Iltatähden syttyessä: Elokuussa lähdin kauas jotta voin nähdä lähelle

Elokuussa luin kolme kirjaa ja 763 sivua:

1. Julie Ann Peters: Far from Xanadu (282 sivua)

2. Hua, Yu: Kiina kymmenellä sanalla (315s)

3. Amy Brainer: Queer kinship and family change in Taiwan (166s)

Far from Xanadu oli jotenkin tyypillinen ja kuitenkin ainutlaatuinen LGBT+ -kirja maaseudulla kasvavasta tytöstä, joka oli sympaattisen erilainen. Kirjassa käsiteltiin paljon perhesuhteita ja isän kuolemaa, välillä tosin olisi saanut painottaa enemmän sitä kuinka päähenkilö on vasta lapsi eikä vastuussa perheensä hyvinvoinnista.

Olenpas lukenut viime aikoina paljon Kiinasta! Kiina kymmenellä sanalla koostuu kiinalaisen kirjailijan esseistä, joissa hän yhdistää maan kymmeneen eri sanaan. Kirja on hyvin suora esimerkiksi kuvatessaan kulttuurivallankumousta ja avasi aiheita niin poliittisella ja yhteiskunnallisella kuin konkreettisella tasolla. Esimerkiksi kirjailija otti paljon esimerkkejä omasta elämästään tai omasta kuulemastaan. Tästä oppii paljon Kiinan lähihistoriasta ja nyky-yhteiskunnasta.

Queer kinship and family change in Taiwan on Taiwanin LGBT+ väestöstä ja etenkin heidän perhesuhteistaan ja -tilanteestaan kertova etnografia. Tutkimuksessa oli mukana erilaisia ihmisiä eri ikä- ja yhteiskuntaluokista, maalta ja kaupungeista sekä yllättävän paljon myös sukupuolivähemmistöistä. Lisäksi heidän perheenjäseniäänkin oli haastateltu. T/po (hiukan kuin butch/ femme Euroopassa) ovat edelleen tärkeitä identiteettejä, mutta yllättävän moni ei määritellyt itseään ollenkaan tai sitten paljon epäsuoremmin. Kun vanhemmat ikäpolvet eivät ole nähneet tarvetta tulla kaapista ulos, eikä juuri kukaan perheenjäsen kysy heidän suuntautumistaan, nuoremmat taiwanilaiset murehtivat vanhempiensa kyselyitä. On myös yhteikunnallisesti hyväksytympää olla "normaali" queer, jolla on vakaa (samansukupuolinen) parisuhde, hyvä työpaikka ja mielellään korkea asema, toisin kuin paljon suhteita ja matalapalkkaisempi työ. Paineet naisia kohtaan perhe-elämässä ovat edelleen suuret eikä heillä ole välttämättä taloudellisia mahdollisuuksia muuttaa omaan asuntoon. Oli kiinnostavaa kuinka tutkija reflektoi myös omaa taustaansa sekä kirjoitti muutenkin paljon minä-muodossa ja subjektiivisesti.

Jäähyväiset (Bie gaosu ta, 2019) olen halunnut nähdä pitkään, se kertoo kiinalaistaustaisesta naisesta, jonka isoäiti on kuolemaisillaan mutta perhe ei halua kertoa tälle totuutta. Elokuva oli aika surumielinen ja välillä hidastempoinen, mutta siinä oli paljon huumoriakin. Tarina perustuu muuten ohjaajan omaan kokemukseen, ja päähenkilön mummon siskoa esittää tämän oman mummon sisko.

Hobitit olen nähnyt aikoja sitten ja nyt katsoimme kakkosen ja kolmosen uudelleen. Tällä kertaa seurasin tarinaakin paremmin mutta muistelin edelleen lempipariskuntaani Kiliä ja Taurielia, jota ihailin syvästi vuonna 2015. :3 Kili/Tauriel -kohtaukset olivat edelleen lemppareitani ja osasin heidän repliikkinsä edelleen osittain ulkoa. Tykkäsin myös jousimies Bartista, ja kaikki muutkin hahmot oli uskomattoman urheita ja kuitenkin pitivät huolta toisistaan.

Vesa-Matti Loirin ensimmäinen elokuva Pojat (1962) tuli tv:stä ja satuin katsomaan sen mummolassa. Pidin siitä paljon! Alkupuolella tarina oli todella hauska koulupoikien keksiessä kaikenlaisia kujeita sodanaikaisessa Oulussa (Oulun linnakin vilahti taustalla!). He esimerkiksi pummivat saksalaisilta sotilailta suklaata puhumalla pari sanaa näiden kieltä, seurasivat rakastavaisia ja yrittivät myydä keskiyöllä ohikulkiville junille olutta. Loppupuolella tarina puolestaan synkkeni hyvinkin riipaisevaksi, ja olin itku kurkussa yhden pojan äidin lähtiessä ja jättäessä tämän.

Luulin taiwanilaisen elokuvan The Falls (2021) kertovan stressaantuneen äidin ja tyttären väleistä karanteenissa. Tämä oli kuitenkin vain alkuasetelma, ja yllättäen tarina kertoikin äidillä puhkeavasta psykoosista. Elokuva alkoikin hiukan epäsuorasti ahdistaa, ei vähiten siinä esiintyvästä koskimetaforasta. Se ei kuitenkaan ollut suoranaisen järkyttävä vaan hyvin vähäeleinen. Olin myös iloinen että vaikeistakin mielenterveysongelmista selviytymistä käsitellään ennakkoluulottomasti. Myös äidin ja tyttären välit kohenivat, tosin se olisi voinut tapahtua hitaamminkin.

