Maaliskuussa liukastelin jäällä ja söin jäätelöä ruoholla

Maaliskuussa luin neljä kirjaa ja 1076 sivua:

1. Holly Bourne: It only happens in the movies (356s)
2. Aino Vähäpesola: Onnenkissa (192s)

3. Malinda Lo: Last night at the Telegraph Club (409s)

4. Velma Wallis: Zwei alte Frauen (119s)

It only happens in the movies oli raikas vaihtoehtoinen nuorten rakkaustarina. Se toisti omia ajatuksiani romantiikan ja onnellisten rakkaustarinoiden kritisoinnista (vaikka niitä yhä rakastankin ja kaipaankin). Päähenkilön isä ja tämän uusi perhe olivat raivostuttavia ja päähenkilöä itseään kävi sääliksi hänen kamppaillessaan äitinsä mielenterveysongelmien kanssa - miksei kukaan pyytänyt häntä hakemaan apua? 

Onnenkissan tunnistin autofiktion, romaanin ja esseen sekoitukseksi. Se oli hyvin filosofinen ja käsitteli monia feministisiä aiheita jotka olivat minulle ennestäänkin tuttuja tai sitten en ollut koskaan tullut ajatelleeksi. Lisäksi se peilasi päähenkilön ajatuksia Edith Södergranin runoihin ja elämään. Kirjan loppu oli kivan avoin.

Last night at the Telegraph Club oli ihana LGBT+ -nuortenkirja 50-luvun San Fransiscon Chinatownissa - eli vieläpä intersektionaalinen! Pidin todella paljon tarinasta ja lesboklubien sekä Chinatownin elämän kuvauksista. 

Zwei alte Frauen (Kaksi vanhaa naista/ Two old women) kertoi uudelleen Alaskan alkuperäisasukkaiden myytin kahdesta vanhasta naisesta, jotka nälkiintynyt ryhmä jättää jälkeensä ja jotka ihmeen kaupalla selviytyvät kahdestaan jäätävän talven yli. Kirja kuvaili mielenkiintoisesti intiaanien elämäntapaa ja heidän ajatuksiaan. Velma Wallis kuuli itse tarinan äidiltään ja päätti kertoa sen omin sanoin uudelleen.

Maaliskuussa olin Suomessa ja katsoin perheeni kanssa paljon vanhoja elokuvia ja lemppareitamme. Musikaali Laulavat sadepisarat (1952) oli hauska katsoa jälleen kerran, vaikka se ei ehkä enää ole lempimusikaalini. Varsinkin sadetanssikohtaus oli todella hauska, mutta etenkin Gene Kellyn hahmo oli välillä ärsyttävä varsinkin yrittäessään vikitellä Kathya.

Aamiainen Tiffanylla (1961) oli unohtumaton vaikka katsoin sen uudestaan vain puolen vuoden jälkeen. Audrey Hepburnin Holly on samaan aikaan niin keveä ja impulsiivinen, että hän jää kauaksi Sabrinasta tai Loma Roomassa -elokuvan Annista. Vaikka heteronormatisoitu tarina eroaa täysin kirjasta, on se kuitenkin samaan aikaan huvittava ja syvällinen. Pidän Hollyn oikukkaasta hahmosta ja hänen tulevaisuudensuunnitelmiensa kehittymisestä. Doc Golightlyn sympatisointia en kuitenkaan ollenkaan pysty ymmärtämään.

Sabrinan (1954) katsoin pitkästä aikaa vuosiin, muttei se edelleenkään sykähdyttänyt. Koko tarina oli hyvin yksinkertainen, Sabrina oli aika tylsä ja molemmat mieshahmot olivat rasittavia. Kuten Laulavien sadepisaroiden kanssa tämänkin kohdalla huomasi kuinka seksistisen käyttäytymisen hehkuttamisesta on jo hiukan päästy eteenpäin.

Jos rakastat (2010) oli ensimmäisiä lempielokuviani Mamma Mian ohella ja säilyy edelleen hyvin tärkeänä. Pidän sen neutraalista maahanmuuttajataustan esittämisestä, koskettavasta tarinasta ja huumorista. Välillä lauluja on tungettu liian moneen kohtaukseen, mutta ne ovat edelleen lämminhenkisiä. En pystyisi itse antamaan niin paljon anteeksi, mutta päähenkilön äidin sanat muistuttivat, ettei koston kierteeseen kannata joutua, koska elämä ja lähimmäisenrakkaus ovat tärkeämpiä.

Ensilumi (2020) oli koskettava elokuva turvapaikanhakijaperheestä Suomessa. Se näytti realistisesti heidän normaalin arjen iloja ja suruja, ja oli samaan aikaan toiveikas ja lohduton.

Kukkulan tyttö, sataman poika (2011) oli japanilainen animaatio, josta jäi lähinnä mieleen 60-luvun Japanin elämä ja insestiin liittyvä juonenkäänne, joka kyllä kuitenkin kääntyi uudestaan lopussa. Ihan kelpo elokuva.

