Kesäkuussa olisin toivonut ajan kelaavan vielä taaksepäin

Kesökuussa luin yhden kirjan ja 280 sivua:

L.M.Montgomery: Sininen linna (280 sivua)

Sinisestä linnasta voin sanoa sen verran, ettei sen taika ollut hävinnyt minnekään. Tajusin jopa toistelevani pätkiä mielessäni ja ihailevani Valancya, joka uskaltaa päättää itse elämästään ja ottaa rakkaudessa ensimmäisen askeleen. 

Kesäkuun postauksesta tuntuu tulevan melko lyhyt - en ehtinyt lopettaa muita kirjoja, vaikka niitä aloitinkin - enkä katsomaan yhtäkään elokuvaa. Varsinkin kämppiksen saatuani en yksinkertaisesti ehtinyt lukemaan tai tuijottamaan Netflixiä, ja päiväkirjankin kanssa on moni tapahtuma jäänyt rästiin. Edelleenkin minun pitäisi kirjoittaa viime viikon vapaapäivästäni - ja ylioppilasjuhlistani...

Aivan kesäkuun alussa olivatkin ylioppilasjuhlani, ja "ikuinen kesälomani" alkoi. Juhlapäiväni kiisi valitettavasti liian nopeasti jo, ja jouduin valittelemaan lukuisille vieraille, kuinka en pystynyt kunnolla keskittymään mihinkään päivän aikana. Koko ajan joutui pitämään silmällä ovea ja kilistelemään ja puhumaan samat asiat läpi uudelleen ja uudelleen - hämmentävää kyllä kaikki halusivat tietää kesätöistäni. Vasta illalla onnistuin ottamaan rennosti ystävieni seurassa. Päivä oli kuitenkin jotenkin rankka, eikä asiaa helpottanut yhtään, että jouduin hyvästelemään minulle tärkeän ihmisen, jonka kanssa en edes ehtinyt puhumaan, eikä hän tiedä paljonko hän minulle merkitsi.

Seuraavana päivänä puolestaan nautin perheen viimeisestä yhteisestä päivästä, jona emme kylläkään ehtineet tehdä mitään erityistä, mutta ainakin söimme keksejä kalliorannalla ja pastaa ravintolassa. :3 

En kuitenkaan ehtinyt lomailla sen pidempään, sillä häivyin ylioppilastodistus kourassa ja lakki matkalaukussa (ihan totta, olin saanut lahjaksi ylioppilaslakkia muistuttavan pipon, ja se lähti heti mukaan, vaikkei olekaan tullut käyttöön). Päämääränäni oli pieni kylä Saksassa merenrannalla, ja tajusin vasta jälkeenpäin, että tästä riittää kyllä selitettävää lapsenlapsille - eihän jokainen lähde töihin pellonkulmaan ulkomaille lakkiaistensa jälkeen, vaikka se onkin nykyään paljon helpompaa kuin ennen kännyköitä. Heti aluksi huomasin, ettei bussi kulje enää iltayhdeksän jälkeen, kaupat ovat kiinni sunnuntaisin ja vapaa-aikaa ei ole juurikaan. Heinänuha vaivasi lääkkeistä huolimatta - se hellitti todella vasta kuun loppupuolella - ja jalkani olivat kipeät tarjoilemisesta.

Asuinkaupunkini keskustassa

Joka tapauksessa kesäkuussa nautin todella työstäni ja täälläolosta (heinäkuussa on tuntunut rankemmalta, mutta kerron siitä sitten myöhemmin). Alussa virheet eivät niin haitanneet, eikä asiakkaita hirveesti ollut, paitsi eräänä muistorikkaana helluntaimaanantaina, jolloin yhtäkkiä sisään aivan tulvi nälkäisiä turisteja, tilauksia oli koko ajan jonossa noin seitsemän, enkä ehtinyt hengähtääkään viiden tunnin aikana. 

Ensimmäiset kaksi viikkoa asuin yksin ja huomasin viihtyväni niin hyvin, että kämppiksen ja työkaverin saatuani kaipasin yksinoloa ja omaa rauhaa. Ehkä se mitä täällä olenkin tajunnut, on etten heti ensimmäisenä asuisi kimppakämpässä, en ainakaan jos näkisin kämppiksiäni sen lisäksi vielä opiskelun tai työn merkeissä. Tunnen itseni vähän suonalaiseksi erakoksi, mutta onneksi olen nyt kuullut hiukan samanlaisia kokemuksia tutuilta ympäri maailmaa.

St. Marie Stralsundissa

Iltaisin... juoksin edestakaisin ruokakaupassa ihmettelemässä outoja purkkeja ja merkkejä ja itkemässä kymmenen minuuttia ennen sulkemisaikaa, kun en löytänyt mitään. Kokkasin ruokaa ja poltin sen useamman kerran. Yritin pestä pyykkiä, lajitella oikein ja annostella pesuainetta puolityhjiin koneellisiin. 

Köyhiä ritareita!

Niin, vapaa-aikaa ei paljoa ollut, mutta se ei tuntunut erityisen rankalta. Kotitöiden väliin jäävänä aikana joko seikkailin ympäri kaupunkia tai istuskelin kämppikseni kanssa parvekkeella. Vapaapäiväni änkesin sitten vähän liiankin täyteen toimintaa ja turisteilua - tein yhden laivamatkan ja vaelluksen entiselle majakalle, ja yhden kaupunkireissun vanhaan hansakaupunkiin. Valitettavasti kiirehdin liikaa, mutta ehdin kyllä nähdä suojeltua nummea, kauriita pellolla ja kokea pienen tajunnanräjäytyksen valokuvanäyttelyssä- ja itkeä museossa, koska en ollut siellä äitini kanssa kuten yleensä.

Kesäkuussa elämäntapani muuttui järkyttävästi entisestä ja kaikin edellytyksin olisin luullut sen kuormittavan pahasti, mutta niin ei tuntunut. Ensimmäistä kertaa myös ahdistuneisuushäiriöni unohti olemassaolonsa, mitä ei ole tapahtunut puoleentoista vuoteen. Murehtiminen ei hävinnyt, mutta fyysisiä oireita ei ollut lähes ollenkaan. Kaiken kaikkiaan kesäkuu tuntui hyvältä kuukaudelta.

Heinäkuu on taas jo pitkällä... Siihen on sisältynyt edelleen työtä, mutta myös eräs matka, josta kerron sitten lisää elokuussa!

KK: Mikä oli teidän lempiruokanne kesäkuussa?

Miten kesä on mennyt?