spielten als die alten Traditionen bewahren wollten. Zum Beispiel Lan war die einzige in der Fabrik, die eine Schlange fangen konnte. Es ist gut, die alten Traditionen zu bewahren, aber ich habe das Gefühl bekommen, dass das Buch die anderen Leute beschuldigen wollte, deren Eltern ihnen nicht diese Traditionen beigebracht haben.


Hiukan erikoista minulle oli, kuinka vietnamilaiset uskoivat edelleen kommunismiin ja Ho Chi Minhiin. En ole myöskään koskaan ajatellut, ettei osa vietnamilaisista pidä siitä, että sodanaikaiset Củ Chin tunnelit ovat nyt avattu turisteille. Olen käynyt siellä nimittäin itsekin...

Ein bisschen außergewöhnlich war es, als die Vietnamesen immer noch an Kommunismus und an Ho Chi Minh geglaubt hatten. Ich habe auch nie daran gedacht, dass einige Vietnamesen es nicht mögen, dass die Tunnel von Củ Chi aus der Kriegzeit jetzt für Touristen geöffnet sind. Ich bin dort auch selbst gewesen...

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 20: Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Kesäkuun kolmas

Mikä on minun tapani surra?
Minä en ollut odottanut
Vaikka joskus mietinkin
Että kauanko tämä kestää.

Ettehän te voi kuolla
Vastahan me tapasimme
Meidänhän piti vielä nähdä
Minunhan piti tehdä sinut onnelliseksi
Toteuttaa kaukainen toiveesi
Miksi te lähditte
Kun kaikki on vielä kesken?

Vaikka ehkä sinä olet nyt taas onnellinen
Onnellisempi kuin koskaan
Ehkä sinä muistitkin minut
Ehkä muistat minut edelleen
Toivon että kuulet minun viestini
Kai sinä olet edelleen jossain?
Ja toivon, että tapaat rakkaasi
Ne, joita aina ikävöit.

Ymmärrätkö sinä, sanon itselleni
Ymmärrätkö varmasti
Että sinua ehkä pelotti valtavasti
Että se varmaan sattui
Ettet halunnut kuolla silloin
Ymmärrätkö, että tämä on muutos
Että tunsit heidät kerran
Mutta nyt he kuuluvat muistoihin
Joita voi enää unohtaa
Että heidän aikansa on päättynyt
Ette te enää tapaa
Vaikka he kerran elivät.

Joskus, minä ymmärrän
Hetken minä vain ymmärrän.

***

Kesäkuun kolmantena kuulin, että mummuni ja tuttavani ovat kuolleet. Eri paikoissa, eri syistä - mutta en ollut odottanut kumpaakaan kuolemaa.

Onneksi minulla on paljon muistoja mummustani seitsemäntoista vuoden ajalta - vaikka hyvätkin muistot satuttavatkin joskus.

Onneksi uskalsin mennä tuttavani luokse sinä päivänä toukokuussa ja kehua hänen pianonsoittoaan. Tapasimme ja puhuimme vain kahdesti - mutta hän antoi minulle viimeisellä niistä pianonuotit Johanna Kurkelan kappaleeseen Ainutlaatuinen. Ja onneksi uskalsin nousta ylös hänen muistotilaisuudessaan ja jakaa nämä muistot muille.

<3 Kiitos teille, että kuuluitte kerran elämääni.


perjantai 2. kesäkuuta 2017

Kesäkuun toinen (runo)

Musiikkisuositus: Coldplay: A Sky Full Of Stars

***

Ymmärrätkö
Kuinka minä pelkään kesää
Pelkään nähdä sinut
Pelkään että tunnistan kaiken viime kesältä
Joka tulvii joskus mieleeni
Ja ehkä vähän toivonkin
Ehkä hiukan
Jotta saisin syyn itkeä

Ymmärrätkö
Että joskus minä haluan itkeä öisin
Kuunnella surullista musiikkia
Joka muistuttaa niistä hetkistä
Jotka eivät enää toistu
Jotka kuuluvat jo muistoihin

Ymmärrätkö
Että haluan itkeä elokuvien hahmoille
Jos luulen samaistuvani heihin
Vaikka ehkä minä vain kuvittelen
Kaikkihan on vain minun päässäni
Minä vain liioittelen
Oikeastihan kaikkihan on hyvin

Ymmärräthän
Että joskus haluan voida pahoin
Ihan vain että ymmärtäisit
Että olen selvinnyt paljosta, olenhan
Että en kuitenkaan ole täysin onnellinen

Toukokuussa lauloin itsekseni ja opin puhumaan kiinaa

Toukokuussa luin loppuun kahdeksan kirjaa ja 1742 sivua: 

Robert Cormier: After the First Death (204s)
Ödön von Horváth: Jugend ohne Gott (126s + liitteet)
Eva Wong Ng: Chinatown Girl (My New Zealand Story)(207s)
Julie Lawson: A Ribbon of Shining Steel (Dear Canada) (204s)
Vashti Farrer: Plagues and Federation (My Australian Story) (172s)
Carolin Philipps: Made in Vietnam (140s)
Antti Halme: Mafiakesä (208s)
Klaus Kordon: Die roten Matrosen (471s)

Esittelen nyt vain yhden kirjoista lyhyesti, sillä osasta niistä kirjoitin oman postauksen ja osasta puolestaan toivottavasti tulen kirjoittamaan myöhemmin.

