Becky Albertalli: Leah on the Offbeat

Kiinnostus heräsi: sain lahjaksi tädiltäni

Leah on the Offbeat
Becky Albertalli
2018
343 sivua
Penguin Random House

Leah käy ystäväporukkansa kanssa high schoolin viimeistä vuotta. Kaikkia heitä jännittää koulun jälkeinen elämä ja yliopiston valinta - sekä lähestyvä ero. Leah on saanut tietää pääsevänsä samaan yliopistoon Abbyn kanssa, johon hänellä ei edelleenkään ole läheiset välit.

Seniorivuonna ystävyysporukka ja suhteet alkavat yllättäen muotoutua uudelleen. Leahin ystävä Simon on jo seurustellut vuoden enemmän tai vähemmän avoimesti pojan kanssa, mutta Leah itse ei ole edelleenkään kertonut biseksuaalisuudestaan ystävilleen. Vuoden aikana hän huomaa pian tuntevansa jotain enemmän kahta eri ihmistä kohtaan...

Jos joku ei vielä hoksannut, Leah on the Offbeat kertoo Minä, Simon, Homo Sapiensin/ Minä, Simonin/ Love, Simonin (rakkaalla lapsella on monta nimeä!) ystäväporukan Leahista, josta saadaan tässä osassa tietää paljon enemmän kuin aiemmin. Seksuaalisuuden ja ihastuksien lisäksi Leahin kotielämää, ystävyyssuhteita ja ajatuksia avataan tarkemmin, sillä Simonissa hän ei paljoa pukahda niistä muille.

En osaa sanoa kummasta kirjasta pidin enemmän. Simonissa minua ehkä ärsytti vähemmän erilaiset asiat, mutta toisaalta Leahin ongelmat puhuttelivat minua enemmän. Molemmissa kirjoissa oli kuitenkin vähän samankaltainen, puoleensavetävä juoni, nuorille sopiva kirjoitustyyli ("I'm just." - onko tämä lause?) ja tietysti yhtenä teemana kaapista ulostulo.

Yllättävää kyllä, Leahin ja Simonin ystäväpiiriin kuuluukin useampi LGBT+ -henkilö, vaikka Simon luuleekin ensin olevansa ainoa. Tämän olen toisaalta todistanut omassa koulussanikin, jossa kuuden hengen kaveriporukassani ainakin kolme ei tällä hetkellä määrittele itseään heteroksi. Minun on nykyään vaikea kuvitella, ettei joku ikinä edes pohtisi suuntautumistaan. Onko LGBT+-ihmisiä kuuluvia todella alle 10% väestöstä? Mitä te ajattelette tästä?

Leah suhtautuu biseksuaalisuuteensa aivan normaalisti, asiaa kummemmin miettimättä, mutta jännittää kuitenkin asiasta kertomista. Oli silti hämmentävää, kuinka hän väittää ystävälleen, ettei ole olemassa määritelmää 'low-key bi': "You're either bi or you're not." Osittain tajuan tämän varsinkin Leahin omien tunteiden vuoksi, mutta onneksi kirjan loppua kohden annetaan ymmärtää, ettei itsensä määrittely ole niin vakavaa. Oli myös kiva, että joku kirjan hahmoista vasta pohti itseään eikä ollut vielä päässyt määritelmiin asti - tai ei ehkä edes halunnut. 

""I mean, yeah, I'm not perfect." A tear rolls down her cheek. "Okay? I'm completely fucking this up. I'm not like you. I don't have it all figured it out. I have no clue what I'm doing, and I'm just really scared right now."" -s. 263

Romaanissa on seksuaalisen suuntautumisen lisäksi paljon muitakin aiheita. Itse samastuin eniten tunteiden pohtimiseen monen ihmisen välillä (yllätys?), mutta Leah tuskailee myös viimeisen kouluvuoden, kehopositiivisuuden, äitinsä poikaystävän ja ystävyysongelmiensa kanssa. Ystävyyssuhteita vähän ihmettelin - ensinnäkin Simon ja Nick vaikuttivat olevan paljon parempia ystäviä Leahille kuin Anna ja Morgan, toiseksi en ymmärrä, miten Leahin ystävän rasistisuus tuli ilmi vasta näin monen vuoden jälkeen.

Joka tapauksessa juuri nämä nuoren ongelmat tekivät kirjan realistiseksi. Joitakin niistä vain hipaistiin, ja toiset vaivasivat kuukausia Leahin mieltä. Lopussa kaikki niistä eivät selvinneet, mutta ehkä se tärkein kuitenkin.

