Sinä aamuna oli lunta maassa

Eilen minä lauloin muun koulun kanssa Maamme-laulun portaikossa aamuvarhain. Katsoin hiukan ahdistavaa elokuvaa ja join kolme kuppia teetä englannintunnin "aamupalalla". Ilahduin itsenäisyyspäivällisen Suomen lipulla koristellusta kakkupalasta, osuin sattumalta kirjaston "etkoille" ja ajattelin sinivalkoista Suomea koko päivän.

Eilen minä olin myös teatterikerhossa, kuuntelin muiden kiihkeää keskustelua Suomen lainsäädännöstä ja mietin, eikö Suomi olekaan täydellinen. Jotkut sata vuotta vanhat ongelmat herättävät edelleen puhetta ja uusia aiheita nousee myöskin koko ajan esiin. Mutta uskottiinko vuonna 1917, että pääsisimme joskus viettämään satavuotispäivää? Eikö nyt ollut aika juhlia Suomen itsenäisyyttä ja kaikkea sitä, mitä on jo saatu aikaan?

Tänä aamuna kirkossa puhuttiin juhlimisesta, mutta siitä kuinka jo heti huomenna alkaisimme ajattelemaan seuraavaa sataa vuotta. Kuinka me kaikki voimme vaikuttaa Suomen tulevaisuuteen yhdessä hyvää vaalien. 

Tänään me keräännyimme ystävieni kanssa meille juhlimaan itsenäisyyttä omalla tavallamme. Illan aikana ehdin tarjota hiukan pieleen mennyttä mustikkatorttua vuoden 1908 Kotiruoka-kirjan reseptin pohjalta, ajatella kulunutta vuotta ja nauraa katketakseni suklaapelissä, kun joku yritti sormikkaat kädessä leikata haarukalla ja veitsellä itselleen mahdollisimman suurta palasta. 

Erityisesti olin odottanut sitä, kun avasimme kirjeet, jotka olimme kirjoittaneet itsellemme itsenäisyyspäivänä kolme vuotta sitten. Silloinkin me yhdessä. Silloin Suomi täytti vasta 97 vuotta, mutta ajattelin jo suurta satavuotispäivää kaukana tulevaisuudessa. 

Joitakin Suomi 100 oli alkanut jo väsyttää, mutta ehkä minä en vain kuullut siitä tarpeeksi. Ehkä koska olin puolet vuodesta ulkomailla, ei innostukseni lopahtanut tässä syksyn mittaan. Nyt kuitenkin satavuotispäivä on jo vierähtämässä ohi paljon nopeammin kuin se saapui. Seuraavan sadannen kohdalla uinun jo mullan alla. Entä jos seuraavaa satavuotisjuhlaa ei tulekaan?

Onneksi tästä itsenäisyyspäivästä on jäänyt minulle muistoja. Toivottavasti voin tulevaisuudessa kertoa jollekulle eräästä päivästäni seitsemäntoistavuotiaana, jolloin liput liehuivat ympäri kaupunkia, kävin ensimmäistä kertaa yksin kirkossa ja pidimme hauskaa ystävieni kanssa. Kuinka sinä aamuna oli lunta maassa, kun pieni maamme täytti sata vuotta.