Heinäkuussa luin jälleen neljä kirjaa ja 1343 sivua:
2. J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi (Harry Potter #6) (698 s)
3. Maja Hjertzell: Henrietta är min hemlighet (175s)
4. Kelly Quindlen: Late to the party (297s)
St. Ursula-koulun tytöt oli ihan mukava vanhanajan tyttökirja, joka kuvaa tyttöjen sisäoppilaitosta. Tytöt ovat tietysti täydellisen siveitä eivätkä aivan vielä täysi-ikäisiä, mutta päähenkilöt Patty, Priscilla ja Conny hyvin vilkkaita ja muutamat tytöistä kertovat ensimmäisistä kosinnoistaan. (Kuinka nuoria he ovat voineet olla?) Ajankuvauksesta jäi mieleen luennot naisten oikeuksista, joita kukaan tytöistä ei olisi jaksanut kuunnella, sillä ne olivat vapaa-ajalla, vaikka Patty käyttikin niitä sitten hyväkseen ja järjesti latinanlukemislakon. Vähän jäi ärsyttämään, kuinka Pattyn ystävineen annettiin hallita koulussa ja jopa kiusata muita tyttöjä: he esimerkiksi pakottivat erästä lihavahkoa tyttöä olemaan syömättä, ja tämä oli johtajaopettajalle täysin okei. Muutenkin ärsytti kirjan puhtoiset hahmot (jopa eräs varas) ja tapa, jolla Patty aina järjesti asiat ja loihti ihmiset kilteiksi. Lisäksi kirjalla ei ollut mitään juonta vaan se koostui kohtauksista Pattyn viimeisestä kouluvuodesta. Kiinnostavinta oli ehkä poikatyttö "Kid", joka oli kasvatettu Teksasin karjatiloilla. Tämä oli siis ihan luettava ja vanhanajan puhtoisuutta hohtava tyttökirja, mutta ei mitenkään erityinen.
En osaa päättää lemppariani Harry Pottereista, kuten jotkut, mutta nykyään pidän erityisesti Harry Potter ja puoliverisen prinssin ihmissuhdesotkuista. Kun kakkosessa Ginny on ihastunut Harryyn, nelosessa Harry alkaa jo katselemaan Chota ja Ron on mustasukkainen Hermionesta ja viidennessä Harry saa ensisuudelmansa ja käy ensimmäisillä treffeillä, on kuudennessa kirjassa jollain lailla "helvetti irti". Samaten kirja jatkaa viidennen kirjan jännityslatausta, sillä velhomaailman elämä alkaa olla todella vaarallista, ja Tylypahkassakaan ei voi olla suojassa. (Tosin missä osassa sitten pystyi?) Tämä on kuitenkin viimeinen n.s. turvallinen vuosi, jolloin Harry ystävineen on vielä koulun suojissa. Kirja asettaa vielä lisää kysymyksiä, kertoo Voldemortin menneisyydestä ja paljastaa Harryn elämäntehtävän.
Ja voi Severus, pyydän.
Henrietta är min hemlighet oli kirja, johon osittain todella samastuin, osittain en. Ja jos en samastunut, niin luin tätä kuitenkin hurmiossa, sillä melkein mikään romaani ei kuvaa ihastumisen ongelmia samalla tavalla. Tämä oli todella erilainen kirja. Kirjoitustyylin ja henkilöiden vuoksi suosittelisin sitä ehkä eniten yläasteikäisille, vaikka päähenkilöt ovatkin lukion ensimmäisellä, mutta kuten sanottu, sopii se kaikenikäisille, jotka voivat samastua ihastumisongelmiin.
Late to the partyn kuvittelin samaistuttavan todella, mutta jotenkaan se ei sitten ihan kokonaan napannut. Päähenkilöt vaikuttivat välillä vähän lapsellisilta, ja seksuaalivähemmistöjen ja ihonvärien representaatio tuntui hiukan ängetyltä, vaikka kai kirjan kaveriporukat ovat jossian päin ihan totta. Lisäksi oletus, että kaikki nuoret bilettävät tai päätyvät jossain vaiheessa bilettämään, oli aika ärsyttävä. Joka tapauksessa kirjaa oli mukava lukea ja rakkaustarina oli niin suloinen - ja välillä koin samaistumistakin. Amerikkalainen keskiluokkainen elämäntapa uima-altaineen oli taas jotain omaa luokkaansa. Jälkeen päin ajateltuna lukisin kyllä uudelleen.