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 49. "Vuonna 2018 julkaistu kirja" ja Amerikkaa tutkimassa -projektiini osavaltioon Georgia.

Syyskuussa ihastelin aamukastetta ja hehkuvaa ruohoa

Syyskuussa luin neljä kirjaa ja 992 sivua:

Theodor Fontane: Effi Briest (333s)

Aldous Huxley: Brave New World (223s)

Veijo Meri: Manillaköysi (170s)

L. Onerva: Etsin suurta tulta (266s)

Effi Briest kuuluu Saksan 1800-luvun lopun realismiin, mutta hämmästytti esimerkiksi tarinallaan kummittelevasta 
kiinalaisesta. Naisten oikeuksien puolesta puhuva romaani alkoi kiinnostaa loppua kohden enemmän, vaikkakin oli välillä vaikeaselkoinen.
   Brave New World oli myös vanha klassikko utopiasta/dystopiasta (en tiedä kumpi!), mutta ensimmäisen lukujen tiede-esitelmien jälkeen kiinnostus lopahti. Pidin kyllä henkilöiden keskusteluista, ja teoksen yhteiskunnan analysointi oli ihan mielenkiintoista, mutta muuten en oikein lämmennyt tälle.
   Manillaköysi ei myöskään erityisesti hätkähdyttänyt, sillä se oli hyvin sekava ja välillä jopa ällöttävä. Oli siinä kuitenkin monia hauskoja kohtiakin, mutta Tuntematon sotilas vie kyllä voiton sotakirjoista.
   Etsin suurta tulta luin iltaisin muutamien kuukausien aikana ja pidin varsinkin loppupuolen runoista. L. Onerva kirjoitti hyvin intohimoisesti ja rohkeasti, ja pari runoa samaistuttivat paljon. 

Pikku prinsessa (1995) oli ihana ja yhtä satumainen kuin kirjakin. Ihmettelin kuitenkin, miksi elokuvan piti liittyä ensimmäiseen maailmansotaan ja loppua aivan eri tavalla kuin kirjan, vähän liian onnellisesti.
   Johnny English 1 tuli sattumalta televisiosta - päätin heti suunnata lokakuussa katsomaan kolmannen elokuvankin. Tajusin vasta nyt, kuinka hauska tämäkin sarja on. Varmaan ensimmäistä kertaa pidin elokuvan pahiksesta!
   Vaiana - oi! Elokuvan teemalaulu How Far I'll Go, alkuperäiskansan kulttuuri, meren animaatio <3, itsensä etsiminen ja sydämen kuunteleminen... Tämä oli hyvä musikaalielokuva, katson varmasti uudelleen!

Kedi oli dokumentti Istanbulin kaduilla vapaana kulkevista kissoista, joista ihmiset huolehtivat vapaaehtoisesti. Olen vähän huono katsomaan dokumentteja ja välillä huomasin odottavani elokuvan loppumista. Oli kuitenkin mielenkiintoista seurata luonteeltaan hyvin erilaisten kissojen elämää ja kuulla haastateltujen kertomuksia niistä. Kissat olivat vaikuttaneet monen heistä elämään positiivisesti. Ne olivat myös söpöjä :)
   Mamma Mia 2! menin katsomaan uudelleen - nyt en itkenyt ihan niin paljon. Vähän mietin joitakin ärsyttäviä juttuja - mihin Harryn kreikkalainen mies oli kadonnut? Miksi juuri hän ei löydä lopussa ketään? Toisaalta, ensimmäisessä elokuvassa hän löysi jonkun, ja tuolloin puolestaan Tanya jäi yksin. Mietin myös, miksi kaikki tarinan naiset koko ajan kaipaavat vain jotakuta miestä, mutta sitten tajusin että sama pätee kyllä toisinpäin kaikkiin miehiinkin. Ah, Meryl Streep ja laulut My Love, My Life ja Angel Eyes!