Maaliskuussa olin noin kolme viikkoa Suomessa, ja vaikka välillä aika tuntui lähinnä valuvan hiekkana maahan, ehdin kuitenkin tehdä paljon kivoja asioita. Juhlimme pikkuveljen sukulaissynttäreitä ja kävimme Megazonessa sekä helsinkiläisissä uiguuri- ja irakilaisravintoloissa, joissa oli molemmissa tosi hyvät ruoat. Lisäksi näin paria kaveria, olin yötä tädilläni ja serkullani sekä mummolassa, jossa ihastelin vanhoja valokuvia mummoni ja vaarini sekä isäni nuoruudesta. Mummo ja vaari näyttivät niin onnellisilta yhdessä opiskeluaikoinaan <3

Maaliskuuhun kuului myös opiskelutöitä ja sivutyö, jotka tuntuivat vain junnaavan paikallaan. Muutenkaan mieliala ei aina ollut kovin korkealla, ja ahdisti sekä Ukrainan vuoksi että ilman konkreettista syytä. Onneksi kuun lopussa sain kurssin lopputyön valmiiksi ja elämä helpottui hiukan, kun olin viikon ajan puoliksi asunut yliopistolla sitä kirjoittamassa. Saksassa kevät oli jo alkanut, kukat kukkivat ja kansainvälinen ilmastomarssipäivä oli jopa niin kesäinen että söimme jäätelöä vihreällä ruoholla. Kuun lopussa hyvästelin myös kaksi kaveria, joista toinen lähti vuodeksi Japaniin ja toinen jatkaa opintojaan toisessa kaupungissa. Vähitellen kaikki kaverit alkavat taas lähtemään... 

KK: Mikä kaunis teille jäi mieleen maaliskuusta? Minulle jäi mieleen vaaleanpunaisina hehkuvat kirsikankukat <3

Säteileviä päiviä, tuoksuvia kukkia ja paljon nuoria, elämää pursuavia lehtiä!

Pääsiäisen lukumaraton 2022

Saavuin tänään väsyneenä Italian lomalta ja päätin palautua pääsiäispäivinä pienellä lukumaratonilla. Onneksi löysin Pääsiäisen lukumaratonin, jota emännöi tänä vuonna Kirjakissa! 

Iltapäivä tosin kului erinäisten asioiden hoitamisessa, mutta nyt illalla yritän vain rentoutua ja aloitan maratonin nyt varttia yli viisi. Tapani mukaan en kyllä tavoittele huippumääriä, sillä huomennakin on paljon sovittua tekemistä. Kirjapinooni mahtuu kaksi aloitettua kirjaa: Willa Catherin Meine Antonia (My Antonia; Antonia, ystäväni) sekä Gaston Lerouxin Phantom of the Opera (Oopperan kummitus). 

Aloitan nyt, paikallista aikaa 17.15!

Blogista Kirjakissa

21.30 No niin, eteen tulikin kaikkia pieniä touhuja, kuten kokkaaminen, lakanoiden vaihto ja kävelyllä käynti, ja jotenkin aika hujahti. Ehdin lukea sivulta 15 sivulle 30 Phantom of the Operaa. Vuonna 1911 julkaistuna sen kieli on hiukan vanhahtavaa ja arvokasta, ja etenen hitaasti. Tähän asti juoni on edennyt hyvin samankaltaisesti kuin musikaalissa, paitsi että kummituksen naamiosta ei ole ollut puhettakaan, vaan häntä on kuvailtu joko rumana tai näkymättömänä. Lisäksi Christina on hädintuskin päässyt sanomaan mitään mutta muut puhuvat hänestä sitäkin enemmän. Odotan mielenkiinnolla miten kirja käsittelee hänen, Raoulin ja Phantomin rakkaustarinaa, Phantomin taustaa ja Christinan pelkoja, jotka tulevat musikaalissa selkeästi ilmi.

Luettu: 15 sivua

14.00 Hups, oli tarkoitus päivittää vielä illalla tai viimeistään aamulla, mutten muistanut. En ole saanut paljonkaan luetuksi. Illalla söin ja aioin lukea kirjaa ennen nukkumaanmenoa mutta väsähdin heti sänkyyn asti päästessä. Aamulla luin myös hetken, mutta sitten jumituin tekemään aamupalaa ja suunnittelemaan ensi lukukauden kursseja. Ehdin koko aikana lukea 12 sivua ja nyt yritän vielä loppupyrähdyksen.

Luettu: 27 sivua

16.50 No niin, joudun lopettamaan maratonin hiukan aikaisemmin, koska lupasin mennä ystävälle. En sitten ehtinytkään lukea paljoakaan viimeisen parin tunnin aikana kun jumituin kännykälle. Ehdin lukea 14 sivua Phantom of the Operaa. Kirja on kyllä kiinnostava mutta kuten sanottu, kieli on hiukan vaivalloista. 

Ehdin siis lukea maratonissa yhteensä 41 sivua. Taisin ryhtyä maratonille liian etukäteen suunnittelematta, toisaalta viime vuosina en ole oikein pystynyt maratoonaamaan paljoa. Täytyy kokeilla joskus kunnon ajan ja keskittymisen kanssa tai sitten tyytyä maratoonaamaan näin muun homman ohella. Joka tapauksessa kiitos järjestämisestä Kirjakissalle!

Sara Hylton: Prinsessa Tuian amuletti

Kiinnostus heräsi: yksi lempikirjoistani, ensimmäisen kerran luettu ehkä vuonna 2013 ja seuraavan kerran vuonna 2016

Prinsessa Tuian amuletti 

Sara Hylton

1985

The Talisman of Set (1984)

Minna Tarkka

264 sivua

Eletään 20-lukua. Kathryn muuttaa äitinsä kuoleman jälkeen arkeologi-isänsä luota Persian aroilta Englantiin ja varttuu nummilla kauniiksi nuoreksi naiseksi. Mutta samaan aikaan hän näkee todentuntuisia unia antiikin Egyptin prinsessa Tuiasta, joka rakastuu kiellettyyn mieheen ja joutuu valitsemaan pakkoavioliiton, papittaren roolin ja kuoleman välillä. Ja Kathryn huomaa kauhukseen että hänen elämänsä alkaa muistuttaa liikaa prinsessa Tuian kohtaloa. Voiko ratkaisu löytyä Egyptistä, Tuian kotimaasta?