Olen nähnyt Harry Potter ja puoliverisen prinssin (2009) ennenkin, mutta Harry Potter ja kuoleman varjelukset osa ykkösen (2010) katsoin ensimmäistä kertaa! Nyt on kaikki HP:t sitten nähty. Molemmat Harry Potterit olivat hyvää katsottavaa, tosin en ymmärrä, miksei Tonksin ja Lupinin suhdetta mainittu kuin yhdellä lauseella (seiskassa!) ja miksi Ginnyn ja Harryn suhteen kehittymistä muuteltiin. Seiskassa puolestaan puolestaan eräs hurja kohtaus Godrickin notkossa, jota muistan pelänneeni joskus kirjaakin lukiessani.
Clue (1985) oli mainiosti Cluedo-pelin pohjalta tehty elokuva. Ensin kesti hiukan päästä mukaan juoneen, enkä tajunnut huumoria. (Lisäksi projektorissamme oli jokin rikki niin että kaikkien hahmojen iho näytti siniseltä, emmekä edes olleet varmoja, kuuluuko se elokuvaan! :D) Kirjassa oli keskusteluhuumoria, hillittömiä ympäriinsäjuoksukohtauksia ja tietysti useampikin murha ja toistensa epäily. Yksi hahmoista oli homoseksuaali ja suhteellisen neutraalisti esitetty. Lopetus oli mielenkiintoinen valinta, niitä oli nimittäin kolme!
Desperados (2020) oli tosi ärsyttävä romanttinen sekoilu -elokuva, en tiedä miksi edes päädyimme katsomaan tätä ystävän kanssa Netflix Partyn välityksellä. En erityisesti pitänyt sen epärealistisuudesta ja ylinäyttelemisestä, mutta että erään hahmon seksuaalinen suuntautuminen ilahdutti varsinkin, kun siitä ei tehty suurta numeroa.
So Young... Olen nähnyt tämän nyt kolmannen kerran yhdeksän kuukauden aikana, nyt perheen kanssa. Tällä kertaa osasin sen jo melkein ulkoa mutta hämmennyin hiukan, kuinka loppupuolella kohtaukset vain seurasivat toistaan ennen lopulta viimeistä. Kirjan nuorten ja aikuisten ajatusten kuvaus on upeaa, ja tällä kertaa rakastin päähenkilön luonnetta. Hän on itse nuoruus: ailahtelevainen, määrätietoinen, räiskyvä ja elää täysin tunteidensa johdattamana.
Osittain pidin uudesta Pikku naisia -elokuvasta todella, osittain se jäi vähän mietityttämään. Jotkut pienet asiat häiritsivät, ja elokuvan ei-kronologinen rakenne oli joskus hiukan hankala, vaikka olen sekä lukenut romaanin että katsonut edellisen elokuvankin. Toivoin myös, että Jon avioliitto olisi jätetty tässä pois, sillä jopa L.M.Alcott ei halunnut oikeasti halunnut sitä kirjaansa. Joka tapauksessa lopussa toisaalta fakta ja Jon kirjoittama romaani elämästään sekoittuivat keskenään, kun kustantaja halusi tämän tarinaan romanttisen lopun... tämä oli todella mielenkiintoinen ratkaisu. Tässä osassa tuli ehkä myös paremmin esille sisarten virheet ja välit keskenään, kuten Jon ja Amyn kilpailu. Eräs repliikki oli ajankohtaisiin tapahtumiin hämmentävästi erittäin osuva, kun eräs afro-amerikkalainen nainen sanoi rouva Marchille: "No offense, but you should still be ashamed [of your country.]" Jo oli myös tässä paikoittain niin samastuttava että vain itkin, ja hänen yksinäisyytensä ja vastuuntuntonsa oli käsinkosketeltavaa. Elokuvan jälkeen leijuin oikeasti tuntikausia muutaman sentin maan yläpuolella.