Jugend ohne Gott oli symboleita täynnä niin ihmisten silmistä kaloihin, kritisoi rasismia ja syrjintää maassa, jossa se oli sallittua, ja pohtii Jumalan olemassaoloa ja luonnetta. Ensin se vaikutti pikkuisen tylsältä ja vaikeasti ymmärrettävältä kirjalta, mutta loppua kohden aloin saada kiinni tarinan symboleista.

"Still, wie die dunklen Seen in den Wäldern meiner Heimat. [...] So schaut Gott zu uns herein, muss ich plötzlich denken. [...] Denn Gott ist die Wahrheit." -s.125

"Hiljaa, niin kuin tummat järvet kotimaani metsissä. Noin Jumala katsoo meihin, ymmärrän yhtäkkiä. Sillä Jumala on totuus."

Toukokuussa luin alkuvuoteen verrattuna todella monta kirjaa, joista osan olin kyllä aloittanut jo aikoja sitten. Ehkä eniten minuun vaikutti (ja värisytti) After the First DeathChinatown Girl oli taas ehkä mukavin kirjoista.

En katsonut ollenkaan elokuvia, en ole katsonut niitä paljoa aikoihin. Mutta sitä vastoin ehdin tehdä paljon kaikkea muuta. Kuun aikana oli monta kivaa juhlaa (äitienpäivä, vappu, eräät kevätjuhlat ja kaverin synttärit), joista viimeisimmällä pääsin kokkaamaan thaimaalaista ruokaakin. 
Älkää arvatko, mistä tämä on tehty :D

Toukokuussa oli neljä päivää pelkkää teatterikerhoa. En tunne edelleenkään olevani kauhean hyvä näyttelijä, ja minua hermostuttikin esityspätkämme, joista toinen kohtaus oli vähän hankala. Mutta ryhmässämme oli kuitenkin hauskaa ja kohtaukset esityspäivänä menivätkin oikein hyvin. :)

Eräänä päivänä tuli koettua jäähallin kylmyys ja katsomon hurrausaalto, toisena pyöräiltyä ja laulettua samalla. Tuli ostettua kaunis villatakki ja kauankaivatut farkkucaprit, joihin olen jo hiljalleen rakastumassa.

Ja tuli puhuttua kiinaa. Ensimmäistä kertaa kävin pari keskusteluakin kiinaksi: oikeasti osasin puhua vähän, vaikka kielitaitoni onkin vasta puhkeamassa kukkaan. Opin paljon uusia sanoja ja iloitsin silloin, kun satuin ymmärtämäänkin jotain. Toukokuun saavutuksiin kuului kiinan viralliseen kielikokeen (HSK) kakkostason tekeminen, joka ainakin tuntui menneen hyvin.

Kävimme myös Xi'anin kaupungissa loppukuun minilomalla. Nyt en voi kertoa pyöräilleeni kaupunginmuurilla, koska emme jaksaneet enää kokeilla sitä, mutta voin ainakin kertoa nähneeni terracottasotilaat. Vaikka ne eivät minusta niin ihmeellisiä olleet, ja olin tuona päivänä tulossa uudestaan kipeäksi... 


Matkan aikana tuli kuitenkin käveltyä paljon, ja parasta oli kävellä illalla kapeilla muslimialueen kaduilla katukojujen vieressä polkupyöriä väistellen. Tuntui melkein kun olisin ollut Kiinassa sata vuotta sitten (jos ei siis lasketa neonvaloja ja sähkömopoja). Ja satuimme pieneen ruokapaikkaan, jonka seinällä komeili kuva Mauno Koivistosta syömässä samassa paikassa 30 vuotta sitten.

Toukokuussa tapahtui todella paljon: oli ihania, kamalia ja vähän normaalimpia päiviä.


Kesäkuusta tulee osittain aika hirveä. Siihen kuuluu hyvästelyjä, monien ihmisten ja paikkojen näkemistä viimeistä kertaa. Pelkkä ajatus saa vatsan puristumaan kokoon. Viimeisen puoli vuotta olen jo hermoillut Suomeen muuttoa, joten kesäkuu ei tule olemaan poikkeus.

Vielä on kuitenkin kouluviikkoja jäljellä, vielä on hiukan aikaa.

KK: Mitä te jännitätte kesältä? Entä mitä toivotte erityisesti?

torstai 1. kesäkuuta 2017

Kesäkuun ensimmäinen (Elämän hippusia #4)

- Ahdisti
- Ahdisti muista asioista
- Ajatukseni kiusaavat minua usein
- Yskin koko ajan
- En ehtinyt lukea paljoa kokeeseen mutta en sen puoleen muutakaan
- Päivät lipuvat käsistä, enkä halua muuttaa Kiinasta

+ Sain kokeesta hyvän numeron, en olisi odottanut!
+ Ja kielitaitoni on kuulemma parantunut, sanoi opettajani joka ei ikinä kehu minua mistään
+ Vapaatunnilla kuuntelin musiikkia (ruotsalaista laulajaa Lalehia <3) ja parantelin postausta, samoin nytkin
+ Kaverini kanssa oli mukava jutella
+ Luen tällä hetkellä hyvää kirjaa, Lisa Williamsonin The art of being normal (jos joku ei ole huomannut, niin sivupalkista voi seurata mitä luen paraikaa)
+ Puhuin hiukan kiinaa opettajani kanssa, koska suurin osa luokasta päätti olla ilmestymättä tunnille
+ Loikoilin hetken lattialla ja katselin kattoon ja ulos ikkunasta, mikä oli oikeastaan aika ihanaa sillä hetkellä.