"Kuukakku" keskisyksyn juhlan aikaan

Syyskuuhun kuului paljon koulua. Sen verran, että suurinta osaa lukemistani kirjoista en saanut valita itse, ja moni ilta kului kokeisiin harjoitteluun. Ensimmäinen yo-koe jännitti enemmän kuin mikään muu koe pitkään aikaan, mutta siitä selvittiin hyvin. Uskalsin jopa mennä wc:seen kesken kokeen. (Jännitin sitä koska piti ensin laittaa näytönsäästäjä päälle ja konseptipaperi näytön päälle, viitata valvoja paikalle, kävellä tämän kanssa vessaan ja takaisin ja odottaa että pääsi omalle paikalle eikä missään nimessä saanut vilkaista muihin kirjoittajiin päin. Hermostuisin vähemmästäkin!) Huh, nyt voin sanoa jo olevani vanha tekijä. ;)

Kuinka kirkkaankeltaista ruohoa <3

Onneksi varsinkin viikonloppuisin ehdin tehdä kaikkea muutakin. Yhtenä sunnuntaina nautin syksyisestä iltapäivästä sieniä poimien, perunoita nostaen ja juosten maantiellä avaran taivaan alla. Toisena viikonloppuna rentouduin serkkuni luona yrittäen unohtaa seuraavan päivän koulu-urakan. Syyskuussa en hirveästi nähnyt ystäviä vapaa-ajalla, mutta loppukuusta avauduin eräälle ystävälleni (ja koko pikku kahvilallekin - ainakin kaikki työntekijät tunnistaisivat meidät varmasti kolme tuntia kestäneestä keskustelusta!) ja tein pitkästä aikaa kävelyn hyvän ystäväporukkani kanssa.

Kutsuin näitä koralleiksi, mutta pikkuveli tiesi niiden olevan haarakkaita

Kuun alku tuntuu hämärältä, mutta ainakin Tallinna tuli koettua luokkaretkellä. Laivalla tunnistin Irinalta yllättävän monta kappaletta mutta en ole saanut aikaiseksi kuunneltua niitä. Syyskuu oli myös siitä ikimuistoinen kuukausi, että näin niin monta merkkihenkilöä. Yksi heistä oli Saksan presidentin vaimo (en selitä enempää!) ja muut: kirjailijat Satu Koskimies ja Katarina Eskola! Olin tästä tapaamisesta monta päivää aivan haltioitunut ja taltioin keskustelumme tarkasti päiväkirjaani aivan 50-luvun tyttöjen tapaan. Oli vähän hassua ja surullistakin puhua kahden vanhan naisen kanssa, kun oli juuri lukenut heistä teini-ikäisinä tyttöinä... Kylläpä aika rientää.

Lokakuulta odotan syyslomaa, jolloin aion palata Tallinnaan, tehdä vähän koulutöitä ja rentoutua kotona. Niin ja tehdä valokuva-albumin! Syysloman jälkeen suuntaan taas Helsingin Kirjamessuille ainakin yhdeksi päiväksi, toivottavasti tavataan siellä! :) Ystäviä aion myöskin yrittää nähdä vähän enemmän kuin syyskuussa. 

Ja aion ihastella syksyn maisemia, punaisia lehtiä ja ehkä jo pian huurretta. <3

KK: Mikä teistä oli kauneinta syyskuussa?

Jaksamishali lokakuulle ja kauniita aamuja <3

L. Onerva: Etsin suurta tulta

Kiinnostus heräsi: Katja Kirjojen kamarista on suositellut L. Onervaa, ja satuin löytämään tämän kirjastosta

Etsin suurta tulta. Valitut runot 1904-1952

L. Onerva

Toim. Helena Anhava

1984 

266 sivua

Otava

Etsin, etsin suurta tulta

kautta kirjavan elämän.

                    -Etsijä (1904)

Nämä säkeet kuvaavat hyvin L. Onervan runojen kiihkeyttä. Varsinkin kokoelman alkupuolen runot aivan palavat intohimoa ja tunnetta, ja voin vain kuvitella millaisia ajatuksia runoilijalla on ollut normaalisti päässään.

Joka haave haihtuu mun rinnastain,

joka kaipaus karreksi palaa:

en voi minä lempiä niinkuin muut,

en vannoa ikuista valaa.

Olit äsken tuttu, nyt vieras mies,

äh, vältä syytöstä väärää!

Olen lentävä lehti ja vierivä vuo

ja itse en tietäni määrää. 

                     -Geisha (1910)

Vaikka Onerva kirjoittikin rohkeasti ja modernisti, löytyy hänen runoistaan kuitenkin lähes loppuun asti tarkka rytmi ja loppusoinnut. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisissä runoissa mukaan tulee myös sotateema:

Pois kansat niitetään kuin kypsä heinä.

On pilkkopimeä maapallon seinä,

miss' salakirjoitus vain leimuaa.

