Muistoista ja muutoksista

(Älkää luottako englantiini ja käyttäkö alla olevaa malliesimerkkinä kieliopista.)     

      Wherever you go
      Something you'll lose
      Tropical nights, or
      White days of snow
      Little streets in the dark
      Autumnal leaves like fire
      That's all what will disappear
      When you leave a place.

      The careless laughter
      The crazy jokes together
      Snowball fights, and
      Walks in the waking forests
      These memories will make you cry
      When you leave your friends.

      Sweet little caresses
      Smiling because of the Dearest
      All our own songs
      Beautiful, caring love
      That is already being forgotten
      'Cause you are leaving me.

Olen miettinyt viime aikoina paljon ajan kulumista, itkettäviä hyviä hetkiä, joita ei enää saa takaisin ja asioiden jättämistä, kuten runosta näkee. Koulun tai työn lopettaminen jättää varmasti aina jälkeensä edes joitakin muistoja, rutiineja ja hauskoja hetkiä, joita ei saa ehkä koskaan samanlaisina takaisin. Se tuntuu niin surulliselta. Niin muistot suunnistuksesta pilkkopimeässä metsässä partioleirillä kuin kirkonrotasta iltahämärässä lapsuudenkodissani saattavat saada lähestulkoon itkemään.

Samoin lomamatkalta kotiin palatessa sitä ajattelee, tuleeko käymään tuossa paikassa enää - näkeekö enää koskaan samoja ystävällisiä ihmisiä tai samaa kaunista näkymää samalla rannalla. Meillähän on vain yksi elämä, ainakin tänä ihmisenä. (Ottaen huomion mahdollisuuden uudestisyntymiseen.) Hetkistä tai tietyistä aikakausista, esimerkiksi viime kesästä, jää tietynlainen tunne mieleen, joka nousee mieleen esimerkiksi jotain sinä aikana erityisesti kuunneltua laulua hyräillessä. Käykö teille koskaan niin?

Perheemme päätti jäädä Kiinaan asumaan vielä kokonaiseksi vuodeksi alkuperäisen puolen vuoden suunnitelman mukaan. Kaverini täällä hurraa ilosta, ystäväni Suomessa taas huokaisevat pettymyksestä ja valmistautuvat toiseen vuoden odottamiseen. Entä minä itse? 

Minun on vaikea sanoa kummallekaan mitään. Muistan, miten en kaksi vuotta sitten muutosta kuultuani halunnut sitä tapahtuvan. (Postaukseni toissakeväältä.) Ja on totta, että viimeinen vuoteni täällä on ollut elämäni vaikein. On tullut stressaavia tilanteita aivan liikaa, ja on yhä tuleva. On ollut yksinäisyyttä ja kaikenlaisia muutoksia, jotka muuttoni aiheutti, olivatpa ne sitten koulussa tai vanhoissa ystävyyssuhteissa tai itsessäni. Joka päivä toivon kotiin tullessani löytäväni parhaan ystäväni meiltä tai saavani lentolipun Suomeen.

Mutta kuitenkin, kaikkien tapahtumien jälkeen on vaikea kuvitella, ettei koko ulkomaille muutto olisi koskaan tapahtunut. Mitä minun elämäni olisi ilman sitä? Minulla ei olisi monia asioita, olivat ne sitten läheistä ystävää, muistoja teatterikerhosta tai uutta lempikirjaa. En olisi välttämättä kokenut hauskoja ja rankkoja tilanteita, ja kai minä olen jotain oppinutkin. Ainakin vähän lisää kieliä.

Istun bussissa illalla teatterikerhon jälkeen. On pimeää, katulamput ja autojen lamput valaisevat moottoritietä, korkeita ja matalia rakennuksia sekä tienvierustalla kasvavia puita joita en osaa nimetä. Katselen ulos ikkunasta ja hymyilen ohikiitävissä valoissa kiilteleville vesilammikoille. Kohta alkaa puoli vuotta kestävä lähes sateeton aika. Suomessa sataisi aina... luntakin.

Samassa tunnistan tien, jolle käännymme, osaan jopa lukea sen kiinankielisestä kyltistä. Ylitämme joen hämärässä, jota monet (syystäkin) haukkuvat likaiseksi, mutta minusta se kuitenkin on omalla tavallaan kaunis varsinkin hyvänä päivänä jolloin vuoret siintävät kaukana. Samalla tavalla kauniita ovat katukojujen kauppiaat, sumuverho vaikka olikin epäterveellinen, ja lampaat ylittämässä tietä lähiöissä. Ne kuuluvat Kiinaan.

Kaipa minulla on kaksi elämää, joihin kumpaankin totun. Kaipa minä selviän erossa Suomesta - ja kun aika koittaa, Kiinan tuttujen paikkojen jättämisestä ehkä ainiaaksi.