Tammikuussa ihailin sinisen ja punaisen eri sävyjä

Tammikuussa luin kolme kirjaa ja 915 sivua:

1. Sandhya Menon: When Dimple met Rishi (380 sivua)
2. Sara Hylton: Prinsessa Tuian amuletti (264 sivua)
3. Ding Ling: Miss Sophie's Diary (271 sivua)

When Dimple met Rishin pohjalta on tehty Mismatched-teinisarja. Nuortenkirja oli suloinen ja piristävä, mutta täytyy sanoa että vaikutuin sarjasta enemmän. Kirja käsitteli lähinnä pelkästään Dimplen ja Rishin suhdetta sekä Rishin tulevaisuudensuunnitelmia; sarjaan puolestaan on tuotu lisää aiheita, kuten intersektionaaliset syrjintäkokemukset, ja muita hahmoja, joilla on omat tarinansa ja ongelmansa. Katsoin tammikuussa muuten sarjankin toista kertaa, tällä kertaa veljeni kanssa, joka piti siitä myös. Tämä sarja ei tosiaan ole mustavalkoinen. 

Prinsessa Tuian amuletti on yksi suosikkikirjojani, joka on herättänyt kaipuuni Egyptin raunioille ja aikaan jota ei enää saa takaisin. Kirja on samaan aikaan mystinen ja runollinen, kuvaillen maagisesti Egyptiä.

Miss Sophie's Diary oli novellikokoelma, jonka luin niminovellin vuoksi. Se oli mielenkiintoinen kertomus nimihenkilön seksuaalisuuden heräämisestä mutta en paljon saanut siitä irti. Oli mielenkiintoista miten 20-luvun elämä Shanghaissa vaikutti hyvin länsimaalaiselta elokuvateattereineen ja Sophiekin on saanut nimensä venäläisen vallankumouksellisen mukaan. Loput novellit olivat hyvin kommunistista ideologiaa ylistäviä. Eräässä pariskunta eroaa lopulta eri ideologioiden ja elämäntapojen vuoksi, toisessa kuvataan sankarillisesti kommunistien teloitusta. Pidin eniten maaseudun elämää kuvailevasta tarinasta The Hamlet, jossa perheen entinen tuttu opettaa heille työläisten oikeuksista.

"Big Sister was kept busy all day with three meals, a big basket of washing and shoe soles to stitch if she had any spare time. Miss Tertia helped her to stitch soles. Big Sister liked to talk about her dreams with Miss Tertia. If she were a man, she said, she would have left home long ago. When her younger sister asked where she would go she said with a smile, "You wouldn't understand, and I don't even know myself. Anyhow, I'd want to do something really terrific to show everybody." -s.167-168

Don't look up (2021) oli dramaattinen ja parodinen elokuva lähestyvästä luonnonkatastrofista, johon tutkijoita lukuunottamatta kukaan ei usko. Olin varautunut parodisuuteen, joten siinä mielessä tyyli ei hätkähdyttänyt. Elokuva herätti kuitenkin ajatuksia, tosin myös väittelyä ja erään unettoman yön, joten siitä ei ehkä jälkikäteen jäänyt niin positiivista muistoa.

En ole katsonut paljoa saksalaisia elokuvia, joten päädyin sitten perheeni kanssa kehuttuun komediaan Fack ju Göhte (2013). Täytyy kyllä sanoa että tämän elokuvan tarina ei ihan iskenyt, eikä huumorikaan niin erityisesti naurattanut. Slangia oli muuten myös tosi vaikea kääntää lennosta suomeksi!

Vaaleanpunaisen pantterin (1963) katsoimme jälleen kerran uudestaan, ja nauroimme tapamme mukaan raikuvasti Clouseaun toilailuille. Mietin taas naisten kuvausta: molemmat naispäähenkilöistä kuvataan hiukan juonittelevina ja vain toisilleen solidaarisina, toisaalta myös itsenäisinä eikä vain alistuvana. 

Tyttökuningas (2015) oli vaikuttava elokuva, tammikuun paras. Kuningatar Kristina oli ristiriitainen henkilö jonka itsekeskeisyyttä ja vallanhimoa oli vaikea sulattaa, vaikka hän vain peilasi muiden kuninkaiden käyttäytymistä. Lisäksi hän aikoi lopettaa kolmekymmenvuotisen sodan ja janosi sivistystä ja tietoa. Tarina vilisi myös filosofisia ajatuksia ja esimerkiksi tuon ajan käsitystä rakkaudesta ja tunteista. Kristinan onneton rakkaustarina oli esitetty järisyttävästi ja samastuttavasti.

Näkymättömän tytön tunnustukset (2021) oli ihan kiva brasilialainen teinileffa, mutten löytänyt siitä mitään erityistä. 

Adelen elämän (2013) katsoin vihdoin ja viimein. Kolme tuntia kestävä elokuva oli pakko katsoa kolmena iltana ja muutenkin elokuvan seksikohtauksista tarvitsi palautumisaikaa. Varsinkin elokuvan paljaan seksuaalisuuden takia en oikein lämmennyt sille, eikä tarinakaan oikein sytyttänyt, vaikka sitä onkin kehuttu realistiseksi suhdekuvaukseksi. En oikein pystynyt samastumaan Adeleen ja tämän tekemiin virheisiin. Kuvaustyyli oli erikoinen pitkine kohtauksineen joissa ei välttämättä tapahtunut mitään. Luin että näyttelijät olivat kärsineet ohjaustyylistä ja että monet kohtaukset olivat improvisoituja.

Tammikuun alussa olin vielä Suomessa, huonon koronatilanteen ja oman uupumisen vuoksi en oikein pystynyt tapaamaan tuttuja, mutta kävin ainakin kaupungilla ihmettelemässä kirkkoja ja ostamassa cd-levyjä ja UFF:lta neulepaidan. Viimeisenä päivänä tapasin tätiäni ja kävin vielä uudestaan pulkkailemassa. En saanut kylläkseni pakkaspäivistä, auringon säteilystä ja lumihangista. 

Koronalingosta Saksaan palatessa halusin ensin eristäytyä ja muutenkin saada omaa rauhaa, mutta pian palasin taas aktiiviseen elämään. Muutama esitelmä ja vaihtoon hakeminen pitivät kiireisenä mutta muuten ehdin kuun aikana osallistua tutkimukseen, käydä museossa, syödä hotpotia ja muuten tavata ystäviä. 

Kävin myös pienellä vaellusyrityksellä Bad Urachissa, mutta matka katkesikin jäisiin polkuihin, joita ei uskaltanut lähteä liukastelemaan jyrkillä rinteillä. Näin kuitenkin jälleen vesiputouksen ja söin svaabilaista ruokaa.

Alhaalla laaksossa ei näkynyt hiutalettakaan

Ja eräänä iltana näin punaisena hehkuvan auringonlaskun pimeän mutta pieniä valoja tuikkivan kaupungin yllä. 

Kuukauden kysymys: Mikä rauhoitti teitä tammikuussa? Milloin tunsitte itsenne onnellisiksi?

Ystävänpäivän lukumaraton 11.-13.2.2022

 Ja taas lukumaratoonataan! Jane blogista Kirjan jos toisenkin päätti järjestää tämänvuotisen Ystävänpäivän lukumaratonin, joka luetaan nyt ystävänpäivää edeltävänä viikonloppuna. 

Itse päätin aloittaa nyt keskiyöllä 13.2 ja jatkaa keskiyöhön 14.2. En olekaan maratoonannut sitten viime vuoden toukokuun. Viime lukumaratoneissani olen ollut aika huono lukemaan, kun olen suorittanut kaikkea muutakin päivän aikana, ja sivumääräni ovat olleet minimaalisia. Jännityksellä odotan mitä tästä kerrasta tulee, mutta en laita korkeita odotuksia.

Aloitan Cho Nam-joon kirjalla Ki Jiyoung, geboren 1982 (Kim Jiyoung, born 1982), mutta jos se tympii niin vaihdan johonkin toiseen kirjastosta löytämääni kirjaan. 