                            -Salakirjoitus (1921/22)

Loppupuolen runot ovat ehkä suurimmilta osan rauhallisia ja keskittyvät kuolemaan. Muutenkin runojen sävy on usein surumielinen. Mutta niinhän se kaikilla runoilijoilla taitaa olla; voiko kirjoittaa vaikuttavia, iloisia runoja? Minusta se on ainakin vaikeaa.

Kuten moni on varmaan huomannut, en ole mikään runojenlukija. Etsin suurta tulta on kolmas kokonainen runokokoelmani - ja lasken tähän siis mukaan Montgomeryn Annan jäähyväiset. En jaksaisi lukea montaa tuntia putkeen runoja, ja tämänkin lukemiseen meni useampia kuukausia... Huomasin kuitenkin, että oli mukava lukea näitä joskus yöllä, kun en saanut unta. Tietysti varsinkin aluksi en saanut paljoa irti monista runoista, mutta myöhemmin jo paremmin. Alkupuolelta samastuin esimerkiksi tuohon Geisha-runon pätkään, loppupuolelta jo muutamaan runoon.

Kiinnostuin nyt vähän enemmän runoista, varsinkin suomalaisista runoilijoista, ja voisin lukea vähän tarkemminkin L. Onervan kokoelmia.

Loppupuolelta eräs lempparini:

Miks särkyy hetket multa

                                       niinkuin turhat lelut,

miks kaikki taukoo melut

         ja hiljaa hiipii sieluun kuolon aavistelut? -

Kuin usvapilvi lankee

ja mieli on niin ahdistettu, ankee -

Niin heikost' tuikkii lyhty elämän -

Ma tiedän: kohta tyhjään häviän -

Mut ihme maan on sitä ihanampi

ja vangin tyrmäkin on avarampi - 

Kaikk' enkelitkin taivasharppuineen

vaihtaisin yhteen

                                       sykkiväiseen ihmissydämeen,

mi maja jumaluuden on ja kärsimyksen,

rovio yön, marttyyrein ylistyksen.

Kun katson elämäni hämäryyteen,

ma katson jumaluuteen, iäisyyteen -

Mut sydäntä, ma jota kaipailen,

ma löydä en.

Ma olen yksin kesken miljoonien ihmisten.

                                -Hämärämietteitä (1945)

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 2."Kotimainen runokirja".

Elokuussa puhuminen toi toivoa

Elokuussa luin kolme kirjaa ja 755 sivua:

Ann-Helen Laestadius: Tio över ett (262s)
Salla Simukka: Ylivalotus (T&M #5) (150s)
Becky Albertalli: Leah on the Offbeat (343 s)

Tio över ett vaikutti minuun aika paljon, vaikka kirja ei muuten ihan lemppareitani ollutkaan. Välillä kirjoitustyyli ja rakkaustarina eivät vakuuttaneet, mutta sitten taas kirjan mielenterveysaihe oli kuvattu hyvin ja sai todella ajattelemaan. Suosittelen!

Ylivalotus, Tapion ja Moonan ystävyydestä kertovan sarjan viimeinen osa ei minusta ollut erityisen parempi kuin neljäskään. Lopussa asiat selvisivät vähän liian nopeasti, ja Tapion näkökulmaa ei ollut tarinassa ollenkaan. Lisäksi kirja vihjaili koko ajan lopun jännittävään juonenkäänteeseen, mikä pelotti sitten koko lukuajan. Pidin kyllä Moonan ihmissuhdepohdinnoista, mutta mielestäni toinen ja kolmas kirja ovat edelleen sarjan parhaimmat.

Leah on the Offbeat, jatkoa Minä, Simonille, oli ihanan realistinen nuortenkirja. Kaikki Leahin ongelmat eivät ratkenneet lopussakaan, mutta onneksi se tärkein kuitenkin. Tykkäsin yksityiskohdasta, kuinka yksi hahmoista ei ollut varma seksuaalisesta suuntautumisestaan, mutta Leahin suhtautuminen tähän häiritsi. (Eihän sitä tarvitse olla sataprosenttisen jotain, niin kuin tämä väitti.) Leahin välit ystävänsä Morganin kanssa hämmensivät: oli outoa ettei tämä koko ystävyyden aikana ollut kritisoinut tämän ajatuksia paitsi nyt sitten yhtäkkiä. En ihan sataprosenttisesti ollut lopun parituksenkaan puolella, vaikka se olikin söpö. Nyt kuulostaa valitukselta, mutta tykkäsin tästä kyllä todella.