"Lapsuuteni omituiset unet eivät olleet vuosiin häirinneet öitäni tai vaivanneet minua päivisin, ja oli ihme etten ollut unohtanut niitä. Vaikka minua pidettiin melkoisena kaunottarena, en itse ollut tyytyväinen ulkonäkööni. Minä olin kasvanut pitkäksi ja hoikaksi ja kiiltävät kiharat ulottuivat olkapäilleni. Silmistäni sanottiin, että ne olivat puutarhaorvokin siniset, ja ihoni oli sitä kuulaan vaaleaa lajia, jota punertavahiuksisilla näkee. Miksi ihmeessä minä aina vertasin kasvojani toisiin, jotka olivat posliininhienot ja maalatut, ja silmiäni noihin jadenvihreisiin silmiin? Kun iltaisin harjasin hiuksiani, kaipasin tuota korpinmustaa tukkaa, jota kietoi kultainen kobra nostaen häijyn päänsä puhdaslinjaisen otsan ylle." -s.54

Prinsessa Tuian amuletti on sekoitus mysteeriä, romantiikkaa ja historiallista romaania. Jotkut lokeroisivat tämän viihderomaaniksi, mutta minusta tässä on paljon muutakin. Suurin osa tarinasta tosin sijoittuu Englannin nummille ja muistuttaa paljon kevyttä viihderomaania. Tällä lukukerralla Kathrynin onneton rakkaustarina tuntuikin aika epärealistisen intohimoiselta ja pikaiselta. 

Kun lopulta päästään Egyptiin, on tarina kuitenkin täynnä filosofisia mietteitä uudelleensyntymisestä ja kuvauksia maan kauneudesta. Purppuraisia kukkuloita, kaupungin viliseviä katuja tai Kuolleiden kaupungin aavemaista hiljaisuutta. Hehkuvista kuvauksista ei voi saada kyllikseen.

" -Se johtuu valosta, minä sanoin. -Egyptiläinen valo on niin uskomattoman epätodellista. On vaikea kuvitella itämaisempaa, omalaatuisempaa näkyä kuin mamelukkien haudat ilta-auringon valossa. Se on ihmeellinen näky, kaamea ja ihastuttava samaan aikaan!

   Hän [Ahmed] hyväksyi tunnelmani nyökäten. -Niin, Kathryn, mutta siitä huolimatta tämä on Egypti! Kaunis vain ihmeellisen valon loisteessa, kaunis vain kun katsoo tarpeeksi kaukaa eikä näe epäjärjestystä." -s.169

Tietysti nykyaikana herää kysymys, onko tällainen romantisointi oikeutettua etenkin valkoisen kirjailijan näkökulmasta. Egyptiläisiä työmiehiä kuvaillaan epäluotettavina, taikauskoisina ja kohtaloonsa tyytyvinä. Arkeologi Ahmed Sadek edustaa ehkä "sivistyneitä", islaminuskoisia egyptiläisiä, jotka eivät kuitenkaan täysin lyttää taikauskoa. Erään hahmon mielestä vain brittiläiset ovat tuoneet maahan edistystä. Minusta kuitenkin kirja osoitti myös ymmärrystä eri uskomuksia kohtaan, ja juurikin Ahmed ymmärtää Kathrynin pohdintaa kohtalosta ja uudelleensyntymisestä. Egyptikin kuvataan kaaoksen ja kauneuden sekamelskaksi, ja historian havina on käsin kosketeltavaa.

"Pimeys oli läpitunkematon, mutta nyt huomasin uuden piirteen Afrikassa - hiljaisuus tuntui paljon uhkaavammalta kuin pimeys. Autiomaan hiljaisuus oli korvia huumaavaa, se melkein jyrisi. En ollut ikinä kuvitellut, että täysin kuolleen maailmankolkan hiljaisuus voisi olla niin painostavan täynnä ääntä. Vain autiomaassa saattoi kuvitella, minkälainen maailma oli ollut ennen kuin yhtäkään elollista olentoa oli luotu, ja minkälainen se olisi, kun kaikki elämä olisi kadonnut maan päältä." -s.212-213

Prinsessa Tuian amuletti on kirja, jota löytyy enää tuskin mistään ja joka ei ole erityisen tunnettu. Kukaan bloggaaja ei ole kirjoittanut siitä englanniksikaan, se on saanut Goodreadsissa vain muutaman arvioinnin, eikä kirjailijasta meinaa löytyä mitään tietoa. Onko hän itse käynyt Egyptissä? Vai onko hän tehnyt mikawaltarit?

Prinsessa Tuian amuletti sytytti minulla kaipuun Egyptin raunioille, samanlaisen kuin Pieni talo preerialla loputtomille tasangoille tai Lavinia aikaan ennen Rooman valtakuntaa. Sen kukkuloille, Kuninkaiden laakson jyrkkien kallioiden keskelle, äänettömään autiomaahan. Ja edelleen Karnakin temppeliin.

"Kävelimme museossa, jonka kattona oli taivas ja seininä Theban kukkulat. Tiesin että kantaisin ikuisesti mielessäni Karnakin kauneutta ja aurinkoisuutta, sen surullisuutta ja ikuista ylevyyttä. Mikään ei voisi hävittää mielestäni kukkuloiden ruusunpunaa, kultaista valoa ja sitä miten entinen uljaus oli valunut hiekkaan. Olin nähnyt unia Karnakista, ylpeästä ja kauniista Karnakista Theban tasangolla, ja toisesta elämästä joka oli ollut osa tuota ylevyyttä; nyt minusta tuntui, että tämän jälkeen näkisin unissani yhä uudelleen vain Karnakin rauniot ja hyväksyisin että menneisyys oli kuollut, raunioitunut Karnakin mukana." -s.249-250

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan ja Kirjahyllyn aarteita -haasteeseen.