Huom! Kellonajat ovat Saksan aikaa eli tunti aikaisemmin kuin Suomessa.

0:15 Paikoillanne, valmiit, hep!

Blogista Kirjan jos toisenkin

1.15 Kim Jiyoung, geboren 1982 vaikuttaakin aika mielenkiintoiselta kirjalta joka paneutuu korealaisen naisen elämään ja kokemiin paineisiin. Kirja alkaa nykyhetkestä, jolloin päähenkilö nähtävästi menee sekaisin, ja alkaa sitten kertoa hänen sukunsa tarinaa. Kirjoitustyyli on ehkä vähän liian yksinkertainen ja lakoninen ja hassua kyllä, joihinkin faktapohjaisiin toteamuksiin on jopa merkitty lähde alaviitteeseen. Huomenna jatkuu!

Luettu: 45 sivua

10.30 Heräsin yhdeksän aikoihin ja jatkoin lukemista vielä kolmellakymmenellä sivulla. Tahti onkin ollut hyvä tässä maratonissa. Kirja on kiinnostava vaikka mukaileekin jollain tavalla asiatekstiä. Nyt taidan kuitenkin pitää tauon tekemällä aamiaista ja hoitamalla opiskelujuttuja pois alta.

Luettu: 75 sivua

16.15 No nyt onkin jo iltapäivä pitkällä enkä saanut paljoa tehtyä paitsi hiukan opiskelujuttuja ja siivoiltua. Ehdin kyllä lukea kymmenen sivua eteenpäin aamupalalla ja lounastaessa. Nyt lähden kävelylle kun aurinko paistaa niin täydeltä terältä, ehkä pysähdyn lukemaan jonnekin matkan varrelle.

Yllä näkyy mahdollinen kirjapinoni, vaikka näillä näkymin luen tänään vain Kim Jiyoungia yrittäen saada sen loppuun.

Luettu: 85 sivua

18.45 Palasin vasta takaisin pitkältä kävelyltä. Ulkona oli kirkas auringonpaiste joka hiipui vähitellen kullaten horisontin ja punertaen kaukaiset kukkulat. Pimeä tulikin sitten nopeasti. Löysin myös uuden polun jota aion joku kerta valoisan aikaan tutkia tarkemmin. Luin hetken 10 sivua kun vielä tarkeni auringossa. 

Luettu: 95 sivua

22.45 No nyt aika juoksikin opiskelujuttuja tehdessä ja kokatessa... Ehdin kuitenkin lukea hiukan syödessä. Nyt vielä viimeisen tunnin loppukiri. En kyllä taida saada kirjaa valmiiksi vaikka olinkin toivonut niin.

Luettu: 110 sivua

0.15 Seis!

Ehdin viimeisen puolentoista tunnim aikana lukea suklaan ja teen kera vielä 42 sivua. Kirjasta jäi vielä noin 50 sivua jäljelle. Olisin toivonut tsempanneeni vähän paremmin niin että olisin saanut sen luettua loppuun. Ehdin lukea yllättän paljon ottaen huomioon kuinka luin vain muutaman tunnin ajan, ja olisin voinut lukea vähemmänkin. Kirjoitan lukukokemuksestani vielä lisää huomenna!

Luettu: 152 sivua

Maratonjaloittelua

No niin, en sitten ehtinytkään kirjoittaa aiemmin lukukokemuksestani. Kim Jiyoung, geboren 1982 (Kim Jiyoung, born 1982) kertoo korealaisten naisten elämästä ja haasteista. Se keskittyy kuvitteellisen Jiyoungin elämään ja uralla etenemiseen, mutta myös tämän perheeseen ja ystävien kokemuksiin. Kaikki alkaa siitä kun Jiyoung alkaa yhtäkkiä oireilla alkaen puhua suoraan tuntemiensa naisten suulla.

Kirja kertoo hyvin suoraan korealaisten naisten kokemista vaikeuksista ja syrjinnästä, oli se sitten perheessä, työelämässä tai yksityiselämässä. Osaan asioista varmaan kaikki naiset maailmalla voivat samastua (seksuaalinen häirintä, vaikeudet edetä uralla tai päästä takaisin työelämään raskauden vuoksi), mutta osa liittyy erityisesti Koreaan. Esimerkiksi lapsena Jiyoung on tottunut saamaan ruoan vasta perheen miespuolisten jälkeen ja jakamaan kaiken sisarensa kanssa, mitä taas pikkuveljen ei tarvitse tehdä. 1900-luvun lopulla myös raskaudenkeskeytykset olivat yleisiä, mikäli sikiö oli tyttö, joten poikia on maassa paljon enemmän. Aivan huonosti asiat eivät kuitenkaan ole, mutta tarina näyttääkin, kuinka edistyksestä huolimatta syrjintä on edelleen syvällä rakenteissa. Jiyoungin elämä ei ei ole mustavalkoisen kurjaa mutta hän joutuu kamppailemaan tasa-arvoisen kohtelun puolesta eikä aina pysty käyttämään omaa ääntään puolustautuakseen.

Kirja oli oikeastaan jotain romaanin ja asiatekstin väliltä: tarina oli kuvitteellinen, mutta keskittyi vain ja ainoastaan osoittamaan naisten kohtaamaa syrjintää Jiyoungin lähipiirissä ja esitettyihin faktoihin oli jopa merkitty lähdeviitteet. Pidän enemmän romaaneista jotka tuovat sanomansa esiin vähän epäsuoremmin ja joissa lukija saa itse kokea väläyksiä, mutta tämäkin oli kokeiltavan arvoinen ratkaisu.

Ystävyksiä Bloomsburysta

Vuonna 2021 luin sattumalta teoksia kolmelta naiskirjailijalta, jotka kaikki kuuluivat 1920-luvulla Bloomsburyn kirjalliseen ryhmään ja tunsivat toisensa hyvin. Kaksi heistä julkaisi 20-luvun modernismin aikaan, kolmas pari vuosikymmentä myöhemmin. Kaikki myös tematisoivat naisten kasvua ja seksuaalisuuden heräämistä niin poikia kuin tyttöjä kohtaan. Etenkin kaksi keskittyy nuoren tytön elämään, kaksi puolestaan sodan vaikutukseen. Heistä Virginia Woolf on nykyään edes nimenä jokaiselle tuttu, mutta myös Rosamond Lehmann ja Dorothy Strachey olivat etenkin aikanaan mutta myös edelleenkin tunnettuja. 

                                  ***

Mrs. Dalloway
Virginia Woolf
2000 (1925)

182 sivua

Oxford University Press

Mrs. Dalloway (suomennettu samannimisenä) kertoo yhdestä päivästä kahden ihmisen elämässä Lontoossa. Clarissa Dalloway on järjestämässä juhlia ja kiirehtii siksi paikasta toiseen. Päivän aikana hän myös tapaa vuosien jälkeen kaksi nuoruudenystävänsä ja pohtii entisiä tunteitaan heitä kohtaan. Septimus Smith puolestaan kärsii ensimmäisen maailmansodan traumoista niin että näkee hallusinaatioita ja syyttää itseään ystävänsä kuolemasta. Kumpikaan ei tapaa toisiaan kertaakaan, mutta heidän päivänsä kietoutuivat kuitenkin toisiinsa.

En ollut lukenut aiemmin Virginia Woolfia, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Jouduinkin pettymään: tämä yhdenpäivänromaani ei antanut minulle paljoakaan. Kieli ja kirjoitustyyli tajunnanvirtatekniikkoineen oli hyvin vaikeaselkoista, niin että minulla meni paljon ohi. Tälle jäi melkeinpä Goethen Faustkin toiseksi! Ikävä sanoa, mutta tämä lukukokemus oli huonoin näistä kolmesta kirjasta. 