Minä, Simonin (2018) katsomista olin odottanut jo pari kuukautta. Tykkäsin elokuvasta suunnilleen yhtä paljon kuin kirjasta, niin hauskoista kuin herkistäkin kohtauksista. Minua ärsyttivät kyllä jotkin muutokset, jotka eivät ollenkaan sovi jatko-osaan Leah on the Offbeat.

Oi, Mamma Mia 2. Tämä kyllä oli ihan edellisensä vertainen, mutta niin erilainen. Luonnehdinkin tätä Mamma Mian! aikuiseksi versioksi. Vasta lopussa tajusin lukeneeni Hesarin arvostelun väärin ja erehtyneeni erästä asiasta, ja aloin sitten itkeä toiseksi viimeisen laulun kohdalla. Nyt äitini haluaisi tulla katsomaan tätä kanssani...

The Kissing Booth (2018) ei mielestäni ollut kovin erikoinen. Se oli kyllä hauska, mutta niin epärealistinen tapahtumiltaan ja rakkaustarinaltaan. Filmi oli kunnon amerikkalaista teinidraamaa.

To All The Boys I've Loved Before (2018) yllätti puolestaan positiivisesti. Tämä ei minusta ollut erityisen hauska, mutta tarinan idea oli mielenkiintoinen. Tykkäsin siitä, kuinka päähenkilöinä oli korealais-amerikkalainen perhe ilman mitään mainintaa ulkomaalaistaustaisuudesta. Ehkä juonessa parasta oli samaistuminen, kun Lara Jean uskalsi alkaa kertoa tunteistaan eikä enää piilottanut niitä lähettämättömiin kirjeisiin.

Odotin Lasse-Maijan etsivätoimistolta (2018) enemmän, sillä olen lukenut joskus kirjasarjan ja katsonut siitä tehtyä tv-sarjaakin. Tähän versioon kyllä petyin kovasti. Kaikki hahmot olivat kankeita ja epäaitoja, dubbaus ei ollut onnistunut, tarinakaan ei ollut erikoisempi... (Miten tuhansia vuosia vanha kirja voisi missään tapauksessa tulla näyttelyyn alakouluun?) Viimeisenä muttei vähäisimpänä on pakko korjata, että amici tarkoittaa ystäviä, ei ystävää latinaksi. Ainoa mistä todella pidin, olivat ruotsinkieliset Veronica Maggion laulut taustalla, joita olen kuunnellut myöhemminkin. 

Dark Shadowsin (2012) näin viimeksi 12-vuotiaana, pelkäsin hirveästi, mutta jotenkin se painui mieleeni. Tuosta elokuvasta alkoi muuten pitkäkestoinen vampyyri-innostuksenikin... Pelkäsin nyt kyllä edelleen, mutta elokuva oli vanha tuttu. Ehkä vähän liian dramaattinen ollakseen uskottava, mutta sitäkin hauskempi ja jännittävämpi. Ah, Johnny Deppin Barnabas Collins, ihastuin tähän jo hetkeksi uudelleen.

Elokuussa tapahtui paljon. Kesäloman lopulla matkustelin mökiltä papalle ja lopulta Visbyhyn, Ruotsiin... Varsinkin Visby oli vaikuttava (suurin osa kuvista on sieltä), mutta vanhan kaupungin lisäksi emme ehtineet muuta nähdä. Ostin torilta mekon, mutta jouduin kauppiaan huijaamaksi... No, mekko ei ole onneksi jäänyt kaapin perukoille. Oli mukava tutustua paremmin serkkuuni, ja olin ylpeä osaessani hiukan ruotsia!

Koulun alettua stressitasot alkoivat taas nousemaan, vaikka aikataulutin ja sallin itselleni vapaa-aikaa todella esimerkillisesti. Jo heti ensimmäisellä viikolla otimme luettavaksi kolme eri romaania... "Seuraelämäkin" alkoi toisaalta vauhdikkaasti, sillä kävin kolmessa eri synttärijuhlissa (joista yhdet järjestin itse) ja tuskailin uusien ja vanhojen  ystävyyssuhteiden kanssa. Kaksi kertaa puhuminen jonkun kanssa, oli se sitten terveydenhoitaja, vanhemmat tai ystävä, auttoi voittamaan itseni ja pelon, mistä olin todella kiitollinen. Elokuun mietteitäni kuvaa aiempi postaukseni syksyn hippusista.

Eräs ihana ilta oli käydä hyvien ystävien kanssa katsomassa yllämainittu Mamma Mia 2! ja jäädä vielä kymmeneen asti ulos kävelemään, kiipeilemään asvaltinmurukasan päällä (hoi suomen kieli?) ja höpöttelemään, varsinkin kun olin vielä aivan elokuvan maailmassa.