E. Lockhart: The disreputable history of Frankie Landau-Banks

Kiinnostus heräsi: kaverin suosittelema ja lainaama!

The disreputable history of Frankie Landau-Banks
E. Lockhart

2014 (2008)

345 sivua

Hot Key Books (Bonnier Publishing)

Frankie aloittaa high schoolin toisen luokan kalliissa sisäoppilaitoksessa. Edellisenä vuonna hän on kuulunut nörtteihin, osallistunut väittelykerhoon ja tavannut koulunkerman lähinnä vain isosisarensa esittelemänä. Toisen luokan alussa Frankie kuitenkin saa poikaystäväkseen Matthewin, yhden koulun suosituimmista pojista, ja pääsee mukaan sisäpiiriin. Vai pääseekö sittenkään? Frankie saa huomata, kuinka Matthewilla ja tämän parhaalla ystävällä Alphalla on salaisuuksia, joihin hän ei pääse osalliseksi. Pojilla on nimittäin salaseura, joka suunnittelee koulussa kepposia, joihin tytöillä ei ole asiaa. Mutta vetääkö Frankie kuitenkin lopulta pidemmän korren?

Olin lukenut aiemmin e. lockhartilta We were liars (Me olimme valehtelijoita), josta jäi mieleen henkeäsalpaavasti tihenevä mysteerimäinen juoni. Nuortentrilleri ei ollut minulle liian rankka, vaikka lopun käänne olikin hiukan kylmäävä. Frankie Landau-Banks -nimihirviö on tyyliltään erilainen, ei todellakaan trillerimäinen, mutta mysteeriä tässäkin kirjassa on. Tämä on kuitenkin kevyempi, salakäytävineen ja salaseuroineen oikeastaan seikkailuromaani, mutta käsitteleekin yhteiskunnallisesti tärkeää aihetta. Kirja oli samaan aikaan hupaisa mutta pisti ajattelemaan.

Kirja kertoo siis Frankiesta, joka pääsee vihdoin koulun sisäpiiriin, kunnes tajuaa olevansa sielläkin lähinnä seinäruusuna. Hän ei kuitenkaan suostu taipumaan osaansa vaan punoo juonen. Seuraa lukuisia hupaisia kohtauksia Frankien tehdessä piloja poikien kustannuksella ja etsiessään salaseuran vanhaa opaskirjaa, joka vetää vertoja Harry Potterin Kelmien kartalle.

Kirja on tosiaan feministinen ja näyttää naisten kohtaaman syrjinnän, etenkin piilosyrjinnän. Frankie huomaa tarinan aikana useaan otteeseen, ettei häntä tyttönä oteta vakavasti, vaan hänen mukava poikaystävänsäkin olettaa hänen olevan "simple and sweet". Valta on koko ajan miespuolisilla. Eikä moni tee sitä välttämättä tietoisesti vaan tottumuksesta, normia kyseenalaistamatta. Ja samalla kuitenkin kertoja muistuttaa, että Frankie on sentään rikas, valkoinen ja hetero, hänelle on koko maailma auki. Vaan ei aivan, koska hän on naispuolinen.

"Matthew had called her harmless. Harmless. And being with him made Frankie feel squashed into a box - a box where she was expected to be sweet and sensitive (but not oversensitive); a box for young and pretty girls who were not as bright or powerful as their boyfriends. A box for people who were forces to be reckoned with.

   Frankie wanted to be a force." -s.214

Pidin myös siitä että kirja on osittain filosofinen verratessaan yhteiskuntaa Michel Foucaultin Panopticon-teoriaan, jonka mukaan ihmiset toimivat sääntöjen ja normien mukaan pelätessään joutuvansa tarkkailun kohteeksi, niin ettei valvontaa itseasiassa edes tarvita. Tärkeä huomio oli myös positiivisen psykologian kritiikki - asiat eivät muutu jos ne vain hyväksyy. Välillä tarina meinasi äityä hiukan liiankin selitteleväksi - osan asioista olisi pystynyt tulkisemaan itsekin - mutta kirja onkin toisaalta suunnattu teineille, ja selvennykset olivat myös tarpeellisia.

Erityisen kuvaavaa kirjassa on myös, kuinka Matthew ja hänen ystävänsä, pojat ja tytöt, eivät edes näytä muistavan nähneensä Frankieta edellisenä vuonna. Hän ei kirjaimellisesti ole ollut olemassa heille ennen kuin nyt.

"Frankie was beginning to realize that the kind of selective memory exhibited by Dean, Star, and their ilk was neither stupidity nor poor recollection. It was a power play - possibly subconscious on the part of the player - but nevertheless intended to discomfit another person who was in some way perceived as a threat. Maybe Star was threatened because Frankie was smart and Star was not; maybe because Star wanted to be the only sophomore girl with the high status of having a boyfriend in Matthew's set; or maybe because Star was generally insecure and suspicious of women and girls who weren't similar to her. In any case, she was threatened by Frankie, so she feigned forgetfulness, just as Dean had done." -s.81

Mielenkiintoista on ettei Frankiekaan ole täysin mustavalkoisen hyvä hahmo. Hänen toimiaan arvostellaan monesti ja hiukan syystäkin. Kuitenkin myös sen vuoksi että hän on tyttö. Samalla lailla käyttäytyville älykkäille ja kunnianhimoisille pojille vihellettäisiin todennäköisemmin arvostavasti. Frankien ja Alphan suhde on myös mielenkiintoinen: he ovat keskenään tasavertaisia kilpailijoita, ja Alpha on ainoa joka ottaa Frankien vakavasti.