Tämän vuoksi myös kirjan sanomaa oli vaikea ymmärtää. Kirja kuvasi ensimmäisen maailmansodan jälkeistä yhteiskuntaa, mutta syvälliset teemat jäivät minulle avoimiksi. Clarissan juhlien järjestämisstressi vaikutti ainakin minusta painottavan seurapiirielämän turhuutta. Septimuksen psyykkiset rajut ongelmat näyttivät sodan mielettömyyden - ja kuinka se oli vaikuttanut niin moneen mieleen. Clarissa mietti myös päivän aikana elämäänsä ja miksi oli nainut kenet oli. Nuoruudessaan hän oli ollut Peter Welshin silmäterä ja itse ihastunut ystäväänsä Sally Setoniin. Tuolloin kapinallinen Sally on nyt muuttunut täydelliseksi koti-äitiksi ja seurapiirien keskipisteeksi. Myös Septimuksen suhdetta asetoveriinsa voisi lukea romanttiseksi, minulla se kuitenkin meni hiukan ohi. Lisäksi Clarissan tyttären ystävyys opettajattarensa vaikutti joltain syvemmältä. Mrs. Dalloway onkin täynnä muisteluja mutta myös tragediaa - eräs äkkinäinen käänne hätkähdytti.

                       ***

Dusty Answer
Rosamond Lehmann

1950 (1927)

355 sivua

Chatto & Windus

Tämänkin kirjan tapahtumia on vaikea kuvailla, vaikka sen juoni on paljon eheämpi. Dusty Answer (suomeksi Elämänhurman häipyessä) kertoo lyhyesti sanottuna päähenkilön Judithin nuoruusvuosista. Judith kasvaa yksin maaseudulla yhdessä naapurin serkusten kanssa, jotka kiehtovat häntä vahvasti. Hiukan kömpelö Martin, enkelimäinen Charlie, kevytmielinen Mariella, kyyninen Julian ja etäinen Roddy tuovat jännitystä Judithin lapsuuteen, kunnes yhtäkkiä lähtevät. Vuosien jälkeen he tapaavat jälleen, mutta sota on jättänyt jälkensä kaikkiin, eikä vähiten siksi että Charlie on kuollut ja jättänyt Mariellalle pojan. Opiskellessaan Cambridgessa Judith tutustuu myös muihin tyttöihin, mutta ei saa serkuksia mielestään, etenkään Roddya. Saako hän ikinä ravittua kaipuutaan?

"Oh, what a dusty answer gets a soul/ When hot for certainties in this our life!" - George Meredith

Rosamond Lehmann ei ollut minulle tuiki tuntematon: vuosia sitten luin ja ihastuin hänen romaaniinsa Tanssiinkutsu (Invitation to the Waltz). Dusty Answer oli vieläkin selkeämpi kasvutarina ja sukeltaa syvemmälle. Vaikutuin kirjasta niin paljon että se oli yksi viime vuoden lempikirjojani.

Eniten minuun vaikutti Judithin kasvutarina, johon kuului etenkin rakkauden ja hyväksynnän etsintää. Judith pohtii vuorotellen tunteitaan jokaisen lapsuudenystävänsä kanssa, lähinnä siksi, että Roddy on hänen ulottumattomissaan. Lopulta hän on jollakin lailla valloittanut kaikki heistä muttei kuitenkaan ole saanut yhtäkään omakseen.

Kirja raottaa rohkeasti verhoa paitsi naisen seksuaalisuuden kehittymiseen mutta myös naisten kohteluun ja sukupuolirooleihin. Judith pelkää olevansa liian hävytön flirttaillessaan, ja hänen kokemattomuuttaan myös käytetään hyväksi. Tämän lisäksi romaani näyttää sodan aiheuttamat traumat etenkin Julianin katkeroituessa ja menettäessä elämänilonsa.

Kirjoitustyyli oli Virginia Woolfia selkeämpi ja kuitenkin niin kaunis ja runollinen, siinä oli jotain montgomerymaista, vaikkakin paljon rohkeampaa ja rikkonaisempaa. Vedellä on tärkeä yhteys naisen seksuaalisuuteen ja rakkauskohtauksiin: 

"The water shone mildly as it flowed. She scanned it up and down; it was deserted utterly, it was hers alone. She took off her few clothes and stepped in, dipping rapidly; and the water slipped over her breasts, round her shoulders, covering all her body. The chill water wounded her; her breath came shudderingly, in great gasps; but after a moment she started to swim vigorously down-stream. It was exquisite joy to be naked in the water's sharp clasp. In comparison, the happiness of swimming in a bathing suit was vulgar and contemptible. To swim by moonlight alone was a sacred and passionate mystery. The water was in love with her body. She gave herself to it with reluctance and it embraced her bitterly. She endured it, soon she desired it; she was in love with it." -s.53

Sisäoppilaitoksessa hän puolestaan ystävystyy Jenniferin kanssa, eikä heidänkään suhdetta tarvitse lukea vain platoniseksi. Kirjallisuuden professorini mukaan Judith ei kokemattomuudessaan tunnista tunteitaan eikä kypsempi Jennifer uskalla kertoa. Myös muita homoseksuaalisia suhteita kuvataan: Roddylla on ystävä, joka on "queer", ja myös Roddya kuvaillaan tällä sanalla, nähtävästi heilläkin on suhde. Jennifer kuitenkin edustaa Judithille jotain tavoiteltavaa ja kiehtovaa, ihan kuten naapurin nuoretkin. 20-luvun yliopistoelämä oli muuten mielenkiintoista luettavaa: tytöt kokoontuvat toistensa huoneisiin polttamaan ja juttelemaan, eivät saa kutsua poikia kylään ja ennen kaikkea kilpailevat toistensa huomiosta. Rumaksi kuvailtu köyhä Mabel toivoo häkellyttävän samalla tavalla Judithilta erityisyyttä ystävyyttä ja joutuu puolestaan tämän hylkäämäksi (tyttöjen piirit ovat julmia!). Kaikessa kuvastuvatkin yksipuoleisten tai epätasapainoisten tunteiden loputtomat ketjut.

"Meanwhile, there was Jennifer to be loved with a bitter maternal love, because she was afraid. And because, some day, she might be gone. For Jennifer said "I love you" and fled away. You cried "Come back!" and she heard and returned in anguish, clasping you close but dreading your dependance. One day when you most needed her, she might run away out of earshot, and never come back.

   But there was value in impermanence, in insecurity; it meant an ache and quickening, a perpetual birth; it meant you could never drift into complacence and acceptance and grow old." -s.152-153

Kirja raottaa psykologisen taitavasti eri hahmojen luonteita. Etenkin Judithin luonne ja kasvukertomus on kerrottu erittäin hyvin. Judithilla on vilkas mielikuvitus ja syvälliset ajatukset, mutta samalla hän on hyvin epävarma itsestään ja hakee siksi hyväksyntää kiehtovina pitämiltään ihmisiltä. Hän huolehtii koko ajan puhuvansa tylsästi ja joutuu valikoimaan, mitkä rikkaista tai ahnaista ajatuksistaan uskaltaa paljastaa tulematta naurunalaiseksi. Sillä Judith pelkää sitä mitä niin moni muukin: tulevansa toisten hylkäämäksi. Hän joutuu silti kerta toisensa jälkeen pettymään ja huomaamaan riippuvaisuutensa toisista. Jokaisessa tarinan osassa hän menettää jonkun läheisensä ja lopulta oppii elämään sen kanssa. Loppu on samaan aikaan hiukan karu ja kyyninen mutta myös toiveikas Judithin ottaessa lopulta askeleen itsenäisyyttään kohti. Hän on vihdoin kasvamassa aikuiseksi.

"If only the moment could stay fixed, if their strange and houghtful faces could enclose her safely for ever in their trance of contentment, if she could be able to want nothing from them beyond a share of their impassioned peace: if only these things could be, they would be best. For a moment they seemed possible; for a moment she achieved a summit and clung briefly to it, tasting the cool taste of no desire. But it would not do: it was the taste of being old and past wanting people, - past wanting Roddy who already tasted so sharply and sweetly that she must have more of him and more of him; and whose presence in the circle made collective indifference a pretence too bleak to strive for." -s.98-99

Romaanin keskiössä on myös ajatus, ettei ketään voi lopultakaan koskaan tuntea tai omistaa täysin. Vähitellen Judithkin oppii asettamaan maskin kasvoillensa ja olemaan paljastamatta ajatuksiaan. Onko epävarmuuden piilottaminen askel kohti aikuisuutta, tuoko sen näyttäminen todella pelkkää harmia? 