Syyskuu onkin jo liiankin hyvällä mallilla. Niin kuin ehkä olette huomanneet, koulussa on kiirettä (matikan koe ja ruotsin YT kahden viikon päästä!) ja motivaatio blogiin vähän hukassa, mutta hauskojakin juttuja on käynyt. Parin viikon päästä pääsette kuulemaan kuun alun Tallinnan luokkaretkestä ja eräästä tapaamisesta, josta olen ollut hyvin innoissani. :) Kuun lopulta odotan sukulaisvierailuja, aamusumua, hauskoja hetkiä ystävien kanssa ja ruotsin kokeen jälkeistä lounasta.

KK: Mikä on teidän paras muistonne elokuulta?

Hehkuvanpunaista syyskuuta ja lämpimänviileitä päiviä!

Syksyn hippusia

Aloittaa koulun vauhdikkaasti
Menee katsomaan Mamma Mia!:n jatko-osaa

ja nauraa kaikille vitseille

Tajuaa elokuvan kasvaneen aikuiseksi 

Ajattelee itseään ja äitiä, äitiä ja mummua, Sophieta ja Donnaa

Ja itkee tajuttuaan kaiken.

Menee juhliin ja toisiin

Ihastuu ensimmäisissä, rakastuu toisissa

No tuo on ehkä vähän liioittelua

Mutta katsoo ruskeisiin silmiin

Ja onnistuu pysyttelemään vakavana

Kun kuvittelee, ettei mitään koskaan tapahtuisikaan

Istuu viereen ja tahtoo ottaa kädestä 

Niin kuin sinäkin otit minua, ihan yhtäkkiä

Ja homofobia tuntuu jotenkin kovin kaukaiselta.

Ennen kolmansia juhlia on jo hiukan toipunut

Eikä enää suunnittele yhteistä tulevaisuutta

Kun toinen ei edes moikkaa tai istu viereen

Pohtii liikaa, varsinkin tätä ja koulua ja tulevaisuutta ja maailmanrauhaa

Mutta ei enää sitä, kenestä voisi pitää

Eihän sitä kukaan tule tivaamaan.

Taistelee pelkoa vastaan ja voittaa

Kun avasi suunsa vaikka mieli kielsi

Helpottuuko kaikki nyt

Istuu ulkona viimeisissä auringon säteissä

Lehdet ja omenat kellastuvat

Samalla tavalla kuin viisi vuotta sitten
Kun olimme kaikki vielä nuoria ja ystäviä

Muistot pakahduttavat

Eikä kaikkia kauniita hetkiä saa enää koskaan takaisin.

Kesän bucket list 2018

/Aion opetella ruotsia

Luin pari kirjaa ruotsiksi, kirjoittelin uusia sanoja ylös vihkoon ja jopa puhuin hiukan ruotsia yhden päivän Visbyn risteilyllämme. Tietysti olisin voinut opetellakin sanoja hiukan säännöllisemmin... Mutta opiskelin mielestäni ihan sopivasti.

/Teen jotain yllytyshullua tai muuta outoa ystävien kanssa ja yksin

Lasketaanko hyvän yön toivotus koko naapurustolle eräänä iltana ystävien kanssa? Tai yksin lähteminen suurkaupungin puistoon, jossa en ole ikinä käynyt? Siinä tapauksessa kyllä.

/Olen pimeällä ulkona

Kiinassa kävelin jälleen keinumaan, mökillä katsomaan auringonlaskua. Jokin hämäräkävely ystävän kanssa jäi kyllä puuttumaan, sen voisi toteuttaa vaikka vielä syksylläkin.

/Opin jotain uutta

Kiinassa opin hiukan paremmin kieltä, yhden kerran jutustelin kunnolla taksikuskin kanssa (toisella kertaa sitten en). Kesätöissä opin työntämään pyörätuolia, taittelemaan paperista viuhkan ja puhumaan hiukan small talkia tuntemattomien kanssa.

