sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

L.M.Montgomery: Sininen linna

Kiinnostus heräsi: lempikirjani

Sininen linna
L.M.Montgomery
2010 (1930)
I.K. Inha
The Blue Castle (1926)
280 sivua
Karisto

Valancy Stirling, 29-vuotias sukunsa määräilemä vanhapiika, joka ei saa edes itse päättää huoneensa järjestystä tai juhlapukujensa väriä. Hänellä ei ole koskaan ollut todellista onnen hetkeä, mutta mielikuvituksessaan Valancy on pitkään rakennellut Sinistä linnaansa ja kuvitellut itselleen ihailijan ja unelmamiehen. 

Eräänä päivänä Valancy saa kuulla sairastavansa parantumatonta sydäntautia ja omaavansa enää noin vuoden elinaikaa. Tuolloin hän päättää pitää asian salassa ja päättää sukunsa kauhuksi itse elämästään. Vuoden kuluessa Valancy kehittyy yhä itsenäisemmäksi nuoreksi naiseksi ja saapuu yhä lähemmäksi Sinistä linnaansa...

Sininen linna. Ensimmäisellä kerralla olin kuudesluokkalainen tyttö, joka oli juuri löytänyt Montgomeryn, toisella kerralla henkisesti melkein yhtä pieni kahdeksasluokkalainen. Viime lukukerralla olin juuri Kiinaan saapunut, peruskoulun viimeisellä luokalla. Jokaisen lukukerran jälkeen vakuutuin siitä, kuinka Sininen linna säilyy lempikirjojeni listalla.

Nyt melkein neljän vuoden jälkeen olin jo hiukan unohtamassa tarinan hohdokkuutta... Halusin ulkomaille mukaan jotain tuttua ja mieltä lämmittävää luettavaa, mutten todella ajatellut Sinisen linnan arvoa, millaisena sen nyt taas tajuan. 

Enkä enää edes tiedä, mistä kohdasta romaanissa eniten pidän. Ennen olisin sanonut sen kohdan, kun Valancy on juuri päättänyt oman polkunsa valitsemisesta ja ilkkuu kauhistuneille vanhanaikaisille sukulaisilleen hämmästyttävällä huumorintajullaan. Silloin kirjan loppupuoli tuntui ehkä liian romanttiselta. Nyt kuitenkin luin alkupuolen harmautta ja loppupuolen onnen hetkiä ihan yhtä mielelläni kuin Valancyn päähänpistoja. 

Ehkä ainoa romaanin puute onkin lopetus: se tuntuu hiukan lässähtävän ja arkipäiväistyvän. Myös Valancyn sukulaiset vetävät pidemmän korren, mikä ei minua miellyttänyt. Vai halusiko Montgomery vain näyttää toisaalta suvun tärkeyden sekä katkeran tosiasian, ettei täysin vapaana eläminen ole todella mahdollista? Joka tapauksessa lopussa minun täytyy huokaista haikeana. En olisi tyytynyt niin vähään.

Vähän myös nyt ihmetytti, kuinka nopeasti Valancy hyväksyy sairautensa ja päättää elää oman mielensä mukaan. Eikö häntä ollenkaan jännitä kohdata sukulaisensa? Eikö häntä ollenkaan pelota kuolema? Voiko ihminen tyytyä kohtaloonsa niin nopeasti?

Kuitenkin tajusin erityisesti tällä kerralla, miten uudenaikainen romaanin tarina onkaan ja miten esimerkillinen Valancy sankarittarena onkaan. Nykyhetkestä katsottuna sitä ei välttämättä ymmärrä, mutta Valancyn päätös elää omien arvojensa mukaan ei naiselle ollut 20-luvulla kovinkaan helppoa. Tämä kuvastuukin sukulaisten häpeässä ja kiihkossa, mutta hän itse ei tunne tekevänsä mitään väärin, eikä teekään. Myös Valancyn myöhempi rakastuminen ja ensimmäisen askeleen ottaminen tuntuu ihmeelliseltä: en voi muuta kuin ihailla hänen rohkeuttaan. En itse olisi uskaltanut ottaa ensimmäistä askelta...

Sininen linna on jotenkin kokonaisuudessaankin rohkea kirja ja tietyllä tavalla poikkeaa Montgomeryn tuotannosta muutenkin kuin tapahtumapaikan ja -ajan vaihdoksella. (20-luvun Ontarion Muskoka autoineen ja elokuvateattereineen PEI:n tilalta. Lisäksi tarina sijoittuu suurelta osin pikkukaupunkiin eikä maaseudulle.) Enkä osaa selittää, mutta minuun todella sattuu ajatella tätä kirjaa. Silmiini tulvahtavat kyyneleet bussissa, kun ajattelen sen tarinaa. En tahtoisi vielä lukea loppua.

Ja kuten Valancy John Fosterin kirjoista, minäkin huomasin muistavani tästä kirjasta pätkiä ulkoa.


   "Valancy katsoi - ja katsoi - ja katsoi vielä kerran. Järvellä oli läpinäkyvää, sinipunertavaa sumua, joka verhosi saaren. Sen läpi häämöttivät tummien tornien tavoin ne kaksi valtavan isoa mäntyä, jotka ikään kuin tarttuivat toisiinsa kiinni majan yläpuolella. Niiden takana oli taivas, joka oli vieläkin ruusunvärinen illan kajastuksessa, ja kalpea uusikuu.
   Valancy värisi kuin puu, jota tuuli äkkiä liikuttaa. Hänen sieluunsa näytti tulvehtivan jotakin.
   "Sininen linnani!" hän sanoi. "Voi, se on sininen linnani!"" -s.174

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 11. "Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa" ja lisäksi Hyllynlämmittäjä #2019, Mennään metsään - ja Montgomery-lukuhaasteeseen.

4 kommenttia:

  1. Sininen linna täytyisi lukea taas uudelleen.Ihana kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, olen iloinen että se säilyy lempikirjojeni listalla <3

      Poista
  2. Minä luin tämän ensimmäisen kerran vasta nuorena aikuisena, sinun ikäisenäsi suunnilleen, vaikka ne Annat ja Runotytöt kuuluivatkin lapsuusaikojeni lempparilukemistoon - jostakin syystä en tiennyt tästä sitä ennen mitään. Mutta muistan, edelleen, miten ihanalta kirjalta tämä silloin tuntui, ja muutama vuosi sitten luin tämän pitkästä uudelleen - tekee hyvää aika ajoin palata siniseen linnaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauska kuulla sinun kokemuksiasi romaanista! Se kuuluukin Montgomeryn harvoihin aikuisten kertomuksiin, eikä edes ole niin tunnettukaan, mutta kelpasi kyllä 12-vuotiaalle!

      Sinisiin linnoihin on ihana palata <3

      Poista