"Whatever had disturbed Mariella's face then, it had not been happiness. The other faces, even Roddy's, had unaccountably become blurred in the mist; but Mariella's came back again and again, as if to stress the significance of its momentary defenselessness; as if, could it only be solved, there, in a flash, would be the whole clue to Mariella." -s.100

                                               ***

Olivia
Dorothey Strachey

2008 (1949)

109 sivua

Vintage Books London

Olivia (suomennettu v. 1950 samannimisenä) kertoo Dusty Answerin tavoin sisäoppilaitoksesta ja nuoren tytön seksuaalisuuden heräämisestä. Olivia ihastuu koulunsa johtajattareen, jolta saa erityiskohtelua. Koulun kulisseissa kuitenkin kuohuu, ja lukukausi päättyy tragediaan, minkä jälkeen mikään ei ole entisensä. 

Mrs. Dallowayn lailla Oliviakaan ei antanut minulle sitä mitä olin odottanut, vaikka pidin siitä enemmän. Kirja ei keskittynyt oikein muuhun kuin Olivian väleihin opettajattarensa kanssa. Se oli myös kirjoitettu vanhahtavan teatraalisesti, niin että sain vanhan ajan elokuvien teatraalisen vaikutelman. En myöskään ihan pystynyt samastumaan Olivian opettajaihastukseen tai heidän dialogeihinsa. Henkilökunnan sisäiset välit ja juonittelut johtivat lopulta tragediaan, joka veti vertoja Mrs. Dallowaylle. 

"None of my doubts were ever solved with any certainty. I still sometimes puzzle over them. I am still constantly baffled. Psychological or material objections seem to block the way to every dolution, and yet the solution, we know, exists: it is there, like a lost jewel, close at hand perhaps, if only some power would give us eyes to see it." -s.88-89

1800-luvun loppuun sijoittuvaan tarinaan mahtui kuitenkin mielenkiintoisia yksityiskohtia: Olivian perhe on ateistinen, ja hän käy ensin uskonnollista alkeiskoulua sillä ehdolla ettei häntä yritetä käännyttää. Tyttökoulu puolestaan on kansainvälinen ja sitä pitää kaksi yhdessä asuvaa naista. Sekä opettajat että oppilaat ovat jommankumman suosikkeja ja jopa kielivalinnatkin - italia ja saksa - tehdään heidän mukaansa. Kun Mlle Cara kutsuu oppilaitaan kahville, Mlle Julie vie suosikkejaan Pariisiin taidenäyttelyihin, nähtävyyksiin ja teatteriin.

Kirjaan mahtuu myös useita erilaisia rakkauden tunteita, jotka pitää hiukan lukea rivien välistä. Millainen suhde Mlle Juliella ja Caralla on toisiinsa? Millaiset välit ovat Mlle Juliella ja hänelle uskollisella italianopettajalla, "Signorinalla"? Entä saksanopettaja Frau Riesenerillä ja Mlle Caralla? Myös muut oppilaat ihailevat ja rakastavat kuka ketäkin opettajaa, mutta Olivian ihastuminen vaikuttaa olevan vahvempaa ja intohimoisempaa. Mlle Juliehin ihastuminen vaikuttaa hänen seksuaalisuuden heräämiseensä, mitä kuvaillaan varsin rohkeasti tuon ajan kirjaksi. Kuitenkin Mlle Julien tunteet vaikuttavat monitukintaisilta, ja koko suhde on hiukan toksinen, varsinkin kun Mlle Juliella on muitakin suosikkeja.

"It was to me she was reading. I knew it. Yes, I understood, but no one else did. Once more that sense of profound intimacy, that communion beyond the power of words or caresses to bestow, gathered me to her heart. I was with her, beside her, for ever close to her, in that infinitely lovely, infinitely distant star, which shed its mingled rays of sorrow, affection and renouncement on the dark cold world below." -s.80

Olivia on julkaistu anonyymisti samalla kirjailijanimellä vuonna 1949, ja 1951 elokuvan käsikirjoituksen teki Colette. Yhteydet Bloomsburyn ryhmään huomaa siinä, kuinka kirja on omistettu Virginia Woolfille, ja ranskankielisen teoksen alkusanat ovat Rosamond Lehmannin kirjoittamat. Strathey oli muuten kirjoittanut teoksen jo 30-luvulla, mutta oli saanut ystävältään tyrmäävän vastaanoton. 

Kirja kuvailee tapahtumia vuosien jälkeen, ja kirjailija kertookin alkusanoissa sen perustuvan osittain tositapahtumiin: "The eyes who would have understood are closed. And besides, it is not my soul but that of a far away little girl of sixteen. One more oblation to the gods! May they grant me not to have profaned a rare and beautiful memory!" Hän mainitsee myös pelänneensä tunteidensa tulevan pilkatuksi vain tavallisena koulutytön ihastuksena. Miksi Virginia Woolf ja Rosamond Lehmann uskalsivat kirjoittaa aiheesta jo vuosikymmeniä aiemmin? Ehkä koska heillä se ei ollut tarinassa pääosassa? Ehkä opettajaan ihastuminen rikkoo vielä enemmän kirjoittamattomia tabuja? 

Täältä löytyy lisää pohdintoja.

***

Yllämainittujen yhtäläisyyksien lisäksi on vielä jotain mikä yhdistää kaikkia kirjoja: jokainen päättyy enemmän tai vähemmän traagisesti.

Mrs. Dalloway sopii viime vuoden HelMet-lukuhaasteen kohtaan 8. Kirja jossa maailma on muutoksessa, sekä henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni Lontoolla. Dusty Answer ja Olivia sopivat HelMet-lukuhaasteen kohtiin 47. ja 48 "Kaksi kirjaa jotka kertovat samasta aiheesta". 

"Nu kan vi säga att vi har varit på jorden" - muistoja vuodelta 2021

No niin, taas yksi vuosi on kulunut ja taas kirjoitan vuosipostausta myöhässä. 

Vuosi 2021 oli kirjojen perusteella tasainen: luin 35 kirjaa ja 9582 sivua. Blogini huippuvuosiin (79 kirjaa) en enää pääse, mutta vuosiin 2019 (19 kirjaa) ja 2020 (32 kirjaa) verrattuna edistystä on tapahtunut (tosin tuolloin luin nipinnapin enemmän sivuja). Jostain syystä luin selvästi eniten tammikuussa, helmikuussa ja syyskuussa, kun taas kesäkuussa luin vähiten (ironista kyllä olin juuri tuolloin ottanut tavoitteeksi lukea kesäkuukausina 1250 sivua kuukaudessa!). Kirjojen jakautumisesta huomaa taas hyvin, mitkä kuukaudet vietin Suomessa. Olen kuitenkin iloinen siitä kuinka luen nyt Saksassakin säännöllisemmin.