Into the Woods -musikaalista tykkäsin kovasti vuosia sitten (katsomiskerrasta jäi suloinen muisto), eikä se edelleenkään ollut huonontunut. Ainoa vaan etten lentokoneessa kuullut audiota hyvin ja tekstitykset löytyivät vain kiinaksi. Filmi kietoo sadut yhteen ja näyttää niistä aivan uusia puolia. Muun muassa prinssit eivät aina ole täydellisiä, ja noidatkin voivat olla välittäviä äitejä. Metsä myös esiintyi salaperäisenä paikkana, joka toi henkilöiden toisen puolen esiin niin hyvässä kuin pahassakin. Edelleen minua viehätti lyriikka: "Don't you know what's out there in the woods?"

Katsoin pikkuveljeni kanssa How I Met Your Father (2022) -sarjan ensimmäisen kauden, joka on jatkoa lempparillemme How I Met Your Motherille. Samaan suoritukseen se ei yltänyt läheskään, mutta pidin silti sen kepeydestä ja HIMYM -pääsiäismunia oli kiva bongailla. Sarja oli kuitenkin paljon pinnallisempi eikä kuvannut muuta kuin henkilöiden rakkaussotkuja. Jäin kaipaamaan HIMYMin syvyyttä ja huumoria. Suurin osa hahmoista eivät ollut kenenkään kopioita, mutta eniten pidin Jessestä, joka tosin muistutti kummasti Tediä. :D

Never have I ever -nuortensarjasta tuli jo kolmas kausi, joka oli hyvin koukuttava. Nyt Devillä oli jo pähkäiltävää kolmen hyvin erilaisen pojan kanssa. Ihmettelin jo hiukan miten Devi ehtii olla luokkansa paras, kun hänellä riittää heiloja, ja miksi hän väittää olevansa epäcool, vaikka hengailee aina koulun suosituimpien poikien kanssa. Pidin paljon eräästä hahmosta, jonka seksuaalisuutta ei luokiteltu, joka pani kampoihin besserwisser-Benille ja jolla oli ainutlaatuinen suhde toisen hahmon kanssa.

Stuttgartin kirjasto

Elokuu oli jälleen kerran varsin kiireinen, tällä kertaa Taiwanin vaihdon järjestämisen kanssa, josta tuli varmistava tieto vasta heinäkuun lopussa. Viisumi tuli nopeasti, mutta sen jälkeen täytyi vielä anoa erillistä maahantulolupaa, hankkia sairasvakuutus ja tarpeellisia tavaroita (kuten sateenpitävä takki ja kengät), alivuokrata huone, tulostella papereita ja tietysti pakata kaikki tavarat... Asiaa ei paljoa helpottanut, että lensin elokuun alussa pariksi viikoksi Suomeen. Sieltä käsin hoidin vanhemmat apunani asioita, kirjoitin yhden kurssin lopputöitä ja loput ajasta säntäilin tapaamassa milloin ketäkin. Eipä silti, kaikkia oli kiva tavata ja ehdin kyllä myös rentoutua kahden viikon aikana. Jokavuotiset naapurustojuhlat olivat kuten aina tunnelmalliset ja varsinkin tämänvuotinen Suomi-karaoke lämmitti sydäntä ja muistutti kuinka kuulun aina joukkoon. Papalla söin kasvimaalla herneitä ja autoin nostamaan perunoita ja vihanneksia, mummolla ja vaarilla pidin heille seuraa. En ollut käynyt kahteen vuoteen mökillä, ja nyt ehdin olla siellä vain kaksi päivää, mutta kerrankin aivoni vain lepäsivät ja unohtivat hetkeksi kelata ajatuksia ja ongelmia.

Seuraavat kymmenen päivää Saksassa hoidin edelleen hommia ja pakkasin. Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta sain kaiken ajoissa valmiiksi enkä kuollut hermostuneisuuteen, vaikka muutaman päivän ajan pillahdin suunnilleen jokaisesta ajatuksesta itkuun ja painoni putosi portaita alas. Ehdin kyllä myös nähdä viimeisiä kertoja ystäviä ja matkustaa päiväksi Stuttgartiinkin.

Näköala Stuttgartiin

Kuivaa :(

Matkaa edeltävänä yönä ja lentokoneessa en juurikaan nukkunut, mutta silti olin pirteä kuin peipponen ennen kuin pääsin hotellille. En oikein tiedä miten tiivistää koronatoimet lentokentällä yhteen nippuun. Lentokentällä vastaan tuli viikon karanteeniin rekisteröinti, SIM-kortin hankkiminen, että voi ilmoittaa ensimmäisinä päivinä kahteen paikkaan lämpötila ja mahdolliset oireet, kouraan ojennetut pikatestit, PCR-testi ja lopulta matka karanteenitaksilla, jonka kuski halusi matkatavaroiden lisäksi suihkuttaa myös minut desinfiointiaineella. Myös yliopisto ja tutun tuttu lähettivät maskeja ja muita tarvikkeita. Ensimmäiset kaksi päivää olivat yllättävän helppoja, sitten iski univaje ja uupumus, mutta onneksi tekemisestä ei ollut puutetta. Oli osittain helpotuskin joutua jäämään sisälle, sillä ulkona oli joka päivä 35 astetta ja kosteaa...