Joskus oli myös hiukan vaikea ymmärtää, miksi Frankie halusi lähteä mukaan kaikkiin paikkoihin poikien kanssa. Samastuin esimerkiksi eräässä kohdassa paremmin hänen huonekaveriinsa, joka ei tahtonut lähteä tylsiin bileisiin. Toisaalta taas seinäkukkasen osaansa tyytyvät kaikki muut tytöt tuntuivat hiukan liian "tyhmiltä blondeilta".

"Frankie found her friend's attitude infuriating. By opting out of what the boys were doing in favor of a typically feminine pursuit, Trish had closed a door - the door between herself and that boys' club her brothers had on the beach. Sure, she was still invited. She could open that door again. But another summer spent making crumbles in the kitchen, and the boys would stop asking her to come out. Instead they'd except warm dessert to be waiting for them on their return." -s.68

Muistan kuinka kerran liikuntatunnilla miespuolinen liikunnanopettaja heitti läppää poikien kanssa, kuinka tytöt haluavat samat oikeudet kuin pojilla mutteivat samoja punnerruksia. (Emme vielä silloin tienneet etteivät polvipunnerrukset ole mitään naisten punnerruksia.) Ystäväni ihmetteli miksi otin sen loukkauksena - hänestä se oli vain vitsi, mutta minusta tuntui hiukan epäreilulta. Tämä näyttää kuinka kaikki tytöt eivät ole automaattisesti samaa mieltä kaikesta, niin kuin eivät muidenkaan marginaalisten ryhmien edustajat keskenään.  

Minusta tytöillä saa olla eri mielipiteitä asioista, mutta toisaalta on tärkeää pyrkiä ymmärtämään toisten toiveita. Tasa-arvossa on kuitenkin kysymys siitä, että kaikilla on vapaus tehdä samoja asioita, halusipa tai ei. Frankiekin muistuttaa moneen otteeseen, että pojilla oli salaseurassaan mahdollisuus bondata, luoda keskenään sosiaalisia verkostoja ja hankkia valtaa, mihin tytöille ei annettu tilaisuutta. Kuinka paljon piilosyrjintää löytyy edelleen, jota kukaan ei ole vielä tajunnut tai saanut mahdollisuutta kyseenalaistaa?

"Frankie did not accept life as it was presently occurring. It was a fundamental element of her character. Life as it was presently occurring was not acceptable to her. Were she to mellow out - would she not become obedient? Would she not stay on the path that stretched ahead of her, nicely bricked?" -s.336-337

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua, YA-lukuhaasteen kohtaan "Kirjassa ollaan koulussa" ja henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni Massachusettsin osavaltioon.

Robin Talley: Our own private universe

Kiinnostus heräsi: saman kirjailijan Pulp, yksi viime vuoden suosikeistani

Our own private universe
Robin Talley

2017

373 sivua

HarperCollins

15-vuotias Aki on saapunut pastori-isänsä, parhaan ystävänsä Lorin ja muiden seurakuntanuorten kanssa Meksikoon kesäksi vapaaehtoistöihin. Lori ja Aki päättävät kesän aikana molemmat kokea kevyen kesäromanssin. Etenkin Aki haluaa testata hypoteesiaan biseksuaalisuudestaan käytännössä, vaikkei olekaan kertonut perheelleen asiasta. Leirillä Aki tutustuu heti ensimmäisenä iltana Christaan, joka kertoo olevansa tauolla suhteestaan poikaystäväänsä kesän ajaksi, ja he alkavat tapailla salassa. Mutta riittääkö Akille pelkkä kesäromanssi? Voiko hän lopun ikäänsä valehdella Christalle ja perheelleen?

Our own private universe käsitteli monia aiheita, eniten juuri biseksuaalisuutta. Akin pohtimista oli mielenkiintoista seurata: hän miettii missä menee bin ja lesbon ero tai minkä ikäisenä kuuluu "tuntea" identiteettinsä (vastaus: kuka on lopultakaan täysin valmis?) Kirja kuvaili muuten seksiä todella rohkeasti, ja positiivista oli myös seksivalistus. Välillä se tosin äityi liiankin läpinäkyvän valistavaksi, mutta ainakin suuseksisuojien ja kertakäyttöhansikkaiden käyttö tuli nyt tutuksi!

Oli myös hienoa miten päähenkilö havahtui Meksikossa muiden auttamiseen ja nuorten vaikuttamiseen ja jopa järjesti väittelytilaisuuden. En itse ensin ajatellut sitä vääränä, että valkoiset kristilliset jäsenet tulivat auttamaan köyhää meksikolaista kristittyä kylää, mutta kriittisesti ajateltuna tästä voi löytää myös epäkohtia. (Esimerkiksi tämä artikkeli selitti minulle, kuinka lyhyet vapaaehtoistyöleirit eivät yleensä auta kohdemaita vaan pikemminkin innokkaita auttajia itseään.) Akin leirilläkin lähinnä maalailtiin kirkon seiniä, mutta Aki kuitenkin huomasi kylän puutteelliseen terveydenhuollon ja alkoi kamppailemaan epäkohtia vastaan. Täytyy sanoa, että elämästä Meksikosta ja kulttuurista olisin lukenut mieluusti enemmänkin. Nyt se rajoittui siihen, kuinka päähenkilö yritti puhua hiukan espanjaa ja voitti nirsoilunsa papuriisiä kohtaan. Kirjaa on kritisoitu myös siksi että Aki on tummaihoinen, toisin kuin kirjailija itse, mutta en itse nähnyt kirjassa suoria ongelmia. Rasismia olisi voinut käsitellä enemmänkin. Ehkä joku BIPOC-lukija osaisi kertoa oman näkökulmansa asiaan.