Tammikuu: 8 kirjaa, 1985 sivua
Helmikuu: 5 kirjaa, 933 sivua
Maaliskuu: 3 kirjaa, 1109 sivua
Huhtikuu: 3 kirjaa, 1081 sivua
Toukokuu: 1 kirja, 320 sivua
Kesäkuu: 1 kirja, 79 sivua
Heinäkuu: 2 kirjaa, 506 sivua
Elokuu: 1 kirja, 394 sivua
Syyskuu: 5 kirjaa, 1500 sivua
Lokakuu: 2 kirjaa, 776 sivua
Marraskuu: 3 kirjaa, 628 sivua
Joulukuu: 1 kirja, 271 sivua

Vuonna 2021 luin paljon hyviä kirjoja niin HelMet-kirjastosta, Saksan paikalliskirjastosta, omasta tai kaverin hyllystä kuin yliopiston kirjastostakin. Luin erityisen paljon LGBT+ -teemaista nuortenkirjallisuutta, ja lempiteokseni olivat Robin Talleyn Pulp, Alice Osemanin Loveless sekä Rosamond Lehmannin Dusty Answer. Kaikki näistä tarjosivat syvällistä pohdintaa ja vaihtoehtoisia loppuja. Kuitenkin luin myös paljon muitakin vaikuttavia kirjoja, kuten Kyllikki Villan Tyttö sodassa, Elena Ferranten Loistava ystäväni, Charlotte Brontën Villette, Sara Farizanin If you could be mine, Paula Havasteen Kaksi rakkautta, Khaled Hosseinin A thousand splendid suns ja Erik Erikssonin Den sista stormen. Näistä huomaakin minun lukeneeni LGBT+ -kirjojen lisäksi paljon naisten kirjoittamia (historiallisia) (nuorten-)romaaneja.

Elokuvia katsoin myös paljon, ja niistä parhaiksi valikoituivat lempimusikaalini, symboleita täynnä oleva Phantom of the opera, samaan aikaan tavallinen ja kuitenkin epätavallinen romanttinen komedia Love and other disasters sekä elämäkerrallinen Tove. Myös Aamiainen Tiffanylla -elokuvasta vaikutuin vuosien jälkeen. Sarjoja katsoin yllättävän paljon, ja pidin erityisesti Love, Simonin jatkosta Love, Victor, joka käsitteli syvällisemmin itsensä reflektointia sekä virkistävällä tavalla syrjintää kuvailevasta sarjasta Mismatched. 

Laleh säilyi edelleen ykkösenä ylitse muiden, mutta muuten pidin myös etenkin 1900-luvun loppupuolen musiikista. Tutustuin myös esimerkiksi Sonata Arctican mukana hiukan sinfoniseen metallimusiikkiin ja löysin paljon lempikappaleitani elokuvista ja sarjoista sekä ystäviltäni. Vuoden suosikkeja olivat Cat Stevensin How can I tell you (ykkösenä Spotify-listallani), Lalehin Vinterland ja Change (sekä uudelleen Ängeln i rummet ja En stund på jorden), Sufjan Stevensin Mystery of Love, Sonata Arctican Shy ja Last drop falls, Hu Xian Na xie nian sekä Tove Janssonin kirjoittama Höstvisa.

Vuoteen 2021 mahtui paljon tapahtumaa. Korona oli mukana läpi vuoden ja vaikutti siihen milloin enemmän, milloin vähemmän. Vähitellen muuten aiemmat pandemian vaiheet alkoivat tuntua nostalgisilta! Vuoden alussa olinkin juuri Suomessa ja päädyin huonon tautitilanteen vuoksi jäämään maaliskuun alkuun asti, jolloin sain itseni raahattua takaisin Saksaan. Kuukaudet (yhteensä yli vuosi!) pelkässä etäopetuksessa olivat hiukan rasittavia ja muutenkaan en muista tehneeni paljoa talven aikana. Näin kuitenkin joskus ystäviä, piipahdin Rukalla (etäopetuksessa on puolensa!), en saanut kyllikseni lumesta ja luin paljon kirjoja! Tein myös mielenkiintoisen etnografisen tutkimusharjoituksen erään minulle tärkeän luontopaikan merkityksestä lähiseudun asukkaille.

Keväällä olinkin sitten Saksassa, jossa koronatilanne ailahteli mutta lopulta kääntyi kesäksi parempaan suuntaan. Seuraavat puoli vuotta menivätkin milloin missäkin, enkä muista ikinä olleeni niin aktiivinen. Ystävien kanssa tein kaikenlaista hauskaa, oli se sitten auringonlaskun, auringonnousun tai tähtien katsomista.

Päivämatkoillakin kävin ympäri Saksaa ja juhannuksen vietin Bodenjärvellä. Sain ympärilleni niin ruotsin ryhmän kuin pieniä projekteja järjestävän ympäristökerhonkin - ensimmäistä kertaa tunsin todella voivani vaikuttaa!

Elokuussa koitti matkoista ehkä kohokohta lähtiessäni pienelle interrailille Itämeren ympäri kohti Etelä-Suomea. Tätä ennen en ollut koskaan ollut pidemmälle matkalla ystävän kanssa. Matkan aikana tulikin koettua erilaisia Itämeren kaupunkeja, unettomat yöt junissa, hiekkarantoja, kirkkoja, vaellus ja poroja Luostolla. Suomessa puolestaan nautin perhe-elämästä, sienimetsästä ja traktorilla ajamisesta. Huomasin kuitenkin, etten enää täysin tuntenut kuuluvani Suomeen, vaan että elämäni ja ystäväni ovat tällä hetkellä enemmän asuinkaupungissani Saksassa, niin että kutsun asuntoanikin kodiksi.

Syksy Saksassa meni yhtä aktiivisesti kuin kesäkin - minusta tuli yksi ympäristönkerhon vetäjistä, aloitin sivutyön ja sain oman ohjelman pienessä paikallisradiossa, jossa olin aiemmin työharjoittelussa! Siinä sivussa siirryttiin myös lähiopetukseen ja koronatilanteen kiristyttyäkään ei tarvinnut jäädä kotiin. Joulukuussa puolestaan matkustin jälleen Tukholman ja Turun kautta toisen ystäväni kanssa Suomeen joulua viettämään, ja nautimme paksusta lumipeitteestä.

Viime vuoden loppupuolella ahdistuneisuushäiriöni alkoi taas pitkästä aikaa ilmoittelemaan useammin olemastaolostaan, eikä vähiten pandemian laukaisemana. Joinakin hetkinä koko elämä vaikuttaa harmaalta ja pelottavalta, mitä on vaikea uskoa kun nyt näin onnellisena muistelen viime vuotta. Pandemiasta huolimatta pystyin saamaan uusia ystäviä ja lujittamaan suhteita vanhojen kanssa sekä kokemaan heidän kanssaan unohtumattomia hetkiä. Niin päivämatkat kuin interrailkin loistavat vuoden tapahtumien keskeltä. Mietinkin joskus, kuinka olen ehkä sittenkin muuttunut vuosien aikana, vaikkei aina siltä tunnu: muutama vuosi sitten Kiinassa asuessani olin hyvin ujo ja viihdyin päivät pitkät yksin, mutta nyt en melkein malta pysyä kotona. Kuten sanoin, huomasin viime vuoden aikana kotiutuneeni opiskelukaupunkiini täysin ja rakentaneeni sinne elämän. Radiossa puhuminen saa minut joka kerta onnelliseksi ja uskomaan itseeni, ja ympäristökerho antaa tunteen, että olen osana jotain suurempaa kokonaisuutta ja muutosta. Vaikka tunnen edelleen olevani hiukan eksynyt ja etsiväni itseäni sekä elämän tarkoitusta, tunnen samalla kuitenkin eläväni täysillä.

Vuodelta 2022 toivon kauniita muistoja, sielunrauhaa ja pystyväni vaikuttamaan. Toivon myös teidän toiveiden toteutuvan <3

Truman Capote: Breakfast at Tiffany's

Kiinnostus heräsi: elokuva Breakfast at Tiffany's (1961)

(kansi oli pelkästään ruman punainen, niin en saanut siitä hyvää kuvaa)

Breakfast at Tiffany's

Truman Capote

1964 (1958)

159 sivua

Hamish Hamilton

Breakfast at Tiffany's kertoo takautuvasti nimettömän minäkertojan ystävyydestä New Yorkin naapurinsa Holly Golightlyn kanssa. Holly on suorasukainen, viettää päivänsä tapaamalla milloin ketäkin miestä tai viemällä "säätiedotuksia" vankilassa istuvalle rikolliselle; minäkertoja taas yrittää saada kertomuksiaan lehteen. Hollysta paljastuu pikkuhiljaa uusia asioita ja eräänä päivänä hän lähtee tiehensä.