/Täytin 18

Ei, syntymäpäiväni ei maagisesti vaihtanut paikkaa. ;) Kahdeksantoista vuotta oli loppujen lopuksi ihan mukava täyttää, vaikka tuntuikin että kaikki muuttuisi yhtäkkiä. Tähän mennessä muu ei ole muuttunut paitsi että moni kehotti minua menemään baariin ja tilaamaan edes yhden juoman. No, olen kyllä nyt jo ehtinyt maistaa alkoholia ja tiedän, mistä juomista en ainakaan pidä. :D

/Teen jotain ensimmäistä kertaa

Olin ensimmäistä kertaa kesätöissä ja matkalla mummoni ja vaarini kanssa. Naapurissa asuvat ystäväni olivat meillä ensimmäistä kertaa yökylässä ja kävimme shoppailemassa. Sekä ehkä suurin juttu: leikkasin ensimmäistä kertaa hiukset lyhyeksi! Pelkäsin katuvani, mutta totuin uuteen ulkonäköön varsin nopeasti.

/Tutustun uusiin ihmisiin

Parasta ystävää en saanut, mutta tutustuin uusiin ihmisiin kesätöissä, Kiinassa ja jopa yhdessä Pride-tapahtumassakin. Todella outo yhteensattuma oli tavata joku, joka oli myöskin asunut Kiinassa, vieläpä samassa kaupungissa!

/Syön katuruokaa Kiinassa

Tämä toteutui moninkertaisesti! Söin ainakin neljä kertaa jian bing -lettuja ja pari kertaa liang pi -kylmiä nuudeleita. Viimeksi mainittuun en valitettavasti ottanut kuvaa todistusaineistoksi. Lisäksi löysin uuden herkkujuomankin. Katuruokaa tämä bubble milk tea ei ehkä ole, mutta sitä saa joistakin kioskeista ja ruokapaikoista. Mustat "kuplat" pohjassa ovat kai tehty tapiokasta, ja niiden mausta voi olla montaa mieltä.

Jian bing. Maistuu paremmalta kuin tässä näyttää.

bubble milk tea

En tätäkään luokittelisi katuruoaksi!

/Näen tuttuja ihmisiä ja paikkoja Kiinassa ja nautin jokaisesta hetkestä
Suurimmalta osin kyllä! Näin kahta ystävääni ja entisiä luokkakavereita ja seikkailin kaupungilla.

/Nautin luonnosta ja auringosta ja sateesta
Heinäkuun helleaaltoa lukuun ottamatta nautin kyllä säästä! Ja tiedän että kuumuus vaikutti moniin paljon pahemminkin...

/Haluan kävellä katsomaan auringonlaskua hiljaisella maantiellä.
Check.

Kesä 2018 oli lyhyesti sanoen vauhdikas, kiireinen ja erittäin mukava. Taisin myös saada ensimmäistä kertaa kaikki listan kohdat täytettyä!

Millainen teidän kesänne oli?

Becky Albertalli: Simon vs. The Homo Sapiens Agenda

Kiinnostus heräsi: halusin ennen elokuvan näkemistä lukea kirjan.

Simon vs. The Homo Sapiens Agenda
Becky Albertalli
2018 (1.p 2015)
303 sivua
Penguin Random House

Simon Spier on tavallinen seitsemäntoista vuotta täyttävä high schoolia käyvä poika. Hänellä on mukava perhe ja läheinen kaveriporukka, josta Nickin ja Leahin hän on tuntenut jo vuosia. Myös vasta Atlantaan muuttaneesta Abbysta on tullut osa porukkaa, vaikka Leah ei näytäkään hyväksyvän tätä. Mutta kukaan heistä ei tiedä Simonin salaisuutta: hän on homo ja kirjoittelee sähköposteja koulun nettisivuilla kaapista ulostulleen pojan kanssa, joka käyttää nimimerkkiä Blue.

Kun koulun teatterikerhosta tuttu Martin näkee Simonin sähköpostit, alkaa hän kiristämään tätä voidakseen itse tutustua paremmin Abbyyn. Vähitellen myös Bluen ja Simonin välit lähenevät sähköpostien myötä. Mutta kuka Blue on, ja antaisiko hän ikinä anteeksi, jos heidän väliset keskustelunsa tulisivat julki?

Ensinnäkin - tartuin Simoniin kovin odotuksin. Olin jonottanut kirjaa parisen kuukautta kirjastossa ja pelännyt filmin lähtevän elokuvateatterista ennen kuin saisin sen luettua. Ja vaikka luin kirjan niin tarkasti, että hiukan arvasin Bluen henkilöllisyyden, ei se vähentänyt lukunautintoa. Luin englanninkielisen romaanin muutamassa päivässä.

