maanantai 12. kesäkuuta 2017

Minun mummuni

Minun mummuni ei ehkä ollut kaikkein perinteisin isoäiti, joka leipoisi pullaa tai käyttäisi vanhoja mekkoja tai hameita. Minun mummullani tukka ei ollut vielä harmaantunut, hän taisi laittaa siihen kerran raitojakin, ja hän käytti tummia vaatteita ja farkkuja. Hänen lempikirjansa oli Anni Swanin Pikkupappilassa, ja hän keräsi sydämenmuotoisia kiviä kuistilleen.

Minun mummuni osti sen sijaan kaupasta pullaa ja teki itse letut. Mummulassa opin paistamaan lettuja, mutta aina hän unohti pyytää minua avukseen tekemään taikinan.



Kesäisin mummu hoiti kasvimaata papan kanssa: muistan kuinka kaivoimme kerran lapiolla perunoita maasta. Perunoiden nostaminen oli kivaa, vaikka usein emme ehtineet siihen koulun vuoksi. Poimimme mustikoita ja puolukoita ja kerran sieniäkin. Silloin olin niin pieni, että koskin tuntemattomaan sieneen ja huusin koko kotimatkan: "Mummu mä kuolen!"

Minua harmitti hiukan, kun mummulla ja papalla ei ollut omaa maatilaa. Mutta heillä oli maatilkku ja siellä omaa metsää. Muistan aina selittäneeni ystävilleni, kuinka isovanhempani asuivat metsän keskellä. Itserakennetussa talossa omenapuiden, traktorin, kasvimaan ja tummien kuusien ympäröimänä. Mummulassa oli aina tunnelmaa. Enkä tiedä millä muulla nimellä voisin sitä enää kutsua, vaikka mummu ei enää asukaan siellä.

Kotona olimme oppineet lukemaan aina saman iltarukouksen ennen nukkumaanmenoa. Mutta mummulassa lisäsimme siihen aina siunauksen jokaiselle läheiselle ihmiselle. Muistan edelleen mummun äänen, kun hän aloitti: "Ja siunaa, Taivaanisä..."



Muistan kun teimme vielä lenkkejä maantietä pitkin. Aina saman viiden kilometrin lenkin, välillä eri suuntaan. Mummu kertoili minulle elämästään ja entisajoista, sillä olin niistä niin kiinnostunut. Myöhemmin äidiltäni kuulin, että hänellä oli ollut rankka elämä. Tämä oli sitäkin ennen kun hän sairastui Parkinsonin tautiin, ja se vei häneltä voimat. Se on mahtanut olla hänelle tuskaa, ja toivon että olimme hänelle avuksi ja helpotimme hänen elämäänsä ainakin vähän. 

Minulla on seinäkalenterissani kuva viime kesältä, jossa seison mummun kanssa hiekkatiellä hymyillen leveästi. Mummulla on kävelysauvat kädessään ja tukka vähän sekaisin, enkä osaa aivan tulkita hänen ilmettään. Osittain hän näyttää hiukan varautuneelta, ehkä yllättyneeltä. Mutta osittain hänkin näyttää varovasti hymyilevän.

Mummu ei ollut täydellinen ihminen, niin kuin ei kai kukaan ole. Mutta hän oli aivan ihana mummu, ja hän välitti meistä. Hän toivoi aina parasta lapsenlapsilleen. Sain viettää mummun kanssa melkein seitsemäntoista vuotta, joilta jäi paljon hyviä muistoja. Toivon, että muistan aina mummun sellaisena kun hän oli hyvässä kunnossa. Ja että muistan yhtä hyvin kuin nyt, miltä tuntui halata häntä, ja miltä hänen pehmeä kätensä tuntui kädessäni.

Muistan erään kerran, kun seisoimme äitini ja mummun kanssa Suomessa olohuoneessa ja nauroimme. En muista mistä syystä, mutta me vain nauroimme yhdessä katketaksemme, niin että olimme hetken onnellisia. Ehkä sinä olit sillä hetkellä ainoastaan onnellinen.

10 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Otan tuon positiivisena asiana <3 Kiitos kommentistasi

      Poista
    2. Minullakin meinasi tulla tippa silmään... Kirjoitit tuon niin kauniisti💕

      Poista
    3. Kiitos, älkää itkekö kumpikaan <3

      Poista
  2. Ihana kirjoitus mummustasi! Tästä tekstistä huomaa, että hän oli sinulle tärkeä. :)

    VastaaPoista
  3. Kaunis kirjoitus <3 Muistot mummuista ovat aarteita ja kantavat kauas <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja <3 Niin taitaakin olla jokaisen läheisen kohdalla <3

      Poista
  4. Voi että kuinka kaunis teksti♥ Ihanasti kuvailtu rakasta mummuasi!

    VastaaPoista