"Because Holly wanted to know about my childhood. She talked of her own, too; but it was elusive, nameless, placeless, an impressionistic recital, though the impression received was contrary to what one expected, for she gave an almost voluptuous account of swimming and summer, Christmas trees, pretty cousins and parties: in short, happy in a way that she was not, and never, certainly, the background of a child who had run away.

   Or, I asked, wasn't it true that she'd been out on her own since she was fourteen? She rubbed her nose. 'That's true. The other isn't. But really, darling, you made such a tragedy out of your childhood I didn't feel I should compete." -s.52-53

Katsoin Breakfast at Tiffany'sin ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden ja yllätyin todella positiivisesti. Luin lyhytromaanin vasta elokuvan jälkeen, minkä vuoksi en pysty olemaan vertailematta näitä kahta. Monet kohtaukset olivat hämmästyttävän samanlaisia, valitettavasti myös rasistisissa viittauksissaan, ja jopa tunnettu sitaatti "A girl doesn't read this sort of thing without her lipstick" löytyi molemmista. Kun kirja kertoo sodan ajasta (Hollyn luksuselämän vuoksi sitä tuskin huomaa), elokuva keskittyy taas 60-lukuun. 

Tämä ei kuitenkaan jää ainoaksi eroksi: elokuvalla oli täysin eri idea ja tarkoitus. Heteronormatisointia ei voinut olla huomaamatta, etenkin kun valkokankaalla Holly ja minäkertoja rakastuvat toisiinsa. Kirjassa puolestaan Holly väittää hallitsevansa gaydarin ja sen jälkeen itsekin pitävänsä myös naisista (tämä ei kyllä muuten tullut mitenkään ilmi). "Fredinkin" (Hollyn kutsumanimi minäkertojalle) voi tulkita homoksi. Kuitenkin myhäilin elokuvaa katsoessa Hollyn vieraillessa yökerhossa ja ottaen aurinkolasit päästään katsoakseen paremmin naistanssijaa. 

"Of course people couldn't help to think I was a bit of a dyke myself. And of course I am. Everyone is: a bit. So what? That never discouraged a man yet; in fact it seems to goad them on." -s.25

Elokuva on kuitenkin selvästi lopussa perinteinen rakkaustarina, kun taas kirja päättyy avoimesti. Kuitenkin elokuvassa on eheämpi juoni ja hahmoilla kunnon kehityskaari. "Fredillä", ei ole kirjassa juuri minkäänlaista luonnetta, eikä mitään suurta juonenkaarta löytynyt. Elokuvan Holly sai minut miettimään: ensin hän tahtoi rikkaisiin naimisiin, mutta lopulta valitsi kuitenkin rakkauden. Hän myös tahtoo olla riippumaton kaikista, mutta lopulta tajuaa (kirjassakin), ettei se ole mahdollista. Holly tuntuukin patoavan paljon sisimpäänsä, mitä ei tahdo näyttää ulospäin.

"She was still hugging the cat. 'Poor slob,' she said, tickling his head, 'poor slob without a name. It's a little inconvenient, his not having a name. But I haven't any right to give him one: he'll have to wait until he belongs to someone. We just sort of took up by the river one day, we don't belong to each other: he's an independent, and so am I. I don't want to own anything until I know I've found the place where me and things belong together. I'm not quite sure where that is just yet. But I know what it's like.' She smiled and let the cat drop to the floor. 'It's like Tiffany's,' she said." -s.39-40

Kirjassa Tiffanylla ei muuten ollut niin suurta osaa kuin elokuvassa, kuitenkin se edustaa Hollylle helpotusta ahdistuksesta:

"'You know those days when you've got the mean reds?'

   'Same as the blues?' 

   'No,' she said slowly. 'No, the blues are because you are getting fat or maybe it's been raining too long. You're sad, that's all. But the mean reds are horrible. You're afraid and you sweat like hell, but you don't know what you're afraid of. Except something bad is going to happen, only you don't know what it is. You've had that feeling?'

   'Quite often. Some people call it angst.'

   'All right. Angst. But what do you do about it?'

   'Well, a drink helps.'

   'I've tried that. I've tried aspirin too. Rusty thinks I should smoke marijuana, and I did for a while, but it only makes me giggle. What I've found does the most good is just to get into a taxi and go to Tiffany's. It calms me down right away, the quietness and the proud look of it; nothing very bad could happen to you there, not with those kind men in their nice suits, and that lovely smell of silver and alligator wallets. If I could find a real-life place that made me feel like Tiffany's, then I'd buy some furniture and give the cat a name.'" -s.40-41

Vaikka elokuvaa onkin pehmitelty 60-luvun valkokankaan kestäväksi, kuvaa sekin rohkeasti naisen seksuaalisuutta. Audrey Hepburn tuo Holly Golithlyyn samaan aikaan tyylikkyyttä, pehmeyttä ja särmää jopa enemmän kuin myöhemmin My Fair Ladyssa. Vaikka Capote ei ollutkaan tyytyväinen häneen Hollyynsa, pystyn kyllä yhdistämään mielessäni kirjan ja elokuvan Hollyt. 

Kokoelmaan kuului myös muita Capoten novelleja: Eräässä tarinassa ilotyttö etsi rakkautta, toisessa vanha miesvanki mieltyi nuorempaan vankiin joka sitten petkuttaa tätä, kolmannessa kuvataan muistellen pikkupojan ja vanhemman naisen jouluvalmisteluja. Kaikki kertoivat yhteiskunnan hylkiöistä ja päättyivät hiukan melankolisen avoimesti.

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 43. "Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä" ja henkilökohtaisiin Amerikkaa tutkimassa sekä Kaupunki-haasteisiini New Yorkilla. 

Erik Eriksson: Den sista stormen

Kiinnostus heräsi: Kärlek och krig -sarjan kolmas osa

Den sista stormen

Erik Eriksson

Kärlek och krig #3

2009 (2008)

357 sivua

Ordupplaget

"Men det var fortfarande varmt väder, sommargästerna badade som vanligt i Grisslehamn, de åt goda middagar och dansade.

   Ännu en liten tid härskare den underbara sommaren." -s.77 

Gerda elää vuonna 1914 vanhempiensa Martinin ja Agneksen kanssa Grisslehamnissa läheisessä hotellissa työskennellen. Sukunsa tilalle hänellä ei ole asiaa, sillä Martin ei ole väleissä sisarensa miehen kanssa. Maailmalta kantautuu puheita lähestyvästä sodasta ja Gerda kannattaa isänsä tavoin sosiaalidemokraatteja, vaikkei pystykään äänestämään. Kun Grisslehamniin saapuu tukholmalainen Lars, joka pyytää Gerdaa salaa auttamaan kommunististen tekstien levittämisessä, tempautuu hän vielä enemmän mukaan aktivismiin. Mutta Ruotsikaan ei voi välttyä muualla maailmassa syttyvän sodan vaikutukselta, ja kuten kaikki sukunsa naiset, Gerda joutuu vuorostaan pelkäämään meren yli lähtevien miesten puolesta.

Kärlek och krig -sarja (ensimmäinen osa on Det brinnande havet, kaksi ensimmäistä osaa on muuten saksannettu) kuvaa Nyströmin suvun naisten elämää Ruotsin rannikkokylässä aina 1700-luvun lopusta lähtien ja ankkuroituu historian tapahtumiin. Pääosassa on aina rakkaustarina sodan aikaan. Grisslehamnilla onkin näytellyt suurta osaa sodissa: se jäi rajapyykiksi vuonna 1809 jälkeen Suomen ja Ahvenanmaan siirryttyä Venäjän vallan alle. Tätä kautta on kuljetettu Ahvenanmaalle postia, mutta myös pimeää tavaraa, välitetty viestejä ensin optisen, sitten sähköisen lennättimen kautta, lähdetty sotaan Suomeen tai saavuttu pakolaisina sieltä päin Ruotsiin. Nykyäänkin Grisslehamnista kulkee laiva Eckeröön, mutta edelleen se on pieni kesävieraita vastaanottava saaristolaiskylä.