Yleensä uskontoa käsitellään LGBT+ -kirjoissa negatiivisesti (syystäkin), mutta tässä kirjassa sen läsnäolo oli sangen neutraalia. Toisaalta Akin kirkko oli suhteellisen suvaitsevainen ja esimerkiksi samansukupuolista avioliittoa kohtaan oli mielipiteitä puolin ja toisin. Akin ja Christan omaa uskonnollisuutta ei käsitelty, ja sain kuvan, että he hengailivat seurakuntanuorissa lähinnä uskonnollisten perheidensä vuoksi. Kuitenkaan näidenkään uskonnollisuutta ei käsitelty, eikä kirjassa muutenkaan ollut yhtään puhetta kristinuskon opeista, mikä oli ehkä hiukan epäuskottavaa. Toisaalta kaapista ulostulo oli isona aiheena ja Christalle suuri este juurikin patakonservatiivisten vanhempien tähden. Christan ja Akin perhetilanteet olivat osittain samankaltaiset mutta kuitenkin hyvin erilaiset.

"We were good kids. Preacher's kids.

   Kids like us didn't have secrets. Kids like us knew better.

   Girls like me smiled politely and always did the right thing. Girls like me definitely didn't sneak away at night to do things that would crush their fathers.

   And if they did, girls like me knew how to keep it to themselves." -s.129

Totuuden piilottelu oli kirjassa suuressa osassa, sillä milteinpä jokainen hahmo jätti asioita kertomatta tai valehteli suoraan. Osa näistä oli ymmärrettäviä, mutta en oikein tajunnut, miksei Aki voinut paljastaa Christalle edes lempikappalettaan. Näistä pohdinnoista huolimatta Our own private universe oli kuitenkin hyvin mukavaa luettavaa. Ihan Pulpin tasolle se ei noussut, mutta arvostan sitä silti.

"But maybe no one knew that much. Maybe everyone was making it up as they went along, the same as me." -s. 232

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan, Queer-haasteen kohtaan Identiteetin etsintä, YA-haasteen kohtaan Moninainen YA-kirja, ja henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni Marylandin osavaltiolla (josta Aki on kotoisin).

Kristina Aamand: Wenn Worte meine Waffe wären

Kiinnostus heräsi: löytyi kirjaston katalogista 

Wenn Worte meine Waffe wären
Kristina Aamand

2018 

For enden af din pegefinger (2016)

Ulrike Brauns

271 sivua

Dressler Verlag

Sheherazade on kasvanut Tanskassa uskonnollisessa arabialaisessa muslimiyhteisössä, jossa tytölle tärkeintä on olla erottumatta joukosta ja päästä hyviin naimisiin vanhempien valitseman miehen kanssa. Koulussa Sheherazade joutuu lakkaamatta kuulemaan huomautuksia huivistaan ja stereotypioita muslimeista. Hänen isänsäkin katsoo televisiosta pelkkiä sotauutisia ja joutuu lopulta sairaalaan. Sairaalassa Sheherazade tapaa Thean eikä saa tätä enää mielestään. Uskaltaako Sheherazade kyseenalaistaa yhteisönsä normit ja löytääkö hän tasapainon omassa elämässään?

"Ich begutachte mich. 

   Große braune Augen, lange Wimpern, weiche Lippen und schön geformte Brauen. Ich ziehe die Nadeln aus dem Kopftuch, nehme es ab, löse das Zopfgummi, sodass mir das Haar über die Schultern fällt. Sie ist es, die Thea sieht. Sie, die nackt unter der warmen Decke in der teuren Wohnung in Østerbro lag. Ich betrachte mein Spiegelbild, schaue dem Mädchen in die Augen, das auf Thea steht. Ich fasse die Haare wieder zusammen, mache sie mit dem Gummi auf dem Kopf fest und binde das Kopftuch darüber. Jetzt erkenne ich sie wieder. Sheherazade, die fromme Tochter von Amal und Jamil Jenin."

"Tarkastelen itseäni.

   Suuret ruskeat silmät, pitkät ripset, pehmeät huulet ja kauniisti muotoutuneet kulmakarvat. Vedän neulat huivistani, riisun sen ja otan hiuslenkin pois, niin että hiukseni valahtavat olkapäiden yli. Hän on se, joka näkee Thean. Hän, joka makasi alastomana lämpimän peiton alla kalliissa asunnossa Østerbrossa. Tarkastelen peilikuvaani, katson silmiin sitä tyttöä, joka on ihastunut Theaan. Kerään hiukset taas yhteen, kiinnitän ne hiuslenkillä tiukasti ja sidon huivin niiden päälle. Nyt tunnistan hänet taas. Sheherazade, Amal ja Jamil Jeninin siveellinen tytär." -s.162-163

Wenn Worte meine Waffe wären (tanskaksi For enden af din pegefinger, ruotsiksi Under ditt finger) oli osittain tavanomainen kasvukertomus mutta jotenkin se myös yllätti. Sheherazade on jumissa kotikulttuurinsa moraalikäsitysten ja velvollisuuksien sekä oman identiteettinsä välissä. Lisäksi hän myös joutuu kamppailemaan sekä stereotyyppien että niiden osittaisen toteutumisen kanssa. Tästä olenkin puhunut viime aikoina ystävien kanssa, kuinka stereotypiat ovat kyllä osittain totta, muttei niitä saa yleistää ja kohdella kaikkia niiden perusteella. Ensin pitää tutustua ihmiseen itseensä.

