Toukokuussa mietin, uskallanko sittenkään mennä hammaslääkäriin

Toukokuussa luin neljä kirjaa ja 1502 sivua:

1. Sophie Kinsella: Himoshoppaaja vierailla mailla (Himoshoppaaja #2) (335s)
2. Jennifer E. Smith: The Geography of You and Me (337s)
3. J.K.Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter #4) (768s)
4. Rainbow Rowell: Kindred Spirits (62 sivua)

Himoshoppaajan kakkososa on yhtä huvittava kuin ykkönenkin. Tähän liittyy syvästi Beckyn ja Luken seurustelu sekä heidän muuttonsa New Yorkiin, jossa Beckyä tietysti kiinnostaa Guggenheimin sijasta museokauppa.
   The Geography of You and Me oli aika perinteinen rakkaustarina, kuitenkin kaukosuhteena, päähenkilöiden tavatessa sähkökatkoksen aikana ja pitäen yhteyttä eri puolilta maailmaa. Eniten pidinkin tässä ehkä matkusteluista ja eri kaupungeista.
   Harry Potter ja liekehtivä pikari oli kiehtovaa lukea taas tarkalleen yhdeksän (yhdeksän! o_o) vuoden jälkeen. Se oli edelleenkin todella hyvin kirjoitettu ja koukuttava, ja muistin siitä uusia yksityiskohtia, kuten että Harry on ihastunut Chohon jo tässä osassa eikä vasta seuraavassa. Olin katsonut elokuvan uudelleen ennen kirjan lukemista, joten en ensin yhtään tajunnut, kuka on Ludo Bagman tai edes Barty Kyyry. Hämmensi myös kuinka Harry pakotetaan osallistumaan kolmivelhoturnajaisiin vain 14-vuotiaana. Cedric puolestaan melkein itketti. Joka tapauksessa kirjasarja ei ole menettänyt makuaan vaan säilyy yhä mielessäni klassikon roolissa, vaikken sitä enää lempikirjoikseni luokittelekaan.
   Kindred Spirits oli ihan mukava World Book Dayn lyhytromaani, joka kertoi Star Warsia fanittavasta tytöstä. Mielestäni kirjassa olisi voinut olla jopa vieläkin enemmän Star Wars -keskusteluja vaikken itse olekaan fani, ja muutenkin syvällisiä keskusteluja. Tietysti lyhytromaani on vaativa laji, mutta kaipasin kirjaan vielä jotain syvempää. Plussaa päähenkilön aasialaistaustaisuudesta.

Kuun aikana katsoin jotenkin hirveän määrän elokuvia, pääasiassa viikonloppuisin. Yksin kotona 2 (1992) oli edelleen ihan hauska, vaikkakin jo vähän monen katsomiskerran kuluttama, Trump muuten vilahtaa siinä cameo-roolissa. Café Society (2016) ei ihan vastannut odotuksiani, sillä se eteni aika hitaasti, mutta Kristen Stewart oli kaunis. <3 To All the Boys I've Loved Before (2018) katsoin parin vuoden jälkeen uudestaan ja pidin edelleen, elokuva seuraa aika tarkasti kirjaa ja sekä tarina että päähenkilö ovat sympaattisia. Muistan edelleen pitäneeni erityisesti siitä, kuinka Lara Jean uskaltaa paljastaa tunteensa avoimesti.

Tietäisitpä vain (2020) oli ihastuttavan normaali LGBT+ -elokuva, jonka juoni oli ainutlaatuinen ja paikkakunnan sovinistisuudesta huolimatta oli päähenkilön suuntautuminen esitetty normaalina asiana, ei hän sitä mitenkään pohtinut. Aasialaistaustainen ystäväni kehui myös kiinalaistaustaisen päähenkilön hahmoa. (Henkilöt puhuivat keskenään mandariinia, ja niin hitaasti että jopa ymmärsin jotain!) Hämmentävää, kuinka lähes jokaisessa ainakin viime aikoina lukemassani tai katsomassani amerikkalaisessa teoksessa yhden tai molempien päähenkilön toinen vanhempi on kuollut tai lähtenyt (eikä vain eronnut): To All the Boys I've Loved Before, Crazy Rich Asians, Annie on my Mind, The Geography of you and me, Kindred Spirits, Everything Sucks!, Tietäisitpä vain...

Terminal (2004) on elokuvatyyppiä, jollaisia en yleensä katso, mutta yllättäen tykkäsin elokuvasta todella. Siinä oli mukana romantiikkaa ja erilaista huumoria, mutta myös omalaatuinen asetelma ja sama miljöö: päähenkilö jää kuukausiksi jumiin lentoasemalle, sillä hänen kotimaassaan puhkeaa vallankaappaus ja hän menettää kansalaisuutensa. Elokuva oli tosi taidokkaasti tehty ja siinä oli puhuttelevia kohtia, kuten kohtaus, jossa päähenkilö toimii tulkkina venäjänkieliselle miehelle, jota kielletään kuljettamasta lääkkeitä USA:n poikki Kanadaan sairaalle isälleen, vaikka lääkkeiden tuominen eläimille olisi sallittua.