Simon oli todella symppis henkilö ja sopiva teinipoika - ei äijämäinen eikä kuitenkaan mitenkään tyttömäinenkään. Varsinkin hänen näytelmäharkoistaan oli ihana lukea, olenhan itsekin teatterikerhossa. Ja hänen sähköpostinsa Bluen kanssa - ja niiden otsikot - olivat hulvattomia! En ehkä kaikkiin heidän ajatuksiin samastunut, mutta tässä Simonin ja tämän vanhempien keskustelussa on hiukan perää:

  ""I'm sorry," she says. "Did we make it a big deal?"
   "Oh my God. Seriously? You guys make everything a big deal."
   "Really?" she says.
   "When I started drinking coffee. When I started shaving. When I got a girlfriend."
   "That stuff is exciting," she says. 
   "It's not that exciting," I say. "It's like - I don't know. You guys are so freaking obsessed with everything I do. It's like I can't change my socks without someone mentioning it."" -s.248

Toinen asia, mistä todella tykkäsin kirjassa, oli Simonin perhe ja ystävät. Kaikki ovat todella ihania ja suvaitsevaisia, ja porukalla on todellakin hauskaa ja rentoa yhdessä. Tämä on suurin syy, miksi laitan Simonin Helmet-lukuhaasteen kohtaan "Haluaisit olla kirjan päähenkilö". Ehkä lempihenkilöni kirjassa olivat samastuttava Leah ja ulospäinsuuntautunut Abby. Pidin myös porukan välisistä ystävyys- ja ihmissuhteista, jotka olivat mielestäni realistisia. Tämä oli ihastunut tuohon, joka pitikin sitten tästä, ja ainakin kolme taisi olla ihastunut Abbyyn...

Oli hauska lukea amerikkalaisesta koulumaailmasta. Eniten pisti silmään, kuinka paljon nuoret söivät roskaruokaa! Missään vaiheessa ei syöty salaattia, vaan Simon kavereineen kävi koulun jälkeen kantapaikassaan Waffle Housessa, ja söi illalliseksi grillattua juustoa ja Oreo-keksejä. (Oreot mainitaan useammin kuin kerran, ja kyllä, kirjan ollessa vielä kesken minäkin söin niitä.) Homecoming, koulun suuri jalkapallo-ottelu ja nolot muistot middle schoolista kuuluivat myöskin USA:n kouluihin ja toivat kivan high school -tunnelman. Georgiasta taas paljastui sen verran, että siellä ei ollut talvellakaan erityisen kylmä.

Kävin myös tällä viikolla vihdoin katsomassa elokuvankin, Minä, Simon tai Love, Simon. (Pidän tästä nimestä paljon enemmän kuin alkuperäisestä, jota en oikeastaan tajunnut.) Joissain kohtauksissa henkilöiden herkistyessä aloin itsekin itkeä ja muissa kohdissa naurahtelin ainoana salissa. Simonin ystävät ja Simon itse olivat tässäkin ihania, ja elokuva oli välillä vain niin suloinen. Ihmettelin kuitenkin, miksi joitakin yksityiskohtia oli muuteltu. Leahin ihastus oli muuttunut (miksi?), ja hetken pelkäsin, että Bluen henkilöllisyyskin paljastetaan katsojille jo alussa. Entä miksi hahmot olivat jo high schoolin senioreita eli viimeisellä luokalla? Olisin toivonut, että jatko-osa Leah on the Offbeat olisi myöskin voitu filmata, mutta muutoksien takia tämä olisi hiukan hankalaa...  Mielestäni kirja ja elokuva olivat molemmat hyviä, mutta suosittelen lukemaan kirjan ensin.

Molemmat Simonit sisälsivät syvällisiä ja osuvia ajatuksia homoseksuaalisuudesta ja kaapista ulostulosta. Avautuminen maailmalle voi olla huojentavaa mutta samalla kuitenkin pelottavaa, kuin astuisi jonkin rajan yli, eikä voisi enää palata takaisin. Tärkeintä on kuitenkin olla oma itsensä, kuten Simonin äiti sanoo elokuvassa:

"As soon as you came out, you said, "Mom, I'm still me." I need you to hear this: You are still you, Simon. You are still the same son who I love to tease and who your father depends on for just about everything. And you're the same brother who always complements his sister on her food, even when it sucks. You get to exhale now, Simon. You get to be more you than you have been in... in a very long time. You deserve everything you want." 

Kirja sopii Amerikkaa tutkimassa -nimiseen omaan haasteeseeni osavaltioon Georgia sekä Helmet-haasteen kohtaan 48. "Haluaisit olla kirjan päähenkilö". Toinen syy on tietysti se, että Simon kokee suloisen rakkaustarinan!