Historiantunnilla vaietaan yleensä Ahvenanmaasta, niin että en tiennyt paljoakaan sen historiasta. Suomen sodan jälkeen jäivät monet ystävät ja ruotsinkieliset rajan taakse, ja ensimmäisen maailmansodan aikana Ahvenanmaalta tuleekin pakolaisia Grisslehamniin. Lisäksi sen asukkaat keräävät adressin saadakseen liittyä Ruotsiin. Samaten Ruotsista lähtee miehiä vapaaehtoisina Ahvenanmaalle taistelemaan, kuka ahvenanmaalaisten puolelle, kuka venäläisten ja kommunistien puolelle. Heidän joukkoihin liittyvät kumminkin puolin myös Lars ja naapurin Oskar, mutta he saavat huomata ettei sotiminen olekaan niin kunniakasta ja hohdokasta kuin he ovat kuvitelleet. Myöhemmin jopa ruotsalaisia ja saksalaisia sotilaita saapuu vapauttamaan Ahvenanmaata, mutta lopulta saaristo jää kuitenkin itsenäiselle Suomelle. 

Muutenkin kirja kuvastaa eri aatteita: Lars on jyrkkä kommunisti, mutta Gerdan perhe sosiaalidemokraatteja, jotka toivovat työläisille ja naisille parempia oikeuksia. Martin ja Gerda työskentelevät pitkiä päiviä, silloin kuin työtä on, eikä sydänvaivainen Martin saa eläkettä vaan alkaa kalastajaksi modernilla moottoriveneellä.

Kirja viittaa myös usein aiempien osien tapahtumiin: kuinka Kristina oli löydetty kuolleena lennättimeltä tai kuinka tämän medaljonkiin oli kaiverrettu optisen lennättimen sähkötysmerkkejä. Näitä merkkejä Gerda yrittää ratkoa vuosien ajan ja tuntee yhteyden esiäitiinsä. Nyt myös kesäisin rantahuvilassa asunut taiteilija Engström mainitaan. Kuitenkaan Gerda ja Martin eivät tiedä kaikkea esivanhemmistaan tai heidän sisimmistä ajatuksistaan, joten lukija on aina heitä askelen edellä. En muistanut paljon toisen osan tapahtumia, joten osa juonesta, kuten Agneksen entinen suhde tai Martinin inho Oskaria kohtaan sekä riidat sisarensa miehen kanssa, jäi minulle täysin avoimeksi eivätkä missään vaiheessa ratkenneet.

Sarjan naiset ovat määrätietoisia ja vahvoja ja osaavat vaikuttaa. Gerda on ehkä Johannaan ja Kristinaan verrattuna kunnianhimoisin: hän kannattaa naistenoikeuksia ja auttaa Larsia levittämään kommunistista aatetta, vaikkei olekaan ihan hengessä mukana. Hän myös puolustaa itseään ja arvojaan tarvittaessa. Johannan ja Kristinan lailla Gerdakin on kiinnostunut sanoista ja kielen käyttämisestä niin että saa lopulta pieniä kirjoituksiaan julkaistuksi lehdessä ja alkaa opiskella kirjekurssin avulla reaalitenttiä varten. Samoin hän vaihtaa ajatuksia kirjoittavan naisasianaisen kanssa. Ehkä Gerdalla on enemmän mahdollisuuksia kuin esiäideillään? Sanoilla on erityisen tärkeä osa sarjan naisten emansipaatiossa: kaikilla suvun naisilla on jokin kanava millä viestiä, oli se sitten lennätin, kirjeet tai sanomalehti. Sanoilla on voimaa, ja ne avaavat uusia ovia Samalla näytetään kuinka naiset ovat kautta aikain olleet mukana poliittisessa kamppailussa ja ajatusten levittämisessä. 

""Det finns en stor kraft hos oss kvinnor, en oerhörd styrka när vi går samman."" -s.46

Myöa rakkaustarina on hiukan epätavanomainen verrattuna aiempiin kirjoihin, Gerda ja Lars eivät nimittäin ole todella vakituisesti yhdessä. Lisäksi vaikka Johanna ja Kristina eivät myöskään välttämättä koe yksioikoista onnellista rakkaustarinaa, ja naivatkin ehkä väärän henkilön, on heille kuitenkin olemassa se yksi ja oikea. Gerda kuitenkin pohtii paljon eri miesten välillä, eikä rakkaus hänen ja Larsin välillä ole satujen yhtenäistä ja kaikenvoittavaa. Lars on paljon poissa eikä kirjoita yhtä kauniisti kuin kirjeystävä Viipurissa. Naapurin Oskarkin on aina kovin kohtelias. Larsille kommunistinen aate vaikuttaa olevan tärkeämpi kuin Gerdan tapaaminen. Gerda ei kuitenkaan jää passiiviseksi suhteessa vaan päättää siinä aktiivisesti. Hän pohtii toveruuden ja rakkauden eroa ja millainen suhde hänelle sopii paremmin. Lars ja Gerda elävätkin vuosia erossa toisistaan, ja myöhemminkin ensin eri osoitteissa. Kirjan suhteenkuvaus on hyvinkin realistista.

"Han tryckte hennes hand hårt, höll den kvan en stund innan de skildes. Varje gång de sågs avslutade han mötet på samma sätt, en varm handskakning och ett hjärtligt leende. 

   Gerda tänkte att det kunde ha varit han i stället. Skulle kunna ha varit, tänkte hon, om det blivit på ett annat sätt vid något enstaka tillfälle. 

   Skulle kunna ha varit. Hon upprepade orden flera gånger och fann dem alltmer omtumlande." -s.179

 
Ehkä suhtautuminen Gerdan raskauteen on hiukan liian optimistinen ajankohtaan suhteuttaen, mutta muuten arvostan sitä miten Erik Eriksson kuvaa naisten ajatuksia ja kamppailua aikana, jolloin naisten oikeudet olivat vielä enemmän kiven alla. Myös juutalaisten syrjintään viitataan, ja Ruotsissa rotuoppikin saa kovaa kannatusta.

"Gerda hade lyssnat och inget sagt. Hon funderade inte något närmare på det just då. Nu när hon fick veta att en av hennes egna vänner var jude kom hon ihåg hur bekymrad den unga kvinnan varit. Men det skulle ta många år innan hon verkligen förstod." -s.282

Kirja tematisoi myös jälleen kerran miesten ja naisten kapeita rooleja. Miehet hukuttavat huolensa viinaan ja haluavat sotaa, naiset puolestaan rauhaa. Onko sekin naisellinen piirre vai patriarkaatin synnyttämää? Naiset ovat kieltolain puolella miesten juomisen vuoksi, Martin taas pelkää kieltolain seuraamuksia. Aika näyttää mitä mistäkin tapahtumasta seuraa.

Minulle Kärlek och krig on ollut tärkeä sarja niin vahvojen naispäähenkilöidensä ja ajankuvauksensa puolesta. Jokaisessa kirjassa on ollut syvyyttä ja niiden tapahtumat ovat lomittuneet toisiinsa. Välillä kirjoitustyyli on ollut hiukan jähmeää ja etäistä, mutta kuitenkin olen lukenut mielelläni kuvausta saaristolaiselämästä, historian tapahtumien vaikutuksesta ja naisten mietteistä. Ja näiden avulla olen oppinut ruotsia!