Crazy Rich Asians olen halunnut nähdä jo pitkään, mutta loppujen lopuksi se ei sitten oikein napannutkaan. Ökyrikkaiden pinnallisuus, ilkeys ja ahdas maailmankuva ällöttivät, sillä kuka järjestää polttarit yksityislaivalla - tosin enpä tiedä, kuinka pinnallinen olen itse keskiluokkaisena? Myös lopun käänne jäi epäselväksi, kaikki muuttui jotenkin niin nopeasti. Pidin eniten päähenkilön poikaystävästä, joka oli niin kiiltokuvamaisen symppis ja viaton, tämän sisaresta Astridista, jossa oli pientä särmää ja joka muistutti varallisuuserojen vaikutuksesta parisuhteeseenkin. Sekä hääjuhlassa soitetusta I can't help falling in love with you -versiosta.

Rocketman oli pakko katsoa uudestaan vain muutaman viikon jälkeen. Rakastuin elokuvassa lauluihin, Taron Egertonin ääneen, Elton Johnin yksinäisyyden tunteeseen ja ennen kaikkea hänen suhteeseen lapsuuden minänsä kanssa. Myös ystävyys Bernien kanssa sekä miesparitus (mutta vain aluksi) ovat tosi ihania. Nyt toisella katsomiskerralla minua puhutteli etenkin kohtaus, jossa Elton kävelee juhlissa, katsoo ympärillään suutelevia (hetero-)pareja ja laulaa yksinään Tiny Danceria. Pidin myös Kiki Deen kanssa esitetystä veikeästä Don't go breaking my heart -kappaleesta.

Toukokuussa katsoin myös Everything Sucks! -sarjan Netflixistä parin päivän aikana. Vaikka sarja vaikuttaa oudolta ja nololta teinisarjalta, jonka "coolit" high schoolin seniorit hengaavat teatterikerhossa ja polttavat pilveä muskottipähkinän avulla ja yhdeksäsluokkalaiset pikkukakaroita, joita kiinnostaa jostain syystä vain tytöt ja neitsyyden menetys ja jotka vaikuttavat puheineen ala-asteikäisiltä, en kuitenkaan pystynyt olemaan kiintymättä siihen. Oikeasti lähes kaikki hahmot, paitsi ehkä toinen päähenkilö Kate, ovat epärealistisia ja noloja, mutta heillä on kuitenkin realistisia, omalaatuisia ongelmia. Tykkään erityisesti Katen rauhallisesta ja hillitystä mutta joskus harvoin räjähtävästä persoonasta ja tämän kehityksestä sekä tietysti LGBT+ -kuvauksesta ja väleistä Luken kanssa (tosin Luke välillä ärsyttikin tässä, vaikka periaatteessa ymmärsin häntä). Koska sarja kertoo 90-luvusta, löysin tästä myös muutamia 90-luvun kappaleita, kuten Ace of Basen Beautiful Life. Harmi että sarjan kovis Oliver lähti ennen viimeistä jaksoa. <3

Polut ja valkovuokot <3

Toukokuussa opiskelin vauhdikkaasti kun muut odottivat kesälomaa, eväsretkeilin vappuna kalliolla ja painoin ylioppilaslakin päähäni, leivoin tippaleipiä, perunaleivoksia ja punssirullia, joista tulikin ruotsinlipun värisiä, eväsretkeilin äitienpäivänä puistossa, en onneksi lähtenyt parturiin, kulutin ruokakaupassa kaksi tuntia, kävin kirjastossa, kiipesin kukkulalle, lukumaratoonasin, ostin kaksi kertaa jäätelöä, kävin hammaslääkärissä sekä ensimmäistä kertaa kaupungilla sitten maaliskuun, ihailin kirsikankukkia ja omenankukkia ja aurinkoista säätä, pohdin valuuko nenäni koronan vai allergianuhan vuoksi ja pelasin seurapelejä päättäreissä. 

Elämä oli siis jo vaihtelevampaa kuin huhtikuussa, mutta edelleen vasta koulut ja kirjastot olivat avattuina. Oli ihanaa seurata päivien lämpenemistä ja luonnon puhkeamista kukkaan, nähdä välillä ystäviä ja olla kotona - vaikka nyt kesäkuussa olenkin jo tottumassa taas liikkuvaisempaan elämäänkin. Yritän kuitenkin muistaa, että "vaara" ei ole ohi, sillä ei korona ja sen tartuttaminen eteenpäin ole kadonnut minnekään.

Punssirullat näyttivät puolivalmiina
kauniimmilta kuin valmistuttuaan...

Kuukauden kysymys: Mitä asiaa olette eniten kaivanneet karanteenin aikana, joka on nyt avautunut tai avautumassa? Itse olen iloinen kahviloiden avautumista, vaikka jännittääkin istua siellä sisällä. Eniten toivoisin vain takaisin sitä tunnetta, kun ei tarvitse vältellä ihmisiä, pitää automaattisesti metrin tai kahden väliä tai koko ajan miettiä, voiko olla riski saada tartunta menemällä tuonne tai tekemällä tuota.

Mitä teidän kesäänne kuuluu?