Vaikka own voice -näkökulma ei minusta pitäisi aina olla itsestäänselvyys, oli se kuitenkin sopiva tässä kirjassa, joka käsitteli näin arkaa aihetta. Kirja kritisoi voimakkaasti muslimiyhteisöjä ja niiden vaikenemista. Tietysti voisi myös kysyä miksi kantaeurooppalainen ei saisi kirjoittaa samasta aiheesta, mutta on hyvä että itsekin joku yhteisöön kuuluva ja sen paremmin tunteva nostaa äänensä kuuluviin ja vaatii muutosta. (Tosin jos oikein rautalangasta vääntää voi kysyä kuka sitten lasketaan yhteisöön tai marginaaliin kuuluvaksi, missä kulkee raja?)

Kirja oli myös yllättävän synkkä eikä tätä voi ihan nuorimmille suositella. Varsinkin Sheherazaden ystävän tarina on traaginen ja kertoi paljon yhteisöjä ympäröivästä hiljaisuudesta ja häpeän pelosta. Yhtään normista poikkeamista ei suvaita, sillä se tietäisi häpeää koko perheelle, ei pelkästään yksilölle. Tämä valoittui kirjassa hyvin ja mietin että aika samanlaista Euroopassakin on tainnut ennen olla. (Ja joissain perheissä yhä nykyäänkin!) Kun tämän ymmärtää, on paljon helpompi ymmärtää erilaisuuden pelkoa. Sen muuttaminen on sitten toinen asia.

"Am liebsten würde ich Thea erzählen, dass es in Parkerne von Vorteil ist, Hidschab zu tragen. Wenn ich bedeckt bin, ruft mir kein Mann auf der Straße hinterher. Alle nehmen mich als anständiges Mädchen wahr. Ein anständiges Mädchen fliegt unterm Radar. Je heller du strahlst, desto mehr Augen richten sich auf dich."

"Mieluiten kertoisin Thealle, että Parkernessa on eduksi pukeutua hijabiin. Hunnutettuna kukaan mies ei huuda perääni kadulla. Kaikki pitävät minua säädyllisenä tyttönä. Säädyllinen tyttö ei pistä silmään. Mitä kirkkaammin hehkut, sitä useammat silmät kohdistuvat sinuun." -s.118

Samaten kävi ilmi, etteivät muualta tulleet ihmiset eivät aiemmin välttämättä ole olleet konservatiivisia tai uskonnollisia, mutta takertuvat selviytyäkseen perinteisiin ja yhteisön sääntöihin uudessa vieraassa maassa. Sheherazadelle tuli yllätyksenä, miten hänen äitinsä ei ollut nuorena seurannut pukeutumissääntöjä tai alkoholikieltoa. Tämä kertookin integraation ja uuden kotimaan arvoihin ja ihmisiin tutustumisen merkityksestä. 

Oli tosin ehkä ristiriitaista, miten päähenkilö ensin puolusti stereotypioita vastaan ja sanoi pitävänsä huivia vapaaehtoisesti, mutta lopulta jätti sen kuitenkin pois. Goodreadsissa on myös kysytty miksi juuri kantatanskalainen Thea saa Sheherazaden mielen muuttumaan. Tosin eipä tällä muitakaan esikuvia ollut lähipiirissä. Muutenkin kirjassa olisi ehkä voinut näyttää enemmän erilaisia maahanmuuttajataustaisia. Eräs hahmo oli kyllä suvaitsevainen, mutta se tuli aika puun takaa.

Sheherazade saa voimaa "zineistä", itse kirjoittamistaan ja kuvittamistaan leikekirjoista/lehtisistä, jotka esiintyvät myös Ellen Wittlingerin nuortenkirjassa Hard love. Lopulta sanojen mahti antavat hänelle tien vaikuttaa ja voimaantua.

"Papa nennt mich seinen Pfeil in die Zukunft. Er sagt "Sheherazade, du sollst viele Kinder bekommen. Massen von Kindern. Jedes Mal, wenn ein Kind im Krieg getötet wird, kommt eine neue Seele auf die Welt. Das Leben soll über den Tod siegen. Die Liebe über den Hass. Und du sollst schreiben. Über alles, was du siehst und erlebst. Du sollst die Welt mit deinen Worten verändern.""

"Isä kutsuu minua tulevaisuuden nuolekseen. Hän sanoo "Sheherazade, sinun täytyy hankkia paljon lapsia. Kukkuroittain lapsia. Joka kerta kun joku lapsi tapetaan sodassa, tulee uusi sielu maailmaan. Elämän täytyy voittaa kuolema. Rakkauden viha. Ja sinun täytyy kirjoittaa. Kaikesta mitä näet ja koet. Sinun täytyy muuttaa maailmaa sanoillasi."" -s.33-34

Kirja sopii vuoden 2021 HelMet-lukuhaasteen kohtaan 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan.

Helmikuussa tanssahtelin kadulla kuin kesäillassa

Helmikuussa luin neljä kirjaa ja 1141 sivua:

1. E. Lockhart: The disreputable history of Frankie Landau-Banks (345s)

2. Robin Talley: Our own private universe (373s)

3. Cho Nam-Joo: Kim Jiyoung, geboren 1982 (208s)

4. Gloria Whelan: Die kleinen Revolten der Rosy James (215s)

The disreputable history of Frankie Landau-Banks oli todella oivaltava kirja yhteiskunnan piileviä seksistisistä rakenteista, joita on hyvin vaikea havaita, kun näennäisesti kaikki on hyvin. Sisäoppilaitokseen ja pilojen tekemiseen keskittyvää romaania oli koukuttavaa lukea.