"I'm so sick of people saying that love is just all a woman is fit for. But I'm just so lonely!" - Jo March
En muista paljoakaan The Little Mermaidista... Tämä vuoden 2018 elokuva oli aivan uusi versionsa, mikä oli periaatteessa raikastavaa, mutta juoni oli hiukan erikoinen, enkä jaksanut keskittyä siihen erityisesti. Rakkaustarina oli traaginen mutta suloinen. :3
En muista mitä tein heinäkuussa... Olin ainakin jo väsynyt opiskeluun, vaikka kokeet olivat vasta edessä. Kävin sukulaisillani Lappeenrannassa ja jälleen mökillä ja yritin opiskella. Kävin ravintoloissa (sitten helmikuun), isovanhemmillani (sitten joulukuun) ja ensimmäistä kertaa elokuvissa (sitten vuodenvaihteen) ja leijuin todella pilvissä koko iltapäivän. Näin kanavan, söin jäätelöä ja karjalanpiirakoita torilla sekä paijailin kissoja Loviisan linnoituksen raunioissa. Ystäviä näin jostain syystä vähemmän kuin koko keväänä: ehkä siksi alkoi vähän turhauttamaan ja teki hiukan mieli taas palata sosiaalisempaan elämään.
Loviisan kaunein kuja <3
Lappeenrannan satama
Aamupala torilla
Lensin lopulta takaisin Saksaan ja tajusin, ettei minun tarvitsekaan mennä Italiaan asti tunteakseni trooppiset illat, kello kymmeneltä laskeutuvan pimeyden ja puheensorinan kaduilla. Täällä on maskipakko kaikissa kaupoissa ja julkisissa liikennevälineissä, kaikki suuremmat kokoontumiset ovat kiellettyjä, mutta muuten ihmiset ovat aika huolettomia. Luin, että kirkossa jumalanpalveluksessa ei lauleta, mutta sitten taas näin yhtenä päivänä kadulla ryhmän, joka lauloi ja tanssi vieri vierekkäin ja ihmiset seurasivat heitä myöskin ihan vieressä. Heti saapumiseni jälkeen luvut alkoivat täälläkin nousta yli tuhanteen päivässä, mutta en ole huomannut muuten mitään eroa ihmisten käyttäytymisessä tai säädöksissä. Mietin edelleen koko ajan mitä teen syksyn kanssa...
Mitä teidän kesäänne kuului? Minä muistan koko kesältä edelleen ehkä parhaiten mökkeilyn, värien vaihtelun järven pinnalla, keskiyön horisontin kajastuksen ja kostean hämärän tiivistymisen usvaksi...
Vielä viimeisiä viipyilevän hämärän hetkiä elokuulle <3
Muistan itsekin lukeneeni St. Ursula-koulun tytöt joskus ala-asteella, koska ahmin lähes kaikki mahdolliset sisäoppilaitoskuvaukset, jotka vain käpäliini sain :D Mutta vaikka en kirjan tapahtumista muista yhtään mitään, muistelen itsekin, että se ei ollut mielestäni erityisen hyvä kirja. En kuitenkaan muistanut koko kirjan olemassaoloa ennen kuin luin postauksesi, joten kiitos muistutuksesta :D (vaikka huononpuoleinen kirja olikin...)
VastaaPoistaMinäkin olin lukenut St. Ursula-koulun tytöt joskus vuosia sitten ja pidin siitä ehkä silloin enemmän! Nyt tosin luin myös arvosteluita netistä, jotka saivat näkemään esimerkiksi olemattoman juonen huonossa valossa. Kirjahan on vain otoksia kouluvuodesta ja vasta viimeisessä luvussa viitataan haikeasti siihen, että tytöille aukeaa uusi elämä koulun päätyttyä. Kaikki tytöt olivat myös vähän liian puhtoisia ja viattomia, lukuunottamatta osittain päähenkilökolmikkoa, jotka olivat välillä kunnon koulukiusaajia, eikä koulun johtaja tehnyt asialle mitään... Mutta ihan okei tämä kirja lopulta oli, ja onhan puhtoisuus myös ihan raikastavaakin luettavaa :)
Poista