Minulla oli kunnia tavata Erik Eriksson kesällä 2019 vieraillessani Grisslehamnissa äitini kanssa. Olin kirjoittanut hänelle tiedustellakseni edellisten vuosien opaskierroksista, ja yllätyksekseni saimme ihan yksityiskierroksen Grisslehamnin maisemissa. Opaskierrosten sijaan kirjailija piti kyllä tuona kesänä nukketeatteria sekä hänellä oli oma kirjakoju. Kävimme lennättimen paikalla sekä Skatuddenin niemellä, jolta naiset tähyilivät merelle odottaen rakkaimpiaan kotiin. Sieltä näkyi Ahvenanmaan edessä olevalle Signilskärille asti. Lisäksi kävimme hänen luonaan lounaalla ja myöhemmin yhdessä saaristolaisravintolassa, josta näimme henkeäsalpaavan auringonlaskun. Yli kahdeksankymppisestä kirjailijasta henki älykkyyttä, mutta hänellä oli koko ajan pilke silmäkulmassaan. Puhuimme sekaisin ruotsia, englantia ja saksaa, ja hän kertoi tapahtumarikkaasta elämästään, ajastaan Vietnamin sodan kirjeenvaihtajana ja siitä kuinka sotakokemuksista oli vaikea puhua muiden ruotsalaisten kanssa, eiväthän he olleet kokeneet sotia pitkiin aikoihin. Sain vaikutelman, että häntä ahdistivat tiukat sukupuoliroolit, sillä häntä kiinnosti erityisesti naisten ajattelutapa. Vielä tämän jälkeenkin sain Erik Erikssonilta postissa cd:n täynnä kuunnelmia. Valitettavasti luin sattumalta hänen menehtyneen viime vuoden helmikuussa. Arvostin häntä ja olisin halunnut keskustella vielä useasta asiasta. Onneksi nimikirjoituksella varustetut kirjat, cd ja muistot säilyvät yhä.

"Hon hade ofta funderat över Lars skygga blick. Och när hon tänkte efter kom hon ihåg hur han pratat om politik och tittat förbi henne. Han hade agiterat och stått i, om allt det stora och märkvärdiga i världen, och samtidigt tittat långt ut i rymden eller in i närmaste vägg.

   Varför gjorde han så, var han ens medveten om det?

   Hon skulle fråga honom någon gång, men förstod att hon inte skulle få något vettigt svar." -s.292-293

Kirja sopii viime vuoden HelMet-lukuhaasteen kohtaan 16. "Kirjassa eletään ilman sähköä", #Hyllynlämmittäjä-haasteeseen sekä henkilökohtaiseen kaupunkihaasteeseeni, vaikka Grisslehamn onkin tosin kylä.

Khaled Hosseini: A thousand splendid suns

Kiinnostus heräsi: lainassa ystävältä (en muista milloin viimeksi olen lainannut kirjoja tutuilta!)

A thousand splendid suns
Khaled Hosseini

2008 (2007)

419 sivua

Bloomsbury

"Nana said, "Learn this now and learn it well, my daughter: Like a compass needle that points north, a man's accusing finger always finds a woman. Always. You remember that, Mariam." -s.7

A thousand splendid suns (suomeksi Tuhat loistavaa aurinkoa) kertoo Mariamin ja Lailan tarinan. Mariam elää lapsuutensa yksin äitinsä kanssa pienessä mökissä maaseudulla. Tyttö palvoo isäänsä, vaikka tällä on oma perhe Heratissa ja hän vierailee harvoin tyttärensä luona. Tapahtumat seuraavat toisiaan äidin hirtettyä itsensä, ja Mariam joutuu muuttamaan pääkaupunkiin Kabuliin uuden miehensä Rasheedin kanssa, pukeutumaan burkaan ja linnoittautumaan taloonsa.

"I know you're still young, but I want you to understand and learn this now, he said. Marriage can wait, education cannot. You're a very, very bright girl. Truly, you are. You can be anything you want, Laila. I know this about you. And I also know that when this war is over, Afghanistan is going to need you as much as its men, maybe even more. Because a society has no chance of success if its women are uneducated, Laila. No chance." -s.114

   

Ennen sotaa Lailan elämä Kabulissa on suhteessa Mariamiin huoletonta: hän käy koulua ja haaveilee opiskelusta sekä parhaasta ystävästään, Tariqista. Mutta Lailankin kohdalla kohtalo puuttuu peliin, ja hän päätyy toiseksi vaimoksi Rasheedille. Mariamin ja Lailan välejä varjostaa ensin kateus, mutta siitä kehittyy lopulta vahva side, jota ei murra mikään este.

Olen lukenut muutaman Iranista kertovan kirjan, mutta tämä oli ensimmäinen lukukokemukseni Afganistanista. Kirja sopi sattumalta ajankohtaan todella hyvin afganistanilaisen tuttuni puolesta mutta myös Afganistanin kriisin vuoksi. Tämän vuoksi etenkin tarinan toivorikkaita hetkiä olikin erityisen lohdutonta lukea, kun tiesi samaan aikaan historian toistavan itseään.

Kirja seuraa päähenkilöiden elämää aina 1950-luvulta 2000-luvun alkuun ja valottaa Afganistanin historiaa tuolta ajalta. Vallankumous, neuvostoaika, sisällissodat, Talibanin nousu, sota USA:a vastaan ja Talibanin tuhoutuminen. Kurjat ajat seuraavat toisiaan, ja oli vaikea sanoa, toiko mikään aikakausi todellista helpotusta päähenkilöille, paitsi ehkä Talibanista vapautuminen. Vaikka USA:n näkisikin hyökänneen Afganistaniin hyvässä tarkoituksessa, aiheuttaa sota siviileille uskomatonta kärsimystä. Oikeuttaako mikään sotaa?

Ja lopulta kaikki paha heijastuu aina naisiin. Hyökkäysten aikaiset raiskaukset, aviomiehen paha tuuli ja häijy luonne tai Talibanin alistavat määräykset. Naiset joutuvat jäämään kotiin vailla toivoa koulutuksesta eivätkä saa edes kävellä kadulla yksin. Vaikka Mariamilla ja Lailalla on aivan eri lähtökohdat, ovat he lopulta Rasheedin edessä samassa tilanteessa.

Varsinkin Rasheed olikin henkilö, jota ei pystynyt sympatisoida millään, niin hirveitä asioita hän teki. Ehkä riipaisevinta oli, kuinka Mariam hyväksyi tämän niin pitkään. Mariam on henkilö, joka on niin tyytynyt kohtaloonsa ettei kyseenalaista sitä - ennen kuin nousee puolustamaan lähimmäisiään. Mariam on henkilö, joka antaa mitä tahansa toisten onnen hyväksi.

"One could not count the moons that shimmer on her roofs, 

 Or the thousand splendid suns that hide behind her walls" - Saib-e-Tabrizin runosta Kabul

Ja samaan aikaan kirja on ylistyslaulu maalle ja sen ihmisille, jotka ovat joutuneet kestämään kaiken. Se piirtää kuvan Heratin väkeä kuhisevista ja Kabulin pommituksen autioittamista kaduista. Se vilisee kuvausta ihmisten elämästä ja farsinkielisiä sanoja sekä antaa myös uusia näkökulmia burkan käyttöön. Se tulvii nostalgiaa vuosituhansia vanhoja Buddha-patsaita kohtaan, jotka Taliban räjäytti. Se muistuttaa, kuinka valtaapitäjien politiikkaan valjastamalla uskonnolla ja kansan uskolla on valtava ero. 

A Thousand Splendid Suns on lohduton kuvaus naisten elämästä Afganistanin viime vuosikymmenillä, mutta samalla myös tarina uhrautumisesta, toivosta ja solidaarisuuden voimasta.

"Laila watches Mariam glue strands of yarn onto her doll's head. In a few years, this little girl will be a woman who will make small demands on life, who will never burden others, who will never let on that she too has had sorrows, disappointments, dreams that have been ridiculed. A woman who will be like a rock in a riverbed, enduring without complaint, her grace not sullied but shaped by the turbulence that washes over her. Already Laila sees something behind this young girl's eyes, something deep in her core, that neither Rasheed nor the Taliban will be able to break. Something as hard and unyielding as a block of limestone. Something that, in the end, will be her undoing and Laila's salvation." -s.389-390

Kirja sopii viime vuoden HelMet-lukuhaasteen kohtaan 28. "Kirja jonka lukemisesta on sinulle jotain hyötyä" ja henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni kaupungilla Kabul.