Our own private universe puolestaan kertoi kiinnostavasti kahden tytön ihastumisesta kirkon vapaaehtoistyöleirillä Meksikossa. Biseksuaalisuutta pohdittiin monipuolisesti, samoin kaapista ulostuloa, ja päähenkilö havahtui auttamiseen ja nuoren vaikuttamiseen. Meksikolaista kulttuuria olisi voinut kuvata enemmänkin.

Kim Jiyoung, geboren 1982 (Kim Jiyoung, born 1982) taas kuvasi eteläkorealaisen naisen elämää ja jokaisessa mutkassa piilevää suoraa tai epäsuoraa syrjintää. Tämä kirja kuvasi epäkohtia vielä Frankie Landau-Banksia suoremmin eikä keskittynyt oikeastaan muihin asioihin. Välillä mietin oliko kirja oikeastaan romaani vai fiktiivinen elämäkerta, sillä siinä oli jopa lähdeviitteitä. Opin siitä silti kuitenkin lisää seksistisen syrjinnän muodoista, jotka koskevat joko Etelä-Koreaa tai laajemmin länsimaitakin.

Die kleinen Revolten der Rosy James (Small acts of amazing courage) kertoi siirtomaa-ajan Intiassa asuvasta brittiläistytöstä joka alkaa pitää intialaisten puolia ja tukee näiden itsenäisyyspyrkimyksiä. Huomaan kyllä kasvaneeni jo ulos tämänkaltaisista (esi-)teiniromaaneista, sillä Rosyn seikkailut milloin minkäkin koleraepidemian uhrien auttajana tai intialaisten oikeuksien puolestapuhujana tuntuivat aika epärealistisilta ja loppuratkaisut ennalta-arvattavilta. Muistaakseni pidin Gloria Whelanin Chu Ju's Housesta hiukan enemmän, sillä tämä taisi näyttää paikallista elämäntapaa vähän tarkemmin ja kieli oli kauniimpaa. Tai sitten saksannos ei onnistunut tavoittamaan alkuperäiskielen tunnelmaa? Oli kuitenkin ihan mielenkiintoista lukea asuinmaahansa kiintyneestä nuoresta siirtomaa-aikaan. Rosy ei nimittäin tuntenut itseään kotoisaksi harmaassa Englannissa vaan juurikin värikkäässä Intiassa.

Anonymously Yours (2021) oli yllättävän kiva meksikolainen teinielokuva, jossa vaihtelua toi kahden teinin ihastuminen toisiinsa samaan aikaan sekä anonyymeina tekstarien välityksellä että koulussa. Siinä ei ollut mitään yllättävää juonikäännettä mutta idea oli mielenkiintoinen.

Kiss me Kosher (2020) oli hyvin omaperäinen kertoessaan saksalaisen ja Israelin juutalaisen naisen suhteesta, varsinkin kun israelilainen perhe kyllä hyväksyi lesbosuhteen mutteivat naisen saksalaista taustaa! Tähän mahtui paljon humoristisesti sävytettyä syvällistä ja nurinkuristakin pohdintaa ennakkoluuloista ja kollektiivisen syyllisyyden tunteesta. Elokuva herättikin paljon ajatuksia. 

A Summer in La Goulette (1996) oli vanhahko elokuva eri uskontokuntien elämästä 60-luvun Tunisiassa ja kolmesta ystävästä jotka päättävät menettää neitsyytensä samana päivänä. Valitettavasti elokuvan juoni oli aika sekava, niin etten päässyt kärryille sen tapahtumista enkä eri hahmoistakaan, jotka valkokankaalla vilisivät. En myöskään tuntenut ollenkaan historiallisia taustoja, joten ymmärsin vatsa tuon Hesarin vanhan arvostelun luettuani, että harmoninen yhteiselo tosiaan päättyi lopullisesti tuon kesän jälkeen. Se antaa komedialle aika vakavat raamit. 60-luvun rannikkoelämää oli mielenkiintoista seurata, samoin oli iloinen yllätys nähdä Vaaleanpunaisesta pantterista tuttu kuvankaunis Claudia Cardinale esittämässä omaa itseään palaamassa kotikaupunkiinsa. Tosin 60-luvulle sijoittuvassa elokuvassa hänen olisi kuulunut olla kolmekymppinen eikä kuusikumppinen. :D

Helmikuukin oli osittain henkisesti rankka, mutta onneksi kivoja asioita tapahtui kaikesta huolimatta. Kävin kuuntelemassa Finlandiaa konsertissa, lukumaratoonasin, kävin thaimaalaisessa ja kreikkalaisessa ravintolassa sekä leivoin itse Runebergin torttuja ja laskiaispullia (kumpikaan ei onnistunut ihan täydellisesti mutta ainakin kavereille kelpasi!). Etenkin pienen vaelluksen tekeminen kevättä orastavassa metsässä helpotti oloa ja luin myös enemmän kuin normaalisti. Niin ja kävin Mainzissa viikonloppureissulla tapaamassa ystävääni. Mainz oli kaunis pieni kaupunki Reinin varrella.

Tuhatvuotias St. Martinin tuomiokirkko

Rein

Aikanaan suurin roomalainen teatteri Alppien pohjoispuolella

Flammkuchen - saksalainen pitsa

Helmikuussa olikin samaan aikaan syksyinen ja keväinen ilma: krookukset kukkivat, linnut lauloivat, myrskysi, aurinko paistoi, oli vuoroin kylmä ja hiukan lämpimämpi. Eräänä erityisen lämpimänä iltana osuin kaverieni kanssa pieneen katukonserttiin ja jäimme tanssimaan muiden kanssa keskelle sivukatua. Tästä jäi ihana spontaani ja yhteisöllinen muisto. 

KK: Mikä toi teille lohtua helmikuussa?